T
AIDE TYÖMENETELMISSÄ JA TUTKIMUKSESSALeo Nyqvist: VTT, sosiaalityön profes- sori, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto
Känkänen Päivi: Taidelähtöiset mene- telmät lastensuojelussa – kohti tilaa ja kokemuksia. Tutkimus 109. Helsinki.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Hel- sinki 2013, 131 s.
Päivi Känkäsen artikkeliväitöstutkimus paikantuu erityisosaamista vaativaan lastensuojeluun koulu kotikontekstissa.
Tutkimuksessa etsitään taiteen keinoin uusia tiedontuottamisen ja kohtaami- sen tapoja lastensuojeluun. Taideperus- taisen tutkimuksen idean mukaisesti tiedontuotta misesta voidaan puhua pro- sessina, joka on tässä tapauksessa run- saan vuosikymmenen mittainen. Pääosa tutkimusaineistosta on kerätty valtion koulukodeissa toteutetuissa taidepai- notteisissa hank keissa. Tutkija näkee tutkimushankkeensa osana meneillään olevaa lastensuojelun paradigmamuu- tosta, joka korostaa lasten ja nuorten osallisuutta. Tutkimuksessa taidelähtöi- syyttä ei tarkastella perusteellisemmin osana sosiaalityötä eikä käsitteellisiä paikannuksia tässä suhteessa tehdä.
Pohjoismaisessa vertailussa suomalai- nen lastensuojelu on laitospainotteis- ta, ja repressiiviset toimin takäytännöt ovat olleet hallitsevia. Historiallisena juonteena järjestelmäkeskeisyys väistyy tuskallisen hitaasti. Koulukotilasten läh- tökohdat ovat lastensuojelullisesti vai- keimmat kaoottisten ja trauma tisoivien kotiolojen johdosta. Päihteet, mielen-
terveysongelmat ja väkivalta ovat olleet heidän elä mässään läsnä ja lapsuusaikaa leimaa usein puuttuva vakaus vaihtu- vine kasvuympäristöineen. On gelmat ilmenevät viimeistään puberteetti-iässä muun muassa identiteetti- ja tunnetason ongelmina. Käytös- ja mielialahäiriöt ovat tavallisia. Lasten suojelumme kyky vastata kuvatun kaltaisiin ongelmiin ei ole ollut järin hyvä, ja laitoksissa on nuoria, joiden sijoitus paikka ei ole hoi- dollisesti paras mahdol linen.
Tutkimuksessa pyritään osoittamaan, että taidelähtöisin menetelmin on mah- dollista luoda nuorten kasvuympäris- töön kontrollista vapaata tilaa, kehittää aikuisten ja nuorten kommunikaatiota sekä auttaa nuoria saamaan kosketus omiin tunteisiinsa. Eri hankkeiden myötä tutkimuksen taideläh töisiin me- netelmiin kuului yhtenä narratiivinen metodi. Siinä yksilön elämänkokemuk- sia jäsennettiin omaelämäkerrallisella aineistolla, joka sisälsi muun muassa omaan elämään liittyviä tapahtumia, elä mäntarinoita, valokuvakollaaseja, verkostokarttoja, elämänjanoja sekä ru- nojen ja laulujen sanoituk sia. Toisena menetelmänä oli musiikki, jonka avulla on mahdollista etsiä ja sanoittaa tunte- muksia, esittää mielipiteitä, hakea ilma- uksia tunteille sekä harjaantua musiikin esittämiseen. Kolmantena taidelähtöi- senä metodina oli nuorten ja aikuisten draamatyöskentely. Nuorten teatteri- toiminnan sisällöllisenä tavoitteena oli nuorten identiteetin tutkiminen, mi- näkuvan vahvistaminen ja itseilmai sun kehittäminen.
Sosiaalityön historiasta tiedämme, että taidelähtöisyydellä on pitkät perinteet, sillä muun muassa Jane Addamsin Hull
House-setlementissä pidettiin tärkeänä estetiikkaa ja taiteellista toimintaa, ku- ten kuvataiteita, musiikkia ja teatte ria.
Päivi Känkäsen tutkimuksessa taide- lähtöisyys muistuttaa monessa suhtees- sa myöhemmin taideterapiassa tehtyjä määrittelyjä, joissa taide nähdään sel- laisena ajatusten ja tunteiden ei-kie- lellisenä ilmaisumuotona, jonka avulla voidaan lisätä henkilökohtaista kasvua, it seymmärrystä sekä edistää tunne-elä- män eheytymistä. Tutkimuksessa teh- dään selkeä ero taidete rapiaan, mutta taide lähtöisellä toiminnalla sanotaan kuitenkin olevan terapeuttisia vaiku- tuksia. Tältä osin lukija kaipaa jäsenty- neempää käsiteanalyysia.
