Lapsuudessaan huostassa olleiden nuorten aikuisten selviytyminen

(1)

LAPSUUDESSAAN HUOSTASSA OLLEIDEN NUORTEN AIKUISTEN SELVIYTYMINEN

Anu Hakkarainen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Syyskuu 2017

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yh- teiskuntatieteiden laitos, Sosiaalityö

HAKKARAINEN, ANU: Lapsuudessaan huostassa olleiden nuorten aikuisten selviytyminen

Pro gradu -tutkielma, 69 sivua, 3 liitettä (4 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Riitta Vornanen,

Yliopistonlehtori Taru Kekoni Syyskuu, 2017

Avainsanat: lastensuojelu, huostaanotto, sijaishuolto, jälkihuolto, selviytyminen

Tutkielmani tarkoituksena oli kuvata nuorten aikuisten selviytymistä elämässä sijaishuollosta itsenäistymisen jälkeen ja löytää niitä tekijöitä, jotka olivat auttaneet nuoria selviytymisessä. Lisäksi tarkoituksena oli tuoda esille, kuinka huostaanottotaustallakin elämässä on mahdollista selviytyä hyvin.

Toteutin tutkimuksen haastattelututkimuksena. Haastattelin tutkimustani varten viittä nuorta aikuista, jotka olivat olleet lapsuudessaan huostassa. Haastateltavat löytyivät lumipallomenetelmän kautta henkilöistä, joilla oli sijoitustausta. Haastateltavat osallis- tuivat tutkimukseen vapaaehtoisesti ja antoivat tietoon perustuvan suostumuksensa.

Tutkimustulosten perusteella nuoret aikuiset olivat selviytyneet elämässään hyvin. Kai- killa tutkimukseen osallistuneilla oli asunto, kohtuullinen taloudellinen tilanne, riittä- västi läheisiä ihmisiä ympärillään, mielekkäitä harrastuksia sekä joko opiskelu- tai työ- paikka. Osalla nuorista oli hankittuna jopa useampi tutkinto. Kaikki tutkimukseen osallistuneet kertoivat myös löytäneensä töitä kohtuullisen helposti, eikä pidempiä työttö- myysaikoja ollut ollut. Yhteistä kaikille tutkimukseen osallistuneille oli myönteinen suhtautuminen tulevaisuuteen. Nuorilla oli myös hyvin tavallisia tulevaisuudenhaaveita, kuten esimerkiksi perheen perustaminen ja oman asunnon hankkiminen.

Tutkimukseni nuoret aikuiset olivat selviytyneet elämässään niin hyvin, että he olivat onnistuneet kääntämään kokemansa vaikeudet voitoksi ja kasvuksi. Kasvun myötä nuorten aikuisten elämässä oli tapahtunut positiivisia muutoksia useilla eri kasvun osa- alueilla. Nuoret aikuiset kokivat erityisesti ihmissuhteidensa syventyneen osana kasvu- ja selviytymisprosessiaan.

Tekijöitä, jotka olivat tukeneet nuoria aikuisia heidän selviytymisessään, tuli tutkimuksen tuloksena esille useita. Tutkimukseen osallistuneet kokivat tärkeimpänä selviyty- mistä edistävänä tekijänä oman asenteensa. Muita selviytymistä tukeneita tekijöitä olivat läheisiltä ihmisiltä, kuten ystäviltä, perheeltä ja seurustelukumppaneilta saatu tuki sekä harrastukset, jotka tuottivat hyvää mieltä. Myös sijaishuoltopaikasta saadut eväät elämään sekä ammattiapu, kuten jälkihuolto ja terapia olivat edistäneet nuorten aikuisten selviytymistä.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies, Department of Social Sciences

HAKKARAINEN, ANU: Coping of the young adults raised in out-of-home care Master’s thesis, 69 pages, 3 appendices, (4 pages)

Advisors: Professor Riitta Vornanen, University teacher Taru Kekoni

September, 2017

Keywords: child protection, out-of-home care, foster care, after care, coping

The purpose of this master`s thesis was to describe how young adults have coped after ageing out of out-of-home care and to find the factors that have supported these young adults to survive in life. The aim of this study was also to bring out positive understand- ing of people who have been in out-of-home care in childhood.

This master’s thesis was implemented by interviewing five young adults who had been taken into custody in their childhood. The data of the study consisted of theme inter- views and the interviewees were found with the snowball technique through people who had been in out-of-home care. The interviewees took part to the study voluntarily.

The results show that young adults had survived well in life after leaving care. All these young adults had an apartment, reasonable financial situation, enough close people around them, meaningful hobbies and a study place or a work place. Some of these young adults had completed even several degrees. All participants had found work fair easily. None of the participants had been unemployed for long periods of time. Com- mon to all participants was that they all had positive prospects for their future and many of them dreamed about having a family and a house of their own.

As a result it was found that young adults had coped in their lives so well that they had experienced growth. Because of the growth participants had had many positive changes in their lives. These positive changes included for example improved relationships.

The results show that there were several factors that had supported young adults in their coping after leaving out-of-home care. The most meaningful factor was one’s own atti- tude. Other factors found were support from close people like friends, family and spouse and hobbies that bring joy. Participants also brought out that things they had learned from out-of-home care had helped them to cope. Other meaningful things for coping were after care and therapy.

(4)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 6

2 SIJAISHUOLLOSTA ITSENÄISEEN ELÄMÄÄN ... 10

2.1 Lastensuojelun asiakkaana ... 10

2.2 Lastensuojelun tarjoama jälkihuolto ... 14

2.3 Kohti aikuisuutta ja itsenäistä elämää ... 16

3 NÄKÖKULMIA SELVIYTYMISEEN ... 22

3.1 Suojaavat tekijät ... 22

3.2 Resilienssi ja posttraumaattinen kasvu ... 25

3.3 Aikaisempi tutkimus huostassa olleiden nuorten selviytymisestä... 29

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 33

4.1 Tutkimuksen tavoite ... 33

4.2 Empiirisen aineiston keruu ... 33

4.3 Aineiston analyysi ... 36

4.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 38

5 KOKEMUKSIA SELVIYTYMISESTÄ ... 41

5.1 Sosioekonominen asema ... 41

5.1.1 Asuminen ... 41

5.1.2 Taloudellinen tilanne ... 42

5.1.3 Koulutus ja työ ... 43

5.2 Sosiaalinen pääoma ... 45

5.2.1 Sijaishuoltopaikan merkitys ... 45

5.2.2 Läheiset ihmiset selviytymisen tukena ... 47

5.3 Henkilökohtaiset tekijät... 50

5.3.1 Henkilökohtaiset ominaisuudet ... 50

5.3.2 Arjenhallinta ... 51

5.3.3 Tulevaisuuden usko ... 52

5.3.4 Harrastukset ja vapaa-aika... 53

5.4 Ammattilaisilta saatu tuki ... 54

5.4.1 Jälkihuolto ... 54

5.4.2 Terapia ... 56

5.5 Vaikeuksista voittoon ... 57

(5)

6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 60

LÄHTEET ... 65

LIITTEET ... 70

LIITE 1 Haastattelurunko... 70

LIITE 2 Tiedote tutkimukseen osallistuvalle ... 72

LIITE 3 Suostumuslomake... 73

TAULUKOT TAULUKKO 1. Esimerkki aineiston tiivistämisestä……….…37

TAULUKKO 2. Esimerkki luokkien muodostamisesta……….38

TAULUKKO 3. Tutkimukseen osallistuneiden posttraumaattinen kasvu………...…..58

(6)

6 1 JOHDANTO

Huostaanotto on suuri tapahtuma lapsen elämässä, mutta vain harvan lapsen kohdalla se on ensimmäinen elämää ja ihmissuhteita koskeva muutos. Ennen huostaanottoa lapsi on voinut asua useassa eri osoitteessa ja hänestä on voinut pitää huolta useat eri ihmiset.

Huostaanoton myötä tapahtuneista muutoksista yksi keskeisimmistä on juuri huolenpi- don parantuminen. (Laakso 2016, 162–185.) Huostaanotetun lapsen tasapainoisesta kasvusta ja kehityksestä huolehtiminen onkin yksi sijaishuoltopaikan tärkeimmistä teh- tävistä, sillä sijaishuoltoon tulevat lapset ovat usein haavoittuneita ja traumatisoituneita, minkä vuoksi tasapainoinen arki ja luotettavat ihmissuhteet ovat heille erityisen tärkeitä.

Pääasiallisesti sijaishuoltopaikat täyttävät tehtävänsä hyvin ja lapsi selviytyy. Mediassa usein painottuvat negatiiviset asiat sijaishuoltoon liittyen, kuten esimerkiksi väkivalta- kokemukset tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät kokemukset. Huostaanotto ei aina välttämättä suojaa lasta tai nuorta väkivallalta ja kaltoinkohtelulta, sillä sijaishuollossa toimivalla aikuisella on mahdollisuus käyttää väärin aikuisen asemaa (Laakso 2016, 171).

Usein lapset kaipaavat sijaishuoltopaikasta kotia ja kotiin pääsemistä. Osalle huos- taanotetuista koti tarkoittaa täysi-ikäistymisen myötä tapahtuvaa muuttamista omaan asuntoon. (Laakso 2016, 162–185.) Kun nuoren sijoitus perheessä tai laitoksessa päät- tyy täysi-ikäistymisen lähestyessä, alkaa nuorella uusi elämänvaihe, jota voidaan kutsua itsenäistymisen vaiheeksi. Tässä elämänvaiheessa irrottaudutaan lapsuuden elinympäris- töstä ja aloitellaan itsenäistä elämää ja aikuisuutta. (Törrönen ja Vauhkonen 2012, 8.) Useimmilla nuorilla tämä itsenäistymisprosessi etenee siten, että muutetaan omaan asuntoon, opiskellaan, löydetään sopiva työpaikka, ja mahdollisesti perustetaan perhe.

Tähän elämänvaiheeseen liittyy usein odotuksia ja innostuneisuutta, mutta myös levot- tomuutta ja epävarmuutta. Erityisesti niillä nuorilla, jotka itsenäistyvät sijaishuoltopaikasta, itsenäistymisvaiheeseen liittyy usein erilaisia sosiaalisia ongelmia. (Stein 2012, 7.)

