Geenivarat
2012
Suomen kansallisen eläingeenivaraohjelman tiedotelehti
Eläin
Eläin Geenivarat 2012
Suomen
kansallisen eläingeenivaraohjelman tiedotelehti 2012Eläingeenivarat on maa- ja metsätalousministeriön kansallisen eläingeenivaraohjelman tiedotelehti. Tiedotetta julkaisee ja ohjelmaa koordinoi MTT.
Tämä vuoden 2012
Eläingeenivarat-lehti esittelee suomalaisia lammasrotuja.
Samalla se on toistaiseksi viimeinen eläimiin keskittyvä tiedotelehti. Ensi vuonna lehden nimi muuttuu ja se sisältää eläinten, kasvien ja metsäpuiden geenivara-asioita.
Ilmestymispäivä 14.5.2012 Vastaava toimittaja: Juha Kantanen Ulkoasu ja taitto: www.digijiipee.net Paino: Painotalo Casper Oy
Tilaukset, osoitteenmuutokset ja peruutukset:
T:mi Digijiipee, Pikkumäentie 3, 31600 JOKIOINEN 044-2961108 digijiipee@digijiipee.net
Etukannen kuva: Kirsti Hassinen ISSN-L 1798-1190
ISSN 1798-1190
Suomen kansallisen eläingeenivaraohjelman yhteystiedot:
Eläingeenivaraohjelman koordinaattori:
Professori Juha Kantanen
MTT/BEL, Myllytie 1, 31600 JOKIOINEN Puhelin 029 5317309, juha.kantanen@mtt.fi Geenivaraneuvottelukunta:
Neuvotteleva virkamies Tuula Pehu Maa- ja metsätalousministeriö PL 30, 00023 VALTIONEUVOSTO
Puhelin (09) 160 52839, 040 7246132, tuula.pehu@mmm.fi
Kuva: Mari Laulumaa
3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3 3
Eläin Geenivarat 2012
18 Suomenkarja Viking Geneticsissä
20 Ahvenanmaanlampaat ovat osa saaristomaisemaa
22 Pohjolan tumma mehiläinen
24 Alkuperäiskarjasta erikoistuotteeksi
25 Maatiaiskanat kanapunkin torjuntatutkimuksessa
26 Ugrilampaat
27 ”Minä-maatiainen”
4 Maatiaisten taikaa Kolilla
5 Viron Pahkla-Camphillin kylä antaa turvallisen asuinympäristön
6 Suomenlampaasta löytyy vanhimpien lammaskantojen perimää
13 Jaalalaislampaat hämmästyttivät
14 Muinaiset kotieläimet löytyivät arkistoista
16 Kadonneeksi luultu
kainuunharmas pelastui
Suomenlammas on kuuluisa hedelmällisyydestään s.6
Alma treenaa kesän työhevoskilpailuihin s.27 Tumma pohjolan
mehiläinen tarvitsee säilyäkseen lisää hoitajia s.22
3
Eläin Geenivarat 2012
TEKSTI:
Kirsti Hassinen
K
olin kansallispuistossa Lieksas- sa voi kesällä nähdä maatiaiskotieläi- miä sekä luonnossa että näyttelyssä Luontokeskus Ukossa.Kyytöt ja suomenlampaat ovat ennallistaneet ahkerasti niittyjä van- hoissa pihapiireissä eri puolilla kan- sallispuistoa. Uutena vetonaulana on muutaman vuoden ajan ollut mahdol- lisuus pestautua lammaspaimeneksi Seppälän tilalle. Ensi kesänä kansal- lispuistossa voi kuulla myös kukon
kiekuvan. Mattilan pihapiiriä saapu- vat komistamaan horniolainen kukko ja muutama kana.
Kesän päänäyttely luontokeskus Ukossa on ” Luona vanhan veräjän eli mummolan maatiaiset”.
Näyttelyssä esitellään kaikki suo- malaiset maatiaiskotieläimet. Kirsti Hassinen on koonnut kuuden vuo- den valokuvistaan valokuvanäyttelyn ja multimediaesityksen. Maatiaiset esitellään Saariston, Lapin, Itä-Suo- men ja Kolin maisemissa. Kaksikym- mentä minuuttia kestävässä multi- mediaesityksessä kerrotaan pieniä tarinoita, suakkunoita. Vasikoiden,
varsojen, vasojen, kilien, karitsoiden, kissan- ja koiranpentujen vauhditta- ma esitys sopii kaiken ikäisille.
Lauluyhtye Tarukki on luonut näyttelyn multimediaesitykseen ää- nimaiseman, joka muodostuu karjan kutsuhuudoista, ääni-improvisaati- oista, eläinten äänistä ja varta vas- ten esitykseen sävelletyistä lauluista.
Yhtyeeseen kuuluvat Iiris Brocke, Riikka Hänninen ja Minsku Tam- mela. Heitä yhdistää perehtyminen kansanmusiikkiin, tarinankerrontaan ja äänen monipuoliseen käyttöön.
Arja Leppänen on laukaalainen nukkeartesaani, jonka tuotteita ovat paperimassa- ja huovutusnuket sekä fantasia- ja eläinhahmot. Hän on huo- vuttanut näyttelyyn maalaisidyllin, jossa niityllä kukkivan omenapuun katveessa laiduntavat kyyttö vasikoi- neen ja suomenhevonen varsoineen.
Hänen pienemmät, lasten käteen so- pivat huovutustyönsä löytyvät Kirsti Hassisen maatiaismatkalaukusta, jos- sa on paljon muutakin tietoa alkupe- räisroduistamme.
Tule kokemaan maatiais- ten ja luonnon taikaa Kolille!
Näyttely on avoinna heinä- kuun loppuun.
Maatiaisten taikaa Kolilla
Kuva: Taisto Turunen
5
TEKSTI JA KUVA:
Kalle Saastamoinen
Viron Raplaan on perustettu Pah- kla-Champhillin kylä 20 vuotta sitten nuorten kehitysvammaisten kuntou- tukseen ja mahdollisen itsenäiseen elämään harjaantumiseen. Champhil- lin tavoitteena on luoda ympäristö, jossa eriasteiset kehitysvammaiset saavat asua, oppia ja työskennellä yh- dessä toisten samanikäisten kanssa.
Pahklan kyläyhteisössä on tällä hetkellä neljä perhetaloa, jokaisessa talossa asuu 7-10 henkilöä. Jokainen tekee työtä viihtyisän asuinympäris- tön ja hyvän ilmapiirin luomiseksi.
Päivärytmi koostuu yhteisestä aamu-
kokoontumisesta, ruoka-ajoista ja jaetuista siivousvuoroista. Tällä tavoin jokainen tottuu huolehtimaan omasta asuinympäristöstä ja näin muodostuu oikea mielikuva tavallisesta asumises- ta. Vaihtelua tuovat elämään ystävien ja sukulaisten vierailut, kodin koriste- lu juhlapyhiksi sekä syntymäpäivät.
Työllä on kyläyhteisössä merkit- tävä osa. Luonnonmukainen viljely tuottaa suuren osan elintarvikkeista:
puutarha- ja peltotuotteet, maito- tuotteet ja lihan. Työskentely puutar- hassa, pellolla, navetassa, meijerissä,
Virossa Pahkla-Camphillin kylä antaa turvallisen asuinympäristön kehitysvammaisille
kudonta-, kynttilänvalmistus- ja puu- verstaalla kehittävät taitoja jokaisen taitojen mukaan työyhteisössä. Tilan karja on rodultaan eestinmaakarjaa.
Lypsylehmiä on 12, lisäksi nuorkarja ja sonni. Rotu sopii erittäin hyvin täl- laiseen terapeuttiseen tarkoitukseen.
Joku rohkenee hoitaa vain pikkuvasi- koita, toinen huolehtii hiehoista, yksi hallitsee lypsämisen ja onpa joku tot- tunut tarvittaessa käsittelemään son- niakin. Jäi sellainen käsitys, että eläi- millä ja hoitajilla oli keskenään hyvin luottavainen suhde.
Alkuperäisrotujen säilytysryhmä vierailulla Pahklan tilalla. Lehmistä näki, että ne olivat tottuneet läheiseen yhteistyöhön ihmisten kanssa.
Eläin Geenivarat 2012
Suomenlampaasta löytyy
vanhimpien lammaskantojen perimää
Suomenlammas kuuluu lammasrotujen vähemmistöön, arvokkaaseen sellaiseen.
1900-luvun loppupuoliskolla värillisten suomenlampaiden määrä notkahti, ja valkoistenkin suosio oli pohjalukemissa.
Sittemmin sekä lampaiden määrää että laatua on saatu kohennettua, ja lammastalous on voimissaan.
Teksti: Emmi Manninen
7
Suomenlampaat hoitavat maisemaa niin
saaristossa kuin mantereella.
Eläin Geenivarat 2012
L
ampaalla on pitkä historia. Sen esi-isän, aasialaisen muflonin, kesytyksen arvioidaan alkaneen noin 11 000 vuotta sitten. Euroopassa lam- paiden kasvatus oli vakiintunut ilmei- sesti jo 6000 vuotta sitten, Suomeen rantautuminen kesti vielä tovin.”1930-luvulla Pohjanmaalta Äh- tävänjokisuulta kaivettu lampaanluu radiohiiliajoitettiin Uppsalan yliopis- tossa tänä vuonna ja se osoittautui 3 700 vuotta vanhaksi eli se on peräi- sin myöhäiseltä kivikaudelta. Arke- ologiassa on ounasteltu, että lammas olisi Suomessa vanhin kotieläin koi- ran jälkeen”, kertoo professori Juha Kantanen Maa- ja elintarviketalou- den tutkimuskeskuksesta.
”Lampaiden esihistoria on sikäli- kin erikoinen, että lajin kesytyskes- kuksesta, niin sanotun hedelmällisen puolikuun alueelta Lähi-idästä on tuotu eri vaiheissa erilaisia lammas- kantoja Eurooppaan. DNA-tutki- mukset osoittavat suomenlampaan, kainuunharmaksen ja ahvenanmaan- lampaan polveutuvan vanhimmis- ta Eurooppaan tuoduista lammas- kannoista. Samanlaisia havaintoja on tehty esimerkiksi eräistä muista Pohjois-Euroopan, Skotlannin ja Vä- limeren saariston lammasroduista.
Varhaisimpia Eurooppaan tuotuja lampaita käytettiin vain lihan tuotan- toon. Myöhemmin nämä eläimet kor- vautuivat jalostetummalla kannalla, josta hyödynnettiin myös villaa.”