Tutkimuksessa englanninkielinen ter- mi ”art(s)-based” kääntyy suomeksi kahdella tavalla riippuen siitä, viitataan- ko sillä työ- vai tutkimusmenetelmiin.
Työmenetelmät ovat ”taidelähtöisiä”, mutta tutkimus ”taideperustaista”. Alan auktoriteetteihin viitaten taideperus- tainen tutkimus määritellään taiteen systemaattiseksi käytöksi tiedon tuotta- misen välineenä tarkoituksena syventää ymmärrystä sekä kokijoiden että tutki- joiden keskuudessa. Tutkija on toimi- nut eri hankkeissa myös kouluttajana ja työmenetelmien kehittäjänä. Toimija- joukko on suuri, sillä lasten ja nuorten sekä koulukotityönte kijöiden lisäksi tutkitussa toiminnassa on ollut mukana myös taiteilijoita ja koulutet tavia sekä tutki muslaitoksen ja eri oppiaineiden edustajia. Toimintaa käsittelevissä nel- jässä kotimai sessa ja yhdessä kansainvä- lisessä artikkelissa voidaan tavoittaa ym- märrettävästi vain osa aineistopohjasta, joka hank keiden pohjalta on syntynyt.
Tutkijaa on innoittanut taideperus- taisen näkökulman valinnassa Patricia Leavyn (2009) teos ”Met hod Meets Art: Arts-based Research Practice”, jota voi suositella sekä aihepiiristä kiin- nostuneille tutkijoille ja opiskelijoille että laadullisten tutkimusmenetelmi- en opetukseen. Leavy itse katsoo, että uuden metodologisen genren syntyyn on vaikuttanut merkittävästi taidetera- peuttisesta toiminnasta saatu tieto. Tut- kimuksessa on omaksuttu sellaisenaan Leavyn käsite ”carving”, sillä yhtenä metodina on ”veistotekniikka”, joka määrittyy ”hybridiseksi käytäntöläh- töiseksi metodologiaksi, taiteen kielellä havainnoimiseksi ja ymmärryksen kar- tuttamiseksi”. Menetelmällä yritetään tavoittaa sekä yksityinen että yhteisöl- linen ulottuvuus. Veistäminen toimii metaforana prosessinomaiselle, vaiheit- tain etenevälle työtavalle, jossa praktiik- ka ja teoria kietoutuvat tiiviisti yhteen.
Taideperustaisessa tutkimuksessa tutkija kuvaa, tunnustelee ja löytää. Tutkimuk- sen veistotekniikka ei oikein avaudu lukijalle vaikeaselkoisen ja hieman epä- loogisen kuvion avulla, mutta tutkijan teksti toimii tässä suhteessa paremmin.
Tutkimuksen kritiikille alttein kohta on teoreettisiksi ja käsitteellisiksi si- toumuksiksi otsikoitu luku. Teoreetti- sia perusteluja haetaan muun muassa kiintymyssuhdeteoriasta, Paulo Freiren ajattelusta, sosiokulttuurisesta innosta- misesta sekä Kolbin kokemuksellisen oppimisen teoriasta. Esiin nousevat myös postmoderni epävarmuus ja lei- mattu identiteetti. Keskenään erita- soiset teoriat käsitellään kolmen sivun puitteissa. Tällöin ei voida puhua teo- rioihin sitoutumisesta tai eklektismistä, vaan korkeintaan erilaisista käsitevai-
E
RIARVOISTAVAN YHTEISKUN-
NAN HUONO
-
OSAISUUSkutteista. Yksi tapa jäsentää käsitepe- rustaa olisi voinut olla tukeutuminen koke muksellisuuden, identiteetin ja re- lationaalisuuden käsitteisiin, jotka muo- dostavat tutkimuksessa selvän juonteen.
Luovien ja toiminnallisten menetel- mien kehittäminen lastensuojelutyössä saa yleensä osakseen in nostusta, mutta kaikki eivät niistä innostu. Kysymyk- seen siitä, miten taidelähtöisyys saatai- siin vakiin nutettua esimerkiksi lasten- suojelun laitosympäristöön, on vaikea antaa tyhjentävää vastausta. Tut kija to- teaa mielipiteenään pitkän kokemuk- sen pohjalta, että taidelähtöisten työ- menetelmien kehit täminen kannattaa.
