”Karjalaisella ihmisellä on kaipuu Karjalaan” Siirtokarjalaisten jälkipolvien liikkuvat identiteetit

”Karjalaisella ihmisellä on kaipuu Karjalaan”

Siirtokarjalaisten jälkipolvien liikkuvat identiteetit

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielma Sanna Kuittinen Helmikuu 2020

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Sanna Kuittinen Työn nimi

”Karjalaisella ihmisellä on kaipuu Karjalaan” - Siirtokarjalaisten jälkipolvien liikkuvat identiteetit Oppiaine

Yhteiskuntapolitiikka

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Professori Laura Assmuth Aika

Helmikuu 2020

Sivumäärä

85 sivua, 2 liitettä (2 sivua) Tiivistelmä

Tämän tutkielman aiheena on siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalainen identiteetti. Tutkielman tavoitteena on ollut tarkastella sitä, miten karjalaisuus määrittyy siirtokarjalaisten jälkipolvea olevien henkilöiden mielessä ja mitkä piirteet nähdään liittyvän karjalaisuuteen. Tutkielman ydinkysymyksenä on, kokevatko siirtokarjalaisten jälkipolvet karjalaisuuden osaksi omaa identiteettiään ja miten karjalaisuus mahdollisesti heidän elämässään ilmenee.

Tutkelman aineistona on 103 kirjoitelmaa, jotka on kerätty vuonna 2015. Kirjoitelmat on kerätty Karjalaan ja siirtokarjalaisuuteen liittyvässä Facebook-ryhmässä julkaistun yhteydenottopyynnön avulla. Aineisto on analysoitu laadullisen tutkimuksen keinoin teemoittelun/tematisoinnin ja tyypittelyn kautta. Tutkielman pääasiallisen teoreettisen viitekehyksen muodostaa Stuart Hallin käsitys ihmisestä postmodernina subjektina, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä.

Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että kokemus karjalaisuudesta osana omaa identiteettiä vaihtelee suuresti ihmisten välillä. Jotkut eivät miellä itseään karjalaisiksi oikeastaan muuten kuin sukujuuriensa kautta. Toiset taas kokevat ja tuntevat karjalaisuuden itsessään hyvin vahvasti ja karjalaisuus voidaan kokea itsestään selvänä osana omaa identiteettiä. Useille karjalaisuus kuuluukin oleellisena osana elämään ilmeten esimerkiksi arjessa perinteiden (erityisesti ruokaperinteen) kautta. Karjalaisen identiteetin vahvistaminen voi olla myös tietoista identiteettityötä ja karjalaista identiteettiä voidaan vahvistaa monenlaisin eri keinoin. Identiteettityön keinoina voidaan nähdä esimerkiksi omista karjalaisista juurista puhuminen ja kertominen, sukututkimus, karjalan kielen opiskelu sekä matkat Karjalaan. Siirtokarjalaisten jälkipolvet ovat myös näiltä matkoilta tuoneet Karjalaa symboliesineiden kuten hiekan ja kivien avulla mukanaan takaisin koti-Suomeen.

Asiasanat

Karjala, karjalaiset, siirtokarjalaiset, identiteetti, sukupolvet

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

University of Eastern Finland Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Sanna Kuittinen Title

”Karelian people have a longing for Karelia” - Shifting identities of the migrant Karelians’ descendants Academic subject

Social and public policy

Type of thesis Master’s thesis Advisor

Professor Laura Assmuth Date

February 2020

Number of pages

85 pages, 2 appendices (2 pages) Abstract

This master´s thesis focuses on the Karelian identity of the descendants of Karelians evacuated to Finland from Karelia ceded to Soviet Union after the Winter War in 1940 and Continuation War in 1944. The aim of this study was to examine how Karelian identity is defined in the minds of the descendants of migrant Ka- relians and what traits are seen as Karelian. The key research questions of this study are: Do the research subjects perceive Karelian identity as a part of their own identity? How does Karelian identity possibly ma- nifest itself in their lives?

The research material of this study consists of 103 writings that were collected in the year 2015. The wri- tings were collected through a contact request posted on a Facebook group related to Karelia and migrant Karelians. The material has been analysed with qualitative methods by using thematic analysis and typifi- cation. I have used Stuart Hall´s concept of man as a postmodern subject, who has no fixed, essential or permanent identity as the main theoretical framework of this study.

Based on the results of this study, the experience of being a Karelian and the thought of Karelian identity as a part of one´s own identity varies greatly between people. Some people do not see themselves as Karelian except by knowing the fact that they have Karelian roots. Others, however, experience very strongly that they are Karelian and see the Karelian identity as a self-evident part of their own identity. For many, Karelian identity is an essential part of life, mainifesting itself, for example, in everyday life through traditions (especially food traditions). One´s attempts to strenghten his or hers Karelian identity can be seen as a part of intentional identity work and Karelian identity can be strenghtened in many different ways. For example, talking and telling about one´s own Karelian roots, genealogy, studying the Karelian language and journeys to Karelia can be seen as means of identity work. The descendants of migrant Karelians have also brought Karelia back to their home in Finland from these journeys with the help of symbolic objects such as sand and stones.

Key words

Karelia, Karelians, migrant Karelians, identity, generations, Finland

Archive location University of Eastern Finland Library Additional Information

Sisällys

1 Johdanto ... 1

2 Teoreettinen viitekehys ... 6

2.1 Näkemyksiä identiteetistä ... 6

2.2 Käsityksiä paikasta ... 11

3 Mikä on Karjala? ... 13

3.1 Keitä ovat siirtokarjalaiset? ... 13

3.2 Karjalan määrittelyn monimuotoisuus ... 16

3.3 Aiempi tutkimus ja keskustelu aiheesta ... 18

4 Metodologiset lähtökohdat ... 21

4.1 Aineiston kerääminen ... 21

4.2 Yhteenveto aineistosta ... 25

4.3 Aineiston analyysi ... 26

4.4 Käytetyn metodin arviointia ja eettiset kysymykset ... 29

5 ”Ilo pintaan, vaik syän märkänis” - karjalaisuuden määrittelyä ... 31

5.1 Karjalaisten luonteenpiirteet ... 31

5.2 Karjalaisuuteen liittyvät tavat ja seikat ... 34

5.3 Karjalan kieli ja murre ... 37

5.4 Mikä tekee ihmisestä karjalaisen? ... 38

6 ”Karjala on paikka jonka aika on pysähtynyt 70 vuotta sitten uinuu ja odottaa.” ... 41

6.1 Karjalan monitasoinen luonne ... 41

6.2 Karjalan merkitys konkreettisena paikkana ... 46

6.3 Karjala takaisin? ... 50

6.4 Karjalan tuominen symbolisesti yli rajan ... 53

7 Karjalaisuus osana identiteettiä ... 56

7.1 Kokemuksia karjalaisesta identiteetistä ... 56

7.2 Kiinnostus karjalaisiin juuriin ... 58

7.3 Perheen ja suvun merkitys ... 61

7.4 Juurettomuus ja syrjintä ... 62

8 Karjalaisen identiteetin vahvistaminen ... 65

8.1 Ei tarvetta karjalaisen identiteetin vahvistamiseen ... 65

8.2 Identiteettityön moninaiset keinot ... 66

8.2.1 Ruokaperinne ja muut perinteet ... 67

8.2.2 Karjalaisiin ryhmiin kuuluminen ... 68

8.2.3 Kertominen ja kysyminen ... 70

8.2.4 Kieli ja murre ... 71

8.2.5 Uskonnon merkitys ... 72

8.2.6 Ulkonäkö ja pukeutuminen ... 72

8.2.7 Sukututkimus ja kiinnostus historiaan ... 73

8.2.8 Matkat Karjalaan ... 74

9 Loppupohdinta ... 77

9.1 Tulokset ja johtopäätökset ... 77

9.2 Tutkimuksen arviointi ja jatkotutkimus ... 80

Lähteet ... 82

Liitteet ... 86

1 Johdanto

Seurauksena Suomen talvisodasta (1939-1940) ja jatkosodasta (1941-1944) runsas kymmenesosa Suomen kansalaisista joutui siirtymään pysyvästi asuinpaikoiltaan maan muihin osiin. Tästä muuttaneesta väestönosasta suurin osa, yli 400 000 ihmistä, oli lähtöisin luovutetun Karjalan alueelta. Edellä mainitusta väestönosasta käytetään nimitystä karjalainen siirtoväki tai rinnakkaiskäsitettä siirtokarjalaiset. (Sallinen-Gimpl 1994, 9, 12.) Tämän tutkielman aiheena on luovutetun Karjalan alueelta lähtöisin olevien siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalainen identiteetti. Tutkielmassa tarkastelen sitä, miten karjalaisuus nykypäivänä määrittyy ja minkä piirteiden sitä koetaan edustavan. Lisäksi tarkastelen sitä, koetaanko karjalaisuus osaksi omaa identiteettiä ja miten karjalaisuus mahdollisesti omassa elämässä ilmenee.

Kiinnostuin aiheesta alun perin jo vuonna 2010 tai 2011 lukiessani (ei-tieteellistä) lehtiartikkelia, johon oli haastateltu tutkija Outi Fingerroosia koskien siirtokarjalaisten kolmannen sukupolven edustajien kiinnostusta Karjalaa ja karjalaisuutta kohtaan sekä pohdittiin mahdollista uuskarelianismin nousua. Fingerroos on useissa kirjoituksissaan ja teoksissaan käsitellyt Karjala-aihetta. (Fingerroos 2007; 2010.) Alun perin pro gradu - tutkielman mahdollista aihetta pohtiessani olin enimmäkseen kiinnostunut siirtokarjalaisten jälkipolvien (erityisesti kolmannen siirtokarjalaissukupolven) tekemistä niin sanotuista kotiseutumatkoista Venäjän rajan takaiseen Karjalaan, mutta tutkielman fokus on tästä siirtynyt käsittelemään siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalaista identiteettiä itsessään. Kotiseutumatkat toki edelleen esittäytyvät yhtenä osana tätä, mutta eivät tutkielman pääasiallisena tutkimuskohteena.

