Pentti Hakkila ja Matti Kärkkäinen
Hirvestäjä metsänomistajan kukkarolla
Hirvikanta huipputasolla
H
irvi on ainoa kookas luonnonvarainen eläin, jonka useimmat meistä pääsevät näkemään va- paana luonnossa. Hirveen liittyy paljon tunnearvo- ja, eikä ole yllättävää, että mielipiteet hirvikannan sopivasta koosta menevät kerta kaikkiaan ristiin.Asianosaisia eivät ole ainoastaan metsästäjät, maan- omistajat ja luonnonsuojelijat vaan mitä suurimmas- sa määrin myös maanteillämme liikkuvien autojen kuljettajat ja matkustajat.
Hirvikannan koko on vaihdellut ajan myötä laa- joissa rajoissa. Tärkein vaihtelun aiheuttaja on ih- minen välittömine ja välillisine toimenpiteineen.
Viime vuosisadan alkupuolella hirvi miltei hävisi Suomesta. Vuonna 1868 se rauhoitettiin kokonaan.
Kanta alkoi toipua ja ylsi vuosisatamme alussa jo useisiin tuhansiin. Sitten salametsästys romahdutti kannan uudelleen niin, että vuosiksi 1923–1932 sää- dettiin totaalinen rauhoitus Petsamon aluetta lukuun ottamatta.
Kanta toipui taas. Vuonna 1940 sen suuruudeksi arvioitiin lähes 10 000 eläintä ja pari vuosikymmen- tä myöhemmin jo 20 000 eläintä. Suunnitelmalli- nen riistanhoito ja vilkas metsänuudistustoiminta mahdollistivat jyrkän kasvun aina vuoteen 1984 saakka, jolloin talvikanta oli jo pitkälti yli 100 000 ja saalismäärä kipusi peräti 69 000 yksilöön. Hir- vestä oli tullut ylivoimaisesti tärkein riistaeläimem- me, ja saaliin arvo ylitti huippuvuosina 200 miljoo- naa markkaa.
Mutta samalla hirvestä oli tullut myös vakava lii- kenneriski ja taimikoittemme pahin tuholainen, jon-
ka aiheuttamat vahingot alkoivat nakertaa pohjaa metsänviljelyltä. Haitan kärsivät metsän kasvatta- jat sekä liikenteen uhrit, mutta hyödyn korjasivat metsästäjät, joitten valtaan hirvikannan säännöste- ly oli yksipuolisesti uskottu. Oliko pukki päässyt kaalimaan vartijaksi?
Taimikkotuhojen ja liikenneonnettomuuksien ryöstäydyttyä hallinnasta kantaa supistettiin jonkin verran. Mutta tänäkään talvena se ei jääne paljon- kaan alle 100 000 eläimen.
Ylitiheä hirvikanta on ympäristörasite
Hirvi on erottamaton osa monimuotoista metsäluon- toamme. Monimuotoisuudella ei kuitenkaan tarkoi- teta sitä, että metsissä tulisi asustaa mahdollisim- man monta yksilöä jostakin ihmiselle erityisen mie- luisasta lajista, vaikkapa sitten hirvestä. Kysymys on siitä, että metsissämme tulisi elää mahdollisim- man monta tänne luontaisesti kuuluvaa eläin- ja kasvilajia, joitten tulisi edustaa vaihtelevaa geeni- valikoimaa ja muodostaa monipuolisia ja elinvoi- maisia ekosysteemejä.
Hirven tärkein ravinnonlähde on puuvartisten kas- vien lehdet ja versot, eikä hirvi kykenisi selviyty- mään talven yli ilman niitä. Kuusta ja leppää lukuun ottamatta hirvi syö halukkaasti kaikkia tärkeimpiä puulajejamme. Milloin sillä on vara valita, suosi- tuimpia ovat pihlaja, haapa, kataja ja pajut. Koivu ja mänty ovat yleisyytensä vuoksi ravintokasveina kuitenkin tärkeämpiä.
Kesällä hirvi syö sekä pintakasvillisuutta että
nuorten lehtipuitten lehvästöä ja versoja. Alkutal- vella syönti kohdistuu erityisesti pihlajaan, haapaan ja katajaan, mutta talven edistyessä painopiste siir- tyy männyn taimikoihin. Valikoima vaihtelee lai- dunalueen puulajikoostumuksesta riippuen.
