Keskeinen 1700-luvun jälkipuoliskon paikannimistö on siis koossa Kuninkaan kartastossa niiltä alueilta, joiden kartat tähän teokseen sisältyvät. Mitä vähem- män joltakin alueelta on aiempia kartto- ja tai 1800-luvun alkupuoliskolla laadit- tuja karttoja ja asiakirjoja olemassa, sitä arvokkaampia nykyiselle nimistöntutki- mukselle ovat kuninkaallisten rekogno- soijien haastattelumuistiinpanot.
Tulevaisuus näyttää, minkä verran Kuninkaan kartastoa käytetään pääläh- teenä ja tutkimusmateriaalina alueellis- ten nimistöjen tutkimiseen. Selvää on kuitenkin, että sen nimistöä tullaan usein hyödyntämään yksittäisten pai- kannimien taustaa ja historiaa selvitel- täessä.
1-Ielppokäyttöisyytensä vuoksi Kunin- kaan kartasto on myös ilmeisen kiinnos- tava tutkimuskohde niille koululaisille, joita viehättää yksittäisten tietojen etsi- minen hakuteoksista. Kuninkaan kartas- toa tutkiessa äidinkielen, historian ja maantieteen perinteiset rajat häviävät, ja siitä näyttäisi luontevasti tarjoutuvan ai- nesta mm. kotiseutuopin, paikannimis- tön, suomen kielen ortografian kehityk- sen, 1700-luvun kielirajan havainnoimi- sen ja paikallishistorian integroivaan opetukseen.
Koululaisista näyttävät varmaan eri- tyisen vaikuttavalta niiden alueiden kar- tat, joilla kaksi viime vuosisataa ovat eniten muuttaneet asutuksen ja maise-
man kuvaa. Varsinkin Uusimaa, rannik- koa lukuun ottamatta, näyttäytyy Ku- ninkaan kartaston sivuilla juuri sellaise- na Seitsemän veljeksen tarinoiden met- säisenä erämaana, jossa majaansa saat- toivat pitää metsän pedot ja rosvot.
Kuninkaan kartasto sisältää siis Etelä- Suomen rekognosointiosaston piirustus- konttorin laatimat kartat, mutta ei lain- kaan Mikkelissä toimineen pohjoisen piirustuskonttorin aluetta, joka käsitti Savon, Karjalan ja Pohjanmaan. Vahin- ko, koska sieltä on arvattavasti muuta- kin kartta-ainesta 1700-luvulta niukasti.
Niiden alueiden nimistöntutkimus jou- tuu vielä odottamaan materiaaliansa.
Samoin odottaa moni lukija jatkoa Ku- ninkaan kartastoon.
SAARA WELı N
Tutkimuksen moninaisuutta
Leikkauspiste. Kirjoituksia kielestä ja ih- misestä. Toim. LEA LAıTıNEN, Pı RkKo NuoLı JÄRvı ,Mı RJASAARı. SKS. Helsinki
1991. 319 s.
Leikkauspiste on omistettu Auli Hakuli- selle hänen täyttäessään 50 vuotta 10.3.1991. Leikkauspiste ei kuitenkaan noudata tavallisen juhlakirjan muotoa:
kirjassa ei ole Hakulisen tutkijanuran esittelyä eikä bibliografiaa. Auli Hakuli- nen on teoksessa läsnä toisella tapaa: ar- tikkeleiden monipuolisuus, avoimuus ja kriittisyys kuvastavat Hakulisen omaa uraa, samoin kuin kirjassa vallitseva monikielisyys, monitieteisyys ja tietei- denvälisyys.
Kirja muodostuu lyhyistä artikkeleista (21 artikkelia). Osa artikkeleista lienee tarkoitettukin kevyiksi välähdyksiksi, muutamat pureutuvat syvemmälle on- gelmiin ja kertovat näin perusteellisesta taustatutkimuksesta. Toimittajat ovat jaotelleet artikkelit kuudeksi alakoko-
naisuudeksi.
Teoksen aloittaa keskusteluntutkimus.
