Ajan ontologinen differenssi : analyyttisen filosofian aikakäsitykset Martin Heideggerin varhaisfilosofian viitekehyksessä

AJAN ONTOLOGINEN DIFFERENSSI

Analyyttisen filosofian aikakäsitykset Martin Heideggerin varhaisfilosofian viitekehyksessä

Tuomas Lepistö Tampereen yliopisto Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö Filosofian pro gradu -tutkielma Toukokuu 2014

TIIVISTELMÄ Tampereen yliopisto Filosofia

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

LEPISTÖ, TUOMAS: Ajan ontologinen differenssi. Analyyttisen filosofian aikakäsitykset Martin Heideggerin varhaisfilosofian viitekehyksessä

Pro gradu -tutkielma, 107 sivua Toukokuu 2014

Tutkielma tarkastelee kahden keskeisen analyyttiseen ajan filosofiaan kuuluvan teorian, A- ja B- teorian sisältöä, metodologisia lähtökohtia ja ontologisia sitoumuksia aluksi teorioiden keskinäisen vertailun kautta ja lopuksi saksalaisen filosofin Martin Heideggerin varhaisfilosofian eksistentiaalis- ontologisen viitekehyksen kautta.

A- ja B-teoreettiset viitekehykset pohjautuvat englantilaisen filosofin J. M. E. McTaggartin (1866–

1925) vuonna 1908 julkaisemassa artikkelissa ”The Unreality of Time” esitettyyn käsitteelliseen erotteluun. Aikaa voi McTaggartin mukaan tarkastella kahdella eri tavalla. A-sarja viittaa tavallisen aikakäsityksen mukaiseen dynaamiseen aikaan, joka virtaa tulevaisuudesta nykyisyyteen jatkaen edelleen matkaansa yhä kauemmaksi menneisyyteen. B-sarja on sen sijaan staattinen ajan viitekehys. Tapahtumilla ja ajanhetkillä on muuttumattomat paikkansa, joiden ajalliset suhteet voidaan määritellä aikaisemmin kuin, myöhemmin kuin ja samanaikaisesti kuin -relaatioiden avulla.

B-sarjassa aika ei kulu eikä liiku. A- ja B-teorioiden välinen vilkas keskustelu ajan perimmäisistä ominaisuuksista ja piirteistä sekä yksityiskohtaisista erityiskysymyksistä on ollut leimallista koko 1900-luvun analyyttiselle ajan filosofialle. 2000-luvulle tultaessa keskustelu ei ole osoittanut laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Ajan filosofiaa koskevia artikkeleita ja artikkelikokoelmia on ilmestynyt kiihtyvään tahtiin.

Martin Heidegger (1889–1976) kuuluu fenomenologisen liikkeen keskeisimpiin ajattelijoihin ja pioneereihin. Hän katsoi tämän uuden filosofisen metodin, fenomenologian, kykenevän tarttumaan filosofian tärkeimpään kysymykseen, olemisen (Sein) kysymykseen. Varhaisfilosofiansa pääteoksessa Sein und Zeitissa (1927) hän tarkastelee hermeneuttis-fenomenologisen metodin avulla ihmisen eksistentiaalisia rakenteita ja maailmassa-olemisen tapoja johdatuksena yleiseen olemisen mielen kysymykseen. Ajan ilmiö nousee tässä analyysissa keskeiseen asemaan:

Heideggerin mukaan ihmisen oleminen (Dasein) perustuu alkuperäiseen aikaan, ajallisuuteen, joka viime kädessä määrittää sitä tapaa, jolla ihminen kohtaa ympärillä olevaa maailmaa.

Sekä A- että B-teoria kumpikin katsovat teorioidensa kuvaavan todellista aikaa. Heideggerin mukaan puhe ”todellisesta ajasta” tulee kyseeseen vain alkuperäisen ajallisuuden johdannaisena.

Vaikka kaikki osapuolet tarkastelevat ajan ilmiötä, aika näyttäytyy kussakin teoriassa erilaisena. A- ja B-teorioiden sekä niitä pohjustavien ontologisten sitoumusten välisten suhteiden selvittämiseksi Heideggerin eksistentiaalis-ontologinen analyysi tarjoaa analyyttisen tradition ulkopuolisen näkökulman, jolle traditio itse saattaa olla sokea.

Asiasanat: aika, ajallisuus, ajan filosofia, A-teoria, B-teoria, analyyttinen filosofia, fenomenologia, ontologia, metafysiikka, Martin Heidegger

Sisällysluettelo

Johdanto ... 1

1. AIKA ANALYYTTISESSA TRADITIOSSA ... 7

1.1. Prologi: McTaggart ja ajan olemattomuus ... 7

1.2. Eternalismi ... 10

1.3. Kolme B-teoreettista versiota ajasta ... 12

1.3.1. Russell ja ajan kulumisen psykologinen reduktio ... 13

1.3.2. Esitysrefleksiivisyys- ja päivämääräanalyysi ... 16

1.3.3. Prosser ja ajan kokemisen mahdottomuus ... 19

1.4. A-teoria ... 23

1.4.1. C. D. Broad ja growing block -teoria ... 24

1.4.2. Presentismi ... 28

1.4.3. Tavallisen kielen redusoimattomuus ... 29

1.4.4. Tempuksellisten lauseiden totuusehdot ja totuudentekijät ... 33

1.4.5. Ajan kokemus ja suunta ... 38

2. HEIDEGGERIN EKSISTENTIAALIS-ONTOLOGINEN AIKAKÄSITYS ... 42

2.1. Olemisen kysymys ... 42

2.2. Dasein ja maailma ... 47

2.3. Daseinin eksistentiaalit: virittyneisyys, ymmärtäminen ja lankeaminen ... 50

2.4. Kuolema ... 56

2.5. Dasein ja ajallisuus ... 58

2.5.1. Tulkinta Aristoteleen aikakäsityksestä ... 62

2.5.2. Tavallinen aikakäsitys ja maailmanaika ... 66

2.5.3. Ilmaistun ajan rakenteelliset tekijät ... 69

3. ANALYYTTISEN FILOSOFIAN AIKAKÄSITYKSET EKSISTENTIAALIS- ONTOLOGISESSA VIITEKEHYKSESSÄ ... 76

3.1. B-teoria ja eksistentiaalis-ontologinen ajallisuus ... 79

3.2. A-teoria ja eksistentiaalis-ontologinen ajallisuus ... 90

3.3. Ajan teorioiden filosofiset taustaoletukset ... 96

Loppusanat ... 99

Kirjallisuus ... 101

1 Johdanto

Aika on yksi keskeisimmistä jokapäiväiseen elämäämme kuuluvista ilmiöistä. Se tuntuu virtaavan vääjäämättömästi ohitsemme, ja vaikka kuinka haikailisimme entisen ajan perään, ajan suuntaa ei käy kääntäminen. Aika kuluu ja me vanhenemme sen mukana. Ikääntyessämme nuoruuden kevyt askel ja vetreä ruumiinkunto hiljalleen katoavat, ja vaikka saammekin niiden tilalle kallisarvoista elämänkokemusta, tietoa ja kenties arvokkaita luonteen hyveitä, erilaiset ikääntymiseen liittyvät vaivat muistuttavat meitä kuolevaisuudestamme. Tässä valossa aika näyttäytyy säälimättömänä ja lahjomattomana luonnon järjestyksenä, josta vanha Oidipus virkkoo Theseukselle tähän tapaan:

”parahin Aigeuksen poika, yksin jumalat eivät maista vanhuutta eivätkä kuolemaa. Muut kaikki niittää ajallansa Aika kaikkivaltias [ho pankratēs khronos]”¹. Ikääntyminen on kuitenkin vain yksi aikaan liitetty ilmiö, vieläpä varsin huomaamaton sellainen. Se tulee konkreettisesti esille lähinnä syntymäpäivänä, kun ikään lisätään yksi vuosi lisää. ”Voi, kylläpä ne vuodet vierivät. Olen jo niin ja niin vanha”, joku saattaa huokaista hiljaa itsekseen tottuakseen kuitenkin varsin pian uuteen ikävuoteensa. Ikääntymisen sijaan tapaamme ajan kulumisen ensisijaisesti jokapäiväisessä arjessa.

Herätyskello herättää minut aamulla tiettyyn aikaa. Nousen ylös ja teen aamutoimet. Kellon lähestyessä kahdeksaa laitan kengät jalkaan ja lähden töihin. Työpäivä kestää noin kahdeksan tuntia, jonka aikana minun on tehtävä tietyt asiat. Töiden jälkeen käyn kaupassa ja menen kotiin.

Päivällisen jälkeen saatan lukea kirjaa tai katsoa televisiota. Jos ilta on kaunis, saatan käydä ulkona.

En kuitenkaan halua olla valveilla yömyöhään asti, sillä yöunieni jäädessä lyhyiksi olisin seuraavana aamuna todella väsynyt. Tuntuu siltä, että tietty määrä aikaa mahdollistaa kaikki nämä toimet. Jos jotakin jää tekemättä, voin sanoa, ettei minulla ollut siihen aikaa. ”No, teen sen huomenna, kun minulla on enemmän aikaa”, voin todeta itselleni kannustavasti. Ja huominenhan saapuu pian, koska aika kuluu.

Puhuessamme ajasta viittaamme usein kelloon. Englantilainen tiedustelee kellonaikaa kysymällä

”what time is it?” ja kreikkalainen vastaavasti ”τι ώρα είναι;”, sananmukaisesti, mikä aika on (nyt).

Saksalainen taas perää nimenomaan kelloa kysymällä ”wie viel Uhr ist es?”, samoin ruotsalainen kysymällä ”vad är klockan?”. Vaihtelevista ilmaisutavoista riippumatta kysymyksen kohteena on kello, jonka katsotaan näyttävän oikeaa aikaa, sikäli kun se on oikeassa ajassa. Kellon suurin ongelma vaikuttaa koskevan sen kykyä pysyä ajassa: tarkempi kello näyttää tarkemmin aikaa.