Syönti kohdistuu siis paljolta sellaisiin lehtipuu- lajeihin, joita taimikoita perattaessa toivotaan jätet- tävän pääpuulajien sekaan ekosysteemin monimuo- toisuuden nimissä. Syönnin kohteeksi joutuvat puut vesottuvat pensasmaisiksi, jäävät lyhytvartisiksi, menettävät puumaisen muotonsa, saavat lahovikoja ja usein kuolevat. Ei tarvitse liikkua taimikoissa kovinkaan pitkään nähdäkseen pihlajaa ja haapaa kohdanneet tuhot. Tiheän hirvikannan vallitessa nuoren metsän monimuotoisuutta uhkaa pikemmin- kin hirvi kuin ihminen.
Vaikka ympäristöviranomaiset muutoin pyrkivät suojelemaan luonnon monimuotoisuutta, heidän sil- mänsä ovat ylitiheän hirvikannan suhteen sokeat.
Sen vielä saattaa ymmärtää, ettei ympäristönsuoje- lija kykene näkemään metsää hirveltä. Mutta miksi hän ei näe metsää edes valkohäntäpeuralta, valta- meren takaa siirretyltä vieraalta lajilta, jonka sen- kin kannat on nostettu joissakin osissa Suomea sa- malla tavoin tolkuttoman suuriksi. Eikä hän huo- lestu edes siitä, että metsäluontoomme ollaan hivut- tamassa siirtoistutuksilla metsäkauriitakin, jotka käyvät vielä kuusenkin kimppuun!
Tuhotilastot pielessä
Hirvituhojen taloudelliset vaikutukset kohdistuvat ennen kaikkea männyntaimikoihin. Hirvi tavoitte- lee lähinnä neulasia mutta syö samalla myös sivu- ja latvaversoja ja taittaa latvakasvaimia, jolloin tai- mesta tulee usein kasvatuskelvoton.
Laidunmaan valintaan vaikuttavat asutuksen, pel- tojen ja teiden sijainti, ympäröivien metsien puulaji- koostumus ja ikärakenne sekä maaston muodot.
Koska valinta ei riipu pelkästään taimikosta itses- tään, taimikkoa voi suojata metsänhoidon keinoin vain rajoitetusti. Erityisessä vaarassa ovat etäällä asutuksesta kuusikoitten keskellä sijaitsevat män- nyntaimikot. Kun kannat kasvavat ja kilpailu ravin- nosta kiristyy, hirvien on pakko tinkiä turvallisuu- desta ja siirtyä teittenkin tuntumaan.
Pääosa tuhoista tapahtuu 5–15 vuoden ikäisissä
männyntaimikoissa. Koivun uudistusaloilla tuhot alkavat jo aikaisemmin. Jälki on yleensä tuhoisam- paa harvassa kuin tiheässä taimikossa.
Yksityismetsänomistajat voivat hakea korvausta taimikkotuhoista metsäkeskuksilta, jotka arvioivat tuhon suuruuden. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio kerää tiedot ja tekee niistä valtakunnallisen yhteenvedon maa- ja metsätalousministeriötä var- ten. Näin syntyvien tuho- ja korvaustilastojen miel- letään kuvastavan todellista tuhotasoa, ja hirvikan- nan säätely ja kaatolupamaksujen taso pohjautuvat paljolti niihin.
Tilastoihin kirjattu vahinkoala on kuluvalla vuosi- kymmenellä ollut keskimäärin 2300 hehtaaria vuo- dessa. Korvauksia koituu kasvu- ja laatutappioista sekä tuhoutuneen taimikon uudistamisesta. Kor- vaussumma on ollut noin 7 miljoonaa markkaa vuo- dessa.
Tapio korostaa, etteivät tilastot suinkaan sisällä kaikkia tuhoja. Hakemuksia jää tekemättä, koska metsänomistaja joutuu korvaamaan metsäkeskuk- sen arviointikulut siitä riippumatta, todetaanko tu- hoja aiheutuneen vai ei. Maksettavan korvauksen alaraja, 1000 markkaa, nakertaa pienten metsälöit- ten mahdollisuuksia. Tuho jatkuu usein tarkastuk- sen jälkeenkin, mutta uuden korvauksen maksami- nen on poikkeuksellista. Osa metsänomistajista ei pidäkään hakemusta vaivan ja riskin arvoisena, ja varsinkin ulkopaikkakuntalaiset ja iäkkäät metsän- omistajat ovat usein tietämättömiä tuhosta. Valtion, kuntien, seurakuntien ja yhtiöitten metsissä tuhois- ta korvauksia ei makseta lainkaan, mikä jättää ti- lastoaineiston ulkopuolelle yli kolmanneksen metsä- pinta-alastamme.
Hirvieläintuhoja seurataan myös Metsäntutkimus- laitoksen valtakunnallisissa metsäinventoinneissa.
