Maakuntien rooli ja vaikuttavat ilmastotoimet hiilineutraalin Suomen saavuttamiseksi

(1)

Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11 | 2022

Maakuntien rooli ja vaikuttavat ilmastotoimet hiilineutraalin

Suomen saavuttamiseksi

Laura Saikku, Sami Ahonen, Karoliina Auvinen, Teemu Helonheimo, Jarmo Linjama, Santtu Karhinen, Heikki Liimatainen, Saara Lilja, Kristiina Lång, Johanna Mäkinen, Mikko Peltoniemi,

Sakari Sarkkola, Päivi Tikkakoski

(2)

(3)

Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11 / 2022

Maakuntien rooli ja vaikuttavat ilmastotoimet hiilineutraalin

Suomen saavuttamiseksi

Laura Saikku, Sami Ahonen, Karoliina Auvinen, Teemu Helonheimo, Heikki Liimatainen, Saara Lilja,

Jarmo Linjama, Kristiina Lång, Santtu Karhinen, Johanna

Mäkinen, Mikko Peltoniemi, Sakari Sarkkola, Päivi Tikkakoski

(4)

Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11 | 2022 Suomen ympäristökeskus

Kulutuksen ja tuotannon keskus

Kirjoittajat: Laura Saikku¹,Sami Ahonen³, Karoliina Auvinen¹, Teemu Helonheimo¹, Heikki Liimatainen⁴, Saara Lilja³, Jarmo Linjama¹, Kristiina Lång ², Santtu Karhinen¹, Johanna Mäkinen⁴, Mikko Peltoniemi², Sakari Sarkkola², Päivi Tikkakoski¹

1 Suomen ympäristökeskus SYKE

2 Luonnonvarakeskus LUKE

3 Ilmatieteen laitos FMI

4 Tampereen yliopisto TAU

Vastaava erikoistoimittaja: Ari Nissinen

Rahoittaja/toimeksiantaja: Euroopan unionin LIFE-ohjelma LIFE17 IPC/FI/000002 LIFE-IP CANEMURE- FINLAND

Julkaisija ja kustantaja: Suomen ympäristökeskus (SYKE)

Latokartanonkaari 11, 00790 Helsinki, puh. 0295 251 000, syke.fi

Taitto ja kuvat: Satu Turtiainen, Roosa Komokallio ja Teemu Helonheimo Kannen kuva: Adobe Stock

Julkaisu on saatavana veloituksetta internetistä: www.syke.fi/julkaisut | helda.helsinki.fi/syke

ISBN 978-952-11-5469-0 (PDF) ISSN 1796-1726 (verkkoj.)

Julkaisuvuosi: 2022

(5)

Tiivistelmä

Maakuntien rooli ja vaikuttavat ilmastotoimet hiilineutraalin Suomen saavuttamiseksi

Tähän raporttiin on koottu yhteen vaikuttavia päästövähennystoimia tutkimuksista sekä seitsemän maakunnan ilmastotiekartoista. Näitä maakuntia ovat Etelä-Karjala, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Päijät- Häme, Satakunta, Uusimaa ja Varsinais-Suomi. Raportin mallitiekartoissa korostuu maakunnallisten toimijoiden, kuten maakuntaliittojen, ELY-keskusten ja kehitysorganisaatioiden rooli hiilineutraaliusta- voitteiden saavuttamisessa.

Resurssit maakuntien ja kuntien ilmastotyöhön ovat rajalliset, joten on tärkeää keskittää resurssit kaikkein vaikuttavimpiin toimiin. Kriittisiä toimia fossiilisten polttoaineiden päästöjen vähentämiseksi ovat energiankäytön pienentäminen ja tehostaminen, vähäpäästöisen energian osuuden merkittävä kasvattaminen sekä lämmityksen, liikenteen ja teollisuusprosessien puhdas sähköistäminen. Maankäyt- tösektorilla kriittisiä päästövähennystoimia ovat etenkin turvemaapeltojen ja -metsien päästöjen hallinta sekä metsäkadon estäminen. Puhtaan energiantuotannon osalta maakunnallisten toimijoiden tehtäviä ovat muun muassa kaavoitus, lupaprosessien kehittäminen sekä keskeisten toimijoiden yhteistyön, osaa- misen ja rahoituksen edistäminen. Liikenteessä kaavoituksella, kestävän liikkumisen ohjelmilla ja pilot- tihankkeilla vaikutetaan liikenteen päästöihin. Rakennusten päästöjen vähentämiseksi maakuntatason toimijat voivat kannustaa alueen kiinteistönomistajia energiaremontteihin.

Maakunnallinen ilmastotyö on jatkuva prosessi, sillä uusia päästöihin vaikuttavia toimintasuunnitel- mia ja toimia tehdään jatkuvasti. Ilmastotyön tuloksellisuutta ajatellen on keskeistä, että tiekarttojen päästövähennystoimet etenevät luotettavasti ja nopeasti käytännön toteutukseen. Kriittistä on, että to- teuttajaorganisaatioissa on riittävät resurssit tiekarttojen toimeenpanoa varten. Konkreettisilla investoin- neilla on alue- ja kuntataloutta vahvistava vaikutus.

Maakuntien ilmastotiekartoissa korostuu ilmastonmuutoksen hillintä. Raportissa kiinnitetään huomiota ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimien synergioihin. Ilmastonmuutoksen eteneminen aiheuttaa merkittäviä riskejä ihmisille, elinkeinoille ja luonnolle. Nämä riskit voivat haitata kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista laajemmin. Ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen ovat välttämättömiä maakuntien aluetalouden sekä ihmisten terveyden ja turvallisuuden kannalta.

Mallitiekartat kuvaavat ilmastotyön laajuutta ja monialaisia kysymyksiä, joiden parissa hiilineutraa- lisuustyötä tehdään. Ilmasto-ohjelmien toimeenpanovaiheessa on tärkeää jatkaa osallistavaa työskente- lytapaa, jossa maakunnat toteuttavat ilmastotoimia yhteistyössä valtakunnallisten ja paikallisten sidos- ryhmien kanssa. Raportin mallitiekartoissa on mukana ilmastotyön käytännön seurannan tueksi sopivia mittareita ja asiantuntija-arvioita yksittäisten toimenpidekokonaisuuksien vaikuttavuudesta. Mallitiekar- tat luovat pohjaa tulokselliselle ilmastotyölle.

Asiasanat: Maakunnat, kunnat, hiilineutraalius, ilmastotoimet, päästöt, tiekartat

(6)

Sammandrag

Landskapens roll och effektiva klimatåtgärder för att uppnå ett koldioxidneutralt Finland I den här rapporten har man från undersökningar och från sju landskaps klimatvägkartor samlat ihop effektiva åtgärder för att minska utsläpp. De här landskapen är Södra Karelen, Birkaland, Norra Österbot- ten, Päijänne-Tavastland, Satakunta, Nyland och Egentliga Finland. I rapportens modellvägkartor beto- nas landskapsaktörernas, såsom landskapsförbundens, NTM-centralernas och

utvecklingsorganisationernas, roll i uppnåendet av målen för koldioxidneutralitet.

Landskapen och kommunerna har begränsade resurser för klimatarbetet, så det är viktigt att kon- centrera resurserna till de åtgärder som är mest effektiva. Kritiska åtgärder för att minska utsläppen av fossila bränslen är att minska och effektivisera energianvändningen, att avsevärt öka andelen uts- läppssnål energi samt att helt elektrifiera uppvärmningen, trafiken och industriprocesserna. De kritiska åtgärderna för att minska på utsläpp inom markanvändningssektorn är i synnerhet hanteringen av uts- läppen från torvmarksåkrar och torvskogar samt förhindrandet av avskogning. När det gäller ren energi- produktion är landskapsaktörernas uppgifter bland annat planläggning, utveckling av tillståndsprocesser samt främjande av samarbete, kompetens och finansiering mellan centrala aktörer. Genom planlägg- ningen, programmen för hållbar rörlighet och pilotprojekten kan man påverka utsläppen från trafiken.

För att minska utsläppen från byggnaderna kan aktörer på landskapsnivå uppmuntra områdets fastighet- sägare till energirenoveringar.

Klimatarbetet på landskapsnivå är en kontinuerlig process, eftersom det hela tiden utarbetas nya handlingsplaner och åtgärder som påverkar utsläppen. Med tanke på klimatarbetets resultat är det viktigt att åtgärderna för att minska utsläppen i vägkartorna framskrider på ett tillförlitligt sätt och snabbt över- går till det praktiska genomförandet. Det är kritiskt att de genomförande organisationerna har tillräckliga resurser för att verkställa vägkartorna. Konkreta investeringar stärker den regionala och kommunala ekonomin.

I landskapens klimatvägkartor framhävs bekämpningen av klimatförändringen. I rapporten fästs uppmärksamhet vid synergier mellan åtgärder för att bekämpa och anpassa sig till klimatförändringen.

Klimatförändringen som fortsätter medför betydande risker för människorna, näringar och naturen. De här riskerna kan störa uppnåendet av målen för hållbar utveckling i allmänhet. Att bekämpa klimatfö- rändringen och anpassa sig till den är nödvändigt med tanke på landskapens regionala ekonomi samt människornas hälsa och säkerhet.

Modellvägkartorna beskriver klimatarbetets omfattning och de sektorsövergripande frågor som kol- neutralitetsarbetet omfattar. I genomförandeskedet av klimatprogrammen är det viktigt att fortsätta med ett inkluderande arbetssätt där landskapen genomför klimatåtgärder i samarbete med nationella och lo- kala intressentgrupper. I rapportens modellvägkartor ingår lämpliga mätare och expertbedömningar av effekterna av enskilda åtgärdshelheter som stöd för den praktiska uppföljningen av klimatarbetet. Mo- dellvägkartorna skapar grunden för ett resultatrikt klimatarbete.

Nyckelord: Landskap, kommuner, koldioxidneutralitet, klimatåtgräder, utsläpp, vägkartor

(7)

Abstract

The role of regions and impactful climate actions in achieving a carbon-neutral Finland

This report is a collection of effective emission reduction measures from both research and the climate roadmaps of seven regions. These regions are South Karelia, Pirkanmaa, North Ostrobothnia, Päijät- Häme, Satakunta, Uusimaa and Southwest Finland. The model roadmaps in this report emphasise the role of regional actors such as regional councils, Centres for Economic Development, Transport and the Environment (ELY Centres) and development organisations in achieving carbon neutrality objectives.

Resources available for climate work in regions and municipalities are limited, so it is important to focus them on the most effective measures. Critical measures for reducing emissions from fossil fuels include reducing energy consumption and improving energy efficiency, significantly increasing the share of low-emission energy and the clean electrification of heating, transport and industrial processes.

In the land use sector, critical emission reduction measures include the management of emissions from peatland fields and forests and the prevention of deforestation, in particular. As for clean energy produc- tion, regional actors’ tasks include zoning, developing permit processes and promoting the cooperation, competence and funding of key actors. In transport, emissions are impacted by zoning, sustainable transport programmes and pilot projects. In order to reduce emissions from buildings, regional actors can encourage local property owners to undertake energy renovations.

