312
Kasvatustieteilijät: Uskonto tarkastelun kohteeksi!
Juha Sihvola (2011). Maailmankansalaisen uskonto. Otava. 399 s.
VOIKO AJATTELEVA ihminen olla uskova ihminen? Käyttämäl- lä omaa elämäänsä esimerkkinä Juha Sihvola vastaa kysymykseen- sä myöntävästi. Kirjassaan Maail- mankansalaisen uskonto Sihvolan apologeettinen viesti kuuluu, että on olemassa uskonnollisuuden muotoja, jotka sopivat ajattele- valle ihmiselle. Kirjoittaja haluaa selventää, että esityksen tavoite ei ole uskonnollinen julistus vaan keskustelu eri vakaumusten edus- tajien välillä.
Maailmankansalaisen uskonto on tärkeä yritys puhua kahdesta ajankohtaisesta teemasta maal- listuneessa maailmassa: uskon- nosta ja kansalaisuudesta, ennen kaikkea niiden julkisesta roolista.
Sihvola jatkaa teoksessaan Maail- mankansalaisen etiikka (2004) tut- tua määrittelyä maailmankansalai- suudesta, joka perustuu ihmisyy- den eri puolien kunnioittamiseen ja kaikkien ihmisten ehdottomaan tasa-arvoon. Tuoreimmassa teok- sessaan hän pääsee katsomuksel- listen kysymysten käsittelyssä pitkälle, mutta lukukokemuksena uusin julkaisu ei taida yltää edeltä- jänsä veroiseksi.
Sihvola aloittaa hieman kata- logimaisen teoksensa filosofisella pohdinnalla fiksun ihmisen mah- dollisuuksista uskoa Jumalaan sekä uskon ja moraalin suhteen
selvittelyllä. Johdonnossa kirjoit- taja onneksi toteaa lukijan alkuin- nostuksen lässähdystä estäen, että tuhdin teoreettisiin kysymyksiin tottumaton voi lukea teosta myös muussa kuin esitysjärjestyksessä.
Kirja sisältää kaikenkaikkiaan viisi lukua, joiden alla uskontokysymys- tä käsitellään sekä suomalaisesta että kansainvälisestä näkökulmasta.
”HUUTOMERKKI UMPISEKU- LAARIN KASVATUSTIETEEN MAAILMASSA”
Kirjoittaja marssittaa esiin useita esimerkkejä uskontoa kosketta- vista yhteiskunnallisista kysymyk- sistä. Monet näistä ovat aikaansa seuraavalle lukijalle tosin tuttu- ja, mutta mukana on kuitenkin suomalaisen mediatiedon ulko- puolelle jääneitä tapauksia sekä tunnettujen aiheiden taustojen syventelyä. Teosta voi pitää huu- tomerkkinä umpisekulaarissa kasvatustieteen maailmassa, jossa uskonnosta ei voida puhua va- kavasti. Se että kasvatustieteen kontekstissa edelleen harraste- taan valikoivaa historiankerron- taa useiden kasvatukseen liittyvi- en käsitteiden suhteen on vakava osoitus itsekritiikin puuttumisesta sekä toisaalta kulttuuri- ja historia- tietoisuuden vähyydestä.
Kirjoittaja puhuu uskonnos- ta kriittisesti mutta kunnioittaen.
Kirjoittajalle rehellisyys on sitä, että ongelmat tuodaan esille, mut- ta myös se, mihin hyvään uskon- to on pystynyt. Kirjoittaja pyrkii välittämään aidosti sitä, mikä on uskonnon perimmäinen vies- ti – seikka joka hukkuu helposti asenteellisen ja uskontofobiaisen median kynsissä. Sihvolan tyyli käsitellä aihetta edustaakin itse moniarvoisen demokraattisen keskustelun ihannetta. Teksti on kiihkotonta, vaikka rumat asiat todetaan rumiksi ja kannanottoja tehdään reippaasti. Tunnetulla fi- losofilla on taito kirjoittaa suurelle yleisölle kepeällä tavalla; kieli kan- taa kevyeksi raskaatkin käsitteelli- set kysymykset.
Sihvola tulee luoneeksi hyvin tietynlaisen kuvan hyväksyttävästä uskonnollisuudesta, joka voisi so- pia sivistyneelle ihmiselle. Hajut- toman, mauttoman, sisällöiltään siloitellun uskonnonko? voisi ky- syä. Hän kytkee erilaisten katso- musryhmien toiminnan kehyksen ihanteeksi rawlsilaisen poliittisen liberalismin perinteen, joka suh- tautuu kuitenkin positiivisesti us- kontojen kontribuution yhteiskun- nallisiin kysymyksiin. Sihvola ruos- kii patrioottisen, konservatiivisen, ehdottomuuksiin ja kirjaimelliseen tradition tulkintaan perustuvan us- konnollisuuden jos ei aivan Rawl- sin ”järjettömiin” katsomuksiin,
313
NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN
AIKUISKASVATUS 4’2011
niin ainakin moniarvoisen diskurs- sin marginaaliin. Paikoin Sihvola äi- tyy vallan runolliseksi välittäessään kirjansa perusviestiä: ”Ajattelevan ihmisen uskonto on ilon ja ihmet- telyn mutta myös kuolevaisen elä- mään olennaisesti kuuluvan kau- hun uskontoa.” (s. 86)
Kirja sisältää aimo annoksen aate- ja kirkkohistoriaa. Filosofin teologinen viitseliäisyys ja harras- tuneisuus on ilahduttavaa. Paneu- tuminen teologisiin taustoihin antaa kirjoittajalle uskottavuutta puhua tämän päivän maailman- kansalaisuuden uskonnollisista kiinnikkeistä.