Lampaan muuttoreittiä Suomeen on kyetty selvittämään vertaamalla eri alueilla elävien lampaiden peri- mää. Osa muinaisista lampaista on matkannut Suomeen Viron tai Ahve- nanmaan läpi, osa on koukannut Kau- kasian ja Venäjän kautta.
Villasta painopiste lihaan Maija Vohlonen kertoo 1920-luvul- la ilmestyneen Nykyaikainen lammas- talous-kirjansa uusintapainoksessa, että vuosina 1800-1850 Euroopassa jalostettiin erityisesti hienovillaisuut- ta. Suomessakin katseet kääntyivät merinolampaaseen, josta suomenlam- paan kanssa risteyttämällä toivottiin saatavan hienoa villaa. Jokainen maa piti tärkeänä villaomavaraisuutta.
Kun Suomeen perustettiin 1800-lu- vun alkuvuosina verkatehtaita, löytyi raaka-aine kotimaasta. Lampaita pi- dettiin pääasiassa pientiloilla, mutta Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Sa- takunnassa oli tiloja, joilla oli satoja lampaita. Suurtilojen lampaat olivat merinosekoituksia. Suomen hallituk- selle tehtiin jopa sellainen ehdotus, että muiltakin tiloilta hävitettäisiin suomalaisrotuiset pässit ja tilalle otet- taisiin merinoja.
1860-luvun jälkeen tyyli muuttui, sillä villan hinta aleni, ja metsänhoi- don myötä rajoitettiin lampaiden lai- dunnusta metsissä. Lammastaloudes- sa päätettiin keskittyä lihalampaiden jalostukseen. Tällä kertaa apua etsit- tiin suomenlampaan risteyttämisellä kookkailla brittilampailla. Lammas oli 1800-1900 luvun vaihteessa Voh- losen mukaan tuohon aikaan mennes- sä ”huonoimmassa kurssissa” ja lam- paiden määrä nipistyi.
Kotimainen kunniaan Vuonna 1919 perustettiin Suomen Lammas- ja Vuohenhoitoyhdistys elvyttämään kotimaista lammastalo- utta. Tuotantosuunnan lisäksi yhdis-
tyksessä pohdittiin mihin rotuun tai rotuihin kannattaisi panostaa. Koti- maisten lampaiden ominaisuuksia ei erityisen hyvin tunnettu. Niiden hoito kun oli sisäruokintakaudella niukkaa.
Kesälaitumilla uuhet pääsivät parem- min näyttämään kykynsä, kuntoutu- maan ja hoitamaan karitsansa.
Ulkomaiset rodut koettiin vaati- viksi. Kun maatiaislampaiden ruokin- ta ja muu hoito oli saatu paremmalle tolalle ja jalostusta oli johdettu tuo- tantotarkkailun sekä käytännön ko- keiden tulosten mukaisesti, päädyttiin 1920-luvulla suosimaan kotimaista.
Parhaita lammasalueita Vohlosen mukaan olivat Kajaanin kihlakun- ta, jonka ”kainuulaislampaat” tulivat ensin tunnetuiksi. Myös Pohjois- Karjalasta ja Pohjois-Savosta löytyi hyviä eläimiä. Jalostuksen pohjaksi päätettiin ottaa Itä- ja Pohjois-Suo- mesta löytynyt, meikäläisiin oloihin sopeutunut maatiaislammaskanta.
Sen edustajat olivat suurempikokoi- sia kuin länsisuomalaiset lajitoverin- sa. Niitä alettiin kutsua suomalaiseksi lampaaksi.
Varsin tyydyttävän koon lisäksi Vohlonen listasi maatiaislampaan eduksi sikiävyyden, ilmastoomme
9
tottuneisuuden sekä hyvän laitumen- käyttökyvyn. Vuonna 1938 ilmesty- neessä kirjassaan hän huomauttaa, että suomalainen lammas on jo 20 vuoden jalostustyön aikana ehtinyt osoittaa, että siihen ei ole suotta kiin- nitetty toiveita.
Suomenlampaiden määrä uuteen nousuun
1900-luvun toisella puoliskolla lampaiden määrä väheni voimak- kaasti. Vuonna 1973 niitä oli enää 13 prosenttia vuoden 1952 lukemista.
Ruskea ja musta suomenlammas luo- kiteltiin vuosituhannen lopulla jopa uhanalaiseksi. Sittemmin lampaiden ja lammastalouden suosio alkoi kas- vaa.
”Viime vuosikymmenen loppu- puolella alkoi lammasbuumi. Alalle tuli runsaasti uusia, innokkaita yrit- täjiä, ja tuotannossa on nykyään po- sitiivinen vire”, kertoo vuonna 2008 ProAgrian lammastalouden kehi- tyspäällikön työstä eläkkeelle jäänyt Ulla Savolainen. Savolaisen uran aikana keskimääräinen katraskoko kasvoi selvästi. 1970-luvun alkupuo- lella 20-30 uuhen katraita pidettiin jo
kohtuullisen kokoisina, ja 70 uuhen katraat olivat suuria. Nykyään saate- taan aloittaa 70 uuhella.
Suomenlammas on kuuluisa sikiä- vyydestään, mikä on herättänyt kiin- nostusta rotua kohtaan myös muual- la maailmassa. ”1960-1980-luvuilla
suomenlampaita vietiin aika paljon ulkomaille risteytyskäyttöön niiden sikiävyyden takia. Kaikkiaan suo- menlampaita on viety yli 40 maahan.
Suomessa EU:n myöntämä alkupe- räisrotutuki suomenlampaille edisti merkittävästi rodun puhdasjalostus- ta.”
”Kotimaassa katraskoon kasvun myötä suomenlampaan sikiävyyttä jopa jarruteltiin 1990-luvulla. Pie- nissä katraissa pystyttiin satsaamaan nelosten tai vitosten hoitoon, mutta uuhimäärän kasvaessa ei haluttu enää yhtä isoja vuonueita kuin ennen.”
Suomenlampaan sukulinjat tunne- taan hyvin. ProAgrian lammastilaneu- vojana Etelä-Pohjanmaalla toiminut Veikko Pyykönen keräsi tiedot suo- menlampaan jäljellä olevista pässilin- joista, ja myöhemmin lammasyritys- neuvoja Kaie Ahlskog jatkoi hänen työtään. ”Tuotosseurannassa olevien suomenlampaiden linjoja on elossa arviolta 39, mutta muutama linja on yhden pässin varassa eikä ole varmaa, ovatko ne hengissä vielä. Sukupuut ovat tiedossa 1980-luvulta saakka, minkä perusteella linjat voidaan erot- taa. Tuotosseurannan ulkopuolelta voi löytyä muitakin linjoja”, Ahlskog kertoo.
”Lampurit ovat kiinnostuneita yl- Suomenlampaiden määrä väheni voimakkaasti 1900-luvun toisella
puoliskolla. Viime vuosina niiden suosio on kasvanut, ja värilliset lam- paat ovat selvinneet sukupuuton uhasta.
Suomenlammas on kuuluisa sikiävyydestään. Maine on kiirinyt maa- ilmallekin, ja suomenlampaita on viety yli 40 maahan.
Eläin Geenivarat 2012
läpitämään harvinaisia linjoja. Hei- dän vastuulleen jää mainostaa niitä.
Myös neuvojat voivat vaikuttaa ker- tomalla tuottajille, millä tiloilla olisi saatavilla harvinaista linjaa. Pässien valinnan helpottamiseksi on kirjattu ylös linjassa esiintyvät värit. Osa päs- seistä periyttää puhtaasti valkoista, ruskeaa tai mustaa, osa jättää jälkeen- sä useampia värejä.”
Geenipohjasta huolehtimiseen uusi apuväline
Lampaiden jalostusta ohjaa Pro- Agria, jossa kehityspäällikkö Pia Parikka hallinnoi ja koordinoi lam- masneuvontaa ja jalostusta. Hän toimii myös Suomen Lammasyhdis- tyksen jalostusvaliokunnassa. ”Kai- killa suomenlampaan väreillä alkaa geenipohja olla aika kapea”, Parikka harmittelee. ”Värillisten suomenlam- paiden kasvattajat ovat ottaneet viime aikoina runsaasti yhteyttä korkeiden sukusiitosasteiden vuoksi. Aika huo- lestuttavia lukemia on ollut, ja on esi- merkiksi melkoisen vaikea päästä alle kuuden prosentin.”
Parikan mielestä eri väristen suo- menlampaiden risteyttäminen keske- nään on yksi pelastava tekijä geeni- poolin kannalta. ”Jos musta ja ruskea lammaskanta alkaa mennä todella kapeaksi, voidaan ammentaa geene- jä valkoisesta tai toisinpäin. Joitakin sukulinjoja muutetaan tarkoituksella toiseen väriin, jotta kyseiseen väriin saadaan uutta perinnöllistä ainesta.
Osa lampureista suhtautuu tällaiseen hyvin karsaasti, ja haluaa käyttää taus- taltaan vain väripuhtaita eläimiä.”
Lampureille tarjoutui viime mar- raskuussa uusi apuväline lampaiden sukutietojen tutkimiseen, kun käyt- töön otettiin Weblammas-tuotosseu- rantaohjelma. Ohjelman avulla pys- tytään laskemaan sukusiitosprosentti jopa 20 sukupolvessa, kun aiemmin päästiin pureutumaan vain neljän sukupolven tietoihin. Sähköisen su- kupuun avulla voidaan tehdä testipa- rituksia ja arvioida, mikä olisi paras pässi millekin uuhelle.
Säilytystä ja jalostusta rinnakkain
”Tilanne on parantunut jalostus- työkalujen osalta tosi paljon. Hyvät työkalut eivät kuitenkaan vielä laajen- na geenipoolia. Nyt on laitettava hihat heilumaan”, Pia Parikka rohkaisee.
Hän myös toivoo, että suomenlampai- den kantakirjaaminen elpyisi. Kanta- kirjaus on ollut aiemmin varsin aktii- vista, mutta se on hiljalleen hiipunut niin, että tällä hetkellä kantakirjataan vain noin viisi lammasta vuodessa.
Parikka muistuttaa, että huoleh- dittaessa suomenlampaiden geneet- tisestä monimuotoisuudesta, vaa- littaisiin myös niiden tuotanto- ja emo-ominaisuuksia sekä rakennetta.
