1
Geenivarat 1 / 2008
Suomen kansallisen eläingeenivaraohjelman tiedotelehti
Eläin
Maatiaiskanan säilytysohjelma 10 vuotta 6-11
Maatiaiseläimiä tuotteistetaan 12-17
Sukevan karja muutti 18-20
2
Geenivarat 1/2008
Eläin
E läinten geenien talteenotosta aletaan tiedottaa
Kuva: Mikhael Ozerov
3
Geenivarat 1 / 2008
Eläin
Suomen kansallisen eläingee- nivaraohjelman tiedotelehti 1/2008
Ilmestymispäivä 9.5.2008 Julkaisija:
Eläingeenivarat on maa- ja metsätalousministeriön kansallisen eläingeenivaraohjelman tiedotelehti.
Tiedotetta julkaisee ja ohjelmaa koordinoi MTT.
Vastaava toimittaja:
Juha Kantanen Ulkoasu ja taitto:
T:mi Digijiipee/Juha-Pekka Seppänen Paino:
Painotalo Casper Oy
Tilaukset, osoitteenmuutokset ja peruutukset:
Outi Kasari
MTT/BEL, 31600 JOKIOINEN
outi.kasari@mtt.fi, puhelin (03) 4188 3605 Etukannen kuva:
Tapio Tuomela / MTT:n Arkisto
SISÄLTÖ
Pääkirjoitus 2
Suomen kansallinen eläingeenivaraohjelma 4
Maatiaiskanan kasvattajat haluavat säilyttää 6
Maatiaiskanan säilytysohjelma 10 vuotta 10
Brändäys alkuperäiskarjan tuotteilla 12
Ravintoloitsijan ja kyyttöaktivistin haastattelu 16 Eläingeenivarat kestävän kehityksen takaajana 16 Sukevan kyytöt muuttivat 18
Pelson vankilatila säilyttää 21
Kalle Maijala on ensimmäinen geenipankkiiri 21
Lampaan mitokondrio-DNA 22
Lampaan genomin kartoitushanke 24
FAO:n Interlakenin kokous 26
Ilmoituksia 27
Suomen kansallisen eläingeenivaraohjel- man yhteystiedot:
Erikoistutkija, kansallisen eläingeenivaraohjelman koordinaattori
Juha Kantanen, MTT/BEL, 31600 JOKIOINEN Puhelin (03) 4188 3626, 040 3509633 juha.kantanen@mtt.fi
Ylitarkastaja Tuula Pehu, Maa- ja metsätalousministeriö PL 30, 00023 VALTIONEUVOSTO Puhelin (09) 160 52839, 040 7246132 tuula.pehu@mmm.fi
4
Geenivarat 1/2008
Eläin
Teksti:
Juha Kantanen
Suomen kansallista
eläingeenivaraohjelmaa alettiin toteuttaa vuonna 2004.
Ohjelmaa koordinoi MTT, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus yhteistyössä maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Kansallisen
eläingeenivaraohjelman etenemistä seuraa maa- ja metsätalousministeriön geenivaraneuvottelukunta, jonka toimialaan kuuluvat eläingeenivarojen ohella viljelykasvien, puutarhakasvien ja metsien geenivarat.
E
mme kuitenkaan voi sanoa, että vuosi 2004 olisi ollut lähtölaukaus kotieläin- ten geenien tallentamiseksi Suomessa, sil- lä maassamme on tehty alkuperäisrotujen suojelutyötä jo aiemmin. Maa- ja met- sätalousministeriö julkaisi vuonna 1983 komiteamietinnön eläingeeniaineksen tal- teen ottamiseksi ja 1980-luvulla alkoi eri suomenkarjan rotujen ja suomenlampaan säilytystyö Sukevan ja Pelson vankilatilalla.Joka tapauksessa vuonna 2004 julkaistu uusi ohjelma tehosti eläingeenivarojen suojelutoimintaa.
Ohjelma koskee eläinlajeista hevosta, kanaa, koiraa, lammasta, mehiläistä, nau- taa, poroa, sikaa, turkiseläimiä ja vuohta.
Lajien eläinrodut voidaan jakaa kolmeen ryhmään: 1) paikalliset alkuperäisrodut, 2) alun perin tuontiin perustuneet, mutta nyt jo meille vakiintuneet rodut ja 3) vasta äskettäin meille tuodut rodut, joiden ja- lostus perustuu pääsääntöisesti jatkuvaan eläinaineksen tuontiin ulkomailta. Keinot ja menetelmät säilyttää näiden eri rotu- ryhmien geeniainesta vaihtelevat.
Alkuperäisrotujen säilyttäminen Kiireellisimmät toimenpiteet koskevat paikallisten alkuperäisrotujen geenivaro- jen säilyttämistä. Nämä rodut perustuivat niihin eläinkantoihin, joita on kasvatettu Suomessa jopa tuhansien vuosien ajan. Jo olemassa olevia alkuperäisrotujen säilytys- ohjelmia pyritään tehostamaan. Niille ro- duille, joilta säilytysohjelma puuttuu (esi- merkiksi suomenvuohi), laaditaan ohjelma rodun ylläpitämiseksi ja geenivarojen tal- teenottamiseksi. Koirien, poron ja me- hiläisen geenivarojen säilyttämistoimien käynnistäminen vaatii taustaselvitystä ro- tujen populaatiorakenteesta, mahdollises- ti muun muassa DNA-merkkianalyysejä.
Koirien osalta työ keskittyy Suomen al- kuperäisiin koirarotuihin, jotka ovat met- sästykseen tai poron paimennukseen ke- hitettyjä käyttökoiria.
Alkuperäisrotujen suojelussa on koot- tava niinikään pakastegeenipankkeja eli alkiota ja uroseläinten siemenestettä. Pa- kastettua geneettistä materiaalia tarvitaan Teksti:
Juha Kantanen
Suomen kansallista
eläingeenivaraohjelmaa alettiin toteuttaa vuonna 2004.
Ohjelmaa koordinoi MTT, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus yhteistyössä maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Kansallisen
eläingeenivaraohjelman etenemistä seuraa maa- ja metsätalousministeriön geenivaraneuvottelukunta, jonka toimialaan kuuluvat eläingeenivarojen ohella viljelykasvien, puutarhakasvien ja metsien geenivarat.
E
mme kuitenkaan voi sanoa, että vuosi 2004 olisi ollut lähtölaukaus kotieläin- ten geenien tallentamiseksi Suomessa, sil- lä maassamme on tehty alkuperäisrotujen suojelutyötä jo aiemmin. Maa- ja met- sätalousministeriö julkaisi vuonna 1983 komiteamietinnön eläingeeniaineksen tal- teen ottamiseksi ja 1980-luvulla alkoi eri suomenkarjan rotujen ja suomenlampaan säilytystyö Sukevan ja Pelson vankilatilalla.Joka tapauksessa vuonna 2004 julkaistu uusi ohjelma tehosti eläingeenivarojen suojelutoimintaa.
Ohjelma koskee eläinlajeista hevosta, kanaa, koiraa, lammasta, mehiläistä, nau- taa, poroa, sikaa, turkiseläimiä ja vuohta.
Lajien eläinrodut voidaan jakaa kolmeen ryhmään: 1) paikalliset alkuperäisrodut, 2) alun perin tuontiin perustuneet, mutta nyt jo meille vakiintuneet rodut ja 3) vasta äskettäin meille tuodut rodut, joiden ja- lostus perustuu pääsääntöisesti jatkuvaan eläinaineksen tuontiin ulkomailta. Keinot ja menetelmät säilyttää näiden eri rotu- ryhmien geeniainesta vaihtelevat.
Alkuperäisrotujen säilyttäminen Kiireellisimmät toimenpiteet koskevat paikallisten alkuperäisrotujen geenivaro- jen säilyttämistä. Nämä rodut perustuivat niihin eläinkantoihin, joita on kasvatettu Suomessa jopa tuhansien vuosien ajan. Jo olemassa olevia alkuperäisrotujen säilytys- ohjelmia pyritään tehostamaan. Niille ro- duille, joilta säilytysohjelma puuttuu (esi- merkiksi suomenvuohi), laaditaan ohjelma rodun ylläpitämiseksi ja geenivarojen tal- teenottamiseksi. Koirien, poron ja me- hiläisen geenivarojen säilyttämistoimien käynnistäminen vaatii taustaselvitystä ro- tujen populaatiorakenteesta, mahdollises- ti muun muassa DNA-merkkianalyysejä.
Koirien osalta työ keskittyy Suomen al- kuperäisiin koirarotuihin, jotka ovat met- sästykseen tai poron paimennukseen ke- hitettyjä käyttökoiria.
Alkuperäisrotujen suojelussa on koot- tava niinikään pakastegeenipankkeja eli alkiota ja uroseläinten siemenestettä. Pa- kastettua geneettistä materiaalia tarvitaan
Suomen kansallinen
eläingeenivaraohjelma
Kuva: Marika Taskila
5
säilyttämisohjelman nykyistä toteuttamis- ta (itä- ja pohjoissuomenkarjan lehmien keinosiemennystoiminta) ja geenivarojen pitkäaikaissäilytystä varten. Eläinainesta saatetaan menettää esimerkiksi tauti- tilanteiden vuoksi ja tällöin on hyvä, jos eläinainesta saadaan palautettua pakas- tegeenipankista. Pitkäaikaisgeenipankit pitää säilyttää kahdessa, maantieteellisesti erillään olevassa paikassa, jotta pystytään vähentämään pitkäaikaissäilytykseen liitty- viä riskejä (onnettomuudet, pakastegeeni- pankin tuhoutuminen).
Pelson ja Sukevan vankilatilat ovat kasvattaneet itä- ja pohjoissuomenkarjaa ja suomenlampaita. Vankilatiloilla on myös länsisuomenkarjaa ja suomenhevosia. Van- kilatilojen työ on ollut tärkeä kulmakivi alkuperäisrotujen säilyttämisessä. Sukevan toiminta loppuu tänä vuonna. Ohjelman puitteissa selvitetään mahdollisuudet lisä- tä alkuperäisrotujen kasvattamista valtion, kuntien ja säätiöiden omistamilla maa- tiloilla. Myös alkuperäisrotuihin liittyvää pienyritystoimintaa pyritään edistämään.