Tässä tutkielmassa tutkin lapsuudessaan huostassa olleiden nuorten aikuisten kokemuksia sijaishuollon päättymisen jälkeisestä selviytymisestä elämässä ja sitä, mitkä tekijät ovat auttaneet heitä selviytymään. Tutkimukseen osallistuneiden osalta huostaanotto oli päättynyt täysi-ikäistymiseen tai itsenäistymiseen täysi-ikäistymisen kynnyksellä. Valit-

(7)

7

sin aiheen, koska olen kiinnostunut lastensuojeluun liittyvistä kysymyksistä, ja olen suorittanut aikaisemmat käytännönharjoitteluni lastensuojelun sosiaalityössä. Tutki- muksessani haluan tuoda esille positiivista kuvaa siitä, kuinka huostaanottotaustallakin voi selvitä elämässä hyvin. Usein huostaanottoon ja huostaan otettuihin lapsiin ja nuoriin liittyy negatiivisia mielikuvia, mikä on omiaan lisäämään näiden ihmisten ajautu- mista yhteiskunnassamme marginaaliin.

Jyväskylän yliopistosta tutkija Kati Hämäläinen ja professori Maili Pörhölä ovat tuoneet esille, että myös huostaanoton myönteisiä vaikutuksia tulisi tutkia, sillä tällä hetkellä korostuvat vain negatiiviset puolet, ja samalla unohdetaan, miten huostaanotto voi toisi- naan pelastaa lapsen elämän (Pekkarinen 2011, 62). Esimerkiksi Laakson (2016) tutkimuksessa lapset ja nuoret ovat kertoneet, kuinka sijaishuolto on tarjonnut heille parempaa huolenpitoa niin emotionaalisesti kuin materiaalisestikin, sekä rutiininomaisempaa arkea, jossa on rajoja ja yhdessä olemista. Myös Tuija Erosen (2013) tutkimuksen mukaan lasten fyysinen ja emotionaalinen hoiva parani sijaishuollossa. Lisäksi lapsille pys- tyttiin suurimmassa osassa tapauksista takaamaan turvallinen ja väkivallaton kasvuym- päristö sijaishuollossa.

Aiheella on myös yhteiskunnallista merkitystä, sillä lasten ja nuorten huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat olleet tasaisessa kasvussa 1990-luvun alusta alkaen muutamaa vuotta lukuun ottamatta (Heino, Hyry, Ikäheimo, Linnosmaa, Kuronen &

Rajala 2016, 4). Esimerkiksi vuonna 2014 kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli yhteensä 17 958 lasta ja nuorta (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016a). Erityisesti 16–17 - vuotiaiden nuorten kohdalla huostaanotot ovat kasvaneet 2000-luvulla. Samanikäiseen väestöön verrattuna tässä ikäluokassa huostaanotot kaksinkertaistuivat vuodesta 2000 vuoteen 2014. (Heino ym. 2016, 4.) Huostaanottoihin ja kiireellisiin sijoituksiin kuluu myös paljon yhteiskunnan varoja, sillä esimerkiksi vuonna 2013 lastensuojelun laitos- ja perhehoitoon kului lähes 710 miljoonaa euroa (Heino ym. 2016, 16).

Lastensuojelun sijaishuollon ja jälkihuollon vaikuttavuuden kannalta aiheella on yhteiskunnallista merkitystä myös siksi, koska seurantatutkimusten mukaan sijoitettujen lasten kohdalla on usein jatkuvuuden ja kiinnittymisen ongelmia niin opiskelu- kuin työ- markkinoillakin. Huostaan otettujen 15–24 -vuotiaiden nuorten kohdalla todennäköi- syys olla opiskelujen ja työmarkkinoiden ulkopuolella on 4–5 kertainen muihin saman-

(8)

8

ikäisiin nuoriin verrattuna. (Heino & Johnson 2010; Myrskylä 2011, 18.) Myös muissa Pohjoismaissa on tehty tutkimusta aiheesta, ja tulokset ovat olleet hyvin samansuuntaisia (Sallnäs ym. 2004; Sundell ym. 2007; Vinnerljung ym. 2005; Clausen & Kristofer- sen 2008).

Suomessa sijaishuollon päättymisen jälkeistä selviytymistä on tutkittu jonkin verran.

Aikaisemmissa kotimaisissa tutkimuksissa sijaishuollosta itsenäistyviä nuoria on tutkittu niin nuorten omasta näkökulmasta kuin sosiaalityöntekijöidenkin näkökulmasta, mutta myös erilaisia rekistereitä tarkastelemalla. Aiheesta löytyy hyvin myös kansainvälistä tutkimusta niin Pohjoismaista kuin esimerkiksi Iso-Britanniasta ja Australiastakin. Eri maiden tutkimuksia vertailtaessa on kuitenkin huomioitava kansainväliset väliset erot lastensuojelun käytännöissä ja järjestelmissä (Heino & Johnson 2010, 271). Myös yhteiskunnan rakenteissa on kansainvälisiä eroja, jotka on syytä huomioida vertailtaessa.

Kansainvälisten tutkimusten tulokset ovat olleet hyvin samansuuntaisia kuin Suomessa tehtyjen tutkimusten tulokset, joiden mukaan huostassa olleet nuoret selviytyvät useilla elämän osa-alueilla muita ikätovereitaan heikommin. Voidaan sanoa, että myös kan- sainvälisessä tutkimuksessa on keskitytty pääosin kuvaamaan sitä, millaisia haasteita huostaan otetuilla nuorilla on elämässään, eikä huomiota ole kiinnitetty juurikaan siihen, että jotkut ovat voineet selviytyä elämässään myös hyvin.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen nuorten selviytymistä itsenäistymisvaiheessa ja sen jälkeen itsenäisessä elämässä. Tutkimukseen osallistuneet ovat iältään 21–29 -vuotiaita, joten osalla sijaishuollon päätymisestä on kulunut enemmän aikaa kuin toisilla, ja siten myös elämäntilanteet ovat osallistujilla keskenään hyvin erilaisia. Haastattelin viittä lapsuudessaan huostassa ollutta nuorta aikuista heidän nykyisestä elämäntilanteestaan ja itsenäistymisvaiheen aikaisesta selviytymisestä. Osallistujien sijoitusten kestot vaihtelivat seitsemästä vuodesta kuuteentoista vuoteen ja sijaishuoltopaikat vaihtelivat sijais- perheistä lastensuojelulaitokseen. Lisäksi yksi perhesijoituksista oli sukulaissijoitus.

Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa niistä tekijöistä, jotka ovat nuorten aikuisten mukaan auttaneet heitä selviytymään sijaishuollon päättymisen jälkeen ja myöhemmin aikuisuudessa. Lisäksi tutkimus kartoittaa nuorten aikuisten omaa kokemusta selviyty- misestä sijaishuollon päättymisen jälkeen.

(9)

9

Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, että huostaanottotaustasta huolimatta elämässä voi selviytyä hyvin. Tämän vuoksi tutkimukseen on valikoitunut vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat selviytyneet elämässään hyvin sijaishuollon päätyttyä. Tällä het- kellä useat tutkimukset korostavat erityisesti sitä, kuinka huostassa olleet selviytyvät elämässään muita ikätovereitaan heikommin.

Tässä tutkimuksessa tarkoitan selviytymisellä paitsi tilannetta tietyllä hetkellä myös yksilön kykyjä ja keinoja saavuttaa tämä tilanne. Selviytymiseksi voidaan siis ymmärtää prosessi, joka on johtanut tähän hyvään tilanteeseen. (Reinikainen 2009, 4.) Luvussa kolme avaan tarkemmin näitä selviytymisessä mahdollisesti auttaneita tekijöitä, eli suojaavia tekijöitä ja resilienssiä, sekä selviytymisen myötä tapahtuvaa posttraumaattista kasvua. Sitä ennen, luvussa kaksi kerron lastensuojeluprosessista ja mitä itsenäistymi- nen ja aikuistuminen elämänvaiheena tarkoittavat. Luvussa neljä avaan tarkemmin tutkimukseni lähtökohtia ja etenemistä, ja luvussa viisi käsittelen tutkimukseni tuloksia.

Tutkielmani päättyy lukuun kuusi, jossa teen tutkielmastani yhteenvetoa ja pohdintaa.

(10)

10

2 SIJAISHUOLLOSTA ITSENÄISEEN ELÄMÄÄN

2.1 Lastensuojelun asiakkaana

Yhteiskunnalla on oikeus puuttua lapsen elämään, jos lapsen elinolosuhteet eivät vastaa lapsen tarpeisiin eikä lapsen etu toteudu toivotulla tavalla. Oikeutus lastensuojelulle tulee sekä suomalaisesta lainsäädännöstä että YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukses- ta, jonka Suomi on ratifioinut vuonna 1991. Lastensuojelu herättää monissa ihmisissä vahvoja tunteita, sillä ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta siihen, milloin lapsen etu vaarantuu ja lapsella on oikeus erityiseen suojeluun. Ei ole olemassa myöskään yhtä oikeaa tapaa suojella lasta, vaan toimenpiteitä tulee aina harkita yksilökohtaisesti.

(Puonti, Saarnio & Hujala, 2004, 3.)

Lapsen etu on yksi lastensuojelun tärkeimmistä kantavista periaatteista ja lapsen edun tulisikin olla ensisijainen ratkaisukriteeri lapsen asiassa. Lapsen etua arvioitaessa asete- taan rinnakkain lastensuojelun eri vaihtoehdot, eli käytännössä toimenpiteet tai ratkaisut, ja punnitaan, mikä vaihtoehdoista toteuttaa parhaiten lapsen edun kannalta merki- tyksellisiä tekijöitä. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi lapsen hyvä hoito, huolenpito, kas- vatus sekä turvallinen kasvuympäristö. Lapsen etua arvioitaessa on myös aina otettava huomioon kyseessä olevan lapsen ikä, kehitystaso, yksilölliset ominaisuudet sekä lapsen mielipiteet ja toivomukset. (Araneva 2016, 175.)

Lastensuojelulain (417/2007) tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvu- ympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.

Ensisijaisesti lapsesta ovat vastuussa tämän vanhemmat, mutta mikäli vanhemmat eivät pysty riittävästi huolehtimaan lapsestaan, on lastensuojelun tuettava heitä kasvatusteh- tävässään. Yleensä lastensuojeluasiakkuus alkaa lastensuojeluilmoituksesta. Useilla viranomaisilla, kuten esimerkiksi poliisitoimella, palo- ja pelastustoimella, opetustoi- mella sekä terveydenhuollon ammattilaisilla on lain mukaan velvollisuus ilmoittaa las- tensuojelusta vastaavalle taholle, jos he ovat työssään kohdanneet lapsen, jonka tilanne vaatii lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Ilmoituksen perusteella aloitetaan palvelutar- peen arvio, jonka yhteydessä tarvittaessa selvitetään myös lastensuojelun tarve. Mikäli tarvetta lastensuojelulle ilmenee, alkaa lapsella lastensuojelun asiakkuus. Lastensuoje-

(11)

11

luasia voi tulla vireille myös sosiaalihuoltolain 35§ mukaisena yhteydenottona tuen tarpeen arvioimiseksi. (Lastensuojelulaki 417/2007, 1–2§, 25–27§.)