Regional climate work is a continuous process, as new action plans and measures that affect emissions are implemented out constantly. To ensure the effectiveness of climate work, it is essential that the planned emission reduction measures of the roadmaps progress reliably and quickly towards practical implementation. It is crucial that relevant organisations have sufficient resources for implementing the roadmaps. Concrete investments have a positive impact on regional and municipal finances.

The regions’ climate roadmaps focus on climate change mitigation. This report draws attention to synergies between climate change mitigation and adaptation measures. The progress of climate change poses significant risks to people, industries and nature. These risks can hamper the wider achievement of sustainable development goals. Climate change mitigation and adaptation are essential for both regional economy as well as human health and safety.

The model roadmaps describe the range of climate work and the multidisciplinary issues of carbon neutrality work. In the implementation phase of the climate programmes, it is important to maintain a participatory working method where regions implement climate action in cooperation with national and local stakeholders. The model roadmaps in this report include suitable indicators to support the practical monitoring of climate work and expert assessments of the impacts/effectiveness of individual measures.

The model roadmaps lay the foundations for successful climate work.

Keywords: Regions, municipalities, carbon neutrality, climate action, emissions, road maps

(8)

(9)

Esipuhe

Tässä raportissa tuodaan esiin tärkeimpiä toimia Suomen ja kuntien hiilineutraaliuden ja päästövähen- nystavoitteiden saavuttamiseksi, korostaen maakunnallisten toimijoiden roolia ja mahdollisuuksia. Ra- portin kohderyhmänä on erityisesti alueellisen ilmastotyön edistäjät päätöksentekijöistä käytännön toimenpiteiden toteuttajiin. Raportti tukee tiedollisesti Suomen ilmastopolitiikan sekä EU:n Kestävän kasvun ohjelman (Green Deal) toimeenpanoa. Hiilineutraaliuden saavuttaminen Suomessa vaatii merkit- täviä ja nopeita toimenpiteitä kaikilla sektoreilla. Tämä työ vahvistaa sitä osaamispohjaa, jota tarvitaan muutoksen aikaansaamiseksi maakunnissa.

Raportti on laadittu Kohti hiilineutraaleja kuntia ja maakuntia (Canemure) -hankkeessa EU:n Life - ohjelman rahoituksella. Hankkeessa on vauhditettu ja tuettu Suomen alueiden ja kuntien ilmastotyötä vuodesta 2018 alkaen. Hanke jatkuu vuoteen 2024 saakka.

Raporttiin on koottu yhteen seitsemän maakunnan vaikuttavimmat toimet ja kokemukset alueelli- sesta tiekarttatyöstä vuosina 2019–2021. Näitä maakuntia ovat Etelä-Karjala, Pirkanmaa, Pohjois-Poh- janmaa, Päijät-Häme, Satakunta, Uusimaa ja Varsinais-Suomi. Maakunnissa kuntien ja muiden toimijoiden ilmastotoimia sekä ilmastotiekarttoja on viety eteenpäin alueellisten koordinaattorien ja

asiantuntijoiden johdolla. Alueiden ilmastotyötä on lisäksi tukenut Suomen ympäristökeskus SYKEn, Luonnonvarakeskus Luken, Tampereen yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen edustajista koostuva asian- tuntijaryhmä. Raportti on laadittu yhteistyössä maakuntien ja tutkimuslaitosten asiantuntijoiden kesken.

Aluetoimijat ovat antaneet arvokkaan panoksensa raporttiin analysoimalla ja dokumentoimalla alueellisen tiekarttatyön toteutusta omissa alaluvuissaan.

Raportissa esitellään opit tiekarttaprosessista sekä mallitiekarttoihin valitut toimenpiteet vastuuta- hoineen. Raportin tavoitteena on osoittaa, millaisista linjauksista, keinoista ja päästövähennystoimista hiilineutraaliuden saavuttamiseen tähtäävä alueellinen ilmastotiekartta koostuu.

Helmikuussa 2022 Kirjoittajat

(10)

Sisällys

Tiivistelmä ... 3

Sammandrag ... 4

Abstract ... 5

Esipuhe ... 7

1 Johdanto: ilmastotavoitteista kohti vaikuttavia toimia ... 9

2 Vaikuttavat päästövähennystoimenpiteet hiilineutraaliuden saavuttamiseksi ... 10

2.1 Kasvihuonekaasupäästöjen lähteet ... 10

2.2 Keinot ja ratkaisut päästöjen vähentämiseksi ... 11

2.2.1 Puhdas energiantuotanto sähkö-, lämpö- ja kaasuverkkoihin ... 11

2.2.2. Rakennukset ... 12

2.2.3 Liikenne ... 13

2.2.4 Maatalous ... 15

2.2.5 Metsät ... 15

2.3 Ilmastonmuutoksen hillintätoimien muut ympäristövaikutukset ... 16

3 Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautuminen: hillintä- ja sopeutumistoimien synergiat ... 18

3.1 Ilmastonmuutokset aiheuttamat sää- ja ilmastoriskit sekä mahdollisuudet edistää sopeutumista ja varautumista eri sektoreilla ... 19

3.1.1 Energiantuotanto ... 19

3.1.2 Rakennukset (rakennettu ympäristö) ... 20

3.1.3 Liikenne ... 21

3.1.4 Maatalous ... 22

3.1.5 Metsät ... 24

3.2 Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumista edistävät päästövähennystoimenpiteet ... 26

4 Maakuntien kasvihuonekaasupäästöt ja ilmastotyö ... 28

4.1 Maakuntien päästöt ja sosioekonomiset piirteet ... 28

4.2 Maakuntien päästöprofiilit ja tunnusluvut... 29

4.3 Metsien hiilinielut maakunnissa ... 32

4.4 Maakuntien päästövähennyskuilun arviointi ... 34

4.5 Ilmastotyö maakunnissa kytkeytyy alueen elinvoimaisuuden edistämiseen ... 37

4.6 Ilmastotyön ja ilmastotiekarttojen toteutus esimerkkimaakunnissa ... 37

4.6.1 Etelä-Karjala ... 39

4.6.2 Pirkanmaa ... 41

4.6.3 Pohjois-Pohjanmaa ... 43

4.6.4 Päijät-Häme ... 45

4.6.5 Satakunta ... 46

4.6.6 Varsinais-Suomi ... 47

4.6.7 Uusimaa ... 49

5 Mallitiekartat vaikuttavien ilmastotoimien toteuttamiseksi ... 51

5.1 Puhdas energiantuotanto sähkö-, lämpö- ja kaasuverkkoihin ... 52

5.2 Rakennusten hajautettu energiantuotanto ja energiatehokkuus ... 56

5.3 Liikenne ... 60

5.4 Maatalous ... 63

5.5 Metsät ... 66

5.6 Sopeutuminen ... 69

6 Yhteenveto ... 71

Lähteet ... 73

(11)

1 Johdanto:

Ilmastotavoitteista kohti vaikuttavia toimia

Ilmastonmuutoksen hillinnällä ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisellä on kiire (ks. esim. IPCC 2019, COM 2021, Koljonen ym. 2020). Päästöjen konkreettinen ja nopea vähentäminen ilmastoteknolo- gioilla ja kestävillä toimintatavoilla on tärkeää juuri nyt, sillä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo esimerkiksi myrskyjen lisääntymisenä. Pariisin ilmastosopimuksen kahden asteen tavoitteen saavuttamiseksi päästöjen tulisi laskea globaalisti nollaan vain muutamassa vuosikymmenessä (Levine & Steele 2021).

Suomi pyrkii olemaan edelläkävijä ilmastonmuutoksen hillinnässä. Suomi tavoittelee kansallisella tasolla hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi lukuisat kunnat ja maakunnat vievät eteenpäin omaa ilmastotyötään ja ovat asettaneet omia tavoitteitaan päästö- jen vähentämiseksi. Kunnista noin kaksi kolmasosaa on asettanut ilmastotavoitteen joko itsenäisesti tai osana maakunnallista tavoitetta (Sitra 2021). Esimerkiksi Hinku-verkostossa vuonna 2021 noin 80 kun- taa pyrkii saavuttamaan 80 % päästövähennyksen vuodesta 2007 vuoteen 2030 mennessä. Hinku-pääs- tövähennystavoitteisiin ovat lisäksi sitoutuneet yhdessä alueen kuntien kanssa viisi maakuntaa, joita ovat Etelä-Karjala, Kymenlaakso, Päijät-Häme, Pirkanmaa sekä Pohjois-Karjala.

Hiilineutraaliustavoite saavutetaan, kun päästöt ovat yhtä suuret kuin maankäyttösektorin nettonielu. Maankäyttö- eli LULUCF-sektorin nettonielulla tarkoitetaan tilannetta, jossa kasvihuonekaasuin- ventaariossa arvioitavat nielut ovat päästöjä suuremmat. Hiilineutraaliuden saavuttamiseksi kaikkia päästöjä tulee vähentää ja hiilinieluja vahvistaa.

Raportin tavoitteena on tukea erityisesti maakuntien asiantuntijoiden ja päätöksentekijöiden ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistyötä. Raportin mallitiekartoissa on esimerkkejä vaikuttavista il- mastotoimista ja niiden vastuutahoista. Toimissa onnistuminen edellyttää maakuntien sisäisen sekä rajat ylittävän yhteistyön vahvistamista. Ilmastonmuutoksen hillinnän kiireellisyyden vuoksi on tärkeä koh- dentaa paikalliset ja rajalliset resurssit vaikuttaviin toimiin, jotta maapallon lämpeneminen saadaan py- sähtymään. Tarvitaan myös ymmärrys siitä, miten ilmastokestävä yhteiskunta on mahdollista rakentaa yhteistyössä eri toimijoiden ja toimialojen kesken.

Raportti on laadittu tutkimuslaitosten ja maakuntien asiantuntijoiden yhteistyönä. Raportti koostaa yhteen vaikuttavimmat toimenpiteet ja kokemukset maakuntien ilmastotiekarttatyöstä. Raportin malli- tiekarttojen aineistona on käytetty tutkimustietoa sekä seitsemän maakunnan ilmastotiekarttoja, jotka on laadittu vuosina 2019–2021. Työssä ovat olleet mukana Etelä-Karjala, Pirkanmaa, Päijät-Häme, Poh- jois-Pohjanmaa, Satakunta, Uusimaa ja Varsinais-Suomi.

Maakunnallisen ilmastotyön lähtökohtana on eri sektoreiden päästöt nykytilanteessa. Vaikuttavassa ilmastotyössä tulee tietää, mistä päästöjä syntyy ja missä löytyy potentiaalia päästöjen vähentämiseen.

