Karstulalaisia naishiihtäjiä
M artta Poikonen ja Eine Suom äki m uistelevat 1920-luvun kilpailum atkojaan
M a r t t a P o i k o n e n (o.s. Halttunen, synt. 1898), asuu tyttärensä luona Karstulan Rantakylässä. Menneitä kilpailum atkoja hän muisteli seuraavaan tapaan:
— Kyllähän minä hiihtelin 20-luvulla semmoisia pikku- hiihtoja ja sitten Jyväskylässä olin Keski-Suomen mesta- ruushiihoissa, ja olinhan muutenkin siellä hiihtämässä.
1921 olin Keski-Suomen naisten mestaruushiihoissa ja silloin satun soamaan ensimmäisen palakinnon ja mesta- ruuten.
* * * . . . . Mutta eikös työ sen suomenmestaruuden soa- vuttaneet sen Elsa Kumpulaisen kanssa kerran . . . ?
— Joo, no kyllä myö useammassakin kilipailussa oltiin Elsa Kumpulaisen kanssa, Ähtärissä ja Jyväskylässä, . . ja sitten Karstulassa.
. . . . tuota, siilonhan Elsa Kumpulainen rotevasti jätti minut. Se aina voitti . . Se oi kovasti voimakas suuri nai
nen, ja siinä ei pienet tytöt sen kanssa paljon kestäny.
* * * Niin, se män sillä voimalla ja taijolla, niinku Man- ne-vainoä ennen sano.
— Joo, kyllä sille täytyy kaikki kunnia antoa. Ja sehän hiihti suomenmestaruushiihoissakin Miina Halttusen kanssa, joka oi siilon suurhiihtäjä, nii hiihtäjätär, . . . ja voitti sen Miina Halttusenkin kerran.
* * * Eikö lie kahestiki voittanna?
— En muista sitä oikein.
* * * Kyllä se oi sanomalehelläki, että se voitti, ku se Miina hiihti hieman harhaan.
— . . . Kyllä ne niin tasaväkisiä olivat, että se Elsa oi aina toisena ja Miina Halttunen . . suuremmissa hiihoissa aina ensimmäisenä.
. . . Ne pihlajaveteläiset Raiviot olivat, Urho ja Matti, kuuluisia hiihtäjiä, ja niillä oi sisaria: Impi ja Aino. Ne olivat Jyväskylässä hiihtämässä. Ne minä siilon voitin ja toisellai kertoa, siilo mestaruushiihoissa. Mutta ne oi mä-
( Haastattelut tehnyt Toivo M äkinen)
nijöitä, ja niillä oi sukset kunnossa . . . ne oi semmone hiihtäjäperhe . . ja Suomen kuuluisimpia.
. . . niijen sukset oi niin liukkaat tuolla Ähtärinselälläki ku tuul, ettei ne pysyneet ollenkaan paikollaan . . painoi jalallaan, ettei ne karanna pitkin jeätä tuulen völjyssä.
Siilon muuten hiihettiin tasamaita. . . järven jäitä ja . . . . . murtomaat tulivat vasta myöhemmin ja pieksut jäi pois pelistä, mutta en minä ollu näitä sijesuksia käyttän- nä hiihossa, missään kilipahiihossa, enkä minä ossoa niillä vieläkään. Ne liiaks tuota määräävät tuossa jalossa, että minä niitä ihan pelekeän.
* * * Siihen aikaan ei ollu niitä valmennusleirejä, kun työki hiihtelitte...
— Ei niitä mittää erinomaisia harjoituskeinoja ollut:
rahkamyllyn pyöritys oi ja veen pumppuaminen raskaalla vehkeellä myllyllä, ja sitten sillä konstin sitä kuntoa soatiin, kun pieniä hiihonsujjauksia. . . . ja eikä ne sen
aikaiset sukset sopis yhtää murtomaille: sauvat oi pitkät ja sukset oi pitkät, takkoa vielä paljon pitemmät ku eis- täpäin . . .
* * * . . . semmoset sukset ne vai oi Mannella ja muilla, Collinilla ja Nikuliakin, siilo ensimmäisellä kerralla ku voittivat. Sieltähän ne toivat sitten tämän murtomaasuk- senmallin . . . . Holmenkollenilta Suomeen . . .
— se voi olla kun siellä oi maasto niin metsävaltasta ja hirveen liukkaat jyrkänteet ja.
* * * Sehän on vuoristoa kertakaikkiaan Norjassa . .
— Niin, ne oi mänijöitä sellaisilla mailla varsinkin . . . joo, sittenhän ne alako pikkuhiljaa siirtymään tuohon murtomaahiihtoon . . . ei ne enää naisekkaa paljo mekko- sillaa metissä hiihtele, niinku siihe aikaan...mutta siilon kävi, kun vaan pieksunnokka pysy näystimessä . . tasasilla mailla . . . niin sitä män vaan aikalailla.
