UEF//eRepository
DSpace https://erepo.uef.fi
Rinnakkaistallenteet Filosofinen tiedekunta
2020
Monikielinen Raja-Karjala
Uusitupa, Milla
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Suomalaisen Kirjallisuuden Seura All rights reserved
https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/aania-idasta/2746141
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/23916
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
Uusitupa, Milla – Koivisto, Vesa 2020: Monikielinen Raja-Karjala. – Leena Kolehmainen, Helka Riionheimo & Milla Uusitupa (toim.), Ääniä idästä – Näkökulmia Itä-Suomen monikielisyyteen s. 143–190. Toim. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1461.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
FINAL DRAFT
Monikielinen Raja-Karjala Milla Uusitupa
https://orcid.org/0000-0003-2571-7684 Vesa Koivisto
https://orcid.org/0000-0003-1256-6477
1 Johdanto
Tässä artikkelissa1 tarkastelun kohteena on vuosien 1939–1944 sotia edeltäneen Suomen yksi monikielinen alue, Raja-Karjala, joka sijaitsi maamme silloisen itärajan tuntumassa Laatokan pohjois- ja koillispuolella. Raja-Karjala kuului Viipurin lääniin, ja siihen luettiin Salmin kihlakuntaan kuuluvat pitäjät Salmi, Suistamo, Suojärvi, Impilahti, Korpiselkä ja Soanlahti, joissa tuolloin eli suurin osa Suomen karjalankielisestä väestöstä (kartta 1). Raja- Karjalan alueeseen liittyi kiinteästi sen länsipuolella sijaitseva Sortavalan kaupunki, joka oli etenkin 1800- ja 1900-luvulla seudun taloudellinen ja kirkollinen keskus. Lisäksi Raja-Karjalan
1 Artikkeli on julkaistu Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Muutto ja kielellinen eriytyminen:
karjala Tverissä ja Suomessa” (SA 314848).
kanssa samaan kieli- ja kulttuurialueeseen kuuluivat Ilomantsin kunnan itäosat, jotka hallinnollisesti lukeutuivat Pohjois-Karjalaan.
Kartta 1. Kielitieteellinen Raja-Karjala (harmaan sävyillä merkitty alue).
Raja-Karjalaa voi luonnehtia nimensä mukaisesti rajaseuduksi ja siirtymäalueeksi – katsotaanpa asiaa sitten kielen, kulttuurin tai uskonnon näkökulmasta. Raja-Karjalan alkuperäinen kieli oli karjala, mutta karjalan murteiden ohella siellä oli puhuttu suomea jo 1600-luvulta lähtien. Muina kielinä alueella käytettiin vuosisatojen mittaan eri tarkoituksiin mm. ruotsia, venäjää, kirkkoslaavia ja saksaa (tarkemmin luku 3.2). Raja-Karjala olikin kielten ja murteiden kohtaamis- ja risteyspaikka, jossa syntyi runsaasti erilaisia kielikontakteja niin alueen sisällä puhuttujen kielimuotojen kesken kuin alueen ulkopuolellekin.
Raja-Karjala oli osa historiallista Karjalan maakuntaa. Kulttuuriltaan ja kieleltään se kytkeytyi alkuaan saumatta valtionrajan itäpuoliseen Venäjän Karjalaan: rajan kahden puolen eläneitä karjalaisia yhdistivät säännöllisten kontaktien myötä aina 1900-luvulle asti yhteisen kielen lisäksi ortodoksinen kirkko ja sen tapakulttuuri sekä muu yhteinen karjalainen
kulttuuriperintö. Toisaalta Suomen-puoleiseen Karjalaan, siis Raja-Karjalaan, kohdistui jo varhain lännestä käsin suomalaistavaa vaikutusta, joka voimistui entisestään 1900-luvulle tultaessa.
Artikkelimme tavoitteena on pureutua siihen monikieliseen todellisuuteen, jota Raja- Karjalassa elettiin usean vuosisadan ajan. Keskitymme etenkin ajanjaksoon, joka yltää 1800- luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1930-luvun lopulle eli karelianismin syntyajoista toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Raja-Karjalan alue siirtyi Neuvostoliitolle ja sen asukkaat asutettiin muualle Suomeen. Tutkimuskysymyksiämme ovat 1) miten eri kielten – erityisesti karjalan, suomen ja venäjän – rinnakkaiseloa on kuvattu Raja-Karjalaa käsittelevässä
tutkimus- ja kaunokirjallisuudessa, 2) miten eri kielten rinnakkaiseloa on vuosikymmenien jälkeen muisteltu ja tehty uudelleen eläväksi rajakarjalaisten itsensä tuottamassa
muistelupuheessa ja 3) millaisia välillisiä huomioita tai vihjeitä eri kielten rinnakkaiselosta kirjallisuus ja muistelupuhe sisältävät. Tutkimuskysymyksistä viimeinen liittyy siihen
tosiasiaan, ettei esimerkiksi aineistona käyttämissämme rajakarjalaisen siirtoväen vanhoissa haastatteluissa ole juurikaan kyselty äidinkielestä tai eri kielten käyttötilanteista, vaan haastattelija ohjaa puhetta pääosin vanhoihin työtapoihin, vuotuisjuhliin ja niihin liittyviin perinteisiin. Keskusteluissa käsitellään kuitenkin sellaisiakin aihepiirejä ja elämänalueita, joissa on kirjallisuuden parissa tekemämme tutkimustyön perusteella välttämätöntä olettaa olleen läsnä myös eri kieliä, vaikkei tätä haastattelupuheessa suorasanaisesti sanottaisikaan.
Tällaisia teemoja ovat esimerkiksi ortodoksisen kirkon toiminta ja Raja-Karjalan kouluolot ennen Suomen itsenäistymistä, joihin palamme yksityiskohtaisemmin luvussa 4.
Artikkelimme pyrkii luomaan yleiskuvaa Raja-Karjalan kielioloista ja moniulotteisesta kielimaisemasta. Kielimaisemalla tarkoitamme laveasti Raja-Karjalan alueen kielitilannetta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa (ks. myös esim. Heikkinen & Mantila 2011; Karlsson 2017: 14; Sarhimaa 2017: 87). Emme siis käytä kielimaisema-nimitystä yhtä tarkkarajaisessa, tavallisesti visuaaliseen tai akustiseen kielimaisemaan viittaavassa termiytyneessä
merkityksessä kuin varsinaisessa kielimaisematutkimuksessa (vrt. Kolehmainen tässä kokoelmassa). Artikkelimme yhtenä lähtökohtana on näkemys Raja-Karjalasta
monimurteisena ja -kielisenä raja-alueena, jossa karjalan ja suomen eri varieteettien rajat eivät olleet jyrkkiä sen paremmin maantieteellisesti kuin yksilöiden puheessakaan (ks.
Uusitupa, Koivisto & Palander 2017: 78–81). Kielten tarkastelun kautta pyrimme tavoittamaan myös Raja-Karjalan muun ominaislaadun, joka liittyy sen asemaan siltana kahden maan, kielen, kirkkokunnan ja kulttuurin rajalla.
Johdannon jälkeen esittelemme luvussa 2 tutkimusaineistomme ja käyttämämme
menetelmät. Luvussa 3 luomme käsittelyn taustaksi yleiskatsauksen Raja-Karjalan historiaan ja kielikontaktitilanteeseen. Luvussa 4 esittelemme ja analysoimme
haastatteluaineistostamme esiin tulleita huomioita kielten käytöstä ja kielikontakteista Raja- Karjalassa sekä kertomuksia kielenkäyttötilanteista, joihin eri kielten kohtaamisia on
historiallisen tiedon valossa luontevaa olettaa kuuluneen, vaikkei tätä haastattelupuheessa välttämättä suorasanaisesti nosteta esiin. Lopuksi kokoamme luvussa 5 yhteen artikkelin pääkohdat ja pohdimme sitä, miten luotettavasti käyttämämme aineistot voivat johdattaa nykytutkijaa Raja-Karjalan historialliseen kielitilanteeseen ja millainen merkitys tutkijoilla on monimuotoisen aineiston valikoijina ja tulkitsijoina.
2 Aineistot ja menetelmät
Käytämme rajakarjalaisen kielimaiseman hahmotteluun kahdenlaista lähdeainesta:
rajakarjalaisen siirtoväen murrehaastatteluita sekä Raja-Karjalan historiaa ja
yhteiskuntaoloja valaisevaa tutkimus- ja kaunokirjallisuutta. Sekä haastatteluaineisto että monet kirjallisuuslähteistä ovat olleet meille jo entuudestaan tuttuja aiemmista
tutkimuksistamme (Uusitupa 2017; Uusitupa ym. 2017; Koivisto 2018, 2019), mutta lähteistö on käyty tätä artikkelia silmällä pitäen uudelleen läpi, ja aineisto on lisäksi täydentynyt aiemmasta.
Haastatteluaineistona olemme hyödyntäneet Raja-Karjalan korpusta (Palander, Riionheimo
& Koivisto 2017), joka sisältää yhteensä noin 120 tuntia litteroituja murrehaastatteluita ja josta olemme käyneet tätä artikkelia varten läpi noin 100 tuntia.2 Korpuksen haastattelut kuuluvat Suomen kielen nauhoitearkiston kokoelmiin, ja ne on äänitetty suurimmalta osin 1960-luvulla eli aikana, jolloin karjalainen siirtoväki oli elänyt uusilla asuinseuduillaan jo parinkymmenen vuoden ajan. Haastattelut on alun perin tehty mahdollisimman
vanhakantaisen murteen tallentamiseksi, mistä syystä haastattelijat myös ohjaavat
keskustelua aihepiireiltään vanhoihin asioihin (ks. Yli-Paavola 1970; Nuolijärvi 2005, 2007).
Sen sijaan haastateltavien kotimurteesta, kieliasenteista tai Raja-Karjalassa tai
sijoituspaikkakunnalla puhutuista kielistä ei yleensä kysellä. Haastatteluaineisto sisältää kuitenkin monenlaisia välillisiä huomioita eri kieliä ja murteita puhuneiden ihmisten
kontakteista Raja-Karjalassa ennen sotia sekä Savossa sotien jälkeen, ja näitä muisteluita ja muistikuvia esittelemme luvussa 4. Luvun 4 rakenne perustuu haastatteluaineistosta esiin nouseviin keskeisiin teemoihin, joiden tarkkailuun ovat osaltaan vaikuttaneet myös lukemamme kirjallisuus ja Raja-Karjalan kielikorpuksesta aiemmin tekemämme huomiot.
Tutkimusmenetelmäämme voi kuvata eräänlaiseksi lähiluvuksi: olemme lukeneet eri
haastattelutekstejä rinnan ja lomittain ja palanneet kirjoitusprosessin aikana vielä uudelleen samoihin teksteihin, mikä on voinut auttaa löytämään uusia yksityiskohtia ja tulkintoja (lähiluvusta tarkemmin mm. Pöysä 2015). Haastatteluaineiston rinnalla olemme
hyödyntäneet eri aikoina julkaistua Raja-Karjalaa koskevaa tutkimus- ja kaunokirjallisuutta.
