Suojaavat tekijät - Lapsuudessaan huostassa olleiden nuorten aikuisten selviytyminen

Huostaanotto itsessään on traumaattinen kokemus, mutta sen lisäksi lapsi on voinut ko-kea traumaattisia asioita omassa perheessään jo ennen huostaanottoa. Useimmilla sijoi-tettuna olleilla lapsilla on siis takanaan useita traumaattisia kokemuksia, mutta niistä huolimatta osa heistä selviytyy elämässään hyvin. Tutkimusten mukaan suojaavat teki-jät selittävät yksilön selviytymistä (Reinikainen 2009, 163; Rönkä 1992, 41–42). Suo-jaavilla tekijöillä tarkoitetaan tekijöitä, jotka vaikuttavat yksilön selviytymismahdolli-suuksiin positiivisesti. Suojaavat tekijät voivat vaikuttaa joko yksilön olosuhteisiin tai yksilön sisäisiin voimavaroihin, kuten esimerkiksi yksilön hallinnantunteeseen tai it-searvostukseen, parantaen niitä. (Rönkä 1992, 41.)

Afrikassa lastensuojelu kohtaa hyvin erilaisia haasteita verrattuna suomalaiseen lasten-suojeluun, kuten esimerkiksi köyhyyttä, sotia ja AIDSia. Kuitenkin afrikkalaisilla lapsil-la on myös paljon suojaavia tekijöitä, jotka edistävät heidän selviytymistään näistä suu-rista haasteista huolimatta. Merkittäviä suojaavia tekijöitä juuri afrikkalaisilla lapsilla on heidän vahva yhteisöllisyytensä ja vahva identiteetti, jotka puolestaan vaikuttavat posi-tiivisesti itsetuntoon. Koska Afrikassa lastensuojelun kohtaamat haasteet ovat suuria, olisi syytä kehittää lastensuojelun palveluita siten, että suojaavia tekijöitä hyödynnettäi-siin enemmän. (Lachman, Poblete, Ebigbo, Nyandiya-Bundy, Byndy, Killian & Doek, 2002.) Suomalaisen lastensuojelun näkökulmasta ajateltuna herää kysymys, osaako suomalainen lastensuojelu huomioida jokaisen lapsen ja perheen kohdalla suojaavat tekijät, ja hyödyntää niitä lapsi- ja perhekohtaisessa työskentelyssä, varsinkin kun yhä suurempi joukko lastensuojelun asiakkaista on maahanmuuttajia. Tutkimusta suojaavien tekijöiden merkityksestä lastensuojelutyöskentelyssä on tehty Suomessa vain vähän.

Esimerkiksi Markku Jahnukainen (2007) on tutkinut koulukodista itsenäistyneiden nuorten elämänkulkuja ja hän tuo tutkimuksessaan esille suojaavien tekijöiden merki-tystä yhteiskuntaan integroitumisen kannalta. Jahnukaisen mainitsee erityisesti miesten kohdalla yhdeksi tärkeäksi suojaavaksi tekijäksi parisuhteen, vaikkakin parisuhteen merkitys suojaavana tekijänä korostuu vasta hieman vanhempana, eikä heti itsenäistyt-täessä. Naisten kohdalla yhdeksi tärkeäksi suojaavaksi tekijäksi muodostuu tutkimuksen

perusteella raskaus ja äitiys. Äitiyden nähdään usein olevan riittävän hyvä syy esimer-kiksi päihteiden käytön lopettamiselle, vaikka joidenkin naisten kohdalla äitiyden tuoma positiivinen vaikutus kestääkin vain hetken. Äitiys on usein suojaava tekijä, joka avaa uusia väyliä yhteiskunnan resursseihin ja avaa uusia mahdollisuuksia uuden identiteetin myötä, mutta joskus se voi olla myös riskitekijä, sillä perheen perustaminen usein kes-keyttää tai siirtää opiskeluita. Myös joidenkin miesten kohdalla perheen perustamisen voidaan katsoa olevan suojaava tekijä. (Jahnukainen 2007; Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio 2001.)

Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio (2001) tarkastelivat tutkimuksessaan nuorisorikollisten selviytymistä vankeuden jälkeen. Tutkimuksen mukaan keskeisiä sisäisiä suojaavia tekijöitä olivat älykkyys, kyky reflektoida omaa toimintaansa, empaat-tisuus, ongelmanratkaisukyky, positiivinen ajattelutapa ja määrätietoisuus. Keskeisiä ulkoisia suojaavia tekijöitä olivat perheeltä saatu tuki, muilta aikuisilta saatu tuki, van-hemmuus sekä muut merkittävät ihmiset, kuten esimerkiksi ystävät ja puoliso. Näiden suojaavien tekijöiden avulla tutkimuksen nuoret pystyivät toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti ja siten välttyivät uusilta tuomioilta. (Todis, Bullis, Waintrup, Schultz ja D’Ambrosio 2001.)

Useiden eri tieteenalojen tutkijat ovatkin muodostaneet käsityksen siitä, että suojaavat tekijät voidaan jakaa neljään ryhmään niiden alkuperän mukaan. Voidaan erottaa yksi-lön persoonallisuudesta johtuvia suojaavia tekijöitä, eli sisäisiä suojaavia tekijöitä.

Kolme muuta suojaavien tekijöiden ryhmää koostuvat ulkoisista suojaavista tekijöistä:

perheeseen liittyvät suojaavat tekijät, koulumaailmaan liittyvät suojaavat tekijät sekä yhteiskunnan tarjoamat suojaavat tekijät. Erityisesti korostetaan perheen roolia suojaa-vana tekijänä nuorten positiivisessa kehityskulussa mutta myös koululla on suuri rooli suojaavana tekijänä nuorten kehitykselle, sillä lapset ja nuoret viettävät koulussa huo-mattavan osan ajastaan. Perheessä esimerkiksi lapsen tai nuoren lämmin suhde edes toiseen vanhempaan voi toimia suojaavana tekijänä ja koulumaailmassa suojaavana tekijänä voi toimia esimerkiksi hyvä oppilas-opettaja -suhde. Yhteiskunnan takaamilla suojaavilla tekijöillä tarkoitetaan puolestaan esimerkiksi työmahdollisuuksia ja mahdol-lisia roolimalleja nuorille. (Murray 2003, 18–22.) Myös Werner (2000) sai tutkimukses-saan tuloksia, joiden mukaan sosiaalisen tukiverkon rooli selviytymisen edistäjänä oli keskeinen. Esimerkiksi sukulaiset ja naapurit olivat tärkeitä tukijoita, kun taas

var-24

haisaikuisuudessa seurustelukumppanin merkitys korostui. Lisäksi Werner korosti van-hemmuuden ja hyvän hoidon tärkeyttä kehityksen pohjana. (Werner 2000.)

Myös sijaishuoltopaikka voi tarjota lapselle tai nuorelle suojaavia tekijöitä sijaishuollon aikana. Sijaishuoltopaikan pysyvyys, jatkuvuus ja laadukas huolenpito ennustavat esi-merkiksi sijaishuollon päättymisen jälkeen parempaa menestystä opinnoissa, työllisyyt-tä, aloilleen asettumista ja parempaa sosiaalista integroitumista yhteiskuntaan. Sijais-huollossa olevan lapsen tai nuoren kiintymys vähintään yhteen sijaishuoltopaikan huol-tajaan voi korjata aikaisemmin syntyneitä vaurioita ja auttaa lasta tai nuorta tulevaisuu-dessa luomaan ihmissuhteita. Turvallinen kiintymys mahdollistaa lapselle tai nuorelle oman potentiaalin kehittämisen ja sijaishuoltopaikan huolenpito voi muodostua yksilön elämän käännekohdaksi. Sijaishuoltopaikka voi auttaa lasta tai nuorta muodostamaan itsestään positiivisen minäkuvan, mikä voi toimia tulevaisuudessa suojaavana tekijänä.

Sijaisperhe voi tarjota nuorelle suojaavia tekijöitä myös kiinnittämällä huomiota jo hy-vissä ajoin niihin taitoihin, joita nuori tulee tarvitsemaan itsenäistyttäessä. Tällaisia tai-toja ovat esimerkiksi suunnittelu, ongelmanratkaisukyky ja sosiaaliset taidot sekä käy-tännön taidot, kuten kotitaloustyöt ja itsestä huolehtiminen. Lisäksi sijaisperhe voi tarjo-ta itsenäistymisvaiheessa nuorelle niin emotionaalistarjo-ta tukea kuin käytännön apuakin.