Vuosina 1986–1992 toteutetun inventoinnin mu- kaan hirvieläintuhoja esiintyi Suomen eteläpuolis- kossa 250 000 hehtaarin alalla. Puolet tuhoista luo- kiteltiin metsikön laatua alentaviksi ja 25 000 ha vakaviksi. Uudelleen metsitetyt alueet eivät tieten- kään näy inventoinneissa tuhoaloina. Kysymys on siis aivan eri suuruusluokasta kuin vahingonkor- vaustilastoissa.
Löyttyniemen ja Lääperin (1988) mukaan vähem- män kuin 10 % metsänomistajista tulee hakeneeksi korvauksia. Heidän nyrkkisääntönsä mukaan vuo- sittain tuhoutuvien männyntaimikoitten pinta-ala
hehtaareina on suunnilleen sama kuin hirven talvi- kannan koko kerrottuna luvulla 0,1. Siten 100 000 hirven talvikanta tietää tuhoja 10 000 hehtaarilla.
Tämä on viisinkertainen virallisen hirvituhotilaston lukuun verrattuna mutta sopusoinnussa valtakunnal- listen inventointitulosten kanssa.
Kaatolupamaksut eivät kata vahinkoja
Metsästyslain mukaan hirvieläimen metsästykses- tä suoritettavan maksun ”suuruus on määrättävä si- ten, että valtiolle maksuista sekä valtion lukuun myydyistä hirvieläimistä vuosittain kertyvät tulot vastaavat hirvieläinten aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta sekä vahinkojen estämistä tarkoitta-
vista toimenpiteistä valtiolle vuosittain aiheutuvik- si arvioituja menoja”. Asian päättää maa- ja metsä- talousministeriö.
Kun taimikkojen korvauksiin lisätään 2–3 miljoo- naa markkaa maataloudelle maksettuja korvauksia, päädytään vuositasolla noin 10 miljoonaan mark- kaan. Sen hirvilupamaksut kutakuinkin kattavat, kuten laki edellyttää. Mutta jos vahingot tilastoitui- sivat täysimääräisinä, lupamaksut olisi lain mukaan siinä tapauksessa moninkertaistettava. Niin kauan kuin tuhotilastot pysyvät kurissa, syntyy tilaisuus pitää hirvikanta tiheänä, eikä synny painetta kaato- lupien korottamiseen. Kun kanta on saatu nouse- maan tiheäksi, se tuottaa ja kestää suuren saalis- ja lihamäärän.
Pahinta kuitenkin on, etteivät metsätalouden tap- Kuva 1. Tavoitellessaan neulasia hirvi syö samalla koko-
naisia versoja (kuva Erkki Oksanen).
Kuva 2. Tiheä hirvikanta tekee haavan kasvattamisen toivottomaksi (kuva Erkki Oksanen).
piot rajoitu taimikkotuhoihin. Menetyksiä syntyy myös, kun tuhon välttämiseksi joudutaan luopumaan parhaasta metsänuudistamisen vaihtoehdosta. Kui- valla kasvupaikalla ehkä joudutaan viljelemään kuusta, juurikäävän saastuttaman kuusikon tilalle ehkä joudutaan perustamaan uusi vieläkin laho- vikaisemmaksi tuomittu kuusikko, koivun istutta- minen joudutaan rajoittamaan teitten ja asutuksen tuntumaan, sekapuuston kasvatus kuusikossa vai- keutuu ja haavan, nopeakasvuisen hybridihaavan, jalojen lehtipuitten tai visakoivun kasvatus käy lä- hes mahdottomaksi. Metsästäjäjärjestöjen suositte- lemat karkotteet, suojaputket, sähköpaimenet ja verkkoaidat saattavat soveltua puutarhan hoitoon mutta ovat metsätalouden mittakaavassa mahdotto- mia.
Tuhojen ja muitten vahinkojen kokonaismäärä siis ei ratkaise. Vain korvauksen piiriin tulevat tuhot otetaan huomioon.
Tuhoarvioinnin omituinen menettely
Korvausta saadakseen metsänomistajan tulee toimit- taa vahinkoilmoitus metsäkeskukselle. Lomakkeella metsänomistajalta kysytään, mitä hän on tehnyt va- hinkojen estämiseksi. Koska ainoa tosiasiallinen keino vahinkojen välttämiseksi on hirvikannan sää- tely, kysymys on metsänomistajaan kohdistettuna loukkaava. Se tulisi luonnollisesti esittää niille, joille hirvikannan säätely on luovutettu, mutta niin ei teh- dä. Sen sijaan paikalliselle riistanhoitoyhdistyksel- le on varattu mahdollisuus olla mukana tuhoja ar- vioitaessa ikään kuin etujaan puolustamassa.
Metsänhoitoyhdistykselle tällaista oikeutta ei ole va- rattu!