Tähän kirjallisuuteen tutustumista voi puolestaan luonnehtia läpiluvuksi: tuhansien sivujen tekstimassasta on poimittu monenlaista tietoa ja myös erilaisia, usein epäsuoria tai
satunnaisiakin huomioita Raja-Karjalan alueen kielistä tai kielioloista. Olemme pyrkineet hyödyntämään myös sellaisia painettuja lähteitä, jotka ovat jääneet aikaisemmin
kielentutkimuksessa vähälle huomiolle tai huomiotta. Koska olemme etsineet laajasta haastattelu- ja kirjallisuusaineistosta nimenomaan sellaisia huomioita tai kuvauksia, jotka liittyvät Raja-Karjalassa käytettyihin kieliin tai alueen kielelliseen monimuotoisuuteen, menetelmäämme voi luonnehtia myös kielisosiologiseksi lähiluvuksi, jossa kielitieteellinen
2 Viittaamme Raja-Karjalan korpukseen pitäjän nimellä ja haastattelun numerolla, joka on Suomen kielen nauhoitearkiston (SKNA) arkistosignumin mukainen (esim. ILOMANTSI 509:1e).
lähestymistapa sekä historiallinen ja monikielisyyden yhteiskunnallista tasoa korostava näkökulma yhdistyvät (Lönnroth 2009: 106–108).
Useista Raja-Karjalan kunnista on kirjoitettu pitäjänhistorioita, mutta kieliseikkoja niissä sivutaan yleensä niukasti tai ei lainkaan (poikkeuksena pitäjänhistorioiden nimenomaisesti kieltä käsittelevät osat: Turunen 1965; Jeskanen 2011; Pyöli 2016, 2018; ks. myös Patronen 2015: 47–49). Kuitenkin historian kuvauksessa esimerkiksi tiedot karjalaisen ja suomalaisen asutuksen suhteista eri aikoina kertovat samalla seudun kielisuhteista ja niiden kehityksestä.
Erityisen paljon historiateoksia ja erilaista muistelukirjallisuutta julkaistiin pari–kolme
vuosikymmentä sotien jälkeen, mutta Raja-Karjalan historiankirjoitus on jatkunut aina näihin päiviin asti samalla syventäen ja monipuolistaen kuvaa alueesta, joka sotien jälkeen
menetettynä on jo runsaat 70 vuotta elänyt vain ihmisten muistikuvien varassa.
Pitäjänhistorioista poikkeavan yksilölähtöisen näkökulman Raja-Karjalaan tarjoaa sosiologian professori Faina Jyrkilän kuvaus omasta lapsuuden kotikylästään Impilahden Purovaarasta (Jyrkilä 1992). Kotikylä (jota kirjoittaja ei jostain syystä mainitse kirjassa nimeltä) sijaitsi läntisessä Raja-Karjalassa välittömästi Sortavalan kaupungin itäpuolella. Kuvauksensa muusta kokonaisvaltaisuudesta huolimatta Jyrkilä ei suoranaisesti koskettele perheensä tai kotikylänsä kieltä tai kielimuotoja tai niiden käyttöä.3 Kirjaan sisältyy kuitenkin runsaasti erilaisia murteellisia repliikkejä, sanoja ja kielenaineksia, jotka antavat kuvan kylän karjalan kielen värisestä, karjalan aineksia sisältävästä mutta silti suomen kielen kaakkoismurteita edustavasta puheenparresta (lyhyt kielennäyte Purovaarasta myös Koponen 1982: 332).
Teoksen lopussa oleva erillinen sanaluettelo (Jyrkilä 1992: 109–117) sisältää paljolti karjalankielistä sanastoa.
Jyrkilä mainitsee Purovaaran olleen valtaosin ortodoksinen kylä; luterilaisia perheitä kylässä oli vain viisi (1992: 35, 39, 67; Koponen 1982: 332). Tällaiset sekakylät, joissa asui sekä ortodokseja että luterilaisia, olivat Impilahdella (ks. Koponen 1982) ja muuallakin läntisessä Raja-Karjalassa tavallisia (esim. Ahrenberg 1921: 94–95). Raja-Karjalassa kirkkokunta ja äidinkieli nivoutuivat yhteen siten, että ortodoksit olivat yleensä karjalankielisiä ja
3 Jyrkilän kirjan yksi luku koskee tiedonvälitystä: siinä käsitellään mm. eleitä, ilmeitä, ruumiinkieltä ja äänimerkkejä (1992: 85), mutta ei kuitenkaan tiedonvälityksen varsinaista välinettä, kieltä.
luterilaiset suomenkielisiä. Tosin Jyrkilän perhe oli ortodoksinen, mutta perheen kotikieli vaikuttaa kirjan perusteella olleen suomi.
Raja-Karjalan kielikontaktit ja kielten rinnakkainelo ovat olleet tähän asti suurin linjoin tunnettu asia (mm. Laine 2002: 25–26; Koivisto 2018), mutta niiden yksityiskohtaisempaan luonteeseen ja käytännön muotoihin on aiemmin kiinnitetty tutkimuskirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa hyvin vähän huomiota. Koska Raja-Karjalan kielelliseen
todellisuuteen 1900-luvun alkupuolella tai ennen sitä ei ole suoraa pääsyä nykyhetkestä, joudutaan alueen kielioloja ja niiden kehitystä lähestymään välillisesti, usein vasta vuosikymmeniä jälkeenpäin esitettyjen kuvausten tai muistelujen kautta. Tällöin on välttämätöntä tukeutua muihinkin kuin vain ”kielellisiin” lähteisiin, joskin yksityiskohtia aiemmin vallinneesta sosiohistoriallisesta todellisuudesta voi silti olla vaikea tavoittaa (ks.
Sarhimaa 1999: 18, 43; Riionheimo 2013: 243). Esimerkiksi historiallisten tosiasioiden tai tapahtumien tarkka ajoittaminen tai kontaktilähtöisten muutosten keskinäisen järjestyksen selvittäminen on monesti mahdotonta. Myöskään kielikontaktien ja monikielisyyden konkreettisiin ilmenemismuotoihin, kuten monikielisyystilanteelle tyypilliseen koodinvaihtoon (josta ks. esim. Kalliokoski 2009: 12–15), ei välttämättä pääse käsiksi käytettävissä olevan lähdeaineiston kautta. Artikkelimme tavoitteena ei olekaan kuvata tyhjentävästi Raja-Karjalassa ennen toista maailmansotaa vallinnutta kielellistä todellisuutta, vaan tuloksena on eri lähteistä poimituista tiedonpaloista yhdistelty kuvaus menneisyyden kielimaisemasta, johon ei ole enää suoraa pääsyä mutta jota on taltioituna kirjojen sivuille ja arkistojen ääninauhoille. Tällaiseen kuvaukseen jää väistämättä aukkoja, ja mahdollisesti se herättää yhtä paljon uusia kysymyksiä kuin vastauksiakin. Kuitenkin jo itse kysymyksen esittäminen – miten kirjallisuus ja muistelupuhe kuvaavat Raja-Karjalan kielellistä
todellisuutta – on mielestämme tärkeää. Vastausten etsiminen tekee nimittäin näkyväksi yhtäältä tapoja ja käytäntöjä, joilla Raja-Karjalaa on eri aikoina kuvattu ja muisteltu, ja toisaalta arvostuksia, jotka ovat ohjanneet sitä, mitä Raja-Karjalassa puhutuista kielistä ja eri kieliä puhuneiden ihmisten kontakteista on eri aikoina nostettu esiin ja kirjoitettu muistiin.
3 Rajan maakunta
Tässä luvussa esittelemme Raja-Karjalan historiaa (3.1), alueen kielikontakteja ja
monikielisyyttä (3.2) sekä Raja-Karjalassa puhuttujen karjalan ja suomen kielten suhdetta (3.3). Luku toimii taustana ja tulkintakehyksenä luvun 4 aineistoanalyysille, jossa Raja- Karjalan monikielistä historiaa ja kielimaisemaa valotetaan rajakarjalaisen siirtoväen henkilökohtaisten muistojen ja tulkintojen kautta.
3.1 Raja-Karjalan historiaa
Suomen Raja-Karjala oli alkuaan samaa kulttuuri-, kieli- ja talousaluetta Venäjän-puoleisen Aunuksen Karjalan kanssa mutta joutui jo varhain kosketuksiin myös läntisen kulttuuripiirin kanssa. Karjala jaettiin ensi kertaa kahden valtakunnan – Ruotsin ja Novgorodin – kesken Pähkinäsaaren rauhanteossa vuonna 1323 (Kirkinen 1994: 37–45). Raja-Karjalana sittemmin tunnettu alue jäi tuolloin osaksi Novgorodin-puoleista, itäistä Karjalaa. Vielä keskiajalla Novgorodin ja Ruotsin välinen raja tarkoitti kuitenkin ensisijaisesti verotuksen rajaa, eikä se muodostanut estettä ihmisten liikkumiselle (Julku 1987: 15–16, 101–103; Korpela 2002).
Vuosisatojen mittaan Novgorodin – sittemmin Venäjän – Karjala ja Ruotsin Karjala eriytyivät yhä enemmän toisistaan niin kieleltään kuin kulttuuriltaankin. Raja-Karjalan kannalta
merkittävä historiallinen tapahtuma oli vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha, jossa Venäjälle kuulunut Käkisalmen lääni (ja Raja-Karjala sen osana) liitettiin Ruotsiin. Raja- Karjalaan oli aiempina vuosisatoina omaksuttu kristinusko sen itäisessä muodossa, mutta rajansiirron seurauksena Raja-Karjalasta tuli osa luterilaista Ruotsia, millä oli kauaskantoiset seuraukset alueen ortodoksisen, karjalankielisen väestön kannalta. Ruotsin hallinto erosi Venäjän harjoittamasta ja tiesi Raja-Karjalan ortodokseille mm. raskaita veroja ja uskonnon harjoittamisen vaikeutumista. Karjalaisväestö reagoi uuteen tilanteeseen muuttamalla suurin joukoin rajan yli Venäjälle mm. Aunukseen sekä Tverin alueelle (Saloheimo 2010).
Karjalaisten tilalle tuli lännestä uusia asukkaita, jotka olivat luterilaisia suomen murteiden puhujia (Kuujo 1963: 59−68). Näin Laatokan luoteisrannat, Pohjois-Karjala ja Raja-Karjala alkoivat vähitellen lännestä käsin suomalaistua ja luterilaistua, mikä muutti myös alueen kielimaisemaa. Raja-Karjalassa asui sittemmin niin ortodokseja kuin luterilaisiakin, joskin ryhmien määräsuhteet vaihtelivat sen eri osissa. Raja-Karjalan itäisimmät osat (etenkin Suojärvi) säilyivät lähes puhtaasti karjalais-ortodoksisina 1900-luvulle asti, kun taas alueen länsiosat suomalaistuivat (Kuujo 1965: 46; Hämynen 1993: 53–55; 1995: 27–28). (Raja- Karjalan historiasta ks. Kuujo 1963; Saloheimo 1973, 2010; Sarhimaa 2017: 88–91; Patronen 2017: 37–39; Uusitupa 2017: 69–71; Koivisto 2018: 59–62.)