Konkreettisia edistämisohjeita haetaan jopa manageriaalisesta kielestä puhutta- essa johdon sitouttamisesta. Oman ko- kemukseni pohjalta en oikein usko tähän. Mielestäni muutos lähtee koulu- tuksesta, jossa luovat opetusmenetelmät ja esimerkiksi taidekasvatus voisivat edistää asiaa. Myös kliinistä asiakkaiden kohtaamista sisältyy sosiaalityön koulu- tukseen nykyisin liian vähän. Näyttää siltä, että lastensuojelu kiinnostaa opis- kelijoita koulutuksen eri tasoilla muita sektoreita enemmän, mutta tästä huoli- matta pako kentältä käy vilkkaana. Kyse ei ole vain työn kuormitta vuu desta, vaan myös kyvyttömyydestä kohdata tunnetasolla vaikeasti oireilevia lapsia ja heidän per heitään. Meidän onkin syy- tä vakavasti miettiä, millaista koulutusta tarjoamme lastensuojelutyöhön suun- tautuville. Tästä vakuutuin lopullisesti luettuani oikeusministeriön selvityksen 8-vuotiaan lapsen kuolemaan johta- neista tapahtumista.
Tutkijan tehtävä on ollut vaativa, sillä esikuvia ei ole ollut liiaksi. Taideperus-
tainen tutkimuslähtö kohta on kehkey- tynyt matkan varrella. Tutkimuksen an- siona on pitkältä ajalta kerätty aineisto, joka artikkelien kautta fokusoituu hyvin tutkimuksen yhteenveto-osassa. Tutki- mus tuottaa uutta käsitteis töä taideläh- töiseen työskentelyyn lastensuojelus- sa. Se tavoittanee myös kiinnostuneen lukijakunnan ja toimii peruslähteenä aihepiirin tutkijoille, joita ajattelen löytyvän ainakin yhteisösosiaalityön pa rista. Päivi Känkänen on uranuurta- ja sekä taidelähtöisten työkäytäntöjen kehittäjänä että uuden tutkimukselli- sen ajattelutavan esiin nostajana. Usko omaan asiaan hallitsee tutkimusta alus- ta lop puun. Tämä seikka ei ole aivan vähäinen, kun puhutaan ajattelutapo- jen muuttamisesta lastensuojelu työssä.
Traumatisoivissa oloissa kasvaneet lapset ja nuoret tarvitsevat tunnetyös- kentelynsä tueksi sopivan ja turvallisen tilan pääs täkseen kosketuksiin kipeiden ja osin torjuttujen muistojensa kanssa heidän omaa identiteettiään ja tunne- hallintaansa tukevalla tavalla.
Paula Saikkonen: VTM, tutkija, Ter- veyden ja hyvinvoinnin laitos
Mikko Niemelä & Juho Saari (toim.) Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa.
Kelan tutkimusosasto, Helsinki 2013, s.
195.
Kelan tutkimusosaston tuore julkaisu perkaa huono-osaisuuden käsitettä ja ilmiötä. Kirja koostuu yhdeksästä varsin erilaisesta artikkelista. Oppikirjamaiset kaksi ensimmäistä artikkelia tarkaste-
levat huono-osaisuutta käsitteenä ja ilmiönä. Viisi seuraavaa artikkelia ku- vaavat tarkasti rajattuja ”huono-osai- suuden notkelmia”: työmarkkinatuen saajia, vankeja, oikeuspsykiatrian po- tilaita, asumispalveluyksikön asiakkai- ta ja kristillisen päihdetyön asiakkaita.
Kirjan kaksi viimeistä artikkelia keskit- tyvät kahden huono-osaisuuden näkö- kulmasta olennaisen organisaation toi- mintaan: EU:n ruoka-apuohjelmaan ja Raha-automaattiyhdistyksen tukemaan matalan kynnyksen toimintaan.
Mikko Niemelän ja Juho Saaren yh- teisartikkeli toimii teoksen johdantona ja kertaa suomalaisen huono-osaisuus- tutkimuksen keskeiset piirteet. Artik- keli valaisee erilaisia lähestymistapoja huono-osaisuuden tutkimukseen. Pää- piirteissään huono-osaisuus näyttäytyy seurauksena eriarvoistavasta politiikasta, johon on päädytty 1990-luvun laman varjossa sekä yleisestä (länsimaiden) yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa osa väestöstä jää osattomaksi pysyvistä työsuhteista ja niihin liittyvästä turvasta, kuten ansiosidonnaisesta työttömyys- turvasta ja työterveyshuollosta.