Jos metsänomistaja kieltäytyy luovuttamasta mai- taan paikalliselle hirvenmetsästysseurueelle sen sa- nelemin ehdoin, uhkana on korvauksetta jääminen.
Lain mukaan korvaus näet voidaan evätä, mikäli maanomistaja on aiheettomasti kieltäytynyt myötä- vaikuttamasta vahinkojen syntymisen estämiseen.
Tämän tulkitaan tarkoittavan sitä, että maat on luo- vutettava hirvenmetsästäjien käyttöön, vaikka he eivät sitoudukaan pitämään hirvikantaa metsätuho- jen kannalta kohtuullisena.
On oikeustajun vastaista, että lasku tuhon arvi- oinnista lankeaa metsänomistajalle. Jos arviointi-
kulut korvausten tapaan maksettaisiin kaatolupa- maksuista, edessä saattaisi olla lupamaksujen koro- tus. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan kysy- mys on metsänomistajan omavastuuosuudesta, mut- ta missä on sitten metsästäjien omavastuuosuus? Ai- kaisemmin arviointipalkkion yläraja oli 200 mark- kaa. Vuonna 1996 maa- ja metsätalousministeriö otti vastoin hirvivahinkotyöryhmän esitystä käyttöön uudet pinta-alaperusteiset taimikkotuhojen arviointi- palkkiot, joille ei ole ylärajaa. Vain jos vahinko kohdistuu peltoon, palkkiolla onkin 500 markan enimmäisraja!
Maa- ja metsätalousministeriön päätöksen mu- kaan palkkio hirvieläinvahinkoa koskevasta arvioin- nista peritään omakustannusarvon mukaisena. Pa- dasjoella 30 km:n takaa tulleen Uudenmaan-Hä- meen metsäkeskuksen metsätalousinsinöörin lasku 8 hehtaarin tuhojen arvioinnista oli 3250 markkaa.
Ovatko metsäkeskusten omakustannukset todella näin korkeat, vai halutaanko korkeilla arviointimak- suilla hillitä metsänomistajien halua hakea heille kuuluvia vahingonkorvauksia. Metsäkeskus on monissa muissa tehtävissä vahvistanut metsätalous- insinöörin päivätaksaksi 1300 markkaa.
Arviointikuluista laskuttaminen edesauttaa yli- tiheitten hirvikantojen ylläpitoa ja on oiva keino tuhotilastojen siistimiseen. Kansanedustaja Irja Tu- lonen esitti vastikään hallitukselle kirjallisen kysy- myksen kohtuuttoman korkeista arviointipalkkiois- ta. Ministeri Kalevi Hemilän vastaus kuului, ettei vähäisiä vahinkoja ole tarkoituskaan korvata eikä palkkiomenettelyyn ole suunnitteilla muutoksia.
Taidatko sen selkeämmin sanoa?
Kun metsänomistaja hakee valtion avustusta sa- massa taimikossa tekemälleen risusavottatyölle, valtio kustantaa verovaroilla tarkastuksenkin. Mik- si hirvituhojen korvauksessa menetellään toisin, vaikka kysymys on ulkopuolisen tuottamuksellisesti tai jopa tahallisesti aiheuttamien vahinkojen korvaa- misesta eikä avustuksesta? Siksi, ettei kaatolupa- maksuja tarvitsisi korottaa, sillä laki edellyttää lu- pamaksujen kattavan kulut.
Metsästäjäjärjestöt jyräävät metsän- omistajat
Hirvikannan kasvu äityi 1970-luvulla suorastaan räjähdysmäiseksi, kun omaksuttiin kaatolupapoli- tiikka, jonka pääasiallinen tavoite oli hirvi- ja valko- häntäpeurakantojen moninkertaistaminen. Huomi- oon otettiin vain riistanhoidon ja metsästyksen näkö- kulma. Maa- ja metsätalouden, liikenteen ja luon- nonsuojelun tarpeet jätettiin toisarvoisina taka- alalle.
Kaatolupapolitiikan lähtökohtana ovat hirvikan- nan suuruus ja rakenne. Niitten selvittämiseksi met- sästäjät keräävät tietoja maa- ja lentolaskentojen, hirvihavaintojen ja syksyn metsästystulosten poh- jalta. Tietojen kokoamisesta vastaavat riistanhoito- piirit, jotka ovat riistanhoitoyhdistysten eli metsäs- täjäjärjestöjen alueellisia yhteenliittymiä. Ne teke- vät laskelman alueellisesta hirvikannasta ja sen pe- rusteella alaisilleen riistanhoitoyhdistyksille suosi- tuksen haettavien kaatolupien määrästä. Riistan- hoitoyhdistyksillä on tapana noudattaa suositusta ja tehdä sen mukainen lupa-anomus riistanhoitopiiril- le. Riistanhoitopiiri sitten aikanaan hyväksyy suo- situksensa mukaisen hakemuksen. Eripuraisuuden välttämiseksi riistanhoitoyhdistykset jakavat kiin- tiönsä metsästysseurueitten kesken lähes pinta-alo- jen suhteessa.