Raja-Karjalassa 1500-luvun lopulta 1700-luvun alkupuolelle ulottunut ajanjakso oli toistuvien sotien ja rajalevottomuuksien leimaama, eikä asutus päässyt tuolloin kunnolla
vakiintumaan. Rauhattomana aikana väestö liikkui ja vaihtui alueella tiheään, ja kokonaisia kyliäkin autioitui ja asutettiin taas uudelleen tavalla, jota ei ole mahdollista historiallisista dokumenteista kovinkaan tarkasti jäljittää. (Esim. Rajamo 1944: 62; Härkönen 1950: 198;
Kanervo 1956: 48; Koponen 1982: 192, 216, 257.)
Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Raja-Karjala siirtyi takaisin Ruotsilta Venäjän
hallintaan osana ns. Vanhaa Suomea4 (Vanhan Suomen ajasta Karjalassa ks. Paaskoski 1998).
Sen sijaan karjalan kielen puhuma-alueen läntisempi osa, nykyiseen Suomeen kuuluva Pohjois-Karjala, pysyi Ruotsin valtakunnan yhteydessä. Raja-Karjala sai 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun kuluessa jonkin verran uutta väestöä niin Venäjän Karjalasta kuin Suomestakin (ks. Hämynen 2011: 46–49; Kokkonen 2016b: 54–58; 2016d: 110–113; Sarhimaa 2017: 90–
91).
Autonomian aika 1809–1917 oli Suomessa kansallisuusaatteen, kansallisvaltion ja
suomalaisuuden kehitys- ja nousuaikaa. Raja-Karjala liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 muun Vanhan Suomen mukana, ja alue tuli siten osalliseksi koko maata
4 Vanha Suomi oli se alue Kaakkois-Suomessa, jonka Ruotsi menetti Venäjälle vuosien 1721 ja 1743 rauhanteoissa. Vanhaan Suomeen kuuluivat Suomen tuolloisista kaupungeista Viipuri, Käkisalmi, Sortavala, Lappeenranta, Savonlinna ja Hamina.
koskevasta suomalaistumiskehityksestä. Raja-Karjalassa suomalaistuminen eteni 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä monella rintamalla (ks. Patronen 2017: 53–72).
1800- ja 1900-lukujen vaihde merkitsi Raja-Karjalassa ristivetoa ja tasapainoilua
suomalaisten ja venäläisten voimien kesken, jotka molemmat pyrkivät sitomaan alueen asukkaat vaikutuspiiriinsä. Käytännössä kysymys oli etenkin koulunkäynnin järjestämisestä ja koulujen opetuskielestä sekä ortodoksisen kirkon ja sen jumalanpalvelusten kielestä. (Ks.
tarkemmin Hämynen 1995: 66–86, 110–112.) Suomen ja venäjän kielten välinen kilpailu kääntyi lopulta suomen voitoksi mutta vasta Suomen itsenäistyttyä, minkä jälkeen Raja- Karjalaa ryhdyttiin entistä suunnitelmallisemmin integroimaan – myös kielellisesti – muun Suomen yhteyteen. Raja-Karjalan suomalaistumista edisti osaltaan itärajan sulkeutuminen 1918, joka katkaisi yhteydet Venäjän Karjalaan (Jeskanen 2005: 224–225), sekä lopulta 1944 Raja-Karjalan koko väestön siirtyminen evakkona muualle Suomeen. Nämä tapahtumat aloittivat kehityskulun, jolla oli kohtalokkaat seuraukset Raja-Karjalassa puhutulle karjalan kielelle. Palaamme tähän suomen kielen vaikutuksen asteittaiseen voimistumiseen luvuissa 3.3 ja 4.4.
3.2 Raja-Karjalan kielet
Historiankirjoituksen dokumenttien ja aikalaiskuvausten valossa Raja-Karjalaa sopii luonnehtia sekä monikieliseksi että monikulttuuriseksi alueeksi. Raja-Karjalassa vallitsi vuosisatojen ajan elävä monikielisyys niin kieliyhteisössä kuin yksilöidenkin kielessä, ja eri kielten ja murteiden puhujat olivat keskenään tekemisissä erilaisissa arkipäivän
kontakteissa. Karjalan ja suomen kielten lisäksi oman värinsä alueen kielimaisemaan toivat venäjä ja ruotsi sekä ortodoksisissa kirkonmenoissa käytetty kirkkoslaavi. Pekka Ruotsi kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Rajan kahden puolen (1974) kotipitäjänsä Salmin kielioloja seuraavaan tapaan:
(1) Vaikka Lanssila5 olikin suuriruhtinaskunnan kaakkoisimmassa kulmassa, se ei silti ollut mikään metsäkylä. Päinvastoin, se oli monessa suhteessa edistyksellinen. Olihan se valtatien varrella, jota myöten oli tullut henkisiä ja aineellisia tuulahduksia sekä idästä että lännestä kautta vuosisatojen. Niinpä siellä oli tulli ja posti virkamiehineen, maa- ja nuorisoseura, pari kauppaa, pappi ja kyläkirkkokin, joka oli tavallista suurempi, erään venäläisen kauppiaan lahjavaroilla rakennettu. Kylässä oli myöskin kansainvälisyyden tuntua. Puhuttiin eri kieliä. Tulliviskaalin väki mongersi ruotsia, tullivartijat ja
suomalaisen kansakoulun opettajat puhuivat suomea ja kantaväestö
rajakarjalanmurretta, venäjäntullin tšinovniekat ja venäläisen koulun opettajat pälpättivät venäjäksi. Lisäksi kylän pappi palveli Jumalaa po slavjanski, jorosti
kirkkoslavoniaa. Terveh, hyvää päivää, zdravstvuite ja god dag, osasi sanoa mies kuin mies. Sivistysvaikutteita virtasi eri suunnilta sekoittuen toisiinsa. Valtavuona virtasi vanha kalevalainen kulttuuri, johon sekaantui supisuomalaisia aineksia ja ruotsalainen hienostuneisuus. Venäläinen ”kultura” ei jäänyt muista jälkeen. Se virtasi (sanan varsinaisessa merkityksessä) voimallisena, sillä olihan Rajakonnussa Venäjän valtion kazjonka, viinakauppa, jonka ”kulturellinen” vaikutus melko voimakkaana loiskahteli myös Suomen puoleisessa rajakylässä. Kyläyhteisön edistyksellisyyttä ja arvostusta omalta osaltaan kohotti myös se, että kylässä oli oma järjestyksen valvoja,
kunnianarvoisa poliisi Solmunen. (Ruotsi 1974: 4–5.)
Erityisen monikielisiä ympäristöjä Raja-Karjalassa olivat myös Impilahden teollisuusseutu Pitkäranta sekä kaupunkikeskus Sortavala. Teollisuus ja elinkeinotoiminta oli tuonut Pitkärantaan jo 1800-luvulla virkailijoita ja johtajia ulkomailta, mm. ranskalaisia,
englantilaisia, puolalaisia ja venäläisiä. Tehtaan johto puhui saksaa ja työntekijät karjalaa tai suomea, ja myös ruotsi ja venäjä kuuluivat elinkeinoelämän toimijoiden kielivalikoimaan.6 (Koponen 1982: 319–320.) Sortavalan kaupunki taas oli alueen taloudellinen ja ortodoksisen kirkon keskus, vaikka sijaitsikin Raja-Karjalaksi varsinaisesti luettavan alueen ulkopuolella.
Kaupungin käyttökielinä olivat pitkään rinnakkain suomi, ruotsi, venäjä ja saksa (Kuujo,
5 Lanssilan vastineena tosimaailmassa oli Salmin Manssilan kylä (Patronen 2017: 132).
6 Monikielistä Pitkärantaa kutsuttiin toisinaan 1800-luvun lopulla ”Suomen Babyloniaksi” (Hämynen 1993: 57).
Samanlaista luonnehdintaa ”det moderna Babel” on käytetty myös Viipurista (Tidigs 2014: 167 alaviite 291).
Tiainen & Karttunen 1970: 108–109, 122–123).7 Sortavalan 1800-luvun monikielisyyttä valaisee seuraava seminaarinjohtaja Oskar Relanderin kuvaus:
(2) Puhekielenä käyttivät virkamiehet ja muut sivistyneet ja kauppiaatkin saksaa ja sen rinnalla ruotsia. Enimmät kauppiaat kuitenkin puhuivat suomen [po. suomea] höystäen puhettaan saksalaisilla, venäläisillä ja ruotsalaisilla sanoilla. Etenkin venäläisten
kompasanojen, seurustelusanojen hoennaisten käyttämistä pidettiin hauskana sukkeluutena. Se ruotsi, jota puhuttiin, oli saanut tuntuvia vaikutuksia Karjalan suomesta. Lausumatapoja käännettiin sanasta sanaan suomesta, ääntämistapa oli rumaa ja huolimatonta, vieläpä käytettiin toisissa tapauksissa pitkien vokaalien
asemesta kaksoisääntiöitä. – – Useat puhuivat ”kaikkea neljää” – ”alle vier”8 – niin kuin oli tapana sanoa, vaikka moni semmoinen ei osannut mitään kunnolleen, vaan sekoitti kaikkia yhteen. – Saksaa puhuttaessa taas jätettiin artikkelit pois, esim.: hat Pferd Wasser bekommen. (Karttunen 1932: 324–325.)
Merkille pantavaa on, ettei Relanderin kuvauksessa mainita sanallakaan karjalan kieltä:
”kaikki neljä” tarkoittavat suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. ”Suomeen” todennäköisesti kuitenkin sisältyi Relanderin kuvauksessa myös karjala. Kun tiedetään, että Sortavalassa ja Sortavalan maalaiskunnassa asui myös ortodoksista väestöä ja että rajakarjalaisten äidinkieli oli paljolti kytköksissä kirkkokuntaan, on jokseenkin välttämätöntä olettaa, että Sortavalassa puhuttiin edellä lueteltujen neljän kielen lisäksi myös karjalaa. Lisäksi kaupungissa asioitiin paljon sitä ympäröivältä maaseudulta (ks. tarkemmin luku 4.1), ja Sortavalan seudulla oli jo vanhastaankin karjalankielinen väestöpohja (ks. Karttunen 1932: 231; Kuujo ym. 1970: 28;
Luntinen 1984: 130; Katajala & Tšernjakova 1998: 72).
7 Sortavalassa oli oppikoulussa opetuskielenä saksa vuoteen 1842 saakka, ja sitä käyttivät myös monet sivistyneet perheet kotikielenä. Lisäksi virkamiehet ja jotkut kauppiaat osasivat venäjää. Sen sijaan
”[k]ansankieltä osasivat kaikki; Sortavalan piirikoulun opettajat valittivat, että oppilaat kaikista varoituksista huolimatta pyrkivät keskenään puhumaan suomea.” (Karttunen 1932: 316–317.)