Taustalla vaikuttavat lukuisat eri seikat: yhdyskuntarakenne (kaupungistumisaste ja asukastiheys), kau- kolämmön tuotannossa käytetyt polttoaineet, maantieteellinen sijainti sekä elinkeinorakenne, kuten mm.

maatalouden osuus.

Raportin mallitiekarttoihin on koottu ilmastonmuutoksen hillintä- sekä sopeutumistoimia, jotka kuuluvat kestävyysmurroksen kokonaisuuteen. Mallitiekartoissa on mukana asiantuntijoiden arvioita eri toimenpiteiden vaikuttavuudesta. Raportissa tuodaan esiin myös ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimien synergioita ja hyötyjä. Maakuntien ilmastotiekartoista on poimittu raportin mallitiekarttoihin sellaisia toimenpiteitä, joissa korostuu erityisesti maakunnallisten toimijoiden, kuten maakuntaliittojen, ELY-keskusten ja kehitysorganisaatioiden rooli. Mallitiekartoissa on myös mittareita, joilla voi seurata päästövähennystoimenpiteiden etenemistä ja alueellisen ilmastotyön tuloksellisuutta.

(12)

2 Vaikuttavat päästövähennystoimenpiteet hiilineutraaliuden saavuttamiseksi

2.1 Kasvihuonekaasupäästöjen lähteet

Kasvihuonekaasupäästöjä syntyy eniten fossiilisten polttoaineiden poltosta energiaksi (IPCC 2014).

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) alueellisen päästölaskennan mukaisissa tuloksissa korostuvat muun muassa tieliikenteen päästöt (21,8 % kaikista päästöistä vuonna 2019) ja lämmityksen (22,2 %) päästöt, jossa merkittävä osa on fossiilista kaukolämpöä (Kuva 1). Suomen Tilastokeskuksen mukaan energiasektorin osuus Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on kaikkein suurin merkittävästä fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuen (Tilastokeskus 2021a).

Kotimaan liikenne aiheuttaa Suomessa noin viidenneksen kasvihuonekaasupäästöistä. Vuonna 2019 kotimaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöt olivat noin 11,1 Mt CO2-ekv (Suomen virallinen tilasto 2020b). Tieliikenne on merkittävin liikenteen päästöjen lähde, sillä se aiheuttaa yli 90 % kotimaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöistä (VTT LIPASTO 2019). Yli puolet tieliikenteen päästöistä aiheutuu henkilöautoliikenteestä (VTT LIISA 2019).

Teollisuusprosessien päästöt syntyvät muun muassa typpihapon, teräksen ja sementin valmistuksesta.

Rakennusten lämmitykseen käytetty energia vastaa noin 26 % Suomen energiankulutuksesta (Suo- men virallinen tilasto 2020a). Kuntien, kuntalaisten ja yritysten käytössä olevat asuin- ja palveluraken- nusten lämmitys aiheuttaa vuosittain merkittävät hiilidioksidipäästöt, esimerkiksi vuonna 2018 noin 7,8 Mt CO2, mikä oli 18 % Suomen kaikista hiilidioksidipäästöistä (Suomen virallinen tilasto 2020b). Käy- tön aikaisten päästöjen ohella rakennuksen elinkaarisista päästöistä suuri osa muodostuu jo rakentamis- vaiheessa (esim. Koezjakov ym. 2018, Ruuska ym. 2013).

Maatalouden päästöt (13,7 %) aiheutuvat etenkin märehtijöiden ruoansulatuksesta, typpilannoittei- den käytöstä, lannan käsittelystä ja peltojen orgaanisen aineen hajoamisesta. Maatalous aiheuttaa noin 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä ilman maankäyttösektoria. Vuonna 2019 maatalouden kasvi- huonekaasupäästöt olivat noin 6,6 Mt CO2-ekv. Päästöistä suurin osa tuli maaperään lisätystä typestä ja turpeen hajoamisesta (55 %), tuotantoeläinten ruuansulatuksesta (31 %) ja lannankäsittelystä (11 %).

(Tilastokeskus 2021b) Maataloustuotannon energiankäytön päästöt ovat noin 1 Mt CO2-ekv, joka kuuluu osaksi energiasektoria.

Maankäyttösektorilta suurin osa päästöistä syntyy Suomessa turvemaapeltojen, ojitettujen turvemaametsien ja turvetuotantoalueiden maaperän orgaanisen aineen hajoamisesta. Maankäyttösektorilla tarkoitetaan kansallisessa kasvihuonekaasujen inventaariojärjestelmässä käytettävän ’maankäyttö, maankäytön muutos ja metsätalous -sektorin’ mukaisia maankäyttöluokkia: metsämaa, viljelysmaa, ruo- hikkoalueet, kosteikot, rakennettu maa sekä muu maa. Viljelyyn liittyviä päästöjä raportoidaan myös osana maankäyttösektoria (LULUCF), jossa kivennäis- ja turvemaiden hiilidioksidipäästöt pienentävät maankäyttösektorin nettonielua. Maankäyttösektorilla raportoitiin vuonna 2019 viljelymaiden ja ruohik- koalueiden päästöinä yhteensä 8,6 Mt CO2-ekv, ja tästä valtaosa tuli turvemaiden orgaanisen aineksen hajoamisesta. Maankäyttösektorin merkitys on keskeinen, koska se tarjoaa hiilensidontapalvelujen li- säksi myös omavaraisuutta ja ruokaturvaa alueille sekä tukee ilmastonmuutokseen varautumisessa (kts.

kappale 3.1.4).

(13)

0 10000 20000 30000 40000 50000 60000 70000 80000

ktCO2e

F-kaasut

Jätteiden käsittely Maatalous Vesiliikenne Raideliikenne Tieliikenne Työkoneet Teollisuus Muu lämmitys Öljylämmitys Kaukolämpö Sähkölämmitys Kulutussähkö

Kuva 1. Suomen ympäristökeskuksen päästölaskennan mukaan Suomen kuntien yhteenlasketut päästöt olivat vuonna 2019 yhteensä noin 48,6 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia (Mt CO2-ekv) (Suomen ympäristökeskus 2021). Laskelma on yhteensopiva Tilastokeskuksen kansallisen kasvihuonekaasuinventaarion kanssa

(Tilastokeskus, 2021a).

2.2 Keinot ja ratkaisut päästöjen vähentämiseksi

Tuloksellisen ilmastotyön tulisi keskittyä merkittävien päästövähennystoimenpiteiden konkreettiseen toteuttamiseen. Kriittisiä toimia fossiilisten polttoaineiden päästöjen vähentämiseksi ovat energiankäy- tön pienentäminen ja tehostaminen, vähäpäästöisen energian osuuden merkittävä kasvattaminen sekä lämmityksen, liikenteen ja teollisuusprosessien puhdas sähköistäminen. Maankäyttösektorilla kriittisiä päästövähennystoimia ovat etenkin turvemaapeltojen ja -metsien päästöjen hallinta sekä metsäkadon es- täminen.

2.2.1 Puhdas energiantuotanto sähkö-, lämpö- ja kaasuverkkoihin

Energiantuotannon päästövähennysratkaisuja on tarkasteltu lukuisissa selvityksissä (Koljonen ym. 2019, Rinne ym. 2019, Child 2016). Ne osoittavat, että kriittisiä toimia päästöjen vähentämiseksi ovat energian käytön tehostaminen sekä fossiilisten polttoaineiden ja turpeen korvaaminen energiantuotannossa vähäpäästöisillä energiantuotantomuodoilla. Elinkaaripäästöjen perusteella vähäpäästöisimpiä energia- lähteitä ovat tuulivoima, aurinkoenergia, geoenergia, vesivoima ja ydinenergia (Koffi ym. 2017, Schlömer ym. 2014). Lämmityksessä keskiössä ovat teollisuuden ja kiinteistöjen lämpöpumput, jotka tuottavat vähäpäästöisen sähkön avulla lämpöä maasta, vesistöistä ja ilmasta kerättävästä ympäristöläm- möstä sekä yhdyskunnan, teollisuuden ja kiinteistöjen hukkalämmöstä. Lämpöpumppujen avulla hukka- ja ympäristölämpöä voidaan hyödyntää suoraan omakotitaloissa ja taloyhtiössä, mutta lämpöä voidaan ohjata myös kaukolämpöverkkoihin. Kaasun osalta vähäpäästöisimpiä jalosteita ovat bio- ja maatalous- jätteistä valmistettu biokaasu sekä puhtaalla sähköllä tuotettu synteettinen kaasu.

(14)

Valtio-, maakunta- ja kuntatason toimijoiden roolit energiantuotannon päästöjen vähentämiseksi Energiantuotannon päästöjen vähentämiseksi on keskeistä, että valtion, maakunnan ja kuntatason toimijoiden teot tukevat ja täydentävät toisiaan siten, että ne yhdessä ohjaavat mahdollisimman tehokkaisiin päästövähennystoimiin. Toimijoiden roolit vaihtelevat energiantuotantomuodosta riippuen. Esimerkiksi tuulivoiman, ydinvoiman ja ympäristölämmön edellyttämät vastuut ja edistämistoimenpiteet poikkeavat merkittävästi toisistaan.

Esimerkiksi eri toimijoiden roolit energiayhtiöiden ja kiinteistön omistajien geolämpöinvestoinneissa voivat olla seuraavanlaisia:

• Valtion tasolla tulisi huolehtia siitä, että verotus, investointituet, T&K-tuet ja lupasääntely mahdollistavat innovatiiviset ja tehokkaat investoinnit. Jos tämä ei toteudu, kuntatasolla on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, edistää investointien toteuttamista.

• Maakuntatason toimijat voivat mahdollistaa investointeja muun muassa maakuntakaavan ja luvituksen keinoin, edistämällä energiayhtiöiden, kaavoittajien ja lupaviranomaisten vuoropuhe- lua sekä rahoittamalla aluetason selvityksiä ja kehityshankkeita.

• Kuntatasolla energiayhtiöiden ja kiinteistönomistajien roolina on toteuttaa konkreettiset inves- toinnit, joista todelliset päästövähennykset lopulta syntyvät. Kuntaorganisaatioiden roolina on mahdollistaa nämä investoinnit kaavoituksen ja luvituksen kautta. Mikäli energiayhtiö on kunnan omistama, kunta voi myös omistajaohjauksen kautta kannustaa yhtiötään toteuttamaan puhtaan energian investointeja.

2.2.2. Rakennukset

Olemassa olevan rakennuskannan päästökehitystä on tarkasteltu Suomen korjausrakentamisen strategiassa ja sen tavoitteiden laskentakuvauksessa (Kangas ym. 2020). Strategian mukaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä luopuminen ja siirtyminen vähäpäästöistä sähköntuotantoa hyödyntäviin lämpöpump- puihin on merkittävin tekijä rakennusten päästöjen vähentämisessä. Myös aurinkosähkön

pientuotannolla on oma kasvava roolinsa. Energiantuotantoratkaisujen lisäksi muita keskeisiä toimia ovat energiatehokkuudeltaan kehnojen rakennusten asteittainen purkaminen sekä jäljelle jäävien rakennusten tila- ja energiatehokkuuden parantaminen. Tilatehokkuuden parantaminen on kustannustehokas tapa vähentää rakennuksen päästöjä. Tyhjilleen jäävät rakennukset kannattaa poistaa lämmitettävästä rakennuskannasta hyödyntäen rakennuksen käyttökelpoiset osat muualla.

