74
ALUE JA YMPÄRISTÖ
42: 1 (2013) ss. 74–84
Heli Ponto ja Noora Pyyry
Lasten ja nuorten maantiede – menetelmät ja osallisuus
Vuoden 2012 Maantieteen päivien jälkimai- ningeissa syntyi idea tästä kirjoituskokoelmasta.
Käsillä olevaan teemaan liittyen Maantieteen päi- villä pohdittiin erityisesti lasten ja nuorten parissa tehtävän tutkimuksen eettisiä ja menetelmällisiä kysymyksiä. Keskustelun punaisena lankana kulki ajatus osallisuuden tärkeydestä mutta myös las- ten ja nuorten osallistumiseen liittyvistä haasteis- ta. Puheenvuoroja yhdisti kriittinen näkökulma osallistumisen ja osallisuuden mahdollisuuksiin.
Kriittisyys näkyy myös laajemmin tieteellisessä keskustelussa; osallisuutta ja osallistavia menetel- miä ruoditaan vilkkaasti nimenomaan eettisten ja valtaan liittyvien kysymysten suhteen. Monissa tutkimuksissa lapset ja nuoret käsitetäänkin margi- naaliryhmäksi, jolla ei ole aikuisten kanssa samoja oikeuksia esimerkiksi julkisessa tilassa. Marginaali- aseman esiintuominen on tärkeää, koska se paljas- taa lapsuuden ja nuoruuden rakentumisen dialek- tisessa suhteessa aikuisuuteen. Samalla pystytään kyseenalaistamaan lapsuuteen ja nuoruuteen liit- tyviä ”luonnollisuuksia” ja toisaalta paljastamaan lasten ja nuorten arkielämän rajoituksia.
Tällä hetkellä tehdään runsaasti kiinnostavaa lasten ja nuorten arkeen liittyvää tutkimusta niin maantieteen kuin muidenkin yhteiskuntatieteiden saralla. Kuten tämä Versus tuo esiin, myös Suo- messa lasten ja nuorten arkea koskevat asiat ovat tapetilla. Osallisuuden kysymykset ovat erityisen polttavia, koska lasten ja nuorten arkeen liittyvis- tä kysymyksistä keskustellaan vilkkaasti mediassa, esimerkiksi Helsingin Sanomien Mielipide-pals- talla. Tutkijoiden vastuulla olisi tuoda myös tähän keskusteluun kriittisiä ja usein hiljaisiksi jääviä ää- niä.
Sekä osallistavan että kriittisen tutkimusperin- teen mukaan lapset ja nuoret tulisi nähdä tutki- muksessa aktiivisina tiedon tuottajina, joilla on tieto omasta maailmastaan. Lapset ja nuoret ote- taan osallistavassa tutkimusprosessissa huomioon
kyvykkäinä toimijoina; tavoitteena on saada kuu- luviin heidän äänensä ja kannustaa heitä reflek- toimaan omaa tilannettaan ja asemaansa. Tavoite on vaikea, eikä mikään menetelmä voi yksin taata lasten ja nuorten osallisuutta. Osallistaminen ja
”äänien” kuunteleminen on tärkeää, kunhan pide- tään mielessä, että tutkijan tulkinta on kuitenkin se ”ääni”, joka akateemisessa keskustelussa puhuu.
Tämä ”ääni” on lisäksi miltei aina kirjoitetus- sa muodossa, yleensä vielä akateemisella kielellä.
Koska lapsilla ja nuorilla ei useinkaan ole yhteis- kunnassa samoja oikeuksia päättää omaa elämään- sä koskevista kysymyksistä kuin aikuisilla, koem- me että tutkijoilla on vastuu toimia tutkittaviensa puolestapuhujina. Vaikka tietoa tuotetaan yhdessä, on tutkijalla kuitenkin kyky liittää yhdessä tuotet- tu tieto ja tutkittaviensa moninaiset ”äänet” laa- jempaan kontekstiin. Parhaimmassa tapauksessa akateemisen tiedon hegemoniaa voidaan siis pur- kaa osallistavan tutkimuksen keinoin, sisältä käsin.
Käsillä olevat kirjoitukset pureutuvat nimen- omaan osallistumiseen liittyviin käytännön kysy- myksiin ja tuovat uusia lähtökohtia lasten ja nuor- ten kanssa tehtävän tutkimuksen toteuttamiseen.
Keskustelun avaa Elina Stenvall käsittelemällä osal- lisuuden ja osallistumisen määrittelyn ongelmalli- suutta. Nämä sanat on nykykeskustelussa kulutettu lähes tyhjiksi, ja niistä on tehty politiikan välineitä, joilla perustellaan mitä erilaisimpia päämääriä. Mi- ten tutkijan positiot sitten hahmottuvat osallista- vassa tutkimuksessa, jossa pyrkimyksenä on ottaa lasten ja nuorten osallistuminen ja heidän ”ää- nensä” tosissaan? Tätä pohtii kirjoituksessaan Heli Ponto herätellen lukijan samalla ajattelemaan myös tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Noora Pyyry vuorostaan laajentaa ajatusta osallistumisesta keskustelemalla valokuvaamisesta moniaistillisena osallistumisena sekä ympäröivään maailmaan että tutkimusprosessiin. Uusia lähestymistapoja kuvien tutkimuskäyttöön tarjoaa myös Markus Hilander
75
42: 1 (2013) ss. 74–84 ALUE JA YMPÄRISTÖ
Elina Stenvall
Osallistu, osallista, ole osallinen – mistä oikein on kyse?