8 Ilmausta ’kaikkea neljää’ käytetään kirjallisuudessa yleisesti kuvaamaan myös Viipurin monikielistä kielimaisemaa (esim. Tandefelt 2002, 2019).
Karjalan laskeminen osaksi suomea oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vallitseva käytäntö.
Esimerkiksi viipurilaisen arkkitehdin ja tuotteliaan kirjailijan Jac. Ahrenbergin laaja tuotanto sisältää useita Raja-Karjalaan sijoittuvia teoksia, joissa esiintyy myös selvästi karjalankielisiä sanoja ja fraaseja mutta joissa ei sanallakaan mainita karjalan kieltä. (Tidigs 2014: 148, 2019:
302–303.) Ahrenberg erottaa kuitenkin Raja-Karjalassa elävät kahden eri kirkkokunnan edustajat ja heidän puhumansa kielet. Esimerkiksi teoksessaan Hemma Ahrenberg nimittää ortodoksien puhumaa kieltä ”Aunuksen suomeksi” ja luterilaisten puhumaa kieltä ”Savo- Karjalan suomeksi” (savokarelsk finska):
(3) De gamle innebyggarna äro officiellt greker till sin tro; deras språk är den egendomliga finska, som under namn av Aunuksen suomi talas i socknarna nordost om Ladoga. De nyinflyttade däremot äro lutheraner och deras språk savokarelsk finska." (Ahrenberg 1921 [1887]: 94–95.)
Karjalan kielen puhujia on arvioitu olleen Raja-Karjalassa 1930-luvulla n. 35 000−40 000 (ks.
Hämynen 2012: 251, 257; 2013: 187, 196) tai jopa enemmän (Turunen 1976: 123). Tarkkoja määriä ei kuitenkaan ole tiedossa, sillä Suomen väestökirjanpidossa karjalankielisiä ei ole erotettu omaksi ryhmäkseen (Hämynen 2011: 194; Sarhimaa 2017: 112; Uusitupa ym. 2017:
71).9 Raja-Karjalassa puhuttiin tarkemmin ottaen kahta eri karjalan kielen varieteettia:
livvinkarjalaa (eli aunuksenkarjalaa) ja eteläkarjalaa. Livvinkarjala on vakiintuneen murrejaon mukaan toinen karjalan päämurteista. Toisen päämurteen, varsinaiskarjalan, muodostavat yhdessä eteläkarjala ja pohjoisempana puhuttava vienankarjala (KKS).
Yhteisnimityksellä rajakarjalaismurteet tarkoitetaan kaikkea Raja-Karjalan alueella puhuttua karjalaa, niin etelä- kuin livvinkarjalaakin (Uusitupa ym. 2017: 73, 78–79).
9 Suomessa karjalan kielen ilmoittaminen äidinkieleksi on ollut mahdollista vasta vuodesta 2011 lähtien (Sarhimaa 2017: 111, 228). Nykyään karjalan puhujien määrän on arvioitu Suomessa olevan joistakin tuhansista (Jeskanen 2005: 278; Hämynen 2012: 266) jopa selvästi yli 10 000:een (ks. Sarhimaa 2017: 113–
115).
Rajakarjalaismurteista sekä niiden seuraajakielimuodosta, Suomessa nykyään puhutusta karjalasta, voidaan käyttää yleisnimitystä suomenkarjala.
Raja-Karjalassa puhuttiin eteläkarjalaa Ilomantsissa, Korpiselässä, Suistamolla ja Suojärvellä sekä paikoin Impilahdella; livvinkarjalan puhuma-aluetta olivat puolestaan Salmi sekä osat Suojärveä, Impilahtea ja Suistamoa.10 Karjalan kielen murrerajat eivät noudattaneet Raja- Karjalassa kaikilta osin pitäjänrajoja, ja päämurteiden puhuma-alueet olivat myös
limittyneet niin, ettei raja niiden kesken ollut jyrkkä (Genetz 1870a: 206; Jeskanen 2011:
354, 357; Nirvi 1961: 129; Uusitupa ym. 2017: 81; Koivisto 2018: 59; Sarhimaa 2017: 46–47 ja siinä mainitut lähteet). Myöskään karjalan kielen ja suomen kielen puhuma-alueiden raja ei Raja-Karjalassa ollut jyrkkä, vaan kielet limittyivät keskenään monissa kylissä ja myös yksilöiden kielessä.
Karjalan kielen puhuma-alueen naapurustossa on jo yli 1000 vuoden ajan puhuttu venäjää tai sen esimuotoja, ja kontaktit venäjän kieleen ovat vaikuttaneet merkittävästi karjalan kielen kehitykseen ja sen eriytymiseen suomen kielestä. Raja-Karjalassakin puhuttua karjalaa ovat osaltaan muokanneet karjalan kielen yhteisen kehityshistorian sekä myöhempien kielikontaktien kautta niin venäjän aunukselaiset paikallismurteet (ks. Sarhimaa 1995: 216–
217; 1999: 13–14) kuin jossain määrin venäjän kirjakielikin. Suomen rajakarjalaisilla oli kosketuksia venäjän kieleen ja slaavilaiseen maailmaan mm. rajanylisen kanssakäymisen, ortodoksisen kirkon ja alueella 1900-luvun alkupuolella toimineiden venäjänkielisten koulujen kautta (ks. tarkemmin luvuissa 4.1–4.3). Varsinaista venäjänkielistä asutusta Raja- Karjalassa ei kuitenkaan missään vaiheessa ole ollut (ks. kuitenkin esim. Hämynen 1993: 88;
2016: 195), toisin kuin Venäjän Karjalassa, jossa venäjä on vaikuttanut etenkin livvinkarjalaan (ks. Sarhimaa 2017: 45–46).
Ruotsista tuli hallinnon kieli Raja-Karjalassa alueen siirryttyä Ruotsille 1600-luvulla, mutta Raja-Karjalan kuuluessa Venäjään Vanhan Suomen kaudella vuosina 1721–1811 ruotsi sai oheensa hallintokieliksi saksan ja venäjän (ks. Kuujo ym. 1970: 108–109). Viipurin läänin yhtenä käyttökielenä oli vielä 1700-luvulla saksa, jota käytettiin etenkin Viipurin kaupungissa
10 Kartassa 1 eteläkarjalan ja livvinkarjalan puhuma-alueiden rajakohtaa esittää keskimmäinen pisteviiva.
Vasemmanpuoleinen pisteviiva osoittaa puolestaan suomen itämurteiden ja eteläkarjalan rajaa ja
oikeanpuoleinen pisteviiva livvinkarjalan ja niin ikään itämerensuomalaisiin kielimuotoihin lukeutuvan lyydin kielen rajaa.
mutta myös muualla läänissä, kuten mm. Sortavalassa (Kuujo ym. 1970: 122–123; Viipurin monikielisyydestä ks. Kähäri 1981: 603–606; Tandefelt 2002; Einonen 2013 sekä tässä teoksessa Kolehmainen, Riionheimo & Uusitupa). Suomenlahden pohjukka kuului Pohjois- Euroopan saksankieliseen alueeseen, joka kulki vyönä Baltian ja Viron kautta aina Viipuriin ja Pietariin saakka. 1800-luvulla autonomian ajan alettua Suomessa käytettiin koulujen ja virallisen hallinnon kielenä lähinnä ruotsia. Kaakkois-Suomessa saksan merkitys väheni ja vastaavasti ruotsin käyttö yleistyi, mutta saksa säilytti jossain määrin asemiaan (myös koti- ja koulukielenä) vielä 1800-luvun puolellakin.
1800-luvun jälkipuoliskolla ruotsin kieli korvautui Raja-Karjalan hallinnossa suomella. Tätä myötä suomi tuli myös kouluissa opetuskieleksi. Ruotsi oli kuitenkin vielä 1900-luvun alun Raja-Karjalassa monen virkamies- tai keskiluokkaan kuuluneen suomalaisen koti-, työ- tai koulukielenä. Ruotsia käytettiin etenkin Sortavalan kaupungissa mutta myös esimerkiksi teollisuuspaikkakunnilla johtoportaan ja pienemmilläkin paikkakunnilla virkamiesten
kielenä. (Hallinnon monikielisyydestä Sortavalassa ks. Kuujo ym. 1970: 61, 108–109; karjalaa tai suomea puhuneiden talonpoikien ja enimmäkseen ruotsia käyttäneiden virkamiesten kielimuurista Salmissa 1800-luvun alussa ks. Myllys 2016: 134.)11
Suomi on ollut Raja-Karjalassa hallinnon, tiedonvälityksen ja koulutuksen kieli. 1800-luvulla yhteiskunnan suomalaistumiskehitys ja suomen kielen yleistyvä käyttö toivat Raja-Karjalan kielimaisemaan myös suomen kirjakielen, ja alueen karjalankielisten kosketukset suomen kieleen lisääntyivät ratkaisevasti. 1800-luvun alkupuolen kirjoitettu suomi oli vielä paljolti länsimurteisiin pohjautuvaa, ja Raja-Karjalan karjalankielinen väestö ymmärsi sitä huonosti (Karttunen 1932: 237), mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kirjasuomi sai enemmän
itämurteisia piirteitä.
Suomen kieli yleistyi Raja-Karjalassa kirjallisesti käytettynä 1800-luvun mittaan virallisissa ja institutionaalisissa yhteyksissä, kuten kunnallishallinnossa ja oikeudenkäytössä.12 Suomea käytettiin myös kouluopetuksessa, joka alkoi 1800-luvun lopulla tavoittaa rajakarjalaiset lapsesta lähtien (Patronen 2017: 153). Koulunkäynnin myötä suomen kirjakieli tuli
11 Karjalan kielen rajakarjalaismurteissa (suomenkarjalassa) ruotsin kielen vaikutus näkyy etenkin suomesta lainatussa sanastossa (Turunen 1965: 27).
12 Silti käytännön asiointi esim. kuntakeskuksessa sujui monin paikoin edelleen paikallisella kielellä eli karjalaksi (Jeskanen 2005: 230; Hämynen 2011: 194; Patronen 2017: 151–152).
rajakarjalaisille entistä tutummaksi ja enemmän käytetyksi (kouluista ks. luku 4.3), ja esimerkiksi Suojärven murteessa on todettu jo 1880-luvulta lähtien suomen ”yleiskielen tasoittava vaikutus” (Pelkonen 1965b: 294; ks. myös Turunen 1965: 27; 1982: 84−85;
Uusitupa ym. 2017: 72). Lisäksi suomen kielen kanssa tultiin kosketuksiin sanomalehtien ja myöhemmin myös radion kautta.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Raja-Karjalan kielellinen suomalaistuminen vauhdittui entisestään, kun itäraja sulkeutui ja alueen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen integroiminen muuhun Suomeen valtiollisen yhtenäisyyden nimissä voimistui (ks. esim. Patronen 2017: 6–
7, 53–74). Suomalaistumiskehitystä edistivät osaltaan myös mm. kasvava metsäteollisuus, sen Raja-Karjalaan muualta Suomesta vetämä työvoima sekä Suojärven junarata, jonka valmistuttua ”pehmeänsointuvan rajakarjalaisen puheenmurteen ohella alkoi kasvavassa määrässä kuulla muualta muuttaneiden karskeampaa kieltä” (Nenonen & Rajamo 1955:
169–170).