Aiheeseen kiinnityn myös oman taustani kautta, sillä olen itsekin siirtokarjalaisten jälkipolven edustaja, ja osittain tästä syystä kumpuaa myös alkuperäinen kiinnostukseni aiheeseen. Oman taustan vaikutus kiinnostusta suuntaavana tekijänä ei liene kovinkaan harvinaista, ja on myös esitetty, että tehdyistä Karjala-aiheisista tutkimuksista voi erottaa juonteena Karjalan käsittelemisen siirtokarjalaisista polveutuvien tutkijoiden henkilökohtaisina projekteina. Tutkijan oma karjalaistausta ei kuitenkaan määrää suhtautumista Karjalaan tutkimuskohteena, mutta se voi ohjata

tarttumaan kyseiseen aiheeseen ja antaa siihen konkreettisia kiinnekohtia. (Häyrynen 2012, 13.) Tämän tutkimusprosessin aikana tärkeäksi onkin tullut tiedostaa, että vaikka oma taustani on alun perin saanut aikaan sen, että olen tästä aiheesta tutkielmani tehnyt, se ei kuitenkaan ohjaa suhtautumistani aiheeseen. Tärkeää on ollut tiedostaa oma tutkijapositioni.

Kun alun perin kiinnostuin Karjala-aiheesta ja siirtokarjalaisuudesta, huomioni herätti mediassa käyty puhe, jonka keskiössä olivat uuskarelianismi ja uuden sukupolven kiinnostus karjalaisuutta kohtaan. Siirtokarjalaisiin liittyvä puhe on ollut pinnalla myös aivan muista syistä. Pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset ovat julkisessa keskustelussa tuoneet esiin siirtokarjalaisten vertaamisen pakolaisiin. Usein näissä puheenvuoroissa vaikuttaisi taustalla olevan se, kuinka maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen kriittisesti suhtautuvia tahoja pyydetään muistelemaan myös Suomen menneisyyttä ja siirtokarjalaisten asuttamista niin sanotun kanta-Suomen alueelle.

Tämä vertaus ei kuitenkaan ole ongelmaton, ja esimerkiksi Karjalan liiton entinen puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström (2015) on Karjalan-liiton internet-sivuilla julkaistussa puheessaan “Ollakko pakolainen vai evakko?” huomauttanut kuinka termejä pakolainen ja evakko on monissa eri yhteyksissä käytetty sekaisin joko tahallaan tai tahtomatta. Matikainen-Kallström tähdentääkin näiden kahden käsitteen eroa ja korostaa, kuinka ”Karjalaiset eivät ole pakolaisia, mutta kylläkin valtion toimesta pakkosiirretty sodan alta eli evakuoitu”. Toisaalta Matikainen-Kallström kuitenkin korostaa puheessaan myös sitä, että vaikka nykyisten pakolaisten lähdön syyt eivät välttämättä ole samoja kuin aikoinaan karjalaisilla evakoilla, karjalaisten on kuitenkin helppo ymmärtää omien kokemustensa pohjalta pakolaisten kohtaamia vaikeuksia yhteiskunnassa. (Matikainen-Kallström 2015.)

Tätä näkemystä tukee myös esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren puhe hänen saadessaan Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa 10.12.2008. Puheessaan Ahtisaari kertoo, kuinka hänen ollessaan vain 2-vuotias hänen perheensä joutui sodan pakottamana lähtemään kotikaupungistaan Viipurista. Yhdessä useiden satojentuhansien muiden karjalaisten kanssa heistä tuli pakolaisia (refugees) heidän omassa maassaan, kun rajat uudelleen määriteltiin ja heidän kotikaupunkinsa jäi osaksi

Neuvostoliittoa. Puheessaan Ahtisaari korostaa kuinka tällä lapsuuden kokemuksella on ollut osansa siihen, että hän on sitoutunut työskentelemään konfliktien ratkaisemisen parissa. (Ahtisaari 2008.) Siirtokarjalaisten kokemukset eivät siis ole yksi- yhteen verrattavissa pakolaisten asemaan, mutta ne voivat kuitenkin auttaa ymmärtämään pakolaisuuteen liittyviä tunteita.

Siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalaista identiteettiä olen tässä tutkielmassa lähtenyt käsittelemään neljän eri teeman kautta. Nämä ovat:

1. Karjalaisuuden määrittely 2. Karjalan merkitys paikkana

3. Kokemus omasta karjalaisuudesta tai karjalaisuudesta osana identiteettiä 4. Karjalaisen identiteetin vahvistaminen

Aihetta lähestyn kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimusotteen kautta. Tällä tavoin olen saanut kerättyä hyvin rikkaan ja ainutlaatuisen aineiston. Tutkielmani aineistona käytän keräämiäni kirjoitelmia aiheesta. Aineiston olen kerännyt keväällä 2015 alun perin jättämällä erääseen Facebookin siirtokarjalaisuutta käsittelevään ryhmään yhteydenottopyynnön koskien tutkielmaani osallistumista. Kiinnostus tutkielmaani kohtaan oli mielestäni suuri ja olin todella yllättynyt siitä, miten moni oli kiinnostunut ja halukas osallistumaan. Yhteydenottopyyntöni jättämistä seuraavana päivänä olin saanut jo yli 60 sähköpostia asiasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Kirjoituspyyntöni antoi siirtokarjalaisten jälkipolville mahdollisesti tilaisuuden miettiä omaa suhdettaan Karjalaan ja karjalaisuuteen. Pohdin myöhemmin tässä tutkielmassa tarkemmin, mistä tämä laaja kiinnostus mahdollisesti kertoo.

Tutkielmani aineistona toimivia kirjoitelmia on yhteensä 103. Vastaajista naisia on 77 ja miehiä 26. Vastaajien iän keskiarvo on noin 53 vuotta. Nuorin vastaaja on 21-vuotias, vanhin 72-vuotias. Vastaajat ovat kotoisin ympäri Suomen ja vastaajissa on myös ulkomailla asuvia henkilöitä. Vastaajista yksi on ensimmäistä sukupolvea eli Karjalassa itse syntynyt. Toista siirtokarjalaisten sukupolvea on vastaajissa 82. Kolmannen sukupolven vastaajia on 19 ja neljännen sukupolven edustajia on yksi. Tutkielmani tutkimusjoukko on täten hyvin laaja ja moninainen. Lyhyenä yhteenvetona aineistosta

voi sanoa, että kirjoittajissa on naisia selkeästi enemmän kuin miehiä ja että vastaajista suurin osa kuuluu siirtokarjalaisten toiseen sukupolveen.

Osallistujajoukon olen rajannut hyvin löyhästi niin, että kuka tahansa, joka on tuntenut asian omakseen ja kokenut edustavansa siirtokarjalaisten jälkipolvea, on voinut osallistua. Siirtokarjalaisten jälkipolven edustajille tai suvun ”alkuperäiselle”

karjalaisuudelle ei siis ole myöskään kirjoituspyynnössä asetettu tarkempaa alueellista määrittelyä kuin se, että osallistujat ovat luovutetun Karjalan alueelta lähteneiden siirtokarjalaisten jälkeläisiä. Aineiston keruuvaiheessa useat kirjoittajat kuitenkin kysyivät minulta, ovatko he mahdollisesti sopivia ja ”tarpeeksi karjalaisia”

osallistumaan. Olen tähän määritellyt, että karjalaisia ovat ne, jotka kokevat itsensä karjalaisiksi.

Kirjoitelmien toimiminen tämän tutkielman aineistona on mielestäni luontevaa, koska Karjalasta kirjoittamisella on pitkät perinteet. Tästä ovat esimerkkeinä Karjalaa koskevat muistelmat, kirjoituskilpailut ja matkakertomusten kerääminen. Esimerkiksi Kirjoittajayhdistys Paltta ry ja Karjala-lehti ovat yhdessä järjestäneet Karjala-aiheisen kirjotuskilpailun teemalla ”Karjala mielessä ja kielessä” vuonna 2014 Lappeenrannassa järjestetyn Karjalaiset kesäjuhlat -tapahtuman kunniaksi. Kirjoituskilpailuun osallistuneista kirjoituksista on muodostettu myös antologia. (Kirjoittajayhdistys Paltta ry 2014.) Vanhemmista keruista esimerkkinä voi mainita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston ja Karjalan Liiton yhdessä vuonna 2007 järjestämän keruun ”Aikapyörällä Karjalaan” ja tätä edeltävän vuonna 1992 järjestetyn Kansanrunousarkiston keruun ”Kertokaa minulle Karjalasta”. Näiden keruiden pohjalta on vuonna 2010 julkaistu Liisa Lehdon toimittama kirja Kaipaus Karjalaan - Matkoja kotiseudulle. (Lehto 2010.) Nämä vain muutaman esimerkkinä mainitakseni, Karjala- aiheisia kirjoituskeruita on toki järjestetty muutenkin. Oma aineistoni asettuu sopivasti samaan jatkumoon Karjalasta kirjoittamisen perinteen kanssa.

Tutkielman rakenne etenee niin, että johdannon jälkeen luvussa kaksi esittelen tutkielmani teoreettisen viitekehyksen. Tämän jälkeen luvussa kolme erittelen ensiksi siirtokarjalaisiin ja Karjalaan liittyviä käsitteitä ja määrittelyjä. Tässä luvussa pohjustan

myös lyhyesti sitä, miten kiinnostus Karjalaan on ajan saatossa vaihdellut ja miten aihetta on muuten tutkittu. Luvussa neljä käyn läpi tutkielmassani käytettyä menetelmää ja tutkielman toteutusta. Luvusta viisi alkavat tutkielmani empiiriset luvut, joissa esittelen aineistosta nousseita tuloksia ja keskustelen niistä suhteessa teoreettiseen viitekehykseen. Viimeisenä luvussa yhdeksän on vuorossa loppupohdinta.

2 Teoreettinen viitekehys

Tässä luvussa määrittelen tutkielmani teoreettisen viitekehyksen. Ensin esittelen identiteettiin liittyvät käsitykset ja näkökulmat, jotka toimivat tämän tutkielman teoreettisena pohjana. Tämän jälkeen keskityn paikan käsitteeseen.