(Stein 2005.)

Tutkimusten mukaan sijoitetun lapsen tai nuoren hyvän koulumenestyksen takana on sijaishuoltopaikan tukeva ja kannustava ilmapiiri sekä auttaminen koulutehtävissä. Si-jaisperheiden kohdalla perheen omat lapset voivat auttaa sijaislapsia koulutehtävissä ja toimia roolimalleina. On myös havaittu, että useista sijoituksista huolimatta on mahdol-lista saavuttaa koulumenestystä, kunhan lapsi ei joudu vaihtamaan koulua sijaishuolto-paikan vaihtuessa. Samassa koulussa jatkaminen mahdollistaa jo luotujen kaverisuhtei-den ja opettaja-oppilassuhteen säilymisen. Koulumaailman lisäksi vapaa-ajalla erilaisiin toimintoihin osallistuminen voi lisätä lapsen tai nuoren kohdalla suojaavien tekijöiden määrää. Vapaa-ajan aktiviteetit voivat esimerkiksi tarjota uusia ystäviä, uusia mahdolli-suuksia, kehittää erilaisia taitoja ja lisätä tunne-elämän kypsyyttä. (Stein 2005.)

25 3.2 Resilienssi ja posttraumaattinen kasvu

Suomessa resilienssin käsitettä ei ole käytetty kovin paljon ja etenkin sosiaalitieteiden puolella sen käyttö on vielä vähäistä. Sen sijaan esimerkiksi luonnontieteissä resiliens-sin käsitettä on käytetty enemmän. Käsitteenä resilienssi on siis melko uusi ja hyvin monimuotoinen, sillä jokainen tieteenala määrittelee sen hieman eri tavalla. Selviytymi-sestä tai selviytymiskyvystä käytetään englanninkielessä sanaa resilience (Reinikainen 2009, 163). Resilience on suomennettu myös joustavaksi selviytymiseksi (Rönkä 1992, 42). Resilienssillä tarkoitetaan kykyä sopeutua ja selviytyä uhkaavista tai vaativista ti-lanteista (Harms 2015, 10). Resilienssi määritellään yksilön persoonallisuuden piirteek-si, mutta se ei kuitenkaan ole luoneeltaan muuttumaton, vaan sitä on mahdollista kehit-tää. Yksilö, jolla on hyvä resilienssi pärjää esimerkiksi uusissa, vaativissa tilanteissa hyvin, sopeutuu stressiin ja toipuu siitä nopeammin kuin yksilö, jolla ei ole resilienssiä.

(Cook 2013, 327–328; Robertson & Cooper 2013.)

Robertson ja Cooper (2013) tuovat artikkelissaan esille, että ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää resilienssille, vaan he erottavat traumasta toipumisen lisäksi kaksi muuta ulottuvuutta resilienssin käsitteelle. Robertson ja Cooper tuovat esille resilienssin psy-kologisen ulottuvuuden, jolla he tarkoittavat sitä, että yksilö pystyy säilyttämään mie-lenterveyden ja hyvinvoinnin vastoinkäymisistä huolimatta. Kolmas ulottuvuus on käyt-täytymiseen liittyvä, jolla tarkoitetaan sitä, että yksilö pystyy toimimaan tehokkaasti ja keskittymään tehtäviin niin työssä kuin kotonaan elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

(Robertson & Cooper 2013.) Resilienssi ei siis ole vain abstraktia selviytymistä joka tapahtuu yksilön pään sisällä, vaan se voi olla myös konkreettista selviytymistä arjen askareista.

Yksilön resilienssin olemassaoloa ei voida tietää ilman, että sitä on ikään kuin testattu.