Lapsi ja perhekohtaista lastensuojelua toteutetaan tekemällä lapselle asiakassuunnitelma ja järjestämällä avohuollon tukitoimia (Lastensuojelulaki 417/2007, 3§). Lastensuojelu- lain (417/2007) mukaiset avohuollon tukitoimenpiteet ovat ensisijaisia suhteessa huostaanottoon (Puonti, Saarnio & Hujala, 2004, 96). Näitä tukitoimenpiteitä voivat olla esimerkiksi tehostettu perhetyö, avohuollon sijoitus, perhekuntoutus, lapsen taloudellinen ja muu tukeminen, esimerkiksi tuki koulunkäyntiin, harrastuksiin ja muiden tarpei- den tyydyttämiseen, sekä ammatin, asunnon ja työn hankkimiseen. Avohuollon tukitoimena voidaan järjestää riittävä toimeentulo ja korjata asumisoloihin liittyvät puutteet, mikäli niihin liittyvät puutteet ovat esteenä lapsen tai perheen kuntoutumiselle. Lisäksi avohuollon tukitoimena voidaan järjestää erilaisia sosiaalipalveluita sekä lapsen päivä- hoito. (Lastensuojelulaki 417/2007, 35–36§.)

Avohuollon tukitoimien kenttä on laaja, eikä ole tarpeenmukaista luetella jokaista mahdollista tukitoimea. Jokaisen lapsen ja perheen kohdalla otetaan huomioon heidän tilan- teensa ja yksilökohtaiset tarpeensa, joiden mukaisesti tukitoimia voidaan räätälöidä.

Kaikki järjestettävät avohuollon tukitoimet tulee kirjata asiakkaan asiakassuunnitel- maan. Aina avohuollon tukitoimet eivät kuitenkaan ole riittäviä perheen haasteisiin nähden, tai perhe ei suostu ottamaan tarjottuja tukitoimia vastaan, minkä vuoksi lapsen sijoittaminen pois kotoaan voi olla lapsen edun mukainen, ja välttämätön ratkaisu.

(Araneva 2016, 258–259.)

Lapsella on oikeus huostaanottoon ja sijaishuoltoon, jos lapsen kasvuolosuhteet tai puutteet lapsen huolenpidossa uhkaavat vaarantavaa vakavasti lapsen kehitystä tai ter- veyttä. Peruste huostaanotolle on myös se, jos lapsi vakavasti vaarantaa omalla toimin- nallaan, kuten käyttämällä päihteitä tai tekemällä vähäistä vakavamman rikoksen, ter- veyttään ja kehitystään. Huostaanottoon voidaan kuitenkin ryhtyä vain, jos avohuollon tukitoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi tai lapsen edun kannalta epäsopiviksi ja sijaishuollon katsotaan olevan lapsen edun mukaista. (Lastensuojelulaki 417/2007, 40–

48§; Pösö 2016, 14.) Huostaanoton kriteerit voidaan siis jakaa kolmeen osaan. Ensim- mäiset kriteerit liittyvät lapsen tilanteeseen, toiset tarvittavaan ja annettavaan tukeen ja kolmannet mahdollisen sijaishuollon arvioimiseen. Huostaanottoprosessi vaatii paljon

(12)

12

harkintaa siitä, onko kyseessä lapsen terveyden ja kehityksen vaarantava uhka ja onko huostaanotto ainoa jäljellä oleva ja tarkoituksenmukainen toimenpide. On myös pohdit- tava etukäteen lapsen edun näkökulmasta, mitkä ovat huostaanoton välittömät vaikutuk- set. (Pösö 2016, 15.)

Huostaanotto on aina voimassa toistaiseksi. Huostassapidon ja sijaishuollon voi lopet- taa, kun niille ei enää ole perusteltua tarvetta ja päätös on lapsen edun mukainen. Pää- töksen huostassapidon lopettamisesta tekee sosiaalihuollon johtava viranhaltija. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän on arvioitava huostassapidon jatkamisen edelly- tykset asiakassuunnitelman tarkistamisen yhteydessä, lapsen tai huoltajan hakiessa huostassapidon lopettamista tai kun se muutoin osoittautuu tarpeelliseksi. Huostassapito lakkaa lapsen täytettyä 18 vuotta. (Lastensuojelulaki 417/2007, 40–48§; Pösö 2016, 14.)

Huostaanotto on toistaiseksi voimassaoleva, sillä aina lopullisena pyrkimyksenä on pa- lauttaa lapsi biologisten vanhempiensa kasvatettavaksi, eli jälleenyhdistää perhe. Kui- tenkin sijoitus kestää usein vuosia, eikä jälleenyhdistäminen joissakin tapauksissa ole koskaan mahdollinen, mutta siltikään pysyä huostaanotto ei ole muodollisesti mahdollinen ratkaisu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että huostassapidon tarvetta on arvioitava toistuvasti ja huostassapito voi purkautua. Lapsen kannalta tilanne on haastava, sillä toistaiseksi voimassaoleva huostaanotto pitää yllä väliaikaisuuden ilmapiiriä niissäkin tapauksissa, joissa tosiasiallisesti ei ole kyse väliaikaisesta huostaanotosta. Kansainväli- sessä keskustelussa on peräänkuulutettu pysyvyyttä lapsen kehitystä ja hyvinvointia tukevana tekijänä, ja siksi lastensuojelulta on edellytetty toimenpiteitä, jotka turvaisivat pysyvät ratkaisut. (Pösö 2016, 20.) Suomessa vastaavaa keskustelua pysyvyydestä ei tällä hetkellä käydä kovin aktiivisesti, vaikka lastensuojelun kentällä tiedostetaan se, että joissakin tilanteissa pysyvyys huostaanoton suhteen olisi lapsen edun mukaista.

Huostaanotto on aina viimesijainen toimenpide silloin, kun avohuollon tukitoimista ei ole apua. Huostaanottoon voidaan päätyä useista eri syistä, ja tilanteet voivat vaihdella vastentahtoisesta huostaanotosta nuoren omasta pyynnöstä tehtävään huostaanottoon.

(Aaltonen & Heikkinen 2009, 169.) Vastentahtoisesta eli pakkoon perustuvasta huostaanotosta on kyse silloin, kun huoltaja tai 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa huostaanottoa (Huhtanen 2016, 35). Kuitenkin aina huostaanotolla pyritään takaamaan lapselle turvallinen kasvuympäristö ja tukevia ihmissuhteita, jotta lapsi voisi kiintyä ja

(13)

13

kiinnittyä häntä hoitaviin aikuisiin. Hyvä kiinnittyminen auttaa lasta irtautumaan sijaishuoltopaikasta, sitten kun on irtautumisen aika. (Känkäinen 2009, 234–235.)

Riitta Laakso (2016) on tutkinut lasten ja nuorten omia kokemuksia huostaanotosta.

Huostaanotto on merkittävä muutos lapselle ja hänen perheellensä, mutta myös lastensuojelun toimenpiteenä huostaanotto on muista lastensuojelun toimenpiteistä erottuva erityinen interventio. Joillekin lapsille huostaanotto ei kuitenkaan välttämättä hahmotu erityisenä toimenpiteenä, sillä lapselle huostaanotto voi tarkoittaa vain jatkumoa useille sijoituksille ja sijaishuoltopaikoille. Lapsella ja nuorella ei välttämättä aina ole edes tarkkaa käsitystä siitä, milloin huostaanotto on tehty. (Laakso 2016, 163–164.)

Sijaishuollolla tarkoitetaan huostaan otetun, kiireellisesti sijoitetun tai oikeuden väliai- kaismääräyksen nojalla sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Sijaishuolto voidaan järjestää esimerkiksi perhehoitona tai laitoshuoltona.

Sijaishuoltopaikan valinnassa on huomioitava huostaanoton perusteet, lapsen tarpeet ja lapsen oikeus pitää yhteyttä sisaruksiinsa ja muihin läheisiin henkilöihin. Lisäksi on otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon lapsen kielellinen, kulttuurinen sekä us- konnollinen tausta. (Lastensuojelulaki 417/2007, 49–50§, 54§.) Sijaishuoltoa ei ole yleensä tarkoitettu pysyväksi ratkaisuksi, vaan viranomaisilla on velvollisuus tukea lapsen biologisia vanhempia niin, että he kykenisivät itse huolehtimaan lapsestaan. (Ter- veyden ja hyvinvoinnin laitos 2016b.) Lastensuojelulain (417/2007) mukaan huostaan otetun lapsen vanhemmalle on tehtävä asiakassuunnitelma vanhemmuuden tukemiseksi.

Lastensuojelun tehtävä onkin tukea vanhempia kuntoutumisessa sillä aikaa kun lapsi on huostassa, ja siten mahdollistaa perheen jälleenyhdistäminen.

Sijaishuoltoa voidaan pitää yhtenä julkisen palvelujärjestelmämme osana, jossa toteutetaan julkisen vallan tekemää interventiota, eli huostaanottoa. Sijaishuolto voi olla hyvin monimuotoista, ja esimerkiksi Suomessa sijaishuoltopaikkoja nimitetään lastensuojelu- laitoksiksi, ammatillisiksi perhekodeiksi ja perheiksi. (Enroos 2016, 225.) Lastensuoje- lulaki (417/2007, 50§) velvoittaa ensisijaisesti kartoittamaan sijaishuoltopaikaksi per- heitä, ja laitoshuoltoa tulee järjestää lapselle vain jos riittäviä tukitoimia ei voida lapsen edun mukaisesti muualla järjestää. Sijaishuoltopaikkaa pohtiessa tulisi ottaa huomioon myös jatkuvuus, sillä tutkimusten mukaan usean sijoituksen ketju tuottaa lisää ongelmia. Sijoituksen jatkuvuutta voidaan parantaa huomattavasti tukemalla sijaisperhettä

(14)

14

riittävästi esimerkiksi sosiaalityöntekijän säännöllisen yhteydenpidon avulla sekä sijoituksen huolellisella valmistelulla ja suunnittelulla. (Känkäinen 2009, 234.)