Tästä esimerkkinä on MTT:n tutkimus, jossa tarkasteltiin maatiaseläinten suoje- lun taloudellisia ja yhteiskunnallisia mah- dollisuuksia. Taloudellisia edellytyksiä lisää alkuperäisroduille maksettava alkuperäis- rotujen kasvatustuki, jonka toivotaan säi- lyvän maatalouden ympäristöohjelmassa.
Muiden rotujen geenivarojen säilyt- täminen
Kotieläintuotannossa pääasiallisesti hyö- dynnettäviä eläinrotuja ovat Suomeen vakiintuneet alkuperältään tuontirodut ja
rodut, joiden kasvatus perustuu tuontiin.
Suomenayrshire, yorkshiresika, maati- aissika ja texel-lammas ovat esimerkkejä roduista, joiden alkuperä on ulkomail- la, mutta joita on kasvatettu jo useiden eläinsukupolvien ajan Suomessa. Näiden rotujen osalta huomioidaan rotujen ge- neettisen vaihtelun ylläpito jalostusohjel- missa (vältetään rodun yksilöiden liiallista sukulaistumista) ja rotujen tasapainoinen kehittäminen (huomioidaan jalostusva- linnassa myös terveys ja hedelmällisyys, ei pelkästään tuotantomääriä kuvaavia ominaisuuksia). Geenivaraohjelman koor- dinaatio ei voi näihin jalostuspäätöksiin vaikuttaa, vaan tämä asia on hoidettava maa- ja metsätalousministeriön ja eläin- jalostusorganisaatioiden välisin sopimuk-
sin ja neuvotteluin. Lisäksi voidaan koota alkio- ja sukusolugeenipankkeja rotujen geenivarojen säilyttämiseksi.
Musta-valkea holstein-friisiläinen, li- hanautarodut, durocsika, oxforddown- lammas, kananmunan- ja broilerinlihan- tuotannossa käytettävät kanapopulaatiot sekä monien hevosrotujen kehitys pe- rustuu jatkuvaan tuontiin. Mahdollisuu- det vaikuttaa näiden rotujen geeniva- rojen säilyttämiseen ovat olemattomat.
Voidaan ainoastaan toteuttaa kotimaisia jalostusperiaatteita siltä osin, kun jalos- tuspäätökset voidaan tehdä suomalai- sessa jalostusorganisaatiossa. Mitä suu- rempi osuus eläinjalostustyöstä menee ulkomaisten jalostusfirmojen käsiin, sitä vähäisemmässä määrin voidaan vaikuttaa kotieläinten geeniperimän suojeluun.
Tutkimus, tiedotus ja opetus
Eläingeenivaraohjelmassa korostetaan, että on tärkeää ylläpitää laadukasta ko- tieläingenetiikan, kotieläinjalostuksen ja bioteknisten menetelmien osaamista ja tutkimusta Suomessa. Biotekniset mene- telmät, esimerkiksi alkioteknologia, ovat tärkeitä menetelmiä eläingeenivarojen säilytyksessä.
Eläingeenivarojen säilyttämisestä tulee tiedottaa aktiivisesti. Alkuperäisroduista on julkaistu esitteitä – suomenlampaas- ta myös englannin kielellä. Geenivaraoh- jelmasta ja alkuperäisroduista on tietoa MTT:n www-sivuilla (www.mtt.fi).
Kansallinen eläingeenivaraohjelma on julkaistu maa- ja metsätalous-ministeriön julkaisusarjassa, MMM:n julkaisuja 17/
2004.
Kansallisen eläingeenivaraohjelman tavoitteet:
1) uhanalaiset alkuperäisrodut eivät kuole sukupuuttoon.
2) alkuperäisrotuja ylläpidetään taloudellisesti kestävällä tavalla.
3) geneettinen vaihtelu säilyy kotieläinroduissa mahdollisimman laajana.
4) kotieläinten tuotantokyvyn ja kestävyyden tasapainoinen kehittäminen huomioitu jalostusohjelmissa.
5) kotieläingenetiikkaan, jalostukseen ja
kotieläingeenivaroihin liittyvää osaamista ja tietoutta ylläpidetään ja vahvistetaan.
Kuva: Juha Kantanen
6
Geenivarat 1/2008
Eläin
8
Maatiaiskanakantojen säilyttäminen on
pitkälti harrastajien varassa. Kanojen
onneksi sitkeitä
ihmisiä on löytynyt vuosi vuodelta
enemmän. Säilyttäjät ovat taustoiltaan
ja ammateiltaan yhtä kirjava joukko kuin säilytettävät
harvinaiset kanatkin, mutta maatiaisten arvostus on yhteistä kaikille.
TEKSTI: Emmi Manninen KUVA: Ulla Toropainen
Kanaketjussa niin suojeltavat kuin
suojelijat ovat
monimuotoista väkeä
7
”Maatiaiskanat ovat
muutakin kuin geenejä,
ne ovat osa kulttuuria”
8
Geenivarat 1/2008
Eläin
TEKSTI:
Emmi Manninen
P
yöreitä vuosia juhlivan kanaketjun emo on vihtiläinen Tarja Niemelä, siipikarjatilalta syntyjään. Hän keksi ket- juidean kauan ennen kuin verkostoitumi- sesta tuli päivän sana. ”Opiskelin 1990-lu- vulla agrologiksi aikuisten täydennyskou- lutuksessa. Kun oli aika tehdä päättötyö, halusin sen ilman muuta liittyvän kanoihin.Aihetta tarkemmin miettiessäni alkoi aja- tus kanaketjusta muotoutua. Soitin Juha Kantaselle ja sanoin, että mitä tuumisit, jos MTT lähtisi sellaista toteuttamaan”, Niemelä muistelee. Ja MTT lähti.
Ensimmäiset omat maatiaiskanansa Niemelä hankki jo vuonna 1982. Muita maatiaiskanojen vaalijoita hän ja Juha Kan- tanen etsivät muiden muassa lehti-ilmoi- tusten avulla. ”Löysimme 54 säilyttäjää ja useita eri kanakantoja. Se tiesi ensi alkuun 5000 kilometrin ajelua ympäri Suomea kanoja katselemaan ja säilyttäjiä motivoi- maan. Kymmenessä vuodessa kanaketjuun on tullut mukaan satakunta uutta ihmis- tä”, Niemelä iloitsee. Hänellä itsellään ei enää ole siivekkäitä, mutta tyhjän pesän -syndroomaa kanaketjun emo ei pode.
”Minä vaan jalostin idean. Nyt en enää luo lantaa kanalassa, mutta puhun ja kirjoitan maatiaisista.”
Maatiaiskanaketjun lenkkejä löytyy
pääkaupunkiseudulta aina Lappiin saakka.
Yksi pohjoisimpia säilyttäjiä on Aavasak- san juurella asuva pienviljelijä Veikko Koivisto, kanaketjun historian ensimmäi- nen poikastuottaja. Hänellä on tätä nykyä parisenkymmentä piikkiöläistä emokanaa.
”Hautomisvietti näillä on aika heikko, mutta jonkin verran poikasia on kuiten- kin myyntiinkin riittänyt. Niitä on haettu meiltä Ivaloa myöten monen sadan kilo- metrin päästä.”
Maatiaisista elantoakin
Koivistolle maatiaiskanat ovat harrastus kuten useimmille muillekin ketjun jäse- nille. Helsingin kupeessa Tuusulassa si- jaitsevan Lassilan luomutilan väelle kanat, maatiaiset mukaan lukien, ovat lisäksi osa elinkeinoa. Pääosa elannosta tulee pelto- viljelyn kautta, kanojen osuus on kymme- nisen prosenttia. Viljatuotteita ja munia myydään suoraan tilalta ja kuljetetaan myös asiakkaille kotiin. Munantuotannos- ta vastaavat pääosin valkoiset ja ruskeat hybridit, maatiaistili karttuu puolestaan kanoja myymällä. ”Munien osalta kysyntä ja tarjonta ovat kutakuinkin tasapainossa, mutta maatiaiskanoista on jatkuva puute”, tilan vanhempi isäntä Markku Lassila sanoo.
Kanaketjulaisten on sitouduttava pitä- mään vain yhtä kantaa, jotta vältyttäisiin
kantojen sekoittu- miselta. Lassilat ovat saaneet poikkeus- luvan pitää useita maatiaiskanakantoja ja kanarotuja. Rotu- kirjo on tarpeen, sil- lä osa tilan toimin- taa on kotieläinpiha, jossa yksityiset ih- miset ja koululuokat voivat tutustua eläi- miin, niin lintuihin kuin maatiaislampai- siin ja -lehmiin. Maa- tiaiskanoja tilalla on kahta eri kantaa, alholaisia ja savitai- palelaisia, kumpi- kin visusti erillään omana ryhmänään.
Niiden ja hybridien lisäksi nähtävillä on muutamia ulkomai- sia vanhoja rotuja.
Asiakkaat var- mistavat yleensä, että munat eivät ole häkkikanalas- ta peräisin, mutta heidän tietämyksensä maatiaiskanoista on heikko. Esimerkiksi ruskeaa hybridiä luullaan usein maatiai- seksi. ”Toivottavasti kuluttajien tietoisuus maatiaiskanoista lisääntyy niin, että maati- aismunista saataisiin tulevaisuudessa lisä- arvoa siinä kuin lattiakanalassa tuotetuista munista”, sanoo Jukka Lassila, jolle tilan isännyys vastikään siirtyi sukupolvenvaih- doksen myötä.
Myös Veikko Koivisto on huomannut, että maatiaiskanojen tuntemuksessa ja arvostuksessa olisi parantamisen varaa.
”Kanojen ostajat eivät aina ymmärrä, että maatiaiskanalaumassa pitäisi olla samaa kantaa oleva kukko. Yritän antaa heil- le vaikka ilmaiseksi mukaan kukon, jotta kanta pysyisi puhtaana. Omille kanoilleni etsin uuden kukon aina eri paikasta. Se on varsin hankalaa puuhaa, kun linnun on ol- tava varmasti täysverinen piikkiöläinen.”