Suomesta tuli vähitellen sen käytön ja käyttöyhteyksien laajetessa Raja-Karjalassa karjalankielisten toinen käyttökieli. Puhutun suomen ja karjalan kielen kontakteja sekä rajakarjalaismurteiden suomalaistumista käsitellään luvuissa 3.3 ja 4.4.
3.3 Karjalan ja suomen kielten kontaktit Raja-Karjalassa
Raja-Karjalassa vanhastaan puhutut karjala ja suomi ovat toistensa lähimmät sukukielet ja kuuluvat itämerensuomalaisten kielten ryhmään, jonka muita kieliä ovat mm. vepsä, vatja ja viro. Karjalan ja suomen läheinen kielisukulaisuus tarkoittaa sitä, että ne muistuttavat monilta rakenteellisilta piirteiltään, kieliopilliselta järjestelmältään ja sanastoltaan toisiaan.
Erityisen läheisiä karjalan kielelle ovat suomen itämurteet eli kaakkois- ja savolaismurteet, joiden kanssa karjalalla on yhteiset juuret varhaisemmassa, noin tuhannen vuoden
takaisessa muinaiskarjalaisessa kielimuodossa. Vaikka Karjalan alueen kielimuodot alkuaan muodostivat jokseenkin saumattoman jatkumon Laatokan ympäristössä, 1000-luvun alkupuoliskolla karjala ja suomi alkoivat vähitellen eriytyä toisistaan. Tätä kehitystä edisti
ratkaisevasti se, että karjalaisten asuttama alue jakaantui Ruotsin ja Novgorodin
hallintapiireihin 1300-luvulta lähtien (ks. luku 3.1), ja valtakunnanraja muokkasi eri puolilla rajaa puhuttua kieltä eri suuntiin. Nykyinen suomen ja karjalan kieliraja onkin pitkälti perua Suomen ja Venäjän välisestä ensimmäisestä valtionrajasta.
Toisistaan eriytyneet karjalan ja suomen kielet tulivat uudestaan läheisiin kosketuksiin Raja- Karjalassa 1600-luvulla, kun alue siirtyi Ruotsille ja alkoi saada uutta suomenkielistä väestöä lännestä. Tästä alkanut karjalan ja suomen kielten rinnakkaiselo jatkui Raja-Karjalassa toiseen maailmansotaan saakka. Eri osissa Raja-Karjalaa ja eri aikoina kielisuhteet kuitenkin vaihtelivat: suomen kielen vaikutus kohdistui Raja-Karjalassa ensin alueen läntisempiin osiin (Impilahti, Suistamo, Korpiselkä, Ilomantsi), joissa suomen kielen puhujien osuus väestöstä kasvoi ja joissa puhuttu karjala sai vähitellen suomalaista väriä. Sen sijaan Raja-Karjalan itäosissa Suojärvellä ja Salmissa karjalan murteet elivät vahvoina vielä 1900-luvun alussa, ja suomenkielistä väestöä oli siellä varsin vähän. (Hämynen 1995: 129; 2011: 82, 127.)
Itsenäistymisen jälkeen myös suomen yleiskielen vaikutus voimistui joukkoviestimien ja koululaitoksen välityksellä, ja suomalaistumiskehitys nopeutui entisestään koko Raja- Karjalan alueella (ks. luku 3.2).
Raja-Karjalassa puhutun karjalan tärkein kontaktikieli oli suomi. Näiden kielten puhujia asui monin paikoin limittäin ja toistensa keskessä. Aina toiseen maailmansotaan asti ortodoksisia karjalan puhujia ja luterilaisia suomen puhujia eli etenkin läntisessä Raja-Karjalassa toistensa naapureina samoissa kylissäkin. (Kuujo 1963: 79; Uusitupa ym. 2017: 84.) Tällaisten
sekakylien asukkaat kommunikoivat käytännön arjessa kielimuotojaan tarvittaessa vaihtaen tai sopeuttaen. Esimerkiksi Impilahdella lähes kaikki kylät olivat Matti Punttilan (1992: 6–7) mukaan ennen sotia enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, monet impilahtelaiset osasivat sekä suomea että karjalaa, ja melkein kaikki ymmärsivät molempia kieliä. Kehitys johti monin paikoin kaksikielisyyteen tai jopa kielenvaihtoon karjalasta suomeen. Esimerkiksi Outi Patrosen (2017: 148) arvion mukaan 1930-luvun alussa suurin osa Korpiselän
ägläjärveläisistä oli kaksikielisiä.
Raja-Karjalassa kielimuodon tai rekisterin valinta riippui siitäkin, kenelle puhuttiin. Jo 1800- luvulla Lönnrot oli havainnut, että Impilahdella ortodoksit puhuivat oikeastaan ”kahta kieltä”: toista keskenään ja toista ”vallasihmisten kanssa” (Lönnrot 1980: 308; ks. myös
Uusitupa ym. 2017: 75; Koivisto 2018: 65 alav. 7). Toisin sanoen suomenkieliselle keskustelukumppanille on puhuttu suomea, tai puhetapaa on mukautettu suomalaisemmaksi. Nupposen (2005: 162) haastattelema impilahtelainen sanoo
puhuneensa ”vähän sitä karjalan murretta”, mutta luterilaisena ei aivan samalla tavalla kuin ortodoksit, joilla oli enemmän ”sitä vähän venäjänsotkuista”. Patronen (2017: 158) käyttää saman henkilön kielimuotojen vaihtelusta termiä koodinvaihto ja arvioi ilmiön kuuluneen 1900-luvulla rajakarjalaiseen kielenkäyttöön (ks. myös Patronen 2015: 47).
Rajakarjalaismurteet ovat saaneet paljon vaikutusta suomen kielestä, ja juuri
suomenvaikutteisuutensa puolesta ne eroavat Venäjän puolella puhutusta karjalasta, josta taas suomen vaikutus paljolti puuttuu (E. Leskinen 1934: V). Kirjallisuudessa Raja-Karjalan kielimuotoja onkin luonnehdittu erilaisiksi seka-, väli- tai rajamurteiksi (E. Leskinen 1934: VI;
Nirvi 1961: 129; Ruoppila 1956: 12; Uusitupa ym. 2017: 79–81), jotka sijoittuvat itäisten itämerensuomalaisten kielten muodostamalla jatkumolla suomen ja karjalan kielten väliin (Ojansuu 1910: 10–11; Sarhimaa 2017: 31, 38–40, 43–45). Toisaalta myös Raja-Karjalassa puhuttu suomen kieli on poikennut varsinaisella suomen kielen puhuma-alueella puhutusta suomesta.
Karjalan ja suomen puhujien naapuruus vaikutti kummankin kieliryhmän puhumaan kieleen.
Esimerkiksi Impilahdella puhutussa suomessa oli runsaasti karjalan vaikutusta etenkin sanastossa (Koponen 1982: 11; ks. Jyrkilä 1992: 109–117). Puheessa tapahtui myös karjalan ja suomen eriasteista sekoittumista, mikä johti kielelliseen variaatioon (Uusitupa ym. 2017:
86–87, 94–95). Raja suomen ja karjalan välillä onkin voinut käytännössä olla liukuva.
Läntisessä Raja-Karjalassa joillain puhujilla karjala ja suomi olivat voineet sekoittua siinä määrin, että yksilön kieltä voidaan tällöin pitää ns. sekaidiolektina, jossa karjalaiset ja savolaiset piirteet elävät rinnan (Massinen 2012: 94–116; ks. myös Lehtimäki 1983).
Arkisessa vuorovaikutuksessa Raja-Karjalan alueella kohtasivat siis karjalan ja suomen kielten puhutut muodot, niiden erilaiset murteet. Raja-Karjalassa puhutut suomen murteet olivat pääosin savolaismurteita (mm. Korpiselän länsiosissa), mutta alueen lounaisosissa (mm. Impilahdella) Raja-Karjala rajautui ja limittyi kaakkoismurteiden puhuma-alueeseen (ks. H. Leskinen 1998: 358−359, 362, 376). Tosin karjalan kielinaapureina olleet
kaakkoismurteiden Sortavalan seudun välimurteet ja savolaismurteisiin kuuluvat Pohjois- Karjalan murteet eivät eronneet kovin paljon toisistaan (Nupponen 2005: 178).
Karjalan ja suomen kielten yhteiselämään Raja-Karjalassa nivoutuvat kiinteästi ortodoksinen ja luterilainen kirkko. Karjala oli ortodoksisen väestönosan kieli, joka eli pääosin puhutussa muodossa. Suomea taas puhuivat vanhastaan alueen luterilaiset sekä lännestä myöhemmin muuttaneet suomalaiset ja sittemmin suomen kielen kirjallisen käytön lisääntyessä yhä suuremmassa määrin myös ortodoksikarjalaiset. Vaikka eri kirkkokuntiin kuuluvia asui samoissakin kylissä ja oli siten säännöllisissä kontakteissa toisiinsa, voidaan ortodoksisuuden katsoa pitäneen yllä kielieroa luterilaisiin ja siten edistäneen myös karjalan kielen säilymistä alueella vuosisatojen ajan. Seka-avioliittoja kahden kirkkokunnan välillä ei nimittäin ollut ennen 1900-lukua tapana eikä ennen 1800-lukua sallittuakaan solmia (Hämynen 2011: 72).
Monien perinteisten perhe-, sukulais- ja kauppasuhteiden suunta Raja-Karjalasta oli itä (tarkemmin luvussa 4.1). Rajakarjalaisilla oli kontakteja itään niin karjalan kuin venäjän kielenkin puhujiin. Tärkeän sillan idän suuntaan muodosti Raja-Karjalan itäosien kuuluminen samaan kulttuuri- ja avioliittokenttään aunuksenkarjalaisten kanssa, mikä piti yllä myös kielellistä yhtenäisyyttä Venäjällä puhutun karjalan kanssa (Jeskanen 2005: 225; Hämynen 1993: 62–64; 2011: 57, 68–70; 2016a: 215–218). Rajakarjalaisten monipuoliset kontaktit rajan yli Venäjän Karjalaan ovat tunnettu asia, mutta niiden kielellisiä vaikutuksia ei ole toistaiseksi tarkemmin arvioitu.
Moni rajakarjalainen – etenkin alueen itäosissa Salmissa tai Suojärvellä elänyt – oli
luultavasti ainakin ajoittain tekemisissä myös venäjän kielen kanssa (mm. Hämynen 2016a:
202, 215). Ortodoksinen kirkko toimi osaltaan rajakarjalaisten yhdyssiteenä venäjän kieleen ja slaavilaiseen maailmaan samoin kuin Raja-Karjalassa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa toimineet venäjänkieliset koulut sekä erilainen kaupankäynti ja muu asiointi itärajan yli (tarkemmin luvuissa 4.1–4.3). (Rajakarjalaisten kontakteista Venäjään ja venäläisiin ks.