2.1 Näkemyksiä identiteetistä

Käsite identiteetistä voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin. Tutkijat määrittelevät identiteetin riippuen tieteenalasta, näkökulmasta tai käytettävästä tutkimustehtävästä. Suurin osa tutkimuksista käsittelee identiteettiä tieteenaloittain ja tämän myötä rajoitetusta näkökulmasta. Näkökulma siis määrittää sen, mitä käsitteellä identiteetti milloinkin tarkoitetaan. (Ilonen 2013, 45.) Tutkielman aiheen liittyessä oleellisesti identiteettiin, onkin tärkeää aluksi määritellä se, minkä katsantokannan kautta identiteettiä tässä tutkielmassa tarkastellaan. Käsilteltäessa nykypäivän siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalaista identiteettiä, on myös syytä nähdä käsite identiteetistä laajemmassa asiayhteydessä suhteessa yleismaailmalliseen kehitykseen.

Oleellista on nähdä identiteetti osana postmodernia, globalisoituvaa maailmaa.

Käytän tässä tutkielmassa viitekehyksenä erityisesti Stuart Hallin (1999) näkemyksiä identiteetistä. Hallin näkemyksen mukaan on tärkeää ymmärtää identiteetin käsitteen olevan kiinni ajassaan ja tässä taustalla toimii kehikkona käsitys postmoderneista identiteeteistä, eli käsitys identiteetistä liikkuvana ja alati muuttuvana. Hall on käyttänyt tästä identiteettikäsityksestä nimeä ”postmoderni subjekti”, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Postmoderni subjekti voi omaksua eri identiteettejä eri aikoina, eikä näiden taustalla ole mitään tiettyä ”minuuden ydintä”.

Ihmisen sisällä voi olla ristiriitaisia ja eri suuntiin tempoilevia identiteettejä, jonka vuoksi identifikaatio voi vaihdella jatkuvasti. Hall esittää, kuinka täysin yhtenäinen ja loppuunsaatettu, varma ja johdonmukainen identiteetti on vain fantasiaa. Yksilön identiteetti voidaan nähdä jatkuvana prosessina, joka on suhteessa siihen, miten sitä puhutellaan tai representoidaan ympäröivässä yhteiskunnassa. Merkitysten ja

kulttuuristen representaatioiden järjestelmien lisääntyessä kohtaamme mahdollisten identiteettien hämmentävän ja vaihtuvan moneuden, jossa henkilö voi ainakin tilapäisesti identifikoitua mihin tahansa näistä identiteeteistä. (Hall 1999, 23.) Tässä käsityksessä identiteetti on siis muuttuva ja liikkuva, eikä sillä voida sanoa olevan tiettyä pysyvää olomuotoa, vaan se voi ottaa eri aikoina erilaisia identifioitumiskohteita.

Toinen oleellinen aiheeseen liittyvä asia on Benedict Andersonin esittämä teoria kuvitelluista yhteisöistä. Teoria on alunperin esitelty Andersonin vuonna 1983 julkaistussa teoksessa Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Anderson määrittää kansakuntien olevan kuviteltuja polittisia yhteisöjä, jotka perustuvat sen jäsenten käsitykseen heidän yhteisestä alkuperästään. Yhteisöt nähdään kuviteltuina siksi, että sen jäsenet eivät voi tuntea tai tavata kaikkia muita saman yhteisön jäseniä, vaikka jäsenien mielissä elää kuva heidän jakamastaan yhteydestä. Kuviteltu yhteisö tarkoittaa ihmisryhmää, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon ja yhteisö on olemassa vain jos sen jäsenet samaistavat itsensä siihen.

Ihmiset eivät ole yhteisönsä jäseniä, jos he eivät itse miellä sitä olevansa ja jäsenyyden subjektiinen kokeminen on oleellista koko yhteisön olemassaololle. (Anderson 2006, 37-41.)

Oleellista on myös määritellä kulttuurin käsite. Kulttuuriksi voidaan määritellä yhteisten merkitysten järjestelmiä, joita samaan yhteisöön, ryhmään tai kansakuntaan kuuluvat ihmiset käyttävät järjestääkseen käsitystä maailmasta. Tällöin termi

´kulttuuri´ sisältää merkityksiä tuottavat sosiaaliset käytännön sekä myös käytännöt, joita nuo yhteiset merkitykset ohjaavat ja organisoivat. Näin yhteinen merkityskartta antaa tunteen kuulumisesta johonkin kulttuuriin ja luo yhdistävän siteen, tunteen yhteisestä identiteetistä ja kuulumisesta yhteisöön. Kun pystymme asemoimaan itsemme yhteisten merkitysten kentässä, tunnemme sen, keitä olemme ja mihin kuulumme eli tunnemme oman identiteettimme. Kulttuuri on näin yksi keskeisimmistä identiteetin muodostamisen, ylläpitämisen ja muuttamisen tavoista. Kulttuuri tarjoaa eräänlaisen viitekehyksen tai tradition, joka yhdistää yksilön ja hänen tämänhetkisen

elämänsä edeltävien sukupolvien elämäntapaan. Tästä kulttuurille muodostuu aikaa uhmaava pysyvyys. (Hall 2003, 85-86.)

Käsiteltäessä siirtokarjalaisuutta on syytä pohtia myös etnisyyden käsitettä. Ilonen (2013) näkee, että tutkittaessa karjalaista identiteettiä, lähtökohtina ovat etnisyys kansallisuuksia ja heimoja koskevana ominaisuutena ja alueellisuus maantieteellisenä osakokonaisuutena. Etnisyydellä hän tarkoittaakin tässä aluesidonnaista kansallistunnetta ja sen osana heimotunnetta, nähden näin edellä mainittujen etnisyyden ja alueellisuuden liittyvän toisiinsa. (Ilonen 2013, 44.) Etnisyydestä on kyse myös silloin, kun tiettyyn paikkaan sijoittuvan yhteisen toiminnan ja yhteisten merkitysjärjestelmien koetaan perustuvan yhteisiin suku- tai verisiteisiin, joiden taas nähdään usein ilmenevän väestön tietyissä fyysisissä piirteissä. Etnisyys on vahva ja tiukkarajainen käsitys kulttuurisesta identiteetistä, yksi sen muoto. Sen käsitys yhteisestä kulttuurista perustuu ajatukseen yhteisestä ikiaikaisesta historiasta, sukulaisuussiteistä, asuinpaikasta ja alkuperästä. Kun ihmisiä ei yhdistä pelkästään kulttuuri vaan myös etnisyys, heidän yhteenkuuluvuutensa ja siteensä tiettyyn ryhmään tai paikkaan ovat hyvin voimakkaita ja sama koskee myös heidän kulttuurista identiteettiään. (Hall 2003, 92-93.)

Kulttuuri-identiteetin voidaan määritellä olevan jonkin väestöryhmän kulttuuriperintöön nojautuva ja ryhmää sisäisesti yhdistävä ja sen muista ryhmistä erottava aineellinen ja henkinen yhteenkuuluvuus. Alue on yksi kulttuuri-identiteetin määrittämisen tekijöistä, identiteetin edellytyksenä on inhimillisen suhteen luominen itseen ja omaan ryhmään. Sosiaalinen ympäristö luo ja on luonut kulttuuri- identiteettiä. (Sallinen-Gimpl 1989, 209-210.)

Voidaan nähdä, että syvälle kulttuuriimme on juurtunut taipumus ajatella niin, että meillä olisi jonkinlaiset juuret ja jossakin sijaitseva luonnollinen alkuperä (Lehtonen &

Löytty 2003, 13-14). Karjalaisen identiteetin tutkimisen perusta on alueellisuus, sillä alueella on merkitystä ihmisen identiteetille (Ilonen 2013, 52). Siirtokarjalaisuuteen liittyy siis oleellisesti käsitys alueellisesta identiteetistä. Alueellisessa identiteetissä on kaksinaisluonne, joita Paasi (1984) kuvaa käsitteillä alueen identiteetti sekä alueen

asukkaiden (ihmisten) alueellinen identiteetti. Alueen identiteettinä hän näkee ominaisuudet, joiden kautta alue erottuu kaikista muista vastaavista alueista. Alueen asukkaiden alueellisen identiteetin Paasi näkee jonkin alueen asukkaiden esimerkiksi tunneperäisenä sitoutumisesta jollekin alueelle kaikkien muiden alueiden sijaan. Tätä käsitettä Paasi nimittäisi myös aluetietoisuudeksi tai ihmisten alueelliseksi identiteetiksi. Aluetietoisuus ei ole vain jollakin tietyllä alueella asuvien yksilöiden tietoisuuksien summa, vaan tässä käsitteessä tietoisuudessa heijastuu samanaikaisesti koko alueen historiallinen kehitys, alueen erityispiirteet ja suhde muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. (Paasi 1984, 46, 67.)

Ihmiset näyttävät valitsevan yleisesti identifioitumiskohteekseen sen ryhmän, josta he ovat peräisin. Yksilö voi kuulua useisiin identiteettiryhmiin eli hänellä voi olla useita identiteettejä, kaikki identiteetit eivät myöskään suoranaisesti rajaudu alueellisesti.

Identiteetistä puhuttaessa ongelmallinen kysymys on se, missä määrin ihmiset ovat itse tietoisia omasta identiteetistään ja missä määrin heidän identiteettiään voidaan arvioida ulkopuolisten toimesta sekä missä määrin ihmisten identiteetti ”tehdään”

heille ulkopuolisten (esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden) kautta. (Paasi 1984, 62-63, 65.)

Ilosen (2013) mukaan karjalaisen identiteetin voidaan nähdä säilyneen sukupolvesta toiseen, vaikka jo siirtokarjalaisten neljäs, ehkä viideskin sukupolvi varttuu diasporassa.

Monen sukupolven läpi säilynyt identiteetti on sitäkin merkittävämpää, kun otetaan huomioon se seikka, että useimpien geeneihin on sekoittunut muutakin kuin karjalaisuutta. (Ilonen 2013, 14, 17.) Tämä on seikka, johon tässä tutkielmassa halusin keskittää erityistä huomioita pohtimalla, mistä mahdollisesti johtuu karjalaisen identiteetin korostumisen suhteessa muihin mahdollisiin identiteetteihin.