”Valkoisessa on painotettu enemmän kasvua ja lihakkuutta, joten ne ovat vähän edellä värillisiä. Risteytyksiä eri värien kesken on tehtävä halli-
tusti. Esimerkiksi jos halutaan hakea valkoisesta suomenlampaasta geene- jä mustaan, on syytä käyttää parasta mahdollista valkoista. Näin tehtäisiin kaksi asiaa samalla eli laajennettaisiin geenipoolia ja parannettaisiin eläin- ten ominaisuuksia.”
Pelson vankilatilalla kaikkia värejä
Jalostuslampolat vaalivat osaltaan suomenlampaiden parhaimmistoa.
Suomen Lammasyhdistyksen jalostus- valiokunta nimeää vuosittain jalostus- lampolat hakemusten perusteella ja seuraa toiminnan tasoa. Suomessa on tällä hetkellä neljä suomenlampaiden jalostuslampolaa. Pelson vankilatilan sekä Lihasulan säätiön lampolat ovat niistä vanhimmat. Molemmat saivat jalostuslampola-statuksen vuonna 2001.
Pelson lampolassa on reilut 280 valkoista tai värillistä uuhta. Valkoi- sia niistä on noin puolet. Ruskeita ja mustia on yhteensä satakunta siten, että ruskeiden osuus on hitusen suu- rempi kuin mustien. Värillisten suo- menlampaiden jalostuslampolassa on lisäksi kiintiö kainuunharmaksille.
”Ruskeista ja mustista meillä on kolme linjaa per väri ja valkoisista yhdeksän”, kertoo työnjohtaja Pet- ri Väisänen. ”Valkoiset pässit ovat puhdasta linjaa sikäli, että ne jättävät vain valkoisia jälkeläisiä. Ruskeilla saattaa olla valkoisia merkkejä pääs- sä ja jaloissa. Mustien jälkeläisissä Viime vuosisadan alkupuolella päätettiin ottaa suomenlampaan jalostuksen pohjaksi itä- ja pohjoissuoma- laisia, hyvin meikäläisiin oloihin sopeutuneita lampaita.
11
ei juurikaan ole ilmaantunut muuta kuin mustaa väriä. Värivirheelliset karsitaan pois jo karitsavaiheessa.”
Väisänen on tyytyväinen pelsolais- lampaiden tasoon. ”Laatu on hyvin kohdallaan. Pikkuisen kun saisi rus- keaa väriä tummemmaksi, niin hyvä.
Mustat uuhet meillä ovat hyvinkin rotevia. Aikanaan keritsijä voivotteli niitä käännellessään, että älkää hyvät ihmiset jalostako näitä enää isommik- si. Ruskeissa on enemmän vaihtelua kuin mustissa, mutta huippulaatua- kin löytyy. Jalostus on aivan selkeästi tehnyt tehtävänsä värillisissäkin.”
Pelsolla on myynnissä syksyllä ja alkutalvesta jalostuseläimiä, mutta kysynnän vilkkaus vaihtelee. ”Pässe- jä menee puolenkymmentä vuosit- tain muualle jalostuskäyttöön. Uuhia myytiin viime vuonna kymmenen. Py- rimme itsekin ostamaan säännöllises- ti lampaita, etenkin sellaisia linjoja, joita meillä ei ole.”
Osa Pelson pässeistä on tallella myös spermana, jota on kerätty kah- desti kuuden vuoden aikana. Toissa vuonna kerättiin värillisiä ja siitä pari vuotta aiemmin valkoisia. Spermaa on viety ulkomaille, ja myös jalostuslam- paita on matkannut Pelsolta moneen maahan.
Ingoilla nuorin ja vireä jalostuslampola
Mikaela ja Hen- rik Ingon lampola Vaasan lähellä Mus- tasaaressa valittiin valkoisten ja värillis- ten suomenlampaiden jalostuslampolaksi vuonna 2010. ”Jalos- tus on aina ollut into- himoni”, sanoo Mika- ela Ingo. ”Joka ikinen karitsa on arvostel- tu siitä lähtien, kun eläinlääkäri Johan- na Rautiainen alkoi tehdä elävä EUROP- arvosteluja ja lihas- ultraäänimittauksia vuonna 2002.”
Ingojen uuhista noin puolet on valkoi- sia, neljäsosa ruskeita ja neljäsosa mustia.
”Etenkin ruskeita saa kyllä pitkän matkan takaa lähteä hake- maan. Pidän koko ajan silmät ja korvat
Pelson vankilatilalla toimii toinen valkoisten ja värillisten suomenlampaiden jalostuslampoloista.
Suomenlammas ja riukuaita ovat perinteiden yhdistelmää parhaimmillaan.
Eläin Geenivarat 2012
kaela Ingo toteaa.
”Koska olen niin jalostaja, värilliset tuovat mielenkiin- toa tähän työhön.
On jännää nähdä, miten saa kehitys- tä aikaan, kunhan käyttää mittareita, kuten painoa tai in- deksejä. Ilman niitä ei pysty arvioimaan oman työn kehitys- tä.”
Lihasulassa vaalitaan valkoista Lihasulan sääti- ön tilalla Kangasal- la siirryttiin vuonna 1992 suomenkarjas- ta suomenlampai- den kasvatukseen.
Tilalla on koko ajan keskitytty valkoi- sen suomenlampaan jalostukseen. Toimintaa luotsaa ag- ronomi Matti Koivisto, joka on lannistumaton valkoisen suomen- lampaan puolestapuhuja. ”Valkoisten vahvin puoli on taloudellisuus, jossa ne päihittävät muut, yhden tai kaksi karitsaa saavat rodut. Ne ovat myös hyviä emoja, joilta luontuu nelosten- kin hoitaminen.”
Lihasulassa on tätä nykyä satakun- ta uuhta. 16:sta valkoisesta pässilinjas- ta tilalla on 12. Koivisto on huolissaan valkoisen suomenlampaan tulevai- suudesta. ”Herkästi ajatellaan, että valkoisiahan on pilvin pimein. Onhan niitä, mutta suurin osa risteytetään liharodun kanssa. Eviran rekisterissä on varmaan 45 000-50 000 valkoista, mutta jos katsotaan puhdasjalostusta edellyttävien alkuperäistukea saavien eläinten määrää, päädytään huomat- tavasti alhaisempiin lukemiin. Puh- taiden valkoisten tuotosseurantaan kuuluvien, samalla rodulla ja värillä astutettujen suomenlammasuuhien määrä oli alimmillaan alle 2000. Ris- teytysten takia Suomen yleisin lam- masrotu ei ole suomenlammas, vaan hallitsematon sekarotuinen.”
auki mielenkiintoisten lampaiden va- ralta. Mikäli löydän kiinnostavan päs- sin, ostan sen. Se saa vaikka odottaa täällä, jos en sitä juuri silloin tarvitse”, Mikaela Ingo kertoo.
”Valkoisilla lihaksikkuus ja lihan- tuotanto on erityisesti jalostuksen kohteena. Sama tavoite on myös vä- rillisten kanssa, mutta siellä tulee etenkin ruskeilla herkästi sukulinjat vastaan. Ei vaan löydy eri sukuista pässiä. Tuotanto-ominaisuuksien ohella jalostuksen aika tärkeä tehtä- vä on kuitenkin värillisten lampaiden sukujen säilyttäminen. Ennen muuta ruskean lampaan jalostuksen osalta päätavoitteemme on säilyttää suku- linjat. Toisena tulee sitten linjojen pa- rantaminen.”
”Monesti kun erilaista linjaa edus- tavan eläimen löytää jostain, niin siitä ei ole saatavilla paljonkaan tietoa. Sitä on harvoin arvosteltu tai edes punnit- tu. Eläin hankitaan enemmän tai vä- hemmän periaatteella katsotaan, mitä tästä tulee. Kyllä ne linjat paranevat sukupolvi toisensa jälkeen, mutta hidasta työtä se on. Eroa valkoisella
Lihasulan säätiön tilalla toimivaa valkoisten suomenlampaiden jalostuslampo- laa luotsaa tilanhoitaja Matti Koivisto.
Kuva: Ville Tuokko
lampaalla saatavaan taloudelliseen tulokseen kaventaa se, että värillisistä taljoista ja langoista otan korkeam- man hinnan kuin valkoisista.”
”Valkoisella puolella on enemmän lampureita, jotka kasvattavat lampai- ta työkseen. Silloin halutaan, että on lihaksikas pässi. Värillisten kasvat- tajissa on huomattavasti enemmän käsitöitä harrastavia ja muutenkin enemmän harrastusta. Värillisten pässien ostajat ovat harvoin valmiita maksamaan lisähintaa eläimen harvi- naisuudesta.”
”Ympärivuotisen karitsoinnin vuoksi pässien vaihtuvuus on meillä aika ripeää. Uuhia astutetaan kolmes- sa erässä vuoden mittaan, joten aika nopeasti pässi on meillä vanha siinä mielessä, että sen geenejä löytyy lii- kaa. Myynnissä onkin usein mielen- kiintoisia eläimiä. Tihennetty rytmi palvelee näin ollen paitsi lihan myös jalostuseläinten ostajia.”
Värilliset lampaat pysyvät jatkos- sakin tukevasti Ingojen tilalla. ”Voi- sinhan minä luopua värillisistä, ottaa valkoisia tilalle ja tuottaa lihaa”, Mi-
Eläin Geeni n va v ra rat 2012
Eläin Geenivarat 2012
13
Teksti: Emmi Manninen
Harrastajat löysivät Jaalasta eri- koisen lammasjoukon, joka saatiin yhteisvoimin talteen. Alkuperäisrotu- jen suojelija Marko Majuri otti yh- teyttä Maatiaislampaat-yhdistykseen kertoakseen, että Jaalassa on iso, to- dennäköisesti kainuunharmaskatras menossa teuraaksi. Osa yhdistyksen hallituksen jäsenistä lähti katsomaan tilannetta ja huomasi, että ei sitten- kään taida olla kainuunharmaksista kyse. ”Lampaissa oli outoja värejä, kuten niin sanottua mäyräväriä ja kirjavaa. Myös villatyyppi ihmetytti.
Lampailla oli esimerkiksi peitinkar- vasta muodostuva kauluri kaulan ym- pärillä. Lampaat olivat jotenkin villi- eläimen oloisia”, kuvaa askolalainen lampuri Riina Suominen.
Alkuperäiset omistajat eivät ky- enneet jatkamaan lampaiden pitoa, mutta Suomisen ja muiden maatiais- lammasaktiivien ansiosta ne saatiin sijoitettua muutamaan lampolaan.