Uudisrakentamisen yhteydessä syntyy kasvihuonekaasupäästöjä mm. metsien raivauksesta ja maan- muokkauksesta. Uudisrakentamisen päästöjä voidaan vähentää huolehtimalla rakennusten kunnossapidosta ja pitämällä tällä tavoin olemassa oleva rakennuskanta käyttökelpoisena. Uudisrakennuksen elin- kaaren hiilijalanjälkeen vaikuttavat eniten rakennuksen päälämmitysjärjestelmä, päärakennusmateriaali ja energiatehokkuus. Lämmitysjärjestelmävalinnoissa tulee suosia uusiutuviin energialähteisiin pohjaa- via ratkaisuja ja energiatehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota esimerkiksi riittävillä eristepaksuuksilla ja lämmöneristävyydeltään tehokkailla ikkunoilla. Korvaamalla betonirakentamista puurakentamisella voidaan pienentää uudisrakentamisen fossiilisia päästöjä (Vares ym. 2017), mutta puutuotteiden valmis- tamisen osalta tulee huomioida mahdolliset pitkän aikavälin vaikutukset metsien hiilinieluun (Seppälä ym. 2019).

Valtion, maakunnan ja kuntatason toimijoiden roolit rakennuskannan päästöjen vähentämiseksi Rakennusten omistajat, kuten kunnat, voivat vaikuttaa rakennuskannan päästöihin omilla rakennusvai- heen ja käytönaikaisilla valinnoillaan. Valtion roolina on ohjata valintoja muun muassa lainsäädännöllä ja strategioilla, jota toimeenpannaan esimerkiksi hyödyntäen julkisia investointiavustuksia.

Valtion ja kunnan roolien rajapinnassa rakentamismääräykset ja korjausrakentamista ohjaavat ase- tukset luovat perustan uudis- ja korjausrakentamisen energiatehokkuusvaatimuksille. Tällaisia ovat esimerkiksi asetus rakennuksen energiatehokkuuden parantamisesta korjaus- ja muutostöissä sekä lähes

(15)

nollaenergiarakentamisen määrittely. Vuoden 2018 rakennusten energiatehokkuusdirektiivin muutos (2018/44/EU) edellyttää, että suuriin ei-asuinrakennuksiin (lämmitys-, ilmanvaihto- ja jäähdytysjärjes- telmien yhteenlaskettu teho vähintään 290 kW) asennetaan älykkäät automaatio- ja ohjausjärjestelmät vuoden 2024 loppuun mennessä. Automaatiovelvoite, joka koskettaa useita kuntien omistamia rakennuksia, tulee huomioida etenkin peruskorjausten yhteydessä. Myös energiatodistusjärjestelmä ohjaa rakennusten energiatehokkuutta.

Valtio tukee taloyhtiöitä ja kotitalouksia ARA:n energia-avustuksella öljylämmityksestä luopumi- seen ja energiatehokkuuden parantamiseen vuosina 2020–2022. Lisäksi syyskuusta 2020 lähtien on ha- ettavissa erillinen tuki pientalon öljylämmityksen korvaamiseen muulla lämmitysmuodolla. Kustannus- tehokkaimmin öljylämmityslaitteistoista luovutaan siirtymällä laitteistojen teknisen käyttöiän päättyessä kaukolämpöön tai lämpöpumppuratkaisuihin. Myös sähkölämmitys voi olla perusteltu vaihtoehto rakennuksen jäljellä olevan käyttöiän ollessa lyhyt. Kunnat voivat hakea energiatukea energiatehokkuustoi- menpiteiden ja lämmitystapamuutosten toteuttamiseksi Business Finlandilta. Valtion rooliksi voidaan lukea myös rakennuskannan energiatehokkuuden parantamisen tukeminen alueilla, missä markkinaeh- toisen rahoituksen saatavuudessa on ongelmia rakennuskannan matalan vakuusarvon vuoksi.

Kunnilla on useita rooleja rakennuskannan päästöjen vähentämisessä. Esimerkiksi kuntaomisteisia vuokrataloyhtiöitä ja muuta kuntaorganisaation rakennuskantaa tulee tarkastella siten, että vajaakäyttöi- sistä ja/tai heikkokuntoisimmista rakennuksista luovutaan. Kiinteistökohtaisen tai kokonaista rakennuskantaa koskevan pitkän aikavälin kunnossapitostrategian laatiminen auttaa kehittämään rakennuskannan energia- ja tilatehokkuutta. Strategiassa voidaan määritellä rakennuskannan asteittaista parantamista kohti nollaenergiatasoa tai toisaalta voidaan varautua rakennusten purkuun ja uusien korvaavien rakennusten rakentamiseen. Tyhjilleen jääneiden ja/tai heikkokuntoisten rakennusten purkamiseen voi hakea purkuavustusta.

Kunnan tulee huomioida vähähiilisen rakentamisen hankintakriteerit kaikissa hankintalain alaisissa rakennus- ja korjausrakennushankkeissa. Hankintojen hiilineutraaliustavoitteisiin, resurssiviisauteen ja kiertotalouteen saa hyvää tukea Kestävien ja innovatiivisten julkisten hankintojen osaamiskeskuksesta (KEINO). Työ- ja elinkeinoministeriöllä on myös hyviä ohjeita kuntien hankintayksiköille siitä, miten energiatehokkuus huomioidaan julkisissa hankinnoissa.

Asukasmäärällä mitattuna kunta-alan energiatehokkuussopimukseen kuuluu noin 70 % Suomen kunnista. Muut kuntien omistamat vuokratalot ja vuokrataloyhtiöt sekä muut julkisten rakennusten omistajat ovat kiinteistöalan energiatehokkuussopimuksen piirissä. Energiatehokkuussopimukset vel- voittavat rakennusten omistajia huolehtimaan energiatehokkuustoimista sopimuksessa määritellyissä kiinteistöissä. Kunta-alan energiatehokkuussopimukseen liittyneet kunnat voivat saada korotettua Busi- ness Finlandin myöntämää energiatukea tavanomaisiin energiatehokkuusinvestointeihin. Myös ESCO (Energy Service Company) -palveluna toteutettuihin toimenpiteisiin voi saada energiatukea. Kunta voi myös tilata rakennuksiinsa vapaaehtoisia energia- ja uusiutuvan energian katselmuksia, jotka auttavat kohdentamaan päästövähennystoimenpiteitä.

2.2.3 Liikenne

Liikenteen päästöjä voidaan vähentää kolmella tavalla: 1) vähentämällä päästöjä aiheuttavaa liikenne- suoritetta, 2) parantamalla kulkuvälineen energiatehokkuutta, sekä 3) käyttämällä energiamuotoja, joilla on pienempi kasvihuonekaasupäästökerroin.

Liikenteen päästöjä voidaan vähentää tehokkaasti siirtymällä fossiilisten polttoaineiden käytöstä vähäpäästöisiin tai päästöttömiin teknologioihin, kuten esimerkiksi sähköautoihin sekä hyödyntämällä uusiutuvia polttoaineita, kuten esimerkiksi biokaasua. Kestävästi tuotettuja biopolttoaineita on kuitenkin saatavissa hyvin rajallinen määrä, minkä vuoksi niiden käyttö tulisi ohjata ensisijaisesti pitkän matkan tiekuljetuksiin sekä meri- ja lentoliikenteeseen, joita on haastava sähköistää. Kulkuvälineiden energiatehokkuuteen ja käyttövoimajakaumaan vaikuttavat erityisesti EU:n päästörajat, jotka ohjaavat

(16)

autonvalmistajia valmistamaan vähäpäästöisempiä ajoneuvoja. Julkisorganisaatioiden ajoneuvoja kul- jetuspalveluhankintoja puolestaan ohjaa vähäpäästöiseksi EU:n muutosdirektiivi puhtaiden ja energiate- hokkaiden tieliikenteen moottoriajoneuvojen edistämisestä (Liikenne- ja viestintäministeriö 2019).

Suomessa ajoneuvokanta uusiutuu hitaasti, minkä vuoksi autokannan uudistumista ja sähköisty- mistä tuetaan esimerkiksi päästöihin sidotulla verotuksella ja sähköautojen hankintatuella sekä tukemalla vaihtoehtoisten käyttövoimien lataus- ja tankkausinfrastruktuurin rakentamista. Henkilöautojen energiatehokkuutta voidaan tehokkaasti parantaa myös nostamalla henkilöautojen matkustajamäärää esimerkiksi kimppakyytien avulla. Ilmastopaneelin tekemän selvityksen mukaan henkilöauton käyttötapo- jen muutos, joka sisältää kimppakyytien lisäksi yhteiskäyttöautojen yleistymisen, on yhteiskunnalle kus- tannustehokkain keino vähentää liikenteen päästöjä (Liimatainen ym. 2015). Henkilöauton

käyttötapojen muutos vaatii kuitenkin merkittävää muutosta ihmisten käyttäytymisessä.

Ajoneuvokannan uudistumisella vähäpäästöiseksi ei yksin saavuteta liikenteelle asetettuja päästövä- hennystavoitteita, vaan päästövähennystavoitteiden saavuttaminen vaatii myös ajoneuvosuoritteiden kasvun pysähtymistä (Liikenne- ja viestintäministeriö 2020). Runsaasti päästöjä aiheuttavaa henkilöau- toliikennettä voidaan vähentää tehokkaasti vaikuttamalla kulkutapajakaumaan sekä ajomatkan pituu- teen. Kulkutavan valintaan vaikuttavat erityisesti aika ja vaiva. Jotta kävely, pyöräily ja joukkoliikenne voivat tarjota henkilöauton käytölle aidon vaihtoehdon, täytyy niiden käytön olla nopeaa ja vaivatonta.

Myös matkan pituus vaikuttaa voimakkaasti kulkutapajakaumaan. Alle kilometrin matkoilla kävelyn ja pyöräilyn kulkutapaosuus on 76 %, 1–2 kilometrin matkoilla 48 % ja 5–7 kilometrin matkoilla enää 15

% (Liikennevirasto 2018). Tiivis ja sekoittunut yhdyskuntarakenne mahdollistaa lyhyet matkat eri toi- mintojen välillä. Tiivis yhdyskuntarakenne on myös edellytys kannattavalle korkean palvelutason jouk- koliikenteelle. Kulkutapajakaumaan vaikuttaminen vaatii merkittäviä panostuksia kestävien liikkumis- muotojen edistämiseen niin valtion kuin kuntien liikennepolitiikassa (Liikenne- ja viestintäministeriö 2020).