Heikkinen 1984.)
Ennen Suomen itsenäistymistä ja itärajan sulkeutumista suomalaisten kielentutkijoiden huomio keskittyi pääasiassa Venäjällä puhuttuun karjalaan, eikä omassa maassa puhuttu karjalan kieli herättänyt suurempaa mielenkiintoa (ks. tarkemmin Koivisto 2018: 76–78).
Sittemmin suomalaistutkijat kävivät 1920- ja 1930-luvuilla tutkimusretkillä Raja-Karjalassa, mutta tuolloinkin oltiin ensisijaisesti kiinnostuneita Neuvostoliitosta paenneiden ja Raja- Karjalaan asettuneiden venäjänkarjalaisten pakolaisten eikä niinkään rajakarjalaisten kielestä.13 Eräät Raja-Karjalassa liikkuneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaatit kuitenkin esittävät huomioita myös rajakarjalaismurteista ja niiden suomalaistumisesta (mm. Nirvi 1930; E. Leskinen 1932; Turunen 1933, 1935). Esimerkiksi kesällä 1928 Salmissa liikkunut Lauri Kujala (1930) nimeää Salmin karjalaismurteen merkittävimmäksi uhaksi suomen kielen, jonka moni salmilainen kokee omaa äidinkieltään houkuttelevammaksi:
(4) Salmin murre elää paraikaa erinomaisen tärkeätä murroskautta. Uudet venäläiset lainasanat häviävät tuossa tuokiossa. Suuri vaara uhkaa myös omaperäisiä sanoja, joita suomalaisten tulokkaiden eduksi kartetaan. Yleensä otetaan erittäin halukkaasti vastaan suomalaisia vaikutteita. Oma murre varsinkin saa osakseen halveksumista, sitä hävitetään. Näin ollen olisi mitä suotavinta, että murteen keruu toimitettaisiin
mahdollisimman pian. Joka vuosi kaataa vanhoja tietoniekkoja ja painaa unhoon niin sanoja kuin perimätietoakin kaikissa eri muodoissa. (Kujala 1930: 39.)14
On vaikea esittää arvioita siitä, miten paljon rajakarjalaiset olivat 1920- ja 1930-luvulla suomalaistumisen myötä etääntyneet vanhasta murteestaan. Noilta ajoilta ei ole ajantasaisia selvityksiä karjalan kielen käytöstä tai sen muutoksista Raja-Karjalassa
(Patronen 2017: 146). Kuitenkin esimerkiksi 1930-luvulla on Korpiselän Ägläjärvellä todettu
13 Linjaus näkyy selvästi esimerkiksi siinä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura jakoi stipendejä nimenomaan rajan takaa tulleiden karjalaisten sanastustyöhön.
14 Kielellisiä asenteita käsittelevät huomiot ovat kaikissa käyttämissämme lähteissä hyvin harvinaisia. Kujalan raportin lisäksi olemme löytäneet vain yhden muun maininnan eri kielimuotojen välisistä prestiisieroista. Arvid Genetz (1870b: 90–91) kirjoittaa Salmin kielioloista seuraavasti: ”Ymmärtävät ja puhuvat useammat miehet etenkin kirkonkylissä, saha- ja ruukkipaikoissa sekä Salmin pitäjään rantakylissä Wenäjätä, koska he enimmin kuin muut ovat olleet pappiensa ja muiden Wenäläisten vaikutuksen alla. Tällä taidollansa he mielellään kerskailevat ja näkyvät halveksivankin omaa kieltänsä, jota sanovat ”lehmän kieleksi”. Paitsi sitä on Pietarissa eli Piitterissä käynti ja oleskeleminen semmoisena ylemmän sivistyksen ja kokemuksen merkkinä, että niille, jotka ovat pääsneet sinne toiveidensa perille – ja ne eivät ole harvoja – kotiintultua annetaan kunnianimitys piitterittä.”
jo 40–50-vuotiaiden sukupolven kielellisesti savolaistuneen (mts. 147).15 Samoin 1930- luvulla julkaistuissa rajakarjalaismurteiden kielennäytteissä (E. Leskinen 1934) on erotettavissa erilaisia savolaispiirteitä.
Suurin murros karjalan ja suomen kontakteissa koettiin toisen maailmansodan jälkeen, kun rajakarjalaiset joutuivat jättämään alkuperäisen kotiseutunsa ja kielellisen ympäristönsä.
Vuoden 1944 jälkeen suomenkarjala ei ole ollut enää sellainen alueellinen kielimuoto kuin se oli ennen sotia, vaan rajakarjalaissyntyiset ja heidän jälkeläisensä asuvat nykyään hajallaan eri puolilla Suomea (Hämynen 2011: 197–198; Sarhimaa 2017: 21–24). Sotien jälkeisissä kontakteissa muodostunut rajakarjalaismurteiden tuorein suomalaiskerrostuma voidaan arvioida huomattavaksi, mutta monelta osin sitä on vaikea erottaa kieleen jo aikaisemmin tulleista suomalaispiirteistä (Uusitupa ym. 2017: 85; ks. myös Turunen 1982:
70; Pyöli 2016: 520–523).
4 Rajakarjalainen kielimaisema rajakarjalaisten kertomana ja muistelemana
Tässä luvussa tarkastelemme, millainen kuva Raja-Karjalassa puhutuista kielistä ja kielten käytöstä piirtyy rajakarjalaistaustaisten puhujien muistelukerronnassa. Kiinnitämme huomiota paitsi eksplisiittisiin kieliä ja kielten käyttöä koskeviin huomioihin myös sellaisiin välillisiin mainintoihin ja kuvauksiin rajakarjalaisesta elämästä, joihin on edellisessä luvussa 3 esitellyn tutkimuksen valossa välttämätöntä olettaa sisältyneen myös eri kieliä puhuneiden ihmisten kanssakäymistä, vaikkei tätä haastattelupuheessa suorasanaisesti sanottaisikaan.
15 ”Hänen [= Eino Leskisen] mukaansa ”Ägläjärvi on tosin jo niin lännessä, että tavallisesti keski-ikäisetkin, puhumattakaan nuorista, koululapsista, ”ruo(tšiks paissah” (Puhuvat ruotsiksi, so. suomeksi)”. [– –]
”Vanhukset, yli 50-vuotiaat, tosin vielä puhuvat alkuperäistä, joten oikeata karjalan kieltä ei sentään siellä vielä tarvitse etsiskellä. Monesti nuorempikin väki osaa kyllä alkuperäistä kieltään, vaikkakaan ei tavallisesti enää sitä käytä.” Leskinen huomautti myös useiden kyläläisten puheen rytmin muuttuneen entistä savolaisemmaksi ja kieleen tulleen uusia lainasanoja.” (Patronen 2017: 147.)
Luku jakaantuu alalukuihin niin, että jokainen alaluku keskittyy yhden kielikontakteja sisältäneen elämän osa-alueen tai aihepiiriin ympärille. Luku 4.1 käsittelee rajanylistä kanssakäymistä itään, luku 4.2 ortodoksista kirkkoa ja sen kieliä ja luku 4.3 ortodoksilasten koulunkäyntiä. Ne käsittelevät siis etenkin rajakarjalaisten kontakteja venäjän kieleen ja kirkkoslaaviin Suomen itsenäistymistä edeltävänä aikana. Luvussa 4.4 huomion keskiössä ovat puolestaan rajakarjalaisten kontaktit länteen ja suomenkielisiin. Tässä alaluvussa ajallinen tarkastelu painottuu ajanjaksoon, joka alkaa Suomen itsenäistymisestä ja ulottuu aina haastattelujen tekohetkeen eli 1960-luvulle saakka. Kaikissa alaluvuissa hyödynnämme haastatteluaineiston ohella myös kirjallisuuslähteitä, joilla täydennämme ja
kontekstualisoimme muistelukerronnan fragmentaarisia kielihuomioita.
4.1 Kauppa- ja perhesuhteet itään
Raja-Karjala ja Aunuksen Karjala muodostivat ennen maamme itärajan sulkeutumista kiinteän kontaktikentän, jonka asukkaita yhdistivät kielen lisäksi mm. ortodoksinen kirkko, kulttuuri, kaupankäynti ja sukulaissuhteet.16 Rajanyliset yhteydet pitivät karjalan kieltä ja kulttuuria yhtenäisenä rajan molemmin puolin, ja kontaktit säilyivät tiiviinä aina Suomen itsenäistymiseen saakka. (Kontakteista ks. Sauhke 1971: 13; Hämynen 1993: 61–64; 1995:
28–29; 2012: 249; 2013: 186; Pyöli 2013: 163; 2016: 510.) Kielelliset kontaktit itärajan yli merkitsivät rajakarjalaisille kohtaamisia paitsi karjalaisten myös venäläisten kanssa.
Haastatteluaineiston perusteella kontaktit ovat olleet hieman erilaisia Raja-Karjalan eri osista. Esimerkiksi Salmista ja Suojärveltä kuljettiin Aunuksen Karjalaan, mutta Ilomantsin rajakylistä Vienaan päin. Vaikutusta näyttää olleen myös puhujan sukupuolella ja hänen harjoittamallaan elinkeinolla, sillä Venäjälle suuntautunut rahdinajo ja kauppamatkat mm.
Aunukseen ja Pietariin kuuluivat nimenomaan rajaseudulla eläneiden miesten harjoittamiin sivuelinkeinoihin (Hämynen 2011: 91; 2016a: 215–217; Myllys 2016: 168–169). Karkeasti
16 Ilomantsin rajakylät puolestaan muodostivat oman kontaktikenttänsä eteläkarjalan puhuma-alueeseen kuuluneen Porajärven rajakylien kanssa (ks. tarkemmin Riionheimo & Palander tässä kokoelmassa).
kontaktit itään voidaankin jakaa 1) elinkeinonharjoittamiseen ja välttämättömyystavaroiden hankkimiseen sekä 2) perhe- ja sukulaissuhteiden ylläpitoon.
Rajanylinen kanssakäyminen tarkoitti usein hyvinkin arkipäiväisten asioiden hoitamista ja tavallisten kulutustavaroiden hankkimista. Varsinkin Raja-Karjalan itäosista Suomen
kaupungit ja jopa läntisempi Raja-Karjala olivat kaukana ja vaivalloisten kulkureittien takana.
Ennen 1920- tai 1930-lukua harvaan rajakylään tuli vielä autotietä. Kyliin kuljettiin polkuja, vesiteitä ja kapulasiltoja pitkin (ILOMANTSI 509:1e). Monet luontaiset kulkureitit (erityisesti vesireitit) johtivat Raja-Karjalan itäosista rajan yli itään (SUOJÄRVI 2756; 3082:2a), ja
esimerkiksi Hyrsylästä oli vanhastaan tieyhteys Salmiin Venäjän kautta, mutta ei tietä Suojärvelle ennen kuin vasta Suomen itsenäistyttyä (Hämynen 2011: 128).17
Rannikkopitäjistä kulkuyhteydet olivat muita pitäjiä paremmat, koska Laatokka mahdollisti liikkumisen vapaasti eri suuntiin. Esimerkiksi salmilaiset kävivät ”merta” pitkin mm.