Vuosien mittaan valitettavasti moni
joutui luopumaan lampaistaan. ”On- neksi kiinnostus on nyt lisääntynyt.
Toivottavasti säilyttäjien määrä kas- vaa pysyvämmin”, Suominen sanoo.
Katras oli löydettäessä hyvin sisä- siittoinen. ”Lampaat olivat päätyneet jaalalaistilalle kiertävältä hevoskaup- piaalta ja lisääntyneet keskenään.
Niiden säilyttämistä on vaikeuttanut se, että löydetyistä eläimistä ei saatu selville, kuka polveutuu kenestäkin.
Olen yrittänyt sekä säilyttää että ke- hittää jaaloja eteenpäin. Risteytän nii- tä välillä sellaisten suomenlampaiden kanssa, jotka ovat jotenkin näiden tyyppisiä. Onneksi jaalalaisten ul- konäkö periytyy hyvin voimakkaasti.”
MTT:ssa verrattiin Jaalasta löy- dettyjen lampaiden miksrosatelliitti- DNA-merkkejä 14 eri rodun vastaa- vaan aineistoon. Vertailu osoitti, että jaalalaislampaat ovat suomenlampai- ta. ”Kannan sisäinen perinnöllinen vaihtelu oli 80 prosenttia suomen- lampaan tasosta, mikä on kuitenkin enemmän kuin joillakin ruotsalaisilla maatiaisroduilla.”
Jaalalaislampaat hämmästyttivät
Kuva:Riina Suominen
Jaalanlampaiden värikirjo on laaja. Joukossa on esimerkiksi kirja- via yksilöitä ja niin sanottua mäyräväriä. Tyypillistä on myös varsin pieni koko. Luonnetta löytyy sitäkin enemmän, ja emo-ominaisuudet sekä suhde aikuisiinkin jälkeläisiin ovat erityisen vahvat. Kuvassa al- kuperäinen mäyränvärinen jaalanlammas Muru.
13
Lihasulassa tavoitteena on ja- lostuspohjan pitäminen mahdolli- simman laajana niin, että tilalla pi- detään pässilinjoja, joita ei muualta löydy. ”Jos suomenlammasta jalos- tetaan tuotosindeksien perusteella, ohjaudutaan käyttämään kolmea, neljää linjaa. Harvinaisemmistakin linjoista löytyy kuitenkin todella hyviä eläimiä.”
Valkoisen suomenlampaan tule- vaisuuden turvaamiseksi Lihasulas- sa on vuodesta 2009 toiminut myös sperma-asema, jossa kerätään sper- maa omilta pässeiltä. Kotimaisen kaupankäynnin lisäksi tavoitteena on saada ulkomaankauppakin toi- mimaan, jotta kanta ei olisi pelkäs- tään Suomen varassa.
Huipulta huilaamaan Raimo Viitasaaren lampola Kurikan Sarvijoelta valittiin jalos- tuslampolaksi vuonna 2005. Liha- sulan tapaan tilalla on keskitytty valkoisen suomenlampaan jalosta- miseen. ”Tärkein yksittäinen jalos- tustavoitteemme on lihaksikkuus.
Lihasten paksuus mitataan karit- soilta, ja jalostusvalinnat tehdään näiden tulosten mukaan. On tavoit- teen saavuttamisessa onnistuttu- kin, kun vertaa nykyisiä lampaita alkuaikojen eläimiin”, Viitasaari tuumii.
Tilalta myydään vuosittain kol- mesta kuuteen pässiä. ”Jalostus- lampolan olennainen tehtävä on levittää saavuttamiaan tuloksia muuallekin”, lampuri sanoo.
Tänä keväänä Viitasaaren tilalla karitsoidaan viimeistä kertaa, sillä tuotantoa ollaan lopettamassa isän- nän jäädessä eläkkeelle. Huipulta on hyvä lopettaa, sanotaan: yhtenä vuoden 2011 parhaana pässinä tuo- tosseurantatilojen välisessä vertai- lussa komeilee jälleen Viitasaaren kasvattama pässi, tällä kertaa Töl- män Pluto nimeltään.
Eläin Geenivarat 2012
T
utkimuksen tarkoituksena oli selvittää karjanhoidon var- haisvaiheita Suomessa: mistä ja mil- loin naudat ja lampaat ovat levinneet Suomeen ja miten eläinten hoito on täällä levinnyt ja yleistynyt. Projek- tin aikana tutkittiin jopa 5000 vuot- ta vanhoja arkeologisia luuaineistoja varhaisten kotieläinten luiden löytä- miseksi.Löytöretki arkistoihin
Tutkimusta varten analysoitiin luumateriaalia yhteensä 75 arkeolo- giselta kohteelta. Arkeologisten kai- vausten yhteydessä ei ole aina ollut mahdollista tutkia ja tunnistaa löy- dettyjä luita, mutta ne ovat kuitenkin talletettu esimerkiksi Museoviraston, Turun yliopiston ja Satakunnan mu- seon arkistoihin. Tutkimuksen koh- teena olikin aineistoja, jotka oli kai- vettu jopa kymmeniä vuosia sitten,
Maa- ja elintarviketalou- den tutkimuskeskuksen (MTT) ja Turun yliopis- ton yhteinen FinnARCH- projekti tutkii Suomen Akatemian rahoittamana lampaiden ja nautojen muinaista historiaa Suo- messa DNA-tutkimusten ja arkeologian avulla.
Teksti ja kuvat:
Auli Bläuer
M uinaiset kotieläimet löytyivät arkistoista
Arkeologisilta kaivauksilta löytyneet pienikokoiset luunsirut ovat usein haasteellisia tunnistaa, ja usein suurin osa niistä jääkin tun- nistamatta. Kuvassa vasemmalla nykylampaan sääriluu ja oikealla pala palanutta lampaan sääriluuta.
vanhin vuonna 1903.
Pääosa tutkitusta aineistosta on palanutta, koska Suomen happamas- sa maaperässä palamaton luu säilyy huonosti. Pienten palaneiden luusi- rujen tutkimus on haastavaa, mutta sopivasta luurangon osasta säilynyt luunpala pystytään kuitenkin tunnis- tamaan lajitarkkuudella.
Ennen karjanhoitoa ja viljelyä Kivikaudella Suomen alueella asu- nut väestö harjoitti elannokseen met- sästystä, kalastusta ja luonnonkasvi- en keräilyä. Keskisellä kivikaudella ilmasto oli nykyistä lämpimämpi ja pähkinäpensas kasvoi aina Oulun korkeudella saakka. Ruokavalio koostui lihasta, kalasta, pähkinöis- tä ja marjoista, ja ihmiset liikkuivat vuodenkierron mukaan eri ravinto- lähteitä hyödyntäen. Karjanhoidon ja viljanviljelyn aloittaminen rikkoi
15
vanhan kierron ja ihmisten oli asetut- tava aikaisempaa tiiviimmin aloilleen.
Kotieläimet toivat mukanaan uusia velvoitteita ja tehtäviä: eläimille oli kerättävä ja varastoitava talvirehua ja niille oli rakennettava suojapaikka.
Varhaisimmat kotieläimet Aikaisemmin on arveltu, että kar- janhoito olisi alkanut Suomessa jo noin 5000 vuotta sitten, nuorakeraa- misena aikana. Tässä tutkimuksessa merkkejä näin varhaisista kotieläi- mistä ei kuitenkaan löydetty. Tällä hetkellä vanhin Suomesta löydetty radiohiilimenetelmällä ajoitettu koti- eläin on noin 3700 vuoden takaa pe- räisin oleva lampaan luun Pietarsaa- resta. Se ajoittuu kivikauden loppuun, Kiukaisten kulttuurin aikaan. Varhai- sin nautalöytö on pronssikauden alus- ta, noin 3000 vuotta vanha hammas Nakkilan Selkäkankaan hautaröyk- kiöstä. Hevosia on pidetty Suomessa ainakin pronssikauden lopussa, jonne ajoittuu Suomen vanhin hevosen luu Nakkilan Rieskaronmäen asuinpai- kalta. Tulevaisuudessa tutkimuksen edistyessä ja ajoitusten lisääntyessä tämä kuva tulee täydentymään.
Kiukaisten kulttuurilla että ran- nikon pronssikautisella kulttuurilla oli voimakkaat kulttuuriset yhteydet Skandinaviaan, ja varhaiset kotieläi- met ovat todennäköisesti tuotu Suo- meen lännestä. Myöhemmin koti- eläimiä on tuotu tänne myös muilta lähialueilta. Kaikkein varhaisimmat merkit karjanhoidosta ovat vielä sa- tunnaisia ja rajoittuvat maantieteelli- sesti länsirannikolle. Suurin osa Kiu- kaisten kulttuurin ja pronssikauden asuinpaikoilta löydetystä luuaineis- tosta on peräisin hylkeistä ja kaloista:
kotieläimet muodostavat vain pienen osan kaikista luulöydöistä. Vasta rautakauden alussa, noin 2000-1500 vuotta sitten, karjaeläinten luut yleis- tyvät arkeologisissa luuaineistois- sa rannikkoalueella. Vielä silloinkin metsästys ja kalastus olivat tärkeitä elinkeinoja maanviljelystä täydentä- mässä: sisämaassa elettiin vielä pyyn- tikulttuuriaikaa.
Suomen esihistoriallisten asuin- paikkojen ohuissa kulttuurikerrok- sissa uudemmat luunpalat sekoittu- vat helposti vanhojen kanssa samaan kerrokseen. Näin kivikautisen asuin- paikan luuaineiston joukossa saattaa olla myös nuoremman ajan luulöytö- jä. Useat kivikauden asuinpaikoilta löytyneet kotieläimen luut ovatkin radiohiiliajoituksessa osoittautuneet huomattavasti muita löytöjä nuorem- miksi. Luuaineistojen tulkinta vaatii-
kin tietoisuutta alueen myöhemmästä maankäyttöhistoriasta. Lopullisen varmuuden arkeologisesta luulöydös- tä saa kuitenkin yleensä vain radiohii- liajoituksen avulla. Eläimen kuoleman jälkeen kudoksiin sitoutunut hiilen epävakaa muoto, C-14, alkaa hajota ja ajan kuluessa sen määrä luussa vä- henee. Tätä määrää mittaamalla voi- daan radiohiiliajoituksen avulla arvi- oida luun ikä.