Kestävien kulkutapojen edistämisellä sekä henkilöautojen täyttöasteen nostamisella on päästövä- hennyksien lisäksi myös muita merkittäviä hyötyjä yhteiskunnalle, kuten liikenneturvallisuuden parane- minen, kaupunkitilan vapautuminen sekä liikennemelun ja muiden terveyteen vaikuttavien päästöjen väheneminen. Kävelyn ja pyöräilyn lisäämisellä on myös merkittäviä positiivisia vaikutuksia kansanter- veyteen fyysisen aktiivisuuden lisääntymisen myötä (Liikenne- ja viestintäministeriö 2018).

Valtio-, maakunta- ja kuntatason toimijoiden roolit liikenteen päästöjen vähentämiseksi Kansallisella tasolla vähäpäästöiseen liikenteeseen voidaan vaikuttaa erityisesti taloudellisella ohjauk- sella, eli esimerkiksi verotuksella ja tuilla, jotka kohdistuvat ajoneuvojen hankintaan ja käyttöön sekä eri liikennemuotojen kohteluun esimerkiksi työsuhde-etuina ja työmatkakuluina. Kansallisella tasolla teh- dään myös päätökset valtion liikenneverkon kunnossapidosta ja kehittämisestä. Valtio voi edistää kaupunkiseutujen joukkoliikennettä nostamalla joukkoliikenteen valtionavustuksia ja parantamalla joukkoliikenteen infrastruktuuria. Erityisesti nopeat joukkoliikenneyhteydet kaupunkien välillä (esimerkiksi ns.

tunnin juna ja Suomirata) vaativat valtakunnallisia päätöksiä. Valtakunnallisesti voidaan vaikuttaa myös yhtenäiseen maksu- ja matkustusinformaatiojärjestelmien kehittämiseen sekä ohjata vaihtoehtoisten käyttövoimien lataus- ja tankkausinfrastruktuurin kehittämistä. Tiekuljetustenenergiatehokkuutta on pa- rannettu kuorma-autojen mitta- ja massakorotuksilla. Valtio osallistuu myös valtakunnallisen liikenne- järjestelmäsuunnitelman laadintaan sekä Maankäytön, asumisen ja liikenteen (MAL) sopimusten teke- miseen suurimpien kaupunkiseutujen kanssa.

Maakuntatasolla voidaan vaikuttaa erityisesti alueiden kehittämiseen maakuntakaavan ja maakunta- ohjelman kautta. Lisäksi maakunnallisella liikennejärjestelmäsuunnittelulla voidaan vaikuttaa liikenteen maakunnallisiin kehittämistavoitteisiin. Maakuntatasolla voidaan esimerkiksi edistää tiivistä ja sekoittu- nutta yhdyskuntarakennetta sekä keskittää toimintoja asemaseuduille ja joukkoliikenteen solmukohtiin.

Kuntatasolla voidaan vaikuttaa erityisesti yhdyskuntarakenteeseen, kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen edellytyksiin sekä henkilöauton käytön houkuttelevuuteen esimerkiksi pysäköintipolitiikalla,

(17)

raitiotiejärjestelmillä, joukkoliikennekaduilla, -kaistoilla ja -etuisuuksilla. Kuntien tulee suunnata maan- käyttö alueille, jotka ovat helposti saavutettavissa kestävillä kulkumuodoilla. Kunnallisesti voidaan vaikuttaa myös raskaan liikenteen päästöihin ohjaamalla kaupunkilogistiikkaa sekä investoimalla sähköisen kuljetuskaluston latausinfrastruktuuriin. Kuntatasolla tehdään myös päätökset kunnan oman kuljetuskaluston ja hankittavien kuljetuspalveluiden käyttövoimista. Kunnat voivat myös tarjota omia ajoneuvo- jaan esimerkiksi ilta-aikaan yhteiskäyttöautoiksi yksityishenkilöiden käyttöön.

2.2.4 Maatalous

Maatalouden käytäntöjä ohjaa vahvasti tukipolitiikka ja siihen liittyvä rahoitus, joten monet tiekartoissa mainitut toimet vaativat toteutuakseen niitä tukevia EU-tason ja kansallista politiikkaa. Maakunnat ja kunnat ovat tähän asti pystyneet ohjaamaan maataloustuotantoa rajallisesti. Alueellisista toimijoista ELY-keskukset vastaavat osaltaan maatalouden ympäristöohjaukseen liittyvän rahoituksen jaosta. Kun- nat pystyvät ehkä parhaiten vaikuttamaan maatalouden kunnallisten ruokahankintojen kautta. Toimi- joista tärkein on kuitenkin maanomistaja, jonka päätökset vaikuttavat maatalouden suurimpaan päästö- lähteeseen, maaperään. Siksi informaatio-ohjauksellakin on oma tärkeä roolinsa. Sitä kehittämällä pystytään vaikuttamaan maanomistajiin suoraan tai välillisesti neuvontaorganisaatioiden tai rahoitusta jakavien tahojen kautta. Erilaiset kokeilut ja verkostot voivat vahvistaa toimijoiden osaamispohjaa; täl- laisia ovat esimerkiksi Maaseudun kehittämisohjelman hankkeet ja Carbon Action -viljelijäverkosto.

2.2.5 Metsät

Suomen metsät ovat tällä hetkellä hiilinielu eli metsien puustoon ja maaperään sitoutuu vuosittain enem- män hiiltä kuin niistä vapautuu takaisin ilmakehään. Metsiin sitoutuva hiili samoin kuin niistä tulevat päästötkin raportoidaan maankäyttösektorilla (ns. LULUCF-sektorilla). Vuonna 2019 Suomen metsien nettonielu oli 22,9 Mt CO2-ekv ilman puusta valmistettuja tuotteita. Puutuotteisiin sitoutui lisäksi 3,4 Mt CO2-ekv (Suomen virallinen tilasto 2021). Metsien nielu johtuu pääasiassa siitä, että puuston kasvu on ollut Suomessa viime vuosikymmeninä suurempi kuin sen poistuma, ja siten myös metsien kokonais- puuvaranto on tänä aikana lisääntynyt. Metsien hiilinielun voimakkuudessa on kuitenkin suuria paikalli- sia ja alueellisia eroja, jotka johtuvat mm. metsänkäyttöhistoriasta, puuston kehitysluokkarakenteesta sekä ilmasto- ja kasvupaikkaoloista. On tärkeää huomata, että metsätalouden rooli on oleellinen metsien hiilivarastojen ja -nielujen kehitykselle Suomessa. Hakkuiden vuotuinen vaihtelu ajaa suurelta osin Suo- men metsien kasvihuonekaasutaseen vuotuista vaihtelua, kun taas pitemmällä aikavälillä hakkuut ohjaavat metsien ikärakenteen kehitystä ja vaikuttavat tulevaisuuden nieluihin.

Suomalaisen metsätalouden erityispiirteenä on metsäojitettujen soiden suuri osuus metsäpinta- alasta. Yhteenlasketut Suomen metsäojitettujen soiden hiilidioksidi-, typpioksiduuli (N2O) - ja metaa- nipäästöt (CH4) ovat noin 7,5 Mt CO2-ekv vuodessa, joten niillä on myös suuri merkitys Suomen metsien kasvihuonekaasutaseelle (Tilastokeskus 2021a). Metsäojitetuilla soilla maaperä on suuri hiiliva- rasto, joka on alttiina hajotukselle. Kun suo ojitetaan, sen vedenpinta laskee ja hapen määrä lisääntyy vedenpinnan tason yläpuolelle jäävässä turvekerroksessa, mikä edesauttaa turpeen hajoamista hiilidiok- sidiksi ilmaan. Metsäojitettujen soiden maaperän kasvihuonekaasupäästöt vaihtelevat myös ravinteisuu- den mukaan (Ojanen ym. 2010). Karuilla metsäojitetuilla kasvupaikoilla maaperän CO2-päästöt ovat pienempiä kuin rehevillä kasvupaikoilla. Turvemaametsien osalta on tärkeää huomioida, että lyhyen ja pitkän aikavälin ilmastotavoitteet voivat johtaa erilaisiin päätöksiin turvemaametsien ilmastoviisaasta hoidosta. Lyhyellä aikavälillä turvemaametsät ovat tyypillisesti nettonielu voimakkaan puuston kasvun takia, ja puuston nielua voidaan lisätä tuhkalannoituksella. Ennen pitkää turvemaametsien turvekerros kuitenkin hupenee kokonaan, mikäli kuivatusta ylläpidetään joko ojituksilla tai puuston haihdutuksella, eli toisin sanoen, mikäli vedenpinnan taso jää pysyvästi maanpinnan alapuolelle (Ojanen ja Minkkinen 2020).

(18)

Hiilineutraaliuden tavoittelemisen kannalta on tärkeää, että aluetasolla löydetään parhaat ratkaisut pitää yllä ja kasvattaa olemassa olevia metsien hiilivarastoja ja nieluja, sekä löydetään myös keinot vält- tää ja vähentää päästöjä. Erilaisten usein ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteensovittaminen on myös tär- keää, sillä metsillä on suuri merkitys alueiden elinkeinoille puun käytön kautta ja toisaalta muille metsien tarjoamille ekosysteemipalveluille. Lehtonen ym. (2020) on arvioinut Suomen maankäyttösektorin päästövähennysmahdollisuuksia ja nostanut esille myös merkittävimpiä vaikutuksia muihin metsiin koh- distuville tavoitteille.

Merkittävimpiä metsiin kohdistuvia ilmastotoimia koko Suomen tasolla vuoteen 2035 mennessä ovat metsäkadon välttäminen siten, ettei metsiä raivata esimerkiksi rakennus- tai viljelysmaakäyttöön, kangasmetsien maaperän hoitaminen kiertoaikoja pidentämällä ja hakkuutähteiden korjaamista vähentä- mällä, sekä säästöpuiden ja lahopuun lisääminen. Pitkäikäisten puutuotteiden lisäämisen rooli ilmastota- voitteille arvioitiin myös merkittäväksi, mutta on huomioitava, että tämä vaatii metsäteollisuuden tuo- tantorakenteen muutosta.