1 Sofokles 1994, 52; Soph.OC. 607–610.

2

Ihminen on historian saatossa rakentanut toinen toistaan kehittyneempiä artefakteja ajan tarkkuuden parantamiseksi. Aurinkokello, vesikello, mekaaninen kello, taskukello, digitaalinen kello ja atomikello ovat kukin olleet ratkaisuja tähän ongelmaan. Kellonaikaan pohjautuvaa aikakäsitystä voidaan kuitenkin pitää jossain määrin teknologisena aikakäsityksenä: tulkitessamme aikaa teknisen välineen kautta saatamme huomaamattamme samaistaa indikaattorin sen osoittavan ilmiön kanssa.

Saatamme sen paremmin asiaa pohtimatta katsoa, että kello ja aika ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Aikaa koskevassa tematiikassa teknologia kuitenkin keskittyy tarkastelemaan kellon teknisiä ominaisuuksia, jotka pohjautuvat fysikaalisiin kuvauksiin ja määreisiin. Itse ajan ilmiötä koskevat kysymykset ovat luonteeltaan filosofisia kysymyksiä, joista yksi ensimmäisistä kuuluu:

”puhummeko ajasta kun kysymme kelloa?”

Aikaa koskevat pohdinnat ovat ihmiselle luonteenomaisia. Niitä tapaa niin mytologioissa, ihmis- ja luonnontieteissä kuin arkielämässäkin. Jopa kielemme on rakentunut tietyn aikakäsityksen mukaisesti. Filosofiassa ensimmäinen meidän päiviimme asti säilynyt systemaattinen tutkielma ajasta löytyy Aristoteleen Fysiikasta (217b29–223b18). Sitä voidaan pitää eräänlaisena lähtökohtana, jossa ajan teema on eriytynyt omaksi metafyysiseksi kysymyksekseen. Sivuuttaen yli kaksituhatvuotisen ajan filosofian historian käännän tässä tutkielmassa huomion eräänlaiseen ajan filosofian renessanssikauteen, joka on jatkunut aina viime vuosiin asti. Yhtenä sen muodostumiseen vaikuttavana tekijänä voidaan mainita englantilaisen filosofin J. M. E. McTaggartin vuonna 1908 julkaisema artikkeli ”The Unreality of Time”, jossa hän esitteli tietyn yhä edelleen käytössä olevan käsitteellisen erottelun. Artikkeli vaikutti erityisesti niin kutsuttuun analyyttisen filosofian traditioon, joka ajan filosofian kontekstissa tarkoittaa pääosin anglosaksisessa maailmassa 1900- luvun alusta lähtien harjoitettua tapaa tarkastella filosofisia ongelmia tiettyjen yhteisesti jaettujen metodologisten välineiden, kuten käsiteanalyysin, predikaattilogiikan ja argumentaation avulla.

Metodologisten tekijöiden lisäksi yksi keskeinen tekijä, joka osaltaan kuvaa analyyttista ajan filosofiaa – ja osittain koko vaikeasti hahmotettavissa olevaa analyyttista filosofiaakin – liittyy tradition yhteisesti jaettuihin ontologiin sitoumuksiin. Väite analyyttisen ajan filosofian jaetusta ontologiasta on kuitenkin tämän tutkielman välipäätelmä. Varsinainen kysymys koskee tämän yhteiseksi katsotun ontologian tarkempaa luonnetta, johon liittyvä epäselvyys yhtäältä haastaa ajan ilmiötä koskevaa tutkimusta, toistaalta motivoi sitä. Molemmille sekä analyyttiselle traditiolle että fenomenologiselle liikkeelle aika on ollut merkittävä filosofinen kysymys, mutta eri teorioiden ja ajattelijoiden tarjoamat vastaukset ajan positiivisesta luonteesta ja ilmiöön liittyvistä piirteistä ovat monin kohdin täysin vastakkaisia. On hämmästyttävää, kuinka saman ilmiön tarkastelu voi johtaa niinkin erilaisiin johtopäätöksiin. Teorioiden paremmuudesta voidaan kilvoitella entistä parempien

3

ja sofistikoituneempien argumenttien voimin, kuten analyyttisessa ajan filosofiassa on ollutkin tapana, mutta yhtä hyvin voidaan kysyä, missä määrin keskinäisessä argumentaatiossa tarkastellaan samaa ilmiötä, tai tarkemmin, missä määrin teorioiden taustaoletukset, julkilausutut ja julkilausumattomat, ohjaavat sitä miltä ilmiö näyttää?

Tämä tutkielma tarkastelee yhtäältä kahden keskeisen analyyttisen ajan filosofian teorian, dynaamisen A-teorian ja relationaalisen B-teorian keskinäistä suhdetta ja toisaalta tulkitsee näiden teorioiden aikakäsityksiä ja filosofisia positioita saksalaisen filosofin Martin Heideggerin (1889–

1976) varhaisfilosofisen eksistentiaalis-fenomenologisen viitekehyksen kautta. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: i) miten A- ja B-teorian edustama analyyttinen filosofia ymmärtää ajan? ii) Millainen on Martin Heideggerin aikakäsitys hänen varhaisfilosofiassaan? ii) Millaisina A- ja B- teoreettiset aikakäsitykset näyttäytyvät eksistentiaalis-ontologisessa viitekehyksessä? iv) Mitkä ovat A- ja B-teorian julkilausumattomat ontologiset sitoumukset tulkittaessa niitä eksistentiaalis- ontologisessa viitekehyksessä? Temaattinen lähestymistapa analyyttiseen filosofian traditioon ja eksistentiaalis-fenomenologiseen filosofiaan ja niiden vertailemiseen saattaa sisältää jonkinlaisen yhteismitattomuuden ongelman: miten vertailla Heideggerin aikakäsitystä analyyttisen tradition aikakäsityksiin, jos nämä ovat keskenään vertailukelvottomia? Huoli on kuitenkin aiheeton. Osoitan tässä tutkielmassa, että analyyttisen ajan filosofian teorioita on mahdollista tarkastella Heideggerin eksitentiaalis-fenomenologisessa viitekehyksessä ilman, että tarkastelu olisi käsitteellisesti tai temaattisesti ylimalkaista.

Tutkielma on kolmiosainen. Ensimmäisessä luvussa esittelen McTaggartin antaman kontribuution 1900-luvun ajan filosofialle sekä tuon valikoidusti esiin tyypillisiksi katsomiani A- ja B-teorioihin kuuluvia piirteitä. Toisessa luvussa tarkastelen Martin Heideggerin eksistentiaalis-fenomenologista filosofiaa ja siihen olemuksellisesti liittyvää olemisen kysymystä, Daseinin eksistentiaalista analytiikkaa ja ajallisuutta. Tähän liittyen on syytä huomauttaa, että ajallisuutta koskeva tarkastelu keskittyy niin sanotun epävarsinaisen olemisen (uneigentlichen Sein) ja epävarsinaisen ajallisuuden (uneigentlichen Zeitlichkeit) ympärille rajaten varsinaisen ajallisuuden ajallistumiseen liittyviä eksistentiaalisia teemoja, kuten päättäväisyyden (Entschlossenheit) ja silmänräpäytyksen (Augenblick) ja toiston (Wiederholung) tarkastelun ulkopuolelle. Kolmannessa luvussa annan toisessa luvussa esitettyjen seikkojen valossa eksistentiaalis-ontologisen tulkinnan ensimmäisessä luvussa esitettyjen A- ja B-teorioiden tyypillisimmistä piirteistä. Eksistentiaalis-ontologinen viitekehys tarjoaa kirjallisuudessa harvemmin tavattavan, vaikkakin mielenkiintoisen näkökulman analyyttisen filosofian aikakäsitysten tulkintaan. Samalla se paljastaa A- ja B-teorioiden ontologisia

4

sitoumuksia, jotka yhtäältä erottavat teoriat toisistaan, ja toisaalta taas yhdistävät teorioita siten, että ne voidaan katsoa kuuluvan saman filosofisen tradition piiriin.

A- ja B-teorioiden kohdalla olen käyttänyt pääasiallisina lähteinä filosofisia artikkeleita, jotka muodostavat ensisijaisen keskustelu- ja julkaisufoorumin analyyttisessa ajan filosofiassa. Toinen merkittävä kirjallisuusaineisto koostuu artikkelikokoelmista, jotka on pääsääntöisesti toimitettu tietyn erityiskysymyksen tai -teeman ympärille muodostuneen keskustelun mukaisesti. Uusimmista artikkelikokoelmista mainittakoon Nathan L. Oaklanderin (2008) toimittama neljä osaa ja 97 artikkelia sisältämä The Philosophy of Time. Erityiskysymyksiin keskittynyt traditio lienee syynä myös siihen, että analyyttisen ajan filosofian monografiat, jotka tarkastelevat ainoastaan aikaa, muodostavat artikkeleihin nähden varsin vaatimattoman kirjallisuusaineiston. Vähäisestä määrästään huolimatta tietyt monografiat ovat kuitenkin nousseet merkittäviksi keskustelun avaajiksi, eräänlaisiksi alan klassikoiksi, joihin mielellään viitataan aihetta sivuavassa keskustelussa vielä vuosikymmenienkin päästä julkaisusta. B-teoreetikoista mainittakoon D. H. Mellor ja hänen teoksensa Real Time (1981) ja Real Time II (1998) ja A-teorian kannattajien teoksista muiden muassa Arthur Priorin (1967) Past, Present and Future, Quentin Smithin (1993) Language and Time ja William Lane Craigin (2000) The Tensed Theory of Time.