Siirtokarjalaisuudella on toki omaleimainen luonteensa. Tässä voidaan myös pohtia ajatusta siitä, että jos ihminen on tukevasti juurillaan, ei hänen myöskään tarvitse liiemmälti pohtia juuriensa merkitystä (Paasi 1984, 61-62). On myös havaittavissa sellaisia ilmiöitä, joiden myötä voisi päätellä, ettei karjalaisuus ole häviämässä, vaan kiinnostus sitä kohtaan päinvastoin lisääntyisi, sillä siirtokarjalaisten jälkeläisissä on yhä

enemmän havaittavissa kiinnostusta karjalaisuuteen ja esimerkiksi kotiseutumatkoilla on ollut lisääntyvästi nuoria mukana (Ilonen 2013, 14, 17).

Tässä yhteydessä on syytä myös huomioida se, kuinka jotkut identiteetit ja identiteettien ulottuvuudet voivat olla toivottuja ja tavoiteltavia. Sosiaalisen kriteerin mukaan määräytyvässä identiteetissä toivotut samastumisryhmät suuntaavat ihmisen ratkaisuja. Sallinen-Gimpl (1989) esittää, kuinka samastumistoiveet voivat olla ratkaisevassa osassa karjalaisen identiteetin säilymiselle myös tulevaisuudessa. Hän pohtii, kuinka esimerkiksi karjalaisuudesta jo vieraantunut kolmannen polven siirtokarjalainen voi kokea karjalaisen identiteetin niin tavoittelemisen arvoiseksi, että hän ponnistelujen ja tietoisen työn kautta hankkii esimerkiksi tietynlaisen tiedollisen tai kielellisen tason, jotta voi sen kautta samastua karjalaisiin. (Sallinen-Gimpl, 1989, 213.)

Oleellista käsiteltäessä siirtokarjalaisten karjalaista identiteettiä ja varsinkin sen historiaa on myös käsitys negatiivisesta identiteetistä. Kun koetaan identiteetti negatiivisena, hävettävänä tai vältettävänä, tulee esiin kielteinen asenne kyseiseen ryhmään kuulumisesta. Siirtokarjalaisten kohdalla tämä on voinut näkyä alueen, syntyperän tai historiallisen taustan torjumisena samoin kuin yhteisöllisen toiminnan karttamisena. Henkilökohtaiset elämänkokemukset voivat myös aiheuttaa torjuntaa, ja tällöin kyseessä on henkilö, joka voisi samastua karjalaisiin, mutta ei halua. Sallinen- Gimpl (1989) on havainnut, kuinka erityisesti usein toisen polven karjalainen samoin kuin toisen polven siirtokarjalainen on saattanut suuntautua kokonaisvaltaisesti uuden ympäristönsä kulttuuriin, ”jättäen” karjalaisuuden. Kielteisyyteen karjalaisuutta kohtaan on voinut vaikuttaa se, että oma tausta on koettu hävettävänä ja stigmana, josta on haluttu päästä eroon. Tämä näkyy siinä, että kun vanhempien selvästi ympäristöstään poikkeava kulttuuri on hävettänyt suhteessa ulkomaailmaan, on varottu omassa käytöksessä tuomasta esiin mitään sellaista, mistä taustan voisi tunnistaa. (Sallinen-Gimpl 1989, 219-220.)

2.2 Käsityksiä paikasta

Käsite paikka kuuluu kulttuurisen maantieteen keskeisiin käsitteisiin, ja tästä näkökulmasta katsoen se tarkoittaa tilaa, johon ihmiset liittävät omasta elämästään ja elinympäristöstään käsin merkityksiä. Kun tarkastellaan paikan käsitettä, korostuukin yksilön toiminta paikassa, sillä paikka on henkilökohtaisesti koettu. Toisaalta paikka on myös käsite, jota tuotetaan yhteisöllisesti. Tulkinta paikasta sisältää täten yksilöllisiä sekä myös yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Karjalaan ja karjalaisuuteen liittyy myös käsite muistin paikasta. Muistin paikka on muistelussa uudelleen tuotettu paikka ja esimerkiksi kirjoittaminen ja puhuminen ovat keinoja tuottaa muistin paikkoja. Toisin sanoen muistin paikka on siis muistelutyössä tuotettu konstruktio. (Fingerroos 2010, 21-22.)

Nykyinen yhä lisääntyvä liikkuvuus ja kansainvälistyminen sekä näihin liittyvä tuntemus epävakaasta ja epävarmasta maailmasta kyseenalaistavat vakiintuneet käsitykset paikasta, mutta myös saavat meidän kaipaamaan tuttua ja turvallista paikkaa koko ajan enemmän. Pyrkimys selkeärajaiseen, tuttuun ja turvalliseen paikkaan saattaa olla osaksi syynä alueellisten ja paikallisten identiteettien uuteen nousuun. Sama argumentti mahdollisesti toimii myös kun puhutaan yksilöistä ja heidän tarpeistaan kokea omassa elämässään jatkuvuutta ja nähdä siinä tuttuja kiintopisteitä. (Harvey 1989 ref. Massey 2003, 53-54.)

Käsityksemme paikasta ovat sen yhteiskunnan tuotetta, jossa elämme. Oleellista on siis tiedostaa se, miten paikkaa hahmotetaan ja representoidaan. Meidän omat hallitsevat käsityksemme paikoista ovat sosiaalisesti tuotettuja, ja tämä tulee ilmi kun vertaamme niitä muiden erilaisiin käsityksiin. (Massey 2003, 55-56.) Tämä voi siis tulla ilmi esimerkiksi verratessa niin sanottujen kanta-suomalaisten ja siirtokarjalaisten tai suomalaisten ja venäläisten suhtautumista Karjalaan.

Kulttuurit ymmärretään paikantuneiksi Hallin (2003) mukaan ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin miellämme ´paikan´ joksikin todelliseksi paikaksi, jonne ajan kuluessa on muodostunut monisyinen elämän kirjo. Ajatus paikasta on oletettu

tärkeäksi, joskaan ei välttämättömäksi osaksi tapaamme ymmärtää kulttuuri. Yhteinen merkitysjärjestelmä voi kehittyä ihmisten välille, jotka asuvat kaukana toisistaan niin ajan kuin paikankin suhteen. Yhteiset merkitysjärjestelmät voivat myöskin säilyä fyysisestä etäisyydestä huolimatta. Tästä Hall esittää esimerkin siirtolaisyhteisöjen onnistuneista kamppailuista pitää perinteensä elossa. Tästä huolimatta on yleistä ajatella, että kulttuurit perustuvat samojen ihmisten samassa paikassa toistuvaan vuorovaikutukseen, joka taas yhdistetään perinteisesti ´paikkaan´. Toisekseen vaikka paikka ei kirjaimellisesti ole välttämätön kulttuurille, näyttäisi paikka toimivan eräänlaisena symbolisena takuuna kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Täten paikka luo symbolisia rajoja kulttuurien ympärille erottaen siihen kuuluvat ulkopuolisista ja takaa elämäntapojen ja perinteiden jatkuvuuden samassa paikassa pitkällä aikajänteellä asuvan väestön kesken. (Hall 2003, 91-92.)

Voidaanko ajatella paikan, eli tässä tapauksessa Karjalan, toimivan Hallin esittämänä symbolisena takuuna kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta, kun siirtokarjalaiset ja heidän jälkipolvensa eivät ole voineet asua esi-isiensä asuttamilla paikoilla? Hall huomauttaa, että on olemassa monia kulttuureja, joita ylläpitävät ryhmät eivät asu samassa vakiintuneessa paikassa. Tästä huolimatta aiempi sijoilleen asettuminen, tästä seurannut vakiintunut asutus ja avioliittojen ja sukulaissuhteiden tärkeys keskinäisissä suhteissa sekä lisäksi fyysisen ympäristön pitkäaikainen muovaava vaikutus elämäntapoihin ovat merkityksiä, jotka me liitämme läheisesti kulttuuriin. Nämä myös ohjaavat voimakkaasti kulttuurin toimintatapaa, välittymistä ja säilymistä koskevaa ymmärrystämme. (Hall 2003, 91-92.)

Massey (2003) esittää, kuinka käsitykseen paikasta vakiintuneena sisältyy usein ajatus paikasta ´kotina´ rauhan ja hiljaisuuden tyyssijana. Hän pohtii onko niin sanottu romanttinen käsitys paikasta ja kotiseudusta ominainen pelkästään niille, jotka ovat lähteneet paikasta pois kuten siirtolaisille. Mahdollisesti paikkaan jääneet eivät jaa lähteneiden käsityksiä paikasta. Vaikka voimmekin uneksia muistojemme paikoista, ovat paikat itse muuttuneet eivätkä vastaa muistojamme. Paikan romantisointi joksikin vakiintuneeksi ja muuttumattomaksi on perusluonteeltaan ongelmallista. (Massey 2003, 69-71.)

3 Mikä on Karjala?

Tässä luvussa määrittelen ensinnäkin tutkimuskohdettani eli siirtokarjalaisia koskevaa terminologiaa ja käsittelen lyhyesti myös siirtokarjalaisten historiaa. Tämän jälkeen erittelen tapoja, joilla Karjalaa määritellään ja käsittelen myös niitä eri vaiheita ja kiinnostuksia, joita Karjalaan on suunnattu. Kerron myös aiemmista tutkimuksista, joita aiheesta on tehty ja keskusteluista, joita aiheeseen liittyy.

3.1 Keitä ovat siirtokarjalaiset?

Muodostettaessa vastausta kysymykseen, keitä ovat siirtokarjalaiset, on ensin syytä tarkemmin tarkastella siirtokarjalaisuuteen liittyvää terminologiaa. Tässä tutkielmassa käytän termiä siirtokarjalaiset, joka toimii rinnasteisena termiin karjalainen siirtoväki.