Sakari Kainulainen ja Juho Saari pa- neutuvat huono-osaisuuden käsittee- seen pohtien objektiivisen ja koetun huono-osaisuuden suhdetta. Varsin pe- rusteellisesti argumentoiden he pääty- vät esittämään, että hyvä- ja huono- osaisuus ovat kasautuvia ominaisuuksia, kun määrittelyssä huomioidaan sekä subjektiiviset että objektiiviset tekijät.
Kainulainen ja Saari tarkastelevat, ero- aako objektiivisesti määriteltyjen huo- no-osaisten, kuten asuntola-asukkaiden ja ruokajonojen asiakkaiden, koettu huono-osaisuus työikäisen väestön
huono-osaisuuden kokemuksista. Tut- kimus tuo esille eroja huono-osaisten ryhmän sisällä. Objektiivisesti heikois- sa olosuhteissa elävien hyvinvointia on mahdollista vahvistaa, mutta se edellyt- tää räätälöityjä ja ihmisten kokemukset huomioivia ratkaisuja. Politiikkatoi- mien suunnittelu pelkästään tulo- ja elintasotietojen pohjalta ei riitä.
Ilpo Airio ja Mikko Niemelä kirjoit- tavat työmarkkinatuen saajien koe- tusta terveydestä ja toimeentulosta kyselyaineistoon perustuen. He ana- lysoivat, miten sukupuoli, ikä, perhe- tyyppi, koulutus, työttömyyden kesto ja työttömyyttä edeltävä ammattiasema ovat yhteydessä työmarkkinatuen saa- jien koettuun terveyteen ja toimeen- tuloon. Huonoksi koettu terveys ja tyytymättömyys elintasoon yhdistävät työmarkkinatuen saajia. Työttömät ko- kevat yleensä terveytensä ja toimeentu- lonsa työssäkäyviä heikommaksi ja tässä joukossa työmarkkinatuen saajat jäävät pahnan pohjimmaisiksi.
Huono-osaisuuden piiloon jäävistä notkelmista tarkastellaan ensin vankeja.
Tomi Lintosen ja Matti Joukamaan ar- tikkelin luoma kuva on lohduton: van- kien sosiaalinen asema on selvästi huo- nompi kuin tavallisella suomalaisella väestöllä, somaattisia sairauksia ilmenee runsaasti, mielenterveyden häiriöt ovat tavallisia ja työkykyisten osuus on huo- mattavan pieni. Miisa Törölä keskittyy vielä pienempään notkelmaan, oikeus- psykiatrian potilaisiin hyvinvointiyh- teiskunnassa. Tulokset ovat samankal- taisia kuin Lintosella ja Joukamaalla.
Oikeuspsykiatrian potilaista suuri osa on ollut ennen syytteenalaista tekoaan perheettömiä, työmarkkinoiden ulko-
puolella, päihdeongelmaisia ja rikoksen tehneitä. Valtaosa on myös lähtöisin al- haisesta sosioekonomisesta asemasta ja yli puolella lapsuuden kodin ongelmat näyttävät kasaantuneen. Antti Kou- vo toteaa artikkelissaan ruokajonon ja asumispalveluyksikön asiakkaiden luottamuksen ihmisiä ja palveluinsti- tuutioita kohtaan poikkeavan yllättävän vähän laajemmilla otoksilla saaduista tutkimustuloksista. Anna Sofi a Salo- nen puolestaan kuvaa luottamuksen säröjä kristillisen päihdetyön asiakkai- den keskuudessa. Tässä artikkelissa jää epäselväksi, miksi Salonen on päätynyt tutkimaan juuri kristillistä päihdetyötä.
Mitä olennaista eroa sillä on mahdol- lisesti muuhun päihdetyöhön, ja miten tehdyt valinnat vaikuttavat tuloksiin ja niiden tulkintoihin?
Maria Ohisalon artikkeli tarkastelee EU:n ruoka-apuohjelman taustoja ja vakiintumista Suomessa. Suomi on ainoa Pohjoismaa, joka vastaanottaa EU:n elintarvikeapua. EU:n hallinnossa ruoka-apu on osa maatalouspolitiikkaa, ei esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa. Tämä on pieni kuriositeetti, mutta esimerk- ki siitä, miten unioni valtaa jalansijaa kansallisesta sosiaalipolitiikasta. Kir- jan viimeisessä artikkelissa Janne Jalava ja Samuli Koiso-Kanttila käsittelevät RAY-rahoitteisia järjestöjä Luhman- nin systeemiteorian viitekehyksessä ja pohtivat matalan kynnyksen toiminnan edellytyksiä huono-osaisuuden lieven- tämisessä.