”Kuulemalla lasten ääni saadaan selville lasten mielipide.” Näin voisi alkaa lähes mikä tahansa 2000-luvun alun jälkeen Suomessa julkaistu lapsi- ja nuorisopolitiikkaan liittyvä raportti, selvitys tai politiikkaohjelma. Virke voisi jatkua esimerkiksi:
”Näin voidaan vahvistaa lasten osallisuutta ja antaa heille osallistumisen kokemuksia.” Tällaista viestiä vastaan on hankala argumentoida, sillä ajatus vies- tin takana on positiivinen ja hyvää tarkoittava. Ku- kapa ei haluaisi tukea lasten osallistumisen ja mieli- piteiden ilmaisemisen mahdollisuuksia? Tällaisella puheella jätetään sanomatta yhtä paljon kuin mitä tullaan sanoneeksi. Kuuleminen ja kuulluksi tule- minen ovat oikeuksia, jotka kuuluvat myös lapsille (ks. Lund 2007; Thomas 2007; Evans & Spicer 2008; Gallacher & Gallagher 2008). Kuuleminen sanana kuulostaa lähtökohtaisesti selkeältä ja yk- sinkertaiselta, mutta kenen lapsen ääntä itse asiassa tulisi kuulla? Riittääkö, jos kuulee niitä, joita ha- luaa kuulla, tai niitä, joita on mahdollista kuulla?
Vai onko käytävä kuulemassa jokaisessa koulussa, nuorisotalolla, kauppakeskuksessa, leikkipuistossa, päiväkodissa tai kerhossa kaikkien lasten ”ääni”, oli se sitten puhetta, itkua, huutoa tai kysyjälle sa- dattelua? Entä miten kuulla sellaisia ääniä, joita ei halua kuulla (Cook-Sather 2007)?
Mitä sitten tällä kuulemisella saadaan selville?
Poliittishallinnollisessa kontekstissa pyrkimyksenä on usein saada selville lasten mielipiteitä eri asi- oista. Mielipide on harvoin muuttumaton, eikä mielipidettä aina voi esittää sanallisesti, vaan se voi olla myös tekoja tai toimintaa, kuten paikal- ta poistumista. Lisäksi mielipiteen ilmaiseminen
itselle yhdentekevissä asioissa on harvoin koke- muksellisesti tärkeää tai merkittävää. Joidenkin tiettyjen ryhmään ”lapset” kuuluvien yksittäisten henkilöiden äänen kuuleminen, ja tämän ”äänen”
yleistäminen koskemaan myös muita lapsia, ei tar- koita, että lasten ääni jonain ryhmänä olisi kuultu, sillä asioille annetut merkitykset eivät ole yhteisiä (Purhonen et al. 2006).
Jos palataan vielä alkuun ja ruoditaan esitet- tyä virkettä eteenpäin, niin tullaan seuraavaan ongelmalliseen kohtaan. Ajatus, joka virkkeen jatkosta on löydettävissä, menee suurin piirtein seuraavasti: kuulemalla joku ääni saadaan selville joku mielipide, ja tämä vahvistaa yksiselitteisesti sekä osallisuutta että osallistumisen kokemuksia.
Tämän takia osallisuus ja osallistuminen sekoit- tuvat usein toisiinsa. Siksi poliittishallinnollisessa suunnittelussa ja päätöksenteossa voidaan tehdä virhetulkintoja lasten osallisuudesta tai aktiivisuu- desta. Aktiivisuus on itse asiassa avain osallisuuden ja osallistumisen erottamiseen. Osallistuminen on toimimista ja aktiivista tekemistä; osan ottamista johonkin. Osallisuus puolestaan on kokemuksia, tunteita ja olemista; kuulumista johonkin. Kumpi- kin voi siis olla olemassa ilman toista tai ne voivat esiintyä myös yhdessä, mutta samasta asiasta ei ole kyse. Ihminen voi kokea olevansa osallinen, vaik- kei koskaan ottaisi osaa mihinkään aktiviteettiin.
Aktiivinen osallistuminen voi puolestaan tarkoit- taa mukana olemista ilman osallisuuden kokemus- ta. Lasten arkisissa ympäristöissä on paljon tilan- teita, joihin on pakko osallistua. Näihin liittyvää toimintaa ei välttämättä kuitenkaan voida tulkita kirjoituksessaan, joka käsittelee semiotiikan mah-
dollisuuksia maantieteellisessä tulkinnassa. Kokoel- man viimeistelee Katri Gadd reflektiivisellä kirjoi- tuksellaan, jossa hän tarkastelee katulasten asemaa maantieteellisen tiedon tuottajina.
Keskustelu jatkuu kommenttipuheenvuorojen muodossa Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran verkkojulkaisussa Versuksessa (www.ays.fi/versus).
Keskustelun avannut Kirsi Pauliina Kallio kan- nustaa lasten ja nuorten maantieteen parissa työs- kenteleviä tutkijoita osallistumaan laajemminkin yhteiskunta- ja maantieteelliseen keskusteluun.
Pohdintaa jatkaa Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen, joka kirjoittaa monitulkintaisista tietämisen ta- voista ja tiedon politiikasta. Sirpa Tanin kirjoitus puolestaan lähestyy teemaamme tarkastellen nuor- ten yhteiskunnallista osallisuutta hengailun näkö- kulmasta. Toivottavasti kirjoituksemme herättävät ajatuksia ja kaivattua keskustelua osallisuudesta, menetelmistä ja laajemminkin lasten ja nuorten maantieteeseen liittyvistä kysymyksistä. Lukijat ovat erittäin tervetulleita jatkamaan keskustelua Versuksen verkkosivuilla.
Nautinnollisia lukuhetkiä!