Käsitteellä siirtoväki tarkoitetaan suomen kielessä sotatoimien tai alueluovutusten johdosta kotiseudultaan pysyvästi muualle siirtynyttä väestöä, Suomessa erityisesti talvisodan (1939-1940) ja jatkosodan (1940-1944) seurauksina maan muuhun osaan siirrettyä väestöä. (Sallinen-Gimpl 1994, 12.) Siirtoväki-nimitystä on alettu käyttämään talvisodan aikana. Tällöin siirtoväellä on tarkoitettu henkilöitä jotka valtioneuvosto sotatilalain nojalla määräsi siirtymään eli pakkoevakuoituja ja niitä, jotka sisäasiainministeriön suostumuksella lähtivät asuinpaikkakunnaltaan eli olivat vapaaehtoisesti evakuoituja. Näissä merkityksissä siirtoväki-termi kattaa melko laajan väestönosan. (Raninen-Siiskonen 1999, 23.) Siirtokarjalaiset taas määritellään osaksi siirtoväkeä, kriteerinä on silloin, että siirtokarjalainen on syntynyt luovutetun Karjalan alueella ja kuuluu siirtoväkeen (Sallinen-Gimpl 1994, 16).

Nimitys siirtolainen ei sovi kuvailemaan siirtokarjalaisia, sillä siirtolaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on vapaaehtoisesti lähtenyt kotimaastaan, ja jolla on mahdollisuus vielä palata kotiseudulleen. Tämän takia termi siirtolainen ei viittaa oikealla tavalla karjalaiseen siirtoväkeen, kuten ei muuhunkaan talvi- ja jatkosodan seurauksena määriteltyyn siirtoväkeen. (Raninen-Siiskonen 1999, 23-24.) Myöskään siirtokarjalaisten rinnastus pakolaisiin ei ole toimiva, eikä termiä voida rinnastaa

karjalaiseen siirtoväkeen. Tämä johtuu siitä, että Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimuksen (1948) mukaan pakolainen on henkilö, joka tarvitsee suojelua kotimaassaan tapahtuvan rodullisen, uskonnollisen tai poliittisen vainon takia. Vaikka karjalainen siirtoväki vaihtoi asuinpaikkaansa sodan takia, tapahtui tämä oman valtion sisällä. Tämän myötä karjalaisen siirtoväen asema on pakolaisiin verrattuna erilainen.

(Raninen-Siiskonen 1999, 24.)

Siirtokarjalaisuudesta käytyyn puheeseen liittyy oleellisena myös termi evakko.

Sallinen-Gimpl (1994) korostaa, että vaikka suomalainen siirtoväki syntyi sodan johdosta, se ei kuitenkaan tarkoita yksi-yhteen samaa kuin evakuoidut. Tämä johtuu siitä, että evakuointi vaihteli alueittain ja varsinaisen sotatoimialueen lisäksi itärajalla evakuoitiin myös lähialueiden väkeä tilapäisesti. Osa evakuoiduista pystyi siis palaaman takaisin kotiseudulleen. Evakuoidut termistä muodostettiin kansankielellä uusi nimitys evakot. (Sallinen-Gimpl 1994, 12.) Evakko terminä määrittyy henkilöön, joka on evakuoitu eli siirretty pois sotatoimialueen uhanalaisista osista muualle Suomeen.

Evakko-termiin on sen neutraalista perusmerkinnästä huolimatta liitetty sotien aikana ja niiden jälkeen termin kansanomaisessa käytössä myös negatiivisia sävyjä. (Raninen- Siiskonen 1999, 24.)

Itse termin karjalainen määrittely on myöskin hieman hankalaa siksi, että luovutetun Karjalan alueella on asunut muitakin kuin karjalaiseksi identifioituvia henkilöitä ja toisaalta termiä karjalainen käytettäessä on otettava huomioon Suomessa Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntien alueella asuneet ja myös nykyisin asuvat henkilöt, jotka pitävä itseään karjalaisina. Lisäksi karjalaisina nykyään itseään pitäviä henkilöitä asuu Venäjän puoleisilla alueilla. (Raninen-Siiskonen 1999, 24.) Termin karjalainen määrittely on siis melko kirjavaa.

Huomioon tulee ottaa se, että siirtokarjalaisista voidaan puhua yhtenäisenä ryhmänä vasta ensimmäisen evakuoinnin jälkeen. Yhteiskunnallisessa mielessä siirtokarjalaiset muodostivat uuden yhteisen väestöryhmän, jollaista ei aikaisemmin ollut.

Siirtokarjalaisia ryhmänä yhdistävät historialliset tapahtuvat ja evakuoinnit, aluemenetykset ja näistä johtuva kohtalonyhteys. Siirtokarjalaiset eivät kuitenkaan

olleet kulttuurinsa puolesta yhtenäinen ryhmä, vaan eri alueilta tulevat poikkesivat kulttuuriltaan toisistaan esimerkiksi uskonnon tai elinkeinojen perusteella. (Sallinen- Gimpl 1994, 10-11, 16.)

Tutkielman aiheen vuoksi on syytä myös lyhyesti eritellä siirtokarjalaisuuteen liittyviä historiantapahtumia. Siirtokarjalaiset asutettiin kahdessa vaiheessa jäljelle jääneen Suomen eri alueille talvisodan (1939-1940) jälkeen pika-asutuslakiin perustuen. Ennen kuin tämä asutustoiminta oli edennyt merkittävään vaiheeseen, syttyi jatkosota kesällä 1941. Jatkosodan alkuvaiheen jälkeen suomalaiset valtasivat Karjalan takaisin ja osa evakoista palasi takaisin kotiseudulleen. Karjalaiset joutuivat kuitenkin uudelleen evakkoon kesäkuussa 1944. Heitä alettiin jatkosodan päätyttyä ja välirauhan voimaan tultua maanhankintalain nojalla asuttaa sodalta ja välirauhan määräyksiltä säästyneelle Suomen alueelle. Pyrkimys oli, että samalta Karjalan paikkakunnalta lähteneet pyrittiin sijoittamaan samoille, mutta käytännössä paljon laajemmille alueille. Kyseinen pyrkimys ei kuitenkaan aina toteutunut. Maanhankintalain mukainen asutustoiminta oli lisäksi hidasta, jolloin karjalaiset itse pyrkivät löytämään itselleen sopivan tilan.

Tämän myötä Karjalassa eläneet kyläyhteisöt hajaantuivat melko laajalle alueelle, ja kotiseutunsa menettäneet siirtokarjalaiset menettivät myös välittömän yhteyden aiempiin naapureihinsa. (Ilonen 2013, 33-35.)

Siirtokarjalaiset kohtasivat kanta-Suomen alueelle asutuksen jälkeen monenlaista kohtelua valtaväestön toimesta, esimerkiksi monen tasoista syrjintää. Enzensberger (2003) toteaa, kuinka jokainen muutto johtaa konflikteihin riippumatta siitä, mikä mahdollisesti on muuton syy tai motiivi ja perustuuko muutto pakkoon vai vapaaehtoisuuteen. Hänen mukaansa ryhmäegoismi ja muukalaisviha ovat antropologisia vakioita, jotka ovat olleet olemassa jo ennen kaikkia niille esitettyjä perusteita. Maailmassa ei ole kansakuntaa, jonka väestö olisi etnisesti täysin homogeenista ja tämä tosiasia sotii vastoin sitä kansallistunnetta, joka useimmissa valtioissa on muotoutunut. Tämän vuoksi kulloisenkin johtavan kansallisen ryhmän on vaikea alistua vähemmistöjen läsnäoloon ja jokaisesta maahanmuuttoliikkeestä voi muodostua poliittinen ongelma. (Enzensberger 2003, 23-25.) Myös Sallinen-Gimpl (1989) muistuttaa, kuinka mikään yhteiskunta ei välttämättä ole luonnostaan niin

hyvänsuopa, ettei hankauksia syntyisi. Hän myös toteaa, että ajan kuluessa tilanne on muuttunut ja yleisesti ottaen siirtokarjalaiset ovat kuitenkin selvinneet hyvin.

Siirtokarjalaisten kohdalla oli hänen mukaansa kuitenkin monia sopeutumista helpottavia tekijöitä, kuten siirtyminen saman kielen ja laajasti ottaen saman kulttuurin kentässä uusille asuinsijoille. (Sallinen-Gimpl 1989, 220.)

3.2 Karjalan määrittelyn monimuotoisuus

Karjalan määrittely on hyvin monimuotoista ja useastakin syystä melko hankalaa.

Ensinnäkin alueen määrittelyn kannalta, sillä on monta Karjalaa. Toisekseen karjalaiset kansallisena etnisenä ryhmänä on hankala määrittää, on myöskin monenlaisia karjalaisia. (Björn 2013, 404.) Karjala voi olla myös konkreettinen alueellinen paikka tai abstraktimpi mentaalinen territorio, kokemus, muistin paikka, kirjallinen maisemakuvasto (Fingerroos & Loipponen 2007, 9). Karjalan luonne on siis hyvin moninainen.

Karjalan monimuotoisen luonteen keskeltä on oleellista rajata ainakin se, mihin Karjala alueena tutkielmassani sijoittuu. Tässä tutkielmassa pohjaan Karjalan alueellisessa määritellyssä määritelmään, jonka mukaisesti vakiintunut nimitys ´luovutettu Karjala´

kuvastaa alueita, jotka Suomi menetti Neuvostoliitolle talvi- ja jatkosodan seurauksena. Karjalan määrittely ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä ja Karjalan alueellinen rajaus on hyvin kirjavaa. Alueellisessa jaossa korostetaan rajan merkitystä kahden valtion, kielen ja uskonnon erottajana. Karjala on voitu myös jakaa muinaiseen ja historialliseen, kansallismaantieteelliseen ja kieli- ja kulttuurirajojen Karjalaan. Edellä mainittujen alueellisten jakojen lisäksi Karjalaa erotellaan Suomessa luonnonmaantieteellisten ja ilmastollisten olosuhteisen sekä ennen talvisotaa toimineiden yhdistysten piirijaon mukaisesti. Karjalaa on myös pidetty yhtenä Suomen muinaisista maakunnista. (Raninen-Siiskonen 1999, 25-26.)

Vielä nykyäänkin Karjala-alueen hahmottamista vaikeuttaa se, että eri aikoina käytettyjä halinnollis-valtiollisia ja etnis-alueellisia nimityksiä käytetään rinnakkain.

