Käsite identiteetistä voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin. Tutkijat määrittelevät identiteetin riippuen tieteenalasta, näkökulmasta tai käytettävästä tutkimustehtävästä. Suurin osa tutkimuksista käsittelee identiteettiä tieteenaloittain ja tämän myötä rajoitetusta näkökulmasta. Näkökulma siis määrittää sen, mitä käsitteellä identiteetti milloinkin tarkoitetaan. (Ilonen 2013, 45.) Tutkielman aiheen liittyessä oleellisesti identiteettiin, onkin tärkeää aluksi määritellä se, minkä katsantokannan kautta identiteettiä tässä tutkielmassa tarkastellaan. Käsilteltäessa nykypäivän siirtokarjalaisten jälkipolvien karjalaista identiteettiä, on myös syytä nähdä käsite identiteetistä laajemmassa asiayhteydessä suhteessa yleismaailmalliseen kehitykseen.
Oleellista on nähdä identiteetti osana postmodernia, globalisoituvaa maailmaa.
Käytän tässä tutkielmassa viitekehyksenä erityisesti Stuart Hallin (1999) näkemyksiä identiteetistä. Hallin näkemyksen mukaan on tärkeää ymmärtää identiteetin käsitteen olevan kiinni ajassaan ja tässä taustalla toimii kehikkona käsitys postmoderneista identiteeteistä, eli käsitys identiteetistä liikkuvana ja alati muuttuvana. Hall on käyttänyt tästä identiteettikäsityksestä nimeä ”postmoderni subjekti”, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Postmoderni subjekti voi omaksua eri identiteettejä eri aikoina, eikä näiden taustalla ole mitään tiettyä ”minuuden ydintä”.
Ihmisen sisällä voi olla ristiriitaisia ja eri suuntiin tempoilevia identiteettejä, jonka vuoksi identifikaatio voi vaihdella jatkuvasti. Hall esittää, kuinka täysin yhtenäinen ja loppuunsaatettu, varma ja johdonmukainen identiteetti on vain fantasiaa. Yksilön identiteetti voidaan nähdä jatkuvana prosessina, joka on suhteessa siihen, miten sitä puhutellaan tai representoidaan ympäröivässä yhteiskunnassa. Merkitysten ja
kulttuuristen representaatioiden järjestelmien lisääntyessä kohtaamme mahdollisten identiteettien hämmentävän ja vaihtuvan moneuden, jossa henkilö voi ainakin tilapäisesti identifikoitua mihin tahansa näistä identiteeteistä. (Hall 1999, 23.) Tässä käsityksessä identiteetti on siis muuttuva ja liikkuva, eikä sillä voida sanoa olevan tiettyä pysyvää olomuotoa, vaan se voi ottaa eri aikoina erilaisia identifioitumiskohteita.
Toinen oleellinen aiheeseen liittyvä asia on Benedict Andersonin esittämä teoria kuvitelluista yhteisöistä. Teoria on alunperin esitelty Andersonin vuonna 1983 julkaistussa teoksessa Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Anderson määrittää kansakuntien olevan kuviteltuja polittisia yhteisöjä, jotka perustuvat sen jäsenten käsitykseen heidän yhteisestä alkuperästään. Yhteisöt nähdään kuviteltuina siksi, että sen jäsenet eivät voi tuntea tai tavata kaikkia muita saman yhteisön jäseniä, vaikka jäsenien mielissä elää kuva heidän jakamastaan yhteydestä. Kuviteltu yhteisö tarkoittaa ihmisryhmää, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon ja yhteisö on olemassa vain jos sen jäsenet samaistavat itsensä siihen.
Ihmiset eivät ole yhteisönsä jäseniä, jos he eivät itse miellä sitä olevansa ja jäsenyyden subjektiinen kokeminen on oleellista koko yhteisön olemassaololle. (Anderson 2006, 37-41.)
Oleellista on myös määritellä kulttuurin käsite. Kulttuuriksi voidaan määritellä yhteisten merkitysten järjestelmiä, joita samaan yhteisöön, ryhmään tai kansakuntaan kuuluvat ihmiset käyttävät järjestääkseen käsitystä maailmasta. Tällöin termi
´kulttuuri´ sisältää merkityksiä tuottavat sosiaaliset käytännön sekä myös käytännöt, joita nuo yhteiset merkitykset ohjaavat ja organisoivat. Näin yhteinen merkityskartta antaa tunteen kuulumisesta johonkin kulttuuriin ja luo yhdistävän siteen, tunteen yhteisestä identiteetistä ja kuulumisesta yhteisöön. Kun pystymme asemoimaan itsemme yhteisten merkitysten kentässä, tunnemme sen, keitä olemme ja mihin kuulumme eli tunnemme oman identiteettimme. Kulttuuri on näin yksi keskeisimmistä identiteetin muodostamisen, ylläpitämisen ja muuttamisen tavoista. Kulttuuri tarjoaa eräänlaisen viitekehyksen tai tradition, joka yhdistää yksilön ja hänen tämänhetkisen
elämänsä edeltävien sukupolvien elämäntapaan. Tästä kulttuurille muodostuu aikaa uhmaava pysyvyys. (Hall 2003, 85-86.)