Ei siis ole mahdollista olettaa, että yksilöllä on hyvä resilienssi, vaan sen osoittamiseksi yksilön elämässä on oltava jokin vakava uhka tai vastoinkäymisiä, ja yksilön tulee osoittaa sopeutumista ja selviytymistä näistä huolimatta. (Harms 2015, 11.) Myös Seery (2011) tuo tutkimuksessaan ilmi, että niillä henkilöillä, joilla ei ole ollut elämässään merkittäviä vastoinkäymisiä tai haasteita, ei voi olla myöskään resilienssiä. Huomioita-vaa on myös se, että henkilöillä, joilla oli ollut elämässään paljon vastoinkäymisiä ja haasteita, oli muita enemmän mielenterveysongelmia ja muita terveydellisiä ongelmia.

Sen sijaan jos elämässä on ollut haasteita ja vastoinkäymisiä sopivasti, ja siten, että henkilö on ehtinyt ikään kuin palautua edellisestä vastoinkäymisestä, henkilön voidaan katsoa hyötyvän vastoinkäymisistä, sillä hänelle voi kehittyä hyvä resilienssi. Vaikka vastoinkäymiset lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna ainoastaan kuormittavat henkilöä, pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna niiden voidaan nähdä olevan hyödyllisiä juuri resi-lienssin kehittymisen kannalta. Oleellista resiresi-lienssin kehittymiselle on vastoinkäymis-ten sopiva määrä ja sopiva ajoittuminen. (Seery 2011.)

Myös Robertson ja Cooper (2013) tuovat artikkelissaan esille, että yksilön kokemukset vaikuttavat siihen, kehittyykö resilienssiä. Persoonallisuus on siis ikään kuin pohja resi-lienssille, ja yksilön kokemukset ja ympäristö vaikuttavat resilienssin kehittymiseen.

Resilienssin psykobiologisia tekijöitä tarkastelleet tutkijat ovat nimenneet kuusi tekijää, jotka auttavat säilyttämään hyvinvoinnin vastoinkäymisissä. Nämä tekijät ovat positii-vinen asenne, hallintakeinojen (coping-keinojen) aktiipositii-vinen käyttäminen, fyysinen rasi-tus, sosiaalinen tuki, roolimallien olemassaolo, kognitiivinen joustavuus sekä moraali-nen ymmärtämimoraali-nen. (Robertson & Cooper 2013.) Kuten voi havaita, resilienssin ja suo-jaavien tekijöiden käsitteet ovat osittain päällekkäisiä ja resilienssin tekijät muodostuvat suojaavista tekijöistä. Tässä tutkimuksessa käytän näitä käsitteitä siten, että resilienssi on selviytymiskykyisyyttä, jota suojaavat tekijät edistävät. Joustava selviytyminen ei kuitenkaan ole vain suojaavien tekijöiden summa, vaan se on prosessi, joka koostuu vaikeuksien ja haasteiden voittamisesta (Rönkä 1992, 42).

Resilienssiä on alettu tutkimaan ihmistieteissä 1970-luvulla. Yksi sen ajan kuuluisim-mista tutkijoista on Emmy Werner, joka tutki 660 lapsen elämää syntymästä aikuisuu-teen. Wernerin yli kolme vuosikymmenystä kestänyt tutkimus köyhissä oloissa eläneistä lapsista auttoi merkittävästi nykyisen resilienssin käsitteen ymmärtämisessä. (Zolkoski

& Bullock 2012.) Resilienssitutkimusta itsenäistyvien nuorten osalta on tehty sekä suur-ten ryhmien pitkittäistutkimuksina että ns. riskiryhmien, kusuur-ten esimerkiksi sijaishuollos-ta itsenäistyvien nuorten poikkileikkaustutkimuksina ja lyhyinä pitkittäistutkimuksina.

(Burt & Paysnick, 2012.)

Kauain saarella toteutetun, 40 vuotta kestäneen pitkittäistutkimuksen mukaan riskiolo-suhteista ponnistaneista lapsista paremmin elämässä selviytyivät ne, joilla oli korkeampi älykkyysosamäärä ja helppo temperamentti sekä ne, jotka olivat lapsuudessaan kokeneet

hyvää vanhemmuutta. Ne yksilöt, joilla todettiin nuorena olevan hyvä resilienssi, säilyt-tivät hyvän resilienssin myös aikuisena. Hyvän resilienssin omaavat eivät kuitenkaan selviytyneet täysin haasteitta, sillä heillä todettiin olevan enemmän fyysisiä ja somaatti-sia haasteita verrattuna sellaisiin yksilöihin, joiden lähtökohdat olivat olleet paremmat.