Viidakkorumpu on viestinyt tehok- kaasti
Koivisto itse kuuli aikanaan maatiaiska- noista etelässä asuvalta tutultaan. Kana- ketju tuntuu muutenkin laajentuvan ni- mensä mukaisesti ketjureaktiona. Maanin- kalaiselle keraamikolle Markku Piipolle kimmokkeina maatiaiskanojen hankintaan olivat naapurin kiuruvetistä kantaa olevat kanat.
Kanaketjussa niin suojeltavat kuin suojelijat ovat monimuotoista väkeä
Kuva: Emmi Manninen
9
”Maaningalle muutettuamme tuu- mimme, että olisi mukava hankkia omia kanoja. Kun meille sitten eräänä päivänä asteli tyttö kana sylissään, niin ei auttanut muu kuin alkaa rakentaa kanalaa”, Mark- ku Piippo kertoo. ”Nyt meillä on kolme- toista kiuruvetistä emoa ja kuusi kukkoa.
On mukavaa, että nämä ovat eräänlaista lähikantaa eli alkujaankin näiltä seuduilta kotoisin.”
”Munia saadaan kuudesta seitsemään päivässä, sillä osa kanoista huilii ja osa on jo eläkkeellä. Kymmenen kanaketjuvuo- den aikana olen oppinut arvostamaan ka- noja ja ylipäätään lintuja aivan eri tavoin kuin ennen. Sen myötä on jäänyt broile- rinsyöntikin pois.”
Hautoako vai ei hautoa?
Piipot eivät ole halun- neet ryhtyä poikas- tuottajiksi, vaikka hei- dän kanansa hautovat jopa liiankin hyvin.
”Muutamia kanoja olemme antaneet uu-
sille omistajille, mut- ta vain, jos he ovat säilyttäjiä tai aikovat sellaisiksi ryhtyä.
Pelkiksi kesäkanoiksi nämä ovat liian arvokkaita”, Markku Piip- po sanoo.
Piippojen kanat hautovat kanalasta erillään olevassa työtilassa tai kanalassa niin, että pesät rauhoitetaan vain haudon- taa varten. Kun poikaset pärjäävät riittä- vän hyvin, päästetään emo jälkeläisineen muiden joukkoon. Kiuruvetiset kanat ovat suvaitsevaista joukkoa, joten ne ovat hy- väksyneet poikaset aina muitta mutkitta laumaan.
Maatiaisten hautomisvietissä on niin kantakohtaisia kuin yksilöllisiäkin eroja.
”Yksi innokkaimmista hautojista keksi pe- siä navetan välikössä olleeseen käsilauk- kuun”, Tarja Niemelä muistelee. Joillakin poikastuottajilla kone hoitaa ainakin osan
haudonnasta ja samassa koneessa voidaan hautoa useammankin kanakannan munia.
Maatiaisten ainutlaatuisuus motivoi Kanojen pito sitoo harrastajia enemmän kuin lemmikit, jotka voi pakata mukaan vaikka kesämökkireissulle. Kanoille on sen sijaan saatava hoitaja tai jonkun per- heenjäsenen on jäätävä niiden vuoksi pois matkasta.
Kanojen ulkoilun rajoittaminen lin- tuinfluenssan ennaltaehkäisemiseksi on koetellut sekä kanoja että harrastajia, jot- ka haluavat järjestää suojateilleen mahdol- lisen lajityypillisen ja virikkeellisen elämän.
Lassilan tilalla koululaisten vierailu on vähentynyt lintuinfluenssan ennaltaehkäi- syä koskevien määräysten vuoksi. Kanoja voidaan kyllä pitää määräysten mukaisissa tarhoissa, mutta jos osa kanoista olisi kou- lulaisten nähtävillä tarhassa ei yhdenkään – sisällä tai ulkona olevan - kanan munia saisi myydä.
Kanaketjulaiset kuitenkin jaksavat olla mukana vuodesta toiseen. Millä voimalla?
”Uhanalaisen kannan säilyttämisen”, ki- teyttää Veikko Koivisto.
”Maatiaiskanat ovat muutakin kuin geenejä, ne ovat osa kulttuuria”, lisää Tarja Niemelä, sitkeä maatiaisten puolestapu- huja.
Tarja Niemelä laittoi koko kanaketjun alulle yhdessä MTT:n erikoistutkijan Juha Kantasen kanssa. Harvinaisia kanoja etsittiin pitkin Suomea ja auton mittari raksutti aina uusia tuhatlukemia.
(kuva Juha Kantanen)
Markku Lassila hoitaa perheen luomuti- lan monipuolisesta toiminnasta kanojen ja munien myymisen. Tilalla on alhon ja savi- taipaleen kanakantaa, ja kotieläinpihassa esitellään myös vanhoja ulkomaisia rotuja.
(kuva Emmi Manninen)
Veikko Koivisto on kanaketjun historian ensimmäinen poi- kastuottaja. Kahden maan rajalla kun asuu, hän piti ennen suomalaisen piikkiöläisen kanakantaa ruotsalaiskanoja.
(kuva Tarja Niemelä)
Markku Piippo iloitsee siitä, että perhee- seen saatiin niin sanottua lähikantaa eli kiuruvetisiä kanoja, jotka ovat alunalka- enkin kotoisin heidän kotikuntansa Maa- ningan liepeiltä.
(kuva Simo Piippo)
10
Geenivarat 1/2008
Eläin
Teksti:
Juha Kantanen ja Tiina Tuovinen
M TT:n suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelmaa on toteutettu vuodesta
1998 lähtien. Ohjelma on saavuttanut keskeisimmän tavoitteensa: maatiaiskana ei kuollut sukupuuttoon.
Miksi säilytysohjelma?
Uhanalaisen maatiaiskanan säilytysohjelma käynnistettiin, koska haluttiin estää alku- peräisrodun häviäminen ja risteytyminen muiden rotujen kanssa. Samalla pyrittiin palauttamaan maatiaiskana perinteiseen rooliinsa, kotitarve- ja pienkanaloiden munantuottajaksi. Näissä tavoitteissa on onnistuttu kymmenen vuoden aikana.
Säilytysohjelmassa kantatilat, poikas- ten ja nuorikoiden tuottajat ja maatiais- kanan säilyttäjät muodostavat verkoston, kanaketjun. Kantatiloilta on saatu ne ka- nakannat, joita ohjelmassa säilytetään. Poi- kasten ja nuorikoiden tuottajat säilyttävät kanakantaa ja harjoittavat niin ikään pieni- muotoista eläinaineksen myyntiä. Säilyttä- jät eivät yleensä myy eläimiä, mutta uudis- tavat kanakantaansa omaa säilytystyötään varten.
Säilytysohjelmassa ylläpidetään yli kymmentä suomalaisen maatiaiskanan erillisiä kantaa eli sukulinjaa. Sukulinjoille on annettu nimet joko löytöpaikkakun- nan (savitaipaleenkana) tai alkuperäisen säilyttäjän (alhonkana) mukaan. Suoma- lainen maatiaiskana perustuu niihin pai- kallisiin kanakantoihin, joita on esiintynyt
maassamme ennen teollisen siipikarjata- louden kehittymistä 1920-luvulta lähtien.
Säilytysohjelman kehitys
Säilytysohjelmaan liittyi aluksi 54 maatiais- kanan kasvattajaa. Vuonna 2001 ylitettiin sadan kasvattajan määrä. Nykyisin kana- verkostossa on mukana lähes 150 kas- vattajaa. Lintuinfluenssauhan aiheuttamat varotoimet lienevät arveluttaneet joitakin maatiaiskanasta kiinnostuneita ryhtymään verkostoon mukaan ja muutama säilyttäjä on luopunut maatiaiskanan kasvatukses- ta niiden vuoksi. Kasvattajien määrä on lievästi vähentynyt kahden viime vuoden aikana.
Kanaverkoston ylläpitämä eläinmäärä on nykyisin noin 2700, josta määrästä li- sääntyviä kukkoja on reilu 500 ja lisään- tyviä kanoja noin 2200. Erillisiä kanakan- toja on 14, joista suosituin oli aluksi sa- vitaipaleenkana. Säilytysohjelman aikana reippaimmin suosiotaan on kasvattanut Vammalan Hornion kylästä löytynyt hor- nionkana, joka itse asiassa löydettiin vasta vuonna 1998. Eri kantojen suosionmuu- tokset on esitetty kuvassa 1.
Ohjelmoitu maatiaiskanan säilytys alkoi kymmenen vuotta sitten
Kuva: Ulla Toropainen
11
Maatiaiskanan ominaisuuksia
Säilytysohjelmassa ylläpidetään rekisteriä eläinmäärien kehityksestä, haudonnan on- nistumisesta ja eläinten ominaisuuksista.
Säilytysohjelmaan kuuluminen ja vuosit- tainen raportointi ovat edellytyksenä sil- le, että maatiaiskanan kasvattaja voi anoa maatalouden ympäristötuen erityistukiin kuuluvaa alkuperäisrodun kasvatustukea.
Erityistuen ehtona taas on sitoutuminen perusympäristötukeen.
MTT:n ylläpitämän rekisterin tiedot kertovat, että eri kantojen välillä on eroja niin höyhenpeitteen värissä kuin vaikkapa haudontavietissä. Tyypillisesti maatiaiska-
nan höyhenpeitteen valtaväri on musta (2/10), ruskea (2/10) tai punainen (1/10).
Harmaat kanat ovat sitä vastoin melko harvinaisia (alle 1/10). Täysikasvuinen maatiaiskana painaa noin 1.8 – 2.0 kiloa ja kukko noin 2.5 kiloa.
Kanan hedelmällisyyttä kuvaavia mit- tareita ovat sukukypsyysikä ja munan- tuotantokyky. Sukukypsyysikä ilmoitetaan tavallisimmin, kuinka monta päivää tai viikkoa on kulunut kuoriutumisesta, kun puolet saman haudontaerän kanoista on aloittanut muninnan. Maatiaiskanoilla su- kukypsyysikä on vaihdellut vajaasta 20 viikosta aina 30 viikkoon asti. Maatiaiset ovat tuottaneet 0.2 – 0.8 munaa päivää
ja kanaa kohden, keskiarvon ollessa yksi muna joka toinen päivä. Maa- tiaiskanan munat ovat tavallisimmin kermanvärisiä tai beigesävyisiä. Val- koisia munia on vähän. Munat ovat keskimäärin pienempiä kuin kaupas- ta ostettavat.