Ensimmäisessä artikkelissa PıA PURRA,
LıısA RAEvAARA, EEvA-LEENA SEPPÄNEN
ja LıısA TAıNı oanalysoivat keskustelua, jossa kaksi nuorta naista kertoo toisil- leen juttuja lapsista. Kertomussikermän analysointi valaisee hyvin sitä, miten keskustelussa ››jokainen vuoro on tulkin- ta siitä, mitä edellä on sanottu ja miksi››, kuten kirjoituksessa todetaan. Varovais- ta oudoksuntaa kuitenkin herättävät ne sosiologiset yleistykset, joita keskustelun sisällöstä tehdään. Matka kertojasta kär- sijäksi ei liene näin yksiviivainen.
MARJoRı E HARNEss GooDwı N tutkii amerikkalaisten mustien tyttöjen keskus- teluja. Hän rajaa tutkimuksensa sellai- siin tilanteisiin, joissa tytöt käsittelevät sosiaalisessa ryhmässään vallitsevaa vää- ryyttä ja oikeudenmukaisuutta ja enna-
koivat tulevia kiistoja - ts. keskusteluja aihepiiristä, jotka erheellisesti on miellet- ty ainoastaan miesten kiinnostuksen kohteiksi. Keskusteluissa esiintyvien ker- tomusten analysointi osoittaa myös puutteelliseksi sen näkemyksen, että ker- tomus on yhteenveto menneistä tapah- tumista (Labov). Sen sijaan kertomus on analysoitava osana senhetkistä sosiaalis- ta tilannetta ja interaktiota.
MARJA-LEENA SoRJoNi-:N ja JOHN HE- RITAGE tutkivat artikkelissaan ja-alkuisia kysymyksiä (and-prefacing) amerikkalai- sessa aineistossa, joka koostuu tervey- denhoitajan ja asiakkaan keskusteluista, eli konteksti on institutionaalinen. He osoittavat systemaattisen vaihtelun sel- laisten kysymysten välillä, jotka alkavat ja-sanalla ja jotka eivät ala ja-sanalla.
Ja-alkuinen kysymys esiintyy kontekstis- sa, jossa edeltävään kysymykseen saatu vastaus on odotuksenmukainen, ››ei-on- gelmia››-vastaus. Ja-alkuinen kysymys ilmaisee siirtymää eteenpäin implisiitti- sellä kysymyslistalla. Ne kysymykset, jotka eivät ala ja-sanalla, esiintyvät prob- lemaattisten vastausten jälkeen ja säilyt- tävät edeltävän kysymys-vastaus-sekvens- sin topiikin. Sorjonen ja Heritage osoit- tavat, että ja-aloitin on tietyn sosiaa- lisen aktiviteetin piirre eikä analyysi saavuta tyydyttäviä tuloksia, ellei siinä oteta huomioon piirteen asemaa sekven- tiaalisessa ja sosiaalisessa kontekstissa.
Kirjan seuraava osa on nimetty Kaksi- teräiseksi kieleksi; jakson artikkelit kä- sittelevät puheen ja kirjoituksen syntak- sia ja retoriikkaa. MARJA-Lıı sAHELAs- vUo pohdiskelee, miten aikamuodot jä- sentävät kertomusta. Kertomuksen eri semanttiset jaksot voivat erottua toisis- taan erilaisten aikamuotojen perusteella, esimerkiksi Helasvuon analysoiman ker- tomuksen orientoivassa ja evaluoivassa jaksossa keskustelijat käyttävät preesen-
siä. Juonijaksossa taas aikamuodon vaih- dos imperfektistä perfektiin ja plus- kvamperfektiin heijastaa tarkastelunäkö- kulman vaihdosta, jonka myötä päähen- kilöiden asema kertomuksessa muuttuu.
Lopuksi Helasvuo toteaa aikamuotojen käytön ja vaihtelun muodostavan jokai- sessa kertomuksessa oman systeeminsä.
JYRKı KALLı okoskıanalysoi lehtihaas- tattelua, jossa Paavo Lipponen puoluste- lee Outokumpu Oyzn toimia monin kie- lellisin keinoin. Lipponen vähättelee vas- tustajia, etäännyttää ja epämääräistää heidät ja toisaalta esittää Outokummun lainkuuliaisena uhrina, jota syyttä pai- nostetaan. Kalliokoski valottaa myös Goffmanin termiä asennonvaihto: Lippo- nen vaihtaa tyyliä tarkastellessaan asioi- ta eri näkökulmista ja yrittäessään vai- kuttaa eri kohderyhmiin. Kaikkein mie- lenkiintoisinta on kuitenkin esille tuleva ajattelutapa, jonka mukaan tärkeintä ei ole se, mitä todella tapahtuu, vaan se mitä sanotaan, miten asiat ilmaistaan.