Karjalasta käytetyillä nimitykset myös poikkeavat toisistaan ja niillä ymmärretään eri asioita Suomessa ja Venäjällä. Karjalaan liittyvät alueelliset nimitykset vaikuttavatkin muotoutuneen määrittelijän oman maailmankuvan ja hänen Karjalaan liittyvien yhteyksiensä kautta. Tähän liittyvät myös kullekin aikakaudelle ominaiset yhteiskunnalliset olosuhteet sekä vallitsevat poliittis-ideologiset aatteet. Kulttuuris- kansallinen ja emotionaalinen sidos, jonka suomalaiset liittävät Karjalaan vaikuttaa edelleen Karjalan alueellisessa hahmottamisessa. (Raninen-Siiskonen 1999, 26.) Alueellisena käsitteenä luovutettu Karjala on syntynyt vasta talvisodan seurauksena, joten sillä ei ole historiallista taustaa (Sallinen-Gimpl 1994, 17).

Tätä taustaa vasten voidaan sanoa, että Karjala käsitteenä on moninainen, erilainen, erilaisia määrittelyjä saava, joista kaikki kuitenkin ovat tulkintoja. Karjala voidaan siis nähdä moniulotteisena käsitteenä. Oleellista on Karjalan konstruointi ja representaatiot. Karjala voidaan käsittää sosiaalisena konstruktiona, eli vaikka rajat sinänsä voidaan historiallisesti määritellä, Karjala on käsitteenä tuotettu, konstruoitu ja rakennettu. (Katajala 2013, 31.) Karjalan nähdään elävän kansallisena myyttinä, karjalaisten kokemuksissa ja menneisyyden konstruktioissa sekä Karjalaa tutkivien tutkijoiden rekonstruktioissa. Lisäksi Karjalaa tuotetaan jatkuvasti, niin historiallisena faktana kuin myös kuvitellen menneitä ja nykyisiä kerrostumia. (Fingerroos &

Loipponen 2007, 8.) Lisäksi sukupolvi määrittää suhdetta Karjalan läpi kulkevaan rajaan ja karjalaisuuteen. Riippumatta siitä, onko nykyisillä nuoremmilla suomalaisnuorilla sukujuuria Karjalaan tai ei, katsovat he rajan taakse jäänyttä Karjalaa toisenlaisin silmin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Tämä johtuu siitä, että heille rajan erottama Karjala ei ole elettyä todellisuutta. (Ahponen 2012, 133.)

3.3 Aiempi tutkimus ja keskustelu aiheesta

Karjala ja karjalaisuus ovat pitäneet suosionsa tutkijoiden ja kansan mielissä. Karjalan voisikin sanoa olevan jotenkin aina läsnä, ja Karjala-aihe putkahtaa aina säännöllisin väliajoin pinnalle saaden erilaisia painotuksia. Välillä keskiössä ovat olleet Karjalan palauttamista koskevat kysymykset. Pakolaisuuteen liittyvien puheenvuorojen keskellä esiin on myös tullut siirtokarjalaisten vertaaminen ja rinnastaminen pakolaisiin.

Karjalasta vedetään usein yhtymäkohtia vallitsemaan tilanteeseen. Suhtautumisessa Karjalaan on voitu löytää erilaisia painotuksia lähes vuosikymmenittäin, jolloin eri ryhmittymät ovat tulkinneet Karjalaa ja karjalaisuutta omien näkemyksiensä kautta (Sallinen-Gimpl 1989, 215.)

Karjalan voidaan sanoa olleen kestoaihe suomalaisessa tutkimuksessa, ja sellaisena se on läpikäynyt useita vaiheita, jotka ovat heijastelleet maan poliittista tilaa ja tieteen hegemonioita. Häyrysen (2012) mukaan kansallisromanttisesta Karjala-idealisoinnista ja sotaisista Suur-Suomi utopioista on edetty sotienjälkeisen ajan neutraaliin kulttuurisen karjalaisuuden kautta Neuvostoliiton jälkeiseen uuteen Karjala- kirjoitteluun. Lähtökohdat Karjala-kiinnostukseen ovat osin nationalismin perinteessä, jossa rajamaille on annettu keskeinen rooli kansallisvaltion suvereniteetin ja kulttuurisen identiteetin määrittelijöinä. Toisaalta lähtökohdat ovat osin olleet myös henkilökohtaisia, koska Karjala koskettaa eri tavoin monia eri suomalaisia. (Häyrynen 2012, 7.)

Ennen kaikkea kansallinen symboliikka on konkretisoitunut Karjalassa. Karjala oli alue, josta Suomen kansallista herätystä 1700- ja 1800-luvun taitteessa johtamaan asettunut sivistyneistö oli löytänyt kansallisen itsetunnon synnyttämiseen tarvittavan Suomen muinaisesti suuruudesta kertovan niin sanotun historian. Elias Lönnrotin vuonna 1835 julkaisema Kalevala oli Lönnrotin lisäksi muiden karelianistien vuosikymmenten työn looginen tulos. Kalevalasta tuli suomenkielisen kansallisen kulttuurin perusta, jota voitiin verrata muista kulttuurivaltioista löytyviin kansantarustoihin. (Kangaspuro 2012, 53.) Karjalan tunnuskuviin on osuutensa kansanperinteellä ja Kalevalan sankaritarustolla, josta Suomen kansallishengelle on etsitty maaperää ja juuria.

Myyttinen kuva Karjalasta kultamaana on kietoutunut nationalismin ihanteisiin, kun taas kurjuuskuvassa Karjala asukkaineen esittäytyy syrjäytyneiden ”toisten” paikkana suhteessa parempiosaisiin suomalaisiin tai venäläisiin. (Ahponen 2012, 133.)

Outi Fingerroos (2012) määrittelee niin sanotussa Karjala-kysymyksessä olleen kolme eri aaltoa. Ensimmäinen aalto liittyy Karjala-kysymyksen syntyyn ja karelianismiin, jonka ajatellaan syntyneen 1800-luvulla ja kukoistaneen 1800-luvun lopussa.

Karelianismi voidaan määritellä suomenmielisten tieteen- ja taiteentekijöiden idealistisena kiinnostuksena Karjalaa kohtaan. Elias Lönnrotin Kalevala on toiminut karealianistien paljon lukemana eepoksena ja inspiroijana. Poliittinen karelianismi taas on ammentanut voimaa autonomian ajan aatteista ja suomalaisuuden tunteesta, joka on herännyt Venäjän sortovuosien aikana. Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 vain osa Karjalasta oli osa Suomea. Ajatus Suur-Suomesta ja yhtenäisestä Karjalanmaasta teki tällöin Karjalasta kysymyksen. (Fingerroos 2012, 24-25.)

Toinen Karjala-kysymyksen aalto liittyy sotien jälkeiseen epäviralliseen Karjalan palautuskeskusteluun. Siirtokarjalaisten kaipuu kotiseudulle oli voimakasta, ja tämä synnytti myös unelman paluun mahdollisuudesta. Pariisin rauhansopimuksen (v. 1947) jälkeen Neuvostoliitolle luovutetusta Karjalasta muodostui menetetty ja utooppinen paikka. Karjalan palautuksesta muodostui myös poliittinen kysymys, johon Suomen valtiojohto joutui ottamaan toistuvasti kantaa. Kolmannen aallon voidaan nähdä sijoittuvan 1990-luvun alkuun ja Neuvostoliiton hajoamista seuranneeseen Karjala- kysymyksen uudelleenaktivoitumiseen. Suomesta matkustaminen Venäjälle helpottui ja matkustusinto olikin voimakasta. Myös aluepalautuksista alettiin puhua tässä tilanteessa kovaan ääneen. (Fingerroos 2012, 26-30, 32.) Myös 2000-luvun vaihde on edelleen muuttanut Karjalan palautukseen liittyvää keskustelua (Fingerroos 2012, 38).

Karjala on siis ollut suosittu aihe niin kansanomaisessa kuin poliittisessa keskustelussa, mutta myös tieteellisen tutkimuksen parissa. Erittelen nyt lyhyesti, miten Karjalaa ja siirtokarjalaisuutta on aiemmin tutkittu, pysytellen tutkielmani kannalta oleellisimmissa suuntauksissa. Aivan aluksi ei voi olla mainitsematta Hannes Sihvoa ja hänen väitöskirjaansa Karjalan kuva - Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian

aikana vuodelta 1973. Sihvon käsitteleminä aihealueina olivat esimerkiksi karelianismi ja sen eri vaiheet. (Sihvo 2003.) Tähän aihepiiriin liittyvät tutkimukset ovat käsitelleet siirtokarjalaisten etnistä itsetajuntaa, siirtokarjalaisten ja muiden suomalaisten kulttuurisia kohtaamistilanteita ja muistelukerrontaa eri muodoissaan. Aihetta ovat käsitelleet esimerkiksi Kaija Heikkinen (1989), Pirkko Sallinen-Gimpl (1994), Tarja Raninen-Siiskonen (1999) ja Karen Armstrong (2004). (Fingerroos 2007, 126.) Sallinen- Gimpl ja Raninen-Siiskonen ovatkin tutkijat, joiden siirtokarjalaisia koskeviin kirjoituksiin olen hyvin pitkälti tässä tutkielmassa teorian puolelta myös nojannut. Outi Fingerroos on tutkinut Karjala-aihetta useissa eri teoksissaan (esim. Fingerroos 2007;

2010). Fingerroos on käsitellyt esimerkiksi Karjalan nykytulkintoja ja Karjalan luonnetta utopiana. Viime vuosina on julkaistu useita kokoelmateoksia, jotka koostuvat Karjalaa koskevista artikkeleista, jotka on kirjoitettu hyvin erilaisista näkökulmista. Näistä teoksista esimerkkeinä voisin mainita Takaisin Karjalaan (toim. Fingerroos & Häyrynen 2012) sekä Karjala-kuvaa rakentamassa (toim. Suutari 2013.) Karjalaa ja siirtokarjalaisuutta koskevalla tutkimuksella voisinkin sanoa olevat tietyt perusteoksensa ja tutkijansa kuten Hannes Sihvo, joka toimi pitkäaikaisena Karjala- tutkijana tai Sallinen-Gimpl ja Raninen-Siiskonen siirtokarjalaisten sopeutumista koskevien tutkimuksien myötä, mutta myös nykyinen tutkimussuuntansa esimerkiksi Fingerroosin tutkimustyön kautta.