Sijaishuollossa aikuisen tehtävä on tarvittaessa muuttaa lapsen tai nuoren elämä kasvulle ja kehitykselle suotuisaan suuntaan ja ylläpitää sitä. Sijaishuollossa on turvattava lapsen tai nuoren hyvinvointi ja arki, ja annettava lapselle kokemus siitä, että hän on tur- vassa, hänestä huolehditaan ja myös hänen biologista perhettään autetaan. Lapselle on myös tärkeää selittää ikätasoisesti ja ymmärrettävästi sijoitukseen liittyvät käytännön asiat sekä käydä läpi sijoitukseen johtaneita syitä, sillä sijoitus herättää lapsessa monenlaisia tunteita, jotka on hyvä käsitellä. Lapsella saattaa olla huoli esimerkiksi siitä, miten vanhemmat pärjäävät, kun hän ei ole heidän luonaan, tai kuinka kuka huolehtii kotiin jääneistä lemmikeistä. Tavallisesti huolta kannetaan myös sisaruksista, mikäli heitä ei sijoiteta samaan paikkaan tai sisarukset jäävät kotiin. (Känkäinen 2009, 232, 235.)

Huostaanotto on iso ja voimakkaita tunteita aiheuttava asia myös biologisille vanhemmille. Huostaanoton myötä vanhemmat joutuvat kohtaamaan arjen, jossa lapsi ei enää olekaan läsnä, ja samanaikaisesti vanhemmat joutuvat pohtimaan uudelleen omaa iden- titeettiään vanhempana. Huostaanotto muuttaa vanhempien suhdetta lapseen ja mahdollisesti myös suhde viranomaisiin muuttuu huostaanoton myötä. Huostaanotto tuo biologisten vanhempien elämään uusia suhteita, kun lapsen asioita hoidetaan yhteistyössä sijaishuoltopaikan kanssa. (Vierula 2016, 261–277.) Lastensuojelun tehtävä on tarjota biologisille vanhemmille tukea sijaishuollon aikana ja siten edistää vanhempien hyvää suhdetta niin sijaishuollossa olevaan lapseen kuin sijaishuoltopaikkaankin.

2.2 Lastensuojelun tarjoama jälkihuolto

Jälkihuolto on lastensuojeluprosessin viimeinen vaihe. Jälkihuollon avulla on tarkoitus helpottaa lapsen tai nuoren kotiutumista tai itsenäistymistä sijaishuoltopaikasta. Jälki- huoltoa on järjestettävä lapselle tai nuorelle sijaishuollon päättymisen jälkeen ja myös avohuollon tukitoimena tapahtuneen sijoituksen jälkeen, jos sijoitus on kestänyt yhtä- jaksoisesti vähintään puoli vuotta ja kohdistunut yksin lapseen. Jälkihuollossa sosiaali- työntekijä laatii yhdessä tuettavan kanssa jälkihuoltosuunnitelman, johon kirjataan jäl- kihuollon tarkoitus ja tavoitteet sekä lapsen tai nuoren tai tämän kasvatuksesta ja huol-

(15)

15

losta vastaavien käytettävissä olevat palvelut ja tukitoimet. Jälkihuolto ei kuitenkaan jatku loputtomiin, vaan kunnan velvollisuus jälkihuollon järjestämiseen päättyy viiden vuoden kuluttua siitä, kun lapsi on kodin ulkopuolisen sijoituksen päättymisen jälkeen ollut viimeksi lastensuojelun asiakkaana. Jälkihuolto päättyy kuitenkin viimeistään silloin, kun nuori täyttää 21 vuotta. (Lastensuojelulaki417/2007, 30§, 75–76§.)

Jälkihuollossa nuoren oma suhtautuminen lastensuojelun palveluihin on ensisijaista, sillä jälkihuolto on vapaaehtoista. Jälkihuolto räätälöidään jokaisen nuoren yksilöllisiä tarpeita vastaavaksi ja sen on tarkoitus auttaa nuorta siirtymään itsenäisesti pärjääväksi aikuiseksi siitä huolimatta, että tällä ei välttämättä ole vanhemmista ja suvusta muodos- tuvaa tukiverkostoa. Nuorta voidaan auttaa esimerkiksi asunnonhaussa, opiskeluihin ja työn saantiin liittyvissä asioissa sekä tukea taloudellisesti. (Aaltonen & Heikkinen 2009, 169–170.) Konkreettisen avun lisäksi on tärkeää tarjota nuorelle myös henkistä tukea.

Sijaishuollon päättyessä nuori kohtaa vaativia tunnetason prosesseja, kun samaan aikaan pitää luopua sijaishuoltopaikasta ja aloittaa itsenäinen elämä. Nuoren on myös pohditta- va, minkälaisena suhde sijaishuoltopaikkaan jatkuu ja miten sijaishuollon aikana synty- neet kaverisuhteet jatkuvat, jos edessä on muutto toiselle paikkakunnalle. Myös nuoren läheisverkoston ylläpitäminen ja vahvistaminen kuuluu jälkihuollon tehtäviin nuoren itsenäistyessä. (Känkäinen 2009, 238–239.)

Tuija Eronen on tutkinut jälkihuollon toteutumista Suomessa. Tutkimuksesta selviää, että jälkihuollon vastaanottamisessa on suuriakin eroja. Osa jälkihuoltoon oikeutetuista eivät halua ottaa jälkihuoltoa ollenkaan vastaan ja osa haluaa ottaa sitä vastaan vain osittain. Joidenkin kohdalla jälkihuoltoa oli puolestaan annettu, mutta jälkihuoltosuun- nitelma oli jäänyt tekemättä. Tutkimuksessa sosiaalityöntekijät kuvaavat jälkihuollon tavoitteita ja tukea. Yleisimmät tavoitteet jälkihuollossa tutkimuksen mukaan koskevat koulunkäyntiä ja opiskelua, itsenäistä asumista ja raha-asioiden hoitamista. Yleisimmät tuen muodot olivat psykososiaalinen tuki, taloudellinen tuki sekä avustaminen asunnon ja opiskelupaikan hankinnassa. (Eronen 2013, 71–72.) Myös Markku Jahnukaisen (2004) tutkimuksessa tuli esille, että nuoret eivät kokeneet jälkihuollon tarjoamia palveluita mielekkäiksi ja sen vuoksi kieltäytyivät niistä. Tutkimuksessa nuoret mielsivät jälkihuollon lähinnä taloudelliseksi tueksi ja patistamiseksi esimerkiksi koulutukseen hakemiseen. (Jahnukainen 2004, 68–71, 92.) Vastaavia tuloksia on saatu myös kansain- välisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa saatiin tutkimustuloksia, joiden mukaan nuoret

(16)

16

ottavat vastaan jälkihuollon palveluita niukasti. Lisäksi osalla nuorista oli kokemus, että tarjolla olevat palvelut eivät vastaa heidän tarpeitaan ja he jäivät paitsi sellaisesta avus- ta, mitä olisivat tarvinneet. (Courtney, Lee & Perez 2011.)

Ruotsissa puolestaan Ingrid Höjer ja Yvonne Sjöblom (2011) tuovat tutkimuksessaan esille, että sijaishuollon aikana sijoitetuista lapsista ja nuorista pidetään huolta ja heitä tuetaan, mutta usein sijaishuollon päätyttyä nuori jää itsenäistymään yksin, vailla jälki- huoltoa. Tutkimuksen mukaan on epäselvyyttä myös siitä, kenen jälkihuoltoa kuuluu järjestää, sen kunnan jonne lapsi on sijoitettu, vai sen kunnan, josta lapsi on sijoitettu.

Jälkihuollossa on suuria alueellisia eroja. Höjer ja Sjöblom tuovat tutkimuksessaan esille Tanskassa saatuja tutkimustuloksia, joiden mukaan usein vähäinenkin jälkihuolto takaa nuorelle myönteisemmän tulevaisuuden, kuin kokonaan ilman jälkihuoltoa jäämi- nen. Yksi syy jälkihuollon puuttumiselle on esimerkiksi se, että usein nuoret lähtevät sijaishuoltopaikastaan yllättäen ja ilman minkäänlaista suunnittelua, koska nuoret ovat riitautuneet sijaisvanhempiensa, henkilökunnan tai muiden sijaishuoltopaikassa asuvien nuorten kanssa. Nuorten kokemusten mukaan heitä myös painostetaan itsenäistymään, ilman että heidän henkilökohtaisia tarpeita otetaan huomioon. (Höjer & Sjöblom 2011.)

Jälkihuoltoon on viime vuosina alettu kiinnittää enemmän huomiota, sillä on havahduttu siihen tosiasiaan, että sijaishuollossa saavutetut tulokset valuvat nopeasti hukkaan, jos nuori ei saa riittävästi tukea sijoituksen päätyttyä (Känkäinen 2009, 238). Toisaalta, vaikka jälkihuoltoa olisikin tarjolla, osalle nuorista sijoituksen päättyminen ja täysi- ikäiseksi tuleminen voi tarkoittaa tietynlaista vapautta, jolloin voi itse päättää omista asioistaan, ja ehkä tämän vuoksi nuoret eivät ole halukkaita ottamaan jälkihuoltoa vastaan. Jälkihuolto on monille nuorille varmasti myös melko vieras asia, eikä itsenäisty- vällä nuorella välttämättä ole tietoa jälkihuollon tarkoituksesta tai olemassaolosta, ellei lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ole riittävästi esitellyt jälkihuoltoa nuorelle.

2.3 Kohti aikuisuutta ja itsenäistä elämää

Perinteisesti aikuistumiseen on katsottu liittyvän erilaisia siirtymiä, kuten esimerkiksi siirtyminen koulusta työelämään, lapsen roolista vanhemman rooliin ja lapsuudenkodista omaan kotiin. Nykyään yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien katsotaan määrit-

(17)

17

tävän aikuistumista enemmän, eikä näiden perinteisten siirtymien enää ajatella määrittä- vän aikuistumista yksiselitteisesti. Siihen, että yksittäisen ihmisen elämänkulku noudat- taa entistä harvemmin perinteistä elämänkulun mallia, ovat osaltaan vaikuttaneet nuoruuden pidentyminen ja yhteiskunnan individualisoituminen. Suomessa on tavallista, että lapsuudenkoti jätetään jo varhain, mutta perhe perustetaan silti vasta suhteellisen myöhään. Tähän lapsuudenkodista muuttamisen ja perheen perustamisen väliin jäävällä ajanjaksolla on tyypillistä sekä perättäisissä parisuhteissa että yksin asuminen. (Salonen 2014, 66–67.) Myös Sanna Aaltonen ja Alpo Heikkinen (2009) hahmottavat nuoruutta ja aikuistumista siirtymien kautta. He tuovat esille ajatuksen, jonka mukaan erilaiset instituutiot pyrkivät tukemaan, ohjailemaan ja kontrolloimaan aikuistumisen ja siirtymien kautta tapahtuvaa elämänhallinnan lisääntymistä ja itsenäistymistä (Aaltonen &

Heikkinen 2009, 166.)