Valtio on siis luovuttanut seurauksiltaan laajakan- toisen viranomaistehtävän yksipuolisesti metsästyk- sen harrastajien tarpeita palveleville yhteenliittymil- le, joitten tavoite on ristiriidassa liikenneviranomais- ten ja maa- ja metsätalouden harjoittajien tarpeisiin nähden. Riistanhoitopiirien tosin tulee päätöstä teh- dessään kuulla myös viimeksi mainittujen kantaa, mutta kuuleminen on jäänyt vaille merkitystä. Vaik- ka hirvikannat ujutetaan ylitiheiksi ja liikenneuhri- en määrä ja maa- ja metsätalouden tuhot kasvavat, riistanhoitopiirit eivät joudu tekosistaan vastaamaan.
Riistanhoitopiiriä johtava riistapäällikkö hoitaa vi- ranomaistehtävää vaikkei olekaan virkamies. Ase- telma tuo mieleen itseään valvovan Kansainvälisen Olympiakomitean.
Metsästäjäjärjestöiltä puuttuu viranomaistehtävän edellyttämä objektiivisuus. Houkutus kantojen kas- vattamiseen käy ylivoimaiseksi, ja kanta-arviot tup- paavat jäämään alakanttiin. Tiedotusvälineet kerto- vat ylitiheistä hirvikannoista ja niitten aiheuttamis-
ta tuhoista tämän tästä. Jopa riistanhoitopiirit itse- kin ovat joutuneet myöntämään kantojen jääneen viime syksynä monin paikoin liian runsaiksi. Eikä tämä suinkaan johdu siitä, etteivätkö kaatoluvat olisi tulleet käytetyiksi, sillä käyttöaste oli ennätysmäi- nen 98,9 %. Se, että käytännöllisesti katsoen kaikki luvat käytettiin ja saalis niin haluttaessa saatiin heti jahtikauden alkupuolella, kielii kaatolupia myönne- tyn kantaan nähden perin kitsaasti.
Vuonna 1988 mietintönsä jättänyt hirvivahinko- työryhmä, jonka seitsemästä jäsenestä vain yksi edusti metsätaloutta, esitti talvikannan tavoitteeksi rannikkoseudulla 3,0–4,0, sisämaassa ja Pohjois- Pohjanmaalla 2,5–3,5, Itä-Suomessa ja osassa Perä- pohjolaa 2,3–3,0 sekä eri osissa Lappia 0,4–3,0 hir- veä tuhatta hehtaaria kohden. Tällä hetkellä kanta näyttää ryöstäytyneen monessa kunnassa toimikun- nan esittämiin tavoitteisiin nähden jopa kaksinker- taiseksi. Lisäksi tulee ottaa huomioon valkohäntä- peurat.
Tiheystavoitteita ei kuitenkaan tule suhteuttaa pelkästään kokonaispinta-alaan. Metsän kestävyy- den ja tuhojen kannalta oleellista on mäntyvaltais- ten taimikoitten ala pikemminkin kuin metsän ko- konaisala. Löyttyniemen ja Lääperin tutkimuksen mukaan kutakin hirveä kohti tarvitaan männyn tai- mikoita Etelä-Suomessa 20–30 hehtaaria ja Pohjois- Suomessa 30–50 hehtaaria. Tämä vastaisi 30 000–
40 000 hirven talvehtivaa kantaa koko maassa, mutta todellisuudessa kanta on yli kaksinkertainen.
Liikenneonnettomuuksia sietämättömän paljon
Tielaitos pitää kirjaa yleisillä teillä sattuvista hirvi- kolareista. Tilastot ovat luotettavia, sillä ne perus- tuvat poliisin ilmoituksiin. Taakse jääneellä kym- menvuotiskaudella kirjattiin 2435 hirvieläinonnet- tomuutta vuotta kohti. Keskimäärin loukkaantui 217 ja kuoli 6 henkeä vuodessa. Vuonna 1997 sattui 6,4 hirvionnettomuutta 100 miljoonaa autokilometriä kohti.
Vuonna 1997 onnettomuuksien lukumäärä nousi suuremmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin tällä vuosikymmenellä. Kaikkiaan kirjattiin 1792 hirvi- ja 1422 peuraonnettomuutta. Kuolonuhreja oli on- neksi vain 3. Ennakkotiedot vuodelta 1998 kerto-
vat onnettomuuksien määrän yhä kasvaneen. On- nettomuuksien kasvu ylitti liikenteen kasvun.