Heideggerin varhaisfilosofiaa luonnehtii olemisen mieltä koskevan kysymyksenasettelun tarkentuminen fundamentaaliontologiseksi hankkeeksi, jonka tarkoituksena on tarjota fenomenologis-ontologinen perusta sekä tieteille että filosofialle itselleen. Ontologinen differenssi, jolla Heidegger tarkoittaa olevan ja olevan olemisen olemuksellista eroa, tulee mahdolliseksi ihmisen olemista koskevan Daseinin-analyysin avulla. Olemisen kysymyksen ja Daseinin eksistentiaalisuuden välinen läheinen suhde säilyy Heideggerin filosofian keskiössä läpi 1920- luvun, mutta 1930-luvun alusta lähtien hänen ajattelunsa vaikuttaa etääntyvän välittömistä Daseinin eksistentiaalisiin rakenteisiin liittyvistä kysymyksistä kohti yleisempiä olemista, kieltä, ajattelemista ja taidetta koskevia teemoja. Ranskalaiselle Jean Beaufret’lle osoitetussa kirjeessään ”Brief über den Humanismus”² hän kutsuu vuoden 1930 paikkeilla tapahtunutta ajattelunsa kääntymistä käänteeksi (Kehre), mutta korostaa, ettei tämä käänne tarkoita aikaisemman eksistentiaalis- fenomenologisen filosofian hylkäämistä; aikaisempi jo saavutettu filosofia toimii sen sijaan perustana uusille olemisen teemoille.³ Heideggerin varhaisfilosofian yksi keskeisimmistä kysymyksistä koskee ajan ilmiötä, jota ilman kysymys olemisesta olisi vailla pohjaa. Merkille

2 Lähetetty vuonna 1946. Kirje julkaistiin ensimmäisen kerran esseen ”Platons Lehre von der Wahrheit” yhteydessä vuonna 1947. Kirje sisältyy teokseen GA9, Wegmarken.

3 GA9, 327–328.

5

pantavaa on, että hän tarttuu teemaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Artikkeli ”Der Zeitbegriff in der Geisteswissenschaft”⁴, joka ilmestyi jo vuonna 1916, on kriittinen fysikaalista aikakäsitystä kohtaan. Se sisältää viittauksia myös Einsteinin suhteellisuusteoriaan ja reduktionistiseen aikakäsitykseen, jonka kritisointia hän jatkoi Marburgin yliopistossa vuonna 1924 antamassaan luentosarjassa ”Der Begriff der Zeit”⁵.

Heideggerin varhaisfilosofian päätyönä pidetään vuonna 1927 julkaistua teosta Sein und Zeit (Oleminen ja aika⁶). Teos on luonnollisesti yksi keskeisimmistä tämän tutkielman lähteistä.

Heidegger suunnitteli alun perin Olemisen ja ajan kaksiosaiseksi teokseksi, jonka ensimmäinen luku käsittelisi Daseinin olemista ja ajallisuutta, kun taas toisen osan tarkoitus olisi suorittaa niin kutsuttu olemisen käsitteen destruktio Immanuel Kantin ja René Descartesin kautta Aristoteleeseen.

Toinen osa ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Ensimmäinen osa, joka alkuperäisen suunnitelman mukaan piti sisältää kolme osaa, jäi sekin tyngäksi. Olemista käsittelevistä kolmesta luvusta valmistui kaksi⁷. Viimeistä lukua (Zeit und Sein), jonka tuli osoittaa olemisen yleensä ajallinen mieli, ei koskaan julkaistu. Näyttää kuitenkin siltä, ettei Heidegger täysin haudannut alkuperäisiä suunnitelmiaan. Mulhall (1996) katsoo, että Heideggerin vuonna 1929 ilmestynyttä teosta Kant und das Problem der Metaphysik sekä heti Olemisen ja ajan julkaisemisen jälkeen Marburgin yliopistossa antamaa luentosarjaa ”Die Grundprobleme der Phänomenologie” voidaan pitää Olemisen ja ajan täydentävinä esityksinä⁸. Die Grundprobleme der Phänomenologie, joka julkaistiin vuonna 1975 osana Heideggerin koottujan teoksia (GA24), antaa tukea Mulhallin tulkinnalle. Heidegger ilmoittaa ensimmäisellä sivulla olevassa alaviitteessä, että kurssi on ”uusi kehittely Olemisen ja ajan kolmannen luvun ensimmäiseen osaan”⁹. Die Grundprobleme der Phänomenologie on Olemisen ja ajan lisäksi toinen keskeinen lähde tässä tutkielmassa.

Heideggerin teosten osalta seuraan viittauskonventiota, joka perustuu Heideggerin koottujen teosten kokoelmaan, Gesamtausgabeen. Viitattaessani Olemiseen ja aikaan olen lisännyt GA:n lisäksi merkinnän OA (Oleminen ja aika). Tässä tutkielmassa on käytetty seuraavia Heideggerin Gesamtausgaben teoksia:

4 GA1, 413–433. Artikkeli perustuu koeluentoon, jonka Heidegger antoi filosofian laitokselle heinäkuussa vuonna 1915.

5 GA64, 107–125.

6 Vastapaino julkaisi Reijo Kupiaisen suomentaman laitoksen Oleminen ja aika vuonna 2000.

7 Ensimmäinen luku, Die vorbereitende Fundamentalanalyse des Daseins (Daseinin valmistava fundamentaalianalyysi) ja toinen luku, Dasein und Zeitlichkeit (Dasein ja ajallisuus).

8 Mulhall 1996, 28.

9 ”Neue Ausarbeitung des 3. Abschnitts des I. Teiles von ’Sein und Zeit’” (GA24, 1).

6 GA1 Frühe Schriften

GA2 Sein und Zeit GA9 Wegmarken

GA20 Prolegomena zur Geschichte des Zeitbegriffs GA24 Die Grundprobleme der Phänomenologie

GA29/30 Die Grundbegriffe der Metaphysik, Welt – Endlichkeit – Einsamkeit GA56/57 Zur Bestimmung der Philosophie

GA64 Der Begriff der Zeit

Tässä tutkielmassa kaikki Heideggerilta otetut lainaukset on käännetty suomeksi. Lainatessani Olemista ja aikaa olen käyttänyt Reijo Kupiaisen (2000) käännöstä, mutta muutamin käsitteellisin poikkeuksin: ensinnäkin Kupiainen kääntää teoksen keskeisimmän käsitteen Dasein termillä täälläolo tai täälläoleminen. Tässä tutkielmassa käytän sen sijaan alkuperäistä käsitettä Dasein.

Toiseksi Kupiainen kääntää epävarsinaisen Daseinin olemistapaa kuvaavan epäyksilöllisen, jaettuun mentaliteettiin nojaavan ja yhteisiin aktiviteetteihin uppoutuneen toimijan termillä kuka tahansa.

Suomenkielisen käännöksen sijaan olen päätynyt käyttämään alkuperäistä käsitettä das Man.

Kolmas huomio liittyy käsitteeseen Gegenwärtigen, jonka Kupiainen kääntää termillä läsnäoloistaminen. Tässä tutkielmassa olen kääntänyt käsitteen termillä nykyistäminen seuraten sanajohdannaisia gegenwärtig, tämän hetkinen, nykyinen ja Gegenwart, nykyisyys, nykyaika.

Samaan sanaperheeseen kuulumisen lisäksi nykyistäminen tavoittaa mielestäni läsnäoloistamista paremmin ajan nykyisyyden ilmiöön liittyvän problematiikan, joka on erityisesti A-teorian ja Heideggerin aikakäsityksen suhdetta tarkasteltaessa yksi tutkielman keskeisistä teemoista. Nämä kolme käsitettä, Kupiaisen suomentamat täälläolo, kuka tahansa ja läsnäoloistaminen korvaantuvat täten käsitteillä Dasein, das Man ja nykyistäminen. Muita muutoksia Kupiaisen suomennokseen en ole tehnyt. Muiden kuin Olemisen ja ajan lainausten kohdalla olen kääntänyt lainaukset Gesamtausgaben laitosten pohjalta. Alkuperäiset saksankieliset tekstikohdat olen sijoittanut alaviitteisiin.

7

1. AIKA ANALYYTTISESSA TRADITIOSSA

1.1. Prologi: McTaggart ja ajan olemattomuus

Englantilainen filosofi J. M. E. McTaggart julkaisi vuonna 1908 artikkelin ”The Unreality of Time”¹⁰, josta muodostui sittemmin merkittävä lähtökohta ajan filosofiaa koskeviin kysymyksiin eritoten anglosaksisessa maailmassa harjoitetun analyyttisen filosofian piirissä. Alati kasvava kommentaarikirjallisuus viittaa yhtäältä innostukseen ja toisaalta moniin haastaviin filosofisiin ongelmiin, joita ajan ilmiön analyyttinen tarkastelu pitää sisällään. Artikkelissaan McTaggart esittää sinänsä vanhan väitteen, ettei aikaa ole olemassa, mutta kiirehtii heti ensimmäisellä sivulla toteamaan, että väitteen tueksi annetut argumentit eroavat aikaisempien ajan filosofiaa käsitelleiden ajattelijoiden argumenteista¹¹. Tässä McTaggart lienee ollut oikeassa, sillä myöhempi aikaa koskeva kirjallisuus on ottanut hänen käsitteitään vakituiseen filosofiseen käyttöön siinä määrin, että ne ovat muodostaneet ohittamattoman paradigman analyyttisessa ajan filosofiassa. Niinpä artikkeliin kohdistunut mielenkiinto ei ole niinkään McTaggartin argumentaation johtopäätöksessä, jota tuskin kukaan kommentaattori on hyväksynyt, kuin hänen esittelemässään uudessa käsitteellisessä viitekehyksessä ja argumentaatiorakenteessa.

McTaggartin mukaan voimme tarkastella aikaa ja sen hetkiä (positions in time) kahdella eri tavalla.