Häyrynen (2012) näkee, että Karjala-aiheista tutkimusta luonnehtivat kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen näistä liittyy siihen, löytyykö tutkimukselle lopulta selkeää yhteistä nimittäjää. Taustaoletuksena tutkimuksessa kuitenkin on, että Karjala kaikkine historiallisine ja alueellisine ulottuvuuksineen muodostaisi ainakin jossakin mielessä erilaiset näkökulmat alleen kokoavan eheän ongelmakentän tai diskurssien kentän. Toisena perusongelmana ovat Karjalaan edelleen liittyvät poliittiset ja muut tunnelataukset, jotka osaltaan vaikeuttavat aiheen neutraalia käsittelyä. Tähän liittyy myös osaltaan tutkijoiden tarve tiukasti pitää tutkimus erillään muusta Karjala- aiheisesta kirjoittelusta sekä tutkija-aseman ja taustaoletuksien tuominen korostetun huolellisesti esiin. (Häyrynen 2012, 7-8.)

4 Metodologiset lähtökohdat

Tässä luvussa kerron ensin käyttämästäni aineiston keräämistavasta ja keräämisprosessin eri vaiheista. Tämän jälkeen teen yhteenvetoa keräämäni aineiston luonteesta. Kolmanneksi kerron keinoista, joilla olen analysoinut aineiston. Lopuksi arvioin käytetyn metodin soveltuvuutta ja tutkielmani tutkimuseettistä puolta.

4.1 Aineiston kerääminen

Tutkielman aineiston hankin keräämällä kirjoitelmia aiheesta kirjoituspyynnön avulla.

Tutkielman kohderyhmää eli siirtokarjalaisten jälkipolvea päätin lähestyä sosiaalisen median eli tässä tapauksessa Facebookin välityksellä. Sosiaalinen media on nykyään hyvin oleellinen osa ihmisten arkipäivää, joten mielestäni oli myös luonnollista lähestyä kiinnostuksen kohteena olevaa ryhmää sitä kautta. Aineistonkeruutapa oli hyvä myös sen vuoksi, että sosiaalisessa mediassa tehdyssä aineistonkeruussa vähenevät tutkijan omat työvaiheet, kun aineistoa ei tarvitse erikseen syöttää tai litteroida sen ollessa jo valmiiksi sähköisessä muodossa ja ennen kaikkea siinä muodossa, johon vastaaja on sen itse vastannut. Myös aineiston syöttö- tai litterointivaiheessa tehdyt mahdolliset lyöntivirheet jäävät näin kokonaan pois, jolloin aineisto on entistäkin luotettavampi.

(Valli & Perkkilä 2015, 110.)

Jo ennen kuin suunnittelin tutkielman aineiston keräämistapaa, olin sattumalta huomioinut Facebookissa olevan useita Karjalaan ja siirtokarjalaisuuteen liittyviä ryhmiä. Kun olin päättänyt hankkia vastaajia sosiaalisen median kautta, minulla oli siis jo selkeästi mielessä mitä kautta kirjoituspyyntöä kannattaisi mahdollisesti lähteä levittämään. Alun perin aioin julkaista kirjoituspyynnön useammassa Facebook- ryhmässä, joiden aiheena karjalaisuus on. Valikoin ensin kaksi ryhmää, joissa kummassakin oli yli 11 000 jäsentä ja näistä kumpaankin suunnittelin laittavani yhteydenottopyynnön koskien tutkielmaani osallistumista. Yhteydenottopyynnön esittämistä useamman eri kanavan kautta pohdin siksi, että minulla oli huolena, etten

saisi tarpeeksi osallistujia vain yhden ryhmän kautta. Onneksi en näin kuitenkaan toiminut.

Päädyin liittymään ensin yhteen siirtokarjalaisuutta ja Karjalaa käsittelevään ryhmään Facebookissa. Ryhmä on suljettu, eli vain ryhmän jäsenet voivat nähdä ryhmän sisällön, kuten esimerkiksi siellä käydyt keskustelut. Kyseisessä ryhmässä käydään paljon keskustelua Karjalaan ja karjalaisuuteen liittyen sekä esimerkiksi jaetaan vanhoja ja uusia kuvia Karjalasta. Monilla ryhmään liittyvillä uusilla jäsenillä on huomioni mukaan tapana esittäytyä ja kertoa millaiset karjalaiset juuret he omaavat, esimerkiksi mistä päin Karjalaa suku on kotoisin. Kyseiseen Facebook-ryhmään liityttyäni olin yhteydessä ryhmän ylläpitäjään ja tiedustelin etukäteen onko ryhmän hengen mukaista etsiä halukkaita osallistujia ryhmän kautta. Sain ryhmän ylläpitäjältä erittäin positiivisen vastauksen ja luvan julkaista pyyntöni ryhmässä. Tämän myötä julkaisin maanantaina 9.3.2015 valitsemassani Facebook-ryhmässä seuraavan yhteydenottopyynnön:

Oletko Karjalan evakoiden / siirtokarjalaisten jälkipolvea? Auta graduntekijää!

Teen Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielmaa, jonka aiheena on siirtokarjalaisten jälkipolvea olevien henkilöiden karjalainen identiteetti. Tutkielmassa tarkastelen, miten karjalaisuus nykypäivänä määrittyy ja minkä piirteiden sitä koetaan edustavan. Lisäksi tarkastelen sitä, koetaanko karjalaisuus osaksi omaa identiteettiä ja miten karjalaisuus mahdollisesti omassa elämässä ilmenee. Tutkimuksen aineistoa varten kerään kirjoitettuja kertomuksia aiheesta.

Jos olet kiinnostunut osallistumaan tutkimukseeni, ota minuun yhteyttä osoitteeseen xxxxxx@student.uef.fi. Toivon yhteydenottoja 31.3.2015 mennessä. Lähetän tarkemmat tutkielmaan liittyvät tiedot sekä kysymykset sinulle sähköpostitse. Tutkimukseen osallistuvien tietoja käsitellään ehdottoman luottamuksellisesti, eivätkä vastaajat ole tunnistettavissa tutkimuksesta.

Jokainen vastaus on tutkimuksen kannalta erittäin arvokas!

Terveisin

Sanna Kuittinen xxxxxx@student.uef.fi

Kyseisessä Facebook – ryhmässä oli julkaisuhetkellä (9.3.2015) 11 184 jäsentä.

Julkaisuni ryhmässä keräsi nopeasti paljon kommentteja, joissa ihmiset ilmaisivat halunsa olla mukana tutkielmassani. Yhteydenottopyyntöni oli esillä ryhmässä 9.3. - 13.3.2015 ja julkaisu keräsi tuona aikana 247 tykkäystä sekä yhteensä 104 kommenttia.

Innostus lähteä mukaan tutkielman tekoon yllätti minut täysin. Julkaisin yhteydenottopyynnön 9.3.2015 illalla ja kun aamulla 10.3.2015 aloin käydä läpi sähköpostiani, olin saanut jo yli 60 sähköpostiviestiä. Lisäksi kahden Karjala-aiheisen lehden toimittajat olivat minuun yhteydessä sekä tarjosivat mahdollisuutta levittää tietoa tutkielmastani myös heidän kauttaan. Tämän myötä päädyin siihen, ettei ollut tarvetta julkaista yhteydenottopyyntöä enää useammassa Facebook-ryhmässä tai etsiä osallistujia jotakin muuta kautta.

Sähköpostin lisäksi ihmiset ilmaisivat halukkuutensa osallistua tutkielmaan myös Facebookissa yksityisviestein. Pyysin ilmoituksessani yhteydenottoja sähköpostitse, mutta useat ihmiset kirjoittivat sähköpostiosoitteensa myös suoraan ilmoituksen kommenttikenttään, ja myös heihin olin yhteydessä sähköpostin kautta. Henkilöille, jotka ilmaisivat halukkuuden osallistua tutkielmaan, lähetin sähköpostin, jossa oli mukana tarkentavat tutkielmaan liittyvät tiedot (liite 1) sekä liitteenä varsinainen kirjoituspyyntö (liite 2). Jo monissa ensimmäisissä sähköposteissa (joissa siis henkilöt ovat ilmaisseet halukkuutensa osallistua tutkielmaan) ovat vastaajat kertoneet suoraan omaa taustaansa sekä ajatuksiaan karjalaisuudesta. Useat pohtivat viesteissään, kelpaavatko mukaan ja ovatko he ”tarpeeksi” karjalaisia, jotta voisivat osallistua.

Lähetin kaikille minua lähestyneille sähköpostia ja jätin heidän päätettäväkseen, kokevatko asian omakseen. En siis ole karsinut halukkaita osallistujia mitenkään, ja kaikki minulle määräajassa tulleet kirjoitelmat ovat mukana aineistossa.

Facebook-julkaisuni kommenteissa oli useampaan kertaan kysytty, onko ilmoitusta mahdollista myös jakaa. Sain kuitenkin niin paljon yhteydenottoja, että kirjoitin kommentiksi, ettei liene tarvetta jakaa ilmoitusta laajemmin. Ilmoitustani kuitenkin kopioitiin ja jaettiin edelleen ilman että tiesin asiasta. Tämä kävi ilmi sähköposteista, joissa oli mainittu, että tieto tutkielmastani oli saatu eri lähteistä (esim. Karjala-

seurojen sivuilta). Lisäksi huomasin, että ainakin erään Karjala-aiheisen lehden Facebook–sivuilla ihmiset ovat myös kirjoittaneet sähköpostiosoitteitaan ja yhteydenottopyyntöjään heidän julkaisunsa kommentti-osioon. Ongelma tässä oli se, etten ollut varma missä kaikkialla ilmoitustani on jaettu ja nämä kommentit jäivät tai olisivat voineet jäädä minulta mahdollisesti huomioimatta. Lisäksi kirjoituspyyntöä oli ilmeisesti jaettu kädestä käteen paperiversiona sukulaisten kesken.

Sosiaalinen media aineiston keräämisen välineenä

Oleellista aineistoni keruutavassa on mielestäni huomioida sosiaalisen median rooli.