Käsiteltäessä siirtokarjalaisuutta on syytä pohtia myös etnisyyden käsitettä. Ilonen (2013) näkee, että tutkittaessa karjalaista identiteettiä, lähtökohtina ovat etnisyys kansallisuuksia ja heimoja koskevana ominaisuutena ja alueellisuus maantieteellisenä osakokonaisuutena. Etnisyydellä hän tarkoittaakin tässä aluesidonnaista kansallistunnetta ja sen osana heimotunnetta, nähden näin edellä mainittujen etnisyyden ja alueellisuuden liittyvän toisiinsa. (Ilonen 2013, 44.) Etnisyydestä on kyse myös silloin, kun tiettyyn paikkaan sijoittuvan yhteisen toiminnan ja yhteisten merkitysjärjestelmien koetaan perustuvan yhteisiin suku- tai verisiteisiin, joiden taas nähdään usein ilmenevän väestön tietyissä fyysisissä piirteissä. Etnisyys on vahva ja tiukkarajainen käsitys kulttuurisesta identiteetistä, yksi sen muoto. Sen käsitys yhteisestä kulttuurista perustuu ajatukseen yhteisestä ikiaikaisesta historiasta, sukulaisuussiteistä, asuinpaikasta ja alkuperästä. Kun ihmisiä ei yhdistä pelkästään kulttuuri vaan myös etnisyys, heidän yhteenkuuluvuutensa ja siteensä tiettyyn ryhmään tai paikkaan ovat hyvin voimakkaita ja sama koskee myös heidän kulttuurista identiteettiään. (Hall 2003, 92-93.)
Kulttuuri-identiteetin voidaan määritellä olevan jonkin väestöryhmän kulttuuriperintöön nojautuva ja ryhmää sisäisesti yhdistävä ja sen muista ryhmistä erottava aineellinen ja henkinen yhteenkuuluvuus. Alue on yksi kulttuuri-identiteetin määrittämisen tekijöistä, identiteetin edellytyksenä on inhimillisen suhteen luominen itseen ja omaan ryhmään. Sosiaalinen ympäristö luo ja on luonut kulttuuri-identiteettiä. (Sallinen-Gimpl 1989, 209-210.)
Voidaan nähdä, että syvälle kulttuuriimme on juurtunut taipumus ajatella niin, että meillä olisi jonkinlaiset juuret ja jossakin sijaitseva luonnollinen alkuperä (Lehtonen &
Löytty 2003, 13-14). Karjalaisen identiteetin tutkimisen perusta on alueellisuus, sillä alueella on merkitystä ihmisen identiteetille (Ilonen 2013, 52). Siirtokarjalaisuuteen liittyy siis oleellisesti käsitys alueellisesta identiteetistä. Alueellisessa identiteetissä on kaksinaisluonne, joita Paasi (1984) kuvaa käsitteillä alueen identiteetti sekä alueen
asukkaiden (ihmisten) alueellinen identiteetti. Alueen identiteettinä hän näkee ominaisuudet, joiden kautta alue erottuu kaikista muista vastaavista alueista. Alueen asukkaiden alueellisen identiteetin Paasi näkee jonkin alueen asukkaiden esimerkiksi tunneperäisenä sitoutumisesta jollekin alueelle kaikkien muiden alueiden sijaan. Tätä käsitettä Paasi nimittäisi myös aluetietoisuudeksi tai ihmisten alueelliseksi identiteetiksi. Aluetietoisuus ei ole vain jollakin tietyllä alueella asuvien yksilöiden tietoisuuksien summa, vaan tässä käsitteessä tietoisuudessa heijastuu samanaikaisesti koko alueen historiallinen kehitys, alueen erityispiirteet ja suhde muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. (Paasi 1984, 46, 67.)
Ihmiset näyttävät valitsevan yleisesti identifioitumiskohteekseen sen ryhmän, josta he ovat peräisin. Yksilö voi kuulua useisiin identiteettiryhmiin eli hänellä voi olla useita identiteettejä, kaikki identiteetit eivät myöskään suoranaisesti rajaudu alueellisesti.