Kanan haudontaviettiin vaikut- tavat ympäristö- ja ruokintaolosuh- teet sekä geenit. Hautovien kanojen osuus on vaihdellut kannoittain muutamasta prosentista aina lähes 50 prosenttiin saakka. Konehaudon- ta on perusteltua, jotta voidaan var- mistua siitä, että mahdollisimman moni kana ja kukko saa yksilöitä seuraavaan sukupolveen.
Miten mukaan?
Kaikki suomalaisen maatiaiskanan säilytyksestä kiinnostuneet ovat tervetulleita verkostoitumaan oh- jelmaan. Säilytysohjelmassa vaadi- taan, että eläimiä pidetään niiden lajityypillisiä käyttäytymistapoja edistävissä olosuhteissa. Kanalan on ol- tava ikkunallinen lattia-pehkukanala, jossa on orret ja jossa kanoilla on ulkoilu- ja hiekkakylpymahdollisuus.
Kanojen lisäyksestä pitää huolehtia vuo- sittain joko kanan alla haudottaen tai ko- neella hautoen. Rodun monimuotoisuu- den turvaamiseksi neljää – viittä kanaa kohden on oltava yksi kukko. Varsinaista valintaa esimerkiksi höyhenpeitteen värin osalta ei toivota tehtävän. Eri kanakantoja on ylläpidetty erillisinä. Suunnitelmissa on tutkia kanakantojen sukulaisuuksia DNA- merkkianalyysein, joiden perusteella eri kantoja voisi yhdistää. Monimuotoisuuden turvaamiseksi tarvitaan niin ikään pakas- tettu geenipankki, johon on varastoitu siemennestettä eri kantojen kukoista.
Maatiaiskanan säilytysohjelman liittymis- lomakkeen saa Tiina Tuoviselta MTT:stä (tiina.tuovinen@mtt.fi, puhelin 040 843 0510, (03) 41883624).
Kanaketjussa vaalitaan yli kymmentä kantaa. Kiuruvedeltä 1960-luvulla löytynyttä maati- aiskantaa ylläpidetään muun muassa Pohjoisen Keski-Suomen oppimiskeskuksessa Saari- järvellä. Kuvassa maaninkalaisen Markku Piipon kasvattamia kiuruvetisiä.
(kuva Markku Piippo)
Kuva1. Eri kanakantojen prosenttiosuudet säilytysohjelman kanoista 1998-2007.
(graafi Tiina Tuovinen)
8
Kyytön yllättävä ilmestyminen niche-tuotteiden huipulle on
ollut Suomessa ja laajemminkin harvinainen ja riemastuttava
prosessi. Pieni, vaatimattoman oloinen nauta on nyt aarre, jonka lihasta ja maitojalosteista voi saada hyvän tuottajahinnan. Kyyttö
on sammakko, joka paljastuikin prinssiksi. Nyt on aika hellästi tuotteistaa hype ja boomi.
Metsästä asteli ilmiselvä brändi
TEKSTI: Christer Lindgren
KUVA: Riitta Saloniemi
Metsästä asteli ilmiselvä brändi
TEKSTI: Christer Lindgren KUVA: Riitta Saloniemi
”Kyytön keräämät sympatiat ovat
brändäämisen parasta polttoainetta”
14
Geenivarat 1/2008
Eläin
TEKSTI:
Christer Lindgren
K
yytön tarinan alku vaatii nyt arvois- taan jatkoa, kun kaskenpolton aikoi- na metsissä laidunnettu rotu on noussut näkyvästi julkisuuteen. Siihen onkin ainut- laatuiset mahdollisuudet, jos tahtotila eri toimijoiden piirissä on riittävän vahva.Kyyttö on perinteisesti maitokarjaa, mutta maidon ”tiiviyden” ja juusto-omi- naisuuksien tarjoamat mahdollisuudet on nyt täysin ymmärretty. Lihan laadusta on puhuttu perinnetietona ”aina”, mutta vasta nyt sen mehevä mureus on löydetty kilpailuetuna ja perusteena kannattavalle lihantuotannolle.
Rodun vieminen kaupalliseen tuo- tantoon on nyt ratkaisevassa vaiheessa.
Viisaasti ja hienovaraisesti toteutettu tuotteistaminen vahvistaa sen asemaa, helpottaa suojelua ja nostaa kasvattajien ansiotasoa. Tuotteistamiseen ja laatuluo- kituksiin olisi nyt hyvät mahdollisuudet myös hanketasolla. Lähtökohdaksi on so- vittava, että kyyttöboomia käytetään nyt puskurina koko maatiaistuotannon hyö- dyksi. Muista tuottajista se voi tuntua epä- oikeudenmukaiselta, mutta kyytön vahva
tuotteistaminen sataa nopeasti euroja kaikkien maatiaistuottajien laariin.
Brändäys ei ole kirosana
Alun perin brändi on merkinnyt eläimil- le tehtyä polttomerkkiä, jolla omistaja tunnistetaan ja varkaudet estetään. Tämä alkuperäinen merkitys sopisi tavallaan nykytilanteeseenkin, jotta kyyttö-nimen – samoin kuin maatiainen-termin – vää- rinkäyttö voitaisiin estää. Tarvittaisiin jonkinlaista sertifiointia, laadunvalvontaa ja alkuperämerkintöjä. Eikä tämä koskisi pelkästään lihan tai maidon laadun valvon- taa, vaan myös karjan puhtaiden rotuo- minaisuuksien vaalimista ja geenivarojen suojaamista.
Brändi ja imago ovat tuottajan ja markkinoijan, ja toisaalta myös kohderyh- män, mielikuvia ja mielipiteitä tuotteesta.
Toimiva, tuottava brändi syntyy, kun näi- den ryhmien käsitykset kohtaavat toisen- sa samankaltaisina. Brändiksi ei voi julis- tautua eikä sitä voi yksipuolisesti ”tehdä”.
Brändituotteen on ansaittava statuksensa
ominaisuuksien totuudenmukaisella ana- lysoinnilla ja vahvuuksien pitkäjänteisellä viestinnällä.
Kyytön tapauksessa on koko ajan vai- kutettava kuluttajiin tiedon lisäämiseksi ja myönteisten mielikuvien vahvistamiseksi.
Brändejä syntyy vain tunnetuista, halutuis- ta tuotteista.
Välitöntä tulosta tehdään kuitenkin vain täsmäviestinnällä ja verkottumisel- la, jossa kohderyhmänä ja kumppaneina ovat ravintoloiden keittiömestarit ja jos- sain määrin pienet palvelumyymälät, esi- merkiksi hallikaupat.
Ryhmä voi vaikuttaa huvittavan suppe- alta, mutta jo senkin aikaansaama kysyntä on aluksi ongelma. ”Ei oo” on kaikessa markkinoinnissa vaarallinen tilanne, ja syksyyn mennessä kyytönlihan ja kyytön- maitojuustojen kysyntä saattaa jo monin- kertaistua. Jonkinlainen, tässä vaiheessa toki puutteellinen, ratkaisu on tuottaji- en nopeassa verkottumisessa, yhteisessä myyntipalvelussa ja logistiikassa. Tuotetta on usein olemassa, mutta ostaja ja tuotta- ja eivät nyt löydä toisiaan.
Lihan osalta kehitystyön on alettava ravintoloista, koska suoramyynti keittiö- mestareille merkitsee hyviä tuottajahinto- ja ja kestäviä asiakassuhteita. Hinta ei ole huippuravintolalle ongelma, mutta tuot- tajakentässä se on paras keino saada lisää motivoituneita kyytönkasvattajia.
Metsästä asteli ilmiselvä brändi
Kuva: Marlen Koivula
Kuva: J-P Seppänen
15
Ainutlaatuinen tarina ja tutkittua tietoa
Brändiä tutkiville ja kehittäville asiantun- tijoille kyyttö tarjoaa ainutlaatuisia mah- dollisuuksia. Tärkein niistä on kyytön tari- na. Suomalaisessa elintarviketuotannossa ei liene yhtäkään eläintä, raaka-ainetta ja tuotetta, jonka pitkä tie 1800-luvun lo- pulta nykypäivään olisi yhtä dramaattinen, koskettava ja suomalainen.
Se on kuin uudelleen muotiin tulleen Suomi-filmin nostalginen ja komea sanka- ritarina. Kyyttö on siinä osa suomalaista identiteettiä.
Kyytön maidosta tehdyt juustot elävät samalla menestyksen aallolla kuin lihakin.
Tampereen Kauppahallissa on saatavissa tuorejuustojen lisäksi myös paria mainiota kypsennettyä kyyttöjuustoa. Samassa kau- pungissa suhteellisen pieni ravintola ostaa hyvään hintaan yhden kyytönkasvattajan koko maitotuotannon. Silloin arvotuotet- ta ei sekoiteta bulkkimaitoon.
Tärkeää perustyötä tekemään Yksi tuotteistamisen päätehtävistä on sekä lihan että maidon ja juuston ominai-
suuksien välitön ja perusteellinen tutkimi- nen. Varsinkin lihasta on tutkittua tietoa hyvin vähän. Norjan alkuperäisroduilla on tehty mureustestejä, joiden tuloksia olisi hyvä verrata kyytöllä tehtyihin. Olisikin toivottavaa, että Pohjoismaisen ministe- rineuvoston Ny Nordisk Mat -projekti osallistuisi tutkimuskustannuksiin.
Mielenkiintoa alkuperäisrotujen tuo- tannon edistämiseen projektin piirissä selvästikin on. Tästä ovat osoituksena esimerkiksi Pohjoismaisen kotieläingeeni- pankin toiminnanjohtajan Erling Fimlandin puheenvuorot alkuperäiskarjojen kasva- tuksen edistämisestä jo vuonna 2005.