A-sarjaan kuuluvat kaikki ne ajan hetket ja tapahtumat, jotka ovat tulevaisuudessa, nykyisyydessä tai menneisyydessä. Sarjalle on tyypillistä, ettei mikään ajan hetki tai tulevaisuudessa, nykyisyydessä tai menneisyydessä oleva tapahtuma pysy koskaan paikallaan. Muutos ei kuitenkaan tapahdu itse tapahtumassa, toisin sanoen, tapahtuma on sinänsä muuttumaton. Sen voidaan sanoa muuttuvan ainoastaan ajan ulottuvuuksien suhteen: tapahtuma on ensin kaukana tulevaisuudessa, mistä se saapuu lähemmäksi nykyisyyttä. Nykyisyyden ohitettuaan tapahtuma taas jatkaa kulkuaan yhä kauemmaksi menneisyyteen.¹² Tavanomainen käsityksemme liikkuvasta ajasta ja jatkuvasta muutoksesta, joka muodostuu ajan ulottuvuuksien tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden kautta, vastaa McTaggartin nimeämää A-sarjaa.

10 McTaggart, ’The Unreality of Time’, Mind, Vol. 17, No. 68, 1908, 457–474. Artikkeli on myöhemmin julkaistu vähäisin muutoksin teoksessa McTaggart, The Nature of Existence, Vol II, ch. 33, C. D. Broad (toim.), Cambridge UP, 1927.

11 McTaggart 1908, 457.

12 McTaggart 1908, 458.

8

Dynaamisen A-sarjan vastakohtana on B-sarja, joka koostuu asymmetrisistä kaksipaikkaisista relaatioista myöhemmin kuin ja aikaisemmin kuin¹³. B-sarjassa jokaisella ajan hetkellä ja tapahtumalla on oma muuttumaton paikkansa. Tietty ajan hetki tai tapahtuma määrittyy temporaalisesti suhteessa toisiin ajan hetkiin tai tapahtumiin myöhemmin kuin tai aikaisemmin kuin relaatioiden avulla. Kuvatessaan tapahtuman muuttumattomuutta B-sarjassa McTaggart käyttää esimerkkinä tapahtumaa ”kuningatar Annan kuolema”. Hänen mukaansa mikään tämän tapahtuman ominaisuuksista ei muutu ajan kulumisesta huolimatta, toisin sanoen, ”Kuningatar Annan kuolema”

on muuttumaton tapahtuma.¹⁴

McTaggart johtaa väitteensä ajan olemattomuudesta loogisesta ristiriidasta, jonka hän katsoo sisältyvän edellä esitettyihin temporaalisiin A- ja B-sarjan viitekehyksiin. Argumentaatio sisältää positiivisen ja negatiivisen teesin: positiivisen teesin mukaan aikaan liittyy olemuksellisesti muutos.

Kuten edellä kävi ilmi, ajan kuluminen on mahdollista vain dynaamisessa A-sarjan viitekehyksessä, minkä vuoksi A-sarja on B-sarjaa perustavampi viitekehys. B-sarjan staattiset relaatiot taas saavat temporaalisen merkityksensä ainoastaan A-sarjan kautta, jota ilman B-sarjan relaatiot eivät viittaisi millään tavalla aikaan ja olisivat täten temporaalisessa mielessä mielettömiä. Negatiivisen teesin mukaan aikaa konstituoivan A-sarjan ominaisuudet tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia käsitteitä.¹⁵ McTaggartin mukaan jokaisella tapahtumalla on samaan aikaan kaikki nämä ominaisuudet, vaikka ne ovat keskenään yhteensopimattomia:

tapahtuma T on yhtä aikaa tulevaisuutta, nykyisyyttä ja menneisyyttä, mikä on sisäisesti ristiriitaista. Vastaväite, jonka mukaan tapahtumalla T ei ole A-sarjan ominaisuuksia yhtä aikaa vaan peräkkäin (T oli tulevaisuutta, nyt se on nykyisyyttä, kunnes se tulee olemaan menneisyyttä), johtaa McTaggartin mukaan kehäpäätelmään: käsitys tapahtuman peräkkäisistä ominaisuuksista olettaa sen, minkä sen pitäisi todistaa, nimittäin A-sarjan mukaisen ajan olemassaolon. Lisäksi verbien aikamuotojen avulla muodostetut lauseet eivät McTaggartin mukaan vältä A-sarjan ominaisuuksien ristiriitaista samanaikaisuutta. Nykyisyydessä oleva tapahtuma T on (tempuksettomasti) nykyisyyttä. Menneisyydessä se on (tempuksettomasti) tulevaisuutta ja tulevaisuudessa se on (tempuksettomasti) menneisyyttä. Verbien aikamuotojen avulla muodostetut lauseet, jotka viittaavat tulevaisuuteen, nykyisyyteen ja menneisyyteen, ja joiden avulla olisi

13 Ajan filosofiaa koskevassa kirjallisuudessa käytetään tässä yhteydessä myös relaatiota samanaikaisesti kuin.

14 McTaggart 1908, 460.

15 Dyke 2002, 138.

9

tarkoitus välttää A-sarjan ominaisuuksien samanaikaisuudesta johtuva ristiriita, muodostavatkin uuden A-sarjan jo presuppositiona olevan A-sarjan päälle.¹⁶

McTaggartin esitys ajan olemattomuudesta on pähkinänkuoressa seuraavanlainen: muutos on ajalle olemuksellista, joten aikaa ei voi olla ilman A-sarjaa. B-sarja taas on riippuvainen A-sarjasta, sillä sen staattiset relaatiot saavat temporaalisen merkityksensä ainoastaan dynaamisen A-sarjan kautta.

McTaggart kuitenkin katsoo, että A-sarjaa konstituoivat ominaisuudet tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys sisältävät ristiriidan¹⁷, jonka vuoksi aika on pelkkää harhaa.¹⁸

Artikkelin kestävimmäksi anniksi ovat osoittautuneet temporaaliset viitekehykset, dynaaminen A- sarja sekä staattinen B-sarja, jotka ovat suuressa määrin ohjanneet aikaan liittyvää keskustelua.

Kommentaattorit ovat olleet erimielisiä siitä, missä kohtaa McTaggartin argumentaatio menee harhaan. McTaggartin oppilas ja kollega C. D. Broad oli yksin ensimmäisistä, joka perehtyi McTaggartin artikkeliin päätyen lopulta kutsumaan siinä esitettyä argumentaatiota filosofiseksi kömmähdykseksi¹⁹. Vuosisadan loppuun tultaessa näkemykset artikkelin johtopäätöksestä ei juurikaan ole muuttuneet. A-teoreetikko William Craigin toteamus, jonka mukaan McTaggartin argumentaatio on ”viehättävä ja vastaanhangoitteleva pähkinä, jonka johtopäätöstä kukaan ei todellisuudessa ota vakavasti”, kuvaa osuvasti tämän hetken yleistä analyyttisen ajan filosofian mielipidettä²⁰. Suosituimmiksi argumentaation virhe-ehdokkaiksi ovat nousseet temporaalisiin viitekehyksiin sisältyvät premissit: A-teorian kannattajat hyväksyvät aikaa koskevan positiivisen teesin, jonka mukaan aika on A-sarjan viitekehyksen mukainen entiteetti, mutta kieltävät sen sisältävien ominaisuuksien, tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden johtavan loogiseen ristiriitaan. B-teoreetikot taas kannattavat negatiivista teesiä, jonka mukaan A-sarjan mukaista aikaa ei voi olla olemassa sarjan sisäisen ristiriidan vuoksi, mutta katsovat McTaggartin erehtyneen B- sarjan ontologisen aseman suhteen: B-sarja ei ole A-sarjasta riippuvainen viitekehys, vaan ainoa todellista aikaa kuvaava viitekehys.

McTaggartin artikkeli nosti esiin enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Analyyttinen ajan filosofia jakaantui viimeistään 1900-luvun puolenvälin jälkeen kahteen eri leiriin, joiden ontologiset

16 McTaggart 1908, 468–470.

17 McTaggartin argumentaation ja A-sarjaan liittyvän ristiriidan yksityiskohtainen esittely ei ole tämän tutkielman yhteydessä tarkoituksenmukaista. Aiheeseen palataan osittain presentismiä käsittelevien kappaleiden kohdalla (ks. erit.

kappale 1.4.5. ”Ajan kokemus ja suunta”). McTaggartin argumentaatiosta ja eri tulkinnoista, ks. esimerkiksi Gotshalk (1930), Broad (1938), Oaklander & Smith, toim. (1994), erit. osa II, s. 157–288, Loux (1998), Craig (2001), Lowe (2002) ja Dyke (2002).

18 McTaggart 1908, 468–470.

19 ”I believe that McTaggart’s main argument against the reality of Time is a philosophical ’howler’ of the same kind as the Ontological Argument for the existence of God.” (Broad 2008, 68).

20 ”[…] an engaging and recalcitrant brain teaser whose conclusion nobody really takes seriously.” (Craig 1999, 519).

10

sitoumukset erosivat suuresti toisistaan. Kilpailullinen asetelma on sittemmin osoittautunut hedelmälliseksi filosofiseksi maaperäksi, jossa molemmat osapuolet ovat joutuneet tarkentamaan ja tarvittaessa korjaamaan omia käsityksiään yhä kehittyneempien vasta-argumenttien ilmaantuessa.

Myös koulukuntien sisäinen itsekritiikki on noussut enenevässä määrin esiin aikaan liittyvien ongelmien ja yksityiskohtien lisääntyessä.²¹ Peruskysymykset eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään, kysymykset, joita jo Aristoteles ja Augustinus tarkastelivat teksteissään²². Mitä tarkoittaa ajan kuluminen? Mitä ovat tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys? Voiko aikaa havaita tai kokea? Mistä aika koostuu? Onko aika objektiivista vai subjektiivista? Onko aika ääretön vai äärellinen? Onko aika topologialtaan lineaarinen vai jotain muuta? Millainen on ajan ja kielen suhde? Kuvaako kieli oikein ajan ilmiötä? Millaisia ovat menneisyyteen ja tulevaisuuteen viittaavien propositioiden totuusehdot? Kaikki nämä kysymykset kuuluvat ajan metafysiikan piiriin tai palautuvat viime kädessä siihen. A- ja B-teoreetikot, joiden kannattamia oppeja on sittemmin kutsuttu presentismiksi ja eternalismiksi, ovat pyrkineet vastaamaan näihin kysymyksiin omien ontologisten sitoumustensa kautta.