Keith Burt ja Amy Paysnick (2012) viittasivat teoksessaan Emmy Wernerin ja Ruth Smithin ideaan niin kutsutusta toisesta mahdollisuudesta, sillä he havaitsivat, että lap-suuden aikaisista useista eri riskitekijöistä huolimatta, osa nuorista onnistui kääntämään elämänsä suunnan positiiviseksi aikuisuuden siirtymävaiheen aikana ja sen jälkeen.

Näiden positiivisten muutosten nähtiin johtuvan muutoksista sosiaalisissa suhteissa ja elinolosuhteissa. Käytännössä näillä tarkoitetaan esimerkiksi prososiaalisen puolison löytymistä, lapsen saamista, uran luomista tai korkeakouluopintoihin hakeutumista.

(Burt & Paysnick, 2012.)

Resilienssiä on tutkittu myös pisteyttämällä resilienssiä. Eräässä riskiryhmiin keskitty-neessä tutkimuksessa pisteytettiin sadan 18–21 –vuotiaan sijaishuollosta itsenäistyneen nuoren aikuisen resilienssiä. Pisteytettäviä osa-alueita oli koulutukseen pääseminen, työhistoria, nuorena vanhemmaksi tulemisen välttäminen, vakaa asuminen sekä päihtei-den ja rikollisuupäihtei-den välttäminen. Tuloksiksi saatiin, että naissukupuoli, korkeampi ikä, vähäinen määrä stressaavia elämäntilanteita, perheeltä ja ystäviltä saatu tuki sekä hen-gellisyys tuottivat positiivisimman pistemäärän tässä tutkimuksessa. Myös useissa muissa tutkimuksissa on todettu, että naissukupuoli ennustaa parempaa resilienssiä.

Kuitenkin on olemassa joitakin osa-alueita, joiden kohdalla naiset kuuluvat yleisesti miehiä suurempaan riskiin. Naisilla on esimerkiksi miehiä suurempi riski sairastua ma-sennukseen. (Burt & Paysnick, 2012.)

Resilienssin käsitteeseen liittyy läheisesti posttraumaattisen kasvun käsite. Posttrau-maattisen kasvun käsitteellä pyritään selittämään sitä, kuinka traumasta selviytymisen jälkeen yksilö voi kääntää tapahtuneet vahvuudeksi ja kasvaa ihmisenä. Tunnettu sanon-ta ”Se mikä ei sanon-tapa, vahvissanon-taa” tiivistää hienosti posttraumaattisen kasvun idean (Jout-senniemi & Lipponen 2015, 2517).

Psykiatrian puolella on jo pitkään tutkittu trauman kokeneita ihmisiä, mutta tutkimus on hyvin pitkälti keskittynyt näkemään traumakokemuksen ainoastaan niin psyykkisten kuin fyysistenkin ongelmien aiheuttajana. Tämä negatiivinen lähestymistapa

traumako-28

kemuksiin on toisaalta ymmärrettävää, mutta olisi otettava kuitenkin huomioon myös se, että trauman kokeneista ihmisistä vain vähemmistö sairastuu pitkäaikaisiin psyykki-siin sairaukpsyykki-siin. Tämän vuoksi tutkimuksissa on alettu kiinnittää huomiota siihen, voisi-ko ihmisen traumaattisesta voisi-kokemuksesta aiheutunut kärsimys tarjota myös jotakin posi-tiivista yksilölle. Tutkijat ovatkin havainneet, että trauman kokeneiden keskuudessa posttraumaattinen kasvu on paljon yleisempää kuin psyykkiset sairaudet. (Tedeschi &

Calhoun 2004, 58.)