Palaneesta aineistosta on vaikea erottaa lampaan ja vuohen luita toisistaan ja ne luokitellaan usein kategoriaan ’lammas tai vuohi’ (luut kuvassa alhaal- la). Koska naudan luut ovat suurikokoisia, niistä löytyy yleensä vain tunnis- tamattomia sirpaleita. Yleensä vain pienikokoiset jalkojen alaosien luut pys- tytään tunnistamaan (kuvassa ylhäällä).
Arkeologisten luiden ajoittaminen
Eläin Geenivarat 2012
Haapaveteläinen eläinlää- käri Pertti Hankonen joutui hieraisemaan silmiään, kun vuonna 1983 teurasta- molle tuotujen lampaiden joukossa oli harmaita yk- silöitä. Harmaan lampaan nimittäin sanottiin kuolleen sukupuuttoon edellisellä vuosikymmenellä.
Teksti: Emmi Manninen Kuvat: Kirsti Hassinen
H
ankosen toimesta Kainuusta etsittiin tilat, joilla vielä oli harmaita lampaita. Tiloja löytyi yli 200, ja Hankonen sai talteen seitse- män pässilinjaa. Harmaat ovat kiin- nostaneet harrastajia, mutta niitä on alkanut kasvattaa myös yhä useampi ammattilampuri.Maa- ja elintarviketalouden tut- kimuslaitoksen erikoistutkija Mii- ka Tapio kartoitti väitöskirjassaan muun muassa kainuunharmasten pe- rimää ja polveutumista. Harmasten sukujuuret johtivat vahvimmin itään, Vienan Karjalan lampaisiin. Harmas osoittautui perimältään sen verran omanlaisekseen, että sitä alettiin kut- sua suomenlampaan erilliseksi popu- laatioksi.
Nyt kainuunharmas on jo oma rotunsa. Viime marraskuusta alkaen sen tiedot on kerätty erikseen uudes- sa Weblammas-tuotosseurantaoh- jelmassa, kun ne aiemmin yhdistet- tiin suomenlampaan tietojen kanssa.
”Viimeisimmässä noin 50 000 DNA- merkkiä käsittävässä, eri rotuja si- sältävässä vertailussa tarkastelimme yksilöiden välisiä sukulaisuuksia.
Kainuunharmakset ryhmittyivät sel- keästi omaksi populaatiokseen. Syi- tä siihen on monia. Ne ovat eläneet maantieteellisesti erillään ja niiden esi-isissä on jopa erilaista alkuperää.
Lisäksi harmasten ulkoasu poikkeaa suomenlampaista”, professori Juha Kantanen MTT:sta kertoo.
Teurastamolta talteen
Kadonneeksi luultu kainuunharmas pelastui
Kainuunharmasten väri vaihtelee vaaleasta tummanharmaaseen, mustaan ja jopa ruskeaan.
17
Suomen ainoa kainuunharmasten jalostuslampola löytyy Tohmajärvel- tä, Helinä Leppäsen omistamalta Noittaan tilalta. Päätyminen kainuun- harmakseen oli pitkän rotuvertailun tulos. ”Jalostus kiinnosti erityisesti, ja huomasin, että kainuunharmaksel- la ei ollut jalostukseen erikoistunutta lampuria sillä hetkellä. Kainuunhar- maksen suomalaisuus ja perinteik- kyys viehättivät. Se tuntui sopivan hyvin olosuhteisiimme ja luomuun.
Rotu on käyttöominaisuuksiltaan mo- nipuolinen, ja jokainen on persoonal- lisen näköinen yksilö. Yksi suuri syy rotuvalintaan oli sen soveltuminen ympärivuotiseen karitsointiin.”
Tilalla on alusta saakka ultra- äänimitattu kaikki karitsat ja elävä EUROP-arvosteluja alettiin tehdä heti, kun tekijä löytyi. Lihakkuus on jalostuksessa korkeassa kurssissa heti rakennevikojen karsinnan jälkeen.
Väriskaalan Leppänen haluaa säilyt- tää laajana. ”Värejä ei kannata karsia liikaa, koska samalla saatetaan me- nettää tärkeämpiä ominaisuuksia.”
”Rotu on verraten vähän jalostettu, mikä antaa paljon mahdollisuuksia.
Kainuunharmasten hedelmällisyys ja emo-ominaisuudet, kaiken perusta, ovat maailmanlaajuisestikin huippua.
Myös turkis- ja taljaominaisuudet ovat huikeat. Minua viehättää myös harmasten alkukantaisuus.”
”Huono puoli on korkea sukusii- tosaste, joka nyt Weblammas-ohjel- man myötä tuli esille koko karuudes- saan. Kainuunharmasten kasvattajat ovat olleet tiiviisti toisiinsa yhteydes- sä asian tiimoilta, ja porukassa val- litsee hyvä yhteistyöhenki. Eläinten ostaminen ja vaihtaminen on selvästi vilkastunut. Itse luovuin perinteisestä tavasta käyttää kunkin sukulinjan uu- helle kirjainjärjestyksessä seuraavaa pässiä. Sen sijaan painotan jalostus- valinnoissa sukusiitosprosenttien pie- nentämistä.”
Helinä Leppäsen painottamia ominaisuuksia on Suomen Lammas- yhdistyksessä arvostettu. Tila valittiin jalostuslampolaksi vuonna 2009 ja viime vuonna se tituleerattiin Vuoden lampolaksi 2011.
Tohmajärveläisellä Helinä Leppäsellä on Suomen ainoa kainuunharmasten jalostuslampola.
Ruskehtavat kainuunharmaat kuuluvat rodun selkeään vähemmistöön.
Eläin Geenivarat 2012
Teksti: Sari Morri
Kuvat: Faban kuva-arkisto
Suomenkarjan jalostusohjelma ja sonnit ovat mukana VG:ssä, kuten päärotumme ayrshire ja holstein. Ja- lostusohjelmaa hoidetaan kuitenkin muista roduista poiketen täysin kan- sallisesti.
Jalostusorganisaatio Faban lyp- syrotujen jalostusvaliokuntaan kuu- luu kaksi suomenkarjan kasvattajaa, Pentti Ukkonen ja Mika Höynä- lä. Jalostusvaliokunnan tehtävänä on seurata kantakirjaohjesäännön toteu- tumista ja määritellä kantakirjarajat sekä tuoda esiin suomalaiset jalos- tustavoitteet ja mielipiteet roduittain.
Jalostusvaliokunta myös suunnittelee ja seuraa jalostusohjelman toteutu- mista ja edistää kestävän kehityksen mukaista jalostustyötä yhteistyössä VG:n kanssa sekä tukee VikingGe- neticsin yhteistä jalostusohjelmaa.
Lisäksi valiokunta käsittelee jalostus- ohjelmiin liittyviä asioita, uudistuseh- dotuksia, ja suunnittelee mahdollisia parannusehdotuksia.
Suomenkarjalla on myös laajempi kokoonpano eli suomenkarjakomitea.
Komiteaan kuuluu jalostusvaliokun- nan jäsenten lisäksi Anu Haataja, Matti Toivonen, Pekka Hokka- nen ja Harri Ala-Kapee. Komitea ottaa kantaa muun muassa käytettä- viin sonneihin, käyttölistaan ja sonni- en hinnoitteluun.
Sonnivasikoiden hankinta tapah- tuu pääosin sopimuspohjalla. Tavoit- teena on ostaa vuosittain 7-8 LSK sonnivasikkaa. ISK- ja PSK vasikoi- den osalta tavoite on 2-3 vasikkaa per rotu. VG:n sonnianalyytikko vastaa jalostusohjelman käytännön toimista.
Tietokannasta etsitään kahdesti vuo- dessa hyviä ja sopivia lehmiä. Hyvä tarkoittaa lehmän kokonaisjalostus- arvoa, tuotosta ja rakennetta parhaas- ta päästä ja sopiva sellaista lehmää,
joka jonkin ajankohtai- sen sonnin kanssa pari- tettuna tuottaisi vasikan, jonka sukulaisuus po- pulaation lehmiin olisi mahdollisimman alhai- nen. Lehmistä lähtee siemennyssuosituksen kera tieto Faban jalos- tusneuvojille, jotka kes- kustelevat tilan kanssa sopimuksen mukaisesta sonnin tuottamisesta VG:lle. Sonnivasikan syntyessä tila ilmoittaa siitä jalostusneuvojal- leen, neuvoja lähettää tiedon sonnianalyytikol- le, ja sonni varataan kei- nosiemennyskäyttöön sopimusehtojen täytty- essä.
Tämä toiminta läh- ti länsisuomenkarjalla käyntiin 2009 vuoden alussa ja vuoden 2010 alussa sopimukset otet- tiin käyttöön myös itä- suomen- ja pohjoissuo- menkarjalla. Vuonna 2011 syntyneistä ja oste- tuista länsisuomenkar- jan sonnivasikoista nel- jästä oli sopimus.
S o p i m u s v a s i k k a - tuotannon ohella son- nivasikoita tulee tar- jolle myös siten, että jalostusneuvoja tarjoaa tilan ilmoittamaa hyväs- tä lehmästä syntynyttä sonnivasikkaa VG:lle.
Vasikan sukulaisuus ro- dun lehmäpopulaatioon eli sen käyttökelpoisuus tulevana keinosiemen- nyssonnina tarkistetaan ja ostopäätös tehdään vasikan emän tietojen, suvun ja sukulaisuuden perusteella.
S uomenkarja VikingGeneticsissä
Hägglunds Äh ISK S 14638
Pelson Upaus Psk S 14337
Hulikan Ähvä Lsk S 14459 B
19
Kuva: Liisa Taskinen
Suomen Maataloustieteellinen Seura r.y. ja MTT:n Biotekniikka ja elintarviketutkimus järjestävät
Emeritus professori
Kalle Maijalan 85-vuotisjuhlaseminaarin KOTIELÄINTEN GEENISÄILYTYS SUOMESSA JA MAAILMALLAAika: Perjantai 25.5.2012 klo 13-18
Paikka: Suomalainen Tiedekeskus Heureka, Vantaan Tikkurila, Tiedepuisto 1.