Muutamaa kymmentä tai paria sataa eläintä koskeva bränditutkimus voi vielä vaikuttaa suhteettomalta investoinnilta.
Suppea tutkimus kannattaisi kuitenkin toteuttaa nyt, ennenkuin brändin jakautu- minen vaikkapa tuottajien erillisiksi merk- kituotteiksi alkaa.
Asiantuntijoiden avulla voidaan analy- soida ja tarkentaa brändin ominaispiirteet, mielikuvat, vahvuudet, heikkoudet ja me- nestystekijät ja selvittää, miten näitä voi entisestään vahvistaa. Kun näitä asioita kartoittaisivat ulkopuoliset bränditutki- muksen asiantuntijat, voitaisiin tulokseksi
saada olemassa olevista käsityksistä poik- keavaa tietoa.
Faktisen tiedon pohjalta voidaan kar- toittaa brändin kehittymistä ja valmiuksia sen tuleviin kehitysvaiheisiin. Tälle tiedolle voidaan hyvissä ajoin rakentaa jalosteiden, kuten makkaroiden, pateiden sekä uusien juustojen kehitystyö ja tuotanto.
Bränditutkimuksen tarpeen arviointi on nyt tuotteistamisen ensimmäisiä teh- täviä. Tässä tehtävässä tutkija ja markki- nointimieskin varmasti ymmärtävät, että liian mainonnallinen ote voi viedä brändil- tä sielun ja aitouden Kyyttö ei ole laku- patukka.
Asiantuntijapalveluiden lisäksi tuotteis- tajille on käytettävissään myös erinomais- ta vertailupohjaa maailmalta. Googletta- malla sivuston TBMM.CO.UK päästään suoraan aivan samojen aiheiden ytimeen anglosaksisessa maailmassa.
Tällä välin myönteinen julkisuus on yhä paikoillaan populaarillakin tasolla: ar- tikkeleita, lehtijuttuja kasvattajista, resep- tejä ruokalehdissä, kyyttökirja, dokument- tielokuva televisioon...
Kyytön keräämät sympatiat ovat brän- däämisen parasta polttoainetta.
” Se on kuin uudelleen muotiin tulleen Suomi-filmin nostalginen ja komea sankaritarina. Kyyttö on siinä osa suomalaista iden- titeettiä ”. (kuva Juha Kantanen)
Kuva: J-P Seppänen
16
Geenivarat 1/2008
Eläin
Ravintoloitsija ja kyyttöaktivisti eivät kiirehtisi tuotteistamista
TEKSTI: Christer Lindgren
Tampereesta ympäristöineen on kehittynyt lähiruoka-ajattelun ja alkuperäisrotujen vas- tuullisen hyödyntämisen kärkipaikka Suomes- sa. Ansio lankeaa paljolti Heikki Ahopellolle, ravintola Henriksin keittiömestarille. Ahopel- lon mukaan tässä vaiheessa pitäisi pysyä jalos- tamattomassa kyytön lihassa ja ravintolakäy- tössä. Valmiit tuotteet voisivat vielä hinnallaan pelottaa ostajat ja luoda mielikuvan elitistises- tä rahastamisesta.
”Maidon osalta tilanne on toinen, koska monet erikoisjuustot ovat muutenkin kalliita.
Niitä ostetaan kerralla vain pieniä määriä, jo- ten kilohinta ei merkitse niin paljon,” Ahopelto arvioi. ”Ravintoloissa lihaakin voidaan ammat- titaitoisesti ”tuotteistaa” melkein miksi ta- hansa. Nykyisillä hinnoilla kyyttö käy varmasti kaupaksi, kunhan saatavuus hieman paranee.”
Kyytön laatuluokittelussa ja tieteellisessä lä- hestymistavassa Ahopelto näkee vielä vaaroja, jollei tarkoiteta alkuperän osoittamista. Kyse on hänen mielestään enemmänkin laadun filo- sofiasta ja tunteesta. ”Kauhuskenaariossa niin sanotut teho-laatutuottajat jyräävät tietoko- neillaan ja ekonominpapereillaan perinteiset kyytönkasvattajat,” Ajopelto arvioi.
Ahopellon hovihankkijan, kyytönkasvattaja ja maidontuottaja Pentti Ukkosen mukaan maidon pastörointi pitäisi nyt saada helpom- maksi järjestää. Kun kustannukset alenisivat, maitoa voisi myydä laajempaan käyttöön ja jat- kojalostaa esimerkiksi juustoiksi.
Ukkonen pitää tärkeänä, että kyyttömaito ke- rätään erikseen. Kokonaan kyyttöihin keskitty- neille tiloille pitäisi myös kehittää selkeä ser- tifikaatti, joka varmistaisi luotettavasti maidon alkuperän.
Ahopelto toivoo, että alkuperäiset kyytön- kasvattajat, jotka pitivät rodun elossa, nyt sai- sivat ansaitsemaansa huomiota, arvostusta ja myös taloudellista hyvitystä työstään. He halu- avat ja osaavat myös parhaiten säilyttää rodun geneettisen puhtauden.
Joidenkin tuottajien mielestä vanhan mai- tokarjan käyttö lihakarjana on arveluttavaa.
Ahopelto korostaa, että Suomessa on näin tehty ennenkin. Arvostettu lihan marmoroitu- minenkin on maitorotujen ominaisuus. Kyyttö- jen geneettinen puhtaus sen sijaan on tärkeä asia, jota pitää koko ajan valvoa. Sekä Ahopelto että Ukkonen odottavat nyt, että ”hype” hie- man laantuisi ja päästäisiin pitkäjänteisempään toimintaan.
TEKSTI:
Sirpa Kurppa
T ilanteessa, jossa ympäristön
kuormitusta vähentävät tukitoimet osoittautuvat varsin hitaiksi välineiksi ympäristön kuormittamisen vähentämisessä, on
aika katsoa tilannetta vastakkaisesta
näkökulmasta. Olisiko
kuitenkin parempi tarkastella myös ympäristöhyötyjen, niiden arvottamisen, hyödyntämistoiveiden ja markkinatilanteen kautta?
Löytyisikö yhteiskunnasta riittävästi maksukykyisiä henkilökohtaisen
ympäristövastuun ottajia, jotta on realistista uskoa tämän näkökulman toimivuuteen?
Yhteiskunnallisia ohjauskeinoja voisi monipuolistaa
Suomalaisten maatiaiseläinten tilannet- ta ja roolia yhteiskunnassa voidaan ku- vata oheisella kaavakuvalla. Kaavakuvan esittämässä koosteessa on kysymys kokonaisuudesta, jossa maatiaiseläi- met ja muu monimuotoisuus löytää eri kehiltä, keskiöstä reuna-alueille, oman roolinsa. Jos uhanalaisten maatiaisro- tujen yksilömäärä keskiössä varmis- tettaisiin vähintään tuhanneksi (FAO:n esittämä minimitavoite), kehien 2 ja 3 aktiviteetit voisivat toimia rodun säi- lymisympäristön monipuolistajana ja rodun menettämisen puskurina.
Eläinten ylläpito kaikissa kolmessa roolissa edellyttää ohjauskeinojen eri- laistamista. Ekstensiivisen, perinteitä vaalivan tuotannon ohjauskeino voitai- siin toteuttaa edelleen yhteiskunnalta tulevana ympäristötukena. Monialayrit- täjyydessä - jalostetuotannosta hoiva- palvelujen ja maatilamatkailun kautta maisemanhoitoon - maatiaiseläinten säilymiseen liittyvä tuki tulisi kohdistaa erikoistuotteiden kysynnän, markki- noiden ja markkinoinnin kehittämi- seen. Harrastetoiminnan yhteydessä maatiaiseläinten säilymistä voitaisiin tukea lisäämällä suomalaisten tietoi- suutta maatiaiseläimistä ja rakentaa sen kautta kansalaisten ja kuluttajien omaehtoista kysyntää.
ELÄINGEENIVARAT
KESTÄVÄN KEHITYKSEN JA HYVINVOINTITALOUDEN
INNOVAATIOIDEN MAHDOLLISUUTENA
Ma tk ai lu Ma tk ai lu
Maisemanhoito Hoivapalvelu
Maatilamatkailu
Jalostetuotanto Perinteinen maatalous tuotanto Maaseutuasuminen
’Tinkimaito’, lähiruoka Slow food, perinneruoka, gourmet-ravintolat Maatilalounasharrastus Luonto-
harrastus, valokuvaus, maisemataide näyttely- toiminta
Kylätoiminta ym. sosiaaliset ja suojelu aktiviteetit, avustustalkoot
17
Maatiaisyrittäjyyttä kehittämään Kaavion keskimmäinen kehä esittelee siis maatiaiseläimiin liittyvää yrittäjyyttä mo- nimuotoisena, tavanomaisesta maatalou- desta poikkeavana, joskin usein siihen liit- tyvänä. Esille tuodut yrittäjyyden muodot ovat esimerkkejä; tilakohtaiset sovellukset ovat hyvin yksilöllisiä. Tämäntyyppisellä yrittäjyystoiminnalla nykyinen yhteiskun- nan tuki on yleensä huomattavasti perin- teisen maataloustuotannon saamaa tukea vähäisempää. Vaikka tukikeinoja olisikin käytettävissä, monet yrittäjät kokevat yritysmuotonsa ainakin aluksi niin pie- nimuotoiseksi, etteivät tukea edes lähde hakemaan.
Kuitenkin tällä alueella avautuu to- dennäköisesti uusia yrittämisen mahdol- lisuuksia yhteiskunnan erilaisten muutos- ten myötä. Tämän alueen palvelut ovat pääosin markkinoitavia, nimenomaan erilaisiin palvelutoimintoihin linkittynee- nä. Hyödykkeiden tuotantoa tulisi tukea kysyntälähtöisesti; tukea siis ensisijaisesti markkinoiden varmistamista ja sen ohjaa- mana tuotekehitystä.
Markkinoiden kehittämiseksi olisi va- rauduttava verkottumaan (maaseudun miniklusterit) ja hakemaan markkinoita Suomen ulkopuolelta. Kotimaista ver- kottumista esimerkiksi kyyttötuotteiden puitteissa on parhaillaan tapahtumassa.