Impilahdella, Sortavalassa ja Pietarissa (SALMI 1303:1; 1046:1; 4363:1a).
Venäjältä tuotiin erilaisia peruselintarvikkeita, mm. jauhoja, leipää, siemenvoida eli ruokaöljyä ja alkoholia (SALMI 1046:1; 1303:1; 1312:1a; 1660:1a; 4361:1a ja 1b; SUOJÄRVI
1010:1a;ILOMANTSI 3703:1a; KORPISELKÄ 3035:1b; 5137:1a) sekä erilaisia tarvekaluja, mm.
hevosen suokenkiä ja sian harjaksista valmistettuja harjoja (SALMI 3047:2a; 1312:1a; SUOJÄRVI
1010:1a). Erityisesti Raja-Karjalan itäosissa leipäviljan tuonnilla Venäjältä oli ratkaiseva rooli, sillä viljan suhteen alueella ei oltu omavaraisia edes hyvinä satovuosina (Hämynen 2011:
100–101; Myllys 2016: 163). Raja-Karjalan vientituotteita Aunukseen ja Petroskoihin olivat puolestaan mm. kala ja Annantehtaan ruukilla valmistetut rautapadat (SUOJÄRVI 3083:2a;
2756). Myös kasvava Pietari tarvitsi elintarvikkeita. Eräs salmilainen muistelee, että
Laatokasta pyydettyä kalaa vietiin ennen Suomen itsenäistymistä Pietariin ja itsenäistymisen jälkeen länteen, mm. Kuopioon ja Helsinkiin (SALMI 1660:1a; 4361:1a; myös Kokkonen 2016c:
92).
Raja-Karjalassa kulki myös kierteleviä ostomiehiä, jotka ostivat paikallisilta mm.
muurahaisenmunia, sieniä ja metsälintuja (SUISTAMO 656:1a; 657:1a; ILOMANTSI 3705:1b;
KORPISELKÄ 3046:1b; IMPILAHTI 6819:1a; SALMI 4361:1b). Venäjältä tulleet kauppiaat myivät
17 Hyrsylä kuului alun perin Salmiin, mutta se liitettiin Suojärven kuntaan vuoden 1931 alusta lähtien.
puolestaan mm. vaate- ja lasitavaraa, saviruukkuja, rinkeleitä, kalaa, viinaa ja metännahkoo eli turkiksia (SALMI 4361:1b; IMPILAHTI 6853; ILOMANTSI 509:1e; 6508:1b; SUISTAMO 220:1a;
656:1a). Haastateltavat muistelevat, että laukkukauppiaita kävi Porajärven pohjoispuolella sijaitsevasta Repolasta, ja eräät impilahtelaiset kutsuvatkin kierteleviä kauppiaita rebolaisiksi (SALMI 4361:1b; ILOMANTSI 13018:1b; IMPILAHTI 6853:1a; 6819:1b). Venäjältä tulleiden
kauppiaiden kerrotaan osanneen sekä venäjää että suomea (IMPILAHTI 6819:1b), mutta todennäköisesti ”suomella” tarkoitetaan tässä yhteydessä pikemmin karjalan kuin suomen kieltä (ks. myös luku 3.2). Kaikki kiertelevät kauppiaat eivät olleet Venäjältä, vaan
laukkulaisina kulki myös suomalaisia (SALMI 4363:1a; ILOMANTSI 5315:2b; SUISTAMO 1884:1a;
2312:2a), joita haastatteluaineistossa nimitetään niin ikään laukkuryssiksi (ILOMANTSI
6508:1b).
Rajanylinen kanssakäyminen liittyi myös muiden elinkeinojen kuin kaupankäynnin ja rahdinajon harjoittamiseen. Rajan yli ajettiin kyytiä (SUOJÄRVI 3083:2a) sekä pestauduttiin palvelukseen (SUOJÄRVI 3086:1a; 1010:1b) ja savotta- ja uittotöihin (SUOJÄRVI 3095:1a; 2755:
1a; ILOMANTSI 6656:1a). Vastavuoroisesti Raja-Karjalan tehtaat houkuttelivat työvoimaa myös Venäjältä (SUOJÄRVI 3095:1a).
Eniten mainintoja rajanylisestä kanssakäymisestä haastatteluaineistossa on suojärveläis- ja salmilaispuhujilta. Raja-Karjalan länsiosista sen sijaan käytiin hoitamassa Sortavalassa monet sellaiset asiat, jotka rajapitäjistä toimitettiin rajan itäpuolella. Esimerkiksi kun
impilahtelaishaastateltava kertoo käyneensä värjäämässä kankaita Sortavalassa (7352:3a), suojärveläinen muistelee värjäyttäneensä langat Veskelyksessä ja Petroskoissa (1010:1a).
Joskus rajan yli saattoi joutua myös vahingossa tai olosuhteiden pakosta. Koska Laatokalla rajalinjaa ei voitu merkitä, kalastajat saattoivat ajautua – vahingossa tai tarkoituksella parempien saaliiden toivossa – Venäjän puoleisille vesille (SALMI 1046:1b; 1661:3a). Eräs salmilainen kertoo tarinan siitä, miten jäähän syntynyt railo jakoi talvella nuottakunnan kahtia ja pakotti toiset kiertämään kotiin Venäjän puoleisen rannan kautta (SALMI 1660:1a).18
18 Myös historiantutkija Jukka Partanen (2016b: 316) mainitsee Salmin pitäjänhistoriassa talvikalastajien kiusana olleet Laatokan vaikeat jääolosuhteet. Useina vuosina kestävää jäätä oli vain lähellä rantaa, ja mikäli tuuli kuljetti irtoavia jäälauttoja ulapalle, osa talvikalastajista jäi ajelehtimaan lautoille (mp.).
Epäsuorasti kontakteista itään ja venäläisen kulttuurin vaikutuksesta kertovat
haastatteluissa esitettyjen tarinoiden sellaiset repliikit, joissa käytetään venäjänkielisiä ilmauksia (mm. ILOMANTSI 6656:1b; KORPISELKÄ 3041:1b). Esimerkiksi eräs suistamolainen esittää uittokertomuksensa uittokomennot venäjäksi (stoi ’seis’ ja davai ’antaa mennä’), mikä paljastaa uittotyömailla käytetyn komentokielen (3044:1b; myös IMPILAHTI 6855:1a).
Toisella tavalla kieli- ja kulttuurikontakteista kertovat puheessa aina silloin tällöin vilahtelevat nuoret venäläiset lainasanat (esim. dovarišša < ven. товарищ ’kumppani, toveri’, sražeinie < ven. сражение ’kahakka, taistelu’, hudoi < ven. худой ’heikko, huono’), joiden lähtökielinen asu on vielä selvästi tunnistettavissa (mm. SUOJÄRVI 3095: 1a; 3086:1a;
IMPILAHTI 6855:1a), sekä sellaiset idästä kulkeutuneet tavarat kuin samovaarit (SALMI
1046:1b; 3052:1a) ja soitot tai taljankat eli kaksiriviset haitarit, joilla säestettiin
illanistujaisissa (SALMI 4361:1a). Omalla tavallaan rajanylisistä kontakteista kertoo vanhan ajanlaskun käyttäminen: salmilaispuhuja ilmoittaa praasniekan ajankohdan juliaanisen ajanlaskun mukaan, joka on edelleenkin käytössä Venäjän ortodoksisessa kirkossa ja jota myös Suomen ortodoksit noudattivat 1920-luvun alkuun saakka(SALMI 3052:1a).
Toisin kuin kontakteista itään, Raja-Karjalan sisäisistä kontakteista ja liikkuvuudesta on aineistossa vain hajanaisia huomioita. Naapuripitäjissä käytiin mm. markkinoilla ja lääkärissä (ILOMANTSI 5115:1a;SUISTAMO 2312:2a; IMPILAHTI 6819:1a). Sortavala oli selvästi alueen
taloudellinen ja hallinnollinen keskus, jossa asioitiin lähes koko Raja-Karjalan alueelta (SALMI
3052:1a ja 1b; SUISTAMO 658:1b; IMPILAHTI 6853:1a; KORPISELKÄ 3046:1b). Hevoskauppaa harjoittaneet saattoivat matkata pidemmällekin länteen, mm. Joensuuhun ja Kuopioon (SALMI 1661:3a; 4361:1b; alueen tieverkostosta ks. Kuujo ym. 1970: 145). Itään päin Raja- Karjalan sisällä sen sijaan kuljettiin erityisesti savotta- ja uittotöiden perässä (esim. ILOMANTSI
3704:2a; SUISTAMO 656:1a).
Vierailut toisissa pitäjissä ja rajan takana nousevat esiin myös praasniekoista puhuttaessa.
Praasniekkoja eli ortodoksisia kyläjuhlia vietettiin kylän suojelupyhimyksen kunniaksi.
Praasniekkoihin saatettiin lähteä kotipitäjän toiseen kylään, muualle Raja-Karjalaan tai rajantakaiseen Venäjän Karjalaan (mm. SUOJÄRVI 1664:1a; 1013:2a). Juhliin matkustettiin pidemmänkin matkan taa silloin, kun praasniekkakylässä asui sukulaisia, joiden luo saattoi majoittua (mm. SALMI 1312:1a). Raja-Karjalassa solmittuja avioliittoja tutkineen Tapio
Hämysen (2011: 57, 68–70) mukaan Suojärveltä oli jo 1500- ja 1600-luvulta lähtien ollut tapana hakea aviopuoliso Aunuksen puolelta, ja rajanylinen avioliittokenttä pysyi tiiviinä aina 1900-luvulle asti. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eniten rajanylisiä avioliittoja solmittiin Salmissa (Hämynen 1993: 61).
Haastatteluaineiston perusteella liikkumista määrittelivät siis ennen kaikkea sukulaissuhteet ja harjoitetut elinkeinot. Liikkuminen pitkin koko Raja-Karjalan aluetta tuntuu olleen
harvinaista, mikä saattaa selittää sitä, miksi monetkaan haastateltavista eivät pysty vastaamaan pitäjien välisiä murre-eroja käsitteleviin kysymyksiin. Eräs korpiselkäläinen kuitenkin arvioi Korpiselän ja Suistamon murteista, että melegi ne yksih kävi (7476:1b).