13.00
Sessio I: Kotieläinten geenivarannon talteenotto, Maataloustieteiden laitoksen johtaja MMT Jarmo Juga, HY13.05 Kotieläinten geenien talteenoton kansainvälinen kehityskaari, emeritus professori
Kalle Maijala, MTT13.25 Kotieläinten geenien säilytys Suomessa: miten eteenpäin?
professori
Juha Kantanen, MTT13.45 Suomen Lehmän brändääminen, vanhempi tutkija ETM Tuomo
Tupasela, MTT14.05 Eläingeenivarat kulttuurisina ekosysteemipalveluina, erikoistutkija FT
Katriina Soini, MTT ja Jyväskylän yliopisto14.25 Kahvitauko
15.00
Sessio II: Kotieläinten geenivarannon arvot, puheenjohtaja professori Juha Kantanen MTT15.05 Naudan perinnöllisen monimuotoisuuden tutkimus, tutkija FM
Terhi Iso-Touru, MTT15.25 Suomenlampaan kesytyshistoria, erikoistutkija FT
Miika Tapio, MTT15.45 Miten maalata lehmän muotokuva - käsityksiä kotieläimiin liittyvistä arvoista, taiteilija MML
Anu Osva16.05 Kotieläinten geenivarannon arvo kuluttajille ja kansalaisille, professori
Eija Pouta16.25 Loppukeskustelu
16.45 Tervehdysten vastaanotto ja juhlakahvi
Tilaisuudessa on mahdollisuus saada Kalle Maijalan muistelmateos MONIEN KOTIELÄINLAJIEN GEENISÄILYTYSTÄ SUOMESSA JA MAAILMALLA.
Ilmoittautumiset seminaariin ja vastaanotolle 16.5.2012 mennessä sähköpostitse outi.virta@mtt.fi tai puhelimitse (029) 5317905.
Eläin Geenivarat 2012
Sven-Olof
Eriksson huolestui 1980-luvun alussa ahvenanmaan- lampaiden
tulevaisuudesta.
Hän otti talteen ja säilytti niitä pitkälti yksin, kunnes näistä monenkirjavista lampaista
kiinnostuttiin laajemminkin.
Teksti:
Emmi Manninen
E
riksson hankki ensimmäiset lampaansa jo vuonna 1944.Ensi alkuun hän piti ahvenanmaan- lampaita, joita silloin kutsuttiin saa- ristolaislampaiksi. ”Ulkosaaristossa oli vain näitä erikoisen näköisiä lam- paita, ja niitä pidettiin omalaatuisena suomenlampaan muotona”, Eriksson kertoo. ”Lampaita oli aivan liian pal- jon suhteessa laitumien määrään ja laatuun, ja ruokinta oli muutenkin niukkaa. Eläimet olivat hyvin sisäsiit- toisia ja ne tekivät yleensä vain yhden tai kaksi karitsaa. Pidin saaristolais- lampaita kymmenisen vuotta, mutta sitten luovuin niistä ja ostin mante-
reelta sikiävämpiä suomenlampaita.”
1960- ja etenkin 1970-luvulla lampaita oli enää hyvin harvoilla ah- venanmaalaistiloilla. ”Vuonna 1980 huomasin, että ahvenanmaanlammas oli häviämässä. Luovuin suomenlam- paista ja ryhdyin keräämään talteen ahvenanmaanlammassukuja”, Eriks- son sanoo.
Hän sai hankittua ahvenanmaan-
Ahvenanmaanlampaat ovat osa saaristomaisemaa
lampaita 15-20 tilalta, etupäässä yksi tai kaksi eläintä kultakin. ”Joka tilalla oli omanlaisiaan lampaita, sillä tilo- jen välistä eläinten vaihtoa tapahtui vähän. Sisäsiittoisuus oli vahvaa, jo- ten risteytin eri tilojen lampaita kes- kenään. Ensimmäisessä sukupolvessa risteyttämisen etu tuli hyvin esiin, sil- lä tyttäret saattoivat olla huomatta- vasti emojaan suurempia.”
Kuva: Mari Laulumaa
21
Maija Häggblom paitsi kasvattaa miehensä Jan Häggblomin kanssa ahvenanmaanlampaita myös tekee aktiivisesti työtä kannan laajentamiseksi saaristoon ja mantereelle. Lisäksi hän toimii Före- ningen Ålandsfåret -yhdistyksen varapuheenjohtajana.
Sven-Olof Eriksson alkoi koota ahvenanmaanlammassukuja talteen 1980-luvulla. Se tapahtui viime minuuteilla rodun säilymisen kan- nalta. ”Jos olisin voinut aloittaa vaikka 10 vuotta aiemmin, olisi ollut enemmän, mistä valita eläimiä”, Eriksson pohtii.
Kuva: Maija Häggblom Kuva: Jan Häggblom
Omaksi roduksi uudella vuosituhannella
Sven-Olof Eriksson teki useita vuosia töitä ahvenanmaanlampaan pelastamiseksi pitkälti yksin. Tilanne muuttui, kun hänen maatilalleen tuli vierailulle Maija Häggblom. Tämä innostui ahvenanmaanlampaista ja osti Erikssonilta muutamia yksilöitä.
Lisäksi hän toi Erikssonin tilalle usein turisteja vierailulle. Näistä muutamat maanviljelijät halusivat hekin ahve- nanmaalaislampaita itselleen. Näin niitä alkoi siirtyä myös mantereen puolelle.
Anna-Lena Beckman oli aloit- tanut tietokannan pitämisen ahve- nanmaanlampaista ja niiden polveu- tumisesta EU:iin liityttäessä. Vuonna 1997 tietokanta siirtyi Maija Häggblo- min hoiviin. Nyt siinä on sukutiedot yli 95 prosentista koko populaatiosta.
Katja Sikka puolestaan kartoitti ag- rologilopputyössään ahvenanmaan- lampaiden pässien sukulinjat ja tote- si, että kaikki alkuperäiset yhdeksän pässilinjaa ovat tallella.
Tutkijat Miika Tapio ja Juha Kantanen MTT:sta ottivat ahvenan- maanlampaista verinäytteitä polveu- tumisen selvittämiseksi. Tutkimukset osoittivat, että kyseessä on oma rotu, ei suomenlammas. Rotustatus vahvis- tettiin vuonna 2000.
Rodun oma yhdistys Föreningen Ålandsfåret hyväksyttiin viime syksy- nä viralliseksi kantakirjan pitäjäksi.
”Mukana on monia aktiivisia ihmi- siä. Esimerkiksi puheenjohtaja Berit Sjöberg tekee rodun eteen kaikken- sa. Lampuri Katja Sikka on kova teke- mään rodulle pr:ää mantereella ja hän on aloittelemassa maidontuotantoa ahvenanmaanlampailla juustojen val- mistusta varten.”
”Ahvenanmaanlampaalla on pa- rempi lihakkuus kuin sen malli antaa ymmärtää. Rakenteeltaan se ei sovi EUROP-arvosteluun”, Häggblom sa- noo. ”Se on luustoltaan kevyt, ja lihas- ten osuus on suhteessa suuri.”
” Kokit, jotka ovat kokeilleet ahve- nanmaanlampaan lihaa tietämättä sen alkuperää, ovat pitäneet siitä. Mieles- täni ahvenanmaanlampaan liha kan- nattaisi brändätä. Kaikki edellytykset siihen ovat olemassa.”
Eläin Geenivarat 2012
Teksti: Lauri Ruottinen ja Lassi Kauko Kuvat: Tarja Ollikka
A
lkujaan koko Alppien pohjois- puolinen Eurooppa oli mehiläi- sen nimirodun, pohjolan tumman mehiläisen, Apis mellifera melliferan, asuttama. Jääkauden jälkeen Italian valtarotu Apis mellifera ligustica ja Balkanin alueen Apis mellifera carni- ca eivät pystyneet ylittämään Alppeja.Sen sijaan Iberian niemimaata asut- taneet tummat mehiläiset onnistuivat pääsemään Pyreneitten vuorten poh- joispuolelle ja vähitellen leviämään aina Siperiaan asti. Nykyisin Pyre- neitten eteläpuoliset mehiläiset luoki- tellaan omaksi Apis mellifera iberica- roduksi. Tumman pohjolanmehiläisen levinneisyysalueesta muodostui näin
valtava ja on selvä, että sen kannat kehittyivät omiin suuntiinsa ilmas- ton ja sato-olosuhteiden mukaan ja muodostivat vuosituhansia omia po- pulaatioita muista mehiläisroduista erillään.
Pohjolan mehiläinen häviää Mikä sitten johti tumman mehiläi- sen syrjäytymiseen? Ihmiset oppivat hyödyntämään mehiläisiä ensin met- sämehiläishoitona keräten hunajaa puissa pesiviltä mehiläisiltä ja myö- hemmin mehiläiset siirrettiin piha- piirissä hoidettaviin erillisiin pesiin.
Pohjolan mehiläisissä oli varsin puo- lustustahtoisia mehiläisiä, mikä sai hoitajat hakemaan säyseämpiä kan- toja. Risteymissä lisääntynyt elinvoi- ma ilmenee hyvän tuotannon ohella lisääntyneenä parveilutaipumukse- na ja pistohaluisuutena. Mehiläisten
biologian tuntemuksen lisäännyttyä, opittiin hallitsemaan myös kuningat- tarien kasvatus ja toiminta pesässä.
Italialaisten mehiläisten kuningatar oli huomattavasti helpompi löytää pesästä värinsä ja mehiläisten rau- hallisen liikkumisen takia. Erityisesti pohjolan mehiläisten hybridien ag- gressiivisuus ja parveiluhalu lisäsivät mehiläistarhaajien halua alkaa työs- kentelmään helpommin hoidettavien mehiläisten kanssa.
Tuonnin ohella italialaisrotuis- ten kuningattarien kasvatus nopeutti tummien mehiläisten risteytymistä ja puhdasrotuisten pohjolanmehiläisten syrjäytymistä. Nykyään tumma me- hiläinen on laajalti korvattu muilla mehiläisroduilla, kuten italialaisilla, krainilaisilla ja risteyttämällä muo- dostetulla Buckfastin mehiläisellä.
Puhdas pohjolan mehiläinen on nyt uhanalainen sen alkuperäisellä levin- neisyysalueella.
Suojelutarve herää
Pohjolan mehiläinen menetti kau- pallisen merkityksensä. Rauhatto- muudesta, parveilutaipumuksesta ja pistohalusta huolimatta eri kannoilla on myös useita erinomaisia ominai- suuksia. Hyvä talvenkestävyys, voima- kas halu kerätä siitepölyä, työmehi- läisten ja kuningattaren pitkäikäisyys ja kyky lentää myös kylmässä ovat pitäneet populaatiot hengissä kovissa olosuhteissa. Myös talviruuan korkei- den kivennäispitoisuuksien sietokyky on poikkeuksellinen geneettinen so- peutuma Atlantin rannikon kanerva- alueille. Geneettistä laaja-alaisuutta osoittaa sopeutuminen Uralin seu- dun äärimmäisen mantereisiin olo- suhteisiin. Kiukkuisuuskin on saatu varsin helposti karsituksi pois ja ny- kyiset meillä hoidetut kannat ovat hy- vin säyseitä.