Tätä kuvaa erinomaisesti Lipposen totea- mus:
Joku voi väittää, että ne päästöt tu- hoavat Pohjanlahden, mutta se on vain väite.
Todennäköisesti Lipposen haastattelussa paljastuva ajattelutapa ei ole poikkeuk- sellinen. Artikkelinsa lopuksi Kalliokos- ki toteaa: ››Vallanpitäjä, joka tällä taval- la eksyy (onnistuu?) redusoimaan yh- teiskunnalliset ongelmat kielenkäytön sujumisen ja sujumattomuuden ongel- miksi, on haaste kriittiselle kielentutki- mukselle.›› Kalliokosken artikkeli on osoitus siitä, että tähän haasteeseen kye- tään vastaamaan. Kirjoitus on myös näyte hyvästä popularisoinnista. Artik- kelin selkeys perustuu vankkaan asian- tuntemukseen, ja juuri siksi sen voi lu- kea kuka tahansa kielen käytöstä kiin- nostunut ja saada siitä lähtökohtia kie- len tarkkailuun sekä vallankäytön kielen murentamiseen - vaikkei ammattilainen olisikaan.
Samoin ToıNı RAHDUN kirjoitus iro- niasta on myönteisesti populaari: alaan perehtymätöntä ei eksytetä termien vii-
dakkoon, vaan Rahtu perustaa artikke- linsa esimerkkiin ja sen analysointiin.
Tutkimus avautuu kahtaalle: toisaalta se innostaa kielen analysointiin terveen jär- jen avulla, toisaalta se tarkentaa ja ky- seenalaistaa vallitsevia ironiateorioita.
Selkeä eteneminen esimerkistä teoriaan paljastaa laajan pohjatyön ja perehtynei- syyden asiaan. Se, että teksti tulkitaan ironiseksi, ei vaadi - kuten perinteisesti on ajateltu - positiivisen kirjaimellisen tason ja negatiivisen tulkintatason vas- takohtaa, vaan ironiseen tulkintaan riit- tää se, että kirjaimellinen taso ja tulkin- tataso ovat jollain tapaa ristiriidassa keskenään. Uutta on ironian luokittelu referenssi- ja predikaatioironiaksi. Epä- uskottavat referentiaaliset tai predikoi- vat ilmaukset saavat vastaanottajan tul- kitsemaan tekstin ironiseksi.
Kirjan kolmas alajakso käsittelee kou- lua eri näkökulmista. PııuoRANTALAısEN artikkeli oppikirjojen tiedonkäsityksestä perustuu valmisteilla olevaan lisensiaa- tintyöhön. Rantalaisen aineistona on lu- kion maantiedon ja biologian oppikirjo- ja. Tutkimus repii kaikki mahdolliset il- luusiot suomalaisen oppimateriaalin erinomaisuudesta. Rantalainen käsittelee vuoronperään seitsemää kriteeríä, jotka kuvaavat hyvää tiedonesitystapaa (mm.
että tietojen tulee muodostaa kokonai- suuksia) ja osoittaa, ettei oppikirjoissa toteudu näistä tavoitteista yksikään.
Häkellyttävä yhteys Kalliokosken artik- keliin syntyy, kun Rantalainen havain- nollistaa, miten ››opeteltavaksi tulee teksti eikä itse ilmiö - -. Ymmärtämi- nen on tekstin ymmärtämistä, ja opetta- jan työ on tekstin selittämistä.›› Samalla tavoin kuin politiikan ongelmat redusoi- daan kielenkäytön ongelmiksi, niin kou- lussa redusoidaan maailman ymmärtä- minen oppikirjojen ymmärtämiseksi. Ar- tikkelinsa lopuksi Rantalainen toteaa, ettei oppikirjojen tekstejä voi varsinai- sesti ymmärtää tai liittää muihin tekstei- hin tai uusiin yhteyksiin. Mutta mikä on tällaisen irrallisen tiedon arvo? Toivot- tavasti Rantalaisen tutkimus tulee herät- tämään keskustelua.