Eräässä impilahtelaishaastattelussa haastattelija puolestaan kyselee sinnikkäästi niin kauan, että saa haluamansa vastauksen: joka kylässä ja pitäjässä puhuttiin hieman eri tavoin, ja myös ”kreikkalaisten” (eli kreikkalaiskatolisten) ja luterilaisten puhuma kieli erosi toisistaan (IMPILAHTI 6819:1b; ks. myös luku 3.3). Joskus haastattelija pyytää myös esittämään
murrematkimuksia, joita on ollut tapana kysellä suomen murrealueiltakin tehdyissä haastatteluissa (Nuolijärvi 2007: 91). Esimerkissä 5 suistamolaispuhuja (P) ei pysty
kertomaan haastattelijan (H) toivomia matkimuksia mutta muistaa kuitenkin naapuritaloon tuodun salmilaisen miniän (neveskä), jonka puheelle vähän nagrettii ’vähän naurettiin’.19
(5) H: No sielä kun kulki näitä muita karjalaisia niin muistatteko mitenkä niijen puhetta matkittiin? Kun salmilaisia tuli Leppäsyrjän kylään taikka sitten tuli Siämä-
Siämäjärvestä taikka muuvalta Aunuksesta ni matkittiinko niijen, paginoa?
P: a en muista y- tul´ yhtee taloh tuotii salmilaine neveskä sit vähän nagrettii hänem pagisemisel. mut tuota em minä muista matkimisie muita. (SUISTAMO 220:1a)
4.2 Ortodoksinen kirkko ja sen kielet
19 Raja-Karjalan korpus on litteroitu puolikarkeaa karkeammalla transkriptiolla. Artikkelin haastatteluesimerkkejä olemme edelleen karkeistaneet ja yhdenmukaistaneet.
Monet rajakarjalaisten kontaktit slaavilaiseen maailmaan ja venäjän kielen puhujiin liittyvät tavalla tai toisella ortodoksiseen kirkkoon. Karjalan ortodokseja nimitettiinkin vanhastaan venäläisiksi tai ryssiksi ja luterilaisia ruotseiksi (ruočči), koska kirkko yhdisti yhtäältä ortodokseja itäisiin kansoihin ja toisaalta luterilaisia ruotsalaisiin vallanpitäjiin (Katajala 2005: 49–51). 1960- ja 1970-luvuilla tehdyissä haastatteluissa ryssä-nimitystä ei kuitenkaan enää käytetä merkityksessä ’ortodoksi’. Kansalaisuuden ja kirkon niputtaminen koetaan muutenkin ongelmalliseksi ja selittelyä vaativaksi:
(6) suomalazethäm myö olem vaik myö olem kreikkalazii [’kreikkalaiskatolisia’] ykskai [’kuitenkin’] myö ollaa suomelazii (SUOJÄRVI 1664:1b)
Kuten kielimuotojen nimityksissä, myös kirkkokuntien nimityksissä on haastatteluaineistossa variaatiota: suomalainen voi tarkoittaa myös nimenomaan luterilaista (IMPILAHTI 6819:1b), ja Suomen puolella rajaa elänyt ortodoksi voi olla ruočči (ILOMANTSI 503:1) ja kaupasta ostetut hevosenkengät ”ruotsalaisia” (SALMI 3047:2a). Keskenään limittäisten ja ristiriitaistenkin määritelmien voi katsoa heijastavan rajaseudun asukkaiden kompleksisia
identiteettimäärittelyjä yleisemminkin: kirkon jäsenyys ja kieli saattoivat olla tärkeämpiä määrittelykriteerejä kuin kansallisuus tai se, kummalta puolen rajaa henkilö oli syntyisin (Kokkonen 2016a: 73–74). Toisaalta ”itäisiksi” ja ”läntisiksi” tai ”venäläisiksi” ja
”suomalaisiksi” määritellyistä piirteistä ei ole rajaseudun asukkaan näkökulmasta aina mahdollista valita vain toista.
Ennen Suomen itsenäistymistä Suomen ortodoksiset seurakunnat olivat Venäjän kirkon alaisia ja niiden hallinnollisena kielenä oli venäjä.20 Ortodoksiset jumalanpalvelukset toimitettiin perinteisesti kirkkoslaavin kielellä, mutta sittemmin Suomen alueen
20 1800-luvulla Raja-Karjalan ortodoksisesta väestöstä pidettiin kirjaa kahdella kielellä. Ortodoksisen seurakunnan pappi piti kirjaa kirkon kielellä eli venäjäksi: laati rippikirjan vuosittain sekä piti metrikaa eli kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita. Henkikirjoittaja puolestaan piti kirjaa ruotsiksi. (Patronen 2017: 9.)
seurakunnissa jumalanpalveluskieleksi tuli suomi, eli jumalanpalvelusten vieras kieli vaihtui karjalaisten näkökulmasta toiseksi vieraaksi kieleksi (Rajamo 1944: 220). Jo vuonna 1815 Venäjän ortodoksisen kirkon ylin johto Pyhä Synodi oli määrännyt, että Suomen
seurakunnissa oli luettava evankeliumi- ja epistolatekstit suomeksi, ja vuonna 1831 Pyhä Synodi antoi määräyksen, että Suomeen piti saada suomea taitavia pappeja (Karttunen 1932: 236). Sama pyrkimys uudistui vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla (Railas 1956: 80, 87);
jumalanpalvelukset Suomen ortodoksisissa seurakunnissa määrättiin toimitettaviksi suomeksi 1865. Niinpä esimerkiksi Suistamolla toimitettiin jumalanpalveluksia ja pidettiin saarnoja 1800-luvun loppupuolella suomeksi (Rajamo 1944: 120–121, 209–210; ks. myös Kuujo ym. 1970: 152). Venäläistämisen kaudella 1900-luvun alkupuolella suomen kieli sai joksikin aikaa väistyä ortodoksisista kirkonmenoista, kunnes Suomen itsenäistyttyä siirryttiin yksinomaan suomen käyttöön (Rajamo 1944: 210–211; Railas 1956: 84, 86).
Pyhän Synodin määräysten jälkeen Pietarin hengellisessä seminaarissa ryhdyttiin opettamaan suomen kieltä Suomesta kotoisin oleville tai sinne papiksi aikoville pappiskokelaille. Tämä johti myös kirkollisten tekstien kääntämiseen suomeksi.
Oppilaitoksen suomen kielen opettajina toimivat mm. suomenkarjalaiset Grigori Okulov ja Johannes Albinski sekä suomalainen koulu- ja kansanvalistusmies Tuomas Friman (Rajamo 1944: 122–123). Ortodoksipappeja koulutettiin Pietarin lisäksi myös Petroskoihin 1826 perustetussa Aunuksen hengellisessä seminaarissa. Erona Pietarin seminaariin oli, että Petroskoin seminaarissa opetusohjelmaan kuului suomen lisäksi myös karjalan kieli, ja siellä myös käännettiin Uuden testamentin osia karjalaksi.21 (Pelkonen 1965a: 188–189.) Vuonna 1870 ilmestyi karjalais-venäläinen rukouskirja, joka sisältää keskeiset rukoukset
kirkkoslaaviksi ja karjalaksi ja mahdollisti karjalan kielen käytön myös jumalanpalveluksissa (ks. Pyöli 2016: 512–513).
Ortodoksipapit tulivat ennen Suomen itsenäistymistä usein Venäjältä, eivätkä he
välttämättä osanneet lainkaan väestön omaa kieltä. Toisaalta suomentaitoiset papit osasivat yleensä myös paikallista kieltä karjalaa, joka oli myös monien pappien äidinkieli (ks.
Jeskanen 2005: 220; Sarhimaa 2017: 93–95). Papeissa oli siis myös syntyjään rajakarjalaisia,
21 Varsinaista karjalan kirjakieltä ei tuolloin vielä ollut. Karjalalle kehitettiin kirjakieli Neuvostoliitossa 1930- luvulla, mutta sen käyttö jäi lyhytaikaiseksi. Uudelleen kirjakieltä ryhdyttiin kehittämään 1980-luvun lopulla, ja nykyisin karjalan eri varieteeteille on omat kirjakielensä.
ja karjalan kieltä onkin ortodoksisessa kirkossa luultavasti käytetty karjalaisten parissa kautta aikojen (Hämynen 2011: 53–54; 2016b: 258; Partanen 2016b: 278).
Hengellisessä elämässä olisi ollut todellista tarvetta karjalankieliselle uskonmateriaalille (ks.
Jeskanen 2005: 222–224). Itsenäisessä Suomessa ortodoksisen kirkon suunnitelmallinen suomalaistaminen työnsi kuitenkin karjalan kielen piiloon (Sarhimaa 2017: 100–101).
Sortavalassa ortodoksipappien koulutuksessa ajettiin ponnekkaasti suomen kielen tuomista seurakuntakieleksi, vaikka valtaosa seurakuntalaisista puhui äidinkielenään karjalaa (mts.
93–94). Suomen kielen käyttö yhteiskunnassa kytkettiin myös osaksi laajempaa
kansanvalistustyötä (Karttunen 1932: 237–238; Rajamo 1944: 220), joka puolestaan liittyi suomalaiskansallisen hengen ja valtiollisen yhtenäisyyden luomiseen (ks. Patronen 2017:
63–65; Sarhimaa 2017: 94).
Haastatteluaineistossa puhutaan sekä slaavin- että suomenkielisistä palveluksista. Usein palvelusten kieleksi nimetään venäjä, jonka olemme kuitenkin tulkinneet tarkoittavan kirkkoslaavia (ks. myös Heikkinen 1989: 144). Eräs suojärveläinen muistelee, että jumalanpalvelukset olivat Suojärvellä vanhastaan venäjäksi ja myöhemmin suomeksi (3083:2a). Toisen suojärveläisen mukaan papit taas puhuivat ja pitivät jumalanpalvelukset samalla kielellä kuin jolla haastattelutilanteessa keskustellaan: kaikki kui myö täs
pagizemma mugai ne ’kuten me tässä puhumme, hekin puhuivat’ (3095: 1a). Puhuja puhuu itse tilanteessa selvää karjalaa, ja vaikuttaakin siltä, että haastateltavat voivat tarkoittaa
”suomella” myös karjalaa samaan tapaan kuin he voivat ”venäjällä” tarkoittaa myös kirkkoslaavia.
Mainintoja venäjän- tai slaavinkielisistä jumalanpalveluksista on Suojärven, Salmin ja
Suistamon haastateltavilta. Kiinnostavaa on, että useampi haastateltava arvioi tarpeelliseksi mainita, ettei kirkkokansa ymmärtänyt jumalanpalvelusten kieltä (SALMI 1046:1; SUISTAMO 3044:1a). Venäjänkielisiä rukouksia ja lauluja on kuitenkin voinut painua mieleen, ja useampikin puhuja esittää äänitteellä jonkin venäjänkielisen uskonkappaleen (esim. SALMI
1303:1; SUOJÄRVI 3082:2a; SUISTAMO 657:1a). Eräs 1880-luvulla syntynyt salmilainen kertoo, että vaikka he eivät lapsina ymmärtäneet jumalanpalveluksissa laulettuja venäjänkielisiä lauluja, he pitivät niistä ja lauloivat niitä ulkomuistista kotona (1046:1; ks. myös Jyrkilä 1992:
93). Varsinkin vanhempien ihmisten joukossa oli paljon sellaisia, jotka osasivat lukea