Metsityksen, lannoituksen, kosteikkojen sekä taimikonhoidon mahdollisuudet realisoituvat suurelta osin pitemmällä ajanjaksolla. Suojelualueiden perustamisella ja kiertoaikojen pidentämisellä voi olla myös merkittäviä vaikutuksia ilmastotavoitteiden saavuttamiseen, mutta nämä toimet voivat myös johtaa hakkuiden voimistumiseen muualla. Turvemaametsien päästöjä voidaan vähentää maltillisella kuiva- tuksella ja kunnostamalla ojia vain sen verran, kuin se on puuston kasvun kannalta välttämätöntä (Oja- nen ja Minkkinen 2020). Turvemaametsien peitteellisessä metsänkasvatuksessa tähdätään puuston kasvulle riittävään kuivatukseen ylläpitämällä jatkuvaa puuston haihduntaa, jolloin ei ole tarvetta ojituk- sien kunnostukselle (Nieminen ym. 2018). Tuhkalannoitus voi olla myös yksi keino vahvistaa turvemaametsien hiilinielua lyhyellä aikavälillä, mutta sen pitkän ajan vaikutuksista turpeen hävikkiin ei ole vielä riittävästi tutkimuksia. Turvemaametsien jatkuvapeitteisen kasvatuksen kasvihuonekaasupäästöt ovat tällä hetkellä aktiivisen tutkimuksen kohteena. Lehtonen ym. (2020) arvioi jatkuvapeitteisen kasvatuksen olevan merkittävässä roolissa Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Valtio-, maakunta- ja kuntatason toimijoiden roolit metsien ilmastovaikutuksen osalta

Suurin osa tuottavasta metsämaasta on yksityisomistuksessa ja Suomessa on yksityisiä metsänomistajia yli 600 000. Valtio omistusosuus metsämaasta on noin 25 % ja muiden julkisten toimijoiden, kuten kuntien, seurakuntien, säätiöiden ja yhteismetsien osuus on noin viisi prosenttia. Vaikuttavissa ilmastotoi- missa painottuvat siten voimakkaasti yksityismetsissä tehtävät toimenpiteet ja politiikat, joilla vaikutetaan metsänomistajien omaan päätöksentekoon. Viime kädessä metsänomistajien päätöksentekoon vaikuttavat heidän omat intressinsä ja tavoitteensa, joita he ovat asettaneet metsänomistukselleen. Tuo- reen kyselytutkimuksen tuloksien perusteella metsänomistajat pitivät puuntuotantoa tärkeimpänä tavoit- teenaan itselleen ja Suomelle, mutta yli puolet metsänomistajista oli myös kiinnostunut hiilensidonta- ja monimuotoisuuspalvelujen tuottamisesta metsissään (Koskela ym. 2021). Metsänomistajien päätöksiä voidaan ohjata tukipolitiikalla, suojelukorvauksilla, kaavoituksella ja metsänhoitosuositusten kautta.

Mahdollisilla hiilen sidontaan liittyvillä kompensaatiolla voi myös olla tulevaisuudessa merkitystä ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Vaikka muun kuin valtion julkisen metsänomistuksen pinta-alaosuus on pieni, näillä julkisilla toimijoilla olisi kuitenkin omissa metsissään hyvät mahdollisuudet toimia edel- läkävijöinä ja tiennäyttäjinä metsien käsittelyn ilmastoystävällisyyden lisäämiseksi laajemminkin. Suo- raa hyötyä näistä voi tulla myös erilaisten hiilikompensaatiotoimien mahdollistajana.

2.3 Ilmastonmuutoksen hillintätoimien muut ympäristövaikutukset

Hillintätoimenpiteiden merkittävimmät muut ympäristövaikutukset kytkeytyvät erilaisten ekosysteemi- palveluiden vaikutusketjuihin, joihin liittyvät mm. luonnon monimuotoisuus, vesistöjen laatu, maan- käyttö (ml. rakentaminen) ja luonnonvarojen riittävyys. Ekosysteemipalvelujen huomioon ottaminen

(19)

osana päästövähennystavoitteiden saavuttamista palvelee myös YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden (Agenda 2030) saavuttamista, ja erityisesti pitkällä tähtäimellä niillä voidaan katsoa olevan vaikutusta alueiden ja sen ihmisten terveyteen, hyvinvointiin ja toimeentuloon. Kestävän kehityksen tavoitteet edistävät yleisesti sopeutumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin yhteiskunnan eri aloilla.

Päästövähennyskeinoilla voidaan katsoa olevan monia, enimmäkseen myönteisiä ympäristövaiku- tuksia. Toimenpiteet päästöjen vähentämiseksi ja nielujen lisäämiseksi parantavat esimerkiksi ilmanlaa- tua, vesistöjen tilaa ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ennallistettavilla alueilla. Maankäytön muu- toksilla ja metsittämisellä voi kuitenkin myös olla luonnon monimuotoisuutta tilapäisesti heikentäviä vaikutuksia esimerkiksi maatalousluonnon säilymisen ja vesistöihin päätyvän ravinnekuorman kannalta, minkä vuoksi niiden vaikutuksia on arvioitava uusimman tutkimustiedon sekä alueellisten tai paikallisten ominaispiirteiden valossa.

(20)

3 Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautuminen:

hillintä- ja sopeutumistoimien synergiat

Päivi Tikkakoski, SYKE, sekä Saara Lilja ja Sami Ahonen, Ilmatieteen laitos

Ilmastonmuutos luo paineen muuttaa yhteiskunnan rakenteita, sillä muuttuvien sää- ja ilmastoriskien vaikutus ihmisten, elinkeinojen ja luonnon haavoittuvuuteen kasvaa (Lilja-Rothsten 2019). Ilmaston- muutoksen hillintä on ensisijaista, mutta kasvavat sää- ja ilmastoriskit lisäävät myös sopeutumisen toi- meenpanon tärkeyttä. Paikallista ilmastonmuutokseen sopeutumista painotetaan niin Kansallisessa ilmastonmuutokseen sopeutumissuunnitelmassa 2022 (MMM 2014) kuin EU:n ilmastonmuutokseen sopeutumisstrategiassa (COM (2021) 82 final). Maakuntien ilmastotyössä painottuvat ensisijaisesti hil- lintätoimet, mutta kaikissa tiekartoissa tulee myös samanaikaisesti huomioida ilmastonmuutokseen sopeutuminen. Seitsemästä Canemure-hankkeessa mukana olevasta maakunnasta vain osa on huomioinut sopeutumistoimet, vaikka useampikin maakunta on tehnyt sopeutumisen suunnittelua, esimerkiksi alueellisten ilmastoriskien tunnistamisen ja strategiatyön muodossa. Ilmastokestävässä aluerakenteessa on tärkeää käsitellä samanaikaisesti sekä päästövähennysten käytännön toimeenpanoa että hallita alueellisten riskiarvioiden mukaisia sää- ja ilmastoriskejä. Alueellisen tiedon saatavuus ja alueiden osallistami- sen vahvistuminen parantavat ymmärrystä ja toimintaedellytyksiä sekä ilmastotoimien oikeudenmu- kaista toimeenpanoa.

Synergia hillinnän ja sopeutumisen välillä avaa uusia kestäviä liiketoimintamahdollisuuksia ja ta- loudellisesti kestäviä ratkaisuja, joiden merkitys korostuu niin kansallisen (MMM 2014) kuin EU-tason (Euroopan komissio 2019) sopeutumisessa. Riskien nykytila-arvion lisäksi on tärkeää varautua eri il- mastoskenaarioiden mukaisiin riskeihin ja näin minimoida niistä koituvat taloudelliset kustannukset, mikä vaikuttaa myös investointien tuottavuuteen pitkällä aikajänteellä. Samalla voidaan sopeutua paremmin riskeihin, jotka toteutuvat jo nykyisessä ilmastossa. Suomi tukee sopeutumista esimerkiksi in- novaatiotuilla, kuten aluekehittämisrahoituksella. Eri aloilla tulee kartoittaa, kuinka ilmastonmuutos vaikuttaa esimerkiksi keskeiseen infrastruktuuriin, toimitusketjuihin, raaka-aineiden saatavuuteen,

kansainvälisiin ja kotimaisiin markkinoihin sekä työolosuhteisiin. Taloudellisia vaikutuksia, ohjauskei- noja ja alueellisia sopeutumistoimia on koottu yhteen Ilmastopaneelin SUOMI-raportissa (Gregow ym.

2021).

Eri sektoreilla ilmastonmuutoksen vaikutuksien huomioon ottaminen näkyy varautumisena erilaisiin sään ääri-ilmiöihin, niistä johtuviin poikkeus- ja häiriötiloihin, kuten katkoksiin energiantuotannossa ja sen toimituksessa, tiedon ja hyödykkeiden kulussa (logistiikka), lisääntyviin henkilö- ja joukkoliikenteen ongelmiin. Pitkän ajan säätrendit voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten hyvinvointiin,

elinkeinojen tuottavuuteen ja eri toimien kustannuksiin. Luonnonvara-aloilla joudutaan varautumaan kuivuuden myötä lisääntyviin metsäpaloihin ja toisaalta sateisuuden lisääntymiseen ja roudattomuuteen erityisesti leutoina talvina. Muutokset sateisuudessa (talvet), tuulisuudessa ja hellejaksojen voimakkuudessa korostuvat myös rakennetun ympäristön sopeutumisessa. (ks. Tuomenvirta ym. 2018, Jylhä ym.

2020). Terveys- ja hyvinvointisektoreilla sopeutumisella voidaan lieventää lisääntyviä haittoja, kuten helleaaltojen ja kaupunkien lämpösaarekkeiden terveysvaikutuksia (Ruuhela ym. 2021), liukkaustapa- turmia (Hippi ym. 2020) sekä rakennusten kosteusvaurioita ja sisäilmaongelmia (Tuomenvirta ym.

2018). Luontopohjaiset ratkaisut, kuten hulevesien haittoja vähentävät kaupunkikosteikot tarjoavat monia hyötyjä ilmastokestävään kaupunkirakenteeseen (Jokinen & Heikkinen 2019, Paloniemi ym. 2019).

Alueellisten ja paikallisten toimijoiden yhteistyöverkoston rakentaminen ja osallistavat toimintata- vat korostuvat, koska paikallisilla ja alueellisilla toimijoilla ei ole ollut riittäviä työkaluja ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi (Lilja-Rothsten 2019). Kriittisen infrastruktuurin riskienhallinnan kannalta julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä on yhä tiivistettävä ja vastuunjakoa viranomaisten välillä

selkeytettävä (ks. Mäkinen ym. 2019), jotta ilmastonmuutokseen voidaan sopeutua paikalliset erityisolot

(21)

huomioiden. Tämä tarkoittaa eri hallinnon tasojen (paikallinen-alueellinen-kansallinen) tiiviistä yhteis- työtä ja koordinaatiota sekä ohjausvaikutuksen ja raportoinnin vahvistamista. Konkreettiset sopeutumis- toimenpiteet toteutetaan paikallistasolla, mutta alueiden maakunnilla ja ELY-keskuksilla on merkittävää toimivaltaa maankäytön suunnittelun sekä strategisen ohjauksen ja neuvonnan osalta. Yhteydenpito ja yhteistyön rakentaminen kuntien ja kaupunkien yhteistyössä on keskeistä, jotta alueellinen ilmasto-osaa- minen paranee. Osana tiekarttatyötä pyritään lisäämään tietoisuutta ja informaatio-ohjausta hillinnän ja sopeutumisen kytköksistä ja sektoreiden riskeistä, jotta ne voidaan paremmin huomioida päästövähen- nystoimenpiteiden rinnalla.