LEENA KYTöMÄkı tarkastelee johto- opin opettamista kouluissa: miten johto- oppia on opetettu ennen ja miten sitä voitaisiin tätä nykyä opettaa. Kytömäki esittelee monia opetusideoita ja toteaa päämäärän olevan oppilaan aktivoimi- nen kielen havainnoimiseen. - Koulu- osuuden viimeinen artikkeli on MATrı LEıwoN tutkimus tyttöjen ja poikien dis- kurssirooleista koulussa. Samoin kuin Rantalaisen työ myös Leiwon tutkimus kyseenalaistaa suomalaisen koulun op- pimiskäsitykset. Leiwon mukaan nykyi- nen koulujärjestelmä ei arvosta sellaisia tietoja, joita oppilaat tarvitsisivat päätet- tyään koulunkäynnin. Jos opetus ei pyr- kisi faktojen esittämiseen ja muistami- seen vaan ongelmakeskiseen keskuste- luun, kouluissa syntyisi tilaa useamman- kaltaisille diskurssirooleille, ja tästä hyö- tyisivät sekä tytöt että pojat.
Kirjan neljäs alajakso ››Erillisinä yh- dessä» käsittelee naistutkimusta. Nais- tutkimukselle luonteenomaisesti osio on monitieteinen. Sosiologi MINNA SALMI esittelee tutkimustaan naisista, jotka te- kevät ansiotyötään kotona. Salmi erot- tautuu aiemmasta samanaiheisesta tut- kimuksesta kiinnittämällä huomiota naisten omiin arvoihin ja ratkaisuihin.
IRMEu LAıTıNENja ANJA PiıPPotyösken- televät Naisten Terapiakeskuksessa. He pohtivat naisten välisiä suhteita: minkä- laiset tekijät vaikeuttavat naisten yhteis- työtä ja toisaalta miten näitä yhteistyö- suhteita voi kehittää ja rikastaa. EEvA KANGAsMAA-MINN kertoo artikkelissaan omasta tutkijantiestään, ideoistaan ja vastoinkäymisistään.
PIRKKO NuoLı JÄRvı selvittää, missä määrin naiset ovat osallistuneet tieteelli- seen keskusteluun Virittäjässä. Yllättä- vää ei ole niinkään se, että vuosisadan alkupuolella naiskirjoittajia oli vähän, vaan se, että edelleenkin (1980-luvulla) kirjoituksista vain 33 % on naisten te- kemiä. Nuolijärvi esittää useitakin syitä tähän. Hän myös pohtii sivullisuuden merkitystä: sivullisuus on osa tieteenalan elämys- ja kokemusmaailmaa, ja ajoit- tainen sivullisuus mahdollistaa prosessin
kohti uutta - mutta ››olennaista on se, ettemme jää pysyvästi sivullisiksi kielen elämässä, siis omassa elämässämme.››
Kirjan viides osa keskittyy kielioppiin ja kielen rakenteeseen. PEKKA SAMMAL- LAHTI kehittelee artikkelissaan mallia, jonka avulla hän kuvaa saamen sanajär- jestyksen rajoituksia.
MATı HINT kuvaa Viron itsenäisyyden ajan pyrkimystä palauttaa äännelaillisia muotoja ja vertaa tätä epäonnistunutta hanketta sellaisiin yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, joiden päämäärä on paluu menneisyyteen. ››Suurten systeemien his- torialliset tilanteet ovat uusiutumatto- mia, ja kerran muuttuneeseen tilantee- seen ei voi palata takaisin, vaikka tar- koitus olisi mitä ylevin››, Hint toteaa.
ANNELı KAUPPıNEN tutkii artikkelis- saan lapsen kielenkehitystä. Hän keskit- tyy ajan ja paikan ilmausten kehittymi- seen. Tuloksia hän vertaa vastaavaan italialaistutkimukseen.
Viimeiseen jaksoon toimittajat ovat koonneet kirjoituksia ››kielen ilmaise- mien suhteiden kognitiivisesta taustasta››.