* * * . . . ja sehän oli siihen aikaan yhteislähtö, että ei lähetty numerojärjestyksessä?
— Niin, 'kyllä ne melekein aina yhessä, se oi helepom- pi sillä lailla, tehä, ku oi tasanen maasto . . .
. . ja kilipailupaikoille mentiin enimmäkseen suksilla, ei siinä mitään autokyytiä eikä hevoskyytiäkään . . suksil
la Eine-siskokin Ähtäriin ja Elsa Kumpulainen teältä Karstulasta . . ja Elsa Kumpulainen teki nahasta suksen- somman Puolmatkan majatalossa, sillä oli piklangat völ
jyssä, ja tultiin samalla lailla suksessa takasi. Samaten Saarijärvellä käytiin niinku päiväseltään hiihtämässä, Länsi-Kalmarissa, Tuhmalammin rannalla.
* * * Ja mitenkäs, eikös sitä Jyväskylän kyytiä ollut jär
jestetty?
■— Suksessa Myllymäkkeen ja sitten junalla, mutta sil-
35
lon myö taas Einen kans tultiin Jyväskylästä suksessa kottiin. . . . ja sitten taas, kun minä kansanopistossa olin,' ja kävin senjäläkeen siellä hiihtämässä, kulin eistakasin suksessa tuon välin . . . ja teällä tehtiin kaikki kirkko- matkat ja kylämatkat suksessa... Manne Vuorinen te
ki muuten kaikki suksirasvat meille, käytiin oikeen siellä ne rasvuuttamassa . . . joo, ja Collin voiteli Einen sukset, ja minun voiteli Manne, Kun tuossa Lossinsalmella hii- hettiin jonkin saaren ympäri. . en sitten muista, oliko se mestaruushiihtoa v a i. . . eikä siilon annettu mitään arvoa Karstulassa hiihollekaan . . . tuollahan ne juhli Raiviota, että kantovat kultatuolis, mutta kyllä se jäi juhlimata Manne Vuorinen ainakin. . En minä nyt ihteän taho pu
huakaan . . en ollut sen arvonen . . eikä siinä hiihossakaan ollu mitään sivumahtia, kyllä se oi vaan sellasta luonnon mänöä.
* * * — kototekoset sukset, ne oi teillä tietysti?
— Joo, ne oi. Tahko-Heikki tek tuolla Vahangalla nii
tä . . . mutta minulta kansanopistolla varastivat sitte sem- moset sukset. . . ja Laukaan poijalta vei sauvat. Se oi semmonen joku poika, joka sattu käymään talossa.
. . . olin siinä kuuventoista tienoilla, kun hiihin ensi kerran kilipoa ja taisi olla kansakoulusta peästyä elikkä rippikoulusta. Siitä sitten muutamia vuosia . . nii hiihin toveripäivillä kansanopistolla, jätin sitä toista tyttöä ko- lome minuuttia, sitä toisen palakinnon soajoa. Hameet meinas Kirppuvuorella revetä ku kapitin ne alas, siellä oli pikkusen jyrkkeä laskua ja oi nousuakin tietysti vä
lillä . . . nousu oi loivempi, mutta kyl lasku oi hankala niije hameihen kanssa.
* * * ) Haastattelija.
•k * -k
E i n e S u o m ä k i (o.s. Halttunen, synt. 1901), Suomäen emäntä Karstulan Kangasaholta, jatkaa sisaren
sa kertomaa.
* * * Onkos tähän siskon juttuihin mitään lisättävää tai pois otettavaa?
— No, koko lailla ne on yhteiset. Mutta onhan sitä aina tietysti semmosis pieniä juttuja.
Noista Karstulan hiihoista, jok’ oli siilon, kun siellä Kirkkosaaressa hiihettiin, siitä Riuttasalmesta. Siilon oi ne suurhiihtäjät Karstulassa, Collin ja oma poika Manne Vuorinen. Siitä sanoisin, että siilon oi hirmunen vasta- tuul ja luisti hyvin 'kun Collin voitel minun sukset. Se minun miehen oi poikamiehenä vielä siilon, eikä yhtään seurusteltu. Sitten sano kapteeni Takkala, jotta siinähän työ toisenna tapasitte siinä hiihtolavulla (Hän hiihti eil- län lavulla?) Mutta minä sanon, että ei siinä soa hiihtää eikä auttoa minua kenenkään. Minä halusin olla omava- ranen. Niin Takkala sano, että kyllä se sillä lailla oli, että se halus sen takia auttoa, että se siilon jo tykkäs.
Mutta ei se. . . isomman aikaa oltiin vielä senjälkeen seu- rustelemata.