Ennakkoluuloton ulkomaisen verkoston kehittäminen voitaisiin liittää mm. FAO:n esille ottamaan maaseudun arvokkaiden erityistuotteiden (High value agricultural products) kehittämiskonseptiin.
Osa tuotteista on ainakin osin julkis- hyödykkeitä, kuten yleinen maise-
manhoito, jonka osalta tavanomaisia yrittäjä-asiakas-markkinointimenettelyjä ei voida soveltaa. Myös julkishyödyketuo- tannon aktivoimiseksi, monimuotoisuu- den suojelun ja ylläpidon näkökulmasta, näillekin hyödykkeille tulisi kehittää pai- kallisia/yhteisöllisiä markkinointi/maksu- menettelyjä.
Palkattomalla työllä iso merkitys Kuvan esittämä kolmas kehä kuvaa ensi- sijaisesti yrittävyyttä. Tässä ollaan sellaisen aktiivisuuden alueella, jossa toimintaa tai tuotoksia ei korvata suoran palkan avul- la tai korvaukset ovat hyvin pieniä ehkä ryhmäsopimuksellisia. Kuitenkin tämän palkattoman työn arvo lasketaan usein li- kipitäen yhtä suureksi kuin palkallisen.
Toki vain osa tästä maaseudun aktiivi- suudesta liittyy monimuotoisuuskysymyk- seen, mutta tällaistakin aktiivisuutta löytyy suhteellisen paljon. Se sijoittuu todennä- köisesti asutuskeskusten ympärille tai syrjäisemmille alueille, johon on muodos- tettu aktiivisuutta tukevia palveluja.
Edellä kuvatun kakkoskehän toimin- not edesauttavat välittömästi ja välillisesti kolmannen kehän aktiivisuutta, tuomalla nimenomaan kaivattua kysyntää. Tämän lisäksi kolmannen kehän aktiivisuuden kannalta kaupunki-maaseuturajapinnan kehittäminen ja vuorovaikutuksen ohjaa- minen esimerkiksi alueellisia ja paikallis- ten suunnitteluinstituutioita kehittämällä olisi tärkeää.
Toimintaympäristönkin oltava mo- nimuotoinen
Maatiaiseläintutkimuksen tieteellinen merkitys liittyy poikkitieteelliseen ottee-
seen ja sen mukanaan tuomiin uusiin nä- kökulmien avauksiin ja niiden myötä koko suojeluproblematiikan kokonaisvaltaisem- paan ymmärtämiseen. Monimuotoisuuden on yleisemmällä tasolla osoitettu ilmenty- vän toiminnallisesti ekosysteemipalvelui- na ja johtavan ekosysteemin kestävyyteen.
Perimän monimuotoisuuden säilymisen kannalta, toimintamallien (funktioiden) tukeminen on siten välttämätöntä.
Monimuotoisuuden säilyttämistarve kanavoituu ihmisen toimintaan edelleen monipuolistamisen tarpeena. Ihmisen toiminnan monimuotoisuuden tulisi so- vittautua siihen mittakaavaan, mikä eko- logiselta kannalta on välttämätöntä. Maa- tiaiseläinten monimuotoista perimää ei voida ylläpitää vahvasti yksipuolistuneessa toimintaympäristössä; ei perimän säilymi- sen eikä myöskään taloudellisen toimin- nan näkökulmasta. Hengissä säilymisen tukeminen ei riitä.
Toisaalla on osoitettu, että erikois- tuotemarkkinat (niche) ylläpitävät inno- vatiivisuutta. Maatiaiseläimet edustavat tavallaan ekologista niche -asemaa, ja nii- hin perustuvat tuotteet sijoittuvat juuri erityistuotemarkkinoille. Maatiaisrotujen suojelussa kyse on siis yhtäällä biodiver- siteettiä toisaalla innovatiivisuutta edistä- västä toiminnasta.
Kun samaan aikaan elintarvikeketju on rajusti globalisoitumassa ja tarjolla olevien tuotevaihtoehtojen määrä aluksi kasvaa (olemme todennäköisesti parhaillaan tässä vaiheessa), mutta kansainvälisen kilpailun myötä alkaa sen jälkeen supistua. Tämän taloustieteilijät ovat osoittaneet teoreet- tisesti, ja siihen viittaa myös kansainväli- sen ruoankulutuksen selvä valikoimallinen supistuminen viime vuosien aikana. Niche (erikoistuote) – markkinat edustavat vas- tavoimaa uusien tuoteinnovaatioiden ja elintarvikehuollon joustavuuden ja pitkän aikavälin kestävyyden turvaamiseksi.
Edellä kuvattu taloudellinen näkökul- ma ei ole utopiaa. Parin viime vuoden aikana kyytön lihasta on tullut kulinaris- tien suosima tuote, ja tuotteen hinta on noussut sen mukaisesti. Viljelijät eivät ai- nakaan kevään 2008 aikana ole pystyneet tyydyttämään lihan kysyntää. Miten tähän on päästy; mitä ilmeisimmin yksittäisten henkilöiden aktiivisen ponnistelun kautta.
Tätä tilannetta tulisi nyt käyttää tarkoin harkiten hyvänä esimerkkinä. Samaan ai- kaa ympäristötuen yhteydessä perään- kuulutetaan tehokkaita biodiversiteettiä lisääviä toimia myös markkinalähtöisiä.
Siinäkin asiassa maatiaiseläinten ympärille rakentuva monimuotoinen toiminta voisi olla eduksi.
Kuva: Ulla Toropainen
18
Geenivarat 1/2008
Eläin
Sukevan vankilatilan
lehmistä tuli kaupunkilaisia
Teksti:
Emmi Manninen
Itä-Suomen aluevankilan päätös lakkauttaa Sukevan avovankilaosasto tämän vuoden syyskuuhun
mennessä tiesi vankilatilan karjalle muuttoa kaupunkiin, Kajaaniin ja Tampereelle.
Geenipankkikarjaa
ylläpidetään ainakin vuoden verran nyt kolmen ministeriön varoin, mutta pysyvämpää ratkaisua etsitään.
T
ieto Sukevan karjatalouden lakkaut- tamisesta oli järkytys niin navetan henkilökunnalle kuin muille elävien gee- nipankkien eteen työskenteleville ammat- tilaisille. Median kautta myös kansalaisetsäikähtivät ja vaativat ainutlaatuisen kar- jan säilyttämistä.
Silloinen maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja asetti maaliskuussa 2007 työryhmän pohtimaan vaihtoehtoja karjan uudelleensijoittamiseksi. Työryhmän jäsen Susanna Tauriainen opetushallitukses- ta tiedusteli luonnonvara-alan oppilaitos- ten kiinnostusta majoittaa häädön saanut ISK- ja LSK-karja opetusmaatiloille. Lisäksi pyydettiin esityksiä yksityisiltä maatiloilta, joille eläimiä voitaisiin sijoittaa, ja myös Sukevan laittamista vuokralle mietittiin.
Yhteistyö yksityisten karjanpitäjien kanssa koettiin kuitenkin liian riskialttiik- si. Mitä tehdä, jos tilan isäntäväki vaihtuu?
Miten ratkaista eläinten omistusoikeus ja miten taata yhteneväinen näkemys eläin- geenivarojen suojelun vaatimista toimen- piteistä? Useampikin opetusmaatila oli kiinnostunut sijoittamaan osan Sukevan eläimistä. Vaikka kaikkien eläinten sijoitta- minen yhteen paikkaan on riskialtista esi- merkiksi mahdollisten tautiepidemioiden takia, ei niitä ole järkevää ripotella kovin moneenkaan navettaan. Työryhmä päät- ti vertailla sellaisten opetusmaatilojen mahdollisuuksia, jotka voivat vastaanottaa
mieluiten useampia kymmeniä eläimiä.
Vaakakupissa painoi myös se, miten pian tilalle voitaisiin eläimet ottaa ja miten suu- ria rakennus- ja työvoimainvestointeja se vaatisi.
Taloudellisia laskelmia tehtiin lypsyleh- mien sijoittamisesta Pohjoisen Keski-Suo- men oppimiskeskuksen, tamperelaisen Ahlmanin ammattiopiston ja Kainuun am- mattiopiston Seppälän opetusmaatilalle.
Lisäksi työryhmä mietti perimältään har- vinaisten, mutta maidontuotantoon huo- nommin soveltuvien niin sanottujen mai- semanhoitolehmien sijoittamista MTT:n Ruukin ja Maaningan toimipisteisiin.
Verkosto geenipankkien tueksi Kun päätös karjan sijoittamisesta Seppä- lään ja Ahlmanille oli saatu aikaiseksi, al- koi oikeusministeriön, opetusministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön vä- linen keskustelu siitä, kuka maksaa kulut.
Oikeusministeriön alainen vankeinhoi- tolaitos oli 1980-luvulla tarjonnut gee- nipankkikarjalle pelastuspaikan, nyt sen tekivät opetusministeriön hallinnonalaan kuuluvat opetusmaatilat. Kenen tehtävä
Kuva: Juha Kantanen
19
eläingeenivarojen säilyttäminen oike- astaan olisi? Kolme ministeriötä päätyi kompromissiratkaisuun: eläinten siirto- ja ylläpitokulut jaetaan oikeus-, opetus sekä maa-ja metsätalousministeriön kesken.
Entä jatkossa? ”Rahoitussopimus tehtiin vuodeksi eteenpäin. Se koskee puhtaasti Sukevan nautoja, ei siis kaikkia geenipankkieläimiä. Muita suunnitelmia suojelutoimista ei tässä yhteydessä tehty”, kertoo ylitarkastaja Tuula Pehu maa- ja metsätalousministeriöstä.
Jo ennen Sukevan eläinten siirtoa MTT:n geenipankkikoordinaattori Juha Kantanen perusti yhdessä Kainuun ja Ahlmanin ammattiopistojen sekä Pelson vankilatilan edustajien kanssa verkoston, joka kokoontuu säännöllisin väliajoin vaih- tamaan tietoja ja ideoita elävien geeni- pankkien mahdollisuuksista ja esimerkik- si tutkimus- ja tuotekehittelyhankkeista.