1.2. Eternalismi

B-sarjan ontologisen viitekehyksen, eternalismin²³ mukaan aika on spatiaalisen kolmiulotteisuuden ohella loputtomiin jatkuva ulottuvuus, joka rakentuu tempuksettomista relaatioista aikaisemmin kuin, myöhemmin kuin ja samanaikaisesti kuin. Ajan ulottuvuuden jatkuvuudesta seuraa, että kaikki asiantilat, esineet, asiat ja tapahtumat ovat ontologisesti yhtä reaalisia riippumatta siitä, onko niiden ajallinen paikka tulevaisuudessa, nykyisyydessä tai menneisyydessä. Eternalismin mukaan tämänhetkinen tapahtuma ”Kirjoitan gradua” on ontologisesti samanarvoinen eilisen tapahtuman

”Olin töissä” kanssa. Tämänhetkinen kirjoittamiseni on osa samaa ajallista jatkumoa eilisen työpäivän kanssa. Samaa voidaan sanoa Urho Kekkosen presidenttikaudesta, Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI Palaiologoksen hallintokaudesta ja vuoden 1995 tangomarkkinoista.

21 Neil Levy (2003) kuvaa artikkelissaan ’Analytic and Continental Philosophy: Explaining the Differences’

analyyttisen filosofian toimintaa kuhnilaiseksi normaalitieteeksi, tutkimukseksi, joka muistuttaa pikkutarkkaa ongelmaratkaisua tiettyjen kanonisoitujen viitekehysten sisällä. Mannermaisen filosofian hän katsoo sen sijaan sijoittuvan kuhnilaisessa analogiassa esiparadigmaattiseen vaiheeseen, jossa mikään teoria ei ole vielä saanut hallitsevaa eli paradigmaattista asemaa.

22 Ks. Aristoteles, Fysiikka, IV kirja, luvut 10.–14., Sielusta, III kirja, Augustinus, Tunnustukset, XI kirja, luvut 6.–28.

23 Ajan filosofisessa keskustelussa eternalismi-käsite viittaa B-teoreettiseen ontologiaan. Käsite tosin soveltuu myös niihin ajan A-teorioihin, joissa menneisyyden ja/tai tulevaisuuden katsotaan olevan nykyisyyden kanssa ontologisesti samanarvoisia. Eternalismin käyttö A-teorian yhteydessä on kuitenkin harvinaista ja poikkeus keskustelun konventioista. Esimerkiksi Steven Savitt välttää sekaannuksen kutsumalla eternalistista A-teoriaa possibilismiksi, jonka mukaan menneisyys ja nykyisyys ovat yhtä todellisia (Savitt 2000, 564). Neliulotteisesta ontologiasta, ks. esimerkiksi Rea (2008a).

11

Kaikki tapahtumat ovat olleet eri aikoina, mutta yhdenkään aika tai sisältö ei ole ontologiselta asemaltaan toista erityisempi.²⁴ Eternalismi ei kuitenkaan B-teoreetikoiden mukaan implikoi determinismiä. Donald Williams (1951) huomauttaa vaikutusvaltaisessa artikkelissaan ”The Myth of Passage”, että staattisessa neliulotteisessa todellisuudessa tapahtumat eivät tapahdu samaan aikaan eikä teoria siten väitä tulevaisuuden olevan jo ennalta olemassa jonakin tapahtuneena. Hän kutsuu aikaa järjestäytyneeksi ekstensioksi (ordered extension), jossa tapahtumat yksinkertaisesti tapahtuvat peräkkäin.²⁵ Eternalismin kannattama näkemys muuttumattomista relaatioista ei myöskään tarkoita sitä, että teoria kannattaisi ajatonta aikakäsitystä. Smart (1966) tähdentää, että siinä missä ”7 on alkuluku” on ajaton lause, staattisiin relaatioihin perustuvaa ajallista todellisuutta kuvaava tempukseton lause ”x on φ ajan hetkellä t” ei ole²⁶.

Eternalistien mukaan B-sarjan mukainen staattinen ja relationaalinen ajan ontologia on ainoa olemassa oleva temporaalinen viitekehys. He kieltävät dynaamisen A-teorian mukaisen ajan ominaisuuksien, ajan kulumisen sekä nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden olemassaolon, ja pyrkivät osoittamaan näiden ilmiöiden palautuvan viime kädessä B-teorian mukaiseen ontologiaan. B-teoreetikot katsovat B-teorian kuvaavan objektiivista aikaa, joka on yhteensopiva fysiikan tutkimien ilmiöiden ja eritoten Einsteinin suhteellisuusteorian kanssa. Chase & Reynolds (2010) mukaan ”neliulotteisuus fysiikassa tarkoittaa, että kokemuksemme nyt-hetkestä (’välitön nykyisyys’) ja temporaalisen tulemisen käsitteestä ovat ainoastaan subjektiivisesti vakuuttavia illuusioita”²⁷. A-teoreetikot kuitenkin kyseenalaistavat B-teorian kyvyn selittää ajan kulumisen ja nykyisyyden kokemuksellisuuden puhtaasti B-teoreettisten käsitteiden avulla. B-teoreetikot taas katsovat presentismin yhdeksi suurimmaksi vaikeudeksi selittää menneisyyteen ja tulevaisuuteen viittaavien väitelauseiden totuusehdot, jos viittauksen kohteita, mennyttä tai tulevaa, ei ole olemassa. Eternalismi itse vaikuttaa väistävän A-teoriaa kuormittavan viittauksen ongelman, mutta saa sen tilalle semanttiset ongelmat. Kuvatessaan ajallisia tapahtumia B-teoria ei voi käyttää ilmaisuissaan A-teorian mukaista kieltä, johon kuuluvat olennaisena osana verbien aikamuodot ja ajan adverbit, vaan joutuu sen sijaan kääntämään A-lauseet relationaaliselle kielelle. Erityisesti Smartin vaikutuksesta B-teoreetikot keskittyivät kielen indeksikaalisuuden eliminointiin 1950- 1970-lukujen kuluessa siinä määrin, että myöhempi traditio on kutsunut aikakauden paradigmaattista ajan filosofiaa vanhaksi B-teoriaksi. B-teoreetikot ovat Smartia seuraten katsoneet,

24 Loux 2006, 205, 213.

25 Williams 1951, 463, 469–470.

26 Smart 1966, 139; ks. myös Grünbaum 1968, erit. s. 339–341.

27 ”In fact, it is usually accepted that four-dimensionalism in physics means that our experience of the ’now’ (the

’immediate present’) and the notion of temporal becoming are but subjectively compelling illusions.” (Chase &

Reynolds 2010, 189).

12

että väitelauseiden indeksikaalisuus voidaan tempuksettoman kielen ja relaatioiden avulla eliminoida ja saavuttaa täten propositioiden totuusarvojen muuttumattomuus riippumatta siitä, kuka väitelauseen on esittänyt ja milloin se on esitetty. Kielen tempusten ja ajan adverbien eliminointi saattaa ensi näkemältä vaikuttaa toimivalta ratkaisulta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen sisältävän monia perustavanlaatuisia ongelmia.²⁸

1.3. Kolme B-teoreettista versiota ajasta

Istun junan ravintolavaunussa. Edessäni on kuppi kahvia ja päivän lehti. On sunnuntai. Vietin viikonlopun Helsingissä ystävieni seurassa ja nyt olen matkalla kotiin. Vaunuemännän kassan eteen on muodostunut jonoa. Kaksi miestä seisoo rinnakkain, juo oluitaan ja keskustelee. Viereisessä pöydässä nuorukainen selaa keskittyneesti puhelintaan. Kun katson ikkunasta ulos, näen talvisen maiseman kiitävän ohi. Tiedän, että Tampereelle saavuttaessa on jo säkkipimeää.

Kyseessä on kuvaus tuiki arkipäiväisestä tilanteesta, johon moni voi kokea samaistuvansa omakohtaisten kokemustensa kautta. Se, ettei ole koskaan astunut junaan saatikka ravintolavaunuun, ei ole kuitenkaan este kuvauksen ymmärtämiselle. Riittää, että tuntee suomen kielen kieliopin perusteet ja tunnistaa suurimmalta osin kuvauksessa esiintyvät sanat. Verbien aikamuotojen ja ajan adverbien avulla lukija kykenee hahmottamaan muistiinpanossa esiintyvien tapahtumien ajallisen järjestyksen. Kirjoittaja käyttää pääasiassa preesensmuotoa kirjoittaessaan ylös ympäristöstä tekemiään havaintoja. ”Viikonloppu Helsingissä” on muistiinpanon ainoa tapahtuma, joka viittaa menneisyyteen. Tulevaisuuteen taas viittaa lause ”Tampereelle saavuttaessa on jo säkkipimeää”. Analyyttisen ajan filosofian edustajat ovat kuitenkin erimielisiä siitä, missä määrin tavallinen kieli kykenee kuvaamaan objektiivista aikaa vaiko lainkaan. A-teorian mukainen ontologia on yhteensopiva tavallisen kielen aikamuotojen ja ajan adverbien kanssa, kun taas B- teoreetikot katsovat tavallisen kielen tempuksilla ja A-määritteillä olevan Smartin sanoin

”merkitystä ainoastaan ihmismielen ja lausahdusten suhteen, eivätkä ne päde maailmaan sinäns䔲⁹. Heille tavallinen kieli on kaikin puolin ongelmallinen. Sen kielioppi ja konventiot vievät meitä harhaan ja estävät meitä näkemästä ajan objektiivisia piirteitä. On epäilemättä hämmentävää ajatella, että vaikka jokainen meistä ymmärtää edellä esitetyn junan ravintolavaunussa kirjoitetun kuvauksen, sen sisältämät viittaukset eri aikoihin eivät B-teoreetikoiden mukaan viittaa yhtään

28 Temporaalisten indeksikaalien eliminointiin liittyviin ongelmiin palataan tämän tutkielman kappaleissa 1.4.3.

”Tavallisen kielen redusoimattomuus” ja 1.4.4. ”Tempuksellisten lauseiden totuusehdot ja totuudentekijät”.