Posttraumaattisen kasvun käsite on syntynyt erilaisista traumoista selviytyneitä ihmisiä tutkimalla. Posttraumaattista kasvua ennustavat ulospäin suuntautuneisuus, avoimuus uusille kokemuksille, miellyttävyys, tunnollisuus ja sellaisten selviytymiskeinojen käyt-täminen, jotka keskittyvät ongelman ratkaisuun ja emootioiden huomioimiseen. Myös optimismin ja myönteisten tunteiden ilmenemisen on nähty edistävän posttraumaattista kasvua trauman laadusta riippumatta. (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2517.) Post-traumaattinen kasvu ilmenee yksilön elämässä positiivisina asioina, kuten esimerkiksi parantuneina ihmissuhteina, uusina mahdollisuuksina, parempana elämän arvostuksena, vahvuuden tunteena sekä henkisenä kasvuna. Voidaan siis sanoa, että trauman kokemi-sesta ja siitä selviytymisestä on ollut hyötyäkin. (Tedeschi & Calhoun 2004, 58.) Post-traumaattisen kasvun katsotaan olevan yksilössä tapahtunutta muutosta, mikä on aiheu-tunut trauman jälkeisestä psykologisesta työstämisestä. Posttraumaattisen kasvun rinnal-la voi kuitenkin säilyä myös traumaan liittyvää kipua. (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2517.)

Tedeschi ja Calhoun (2004) tuovat esille havaitsemansa paradoksin, jonka mukaan trauman kokeneet ihmiset kertovat olevansa samanaikaisesti vahvempia, mutta myös haavoittuvampia. Traumasta selviytyminen on siis tehnyt heistä vahvempia ihmisiä, mutta samalla heidän kyky tuntea empatiaa ja myötätuntoa on parantunut, mikä tekee heistä haavoittuvampia kuin ennen. Parantunut kyky kokea empatiaa ja myötätuntoa on yksi tyypillinen posttraumaattisen kasvun piirre. Tyypillistä posttraumaattiselle kasvulle on myös olemassaoloon liittyvien kysymysten pohtiminen. Traumasta selviytymisen myötä päädytään miettimään elämän tarkoitusta ja hengellisiä asioita, mutta myös ar-vostamaan elämän pieniä asioita. (Tedeschi & Calhoun 2004, 58, 60.)

Trauman kokeminen herättää paljon kysymyksiä, eikä kysymyksiin välttämättä löydy vastauksia, mutta trauman käsitteleminen on välttämätöntä elämän jatkuvuuden kannal-ta (Tedeschi & Calhoun 2004, 60). Trauman kognitiivisen työstämisen lisäksi kasvua edistää halu jakaa kokemusta, ympäristön tuki sekä ymmärrys traumaan sisältyvästä muutoksen mahdollisuudesta (Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2518). Yksilön on tie-dostettava trauman myötä muuttuneet olosuhteet ja asetettava uusia tavoitteita itselleen löytääkseen uuden suunnan elämässä. On kuitenkin muistettava, että trauma itsessään ei tuota yksilön kasvua, vaan kasvun edellytyksenä on yksilön selviytyminen traumasta.

(Tedeschi & Calhoun 2004, 60.)

3.3 Aikaisempi tutkimus huostassa olleiden nuorten selviytymisestä

Suomessa Maritta Törrönen ja Teemu Vauhkonen (2012) ovat tutkineet, millainen on itsenäistyvien nuorten hyvinvointi ja mitkä tekijät lisäävät tai vähentävät heidän hyvin-vointiaan. Tutkimuksen tuloksissa tuli esille, että nuorten itsenäisen elämän epäkohtana mainitaan useimmiten taloudellinen tilanne. Nuoret kuitenkin arvioivat omia valmiuksi-aan selviytyä itsenäisestä elämästä hyviksi (Törrönen & Vauhkonen 2012, 57, 70.)

Johanna Hiitola (2009) keräsi tutkimuksessaan aineiston, joka koski Tampereella, Hä-meenlinnassa, Porissa ja Tampereen seutukunnassa vuonna 2007 lakkautettuja huostas-sapitoja. Aineisto käsittää yhteensä 89 lasta ja nuorta. Aineisto on kerätty sosiaalityön-tekijöiltä, jotka arvioivat lasten ja nuorten tilannetta huostaanoton päättymisen jälkeen asumisen ja verkostojen suhteen, sekä sen suhteen, miten nuori viettää päivänsä. Tar-kastelin tutkimusta vain niiltä osin, kun huostassapito oli lakannut täysi-ikäisyyden vuoksi, sillä myös tässä tutkimuksessa osallistujien huostaanotto oli päättynyt täysi-ikäistymiseen tai sijaishuoltopaikasta itsenäistymiseen hieman ennen täysi-ikäisyyttä.