Tielaitos arvioi hirvieläinonnettomuuksien koko- naiskustannuksiksi yhteiskunnalle vuonna 1997 yhteensä 209 miljoonaa markkaa, josta kolmannes aiheutui peura- ja kaksi kolmannesta hirvikolareis- ta. Kun samana vuonna kaadettiin vajaat 23 000 ai- kuis- ja vasahirveä, liikenneonnettomuuksien kus- tannus oli yli 6000 mk saaliseläintä kohti.
Onnettomuuksien välttämiseksi on raivattu tien- varsia, rakennettu riista-aitoja, pystytetty autoilijoil- le varoitusmerkkejä ja tienvarsipeilejä, rakennettu eläimille alikulkuväyliä ja jopa kokeiltu automaat- tista hirvivaroitusjärjestelmää. Kaikkien näitten kei- nojen mahdollisuudet ovat varsin rajalliset, ja niis- tä koituu huomattavia kustannuksia. Esimerkiksi Helsingistä pohjoiseen lähtevälle Hämeenlinnantiel- le on rakennettu yli 100 kilometriä riista-aitaa, jon- ka kustannus on 150 000 markkaa kilometriltä. Ai- dat katkaisevat hirvien kulkureittejä, jolloin ne saat- tavat johtaa geneettisesti eriytyneitten populaatioit- ten muodostumiseen. Siksi on pohdittu myös yli- kulkusiltojen käyttöönottoa, mutta moottoritiellä sillan kustannukset ovat miljoonia markkoja.
Metsästäjät ovat selitelleet onnettomuuksien kas- vua liian suurella karhukannalla, joka ajaa hirvet asuinalueiltaan teitä ylittämään. Onnettomuudet vain ovat kasvaneet myös karhujen nukkuessa tal- viuntaan, ja peuraonnettomuudet ovat kaksinkertais- tuneet karhuttomillakin alueilla!
Sittemmin syyksi on tarjottu autoilijoitten piittaa- matonta liikennekäyttäytymistä ja uusia nopeita tie- yhteyksiä. Tämäkin selitys haisee. Tielaitoksen ti- lastot näet osoittavat henkilövahinkoihin johtaneit- ten onnettomuuksien kokonaismäärän supistuneen taajamien ulkopuolisilla yleisillä teillä, mutta hirvi- eläinten aiheuttamien henkilöonnettomuuksien kui- tenkin samoilla teillä kasvaneen.
Kun vuosikymmenen alussa joka kolmaskymme- nes taajamien ulkopuolella loukkaantumiseen joh- tanut liikenneonnettomuus aiheutui hirvieläinkola- rista, niin vuosikymmenen lopulla vastaava osuus onkin joka kahdeskymmenes. Tielaitoksen selon- teossa todetaankin, että onnettomuuskehitys on risti- riidassa eläinkannan kehityksestä saatujen tietojen kanssa. Jospa hirvikannat ovatkin metsästäjien il- moittamia suurempia? Kysymys on keskeinen, sil- lä kaatolupakäytäntö ja kannan säätely perustuvat
juuri tähän metsästäjien omia tarpeitaan varten ko- koamaan arvioon.
Metsästäjäjärjestöt eivät ole valmiita myöntä- mään, että arvio voisi olla virheellinen. Viime mar- raskuussa ilmestyneessä Metsästys ja Kalastus -leh- dessä Jussi Soikkanen muistelee, miten maatalous- ministeriön kalastus- ja metsästysosaston ylijohta- ja Suomus jo vuonna 1980 tuskaili lehtien riepotta- van metsästäjiä ja hirviä liikennevahingoista ja ”pa- himmoillaan vaativan hirville täydellistä tappotuo- miota”. Soikkanen jatkaa: ”Sitäpä samaa tänäkin päivänä. Tuolloin Suomus peräsi tutkittua tietoa jut- tuihin, ei pelkkiä mielipiteitä. Samaa voi perätä tä- näkin päivänä. Tässä suhteessa ajat eivät ole muut- tuneet.”
Eihän tupakkateollisuuskaan voi olla vastuussa terveyshaitoista, koska tupakan terveydellisistä vaa- roista on olemassa vain mielipiteitä muttei tutkit- tua tietoa. Vastaavasti, kun ei ole tutkittua tietoa hirvieläinten aiheuttamista onnettomuuksista ja ta- loudellisista menetyksistä, ei ole syytä ryhtyä va- hinkoja vähentämään.