SUVAITSEVAISUUS LÄNSIMAI- SESSA AATEHISTORIASSA
Sihvola pitää kiinni parjatun su- vaitsevaisuuden käsitteen hyödyl- lisyydestä. Suvaitsevaisuus ei Sih- volan mukaan ole hyväksymistä muttei myöskään torjumista. Hän näkee vaivaa käsittteen määrittelys- sä, sillä koko suvaitsevaisuutta kä- sittelevä luku on vaikuttava kaval- kadi länsimaista aatehistoriaa. Täl- lä hän haluaa osoittaa jatkumon, joka uskonnollisen suvaitsevaisuu- den kannattamisen historiassa on vallinnut. Tämä onkin ristiriitojen ajan kyllästämässä maailmassa kunnioitettava tehtävä.
On tahdikasta (ja harvinaista!), että kirjoittaja purkaa lukijalle auki oman kantansa ja sitoumuksen- sa uskontoon heti johdannossa.
Omaelämäkerrallisen narraation myötä teosta on huomattavasti
helpompi tulkita ja arvioida, eikä se suinkaan vähennä sen ”uskot- tavuutta”; päinvastoin, se vahvis- taa kirjoittajan viestiä. Paikka pai- koin se tosin luo uskontojen suh- teen valistuneelle lukijalle tunteen
”sihvolalaisuudesta” pakottaen jät- tämään hänen subjektiiviseksi ar- viokseen tietyt luokittelut esimer- kiksi suomalaisten uskonnollisten ryhmien kuulumisesta fundamen- talistisiin liikkeisiin.
USKONNON KIELI HYLKII RATIONAALISTA
Sihvola toistaa kirjassaan ajatus- ta uskonnon kielestä, joka ei ole aukaistavissa rationaaliselle jär- jen kielelle vaan uskonnolliselle kielelle on tyypillistä ilmausten epäsuoruus, vihjailevuus, symbo- lisuus. Uskon kieltä ei voi lähestyä reilulla tavalla erilaisesta kielijär- jestyksestä käsin; vaatimus kaiken todellisuutta käsittelevän kääntä- misestä sekulaarille kielelle ei ole reilua eikä sekulaarin kielen rajat ole maailman rajat. Tämä ”toi- nen kieli” voi mutkikkuudestaan huolimatta olla kieli, joka ker- too olemassaolon merkitykses- tä enemmän kuin mikään muu.
Länsimaisen maallistuneen pe- rinteen edustajana on hyvä aina- kin tiedostaa se, että on miljoonia ihmisiä, joille uskonnon kieli on yhtä todellista kuin sekulaari kie- li. Uskonnollisen kielen epäsuo- ruudessa on kiehtovuutensa sekä tietysti ongelmansa; on tilanteita, joissa on vaarallista ratkoa yhteis-
kunnallisia kysymyksiä tuhansia vuosia vanhojen tekstien kirjai- mellisten tulkintojen avulla.
Pidän Maailmankansalaisen uskontoa varsin kelpona ajattelun ainesten antajana kasvatustieteili- jöille, joiden edustama tieteenala uskontosokeassa paradigmassaan ei ole vielä havahtunut ottamaan tosissaan uskonnon tarkastelua.
Sihvolan teoksessa on oivaa ma- teriaalia lähteä rehellisesti purka- maan katsomuksellisten kysymys- ten ilmenemistä yhteiskunnan kasvatusinstituutioissa. Filosofi kiteyttää kirjan loppulehdillä ky- symyksen, joka on ikuisesti ajan- kohtainen kasvatuksen kysymys- ten parissa askaroiville:
”Koska ihmisillä on potentiaa- lia yhtäältä vihaan ja väkivaltaan mutta toisaalta myös kunnioi- tukseen ja yhteistyöhön erilaisten kesken, olennainen kysymys on, suosivatko kasvatuksen ja kulttuu- rin instituutiot autoritaarisuutta, lauma- ja heimohenkeä, julmuut- ta ja nöyryyttämistä vai itsenäistä ja kriittistä ajattelua, suvaitsevaa tietoisuutta kulttuurien ja vakau- musten eroista sekä eläytymisky- kyä toisen asemaan ja myötätun- toa ihmisen heikkoutta ja haavoit- tuvuutta kohtaan.” (s. 364–365)
Saila Poulter
KM, tutkija, uskonnon didaktiikan yliopisto-opettaja
Helsingin yliopisto Väliotsikot toimituksen