Tutkimuksessa nuoret jaettiin kolmeen ryhmään, sen perusteella, millaiset eväät heillä on tulevaisuuden suhteen. Ryhmät olivat: 1) heikot eväät, riskejä, 2) sekä riskejä että suojaavia tekijöitä, 3) hyvät eväät. Eniten nuoria sijoittui toiseen ryhmään, joilla on sekä riskejä että suojaavia tekijöitä. Toisiksi eniten nuoria sijoittui kolmanteen ryhmään, joil-la on hyvät eväät tulevaisuuteen. Tutkimukseljoil-la ei kuitenkaan saatu yksiselitteistä vas-tausta siihen, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, onko nuorella sijaishuollon päätyttyä hy-vät vai huonot eväät tulevaisuuteen. Karkeasti voidaan kuitenkin olettaa, että

perheval-30

taisen sijoitushistorian omaavat ja varhain lapsuudessa sijoitetut saavat keskimääräistä paremmat eväät tulevaisuuteen. Myös tyttöjen arvioidaan pärjäävän poikia paremmin.

(Hiitola 2009.) Tarja Heino ja Marianne Johnson (2010) ovat tehneet vastaavanlaisen havainnon. Heidän mukaansa parhaiten elämässä selviytyvät juuri perhehoitoon hyvin nuorena, 0–12 -vuotiaina, sijoitetut tytöt. (Heino & Johnson 2010, 285.)

Myös Markku Jahnukainen (2007) on hahmottanut tutkimuksessaan kolme erilaista elämänkulkua koulukodista ponnistavien nuorten aikuisten myöhemmästä elämästä.

Jahnukaisen tutkimuksessa nuorista hahmottui eniten ns. selviytyjiä, joilla elämä eteni hyvin, toisin kuin Hiitolan (2009) tutkimuksessa, jossa eniten nuoria sijoittui ryhmään, jossa elämään kuului sekä riskejä että suojaavia tekijöitä. Jahnukaisen tutkimuksessa oleellisia havaintoja oli myös se, että tytöt ovat poikia useammin selviytyjiä ja yleensä nuoren elämä muuttuu vakaammaksi kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen. Jahnukainen tuo esille, että koulukotitaustalla sekä myönteinen että negatiivinen elämänkulku ovat kumpikin mahdollisia, mutta usein tutkimuksissa jätetään vähemmälle huomiolle posi-tiivisen elämänkulun saavuttavat nuoret. (Jahnukainen 2007.)

Sarianna Reinikainen (2009) on tutkinut nuorisokodissa asuneiden tyttöjen kokemuksia nuorisokodissa elämisestä, ja sitä, kuinka he ovat selviytyneet elämässään nuorisokodis-ta lähtemisen jälkeen ja myöhemmin aikuisina itsenäisessä elämässään. Osallistujat muistelivat aikaa heti nuorisokodista lähtemisen jälkeen yleisesti vaikeana. Myöhem-min, itsenäisessä elämässä, osallistujien oma kokemus oli, että he olivat selviytyneet elämässään hyvin, vaikka kaikkiin elämän osa-alueisiin he eivät olleetkaan täysin tyyty-väisiä. Vaikka koko väestöön verrattuna osallistujat olivat menestyneet elämässään kes-kitasoa huonommin, heidän oma kokemuksensa selviytymisestä oli suhteellisen hyvä.

(Reinikainen 2009.)

Myös kansainvälisissä tutkimuksissa on saatu tuloksia, joiden mukaan sijoitettuna olleet lapset selviytyvät aikuisuudessa muita heikommin. Bo Vinnerljung ja Marie Sallnäs (2008) saivat Ruotsissa tekemässään tutkimuksessa tuloksia, joiden mukaan lapsuudes-saan sijaishuollossa olleet olivat aikuisuudessa muita todennäköisemmin työttömiä, hei-dän koulutustaustansa jäi muita heikommaksi, he alkoivat odottaa ensimmäistä lastaan muita nuorempana, heillä oli suurempi riski sairastua psyykkisesti ja kuolla aikaisem-min muihin vastaavan ikäisiin verrattuna. Vastaavia tuloksia on saatu myös muista

Poh-31

joismaista (Sallnäs ym. 2004; Sundell ym. 2007; Vinnerljung ym. 2005; Clausen &

Kristofersen 2008), Australiasta (Beauchamp 2014), Yhdysvalloista (Courtney &

Dworsky 2006) ja Iso-Britanniasta (Stein 2012; Stein 2005).