”Yhteistyö MTT:n yhteiskuntatieteilijöi- den sekä kestävää kehitystä ja ekologis- ta ekonomiaa selvittävien tutkijoiden kanssa on myös hyvällä alulla. On hienoa, että alkuperäisrotujen ja niitä säilyttävien paikkojen yhteiskunnallista, kulttuurista ja taloudellista merkitystä tällä tavoin tue- taan”, iloitsee Juha Kantanen.
Harvinaisten ISK-sukujen kerääminen Su- kevan vankilatilalle aloitettiin 1980-luvun puolessa välissä. Konnunsuolla säilytetyt LSK:t sinne siirrettiin viitisentoista vuotta myöhemmin. 1990-luvulla ISK-harvinai- suuksien etsiminen siirtyi Juha Kantasen kontolle. ”Kun tietoa mielenkiintoisista karjoista tai yksittäisistä eläimistä saatiin, lähdin paikan päälle niitä katsomaan, Kan- tanen kertoo. ”Selvitin, milloin tilalle on viimeksi tuotu eläimiä muualta ja keräsin kirjallista dokumenttia sekä isäntäväen muistikuvia eläimistään. Tärkeää oli eläin- ten ulkonäkö ja se, että karjassa ei ole ollut vierasrotuista sonnia. Siihen aikaan veriryhmäselvityksillä voitiin varmistaa, että risteytymistä muihin rotuihin ei ollut tapahtunut. Nyt käytössä on jo tarkem- piakin menetelmiä, mutta hämmästelisin, joskin olisin myös hyvin iloinen, mikäli uu- sia sukulinjoja vielä löytyisi.”
Monet karjanomistajat ihmettelivät, että eläimet, jotka eivät olleet aiemmin ostajille kelvanneet, osoittautuivatkin nyt ainutlaatuisiksi ja haluttiin ilman muuta ostaa Sukevalle. Ei edes eläimen ikä tai vaikka jokin vika sen utareessa Kantasen ostohaluja laannuttanut: harvinaiset gee- nit oli saatava talteen ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Sukevalla tehtiin suojelun suururak- ka
”Sukeva antoi tosi ison mahdollisuuden kyyttöjen geeniperimän pelastamiseksi.
Ilman yhteistyökykyistä navettahenkilö- kuntaa se ei olisi onnistunut. Henkilökun- ta suostui kaikenlaisiin kotkotuksiin eikä koskaan purnannut, että ei tänne tuom- moisia kantturoita tuoda”, Kantanen kiit- telee.
Sukevan navetan työnjohtaja Tarja Rantakare on ollut parisenkymmen- tä vuotta mukana geenipankkitoiminnan
”kotkotuksissa”. ”Aivan ihanaa, että täällä on haluttu säilyttää geenejä eikä ole aja- teltu vain tuotosta, mikä tässä kiireisessä maailmassa muuten tuntuu olevan tärkein- tä. Joskus meitä mollattiin ’kahvikuppileh- mistä’, kun ei ymmärretty, miten tärkeää näiden eläinten perimän säilyttäminen tu- leville sukupolville on”, Rantakare sanoo.
Lehmien ja nuorkarjan lähtö oli kova paikka niin henkilökunnalle kuin vangeille.
Yli 70 ISK- ja LSK-eläimen lisäksi evak- koon joutui yli satapäinen hereford-karja.
Suomenkarja muutti Sukevalta muualle tipoittain. Ensimmäiset lähtivät marras- kuussa 2007 ja viimeiset muuttavat tämän vuoden kesäkuussa. ”Jokaisen eläimen Työnjohtaja Tarja Rantakare esittelee siperialaisille vierailijoille Ruslan Popoville ja Innokentyi Ammosoville Sukevan kyyttöjä kesällä 2007. (kuva Juha Kantanen)
20
Geenivarat 1/2008
Eläin
lähtö oli kuin pala itseä olisi mennyt mu- kana. Helpompaa olisi ollut, jos koko karja olisi viety pois yhdellä kertaa”, Rantakare sanoo. ”Navettaan saatiin hyvin vankeja töihin. Oli hienoa nähdä, kun huonossa kunnossa oleva vanki alkoi navettatöissä vahvistua ja uskoa siihen, että kykenee ylipäätään tekemään töitä. Jos joku lehmä huuteli tai ontui, siitä huolestuttiin heti ja tultiin kysymään, mikä on hätänä.”
Suomenkarjalle uudenlaisia mah- dollisuuksia
Sukevan lehmillä on edessään uusi ura opiskelijoiden keskuudessa. Seppälän ope- tusmaatilan koulutusjohtaja Leena Kar- jalainen ja Ahlmanin rehtori Tarja Ho- vila ovat ottaneet lehmät innostuneesti vastaan – ja niin ovat myös opiskelijat.
Sukevan lehmistä tuli hyvin pian julkkiksia, kun tieto navetan tyhjentämisestä levisi.
Geenipankkikarja profiloi opiskelijoista kilpailevia maatalousalanoppilaitoksia var- masti edukseen.
Seppälän kylmäpihatossa oli ennen sukevalaisten muuttoa länsisuomalais-, ayrshire- ja holstein-friisiläis -lehmistä koostuva karja. ”Olimme suunnitelleet siirtymistä vain yhteen rotuun eläinten hoidon ja ruokinnan helpottamiseksi.
Kun opetushallituksesta tuli kysely, olisim- meko kiinnostuneita ISK-geenipankkikar- jasta, totesimme sen sopivan tänne hyvin.
Seppälässä oli 1960-luvun lopulle saakka puhdas ISK-karja. Myöhemminkin joukos- sa oli aina yksi tai kaksi kyyttölehmää, jois- ta viimeisin kuoli parisen vuotta sitten”, kertoo Leena Karjalainen.
”Kyselimme paikallisilta tuottajayh- distyksiltä, MTK Kainuulta, meijereiltä, juustoloilta ja ProAgriasta, miltä kyyttö- karjaan ja geenipankiksi siirtyminen kuu- lostaisi. Saimme todella hyvän vastaan- oton. Muutos luo uusia mahdollisuuksia maaseutuyrittäjyydelle, tuotekehittelylle ja tutkimukselle. MTT:ssa ja Kajaanissa sijaitsevassa Oulun yliopiston biolabo- ratoriossa suunnitellaan kyytön maidon ominaisuuksien tutkimusta. Kyytön lihaa pyritään tuotteistamaan ja kehittämään muitakin erikoistuotteita.”
”Jotkut ulkopuoliset sanoivat, että eikö teiltä mene katu-uskottavuus, kun opiskelijat hoitavat vain kyyttökarjaa, vaikka heistä pitäisi kouluttaa maidon- tuottajia. Meitä henkilökuntaa taas vähän jännitti, pitävätkö viljelijäperheistä tule- vat opiskelijat kyyttöihin siirtymistä vain jonkinlaisena puuhasteluna. Minkäänlaista negatiivista suhtautumista ei kuitenkaan ole ilmennyt, päinvastoin. Sen lisäksi, että
opiskelijat tutustuvat yh- teistyötiloilla erilaisiin karjoihin ja navetoihin, he pääsevät näkemään, mitä tarkoittaa geenipank- kikarjan jalostaminen.
Tämä on konkreettinen esimerkki kestävästä ke- hityksestä ja monimuo- toisuuden vaalimisesta, jotka kumpikin sisältyvät luonnonvara-alan ope- tuksen tavoitteisiin.”
Uusia rakennuksia kyyttöjen muutto Sep- pälään ei vaatinut. Kah- deksan maidontuotanto- ominaisuuksiltaan heik- koa, mutta geneettisesti arvokasta maiseman- hoitokyyttöä sijoitetaan vuokranavettaan Kajaanin liepeille puolipäiväisen hoitajan vastuulle, kunhan ne ovat siistineet ensin kesän ajan Kolin rinteiden niittyjä. Ne muodostavat samalla geenipankin ja niiden tyttäristä voidaan kasvattaa lypsylehmiä.
Sukevalaislehmien maitoa ravinto- lapöytiin
Tampereelle muuttaneet LSK- ja ISK-leh- mät pääsivät upouuteen navettaan. Vanhaa parsinavettaa oli laajennettu ja tarkoituk- sena oli siirtää kaikki tilan naudat sinne ja ottaa vanha navetta muuhun käyttöön.
Sukevalaisten myötä suunnitelmat muut- tuivat niin, että lehmät muuttivat uudelle puolelle ja nuorkarja jäi asuttamaan van- haa navettaa. Lehmät pääsevät päivittäin ulkoilemaan jaloittelutarhaan.
Ahlmanin karja oli jo ennen sukeva- laisten muuttoa kutakuinkin puoliksi suo- menkarjaa. Nyt jäljellä on enää yksi friisi- läinen LSK-, ISK- ja PSK-lehmien joukossa.
”Se on hyvä lehmä, mutta niin mahdoton lypsää, ettei sitä kellekään voinut myydä”, naurahtaa maatilamestari Harri Ala-Ka- pee, jonka mukana tilalle tulivat aikanaan ensimmäiset suomenkarjalehmät ja joka on määrätietoisesti lisännyt ensin LSK- eläinten ja sittemmin myös ISK:n - ja hiu- kan PSK:nkin – osuutta karjassa.
Ahlmanin koulutilalta on jo vuosia myyty tinkimaitoa kuluttajille. Uudempi ilmiö on kyytönmaidon myynti. Suomen- karjan maitoa lypsetään eri tankkiin ja sii- tä jalostetaan voita ja juustoa.