Identiteetistä puhuttaessa ongelmallinen kysymys on se, missä määrin ihmiset ovat itse tietoisia omasta identiteetistään ja missä määrin heidän identiteettiään voidaan arvioida ulkopuolisten toimesta sekä missä määrin ihmisten identiteetti ”tehdään”
heille ulkopuolisten (esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden) kautta. (Paasi 1984, 62-63, 65.)
Ilosen (2013) mukaan karjalaisen identiteetin voidaan nähdä säilyneen sukupolvesta toiseen, vaikka jo siirtokarjalaisten neljäs, ehkä viideskin sukupolvi varttuu diasporassa.
Monen sukupolven läpi säilynyt identiteetti on sitäkin merkittävämpää, kun otetaan huomioon se seikka, että useimpien geeneihin on sekoittunut muutakin kuin karjalaisuutta. (Ilonen 2013, 14, 17.) Tämä on seikka, johon tässä tutkielmassa halusin keskittää erityistä huomioita pohtimalla, mistä mahdollisesti johtuu karjalaisen identiteetin korostumisen suhteessa muihin mahdollisiin identiteetteihin.
Siirtokarjalaisuudella on toki omaleimainen luonteensa. Tässä voidaan myös pohtia ajatusta siitä, että jos ihminen on tukevasti juurillaan, ei hänen myöskään tarvitse liiemmälti pohtia juuriensa merkitystä (Paasi 1984, 61-62). On myös havaittavissa sellaisia ilmiöitä, joiden myötä voisi päätellä, ettei karjalaisuus ole häviämässä, vaan kiinnostus sitä kohtaan päinvastoin lisääntyisi, sillä siirtokarjalaisten jälkeläisissä on yhä
enemmän havaittavissa kiinnostusta karjalaisuuteen ja esimerkiksi kotiseutumatkoilla on ollut lisääntyvästi nuoria mukana (Ilonen 2013, 14, 17).
Tässä yhteydessä on syytä myös huomioida se, kuinka jotkut identiteetit ja identiteettien ulottuvuudet voivat olla toivottuja ja tavoiteltavia. Sosiaalisen kriteerin mukaan määräytyvässä identiteetissä toivotut samastumisryhmät suuntaavat ihmisen ratkaisuja. Sallinen-Gimpl (1989) esittää, kuinka samastumistoiveet voivat olla ratkaisevassa osassa karjalaisen identiteetin säilymiselle myös tulevaisuudessa. Hän pohtii, kuinka esimerkiksi karjalaisuudesta jo vieraantunut kolmannen polven siirtokarjalainen voi kokea karjalaisen identiteetin niin tavoittelemisen arvoiseksi, että hän ponnistelujen ja tietoisen työn kautta hankkii esimerkiksi tietynlaisen tiedollisen tai kielellisen tason, jotta voi sen kautta samastua karjalaisiin. (Sallinen-Gimpl, 1989, 213.)
Oleellista käsiteltäessä siirtokarjalaisten karjalaista identiteettiä ja varsinkin sen historiaa on myös käsitys negatiivisesta identiteetistä. Kun koetaan identiteetti negatiivisena, hävettävänä tai vältettävänä, tulee esiin kielteinen asenne kyseiseen ryhmään kuulumisesta. Siirtokarjalaisten kohdalla tämä on voinut näkyä alueen, syntyperän tai historiallisen taustan torjumisena samoin kuin yhteisöllisen toiminnan karttamisena. Henkilökohtaiset elämänkokemukset voivat myös aiheuttaa torjuntaa, ja tällöin kyseessä on henkilö, joka voisi samastua karjalaisiin, mutta ei halua. Sallinen-Gimpl (1989) on havainnut, kuinka erityisesti usein toisen polven karjalainen samoin kuin toisen polven siirtokarjalainen on saattanut suuntautua kokonaisvaltaisesti uuden ympäristönsä kulttuuriin, ”jättäen” karjalaisuuden. Kielteisyyteen karjalaisuutta kohtaan on voinut vaikuttaa se, että oma tausta on koettu hävettävänä ja stigmana, josta on haluttu päästä eroon. Tämä näkyy siinä, että kun vanhempien selvästi ympäristöstään poikkeava kulttuuri on hävettänyt suhteessa ulkomaailmaan, on varottu omassa käytöksessä tuomasta esiin mitään sellaista, mistä taustan voisi tunnistaa. (Sallinen-Gimpl 1989, 219-220.)