Massiivisen kaupallisen mehiläis- kantojen monistuksen takia perimä kapenee ja yksipuolistuu ympäri maa- ilmaa. Sekä perinnöllisen vaihtelun turvaaminen että alkuperäiskantojen itseisarvon takia on herätty arvosta- maan myös pohjolan mehiläistä. Mo- nin paikoin onkin pyritty suojelemaan ja lisäämään tummia mehiläisiä. Suo-
Pohjolan tumma mehiläinen,
Apis mellifera mellifera
23
jelutoimia on tehty ainakin Ruotsissa, Norjassa, Puolassa, Sveitsissä, Rans- kassa ja Irlannissa. Pohjoismaissa toi- mii myös rodun oma yhdistys NordBi ja Euroopan tasolla toiminta on or- ganisoitunut SICAMM (Societas In- ternationalis pro Conservatione Apis Mellifera Mellifera) järjestöksi. Oman vaikeutensa tähän työhön tuo mehi- läisemojen eli kuningattarien tapa paritella ilmassa jopa kymmenen ki- lometrin säteeltä kotoisin olevien kuh- nureiden kanssa. Niinpä uusien mehi- läisrotujen tuominen alueelle johtaa väistämättä risteytymiseen. Haluttu pariutuminen voidaan saada aikaan vain joko eristetyissä paritustarhoissa kuten saarissa tai mehiläisettömillä alueilla ja keinosiemennyksellä.
Tumman mehiläisen hoitajia tarvitaan lisää
Mehiläisten luontaisen levinnei- syyden pohjoisraja kulkee nykyilmas- tossa Etelä-Ruotsin ja Baltian poikki eli jalojen lehtipuiden yleisellä esiin- tymisalueella. Ensimmäiset mehi- läiset Suomeen tuotiin 1700- luvulla pääasiassa Ruotsista, mahdollisesti myös vähän Virosta. Tuohon aikaan kysymyksessä olivat tietysti tummat pohjolan mehiläiset, jotka sitten olivat pitkään meilläkin valtarotuna. Vielä 1970-luvun alussa olivat Suomen me- hiläiset monin paikoin puhtaita poh- jolanmehiläisiä.
Vuosituhannen vaihteessa löytyi vain enää yksi Väinö Mäen ylläpitämä kanta Oulun seudulta. Tämän kannan jälkeläisiä ovat nykyiset Suomen tum- mat mehiläiskunnat. Kun mehiläinen on varsin herkkä sukusiitokselle, on sen kasvattamisessa jouduttu käyt- tämään ruotsalaisia kuhnureita me- hiläisten elinvoiman säilyttämiseksi.
Tämä ei varmaan ole kovin suuri va- hinko, olivathan meikäläiset mehiläi- set alkujaankin Ruotsista lähtöisin.
Tumman mehiläisen hoitajia on maassamme parisenkymmentä, me- hiläiskuntia ehkä parisataa. Useim- pien hoitajien tarhojen naapurustos- sa muutaman kilometrin säteellä on muita mehiläisiä, joten heidän tar- hoissaan syntyvät emot risteytyvät säännöllisesti. Ainoalla emonkasvat-
tajalla on paritustarha saaristossa.
Tumma pohjolan mehiläinen tar- vitsee säilyäkseen lisää hoitajia. Li- säksi tarvitaan emonkasvattajia, joil- la on käytössään puhtaan parittelun mahdollistamat olosuhteet, joko saa- ristossa tai muuten mehiläisettömällä alueella. Tumma mehiläinen on so- peutuva mehiläinen, joka lisäksi sille sopivissa sato-olosuhteissa tuo hyvin hunajaa. Se sopii oikein hyvin maa- tiaisten kasvattajalle, joka perehtyy mehiläishoitoon.
NordGen haluaa selvittää pohjolan mehiläisen geenivarat NordGen aloittaa tiivistahtisen projektin määrittääkseen Pohjolan tum- man mehiläisen (Apis mellifera mellifera) nykyisen levinneisyyden Poh- joismaissa ja Balttiassa. Myös meneillään olevat in situ ja ex situ -toimet sekä ehdotukset Pohjolan tumman mehiläisen geeniperimän säilyttämises- tä tulevaisuudessa kuuluvat työn piiriin. Hanke toteutetaan toukokuusta joulukuuhun 2012. Vastuullinen toteuttaja on Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT, ja työtä ohjaa ad hoc -ryhmä, johon kuuluu asian- tuntijaedustaja jokaisesta Pohjoismaasta ja Latviasta. Lisätietoa hankkees- ta löytyy osoitteesta www.nordgen.org/kotieläimet ja tiedusteluihin vastaa myös tutkija Lauri Ruottinen MTT:sta (lauri.ruottinen@mtt.fi)
Pohjolan mehiläinen oli alun perin kaikkein laajimmalle levinnyt mehi- läisrotu.
Eläinlääkäri Lassi Kauko hoitaa pohjolan tummia mehiläisiä Köyliössä.
Kuva: L.R. / maps.google.fi
Eläin Geenivarat 2012
Teksti ja kuvat:
Kirsti Hassinen
P
roAgria Pohjois-Karjalan Tie- to Liikkeelle -hanke järjesti mielenkiintoisen koulutuspäivän Ilo- mantsin Öllölässä elokuussa 2011.Esa Jolkkosen lypsykarjatilalle kokoontui nelisenkymmentä alku- peräiskarjasta ja muista maatiaisista kiinnostunutta ammattilaista ja har- rastajaa. Alustusten ja keskustelujen aiheena oli, miten alkuperäiskarjan ja muiden maatiaisten tuotteet saa- taisiin nousuun ja näin maatiaiskoti- eläintenpito houkuttelevaksi ja kan- nattavaksi.
Esa Jolkkkosen kaunis ja värikäs lypsykarja, jossa löytyy kaikki kolme suomenkarjarotua, oli levittäytynyt vaarapellolle päärakennuksen vierel- le. Suomenpienhevoset varsoineen laidunsivat etupihan niityllä. Hämä- läiset maatiaiskanat ja kukot nautti- vat aurinkoisesta päivästään omassa tarhassaan. Lisäksi Jolkkosen tilalta löytyy kainuunharmaslampaita, vuo- hia ja kaneja.
Juha Kantanen MTT:stä selvitti alkuperäisrotujen tilannetta Suomes- sa. Hän totesi, että tällaiset maidon- tuottajatilat ovat ensiarvoisen tärkeitä
suomenkarjan säilymiselle. Keittiö- mestari Jouko Martikainen kertoi, miten nykyään Joensuun lähialueen ravintoloissa hyödynnetään tai halut- taisiin hyödyntää alkuperäisrotujen tuotteita. Iso ongelma on tuotteiden jatkuvan saannin epävarmuus. Pro- Agria Pohjois-Karjalan yritysneuvoja Karelia á la carte -verkostosta Pirjo Korjonen oli kartoittanut kulutta- jien toiveita ja kiinnostusta lähiruo- kaan. Keskustelussa todettiin, että mahdollisuuksia tuotannon kasvuun olisi, kunhan saataisiin laadukkai-
ta tuotteita riittävästi sekä verkosto lähituottajalta asiakkaalle toimivak- si. Erityisesti kysytään kyytön lihaa, suomenlampaan paisteja ja viuluja ja vuohenjuustoja.
Lounaalla kaikki saattoivat tode- ta maatiaislähiruuan herkullisuuden.
Lapinlehmän paisti, valkosipulivuo- henjuusto, ruisleipä, juurespadat, oman maan salaatit, vihannekset ja lähimetsänmarjat maistuivat.
Monipuolinen maatiaispäivä an- toi intoa ja uskoa viedä suunnitelmia eteenpäin.
A lkuperäiskarjasta erikoistuotteeksi
Jolkkosen Esa esitteli suomenrotuista karjaansa.
25
Heille lähettiin punkkipyydykset ja tar- vittavat pyydysten säilytyspussit, ohjeet kanapunkkipyydyksen käytöstä ja pa- lautuskirjekuori.
Pyydykset tuli asettaa kanalan eri osiin alueelle, missä punkkeja on aikai- semmin havaittu. Pyydysten paikat piti merkitä niin, että pyynti voitiin toistaa samassa paikassa uudelleen.
Kun pyydyksiä oli käytetty MTT:n antamien ohjeiden mukaan, ne palau- tettiin näytepusseissa MTT:lle, jossa pyydykset tarkastettiin ja punkit lasket- tiin. Saadun aineiston perusteella ehdo- tettiin jatkotoimia, joita olivat tilakäyn- nit ja uudet näytteenotot.
Ansan käytön antamia tuloksia
Vastauksia saatiin kaikkiaan 26 maatiaiskanankasvattajalta, joista vain viidellä oli kanalaan asetetuissa pyy- dyksissä kanapunkkeja. Uusintakier- rokseen osallistui 14 kanankasvattajaa.
Ennen uusien pyydysten lähettämistä ne kanankasvattajat, joilla kanapunk- keja oli runsaasti, olivat puhdistaneet ja desinfioineet kanalansa tai käyttäneet biologista torjuntaa kanapunkkeja vas- taan. Kanapunkkeja olikin uusissa näyt- teissä enää vain kahdessa kanalassa.
Eräällä kanakasvattajalla oli samois- sa tiloissa eri osastoissa tyrnäväläisiä maatiaiskanoja ja Plymouth Rock -ka- noja. Plymouth Rock -osastossa oli mo-
nikymmenkertainen määrä punkkeja kummallakin tarkastuskerralla. Yleensä maatiaiskannoilla havaittiin vain vähäi- siä määriä kanapunkkeja.
Sen sijaan eräässä kanalassa ris- teytyskanoilla oli satoja kanapunkkeja.
Tämä kanala, jonka omistaja oli tehnyt täydellisen desinfioinnin kanalassaan ja käsitellyt vielä kanat yksitellen torjunta- aineella, sai toisessa pyydystarkastuk- sessa puhtaat paperit.
Onko vastustuskyky perinnöllistä?