Seuraavassa on keskeisiä kysymyksiä (Hildén ym. 2021, Piiroinen ym. 2021):

• Mitkä ovat alueen merkittävimmät sää- ja ilmastoriskit (esim. helle, tulva/kuivuus, palo, biolo- giset riskit/taudit, tuholaiset)?

• Miten alueella on varauduttu mahdollisiin sää- ja ilmastoriskeistä johtuviin häiriötiloihin?

• Millaisille oletuksille/skenaarioille ilmastovaikutuksien arviointi perustuu? Mikä on vaikutuksien oletettu suuruusluokka/merkittävyys tulevassa ilmastossa?

• Onko päästövähennystoimenpiteen yhteensopivuus alueellisten tai paikallisten sopeutumissuun- nitelmien kanssa huomioitu? Kuinka toimenpide suhteutuu niihin? (synergia/ristiriita)

• Voidaanko riskialttiutta/haavoittuvuutta ilmastonmuutoksen vaikutuksille lieventää?

3.1 Ilmastonmuutokset aiheuttamat sää- ja ilmastoriskit sekä

mahdollisuudet edistää sopeutumista ja varautumista eri sektoreilla 3.1.1 Energiantuotanto

Ilmastonmuutoksen ilmeisimmät vaikutukset energiantuotantoon liittyvät hellejaksojen pidentymiseen ja talvien leudontumiseen, jonka seurauksena lämmitystarve voi vähentyä talvikuukausina, mutta vas- taavasti ilmastoinnin ja jäähdytysenergian tarve kasvaa kuumempien kesien johdosta (Añel ym. 2017).

Tämä saattaa lisätä sähkönkulutuksen kausivaihtelua ja nopeat, suuret lämpötilavaihtelut (mm. harvinai- semmat pakkaset ja pitkät hellejaksot) aiheuttavat kulutushuippuja, jotka voivat kuormittaa energiantuotannon kapasiteettia erityisesti siirryttäessä uusiutuvan energian vaihtelevaan kapasiteettiin. Ilmaston- muutoksen myötä lisääntyvät helleaallot ja kuivuus voivat hankaloittaa erityisesti energialaitosten jäähdytystä ja johtaa tuotannon keskeytyksiin ympäristö- ja turvallisuussyistä, mikäli jäähdytysvettä on niukalti tai sen lämpötila on liian korkea (ks. Cook ym. 2017, Rübbelke & Vögele 2011). Esimerkiksi ydinvoimalaitosten toiminta voi vaikeutua, mikäli jäähdytykseen käytettävän meriveden lämpötila nou- see liikaa (Rübbelke & Vögele 2011). Rakennusten osalta helteiden myötä kasvavaa jäähdytysenergian- tarvetta voidaan osittain vähentää varjostavilla ja tarvittaessa säteilyä heijastavilla rakenteilla eli passii- visilla ratkaisuilla (ks. Wahlgren ym. 2008). Tämä edistää sekä sopeutumista muuttuvaan ilmastoon että ilmastonmuutoksen hillintää parantamalla energiatehokkuutta.

Yleisesti ilmastonmuutokseen sopeutuminen energiantuotannossa liittyy kotimaisen energiaturvalli- suuden ja huoltovarmuuden vahvistamiseen. Huoltovarmuuden kannalta keskeisiä ovat esimerkiksi erilaiset energiavarastoinnit, kulutusjoustot ja älykkäät energiajärjestelmät, jotka edistävät yhteiskunnan ja sen toimialojen (teollisuus, rakennusten lämmitys) sopeutumista, energiaturvallisuutta ja uusiutuvan energiantuotannon vaihteluihin. Fossiilisten polttoaineiden korvautuminen uusiutuvan energian tuotan- nolla energiajärjestelmän sähköistymisen myötä poistaa käytöstä sähkön ja lämmön yhteistuotantoa, mikä voi tuoda haasteita energiajärjestelmän tehokkaalle toiminnalle kysyntäpiikkien (esim. kovat pakkaset) aikana (Koljonen ym. 2019). Mikäli hiilineutraaleja energialähteitä/polttoaineita ei ole käytettä- vissä, on tarvittava varavoima saatava muualta, esim. naapurimaiden sähköntuotannosta. Tämä voi lisätä teollisuuden altistumista hintapiikeille ja katkoksille toimitusvarmuudessa sekä johtaa tuotannon mene- tyksiin (Hildén ym. 2016).

(22)

Erilaiset myrskyt ja sään ääri-ilmiöt (lumen ja jään kertyminen, jäätävät sateet) lisäävät energian siirto- ja jakelujärjestelmien haavoittuvuutta, jota voidaan torjua alueellisesti osittain lisäämällä paikallista uusiutuvan energian tuotantoa (ks. Tuomenvirta ym. 2018). Viime vuosina on lisätty maakaape- lointia ja toisaalta otettu käyttöön erilaisia varajärjestelmiä, kuten maatiloilla aggregaatteja ja asunnoissa takkoja sekä lisätty energian pientuotantoa (tai hajautettua energiantuotantoa). Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuulienergian ja vesivoiman tuotantoon erityisesti Pohjoismaissa voivat myös heijastua Suo- meen (Kopsakangas-Savolainen & Svento 2013a, 2013b). Varautumista häiriötilanteisiin voidaan vahvistaa myös energiatehokkuuden ja energiaa säästävien toimintatapojen edistämisellä sekä turvaamalla polttoaineiden ja/tai energiatuotteiden jakelua.

Kansainvälisesti kiristyvä sääntely ja erilaiset kriisit voivat tulevaisuudessa lisätä energian saannin häiriöitä, joiden vaikutukset näkyvät mm. toimitusketjuissa ja hinnoissa (esim. venäläinen maakaasu).

Tämä voi vaikuttaa myös Suomen tuonnista riippuvaiseen energiantuotantoon. Siperian ikiroudan sula- minen sekä kaasu- ja öljykenttien haavoittuvuus voi vaikuttaa Suomen huoltovarmuuteen. Sopeutumis- kykyä ja energiaturvallisuutta/huoltovarmuutta voidaan edistää lisäämällä kotimaista puhtaan energian tuotantoa, kuten aurinko- tuuli ja vesivoimaa ja tukemalla uusien polttoaineiden (P2X/vihreä vety) TKI- työtä ottaen kuitenkin huomioon energian varastointiin ja joustoihin liittyvät edellytykset vaihtelevan tuotannon tasaamiseksi ja sopeutumiseksi energian kysyntäpiikkeihin. (ks. Erkamo ym. 2021, Hakala ym. 2021)

3.1.2 Rakennukset (rakennettu ympäristö)

Ilmastonmuutoksen myötä yleistyvät leudot talvet vähentävät rakennusten kokonaislämpöenergian tarvetta (Jylhä ym. 2015), mutta toisaalta ne tuovat mukanaan nopeita lämpötilan vaihteluita (sulamis-jää- tymissyklit) ja lisäävät sisäilmaongelmia aiheuttavaa kosteusrasitusta (Tuomenvirta ym. 2018). Vastaa- vasti kovemmat ja pidemmät hellejaksot kasvattavat rakennusten jäähdytystarvetta (Tuomenvirta ym.

2018). Tämä voi lisätä energian kulutusta varsinkin tulevaisuudessa, kun asuntojen ylilämpenemisen estämiseksi tarvitaan aurinkosuojauksen ja tuuletuksen ohella aktiivisia jäähdytysjärjestelmiä (Ilmatie- teen laitos 2021).

Ilmastonmuutos voi näkyä muutoksina paikallisessa pienilmastossa voimistuneena tuulisuutena ja sateisuutena (Wahlgren ym. 2008). Lisääntyvä tuulisuus voi lisätä rakennusten jäähdytysvaikutusta, kun konvektion aiheuttamat lämpöhäviöt kasvavat ja hallitsematon ilmanvaihto lisääntyy ilmanpaineen vaih- dellessa rakennuksen eri osissa. Tuulen ja viistosateen vaikutuksesta voi myös syntyä kosteusvaurioita kosteuden tunkeutuessa rakenteisiin. Voimakkaampien tuulien vaikutuksesta myös ilman epäpuhtaudet kulkeutuvat rakennuksiin ilmavirtausten mukana (Wahlgren ym. 2008). Ilmaston lämpeneminen ja talvien muuttuminen sateisemmiksi vaikuttaa rakennusten kestävyyteen ja kunnossapitoon vaadittavaan hoitoon pinta- ja julkisivuvaurioiden estämiseksi (ks. Pakkala 2020). Tämä lisää tarvetta rakennusten kunnossapitosyklien lyhentämiselle ja rakennusten vauriotilanteen aktiivisemmalle seurannalle (ibid).

Energiatehokkuusremonttien yhteydessä tulisi ottaa aiempaa paremmin huomioon viilennystarpeet sekä hyvän ilmanvaihdon mahdollistavat materiaalit ja rakenteet. Syys- ja talvikuukausien lämpötilan nousun myötä lisääntyvät sateet voivat lisätä alttiutta mikrobien kasvulle rakenteissa, minkä lisäksi viis- tosaderasitus julkisivuille ja seinäpinnoille vetenä ja räntänä ennen sulamis-jäätymissyklejä lisää pak- kasrapautumisen riskiä (Wahlgren ym. 2008).

Ilmastonmuutoksen myötä maaperän ominaisuudet ja tulvariskialueet voivat muuttua, mikä voi altistaa maan sortumille samoin kuin talvisin lisääntyvä roudattomuus. Myös kuivuuden vaikutukset maa- perän kantavuuteen voivat altistaa rakennuksia ja infrastruktuuria vaurioille. (Tuomenvirta ym. 2018).

Ilmastonmuutos saattaa myös muuttaa tulva-alueita ja tulvaherkkyyttä erityisesti talviajan virtaamien lisääntymisen myötä (hyyde- ja suppotulvat), mikä lisää tarvetta tulvansuojelun huomioimiseksi kaavoituksessa ja teollisuuslaitosten riskienhallinnassa. Lämpötilan kohoaminen sekä tulvat voi aiheuttaa muu- toksia myös raakaveden laadussa ja siten vesihuollon toiminnassa.

(23)

Kestävien rakennusten suunnittelua voidaan tukea hyödyntämällä Ilmatieteen laitoksen tuottamia säätietoaineistoja, joiden avulla on mahdollista arvioida rakennusten energian tarvetta ja rakennusfysi- kaalista toimintaa nykyisessä ja tulevassa ilmastossa. Keskimääräisiä sääolosuhteita on kuvattu neljällä eri ilmastovyöhykkeellä (joita edustavat mm. Vantaa, Jokioinen, Jyväskylä ja Sodankylä), ja aineiston perusteella voidaan tehdä energialaskentaa rakennusten lämmitys- ja jäähdytystarpeen arvioimiseksi (Jylhä ym. 2020). Lisäksi säätietoaineiston avulla voidaan ennakoida ja tehdä riskiarvioita tulevaisuuden ilmasto-oloihin vuosina 2030, 2050 ja 2100 kolmen eri päästöskenaarion valossa (Ilmatieteen laitos 2020). Jatkossa säätietoaineistoja pyritään muokkaamaan käyttäjälähtöisiksi, jotta niiden avulla voidaan määrittää esim. rakennusten ja rakenteiden ns. mitoitussäät eri käyttötarkoituksiin. Näin voidaan paremmin arvioida ilmastonmuutoksen rakentamiselle ja rakennuksille aiheuttamia riskejä (ibid).