Riippumattomuutta korostavan kulttuurin mukaan ihanteellista on olla itsenäinen ihminen. Sen vuoksi ajatellaan, että mitä nuorempana osaa huolehtia itsestään, sen parempi.

Tämän vuoksi nuorille on tärkeää muuttaa mahdollisimman pian omilleen ja opetella hoitamaan omia asioitaan. Myös yhteiskunnan tuella katsotaan olevan suuri merkitys sen suhteen, että nuoret muuttavat omilleen mahdollisimman pian, sillä kaikkiin kansa- laisiin ulottuva tulonsiirto- ja palveluverkosto mahdollistaa itsenäisen asumisen jo esimerkiksi opiskeluaikana. (Salonen 2014, 76–83.) Erityisesti sijaishuoltopaikasta it- senäistyvälle nuorelle yhteiskunnan tarjoama tuki jälkihuollon muodossa on merkittä- vässä roolissa itsenäistymisvaiheessa, sillä näillä nuorilla ei välttämättä ole saatavilla riittävästi apua ja tukea luonnollisten verkostojensa kautta.

Ofra Mayseless ja Einat Keren (2014) tuovat teoksessaan esille Robert J. Havinghurstin vanhan klassikkoteorian kehitystehtävistä eri ikävaiheissa. Havinghurstin teorian mukaan varhaisaikuisuuden kehitystehtäviin kuuluu kumppanin valinta, asumaan asettumi- nen, perheen perustaminen ja työuran aloittaminen. Kehitystehtävien toteutumiseen vaikuttaa kuitenkin yksilön persoonallisuus ja kypsyys sekä kulttuuriset ja sosiaaliset pai- neet, joten yksilölliset erot kehitystehtävien toteuttamisessa voivat olla suuriakin.

Yleensä varhaisaikuisuudessa siirrytään nuoruuden pinnallisista suhteista intiimimpään suhteeseen etsimällä rinnalle henkilöä, jonka kanssa emotionaaliset ja fyysiset tarpeet kohtaavat, ja jonka kanssa voisi mahdollisesti sitoutua koko loppuelämän mittaiseen suhteeseen. (Mayseless & Keren 2014.)

(18)

18

Varhaisaikuisuudessa on tavallista kokeilla erilaisia työmahdollisuuksia, sillä siinä vai- heessa elämää yksilöllä ei vielä välttämättä ole vakiintuneita rooliodotuksia. Usein varhaisaikuisuudessa työn tekemisellä on muitakin merkityksiä kuin vain toimia toimeentu- lon lähteenä, sillä se esimerkiksi luo pohjaa tulevaisuuden töitä varten ja muokkaa yksi- lön ammatti-identiteettiä. Myös Erik H. Erikson korosti paljon viitatussa teoriassaan psykososiaalisen kehityksen teoriassaan rakkauden ja työn merkitystä. (Mayseless &

Keren 2014.) Vaikka Havinghurstin ja Eriksonin teoriat ovat vanhoja klassikoita, ne kuvaavat edelleen hyvin länsimaalaisten nuorten varhaisaikuisuuden kehitystehtävien pääpiirteitä. Siitäkin huolimatta, että nykyään ihmisten elämänkulut eroavat toisistaan suuresti, Havinghurstin ja Eriksonin teoriat kuvaavat yleisiä varhaisaikuisuuden kehitys- tehtäviä.

Myöhemmin on tuotu esille, että ihmisellä on synnynnäinen tarve etsiä elämälleen mer- kitystä ja elää merkityksellistä elämää. Mayseless ja Keren tuovat artikkelissaan esille, että nyky-yhteiskunnassa paljouden keskellä ja selvien vastausten puuttuessa, varhaisaikuisuuden uutena kehitystehtävänä voidaan nähdä merkityksellisen elämän etsiminen. Elämän merkityksen etsiminen on ajankohtaista läpi elämän, mutta erityisesti varhaisaikuisuudessa sillä on keskeinen rooli, sillä silloin on mahdollista kokeilla erilaisia mahdollisuuksia, etsiä itseään ja kehittää itseään. Tutkimusten mukaan on olemassa neljä osa-aluetta, joista merkityksellinen elämä koostuu. Nämä osa-alueet ovat saavu- tukset/työ, uskonnollisuus/hengellisyys, ihmissuhteet/parisuhde sekä itsensä ylittämi- nen/produktiivisuus. (Mayseless & Keren 2014.) Nykyään ihmisten perustarpeet tyydyt- tyvät helpommin kuin ennen ja on myös sallitumpaa etsiä itseään ja kokeilla erilaisia asioita, mikä mahdollistaa merkityksellisen elämän tavoittelun.

Suomessa lainsäädännöllisesti täysi-ikäisenä pidetään henkilöä, joka on täyttänyt 18 vuotta. Täysi-ikäisyyden myötä henkilöstä tulee taloudellisesti ja oikeudellisesti täysi- valtainen. Täyttäessään 18 vuotta, henkilöstä tulee perustuslain mukaan itsestään ja toisistaan, sekä yhteiskunnan toiminnasta vastuullinen kansalainen. (Koski & Moore, 2001, 6.) Suomessa jälkihuolto-oikeus päättyy nuoren täytettyä 21 vuotta. Vuonna 2008 lastensuojelulain uudistamisen yhteydessä käydyssä keskustelussa ehdotettiin jälkihuol- lon päättymisikärajaa korotettavaksi 24–25 ikävuoteen, mutta ehdotus ei mennyt läpi.

Ikärajan korottamisen perusteluna oli, että moni nuori tarvitsisi tukea vielä siinä vai- heessa, kun jälkihuolto päättyy. (Araneva 2001, 121.)

(19)

19

Yksi aikuisuuden määrittelytapa on kiinnittää huomiota yksilön aivojen kehittymiseen, sillä aivojen kehittyminen jatkuu läpi varhaisaikuisuuden. Aivojen kehityksen kannalta aikuisuuden kehitystehtävinä on tiedollinen joustavuus sekä itsesäätelykyvyn kehittyminen. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi yksilön käytöksen hallitsemista sääntö- jä ja velvollisuuksia noudattaen sekä asianmukaisten päätösten tekemistä pidemmälle- kin aikavälille. (Burt & Paysnick, 2012.) Aikuisuus voidaan nähdä myös kategoriana, jossa huomiota kiinnitetään yksilön moraaliseen kasvuun. Näin ollen aikuisuus voidaan määritellä olemisena, jossa yksilö saavuttaa tietyn statuksen ja tiettyjä oikeuksia, mutta samalla yksilölle tulee myös velvollisuuksia ja vastuuta. Aikuisuus perustuu siis oletuk- selle moraalisesta kypsyydestä. Ihminen ei kuitenkaan koskaan tule valmiiksi, ei edes aikuiseksi tullessaan, vaan yksilö voi aina kehittyä. Tähän perustuu ajatus elinikäisestä oppimisesta, mikä on nyky-yhteiskunnassa välttämätöntä nopean muutoksen vuoksi.

(Koski & Moore, 2001, 9–10.)

Aikuisuuden määrittely on ollut haastava tehtävä kautta aikojen, sillä esimerkiksi lap- suuteen ja nuoruuteen verrattuna aikuisuus on hyvin pitkä ajanjakso. Lisäksi aikuisuus määritellään eri kulttuureissa hyvin eri tavoin. Myös aika on tuonut aikuisuuden määrit- telyyn oman haasteensa. Esimerkiksi Suikkanen ja Linnakangas tuovat esille, että nyky- ään perinteisen nuoruuden ja aikuisuuden väliin on muodostunut 5–10 vuotta kestävä elämänvaihe, jolle on tyypillistä palkkatyön, opiskelun, työttömyyden ja työmarkkinoi- den ulkopuolella olemisen epämääräinen vuorottelu (Koski & Moore, 2001, 8). Tätä epämääräistä vuorottelua on kutsuttu myös periodielämäksi (Kuure 2001, 18). Nuorten itsenäisyys onkin osittain näennäistä, sillä usein nuorten itsenäisyys on vanhempien kustantamaa niin kauan kun työmarkkinat eivät takaa nuorelle itsenäistä toimeentuloa (Kuure 2001, 35). Tyypillistä on nykyään myös se, että opiskelu ei enää sijoitu aikaan ennen työelämää, vaan opiskelu voi jatkua töiden kanssa limittäin tai päällekkäin, ja perhemuoto ja -status voivat vaihdella tiuhaankin. (Koski & Moore 2001, 8.)

Tilastojen mukaan Suomessa ensisynnyttäjän keski-ikä oli 90-luvun lopulla 28 vuotta, ja sen jälkeen keski-ikä on tasaisesti jatkanut nousuaan. Lisäksi miehet avioituvat Suo- messa keskimäärin 30 vuoden iässä ja naiset 28 vuoden iässä. (Kuure 2001, 23, 31.) Nämä tilastotiedot kertovat nuoruuden pidentymisestä, ja siitä, että nykyään asetutaan aloilleen ja siirrytään nuoruudesta aikuisuuteen entistä myöhemmin. Kuure (2001, 31)

(20)

20

tuo esille ajatuksen paradoksaalisuudesta, sillä nykyään nuoret saavuttavat biologisesti sukukypsyyden entistä aikaisemmin ja nuorisokulttuuri suosii varhain muodostettuja parisuhteita, mutta samanaikaisesti perheellistyminen ja vanhemmaksi tuleminen ovat lykkääntyneet.

Nuorten erilaisiin mahdollisuuksiin itsenäistymisvaiheessa vaikuttavat oleellisesti saatavilla olevat sosiaaliset, taloudelliset ja henkiset resurssit, mutta siitä huolimatta vastuu oman elämänkulun onnistumisesta on siirtynyt yksilölle. (Aapola & Ketokivi 2014, 26.) Samanaikaisesti kuitenkin tulevaisuuden suunnittelu, ammatinvalinta ja koulutukseen kiinnittyminen ovat vaikeutuneet, ja kilpailu opiskelu- ja työpaikoista koventunut. Tästä epävakaasta työmarkkinatilanteesta eniten kärsivät nuoret. Nuorten kohdalla työttömyys on lisääntynyt, työsuhteet tilapäistyneet ja työttömyysajat pidentyneet. (Pietikäinen 2014, 219.) Kaikkien nuorten kohdalla aikuisuutta määrittävät siirtymät eivät siis toteudu, ja nuori voi ajautua yhteiskunnassa marginaaliin ja pahimmillaan lopulta syrjäytyä.