29 Smart 1966, 132.

13

mihinkään. Pitäisikö tämän perusteella päätellä, että oikeastaan emme ymmärräkään kuvausta tai ymmärrämme sen jotenkin väärin?

Jotta B-teoria voi uskottavasti sanoa kuvaavansa objektiivisen ajan ontologiaa, sen täytyy osoittaa, että A-teorian mukaisen ajan piirteet ovat näennäisiä tai subjektiivisia piirteitä, jotka palautuvat jäännöksettä B-teoreettiseen viitekehykseen. B-teoreetikko voisi sanoa, että kykymme ymmärtää edellä oleva kuvaus perustuu tavalla tai toisella B-ontologiaan, joka toimii A-määritysten perustana.

Olemme vain tottuneet käyttämään tavallista kieltä ja sen sisältämiä aikamuotoja ja ajan adverbejä tietyllä tavalla, mutta tätä seikkaa ei saa pitää todistuksena itse ajan ontologiasta. Siinä missä havainto on usein erehtyväistä, sitä on myös tavallinen kieli.

Vanha B-teoria käytti lingvististä reduktiota filosofisena metodina pyrkimyksissään osoittaa, että todellinen aika palautuu B-teoreettiseen ontologiaan, ja että kaikki ajan dynaamisuudesta kertovat ilmiöt, kuten ajan kuluminen, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, ovat vain näennäisiä ilmiötä, jotka viime kädessä saavat merkityksensä B-relaatioiden kautta. Tätä tehtävää varten sillä on ollut käytössään kaksi erilaista välinettä, joihin luodaan pikainen katsaus kappaleessa 1.3.2.

”Esitysrefleksiivisyys- ja päivämääräanalyysi”. Tempuksellisen kielen ohella toinen merkittävä ilmiö, jolle B-teorian on ollut välttämätöntä antaa selitys, on ajan kuluminen. Seuraavassa kappaleessa tarkastellaan Bertrand Russellin artikkelia ”On the Experience of Time” (1915), jossa hän esittää näkemyksensä ajan kulumisen psykologisesta luonteesta. Psykologinen selitys on sittemmin ollut vallitseva B-teoreettinen kanta ajan kulumisen ilmiöön. Viimeisessä kappaleessa 1.3.3. ”Prosser ja ajan kokemisen mahdottomuus” luodaan nopea katsaus Simon Prosserin kehittämään varsin uuteen B-teoreettiseen näkökulmaan dynaamisen ajan kulumisen kokemuksellisuudesta. Supervenienssiteoriaan tukeutuen hän argumentoi, että ajan kulumisesta ei voi olla lainkaan kokemusta.

1.3.1. Russell ja ajan kulumisen psykologinen reduktio

Ensimmäinen varsinaisen B-teorian muotoilija Bertrand Russell – jonka mukaan B-teoriaa kutsutaan vaihtoehtoisesti myös russellilaiseksi ajan teoriaksi – teki erottelun kokemukseen perustuvan mentaalisen ajan (mental time) sekä fysikaalisen ajan (physical time) välillä.

Artikkelissaan ”On the Experience of Time” hän esittää A-ajan ominaisuuksien, nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden, perustuvan subjektin ja objektin välisiin suhteisiin, kun taas B-ajan mukaiset aikaisemmin ja myöhemmin -relaatiot ovat lähtökohtaisesti objektin ja toisen objektin välisiä suhteita. A-ajan mukainen mentaalinen aika on nimensä mukaisesti mielestä riippuvainen

14

aikakäsitys, jonka olettamille ominaisuuksille ei ole vastineita fysikaalisessa maailmassa.³⁰ Russellin mukaan ”maailmassa, jossa ei olisi kokemuksia [kokevaa olevaa], ei olisi menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, mutta aikaisemmin ja myöhemmin -relaatiot voivat hyvinkin olla olemassa”³¹.

Subjektin ja objektin välinen mentaalinen aika perustuu aistimuksille (sensation) ja muistille (memory), joiden kautta kokemuksemme ajasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä rakentuvat. Russellin mukaan kokemus nyt-hetkestä määräytyy aistimuksen avulla, jolloin ajan adverbi nyt tarkoittaa

”samanaikaisesti tämän [aistinsisällön] kanssa”. Tämän määritelmän mukaan kokemuksellinen nyt- hetki ei ole tulevaisuuden ja menneisyyden väliin jäävä matemaattinen piste, vaan se saa laajuutensa siitä aistimusten joukosta, jotka eivät ole täysin samanaikaisia, mutta jotka koetaan yhdessä. Russell kutsuu tätä näennäistä nykyisyyttä³² venyttävää aistimusten kokonaisuutta hetkelliseksi kokonaiseksi kokemukseksi (one momentary total experience).³³

’One (momentary) total experience,’ is a group of experiences such that the objects of any two of them are experienced together, and anything experienced together with all members of the group is a member of the group. The ‘specious present’ of a momentary experience is the period of time within which an object must lie in order to be a sense-datum in that experience. […] [S]tretch is the ’specious present’. It will be observed that this is a complicated notion, involving mathematical time as well as psychological presence. The purely psychological notion which underlies it is the notion of on (momentary) total experience.³⁴

Nykyisyyden rajat määräytyvät kokonaisen kokemuksen sisältämän aistinsisällön mukaisesti, eikä sillä voida näin olla sanoa olevan tarkkoja rajoja. Kokonaisessa kokemuksessa ilmenevä mentaalinen samanaikaisuus eroaa kuitenkin merkittävästi fysikaalisesta samanaikaisuudesta (simultaneity), jolla Russell tarkoittaa kahden objektin välistä samanaikaisuutta erotuksena mentaalista aikakäsitystä konstruoivasta subjektin ja objektin välisestä relaatiosta. Kokemuksessa ilmenevän näennäisen nykyisyyden fysikaalista vastinetta Russell kutsuu matemaattisen pisteen kaltaiseksi välittömäksi hetkeksi (instant), luokaksi, joka on identtinen kaikkien niiden kanssa, jotka ovat samanaikaisia jokaisen jäsenensä kanssa. Samanaikaisuuden relaatio viittaa ensisijaisesti

30 Russell 2008, 174.

31 “In a world in which there was no experience there would be no past, present, of future, but there might well be earlier and later” (Russell 2008, 174).

32 Russell käyttää alun perin E. R. Clayn kehittämää, sittemmin William Jamesin (1886) tarkastelemaa käsitettä specious present. Richard Gale kutsuu ilmiötä havainto-nykyisyydeksi (perceptual present) (Gale 1968a, 294).

33 Russell 2008, 174–180.

34 Russell 2008, 178.

15

mielestä riippumattoman fysikaalisen maailman piirteeseen, joka ei ilmene mentaalisessa nykyisyydessä. Sen lisäksi, että subjektin ei voi rajoitetun aistinsisällön vuoksi tavoittaa samanaikaisuuden universaaliutta muuten kuin päättelemällä, Russell katsoo, että kokonaisessa kokemuksessa ilmenevä subjektin ja objektin välinen samanaikaisuus ei välttämättä ole samanaikaisuutta lainkaan. Hänen mukaansa ajallinen seuraanto (succession) toteutuu jo kokonaisen kokemuksen sisällä, siis koetussa nykyisyydessä, jonka rajoissa nopeasti peräkkäin ilmenevät tapahtumat muodostavat yhden kokonaisen kokemuksen. Asiat, jotka kokemuksessa vaikuttavat samanaikaisilta, ei fysikaalisessa eli B-sarjan mielessä sitä ole. Vaikka osa aistinsisällön objekteista saattaakin ilmetä samanaikaisesti, Russellin katsoo – erotuksena fysikaalisesta samanaikaisuudesta – mentaalisen samanaikaisuuden viittaavan ajallisesti löyhästi rajattuun näennäistä nykyisyyttä konstruoivaan kokonaiseen kokemukseen.³⁵

Kokemus ajallisesta seuraannosta ilmenee lähimuistin (immediate memory) avulla. Russellin mukaan kokemus ajallisesta seuraannosta on mahdollinen jo nykyisyyden alueella, mutta se ei yksin tavoita menneisyyden kokemusta. Lähimuisti taas on menneisyyden ymmärtämisen vuoksi välttämätön. Se kohdistuu aistinsisällöstä hävinneen objektin jättämään tuttuuteen (acquaintance), joka taas on ainakin osittain identtinen tämän hävinneen aistinsisällön kanssa. Puhelimen soidessa saamme puhelimen soittoäänestä aistinsisällön, joka katoaa puhelimen vaiettua. Aistinsisällön kadottua lähimuistiin jää tuttuus vastikään hävinneestä aistinsisällöstä, puhelimen soittoäänestä, mikä antaa vaikutelman menneisyydestä ja edelleen ajallisesta seuraannosta; muistamisesta itsestään muodostuu kokemuksen objekti.³⁶ Lähimuistin ja aistimusten kautta muodostuvasta temporaalisesta kokemuksellisuudesta Russell esittää mielenkiintoisen huomion, joka sekä korostaa mentaalisen ajan ja fysikaalisen ajan loogisten rakenteiden eroa että tuo esiin näennäisen nykyisyyden erityisen luonteen. Hänen mukaansa lähimuistin objektit yhdessä aistimusten kanssa saavat aikaan kokemuksen, jonka objektit eivät ole transitiivisessa relaatiossa keskenään:

If A, B, and C succeed each other rapidly, A and B may be parts of one sensation, and likewise B and C, while A and C are not parts of one sensation, but A is remembered when C is present in sensation. In such a case, A and B belong to the same present, and likewise B and C, but not A and C; thus the relation ’belonging to the same present’ is not transitive.