Tutkimusta tehtäessä sosiaalista mediaa voidaan käyttää tutkimuksen välineenä, lähteenä tai paikkana tai se itsessään voi olla tutkimuksen kohde. Kun sosiaalista mediaa käytetään aineistojen keräämiseen, määritellään se tutkimuksen välineeksi. Jos tutkimuksen kohteena olisi jokin sosiaalisessa mediassa syntynyt ilmiö tai tapahtuma, voidaan sosiaalista mediaa pitää tutkimuksen lähteenä. Tutkimuksen tekemisen paikkana sosiaalinen media voidaan taas ymmärtää esimerkiksi verkkoetnografisessa tutkimuksessa, jossa tutkija havainnoi kohdettaan olemalla itse läsnä verkossa.

Tutkimuksen kohteeksi sosiaalinen media voidaan ymmärtää esimerkiksi silloin kun tutkitaan tiettyä palvelua verkossa. (Valli & Perkkilä 2015, 116-117.) Tutkielmassani sosiaalinen media esittäytyy siis tutkimuksen välineenä.

Vaikka sosiaalisen median sisältöjen usein ajatellaan olevan julkisia ja avoimia, liittyy sosiaaliseen mediaan olennaisesti myös yksityisyys ja julkisuus. Sosiaalisen median palveluissa on sekä yksityisen että julkisen viestinnän muotoja saman sovelluksen sisällä. (Valli & Perkkilä 2015, 118.) Ryhmä, jonka kautta välitin yhteydenottopyyntöni on yksityinen, eli minun tuli olla ryhmän jäsen ennen kuin pystyin julkaisemaan ryhmässä ja jäsenyyttä minun tuli erikseen pyytää. Ryhmä on edelleen kasvanut ja nyt (kevättalvi 2020) ryhmässä on yli 15 000 jäsentä. Ensin aioin tässä valmiissa pro gradu -tutkielmassani käyttää nimeä ryhmästä, jossa yhteydenottopyyntöni julkaisin, mutta päädyin jättämään sen kuitenkin tarkemmin pohdittuani mainitsematta. Facebook- ryhmillä ei ole kovin taattua pysyvyyttä vaan ne ovat helposti muuttuvia ja katoavaisia, eikä näin ollen ole mielestäni niinkään väliä minkä ryhmän kautta olen osallistujia

pääasiassa hankkinut. Toki vastaajia on ilmeisesti kertynyt myös muuta kautta, kuten aiemmin mainitsin.

Sosiaalisesta mediasta eli tässä Facebookista on kuitenkin huomioitava myös se, että monet aineistoni vastaajista eivät kuuluneet esimerkiksi karjalaiseen sukuseuraan tai pitäjäseuraan mutta olivat liittyneet Facebookissa Karjala-aiheisiin ryhmiin tai tietyn paikkakunnan niin sanottuihin pitäjä-ryhmiin, joiden kautta kävivät keskustelua muiden kanssa, joilla oli myös juuria kyseisellä karjalaisella paikkakunnalla. Facebook voisikin tässä esittäytyä uutena, modernina ”areenana” jonka kautta ja jonka avulla karjalaiset kerääntyvät yhteen ja näin ollen se toimi myös oivallisena paikkana löytää halukkaita osallistujia.

4.2 Yhteenveto aineistosta

Tutkielmani aineisto koostuu 103 kirjoitelmasta. Vastaajista naisia on 77 ja miehiä 26.

Vastaajien iän keskiarvo on noin 53 vuotta. Nuorin vastaaja on 21-vuotias, vanhin 72- vuotias. Vastaajat ovat kotoisin ympäri Suomen, vastaajissa on myös ulkomailla asuvia henkilöitä. Vastaajista yksi on ensimmäistä sukupolvea eli itse syntynyt Karjalassa.

Toista siirtokarjalaisten sukupolvea (yksi tai molemmat vanhemmat Karjalasta) on vastaajissa 82. Kolmannen sukupolven edustajia (yksi tai useampi isovanhemmista Karjalasta) vastaajissa on 19 ja neljännen sukupolven edustajia (yksi tai useampi isovanhempien vanhemmista Karjalasta) on yksi. Lyhyenä yhteenvetona aineistosta voi siis sanoa, että kirjoittajissa on naisia selkeästi enemmän kuin miehiä sekä vastaajista suurin osa kuuluu siirtokarjalaisten toiseen sukupolveen.

Keräämäni kirjoitelmat toimivat aineistona tässä tapauksessa mielestäni hyvin. Alun perin pohdin myös haastattelujen tekemistä aineiston keräämisen tapana. Kirjoitelmat mahdollistavat kuitenkin paljon laajemman joukon saamisen vastaajiksi, haastatteluja tekemällä vastaajien joukko olisi huomattavasti pienempi. Lisäksi aineisto oli jo valmiiksi suoraan sähköisesti käsiteltävässä, helpossa muodossa. Valmista aineistoa kiinnostuksen kohteena olevasta aiheesta tuskin olisi löytynyt, joten itse kerätty aineisto oli oikeastaan ainoa keino lähteä aihetta tutkimaan.

Vaikka aineiston koko on aiheuttanut jonkin verran haastetta, on sen laajuudessa myös huomattavat etunsa. Aineiston läpikäyminen oli toki aikaa vievää, mutta toisaalta jo aineiston ensimmäisellä läpikäynnillä aloin huomata vastauksissa ajatuksia ja aiheita, jotka toistuivat kirjoitelmasta toiseen. Vaikka analysoin aineiston pääasiassa laadullisin keinoin, aineiston laajuus on mahdollistanut myös määrällisyyksien laskemisen. Olen esimerkiksi voinut laskea kuinka monta kertaa tietty karjalaisuutta kuvaava sanonta kirjoitelmissa yhteensä mainitaan. Näin määrällisyys tukee mielestäni laadullisen analyysin kautta tekemiäni tulkintoja.

Keräämäni kirjoitelmat ovat luonteeltaan hyvin erityyppisiä. Jotkut ovat useamman sivun mittaisia, vapaammin kirjoitettuja tekstejä ja toisissa vastaaja on saattanut vain kirjata lyhyesti ajatuksiaan suoraan kirjoituspyynnön (liite 2) teemojen alle tai vastata muutamilla lauseilla suoraan sähköpostiviestissä. Alun perin minulla oli ajatuksena, että kirjoituspyyntö jaoteltuine teemoineen toimisi lähinnä inspiraationa vapaammin muotoiltuihin kirjoitelmiin, mutta olen huomannut, että aineiston laajuuden myötä analyysin tekemistä on helpottanut se, että asiat toistuvat useissa kirjoitelmissa tietyssä järjestyksessä, jäsenneltyinä juuri kirjoituspyynnön teemojen alle.

4.3 Aineiston analyysi

Laadullisessa tutkimuksessa aineiston analyysiin ei ole yhtä oikeaa tapaa tai kaavaa, vaan aineiston analyysi riippuu niin tutkimuksen tavoitteista kuin kerätyn aineiston luonteestakin. Tyypillisesti voidaan sanoa, että laadullisesta aineistosta muodostuu laaja ja paljon informaatiota sisältävä kokonaisuus. Tämän takia tutkijan tulee ennen analyysin aloittamista valita tutkimuksen kohteeksi jokin rajattu ilmiö, josta kertoo mahdollisimman tarkasti. (Puusa 2011, 114.)

Keräämääni aineiston olen analysoinut teemoittelun/tematisoinnin ja tyypittelyn kautta. Aineiston analyysin tehtäväksi voidaan määritellä aineiston tiivistäminen ja järjestäminen siten, että aineiston informaatioarvo kasvaa ja tähän käytettyjä keinoja ovat tematisointi ja tyypittely. Tematisoinnin tarkoituksena on ryhmitellä aineisto

teemoihin ja nostaa aineistosta tutkimusongelman kannalta mielenkiintoisia sitaatteja tarkempaan analyysiin. Tyypittelyssä taas pyritään konstruoimaan aineistosta yleisempiä tyyppejä, joiden avulla pyritään hahmottamaan vastauksia koko aineiston tasolla. (Eskola 2001, 146.)

Teemoittelussa kyse on laadullisen aineiston pilkkomisesta ja ryhmittelystä erilaisten aihepiirien mukaan. Ideana on löytää aineistosta tiettyä teemaa kuvaavia näkemyksiä.

Tyypittelyssä aineisto ryhmitetään ensin tietyiksi tyypeiksi, esimerkiksi teemojen sisältä etsitään näkemyksille ominaisia ominaisuuksia ja muodostetaan sitten näistä näkemyksistä eräänlainen yleistys eli tyyppiesimerkki. Tyypittelyssä tiivistetään lopulta joukko tiettyä teemaa koskevia näkemyksiä yleistykseksi. (Tuomi & Sarajärvi 2011, 93.)

Tutkimuksen ei voida sanoa olevan valmis tutkimusaineiston analyysin jälkeen, vaan tutkimuksen tulokset tulee myös tulkita ja selittää. Tutkijan tulee täten pohtia ja tulkita laajemmin tutkimusaineistostaan nousseita merkityksiä yhdistäen ne tutkimuksen teoreettiseen perustaan. Tutkimusprosessin lopputuloksena muodostuu synteesejä, joiden tavoitteena on luoda aineistosta uusi kokonaiskuva ja esittää tämän avulla tutkimuksen kohde uudenlaisesta näkökulmasta käsin. Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa tutkija tekee johtopäätökset tutkimuksen tuloksista synteeseihin perustuen.

(Eskola 2001, 150.)

Laadullisessa analyysissa korostuukin käytetyn metodin sijaan aineisto ja tutkijan tulkinnat siitä. Tämän takia mitään väistämätöntä nousevaa totuutta ei voida tutkimuksen tuloksena esittää. Laadullisen tutkimuksen lopputuloksen voidaan sanoakin olevan selkeästi tutkijan tulkintojen värittämä tuotos. Analyysia ja tutkimusraporttia voidaan siten kuvata tutkijan konstruktioksi tutkittavana olevasta asiasta. (Kiviniemi 2001, 79.) Aineistosta ei siis nouse esiin yhtä tulosta, vaan tutkijan on itse aktiivisesti työstettävä aineistosta analyysinsa ja tulkintansa (Eskola 2001, 134).