Hirvipolitiikka metsästäjille yksinoikeudella
Maassamme on käynnistetty nuorten metsien kun- nostuskampanja, johon kuluvanakin vuonna sijoi- tetaan yli 100 miljoonaa markkaa valtion verovaro- ja. Onko mitään järkeä siinä, että samoissa taimi- koissa ehdoin tahdoin annetaan samaan aikaan syn- tyä kymmenien miljoonien markkojen edestä hirvi- eläintuhoja, eivätkä tuhot hetkauta veromarkkojen ja metsänparannusvarojen käytöstä vastaavia viran- omaisia millään tavoin.
Kun metsänomistajat ovat aseettomia metsästäjä- järjestöjä vastaan, monet ovat etsineet apua oikeus- viranomaisilta ja maamme korkeimmalta johdolta.
On käännytty kirjeitse presidenttien, ministerien, oikeuskanslereitten, eduskunnan oikeusasiamiesten ja muitten viranomaisten puoleen, ja kansanedusta- jat ovat tehneet eduskuntakyselyitä. Mutta kenen puoleen sitten käännytäänkin, jäljet johtavat aina samalle sylttytehtaalle. Ennen pitkää asiasta näet pyydetään lausunto maa- ja metsätalousministeri- öltä, missä asian käsittelee metsästäjien miehittä- mä kala- ja riistaosasto, hirvipolitiikkamme arkki- tehti. Sieltä annetaan kaatolupakäytäntöä ylistävä ja
tuhoja vähättelevä kannanotto, ja valitus tyssää sii- hen. Hirvenhoito on lähempänä sydäntä kuin tai- mikonhoito ja sairaanhoito.
Täydellisen poikkeuksen teki valtiontalouden tar- kastusviraston tarkastuskertomus vuodelta 1982.
Todettiin, että hirvieläinasioiden hoito on yksipuo- lisesti metsästyksestä vastaavan viranomaisen ja järjestön hoidossa, vaikka tehtävä laajojen vaiku- tustensa vuoksi edellyttäisi muidenkin viranomais- ten ja etupiirien osallistumista. Menettelyn katsot- tiin johtuvan metsästyslain säännöksistä, jotka on laadittu pelkästään metsästyksen ja riistanhoidon tavoitteista lähtien, kun taas maan- ja metsänomis- tajilla tai liikenneviranomaisilla ei ole tosiasiallista mahdollisuutta vaikuttaa kannan suuruuteen. Met- sästykseen ja hirvieläinkantojen säilyttämiseen liit- tyvien näkökohtien todettiin korostuvan, mutta va- hinkoihin liittyvien syrjäytyvän. Tarkastusvirasto katsoi, että päätöksentekomenettelyyn tulee liittää aidommin myös maa- ja metsätalouden ja liiken- teen asioita hoitavat viranomaiset.
Kun tarkastuskertomuksesta sitten tavan mukaan pyydettiin eri tahoilta kannanottoja, maa- ja metsä-
talousministeriön lausunnon laati kalastus- ja met- sästysosasto. Osastopäällikkö Suomus tyrmäsi ker- tomuksen virheelliseksi, erittäin asenteelliseksi ja hirviasioitten hoidolle haitalliseksi. Lausunnon mukaan lupamäärät oli päin vastoin pyritty sopi- maan eri intressitahojen kesken, eläinkantojen seu- ranta oli erittäin korkealla tasolla, hirvikannan ko- koa ja rakennetta säädeltiin metsästäjien itsensä keräämien tietojen avulla, maa- ja metsätaloudelle maksetut korvaukset pystyttiin maksamaan valtiol- le perityillä lupamaksuilla, eikä tarvetta muutoksiin ollut. Maa- ja metsätalousministeriön kannanotto kääntyi päälaelleen, kun tarkastusvirasto tivasi lau- sunnon myös metsäosastolta.
Maa- ja metsätalousministeriön hirvivahinkotyö- ryhmä kuitenkin totesi vuonna 1988, että metsä- talouden vahingot todella ovat suuremmat kuin mitä valtion varoista korvataan. Työryhmä asetti edellä mainitut hirvitiheystavoitteet, ehdotti maanomista- jalta perittävästä toimituspalkkiosta luopumista sekä korvaussumman alarajan olennaista alentamista.
Toimenpiteistä aiheutuvien valtion menojen kasvu ehdotettiin rahoitettavaksi kaatolupamaksujen Kuva 3. Taimikkotuhot aiheuttavat suuria taloudellisia menetyksiä ja turhaannuttavat metsän-
omistajia (kuva Metla).
korottamisella. Tärkeänä pidettiin muun muassa metsätalouden hirvituhojen todellisen määrän sel- vittämistä. Ehdotukset eivät toteutuneet. Korvauk- sen alaraja on päinvastoin noussut silloisesta 500 markasta tuhanteen, ja toimituspalkkiot ovat monin- kertaistuneet.