Kokonaisuutena kirja piirtää huono- osaisuudesta ja sen kasautumisesta loh- duttoman kuvan. Tämä on ennakoitu lopputulos, kun huomio kohdennetaan yleensä näkymättömiin notkelmiin.
Teoksen ansio on notkelmien osoit- taminen ja yhteiskunnallisen eriarvoi- suuden konkretisoiminen. Lukija jää kuitenkin vielä kaipaamaan viitteitä notkelmien muuttamiseksi niemiksi tai edes vähän näkyvimmiksi saarelmiksi.
Useammassa artikkelissa toistuu väestö- tason kyselyiden alhainen vastauspro- sentti. Siten kyselyiden luotettavuus on helposti kyseenlaistettavissa, eritoten huono-osaisuuden tutkimuksessa. Ale- nevien vastausprosenttien seurauksena on yhä merkityksellisempää hyödyn- tää yhtäältä erilaisia rekisteriaineistoja ja toisaalta pyrkiä keräämään aineisto suoraan perusjoukosta. Rekisteriaineis- tojen järjestelmällinen kehittäminen ja hyödyntäminen, tai ylipäänsä pitkäjän- teisen seurantatiedon tuottaminen olisi toivottavaa, mutta ei välttämättä aivan linjassa maan hallituksen toivoman ket- terän ja nopean tutkimuksen kanssa.
Kirjaa lukiessa selkenee ajatus siitä, että palvelujärjestelmän suunnitteluun on otettava mukaan myös kuntalaiset.
Tässä tapauksessa kuntalaiset eivät tar- koita vain hyväosaista ja työssäkäyvää keskiluokkaa, jota nykyinen sosiaalitur- vajärjestelmä näyttäisi palvelevan vielä kohtuullisen hyvin. Kaikilla kuntalai- silla pitäisi olla mahdollisuus tulla pal- veluissa ymmärretyksi siinä määrin, että he saavat tarvitsemansa tuen. Esimer- kiksi päihde- ja mielenterveysongelmia poteva henkilö jää liian helposti vaille tarkoituksenmukaista apua. Toisaalta, hyväkään palvelujärjestelmä ei auta, jos perusturvan taso on liian alhainen.
Huono-osaisuuden käsite on ehkä epämääräinen, mutta subjektiivisen huono-osaisuuden tutkimus valottaa
hyvin sitä, etteivät samassa sosioekono- misessa asemassa olevat ihmiset lähde samalta viivalta. Ihmisillä on erilaisia voimavaroja parantaa elämänsä edelly- tyksiä ja näitä voimavaroja pitäisi jul- kisissa palveluissa pystyä vahvistamaan.
Varsin pienilläkin teoilla voidaan tukea huono-osaisten hyvinvointia. Erilaisten sanktioiden sijaan voisi olla perustel- tua kiinnittää huomiota hyvinvointia laukaiseviin tekijöihin, kuten Airio ja Niemelä artikkelissaan toteavat. Tätä taustaa vasten on paradoksaalista, että osallistavaa sosiaaliturvaa puuhamaan on perustettu työryhmä, mutta samaan aikaan rajoitetaan pienituloisten mah- dollisuuksia lisäävien aikapankkien toi- mintaa.
Hyvinvointi ei näytä lisääntyvän yk- sinomaan taloudelliseen tukeen panos- tamalla edes yksilötasolla. Tästä syystä
olisi perusteltua käydä yhteiskunnal- lista keskustelua siitä, miten julkinen valta voi tuottaa hyvinvointia tukevia ja huono-osaisuutta ehkäiseviä raken- teita. Samassa yhteydessä olisi mah- dollista ehkäistä tulevaisuuden huono- osaisuutta luomalla raamit ekologisiin rajoihin mahtuvalle hyvinvoinnille, so- siaalipolitiikalle ja hyvinvointivaltiolle (ks. Helne ym. 2012).
Kokonaisuutena Huono-osaisten hy- vinvointi Suomessa on varsin pysäyttä- vä kuvaus yhteiskuntapolitiikan tuotta- masta eriarvoisuudesta.
KIRJALLISUUS
Helne, Tuula, Hirvilammi, Tuuli & Laatu, Markku (2012) Sosiaalipolitiikka rajal- lisella maapalolla. Helsinki: Kelan tutki- musosasto.