35 Russell 2008, 179–181, 186.

36 Russell 2008, 180–183.

16

[…] It follows that, apart from any question of duration in objects, two presents may overlap without coinciding.³⁷

Russellilainen kokemus nykyisyydestä perustuu aistimuksille ja menneisyys muistille, mutta yhdessä ne saattavat tuottaa kokemuksen, jonka objektit eivät perustu transitiiviseen relaatioon.

Kokonaisen kokemuksen muodostama nykyisyys saattaa sisältää muistiobjekteja varhaisimmista nykyisyyksistä, jotka limittäytyvät aistimusten joukkoon. Mutta entäpä tulevaisuus? Mikä kokemuksellinen ilmiö konstruoi tulevaisuutta? Russellin mukaan ei mikään. Ei ole olemassa mitään kokemuksen edellyttämää tekijää, jonka kautta tulevaisuus olisi mahdollista kokea tulevaisuutena. Tuo edessä häämöttävä suuri tuntematon on Russellin mukaan ymmärrettävissä ainoastaan päättelemällä: tulevaisuus on se, mikä seuraa nykyisyyttä.³⁸

Russell ei käytä artikkelissaan ajan kulumiseen liittyviä ilmauksia, kuten ”passage of time” tai

”flow of time”, jotka muuten esiintyvät säännöllisesti aikaa koskevassa kirjallisuudessa. Olen kääntänyt termin ”succession” ajalliseksi seuraannoksi, mutta on epäselvää, tarkoittaako Russell termillä mentaalista aikaa tarkastellessaan ajan kulumisen kokemusta vai ainoastaan kokemusta peräkkäisistä tapahtumista, joihin ajan kuluminen sinänsä ei kuulu lainkaan. Oaklander (1984) katsoo Russellin kannattavan jälkimmäistä näkemystä, jonka mukaan ajan kulumisella³⁹ ei ole minkäänlaista ontologista asemaa. Ajan kuluminen ei ole mielestä riippumaton, mutta ei myöskään mielestä riippuvainen oleva. Se ei toisin sanoen ole yhtään mitään.⁴⁰

1.3.2. Esitysrefleksiivisyys- ja päivämääräanalyysi

B-teorian kannattajat ovat etsineet keinoja kääntää ja redusoida tavallisen kielen aikamuodot sekä ajan kulkuun viittaavat ilmaisut tempuksettomiksi lauseiksi, jotka kykenisivät ilmaisemaan A- lauseen sisällön ja merkityksen ilman A-lauseille tyypillisiä tempuksellisia ilmauksia. Lingvistisen reduktion keinoiksi ovat valikoituneet esitysrefleksiivisyysanalyysi (Token-reflexive analysis) sekä päivämäärään sidottu analyysi (Date analysis). Vanhan B-teorian kannattajat katsoivat A-lauseiden kääntyvät tempuksettomiksi lauseiksi ilman merkityksen muuttumista. Nykyään niin kutsutun

37 Russell 2008, 187.

38 Russell 2008, 184.

39 Oaklander käyttää A-teorioissa käytettyä käsitettä temporal becoming, jolla hän tarkoittaa ajan jatkuvaa saapumista tulevaisuudesta kohti nykyisyyttä, minkä ohitettuaan se jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi menneisyyteen.

40 Oaklander 1984, 225.

17

uuden B-teorian kannattajat taas uskovat A-lauseiden totuusarvojen olevan ilmaistavissa tempuksettomien B-käännösten avulla.⁴¹

Esitysrefleksiivisyydellä kuvataan lauseen sanomisen suhdetta lauseen sanojaan ja hänen konkreettiseen tilanteeseen. Lauseen sisältämän merkityksen lisäksi lause viittaa lauseen esittäjään itseensä sekä hänen paikkaansa ja aikaansa lausahduksen tai kirjoituksen esityshetkellä. Lause ”nyt on kylmä” viittaa kylmyyden lisäksi lausahduksen esityshetkeen, joka on nykyisyydessä. Voin todeta ystäväni lausahduksen ”nyt on kylmä” olevan totta kävellessämme kadulla etsimässä suojaa sydäntalven paukkupakkasilta. Lausahdus on kuitenkin tosi vain siinä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa, jossa se on esitetty. Seuraavana päivänä sama lause on epätosi huolimatta siitä, että pakkaset yhä jatkuvat ja kävelen kadulla hakemassa suojaa. Lauseen indeksikaali ”nyt” ei viittaa nykyisyyteen yleensä, vaan tiettyyn nyt-hetkeen. Ystäväni lausahdus ”nyt on kylmä” voidaan toki toistaa samanlaisena uudelleen, mutta kulloisenakin kertana sen merkitys on eri johtuen jo pelkästään nyt-sanan vaihtuvasta ajallisesta referenssistä. A-teorian mukaiseen ajan kulumiseen on tyypillistä tempuksellisten lauseiden totuusarvojen muuttuminen.⁴²

Esitysrefleksiivisyysanalyysia ovat kehittäneet muiden muassa Hans Reichenbach, Bernand Mayo, Milton Fisk, Paul Fitzgerand ja J. J. C. Smart, joista viimeksi mainitun mukaan ”tempukseton ja minimaalinen esitysrefleksiivinen kieli mahdollistaa meidät näkemään maailman, Spinozan sanoin, sub specie aeternitatis”⁴³.⁴⁴ Teorian tarkoituksena on eliminoida tavallisessa kielessä ilmenevät temporaaliset indeksikaalit (”nyt”, ”silloin”, ”eilen”, ”tulevaisuudessa”), jotka viittaavat suoraan A- aikoihin, ja korvata nämä ilmaukset muuttumattomilla B-relaatioilla ilman, että käännöksen aikana lauseiden merkitys muuttuu.⁴⁵ Teorian mukaan A-ominaisuudet, nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat B-relaatioiden luokka, joka vallitsee tapahtumien ja kielellisten ilmaisujen kesken.

Millään tapahtumalla itsellään ei voi olla menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta. Tapahtuman nykyisyys yksinkertaisesti tarkoittaa, että tapahtuma on samaan aikaan siitä kertovan kielellisen ilmaisun kanssa, teoriaa kannattavan J. J. C. Smartin sanoin, ”simultaneous with this utterance”.

Menneisyys palautuu aikaisemmin kuin -relaatioon ja tulevaisuus myöhemmin kuin -relaatioon,

41 Smith 2002a, 11, 27. Uuden B-teorian menetelmistä ks. kappale 1.4.4. ”Tempuksellisten lauseiden totuusehdot ja totuudentekijät”.

42 Craig 2000, 51.

43 Smart 1966, 142.

44 Smith 1994, 352.

45 Craig 2000, 51–57.

18

jotka saavat kielellisessä ilmaisussa muodon ”earlier than this utterance” ja ”later than this utterance”.⁴⁶

Nykyisyyteen viittaavan lauseen ”istun junan ravintolavaunussa” lingvistisen reduktion mukainen käännös kuuluu seuraavasti: ”Istumiseni junan ravintolavaunussa on (tempuksettomasti) samaan aikaan tämän ilmaisun kanssa”. Menneisyyteen viittaava lause ”vietin viikonlopun Helsingissä ystävieni seurassa” kääntyy muotoon ”viikonlopun viettoni Helsingissä ystävieni seurassa on (tempuksettomasti) aikaisemmin kuin tämä ilmaisu”. Tulevaisuuteen viittaava lause ”Tampereelle saavuttaessa on jo säkkipimeää” taas kääntyy muotoon ”Tampereelle saapuminen ja säkkipimeys ovat (tempuksettomasti) myöhemmin kuin tämä ilmaisu”. Lingvistisen reduktion tarkoituksena on eliminoida kielestä A-ominaisuuksien lisäksi muutoksen käsite, joka Smartin mukaan ei kuulu luonnontieteiden tutkimuskohteena olevaan erilaisista aikaviipaleista (time-slices) koostuvaan neliulotteiseen avaruus-aika-todellisuuteen.⁴⁷

Toinen keino tempuksellisten ilmausten poistamiseksi on ankkuroida ilmauksen esittämä tapahtuma objektiiviseen B-ontologiaan käyttämällä ei-indeksikaalisia päivämääriä ja kellonaikoja. Teorian eri versioita on kannattanut muiden muassa Bertrand Russell, W. V. O. Quine, Nelson Goodman, Clifford E. Williams, Michelle Beer ja Gottlob Frege. Teorian keskeisenä pyrkimyksenä on kiinnittää A-lauseiden vaihtelevat totuusarvot muuttumattomiksi totuusarvoiksi päivämäärän avulla.

Russell tiivistää asian seuraavasti:

When we are told ‘Mrs. Brown is not at home,’ we know the time at which this is said, and therefore we know what is meant. But in order to express explicitly the whole of what is meant, it is necessary to add the date, and then the statement is no longer “variable,” but always true or always false.⁴⁸

Nelson Goodman antaa esimerkin siitä, miten A-lauseen voi muuttaa B-lauseeksi päivämäärän avulla. Tempuksellinen A-lause ”Randy on nyt juoksemassa” kääntyy muotoon ”Randy juoksee [tempuksettomasti] 7. tammikuuta vuonna 1948 kello 12 keskipäivällä itärannikon aikaa”. Lisätty päivämäärä antaa Randyn juoksemiselle määrätyn paikan B-sarjassa ja siten muuttumattoman totuusarvon.⁴⁹ Lause on vapaasti toistettavissa ilman, että sen totuus tai epätotuus olisi riippuvainen esittäjästä. Nelsonin esimerkkiä seuraten voidaan myös lause (1) ”vaunuemännän kassan eteen on

46 Smith 1994, 352–353; Smart 1949, 492.

47 Smart 1966, 133–134.

48 Russell 1906, 256–257.

49 Goodman 2008, 205.

19

muodostunut jonoa” muuttaa muotoon (2) ”vaunuemännän kassan eteen muodostunut jono on [tempuksettomasti] 12. marraskuuta vuonna 2013 kello 14.15 Suomen aikaa”.