Syrjäytyminen on yleinen käsite, jonka avulla on hahmoteltu nuorten sosiaalisia ongelmia. Yleensä syrjäytyminen määritellään ulkoapäin, jolloin jokin toimija tai instituutio määrittelee jonkin ryhmän syrjäytyneeksi tai syrjäytymisen riskiryhmään kuuluvaksi.

Syrjäytymisen ulottuvuuksina pidetään usein taloudellista ja sosiaalista syrjäytymistä, sekä syrjäytymistä työmarkkinoilta. Erityisesti nuorten miesten kohdalla uhkana pide- tään rikollisuutta ja kummankin sukupuolen kohdalla huumeita ja jengiytymistä. Syrjäy- tymistä voidaan tarkastella erilaisten tilastojen avulla. Tilastoja tarkastellessa on kuitenkin otettava huomioon, että tilastot eivät välttämättä tunnista kaikkia ilmiöitä, ja näin tilastot saattavat olla harhaanjohtaviakin. Esimerkiksi vakavaa syrjäytymistä voidaan tarkastella tilastoista, jotka kertovat toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkaista, laitossijoi- tusten määrästä ja itsemurhista. Erityisesti itsemurhatilastot ovat Suomessa synkkää luettavaa 20–24 -vuotiaiden miesten osalta. (Kuure 2001, 39, 49.) Suomessa huolta on viime aikoina herättänyt myös nuorten maksuhäiriöiden yleistyminen. Syitä tälle ilmiöl- le on etsitty tietoliikenteen avulla käytetyn rahan konkretisoitumattomuudesta, maksu- korttien ja kulutusluottojen yleistymisestä sekä vakavaraisissa perheissä kasvaneiden nuorten taloudellisesta vastuuttomuudesta. (Wilska 2001, 54.)

Aikuisuuden kynnyksellä, itsenäistä elämää aloitellessa nuorella on useita tärkeitä pää- töksiä tehtävänä oman elämänsä suhteen. Itsenäisen elämän alussa nuori voi kohdata

(21)

21

monenlaisia haasteita ja ajautua vaikeuksiin, mutta onneksi virheistä voi oppia ja oman elämän suuntaa on mahdollista muuttaa. Itsenäistyvän nuoren ei tarvitse kulkea yksin vaikeuksien ja haasteiden läpi, sillä yhteiskunta tarjoaa apua, mikäli nuori itse haluaa ottaa apua vastaan. Jotkut nuoret puolestaan onnistuvat hyödyntämään positiivisia asioita elämässään niin, että he saavuttavat ns. kultaisen keskitien, ja selviytyvät elämässään hyvin.

(22)

22 3 NÄKÖKULMIA SELVIYTYMISEEN

3.1 Suojaavat tekijät

Huostaanotto itsessään on traumaattinen kokemus, mutta sen lisäksi lapsi on voinut kokea traumaattisia asioita omassa perheessään jo ennen huostaanottoa. Useimmilla sijoitettuna olleilla lapsilla on siis takanaan useita traumaattisia kokemuksia, mutta niistä huolimatta osa heistä selviytyy elämässään hyvin. Tutkimusten mukaan suojaavat teki- jät selittävät yksilön selviytymistä (Reinikainen 2009, 163; Rönkä 1992, 41–42). Suo- jaavilla tekijöillä tarkoitetaan tekijöitä, jotka vaikuttavat yksilön selviytymismahdolli- suuksiin positiivisesti. Suojaavat tekijät voivat vaikuttaa joko yksilön olosuhteisiin tai yksilön sisäisiin voimavaroihin, kuten esimerkiksi yksilön hallinnantunteeseen tai it- searvostukseen, parantaen niitä. (Rönkä 1992, 41.)

Afrikassa lastensuojelu kohtaa hyvin erilaisia haasteita verrattuna suomalaiseen lastensuojeluun, kuten esimerkiksi köyhyyttä, sotia ja AIDSia. Kuitenkin afrikkalaisilla lapsilla on myös paljon suojaavia tekijöitä, jotka edistävät heidän selviytymistään näistä suu- rista haasteista huolimatta. Merkittäviä suojaavia tekijöitä juuri afrikkalaisilla lapsilla on heidän vahva yhteisöllisyytensä ja vahva identiteetti, jotka puolestaan vaikuttavat positiivisesti itsetuntoon. Koska Afrikassa lastensuojelun kohtaamat haasteet ovat suuria, olisi syytä kehittää lastensuojelun palveluita siten, että suojaavia tekijöitä hyödynnettäi- siin enemmän. (Lachman, Poblete, Ebigbo, Nyandiya-Bundy, Byndy, Killian & Doek, 2002.) Suomalaisen lastensuojelun näkökulmasta ajateltuna herää kysymys, osaako suomalainen lastensuojelu huomioida jokaisen lapsen ja perheen kohdalla suojaavat tekijät, ja hyödyntää niitä lapsi- ja perhekohtaisessa työskentelyssä, varsinkin kun yhä suurempi joukko lastensuojelun asiakkaista on maahanmuuttajia. Tutkimusta suojaavien tekijöiden merkityksestä lastensuojelutyöskentelyssä on tehty Suomessa vain vähän.

Esimerkiksi Markku Jahnukainen (2007) on tutkinut koulukodista itsenäistyneiden nuorten elämänkulkuja ja hän tuo tutkimuksessaan esille suojaavien tekijöiden merki- tystä yhteiskuntaan integroitumisen kannalta. Jahnukaisen mainitsee erityisesti miesten kohdalla yhdeksi tärkeäksi suojaavaksi tekijäksi parisuhteen, vaikkakin parisuhteen merkitys suojaavana tekijänä korostuu vasta hieman vanhempana, eikä heti itsenäistyt- täessä. Naisten kohdalla yhdeksi tärkeäksi suojaavaksi tekijäksi muodostuu tutkimuksen

(23)

23

perusteella raskaus ja äitiys. Äitiyden nähdään usein olevan riittävän hyvä syy esimerkiksi päihteiden käytön lopettamiselle, vaikka joidenkin naisten kohdalla äitiyden tuoma positiivinen vaikutus kestääkin vain hetken. Äitiys on usein suojaava tekijä, joka avaa uusia väyliä yhteiskunnan resursseihin ja avaa uusia mahdollisuuksia uuden identiteetin myötä, mutta joskus se voi olla myös riskitekijä, sillä perheen perustaminen usein kes- keyttää tai siirtää opiskeluita. Myös joidenkin miesten kohdalla perheen perustamisen voidaan katsoa olevan suojaava tekijä. (Jahnukainen 2007; Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio 2001.)

Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio (2001) tarkastelivat tutkimuksessaan nuorisorikollisten selviytymistä vankeuden jälkeen. Tutkimuksen mukaan keskeisiä sisäisiä suojaavia tekijöitä olivat älykkyys, kyky reflektoida omaa toimintaansa, empaat- tisuus, ongelmanratkaisukyky, positiivinen ajattelutapa ja määrätietoisuus. Keskeisiä ulkoisia suojaavia tekijöitä olivat perheeltä saatu tuki, muilta aikuisilta saatu tuki, van- hemmuus sekä muut merkittävät ihmiset, kuten esimerkiksi ystävät ja puoliso. Näiden suojaavien tekijöiden avulla tutkimuksen nuoret pystyivät toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti ja siten välttyivät uusilta tuomioilta. (Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio 2001.)

Useiden eri tieteenalojen tutkijat ovatkin muodostaneet käsityksen siitä, että suojaavat tekijät voidaan jakaa neljään ryhmään niiden alkuperän mukaan. Voidaan erottaa yksi- lön persoonallisuudesta johtuvia suojaavia tekijöitä, eli sisäisiä suojaavia tekijöitä.

Kolme muuta suojaavien tekijöiden ryhmää koostuvat ulkoisista suojaavista tekijöistä:

perheeseen liittyvät suojaavat tekijät, koulumaailmaan liittyvät suojaavat tekijät sekä yhteiskunnan tarjoamat suojaavat tekijät. Erityisesti korostetaan perheen roolia suojaavana tekijänä nuorten positiivisessa kehityskulussa mutta myös koululla on suuri rooli suojaavana tekijänä nuorten kehitykselle, sillä lapset ja nuoret viettävät koulussa huo- mattavan osan ajastaan. Perheessä esimerkiksi lapsen tai nuoren lämmin suhde edes toiseen vanhempaan voi toimia suojaavana tekijänä ja koulumaailmassa suojaavana tekijänä voi toimia esimerkiksi hyvä oppilas-opettaja -suhde. Yhteiskunnan takaamilla suojaavilla tekijöillä tarkoitetaan puolestaan esimerkiksi työmahdollisuuksia ja mahdollisia roolimalleja nuorille. (Murray 2003, 18–22.) Myös Werner (2000) sai tutkimuksessaan tuloksia, joiden mukaan sosiaalisen tukiverkon rooli selviytymisen edistäjänä oli keskeinen. Esimerkiksi sukulaiset ja naapurit olivat tärkeitä tukijoita, kun taas var-

(24)

24

haisaikuisuudessa seurustelukumppanin merkitys korostui. Lisäksi Werner korosti vanhemmuuden ja hyvän hoidon tärkeyttä kehityksen pohjana. (Werner 2000.)

Myös sijaishuoltopaikka voi tarjota lapselle tai nuorelle suojaavia tekijöitä sijaishuollon aikana. Sijaishuoltopaikan pysyvyys, jatkuvuus ja laadukas huolenpito ennustavat esimerkiksi sijaishuollon päättymisen jälkeen parempaa menestystä opinnoissa, työllisyyt- tä, aloilleen asettumista ja parempaa sosiaalista integroitumista yhteiskuntaan. Sijais- huollossa olevan lapsen tai nuoren kiintymys vähintään yhteen sijaishuoltopaikan huol- tajaan voi korjata aikaisemmin syntyneitä vaurioita ja auttaa lasta tai nuorta tulevaisuudessa luomaan ihmissuhteita. Turvallinen kiintymys mahdollistaa lapselle tai nuorelle oman potentiaalin kehittämisen ja sijaishuoltopaikan huolenpito voi muodostua yksilön elämän käännekohdaksi. Sijaishuoltopaikka voi auttaa lasta tai nuorta muodostamaan itsestään positiivisen minäkuvan, mikä voi toimia tulevaisuudessa suojaavana tekijänä.