Kanapunkkihavaintoja tiedusteltiin myös maatiaiskanojen hedelmällisyys- ja terveyskyselyssä, joka lähetettiin säi- lytysohjelmassa mukana oleville kanan- kasvattajille joulukuussa 2011. Tähän kyselyyn saatiin yli sata vastausta, joi- den mukaan kanapunkkeja oli löytynyt noin 15 %:ssa kanaloista.
Ovatko maatiaiskanat vastustusky- kyisempiä kanapunkille kuin tuotanto- ominaisuuksien perusteella jalostetut munantuotantohybridit? Kanat ovat vuosisatojen aikana joutuneet sopeutu- maan mitä erilaisimpiin olosuhteisiin, joten voi olla, että myös kanapunkkeja vastaan on aikojen saatossa kehittynyt luontaista vastustuskykyä, joka tehos- tuneen jalostuksen myötä on voinut heikentyä.
Teksti:
Tiina Tuovinen ja Tuomo Tuovinen
MTT:n Kasvintuotannon tutkimuk- sessa ja Biotekniikka- ja elintarvike- tutkimuksessa käynnistettiin vuonna 2010 maa- ja metsätalousministeriön rahoittama yhteistutkimus ”Kanapunk- ki hallintaan munintakanaloissa”, johon maatiaiskanojen kasvattajiakin kutsut- tiin mukaan.
Tutkimuksen yhtenä tavoitteena oli testata biologisia torjuntaeliötä ka- napunkkia vastaan. Eräät petopunk- kilajit ovat osoittautuneet erittäin kiin- nostaviksi, koska ne pystyvät hyvin käyttämään ravinnokseen kanapunk- kia.
Kanapunkki on tuotantokanaloiden vitsaus, joka näyttää pahenevan sitä mukaa, mitä suurempiin yksiköihin kaupallinen siipikarjatuotanto keskit- tyy. Kanapunkki löytää uusissa viri- kehäkeissä entistä parempia piiloja.
Kanapunkki on myös lattiakanaloiden vitsaus.
Kanapunkki imee verta orrella nuk- kuvista kanoista heikentäen niiden yleiskuntoa ja toimien erilaisten infek- tioiden välittäjänä.
Punkkiansat kanaloihin
Kanapunkin torjunnassa on käytetty koko kanalan pesua ja desinfointia ka- nalan ollessa tyhjillään. Yksittäisiä lin- tuja on voitu käsitellä siipikarjan loisia vastaan tarkoitetuilla insektisideillä.
Kanapunkki on kuitenkin punkkieläin, joten hyönteisiä vastaan suunnatuilla torjunta-aineilla ei saavuteta täyttä te- hoa.
Kanaloissa lymyilevien punkkien havaitsemiseksi on hankkeessa kehitet- ty uudenlainen punkkipyydys, punkki- ansa.
Kanapunkkitutkimukseen ilmoit- tautui 36 maatiaiskanan kasvattajaa.
Kanapunkkeja (vas.) voidaan torjua muunmuassa petopunkkien avulla (oik.).
Maatiaiskanat kanapunkin torjuntatutkimuksessa
Kuva:Tuomo Tuovinen
Eläin Geenivarat 2012
Teksti ja kuva:
Juha Kantanen
P
itkä juna odottaa junanlähet- täjän lipunheilautusta Kaza- nin asemalla Moskovan keskustassa.Siihen on vielä tovi aikaa. Olemme sulloneet Mishan kanssa reput hytti numero 11:n hyllyille. Saattojoukkue hymyilee jo asemalaiturilla.
Olen aiemmin reissannut farma- riladalla Vienan Karjalassa, Vepsässä ja Aunuksessa Lönnrotin hengessä keräämässä verinäytteitä perimän tutkimiseksi harmaista, musta-val- keista ja sarvipäisistä lampaista, joil- le huivipäiset babushkat syöttävät kerppuja talvisaikaan. Kävin minä tupolevin koneella Komissakin nau- ta- ja lammasnäytteitä keräämässä, mutta nyt matka suuntautuu uusille ugrilaisseuduille: Udmurtiaan, Marin tasavaltaan ja Mordvan ersäläisalu- eelle. Voisiko meidät liittää toisiimme muukin kuin 200-300 yhteistä sanaa, ö-kirjain ja sijamuodot?
Juna pysähtyy ensimmäisen ker- ran: on matkattu reilu tunti kohti Udmurtian pääkaupunkia Iževskiä.
Jäljellä on vielä 16 tuntia junassa.
Vekovkan asemalaiturin kansoittaa P(K)-sektorin yrittäjät, jotka kaup-
paavat matkaajille kristallia, teekalus- toja, valtavia keraamisia maljakoita, vodkaa, suolakalaa, täytettyä kettua ja pyytä. Matka jatkuu. Junan ikkunasta näkyy leveitä jokia, neuvostoaikaisia lähiöitä, koristeellisia puutaloja ja sa- teen pehmittämiä kylänraitteja.
Iževskissä odottaa Konstantin Za- myatin. Konsta on vähemmistökan- sojen oikeuksiin perehtynyt oikeus- tieteilijä, joka auttaa meitä löytämään sopivat udmurttilampaat. Niitä löy- tyy Konstan babushkan kylästä, har- maiden hirsitalojen ja umpipihojen Nižnja Malaja Saljasta, jonne pääsem- me Konstan isän volgalla.
On Juhan päivä – den’ Ivana. Vettä vihmoo. Hanhiemo poikueineen kyl- pee tiessä ja me työnnämme volgaa, ettei auto juuttuisi liejuun. Odotam- me paimenen tulevan lehmien, vuo- hien ja lampaiden kera laidunpäivän päätteeksi kylään. Sitten keräisimme verinäytteet ennen kuin tulee pimeä.
Kylän lehmät ovat venäläistä kholmo- gorrotua; niistä on jo näytteet rodun syntysijoilta Arkangelista, mutta nyt keskityn pelkästään lampaisiin. Odot-
Ugrilampaat
taessamme lampaita Konstan babush- ka kattaa pöytään keittoa, paistettuja ahvenia, pirožkeja. Hän tarjoaa meille pontikkahuikat.
Kun näytteet on kerätty Udmurti- assa, matkaamme 14 tuntia linja-au- tossa Iževskistä Mari El:n pääkaupun- kiin Joŝkar-Olaan ja sieltä Volga-joen rannalle. Marilaisessa kylässä suo- malaisuus on kovaa valuuttaa, minua halataan ja Lasse Virenin juoksut ja talvisota tunnetaan. Marilaisilla on voimakas kansallinen identiteetti.
Ugrilammasturneen loppuetap- pi on Mordvassa, jossa kuulen tutun intonaation ilman, että ymmärrän puhutusta ersän kielestä mitään. Siel- tä matkaamme junalla takaisin Mos- kovaan. Kaksiviikkoinen ugrikierros on ohi. Sen tulokset on tiivistetty tie- teellisissä artikkeleissa, suomalais- ugrilaisuutta edistävässä lehdessä ja hiljaisena tietona. Paremmalla venä- jän kielen osaamisella meille suoma- laisille avautuu rikas ja kiinnostava ugrisukulaisten yhteisö.
Kyllä Venäjä on mahtava ja ehty- mätön tutkimusideoiden lähde.
27 Minä - maatiainen on Eläin-
geenivarat -lehden juttusarja, joka käsittelee maatiaiseläin-
persoonia ja - kasvattajia.
Koko maatiaisten säilytys perustuu yksittäisiin eläimiin, joista jokainen on omanlaisensa ja joista jokaista tarvitaan alku-
peräisrotujen vaalimiseksi.
Minä - maatiainen
Iloiset varsavuodet Pihan Alma syntyi 2005 Kontio- lahdella. Sen emä oli työhevoskanta- kirjassa oleva Ritukka. Ritukka toimi sekä tukinajossa että lasten ratsuna, muistelee sen omistaja Tiina Kuos- manen.
Alma kasvoi hevoslaumassa kol- mivuotiaaksi Pihamäen perhekodin tallissa. Varsasta pitäen se tottui ih- misten hyörinään ympärillään. Jan- ne Kuosmanen opetti Alman ajolle.
Alma koulussa
Työnohjaaja Matti Ahola etsi hy- väsukuista tammaa Kouvolan Seudun Ammattiopiston luonnonvara-linjalle opetushevoseksi. Alman isä on juok- sijaori Kihin Hiski ja emänisä Karski.
Kaupat lyötiin kättäpäälle ja Alma matkusti Anjalankoskelle. Ensimmäi- sen kouluvuoden aikana se osallistui kevyisiin töihin ja sai perusopetusta
ratsuna. Nelivuotiskesän tamma lo- maili laitumella. Syksyllä Alma olikin hyvässä kunnossa aloittamaan val- mennuksen työhevoskantakirjausta varten. Hyvää treenausta oli puunajo.
Alma opetteli myös työskentelemään parihevosena toisen kihinhiskiläisen tamman kanssa. Luottavaisena ja rau- hallisena Alma sopeutui hyvin koulu- tilan opetushevoseksi.
Kympin työhevonen Kantakirjaus tapahtui kesällä 2010 Harjun oppimiskeskuksessa perintei- sellä vetokokeella, joka on myös hevo- sen luonnetesti.
Tuomari, hevosjalostusagronomi Eero Perttunen seurasi ihaillen, kun nuori tamma veti kantakirjauk- sen vaadittavat viisi porrasta huippu- rauhallisesti. Sitä ei tarvinnut kertaa- kaan käskeä eikä kieltää. Matilla oli tavoitteena kahdeksan porrasta, jotka
oikeuttivat II-palkintoon työhevos- kantakirjassa.
Perttunen innosti, että kokeillaan loppuun saakka, kun ei näytä ole- van ongelmia. Alma veti kymmenen porrasta onnistuneesti ja palkittiin ensimmäisellä palkinnolla saaden ve- totyylistä täyden 10. Pihan Alma oli vuoden 2010 paras kantakirjatamma.
Alma astutettiin samana kesänä.
Hyvä tammalinja toivottavasti jatkuu sen kesällä 2011 syntyneessä tyttäres- sä Alman Helmessä. Isänä on vahva- jalkainen juoksijaori Tuiskis.
Tulevana kesänä Pihan Alma näh- dään työhevoskilpailuissa. Tavoittee- na on osallistua mestaruuskisoihin Jy- väskylässä. Odotettavissa on jämerää jännitystä, kun sisukas Alma haastaa Suomen työhevosparhaimmiston.
Teksti ja kuva: Kirsti Hassinen