Käännökseen liittyy kuitenkin kaksi ongelmaa, jotka molemmat liittyvät kääntämisen kohteena olevan lauseen ja käännetyn lauseen merkityseroihin. Ensinnäkin lause (1) sisältää tempuksellisen luonteensa mukaisesti lauseen ilmenemisen – olipa tämä sitten lausahdus tai kirjoitettu teksti – ja sen esittäjän samanaikaisuuden, indeksikaaliselle A-lauseelle tyypillisen piirteen, jota B-käännös ei kykene tavoittamaan. A-lause on toisin sanoen informatiivisempi kuin siitä johdettu B-lause.

Goodman itse on tietoinen tästä vastaväitteestä, mutta ei pidä sitä aitona ongelmana.⁵⁰ Ongelman voi muotoilla myös seuraavaan tapaan: käännösteesi katsoo, että temporaalisen indeksikaalin korvaaminen päivämäärällä säilyttää lauseiden identtisyyden. Beerin (1988) mukaan käännös näyttäisi kuitenkin rikkovan Leibnizin lakia erottamattomien samuudesta. Jos A-propositio ”nyt on t7” on identtinen B-proposition ”t7 on t7” kanssa, myös tietomme tulisi olla molempien lauseiden kohdalla joko apiorista tai posteriorista tietoa. Voimme tietää apriori, että ”t7 on t7”, mutta emme voi tietää apriori, että ”nyt on t7”. Toinen ongelma liittyy lauseisiin (1) ja (2) kohdistuvien propositionaalisten asenteiden erilaisuuteen: huolimatta siitä, että ymmärrän vaivatta molemmat lauseet, on täysin mahdollista, että uskon että (1) samalla, kun en usko, että (2). Istuessani ravintolavaunussa ja nähdessäni omin silmin kassalla olevan tilanteen (”Vaunuemännän kassan eteen on muodostunut jonoa.”), voin näköaistiini nojautuen uskoa sen olevan totta.

Hajamielisyyttäni saatan kuitenkin pitää tätä kyseistä päivää 13. päivänä marraskuuta, jonka vuoksi uskon lauseen (2) olevan epätosi. Mikäli lauseet (1) ja (2) olisivat identtisiä, tätä ongelmaa ei syntyisi.⁵¹

1.3.3. Prosser ja ajan kokemisen mahdottomuus

Ehkä merkittävin ajan A-teoriaa puoltava seikka on kouriintuntuva tunne ja kokemus siitä, että aika kuluu. Nuoruuden päivät näyttävät etääntyvän yhä kauemmaksi menneisyyteen samalla kun me itse tulemme yhä vanhemmaksi ja vanhemmaksi. B-teoreetikko Simon Prosser myöntää, että B-teorialla on ongelmia selittää kokemuksen temporaaliset piirteet, mutta huomauttaa samalla, että sama ongelma koskee myös A-teoriaa.⁵² Artikkeleissaan “A New Problem for the A-theory of Time”⁵³

50 Goodmanin selitys, ks. Goodman 2008, 205. Goodmanin selityksen vastainen kritiikki, ks. Quentin Smith, 2002a, 51–

52 sekä William Craig, 2000, 47–48.

51 Beer 1988, 160–161.

52 Prosser 2000, 495.

53 Prosser, Simon, ’A New Problem for the A-theory of Time’, The Philosophical Quarterly, vol. 50, No. 201, 2000, s.

494–498.

20

(2000) ja “Could We Experience the Passage of Time?”⁵⁴ (2007) Prosser argumentoi A-teoriaa vastaan kyseenalaistamalla olettamuksen ajan kulumisen kokemuksellisuudesta, jonka varaan A- teorian ontologiset sitoumukset ovat pääasiassa perustuneet. Mikäli voidaan osoittaa, että evidenssi ajan kulumisen reaalisuudesta ei perustu kokemukseen, heikentäisi tämä merkittävästi A-teorian uskottavuutta. Juuri tämä on Prosserin tavoite.

Hän katsoo näkemyksensä kokemuksellisuudesta vastaavan fysikaalista maailmankuvaa tai supervenienssiksi kutsuttua mielenfilosofista teoriaa, jonka mukaan kokemukset ovat fysikaalisten aivotilojen määrittämiä.

[S]upervenience theory of the mind of the experience is determined entirely by the physical state of the world – experience could not be different unless the physical state of the world were different. Now our understanding of the role in determining the physical science suggests that the putative flow of time has no role in determining the physical state of the world. It follows from this that the flow of time could have no role in determining the nature of experience.⁵⁵

Prosserin argumentaatio on lyhyesti seuraavanlainen: jotta aivotilojen määrittämät kokemukset olisivat mahdollisia, aivotiloja määrittävien mielestä riippumattomien ilmiöiden täytyy sekä olla olemassa että tuottaa fysikaalisia vaikutuksia. Ajan kuluminen – siinäkin tapauksessa, että se olisi todellinen oleva – ei kuitenkaan aiheuta minkäänlaisia fysikaalisia muutoksia kokemuksia määrittävissä aivotiloissa, joten mielestä riippumattoman ajan kulumisen kokemus on lähtökohtaisesti mahdotonta. Prosser huomauttaa, ettei hän suinkaan kiistä niiden olevien olemassaoloa, joista ei ole olemassa kokemusta, vaan tähdentää, että argumentti koskee ainoastaan kokemuksen sisältöä. Ajan kulumisen kokemus ei hänen mukaansa ole osa sitä.⁵⁶

Mikä sitten on tämä vahva tunne ajan loputtomasta virrasta, joka vanhentaa niin meitä ihmisiä kuin esineitäkin? Jos ajan kulumisen kokemus on illuusiota eikä todellinen mielen ulkopuolinen ilmiö, miten tämä kollektiivinen illuusio selitetään? Prosserin mukaan vaikutelma ajan kulumisesta ei voi perustua ainakaan empiriaan. Hän etsii vastausta tietoisuudessa oletetuista epifenomenaalisista kvalioista (epiphenomenal qualia), subjektiivisen kokemuksen ominaisuuksista, jotka ovat hänen mukaansa ainoastaan seurauksia fysikaalisten aivotilojen muutoksista. Hän esittää, että ajan kuluminen olisi yksi epifenomenaalisen kvalian kaltainen ilmiö, joka – itse kyvyttömänä

54 Prosser, Simon, ’Could We Experience the Passage of Time?’, Ratio, vol. 20, No. 1, 2007, s. 75–90.

55 Prosser 2000, 494–495.

56 Prosser 2000, 495–496.

21

vaikuttamaan millään tavalla fysikaaliseen maailmaan – muiden kvalioiden tavoin ei kuulu mielestä riippumattoman eli reaalisen maailman ominaisuuksiin.⁵⁷

Artikkelissaan “Could We Experience the Passage of Time?” Prosser jatkaa supervenienssiteoriaan perustuvan näkemyksensä tarkastelua esittäen yksityiskohtaisemman analyysin oletetusta ajan kulumisesta ja sen kokemuksellisista perusteista, tai tarkemmin sanoen, niiden puuttumisesta.

Argumentin premissit ovat seuraavat:⁵⁸

pr1 Vaikutelma ajan kulumisesta on tietoisen kokemuksen ominaisuus.

pr2 Pääsyy ajan kulumisen uskomiseen johtuu tiedostetun kokemuksen luonteesta.

pr3 Fysikaalisen maailman tila supervenioi nomoloogisesti kunkin yksilön tietoisia kokemuksia.

pr4 Oletettu ajan kuluminen on fysikaalisen maailman suhteen epifenomenaalinen.

pr5 Ajan kulumista ei voi kokea.

pr6 Käsityksemme siitä, mitä tarkoitetaan ”ajan kulumisella”, on peräisin kokemuksen luonteesta.

Edellä esitettyjen premissien valossa Prosser antaa artikkelinsa otsikossa esitettyyn kysymykseen yksiselitteisen vastauksen: ”Ajan kulumista ei ole olemassa. Se, mitä ’ajan kulumisella’

tarkoitamme, on tietoisen kokemuksen näennäinen ominaisuus.”⁵⁹ Hän varaa yli puolet artikkelistaan mahdollisten vastaväitteiden eksplikointiin ja niiden kumoamiseen. Tämän tutkielman kannalta erityisen mielenkiintoinen on ensimmäinen vastaväite, jonka mukaan pr1 on virheellinen.

Vastaväitteen mukaan vaikutelma ajan kulumisesta ei ole tietoisen kokemuksen ominaisuus, vaan käsityksemme ajan kulumisesta perustuu eri tapahtumia kohtaan tuntemistamme erilaisista asenteista (attitudes), joiden luonne on riippuvainen siitä, viittaavatko ne tulevaisuuteen, nykyisyyteen vai menneisyyteen. Kuten A-teoreetikko Arthur Prior artikuloi ongelman artikkelissaan ”Thank Goodness That’s Over” (1959), nämä eri asenteet ovat mahdollisia vain, jos A-ajan ulottuvuudet ovat olemassa⁶⁰: miten voin olla helpottunut hammassäryn häviämisestä, ellei

57 Prosser 2000, 496–497.

58 Prosser 2007, 76–79.

59 ”Conclusion: There is no real passage of time. What we refer to by ’the passage of time’ is an illusory feature of conscious experience.” (Prosser 2007, 81).

60 Prior, Arthur, ’Thank Goodness That’s Over’, Philosophy, vol. 34, 1959, s. 12–17. Julkaistu myös teoksessa The Philosophy of Time, vol. III, Nathan L. Oaklander (toim.), Oxon, UK, Routledge, 2008, s. 7–12. Artikkelia koskevasta