Osion aloittaa PENTrı LEıNoN artikkeli sentyyppisistä kausatiivisista tilanteista, joissa ulkoinen ärsyke aiheuttaa kokijas- sa automaattisen reaktion (esim. Hän haltioitui kuulemastaan.) Näiden kausa- tiivisten ilmausten avulla Leino valottaa sitä, miten erityyppisiä asiaintiloja il- maistaan samankaltaisten konventionaa- listen mielikuvien avulla. Esimerkeistä edetään laaja-alaisiin näkymiin: totuus- ehtoinen semantiikka ei pysty kuvaa- maan kielen ja maailman välistä suhdet- ta, sillä ››ilmaus ei edusta asiaintilaa si-
nänsä vaan käsitteistystä, jonka puhuja on kielensä konventioiden mukaisesti tuosta asiaintilasta rakentanut. - - Kie- len ja maailman välissä on kielenpuhuja, jonka mieli prosessoi aistien kautta tule- vat ärsykkeet: hän ei tarkastele maail- maa suoraan vaan kognitionsa lävitse.››
Leinon abstraktin esityksen jälkeen OLLı NUuTı NEN loihtii lukijan eteen seikkailun. Hän vaeltaa sanojen histo- riaan kuin reipas retkeilijä, jäljittää utra- sanan kadonnutta merkitystä ja saa luki-
jankin tuntemaan aarteen löytämisen iloa, kun salaperäisen utran takaa paljas- tuu saukko. Samaa leikkimielisen iloista otetta tutkimukseen on kahdessa seu- raavassa artikkelissa. ULE TELEMAN miettii, miksi ilmaisu jag älskar dig tun- tuu takertuvan kurkkuun, ja pohdiskelee syyksi sen, että ilmaisu on sisäisesti risti- riitainen: subjekti on samalla kertaa kontrolloimattoman tunteen kokija ja
lupaukseen sitoutuja. JAN-OLA ÖsTMAN
hahmottelee artikkelissaan, minkälaisin mentaalisin kuvin keskustelu meidän
kulttuurissamme käsitteellistetään. Öst-
man myös arvelee, että erilaisten mallien ja toisaalta uusien vaihtoehtojen ekspli- kointi voi saada aikaan ideologisia muu- toksia.
Teoksen päättää LEA LAıTısEN tiivis artikkeli. Hän lähtee liikkeelle esittele- mällä Julia Kristevan teorioita ja luo sit- ten tavallaan dialogin Julia Kristevan ja Auli Hakulisen ajatusten kesken. Näiden yleislinjojen jälkeen Laitinen keskittyy kielen affektiseen funktioon ja kielellis- ten elementtien monifunktioisuuteen.
Lea Laitinen aloittaa kirjoituksensa Kristevan kysymyksellä: mikä on kieli- tieteen etiikka? Itse asiassa Leikkauspis- te lähestyy tätä mahdottomalta tuntuvaa kysymystä monelta eri taholta ja luo eri- tyyppisiä näkymiä siitä, miten kielitiede voi vastata tähän kysymykseen. Yksi vastaustapa on yhteiskunnallinen; toi- mittajat jaottelevat jo esipuheessa, että teos lähestyy kieltä toisaalta yhteiskun- nallisesta näkökulmasta, toisaalta yksi- lön näkökulmasta. Kalliokoski pirstoo artikkelissaan vallankäytön kieltä, Ran- talainen ja Leiwo tiedonjakamisen kiel- tä, ja myös monessa muussa artikkelissa on yhteiskunnallinen ote. Hint toteaa omassa artikkelissaan, että ››kielitieteellä keskeisenä ihmistieteenä voi myös yh- teiskunnan asioissa olla paljon laajem- paa kantavuutta kuin on tapana ajatella»
Yhteiskunnallinen näkökulma on väis- tämättä myös moraalinen näkökulma, kannanotto tapahtuvasta oikeudesta tai vääryydestä. Moraalisen otteen mahdol- lisuus avaa uusia näköaloja ja voimava-
roja kielentutkimukselle, ja tällaiselle tutkimukselle on epäilemättä sosiaalinen tilaus.
Toisenlainen vastaus kysymykseen kie- litieteen etiikasta tulee esille niissä artik- keleissa, joissa pohditaan kielen, ihmisen tajunnan ja maailman suhdetta (esimer- kiksi Kauppisen, Leinon ja Östmanin ar- tikkeleissa). Tällöin kielitiede ratkoo pe- rustavia kysymyksiä ihmisenä olemises-
ta.