Sijaisperhe voi tarjota nuorelle suojaavia tekijöitä myös kiinnittämällä huomiota jo hy- vissä ajoin niihin taitoihin, joita nuori tulee tarvitsemaan itsenäistyttäessä. Tällaisia taitoja ovat esimerkiksi suunnittelu, ongelmanratkaisukyky ja sosiaaliset taidot sekä käy- tännön taidot, kuten kotitaloustyöt ja itsestä huolehtiminen. Lisäksi sijaisperhe voi tarjota itsenäistymisvaiheessa nuorelle niin emotionaalista tukea kuin käytännön apuakin.

(Stein 2005.)

Tutkimusten mukaan sijoitetun lapsen tai nuoren hyvän koulumenestyksen takana on sijaishuoltopaikan tukeva ja kannustava ilmapiiri sekä auttaminen koulutehtävissä. Si- jaisperheiden kohdalla perheen omat lapset voivat auttaa sijaislapsia koulutehtävissä ja toimia roolimalleina. On myös havaittu, että useista sijoituksista huolimatta on mahdollista saavuttaa koulumenestystä, kunhan lapsi ei joudu vaihtamaan koulua sijaishuoltopaikan vaihtuessa. Samassa koulussa jatkaminen mahdollistaa jo luotujen kaverisuhtei- den ja opettaja-oppilassuhteen säilymisen. Koulumaailman lisäksi vapaa-ajalla erilaisiin toimintoihin osallistuminen voi lisätä lapsen tai nuoren kohdalla suojaavien tekijöiden määrää. Vapaa-ajan aktiviteetit voivat esimerkiksi tarjota uusia ystäviä, uusia mahdollisuuksia, kehittää erilaisia taitoja ja lisätä tunne-elämän kypsyyttä. (Stein 2005.)

(25)

25 3.2 Resilienssi ja posttraumaattinen kasvu

Suomessa resilienssin käsitettä ei ole käytetty kovin paljon ja etenkin sosiaalitieteiden puolella sen käyttö on vielä vähäistä. Sen sijaan esimerkiksi luonnontieteissä resilienssin käsitettä on käytetty enemmän. Käsitteenä resilienssi on siis melko uusi ja hyvin monimuotoinen, sillä jokainen tieteenala määrittelee sen hieman eri tavalla. Selviytymi- sestä tai selviytymiskyvystä käytetään englanninkielessä sanaa resilience (Reinikainen 2009, 163). Resilience on suomennettu myös joustavaksi selviytymiseksi (Rönkä 1992, 42). Resilienssillä tarkoitetaan kykyä sopeutua ja selviytyä uhkaavista tai vaativista ti- lanteista (Harms 2015, 10). Resilienssi määritellään yksilön persoonallisuuden piirteek- si, mutta se ei kuitenkaan ole luoneeltaan muuttumaton, vaan sitä on mahdollista kehit- tää. Yksilö, jolla on hyvä resilienssi pärjää esimerkiksi uusissa, vaativissa tilanteissa hyvin, sopeutuu stressiin ja toipuu siitä nopeammin kuin yksilö, jolla ei ole resilienssiä.

(Cook 2013, 327–328; Robertson & Cooper 2013.)

Robertson ja Cooper (2013) tuovat artikkelissaan esille, että ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää resilienssille, vaan he erottavat traumasta toipumisen lisäksi kaksi muuta ulottuvuutta resilienssin käsitteelle. Robertson ja Cooper tuovat esille resilienssin psy- kologisen ulottuvuuden, jolla he tarkoittavat sitä, että yksilö pystyy säilyttämään mie- lenterveyden ja hyvinvoinnin vastoinkäymisistä huolimatta. Kolmas ulottuvuus on käyt- täytymiseen liittyvä, jolla tarkoitetaan sitä, että yksilö pystyy toimimaan tehokkaasti ja keskittymään tehtäviin niin työssä kuin kotonaan elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

(Robertson & Cooper 2013.) Resilienssi ei siis ole vain abstraktia selviytymistä joka tapahtuu yksilön pään sisällä, vaan se voi olla myös konkreettista selviytymistä arjen askareista.

Yksilön resilienssin olemassaoloa ei voida tietää ilman, että sitä on ikään kuin testattu.

Ei siis ole mahdollista olettaa, että yksilöllä on hyvä resilienssi, vaan sen osoittamiseksi yksilön elämässä on oltava jokin vakava uhka tai vastoinkäymisiä, ja yksilön tulee osoittaa sopeutumista ja selviytymistä näistä huolimatta. (Harms 2015, 11.) Myös Seery (2011) tuo tutkimuksessaan ilmi, että niillä henkilöillä, joilla ei ole ollut elämässään merkittäviä vastoinkäymisiä tai haasteita, ei voi olla myöskään resilienssiä. Huomioita- vaa on myös se, että henkilöillä, joilla oli ollut elämässään paljon vastoinkäymisiä ja haasteita, oli muita enemmän mielenterveysongelmia ja muita terveydellisiä ongelmia.

(26)

26

Sen sijaan jos elämässä on ollut haasteita ja vastoinkäymisiä sopivasti, ja siten, että henkilö on ehtinyt ikään kuin palautua edellisestä vastoinkäymisestä, henkilön voidaan katsoa hyötyvän vastoinkäymisistä, sillä hänelle voi kehittyä hyvä resilienssi. Vaikka vastoinkäymiset lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna ainoastaan kuormittavat henkilöä, pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna niiden voidaan nähdä olevan hyödyllisiä juuri resilienssin kehittymisen kannalta. Oleellista resilienssin kehittymiselle on vastoinkäymis- ten sopiva määrä ja sopiva ajoittuminen. (Seery 2011.)

Myös Robertson ja Cooper (2013) tuovat artikkelissaan esille, että yksilön kokemukset vaikuttavat siihen, kehittyykö resilienssiä. Persoonallisuus on siis ikään kuin pohja resilienssille, ja yksilön kokemukset ja ympäristö vaikuttavat resilienssin kehittymiseen.

Resilienssin psykobiologisia tekijöitä tarkastelleet tutkijat ovat nimenneet kuusi tekijää, jotka auttavat säilyttämään hyvinvoinnin vastoinkäymisissä. Nämä tekijät ovat positiivinen asenne, hallintakeinojen (coping-keinojen) aktiivinen käyttäminen, fyysinen rasi- tus, sosiaalinen tuki, roolimallien olemassaolo, kognitiivinen joustavuus sekä moraali- nen ymmärtäminen. (Robertson & Cooper 2013.) Kuten voi havaita, resilienssin ja suojaavien tekijöiden käsitteet ovat osittain päällekkäisiä ja resilienssin tekijät muodostuvat suojaavista tekijöistä. Tässä tutkimuksessa käytän näitä käsitteitä siten, että resilienssi on selviytymiskykyisyyttä, jota suojaavat tekijät edistävät. Joustava selviytyminen ei kuitenkaan ole vain suojaavien tekijöiden summa, vaan se on prosessi, joka koostuu vaikeuksien ja haasteiden voittamisesta (Rönkä 1992, 42).

Resilienssiä on alettu tutkimaan ihmistieteissä 1970-luvulla. Yksi sen ajan kuuluisim- mista tutkijoista on Emmy Werner, joka tutki 660 lapsen elämää syntymästä aikuisuuteen. Wernerin yli kolme vuosikymmenystä kestänyt tutkimus köyhissä oloissa eläneistä lapsista auttoi merkittävästi nykyisen resilienssin käsitteen ymmärtämisessä. (Zolkoski

& Bullock 2012.) Resilienssitutkimusta itsenäistyvien nuorten osalta on tehty sekä suur- ten ryhmien pitkittäistutkimuksina että ns. riskiryhmien, kuten esimerkiksi sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten poikkileikkaustutkimuksina ja lyhyinä pitkittäistutkimuksina.

(Burt & Paysnick, 2012.)

Kauain saarella toteutetun, 40 vuotta kestäneen pitkittäistutkimuksen mukaan riskiolo- suhteista ponnistaneista lapsista paremmin elämässä selviytyivät ne, joilla oli korkeampi älykkyysosamäärä ja helppo temperamentti sekä ne, jotka olivat lapsuudessaan kokeneet

(27)

27

hyvää vanhemmuutta. Ne yksilöt, joilla todettiin nuorena olevan hyvä resilienssi, säilyt- tivät hyvän resilienssin myös aikuisena. Hyvän resilienssin omaavat eivät kuitenkaan selviytyneet täysin haasteitta, sillä heillä todettiin olevan enemmän fyysisiä ja somaatti- sia haasteita verrattuna sellaisiin yksilöihin, joiden lähtökohdat olivat olleet paremmat.

Keith Burt ja Amy Paysnick (2012) viittasivat teoksessaan Emmy Wernerin ja Ruth Smithin ideaan niin kutsutusta toisesta mahdollisuudesta, sillä he havaitsivat, että lapsuuden aikaisista useista eri riskitekijöistä huolimatta, osa nuorista onnistui kääntämään elämänsä suunnan positiiviseksi aikuisuuden siirtymävaiheen aikana ja sen jälkeen.

Näiden positiivisten muutosten nähtiin johtuvan muutoksista sosiaalisissa suhteissa ja elinolosuhteissa. Käytännössä näillä tarkoitetaan esimerkiksi prososiaalisen puolison löytymistä, lapsen saamista, uran luomista tai korkeakouluopintoihin hakeutumista.

(Burt & Paysnick, 2012.)

Resilienssiä on tutkittu myös pisteyttämällä resilienssiä. Eräässä riskiryhmiin keskitty- neessä tutkimuksessa pisteytettiin sadan 18–21 –vuotiaan sijaishuollosta itsenäistyneen nuoren aikuisen resilienssiä. Pisteytettäviä osa-alueita oli koulutukseen pääseminen, työhistoria, nuorena vanhemmaksi tulemisen välttäminen, vakaa asuminen sekä päihtei- den ja rikollisuuden välttäminen. Tuloksiksi saatiin, että naissukupuoli, korkeampi ikä, vähäinen määrä stressaavia elämäntilanteita, perheeltä ja ystäviltä saatu tuki sekä hengellisyys tuottivat positiivisimman pistemäärän tässä tutkimuksessa. Myös useissa muissa tutkimuksissa on todettu, että naissukupuoli ennustaa parempaa resilienssiä.