Kari Nyyssölä ja Sasu Pajala (1999) ovat tutkineet huono-osaisten nuorten polkuja kou-lutuksesta työelämään. Tutkimus painottuu huostassa olleisiin ja lastensuojelun avo-huollon asiakkaina olleisiin nuoriin. Nyyssölä ja Pajala ovat jakaneet tutkimuksen nuo-ret uimareihin, räpiköijiin ja kellujiin, sen mukaan kuinka heidän koulutus- ja työuransa olivat edenneet. Kaikilla tutkimuksen nuorilla oli ollut työttömyysjaksoja jossain vai-heessa elämää. Enemmistö tutkimuksen nuorista valitsisi työnteon mieluummin kuin koulutuksen, vaikka osa osallistujista suhtautuu myös koulutukseen myönteisesti. Lähes jokaisella nuorella oli myös kokemusta työvoimapoliittisista toimenpiteistä. Yhteenve-tona voidaan todeta, että epävarmuus niin koulutuksen kuin työelämänkin osalta on li-sääntynyt, ja se ilmenee työttömyysjaksoina, koulutuksen keskeyttämisinä sekä normaa-lien työsuhteiden lähes täydellisenä puuttumisena. (Nyyssölä & Pajala 1999.)

Vastaavia tuloksia saivat myös Tarja Heino ja Marianne Johnson (2010). Heinon ja Johnsonin (2010) rekisteritutkimuksen mukaan huostassa olleista nuorista selvästi use-ampi käy ammattikoulua verrattuna muihin samanikäisiin nuoriin. Lukiossa ja varsinkin ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa opiskelu on hyvin harvinaista huostassa olleille.

Lisäksi tutkimuksen mukaan huostassa olleet suorittavat ammattikoulun ikätovereitaan myöhemmin ja heillä on muita ikätovereita suurempi todennäköisyys jäädä kokonaan vaille tutkintoa. (Heino & Johnson 2010, 274.) Kuten voidaan havaita, aikaisemmat tutkimukset huostassa olleiden selviytymisestä keskittyvät lähinnä tuomaan esille sitä, kuinka näillä nuorilla on itsenäisessä elämässään useita erilaisia haasteita. Tutkimuksis-sa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota siihen, että oTutkimuksis-sa nuorista selviytyy huostaanoton päättymisen jälkeen elämässään hyvin.

Esimerkiksi Australiassa on alettu kiinnittää valtion tasolla huomiota siihen, kuinka sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten elämänkulkuja voitaisiin muuttaa positiivisem-miksi. Yhtenä tärkeänä tekijänä nuorten elämänkulkujen parantamiseksi on nähty sijais-huollon laadun parantaminen sekä sijoituksen vakiinnuttaminen. Kuten lukuisat tutki-mukset ovat osoittaneet, useat sijoitukset ja vaihtuvat sijaishuoltopaikat ennustavat huo-nompaa menestystä myöhemmässä elämässä. Sijaishuollon vakiinnuttamisen myötä

lapsi voi turvallisesti keskittyä kouluun, harrastuksiin sekä kaverisuhteiden luomiseen, ja siten saavuttaa positiivisemman elämänkulun myöhemmin. Sijaishuollon laadun pa-rantamiseksi sijaishuoltopaikan tulisi tarjota sijoitetulle lapselle emotionaalista turvalli-suutta sekä jatkuvaa tukea. Toisena elämänkulkuja parantavana tekijänä esitetään sijais-huollosta itsenäistymisen joustavoittamista. On havaittu, että trauman kokeneet lapset kypsyvät muita hitaammin ja yleisesti aivojen tiedetään kehittyvän noin 25-vuotiaaksi saakka. Näiden tosiasioiden valossa on ristiriitaista, että nuoren oletetaan pärjäävän

In document Lapsuudessaan huostassa olleiden nuorten aikuisten selviytyminen (sivua 22-0)