Perus- ja kunnossapitokorjausten yhteydessä tulisi siten huomioida rakennusten rakenteiden ja ma- teriaalien soveltuvuus tulevassa ilmastossa, ja uudisrakennusten suunnittelussa erityisesti niiden sijainti ja riittävät hulevesien hallinnan ratkaisut (ks. Ympäristöministeriö 2015). Tulvariskejä muodostuu erityisesti tiiviisti rakennetuilla alueilla, jotka muuttavat luonnollisia valuntaoloja ja lisäävät tarvetta halli- tulle tulvavesien poisjohtamiselle ja tulvareiteille (Kuntaliitto 2012). Lisäksi suurempi sadanta saattaa aiheuttaa vesistöjen ja rannikon merenpinnan nousua (ks. Veijalainen ym. 2012), mikä on huomioitava kaavoituksessa rakennusten sijoittelussa ja alimmissa rakennuskorkeuksissa (Parjanne & Huokuna 2014). Ilmastonmuutoksen seuraukset ja niistä tiedottaminen voivat alentaa tulvariskialueiden rakennusten arvoa (Votsis & Perrels 2016). Rankkasateet, myrskyt sekä lumen ja veden suuret kertakertymät voivat kuormittaa taajama-alueiden viemäriverkostoa ja rakenteiden kestävyyttä (Ympäristöministeriö 2015). Hulevesien hallinta kuuluu valtion ja kuntien lisäksi myös yksityisille toimijoille ja kuntalaisille.

Nyt uudistuksen alla oleva maankäyttö- ja rakennuslaki tulee linjaamaan ilmastonmuutokseen sopeutumisen toimeenpanoa, koska rankkasateisuus on lisääntynyt Suomessa.

Kaupunkitilojen monikäyttöisyys ja rakennusten käyttötarkoitusten muuntojoustavuus edistävät il- mastokestävää asuinympäristöä. Tilojen muuntelu auttaa sopeutumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja vähähiilisen elämäntavan, kuten yhteiskäytön ja jakamistalouden tuomiin muutoksiin sekä kaupunkitilan kehitystarpeisiin. Canemure-hankkeessa kehitetään Ilmastokestävän kaupungin ohjeistusta yhteis- työssä Ilmatieteen laitoksen, Suomen ympäristökeskuksen, kaavoittajien ja asukkaiden kesken (Tikka- koski ym. 2022, Lilja & Tikkakoski 2021).

3.1.3 Liikenne

Liikenne on suoraan altis sääoloille ja niistä johtuvat häiriöt vaikuttavat herkästi myös yhteiskunnan toi- mintavarmuuteen ja kokonaisturvallisuuteen. Esimerkiksi henkilö-, tavara- ja tietoliikenteen yhteyksien sujuvuus on keskeinen edellytys myös muiden toimialojen toiminnalle. Liikenteen haavoittuvuuden kannalta merkittäviä tekijöitä ovat mm. kulkuneuvojen ja liikenneväylien ominaisuudet sekä kuljettajien työolosuhteet, muun liikenteen sujuvuus ja käytettävissä oleva sää- ja kelitieto. Ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvät sademäärät ja sulamis-jäätymissyklit sekä sään ääri-ilmiöiden voimistuminen vaikeuttaa liikenneväylien kunnossapitoa ja lisää korjausvelan kasvua sekä erilaisten pintavaurioiden ja kulu- mien määrään, millä on vaikutusta sekä liikenneturvallisuuteen että liikenteen sujuvuuteen. Erityisesti talvikuukausina yleistyvät nopeat yleissäätilan muutokset voivat aiheuttavat useita sulamis-jäätymissyk- lejä, mikä hankaloittaa tienpitoa (mm. liukkauden torjunta ja lumen suuret kertakertymät). Lisääntyvästä sateisuudesta johtuva pohjavesien nousu ja tulvat voivat heikentää teiden kantavuutta, kun roudan sy- vyys muuttuu tai routa-aika jää kokonaan pois. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen voi aiheuttaa alikul- kujen, teiden ja katujen tulvimista, maarakenteiden sortumista, viemäreiden tukkiutumista ja tienvierus- tan eroosiota. Lisäksi hellejaksojen myötä lisääntyvät kuumuus voi aiheuttaa kuljettajien väsymystä, kulkuneuvojen vikoja sekä tien pinnan halkeilua ja siltojen ja muiden rakenteiden vauriota. Muutokset lisäävät henkilö- ja tavaraliikenteen ajo-olosuhteiden haasteellisuutta ja onnettomuusriskejä ja kasvattavat teiden korjausvelkaa alueellisesti. (Tuomenvirta ym. 2018)

(24)

Liikenteen välitöntä sopeutumiskykyä voidaan parantaa erityisesti kehittämällä talvikunnossapitoa ja panostamalla kelitietojen ja varoitusten reaaliaikaiseen viestintään mm. digitalisaation keinoin. Tal- ven sääriskejä voidaan vähentää tienpidossa mm. jää-, lumi- ja sohjokelien laadunhallinnan kautta alem- pien ajonopeuksien lisäksi. Kuumuudesta johtuvaa onnettomuus- ja vaurioriskiä voidaan pienentää as- faltin ja sen sidosaineen valinnalla. (Tuomenvirta ym. 2018). Kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen kehittäminen voi päästöjen vähentämisen ohella lisätä alueellista resilienssiä, kun erilaisten liikkumis- muotojen saavutettavuutta ja matkaketjujen sujuvuutta parannetaan (Sihvola ym. 2021). Ajoneuvokan- nan uudistamisen ja vähähiilisten käyttövoimien yleistyessä on huolehdittava sähköautojen latausverkon ja biokaasun tankkausverkon kattavuudesta. Lisäksi siirtymisessä vähähiiliseen liikenteeseen tulee huomioida alueiden erilaiset lähtökohdat esimerkiksi yhdyskuntarakenteessa ja joukkoliikenteen saavutetta- vuudessa (Rehunen ym. 2018, Tiitu ym. 2018). Lähtökohtien huomioimisella voidaan estää alueellista eriarvoistumista ja liikenneköyhyyttä (Tiikkaja ym. 2019). Raideliikenteen kehittämisessä on edistettävä sen toimintavarmuutta muuttuvassa ilmastossa, jossa nopeat sulamis-jäätymissyklit ja lämpötilan vaihtelut, suuret sade- ja lumimäärät sekä jään ja lehtien kertyminen heikentävät ajo-olosuhteita ja turvalli- suutta sekä lisäävät kustannuksia. Sään ääri-ilmiöiden voimistuminen vaikeuttaa myös merenkulkua.

Esimerkiksi myrskytuulet, korkea aallokko, merenpinnan korkeuden muutokset ja sumu vaikeuttavat navigointia. Ahtojäät ja haastavat keliolosuhteet voivat hidastaa laivojen kulkunopeutta. (Tuomenvirta ym. 2018, Gregow ym. 2021). Meriliikenteen ja satamatoimintojen hidastuminen heijastuvat erityisesti teollisuuteen.

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen lisää todennäköisesti alttiutta onnettomuus-, vaurioitumis- ja myöhästymisriskeihin, jotka lisäävät kustannuksia sekä yksilöille että yhteiskunnalle (Tuomenvirta ym.

2018). Riskinhallintaa voidaan edistää hyvällä kaupunkisuunnitelulla, kehittämällä liikenneinfrastruk- tuurin kunnossapitoa sekä lisäämällä tietoisuutta liikenneturvallisuudesta ja tarjoamalla käyttäjille reaa- liaikaista tietoa liikenteestä ja keliolosuhteista. Teollisuuden osalta riskejä voivat aiheuttaa kasvavat lo- gistiikkakustannukset ja erilaisten häiriötilanteiden varalta tarvittava infrastruktuuri (mm. varastointi) ja globaalien raaka-aineiden toimitusketjujen ongelmat. (Tuomenvirta ym. 2018, Hildén ym. 2016)

3.1.4 Maatalous

Ilmastonmuutoksen hillintätoimet yhdessä muuttuvien ilmasto-olosuhteiden kanssa luovat huomattavia haasteita niin ilmaston ja ympäristön kuin tuotannon kannalta kestävälle maataloudelle ja sen tärkeälle tehtävälle turvata alkutuotanto. Hillintätoimien toimeenpano ja jalkauttaminen edellyttävät tukirakentei- den uudistamista, mutta myös neuvonnan ja koulutuksen tarjoamista tiloille. Toisaalta uusiutuvan energian käyttöönotto ja hiilensidonnan lisääminen luovat myös mahdollisuuksia tuotannon muuttamiseksi, tuottavuuden ja tuotosten laadun parantamiseksi pienemmällä energian ja ravinteiden käytöllä (ks. esim.

MTK 2020). Esimerkiksi lisäämällä biokaasun tuotantoa ja käyttöä tilat voivat pienentää riippuvuuttaan fossiilisista polttoaineista ja niihin liittyviä kustannuksia vähentäen samalla tilakohtaisia kasvihuonekaa- supäästöjä (REM 2021, Luostarinen & Pyykkönen 2016). Biokaasun tuotanto yhdessä muiden uusiutuvan energian ratkaisujen kanssa voi edesauttaa tilojen energiaomavaraisuutta, vähentää pellonraivaa- mista lannan levitykseen ja ravinteiden huuhtoumista sekä edistää kiertotaloutta eli ravinteiden kierrätystä, mikä vähentää väkilannoitteiden käyttöä sekä niiden valmistuksesta ja käytöstä syntyviä päästöjä (Luke 2020a, Nevzorova & Kutcherov 2019, Prochnow ym. 2009).

Ilmastonmuutoksen etenemisen myötä lisääntyvät sään vaihtelut ja ääri-ilmiöiden yleistyminen sekä keskilämpötilojen nousu lisäävät satotappioihin liittyviä riskejä sekä yleistä epävarmuutta maatalouden tuottavuus- ja kannattavuusodotuksissa. Sääriippuvaisen sektorin riskejä kasvattavat erityisesti sadannan muutokset, tulvat sekä lämpötilan vaihtelut varsinkin leutojen talven lisääntyessä, jolloin lu- mipeitteen vähäisyys tai sen lyhyt kesto ja lumen sulamisvesien seisominen pellolla sekä uudelleen jää- tyminen haittaavat peltojen ja viljelykasvien talvehtimista. Kasvukauden aikaiset kuivuus- ja hellejaksot yhdessä kuuroluonteisten sateiden kanssa voivat aiheuttaa häiriöitä kasvien tasaiselle vedensaannille ja