Kuitenkin on olemassa joitakin osa-alueita, joiden kohdalla naiset kuuluvat yleisesti miehiä suurempaan riskiin. Naisilla on esimerkiksi miehiä suurempi riski sairastua ma- sennukseen. (Burt & Paysnick, 2012.)

Resilienssin käsitteeseen liittyy läheisesti posttraumaattisen kasvun käsite. Posttrau- maattisen kasvun käsitteellä pyritään selittämään sitä, kuinka traumasta selviytymisen jälkeen yksilö voi kääntää tapahtuneet vahvuudeksi ja kasvaa ihmisenä. Tunnettu sanon- ta ”Se mikä ei tapa, vahvistaa” tiivistää hienosti posttraumaattisen kasvun idean (Jout- senniemi & Lipponen 2015, 2517).

Psykiatrian puolella on jo pitkään tutkittu trauman kokeneita ihmisiä, mutta tutkimus on hyvin pitkälti keskittynyt näkemään traumakokemuksen ainoastaan niin psyykkisten kuin fyysistenkin ongelmien aiheuttajana. Tämä negatiivinen lähestymistapa traumako-

(28)

28

kemuksiin on toisaalta ymmärrettävää, mutta olisi otettava kuitenkin huomioon myös se, että trauman kokeneista ihmisistä vain vähemmistö sairastuu pitkäaikaisiin psyykki- siin sairauksiin. Tämän vuoksi tutkimuksissa on alettu kiinnittää huomiota siihen, voisi- ko ihmisen traumaattisesta kokemuksesta aiheutunut kärsimys tarjota myös jotakin positiivista yksilölle. Tutkijat ovatkin havainneet, että trauman kokeneiden keskuudessa posttraumaattinen kasvu on paljon yleisempää kuin psyykkiset sairaudet. (Tedeschi &

Calhoun 2004, 58.)

Posttraumaattisen kasvun käsite on syntynyt erilaisista traumoista selviytyneitä ihmisiä tutkimalla. Posttraumaattista kasvua ennustavat ulospäin suuntautuneisuus, avoimuus uusille kokemuksille, miellyttävyys, tunnollisuus ja sellaisten selviytymiskeinojen käyt- täminen, jotka keskittyvät ongelman ratkaisuun ja emootioiden huomioimiseen. Myös optimismin ja myönteisten tunteiden ilmenemisen on nähty edistävän posttraumaattista kasvua trauman laadusta riippumatta. (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2517.) Post- traumaattinen kasvu ilmenee yksilön elämässä positiivisina asioina, kuten esimerkiksi parantuneina ihmissuhteina, uusina mahdollisuuksina, parempana elämän arvostuksena, vahvuuden tunteena sekä henkisenä kasvuna. Voidaan siis sanoa, että trauman kokemi- sesta ja siitä selviytymisestä on ollut hyötyäkin. (Tedeschi & Calhoun 2004, 58.) Post- traumaattisen kasvun katsotaan olevan yksilössä tapahtunutta muutosta, mikä on aiheutunut trauman jälkeisestä psykologisesta työstämisestä. Posttraumaattisen kasvun rinnal- la voi kuitenkin säilyä myös traumaan liittyvää kipua. (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2517.)

Tedeschi ja Calhoun (2004) tuovat esille havaitsemansa paradoksin, jonka mukaan trauman kokeneet ihmiset kertovat olevansa samanaikaisesti vahvempia, mutta myös haavoittuvampia. Traumasta selviytyminen on siis tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, mutta samalla heidän kyky tuntea empatiaa ja myötätuntoa on parantunut, mikä tekee heistä haavoittuvampia kuin ennen. Parantunut kyky kokea empatiaa ja myötätuntoa on yksi tyypillinen posttraumaattisen kasvun piirre. Tyypillistä posttraumaattiselle kasvulle on myös olemassaoloon liittyvien kysymysten pohtiminen. Traumasta selviytymisen myötä päädytään miettimään elämän tarkoitusta ja hengellisiä asioita, mutta myös ar- vostamaan elämän pieniä asioita. (Tedeschi & Calhoun 2004, 58, 60.)

(29)

29

Trauman kokeminen herättää paljon kysymyksiä, eikä kysymyksiin välttämättä löydy vastauksia, mutta trauman käsitteleminen on välttämätöntä elämän jatkuvuuden kannalta (Tedeschi & Calhoun 2004, 60). Trauman kognitiivisen työstämisen lisäksi kasvua edistää halu jakaa kokemusta, ympäristön tuki sekä ymmärrys traumaan sisältyvästä muutoksen mahdollisuudesta (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2518). Yksilön on tie- dostettava trauman myötä muuttuneet olosuhteet ja asetettava uusia tavoitteita itselleen löytääkseen uuden suunnan elämässä. On kuitenkin muistettava, että trauma itsessään ei tuota yksilön kasvua, vaan kasvun edellytyksenä on yksilön selviytyminen traumasta.

(Tedeschi & Calhoun 2004, 60.)

3.3 Aikaisempi tutkimus huostassa olleiden nuorten selviytymisestä

Suomessa Maritta Törrönen ja Teemu Vauhkonen (2012) ovat tutkineet, millainen on itsenäistyvien nuorten hyvinvointi ja mitkä tekijät lisäävät tai vähentävät heidän hyvin- vointiaan. Tutkimuksen tuloksissa tuli esille, että nuorten itsenäisen elämän epäkohtana mainitaan useimmiten taloudellinen tilanne. Nuoret kuitenkin arvioivat omia valmiuksi- aan selviytyä itsenäisestä elämästä hyviksi (Törrönen & Vauhkonen 2012, 57, 70.)

Johanna Hiitola (2009) keräsi tutkimuksessaan aineiston, joka koski Tampereella, Hä- meenlinnassa, Porissa ja Tampereen seutukunnassa vuonna 2007 lakkautettuja huostas- sapitoja. Aineisto käsittää yhteensä 89 lasta ja nuorta. Aineisto on kerätty sosiaalityön- tekijöiltä, jotka arvioivat lasten ja nuorten tilannetta huostaanoton päättymisen jälkeen asumisen ja verkostojen suhteen, sekä sen suhteen, miten nuori viettää päivänsä. Tar- kastelin tutkimusta vain niiltä osin, kun huostassapito oli lakannut täysi-ikäisyyden vuoksi, sillä myös tässä tutkimuksessa osallistujien huostaanotto oli päättynyt täysi- ikäistymiseen tai sijaishuoltopaikasta itsenäistymiseen hieman ennen täysi-ikäisyyttä.

Tutkimuksessa nuoret jaettiin kolmeen ryhmään, sen perusteella, millaiset eväät heillä on tulevaisuuden suhteen. Ryhmät olivat: 1) heikot eväät, riskejä, 2) sekä riskejä että suojaavia tekijöitä, 3) hyvät eväät. Eniten nuoria sijoittui toiseen ryhmään, joilla on sekä riskejä että suojaavia tekijöitä. Toisiksi eniten nuoria sijoittui kolmanteen ryhmään, joilla on hyvät eväät tulevaisuuteen. Tutkimuksella ei kuitenkaan saatu yksiselitteistä vastausta siihen, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, onko nuorella sijaishuollon päätyttyä hy- vät vai huonot eväät tulevaisuuteen. Karkeasti voidaan kuitenkin olettaa, että perheval-

(30)

30

taisen sijoitushistorian omaavat ja varhain lapsuudessa sijoitetut saavat keskimääräistä paremmat eväät tulevaisuuteen. Myös tyttöjen arvioidaan pärjäävän poikia paremmin.

(Hiitola 2009.) Tarja Heino ja Marianne Johnson (2010) ovat tehneet vastaavanlaisen havainnon. Heidän mukaansa parhaiten elämässä selviytyvät juuri perhehoitoon hyvin nuorena, 0–12 -vuotiaina, sijoitetut tytöt. (Heino & Johnson 2010, 285.)

Myös Markku Jahnukainen (2007) on hahmottanut tutkimuksessaan kolme erilaista elämänkulkua koulukodista ponnistavien nuorten aikuisten myöhemmästä elämästä.

Jahnukaisen tutkimuksessa nuorista hahmottui eniten ns. selviytyjiä, joilla elämä eteni hyvin, toisin kuin Hiitolan (2009) tutkimuksessa, jossa eniten nuoria sijoittui ryhmään, jossa elämään kuului sekä riskejä että suojaavia tekijöitä. Jahnukaisen tutkimuksessa oleellisia havaintoja oli myös se, että tytöt ovat poikia useammin selviytyjiä ja yleensä nuoren elämä muuttuu vakaammaksi kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen. Jahnukainen tuo esille, että koulukotitaustalla sekä myönteinen että negatiivinen elämänkulku ovat kumpikin mahdollisia, mutta usein tutkimuksissa jätetään vähemmälle huomiolle positiivisen elämänkulun saavuttavat nuoret. (Jahnukainen 2007.)

Sarianna Reinikainen (2009) on tutkinut nuorisokodissa asuneiden tyttöjen kokemuksia nuorisokodissa elämisestä, ja sitä, kuinka he ovat selviytyneet elämässään nuorisokodista lähtemisen jälkeen ja myöhemmin aikuisina itsenäisessä elämässään. Osallistujat muistelivat aikaa heti nuorisokodista lähtemisen jälkeen yleisesti vaikeana. Myöhem- min, itsenäisessä elämässä, osallistujien oma kokemus oli, että he olivat selviytyneet elämässään hyvin, vaikka kaikkiin elämän osa-alueisiin he eivät olleetkaan täysin tyyty- väisiä. Vaikka koko väestöön verrattuna osallistujat olivat menestyneet elämässään kes- kitasoa huonommin, heidän oma kokemuksensa selviytymisestä oli suhteellisen hyvä.

(Reinikainen 2009.)

Myös kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu tuloksia, joiden mukaan sijoitettuna olleet lapset selviytyvät aikuisuudessa muita heikommin. Bo Vinnerljung ja Marie Sallnäs (2008) saivat Ruotsissa tekemässään tutkimuksessa tuloksia, joiden mukaan lapsuudessaan sijaishuollossa olleet olivat aikuisuudessa muita todennäköisemmin työttömiä, hei- dän koulutustaustansa jäi muita heikommaksi, he alkoivat odottaa ensimmäistä lastaan muita nuorempana, heillä oli suurempi riski sairastua psyykkisesti ja kuolla aikaisemmin muihin vastaavan ikäisiin verrattuna. Vastaavia tuloksia on saatu myös muista Poh-