Kainuun ammattiopiston luonnonvarayksikön koulutusjohtaja Leena Karjalainen, Itä-Suomen alue- vankilan johtaja Heikki Kokkonen ja Ahlmanin ammattiopiston rehtori Tarja Hovila allekirjoittavat luovutusasiakirjat. Itä-Suomen aluevankila siirsi eläinten omistusoikeuden veloituksetta kahdelle am- mattiopistolle Sukevan avovankilaosastossa järjestetyssä tilaisuudessa. (kuva Juha Kantanen)
21
Teksti:
Emmi Manninen
”Pelso jäi nyt sitten viimeiseksi vankilati- laksi, jossa on lypsykarjaa”, toteaa Pelson tilanhoitaja Reijo Virkkunen. ”Valtion tuottavuusohjelma kiristää vankeinhoidon määrärahoja. Pohjois-Suomen aluevan- kilan maatalouden tulos on ollut hyvä, ja maatilan toiminta pysyy toistaiseksi en- nallaan. Eräitä muita toimintoja ollaan va- litettavasti supistamassa, esimerkiksi saha lopetetaan.”
Pelson vankilan luomutilalla on 49 PSK- lehmää ja eri ikäisiä lehmävasikoita. Lähes 30 sonnin joukosta valitaan osa astutus- sonneiksi tai sperman keräystä varten, muut kasvatetaan lihaksi. Toistaiseksi ei ole markkinoitu lapinsonnin lihaa tai la- pinlehmän maitoa, mutta ehkä niidenkin
aika vielä tulee, kun kyyttötuotteet raivaavat markkinoilla tilaa muul- lekin suomenkarjalle.
Ensimmäiset PSK- lehmät muuttivat Pelsol- le 1980-luvulla ja vuo- sien varrella sinne on kerätty kaikkien säilyneiden sukulinjojen eläimiä eri puolilta Suomea. Lehmiä vanki- latilalle ei ole pitkiin aikoihin tuotu, mutta vielä viime vuonna hankittiin kaksi sonnia yksityiseltä tilalta.
Pelson eläimillä olisi tätä nykyä vientiä.
”Myymme kymmenen, viisitoista lehmä- vasikkaa ja viitisen sonnivasikkaa vuosit- tain”, kertoo työnjohtaja Ilkka Mehtälä.
”Lehmävasikat menevät käsistä, ja ottajia olisi enemmän kuin on myytävää. Aikuisia lehmiä emme ole myyneet.”
Lehmiä on jo sen verran, että tuotos- ja rakennejalostukseen perustuvaa kar- sintaakin on voitu tehdä. Toisaalta karjassa on lehmiä, jotka ovat tuotosominaisuuk- siltaan heikkoja, mutta perimältään arvok- kaita koko PSK-populaation kannalta.
”Navetassa työskentelee kuudesta
kahdeksaan vankia. Onpa minulle soit- tanut vanki kotiinkin tuomion saatuaan kysyäkseen, saako tulla navettaan töihin”, Mehtälä kertoo.
Pelsolla on geenipankkilampola Pelsolla on reilut 250 suomenlammasuuh- ta. Kaikkia värejä löytyy: valkoinen, musta, ruskea ja niin sanottu kainuunharmaa. Pel- so on nimetty suomenlampaiden jalostus- lampolaksi.
”Meillä ei olisi eläimiä, ellei niillä oli- si terapeuttista merkitystä”, sanoo Reijo Virkkunen. ”Eläimet auttavat avaamaan tunnelukkoja, minkä huomaa etenkin pie- niä karitsoita hoitavissa vangeisssa.”
”Maa- ja metsätalousministeriön tulisi linjata, miten ja millä resursseilla alkupe- räiskarjan ja suomenlampaan suojelua vie- dään eteenpäin. Olisi hyvä miettiä asioita etukäteen niin, että Pelsolla ei jouduta sa- maan tilanteeseen kuin Sukevalla. Toivon, että löytyisi stabiili tilanne, jotta voitaisiin katsoa pitkälle eteenpäin ja toimia suun- nitelmallisesti.”
Kalle Maijala on geenipankkitoiminnan isä
Teksti ja kuva:
Emmi Manninen
Ilman emeritusprofessori Kalle Maijalaa suomalainen geenipankkitoiminta tuskin olisi käynnistynyt 1980-luvulla.
Maijalalla oli työuransa aikana tapana aukoa uusia uria.
O
piskeluaikanaan 1950-luvulla hän piti sitkeästi kiinni ajatuksestaan tehdä laudaturtyö jalostustieteestä, jota siihen aikaan pidettiin ikään kuin aputieteenä.Opiskelutoverit varoittelivat, että tuosta ideasta professori suuttuu.
Maijala työskenteli samaisella vuosi- kymmenellä Ayrshireyhdistyksessä ja jo silloin häntä alkoi askarruttaa tuotanto- eläinten geneettisen monimuotoisuuden tulevaisuus, pakastesperman käytön yleis- tyminen kun osaltaan kavensi ayrshiren geenipohjaa.
Maijalan toimiessa pohjoismaisen geenipankkityöryhmän puheenjohtajana 1980-luvulla ryhmässä päätettiin, että jo- kaisessa Pohjoismaassa tehdään selvitys
kansallisista eläingeeni- varoista. Maa- ja metsä- talousministeriön komi- teamietintö suomalaisten geenivarojen tilanteesta ja säilyttämisestä ilmestyi 1983. Maijalan luotsaa- man työryhmän teos oli varsin ajaton: se uudistet- tiin vasta vuonna 2004, kun Suomen kansallinen eläingeenivaraohjelma julkaistiin.
Ehdotuksen vankilatilojen valjastamisesta alkupe- räisrotujen säilytykseen Maijala esitti 1980-luvun alussa vankeinhoito-osas- ton ylijohtaja K.J. Långille, kun osaston työryhmäs- sä pohdittiin, mitä tehdä Pelson vankilaan peruste-
tulle lampolalle. Sille täytyisi keksiä jokin tehtävä tai sen toiminta lopetetaan. Mai- jalan ehdotus hyväksyttiin. Maijala antaa tunnustusta avarakatseiselle ylijohtajalle, jonka mielipiteestä ratkaisu paljolti oli kiinni. ”Jälkeenpäin kävi ilmi, että myös Långilla oli ollut ehdotukseni kaltaisia aja- tuksia”, Maijala sanoo.
Ajatuksen kotimaisten nautarotujen säilyttämises- tä niinikään vankilatiloilla, Maijala lausui julki epämuo- dollisemmassa paikassa:
MTT:n ruokapöydässä Jo- kioisissa. ”Sanoin, että voi- siko ajatella Pelson vankila- tilan toimivan PSK-rodun geenipankkina. Sukevalla taas pidettäisiin ISK-karjaa ja Konnunsuon vankilassa LSK-karjaa”, Maijala muis- telee. Ja niin tehtiin.
Kalle Maijala jäi vuonna 1990 eläkkeelle Suomen Akatemian tutkijaprofes- sorin virasta, mutta hän on sen jälkeenkin osallistunut aktiivisesti kotieläinjalos- tusta koskevaan keskus- teluun. Hän oli muiden muassa asiantuntijajäsenenä Sukevalta häädön saaneiden kyyttöjen ja länsisuo- malaislehmien kohtaloa käsitelleessä työryhmässä viime vuonna. Vankilatilojen geenipankkitoiminnan isä päätyi näin jo toisen kerran miettimään, mihin sijoittaa alkuperäiskarjaa, joka on aina ollut hänen sydäntään lähellä.
Kalle Maijala on ensimmäi- nen geenipankkiiri. Hän on julkaissut kymmeniä artik- keleita eläinten geeniperi- män suojelusta.
(kuva Emmi Manninen)
Pelson vankilatilalla
vaalitaan lapinlehmiä
ja suomenlampaita
22
Geenivarat 1/2008
Eläin
Teksti:
Juha Kantanen
Lähi-idässä noin 10 000 vuotta sitten alkanut lammastalous saavutti Pohjois-Euroopan reunat 4 000 vuotta myöhemmin.
Aiemmissa tutkimuksissa kuvatut lampaan
leviämisreitit Atlantin rannikon ja Tonava-joen laakson kautta täydentyvät uusilla tutkimustuloksilla:
Pohjois-Eurooppaan on tullut lampaita myös Volgan keskiosien kautta suoraan Venäjän halki.
T
ämä selvisi MTT:ssä tehdyssä tutkimuk- sessa, joka oli osa FT Miika Tapion mar- raskuussa vuonna 2006 tarkastettua väitös- kirjaa.Mitokondrion DNA periytyy vain emältä
Populaatiogenetiikan alaan kuuluvassa väi- töstyössään Miika Tapio arvioi molekyyli- merkkien avulla Pohjoismaiden, Venäjän ja Baltian maiden lammasgeenivaroja ja tutki mitokondriaalisen DNA:n vaihtelua euraasialaisissa lampaissa. Hän analysoi 37 pohjoiseurooppalaista lammasrotua käyttämällä molemmilta vanhemmilta periytyviä geenimerkkejä (mikrosatellii- tit, veriproteiinit). Vain emältä periytyvää mitokondriaalista DNA:ta Tapio tutki 76 rodussa alueella, joka ulottui Pohjois- Euroopasta Balkanille, Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan.
Mitokondriot ovat solun hengityskes- kuksia ja energiantuottajia. Mitokondriot sijaitsevat solussa solulimassa tuman ul- kopuolella (Kuva 1). Mitokondrioita on runsaasti erityisesti niissä soluissa, joiden energia-aineenvaihdunta on vilkasta, esi- merkiksi sydämessä, munuaisissa ja mak- sassa. Mitokondriossa on rengasmainen DNA-molekyyli. Tämä on ollut tärkeä molekyylimerkki eläinten varhaishistori-
an tutkimisessa. Sen avulla voidaan arvi- oida muun muassa sitä, miten useaan eri kesytystapahtumaan eli kuinka moneen eri villin kantalajin kotieläimeksi ottoon nykyinen kotieläinlaji voi perustua. Mi- tokondrio-DNA perityy emältä, sillä he- delmöityksessä alkio saa munansolun mi- tokondriot, mutta siittiön mitokondriot jäävät munasolun ulkopuolelle.
Lammas tuli Pohjois-
Eurooppaan Venäjänkin kautta
Kuva: Karim Kinani
Kuva1. MTT:ssä on tutkittu mitokond- rio-DNA:ta lampaan kesytyshistorian ja leviämisen selvittämiseksi. Mitokondriot esiintyvät soluissa tuman ulkopuolella ja periytyvät pelkästään emältä.
(graafi Digijiipee)