Oikeuskanslerinviraston tehtävänä on kiinnittää viranomaisten huomiota kansalaisten yhdenvertai- suuteen lain edessä sekä hyvään hallintokäytäntöön.
Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen totesi vuon- na 1991 tekemässään päätöksessä, että taimikoitten omistajat kokevat vallitsevan tilanteen ankarana epäoikeudenmukaisuutena. Hän esitti, että maa- ja metsätalousministeriö selvittäisi, otetaanko hirvi- eläinvahinkojen korvaamisesta annetussa valtioneu- voston päätöksessä riittävästi huomioon vahingon kärsijöiden, erityisesti metsänomistajien oikeustur- vaa koskevat näkökohdat. Hän esitti niin ikään, että päätöksentekojärjestelmä tulisi selvittää ja tarvitta- essa ryhtyä toimenpiteisiin säädösten muuttamisek- si.
Maa- ja metsätalousministeriö on luvannut oikeus- viranomaisille jättämissään vastineissa epäkohtien korjaamista ja hirvistä aiheutuvien hyötyjen ja va- hinkojen todellista selvittämistä. Lupauksiaan se ei ole lunastanut.
Metsänomistajat ja liikenneviranomaiset jyrätään päätöksenteossa yhä edelleen. Muodollisesti heitä joskus ehkä kuullaan, mutta tosiasiassa metsänomis- tajien mailla harjoitettavasta hirvipolitiikasta päät- tävät metsästäjäjärjestöt omista mielihaluistaan läh- tien. Tämä noidankehä muistuttaa jotenkin Natio- nal Rifle Associationin eli Kansallisen kivääri- yhdistyksen tapausta Yhdysvalloissa. Siellähän sekä viranomaiset että väestön valtaenemmistö erilais- ten ampumavälikohtausten yhteydessä nousevat aika ajoin vaatimaan postimyyntinä tapahtuvan ase- kaupan kieltämistä, mutta vaikutusvaltaisten lobba- reittensa kautta yhdistys kykenee kuitenkin aina muutosvaatimukset vesittämään.
Kannan kohtuullistaminen on yhteinen etu
Vaatimus hirvikannan kohtuullistamisesta ei ole suunnattu metsästystä vastaan vaan maa- ja metsä- talouden sekä liikenneturvallisuuden puolesta.
Jos Suomen hirvikanta rajoitettaisiin esimerkiksi
30 000–40 000 talvehtivan eläimen tasolle, liikenne- onnettomuudet ja maa- ja metsätalouden tuhot pu- toaisivat nykyisestään alle puoleen. Metsästettävää riittäisi edelleen jokaiselle seurueelle, ja mahdolli- suus ulkoiluun ja syksyiseen yhdessäoloon säilyisi.
Lihan määrä ei tosin olisi yhtä suuri kuin nykyisin vaan putoaisi sekin puoleen. Metsästäjät ainakin halukkaasti korostavat, että pääasia ei suinkaan ole lihan määrä vaan harrastus ja reippailu.
Viime marraskuussa ilmestynyt Metsästys ja Ka- lastus hehkuttaa, kuinka ”hirvenmetsästäjät ovat saaneet jahdata 20 paksua vuotta. Nämä viimeiset vuosikymmenet ovat suomalaisen suurriistajahdin kukoistuskautta”. Sanomatta jää ilosta maksettu hin- ta: metsäluonnon monimuotoisuuden kaventumi- nen, taimikkotuhoja 250 000 hehtaarin alalla yksin- omaan Suomen eteläpuoliskossa sekä yli 40 000 lii- kenneonnettomuutta. Onnettomuuksien aiheuttamat taloudelliset tappiot ylittävät nykyrahassa 4 miljar- dia markkaa, ja niitten seurauksena on invalidisoi- tunut pysyvästi lukematon joukko ihmisiä ja mene- tetty yli sata ihmishenkeä.
Miten oikeusvaltiossa voi olla loputtomiin mah- dollista, että seurauksiltaan näin laajakantoinen vi- ranomaistehtävä luovutetaan yksipuolisesti metsäs- tyksen harrastajien etujärjestölle, ja että arvovaltai- simpienkin oikeusviranomaisten huomautukset epä- kohdista jäävät vaille merkitystä?
Kirjallisuutta
Löyttyniemi, K. & Lääperi, A. 1988. Hirvi ja metsätalous.
Helsingin yliopisto, maatalous- ja metsäeläintieteen laitos, Julkaisuja 13.
■ Prof. Pentti Hakkila (pentti.hakkila@metla.fi) on metsä- teknologian emeritusprofessori.
Prof. Matti Kärkkäinen (matti.karkkainen@metla.fi) on Met- säntutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja.