Oivallista on myös se, että tässä kir- jassa kerrankin pohditaan sitä, mitä tut- kiminen merkitsee ihmiselle. Nuolijärvi toteaa, ettei ››elämistä ja tutkimista voi erottaa toisistaan››. Nuutinen kirjoittaa:
››Ihminen haluaa tutkia: tutkimus on ihmiselle lajityypillistä toimintaa, ihmi- syyden toteuttamista - -. Me tutkimme koska meidät on luotu tutkiviksi.››
Leikkauspiste koostuu pienistä pala- sista, joista syntyy monimuotoinen ko- konaisuus. Uskon, että kirjaa voi lukea myös niin, ettei kaikkea ymmärrä ja silti saada irti tietoa, ideoita, innostusta. Po- pularisointi olisi ilman muuta yksi haas- te kielentutkimukselle. Nimenomaan humanististen tieteiden tutkijoiden tulisi kyetä kertomaan tutkimustuloksistaan muillekin kuin toisille tutkijoille - muu- ten tiedeyhteisö itse rajoittaa vaikutus- mahdollisuuksiaan. Monissa muissa tie- teissä tutkimustulokset konkretisoituvat eikä itse tutkimuksesta tarvitse kertoa ulkopuolisille; humanististen tieteiden luonne on toinen.
Leikkauspiste avaa ovia tutkimuksen maailmaan ja näyttää, millaisia mahdol- lisuuksia kielitieteellä on. Olisikin voinut toivoa, että Leikkauspiste olisi tietoi- semmin suunnattu, ei toisille tutkijoille, vaan kaikille kielestä kiinnostuneille ja myös niille, jotka tänä teknologian ai- kana epäilevät humanististen tieteiden oikeutta. Tältä kannalta tuntuu oudolta valinnalta se, että tämäntyppiseen kir- jaan ovat muutamat suomalaiset tutkijat kirjoittaneet englanniksi. Mikä on tällai- sen kansainvälisyyden funktio? Kansain- välisyys on keskeinen osa tieteen perus- olemusta ja epäilemättä suomalaisen tie-
teen elinehto, mutta tasapainottelu suo- malaisuuden ja kansainvälisyyden kes- ken on myös eettinen kysymys; tieteen antimia ei voi rajoittaa vain tutkijoiden pöytään.
HANNA TUPPURAINEN
Linnalönnruut asialla
Vankilaslangin sanakirja. Toimittanut LEo LıPsoNEN, Valtion painatuskeskus
1990. 368 s.
Sanakirjan ilmestyminen on aina tapaus, Vankilaslangin sanakirjan ilmestyminen viime vuonna oli suorastaan mediata- paus, joka huomattiin niin lehdistössä kuin radiossa ja televisiossakin.
Vankilaslangin kirjaaja Leo Lipsonen on itse vankilan asiakkaana, alan mie- henä, lähestynyt kieltä sisältäpäin: toimi- tusprosessissa on ollut kyse sananmukai- sesti osallistuvasta havainnoinnista. Sa- nakirjan aineiston valtaosa perustuu vankien antamiin tietoihin, mutta Lip- sonen on sanastanut myös eri-ikäistä vankien maailmaa sivuavaa kirjallisuut- ta; tärkeänä lähteenä on ollut Kaarina Karttusen Nykyslangin slangisanakirja.
Aineisto ei ehkä ole tieteellisesti pätevä (mukana on muun muassa käännettyä kaunokirjallisuutta), mutta toimittaja korostaakin, ettei sanakirja ole tieteelli- nen. Ihan harrastajamainenkaan ei teki- jän ote ole: Lipsonen on suomen kieltä opiskellut toimittaja.
Sanakirjaa lukiessa hämmästyttää se, että slangin seassa on virallista termis- töä, kriminaalihuollon ja lakikielen sekä lääketieteen sanastoa kuten haaste, jäl- kihuolto, lomaríke ja mahahuuhtelu.
Toimittaja perustelee niiden mukanaoloa esipuheessaan sillä, että kirjasta olisi mahdollisimman paljon hyötyä ensi ker- taa kiven sisään joutuneelle. Jo se antaa