. . . kun sitten lähettiin vähän etemmä hiihtämään, Jy- väskyllää, ja minä en ollu ikkää ennen käyny junassa, ja minun veljen oi ja työnti minut sitten junaan, ja minä pelekäsin hirveästi ja aattelin, että jos vain joku lähtee pihalle nii vaikka on kuinka kovassa vauhissa, niin minä hyppeän liion pihalle. . . mutta ei tuota onneksi kukaan liikahtanna.
. . . niin mentiin sitten Jyväskyllää. Siellä tapasin tut
tuja tyttöjä ja ne veivät minut sitten Jussi-veljen luo se
minaarille. Se oi seminaarissa. Jussi-veli esitti siellä jo sille voimistelunopettajalle elikkä lehtori Vartialle, että hänen siskosa on tullut tänne hiihtämään . . . ja meitä vähän jännäs . . se hiihto oi vasta sunnuntaina, ja me
Elsa Kumpulainen hiihtoasussaan.
oltiin siellä jo perjantaina. Sisko oi tullu Suolahen kan
sanopistosta sinne hiihtämään . . . niin, Martta-sisko ja Elsa Kumpulainen vissiin Kivijärveltä suksessa Myllymä
keen. En tiijä varmaan, mutta luulisin, että niin se tek.
. . . mutta minä olin kyllä tullut rahtihevosessa Myllymäk- keen.
. . . niin siellä sitten hiihettiin ja minä — Martan kun
to oli onnellisesti laskenu, — että minä peäsin sitten toi- seks tämän Elsan perrään. . . ja minä oikein tykkäsin, kun Martta ei pystynnä minua siilon voittamaan. . . .
. . kaupungintalossa oi sitten palakintojen jako, ja leh
tori Vartia jako ne ja myö saatiin sitten Martan kanssa alumiinipatoja, kaks kappaletta "mieheen”, ja Elsa sai niinkun sopikin, hiihtopaijan ja semmosen myssyn ja kaulaliinan, koska hän meni Helsinkiin samalta reissulta mestaruushiihtoihin . . . suomenmestaruushiihtoihin. . . ja sitten Vartia tanssitti meitä, ensin tuota Kumpulaisen Elsoa, ja sitten . . minua. Ja se oi suuri juttu, läpi elä
män muistan sen. . . . se oi enemmän kuin palakinnot, että se vaivautu meitä naisia tanssittamaan sen mukaan, kun palakinnot oli tullu. Se vähän oi niinku semmosta pientä iloa yleisöllekin, kun Elsa ja Vartia tanssivat.
. . rehti kilipailu oli siilon tärkeintä . . ja siilon hoijet- tiin terveyttä . . . . ja terveys on kotoisin urheilusta, mut
ta on osattava urheilla oikein. Kyllä Luojan lahjat käyte
tään väärin siilon, kun lähetään ja hiihteä rehautetaan yhtäkkiä hirveän kovasti että melekein on syvänkalut nurin, ja sitten pannaan urheilun syyks, kun ei oo hoi- jettu kuntoa.
Niistä hiihoista oli semmone pien lehtikirijotus, että kauniisti ovat Halttusen tytöt hiihtäneet, mutta Elsa on voittamato, että ei sitä tarvitse yritteäkään voittoa, sillä on liian paljon voimoa naiseks.
36
— Mäntiin sitten Suolahen opistolle, ja siellä otettiin meijät hirmuhyvin vastaan, jopa laulettiin, että suurem
malla kunnialla ku Karstulas ikinä. Sitten lähin sieltä suksessa kottiin, ja kaikki ne paat selekärepussa.
. . . ne oi onneks alumiinia ( ei painavia) mutta ei kaikkein huonointa. Ne oi oikein hyvät p aat. . . melekein vain niinku arvokkaimmat palakinnot. Ne oi tavallisesti palakinnot siilo enemmän tuommoisia lootuja. Meilläkään ei oo kunnon palakintoja ollenkaan. . . ei mitään tuom- mosia . . lusikoita ei hopeisia, jaettu, niinku nykyään an
netaan kaikesta pienemmästäkin jutusta.
— Joo, muistan kun tulin sieltä sitte kotiin, tuolla Ää
nekoskella Karppalan seuduilla. Rupes tulemaan jo vä
hän pimeetäki . . minä vähän pelekäsin . . istahin vähän ja lähin sitten taas eteenpäin, ja hyvin kaikki män, ei ollu minkäänlaista vaivoa.
. . . * * * No, sattuko siellä mittään erikoista kommel
lusta koskaan siellä matkalla?
— No, jäihän sitä, Jyväskylästä kun mäntiin Suolah
teen, niin siltä matkalta niinku karvas pala suuhun. Siinä kun mäntiin vaunuun. Ei siin oo muutenkaan kovin mon
ta vaunua, sillä välillä. Siinä oi sitten semmosia tupakoi
via miehiä . . . siinä vaunussa, nii konduktyör sano, että menkeä tuonne toisee luokkaan, että se on tyhjänä, jos teitä haittoa tämä haiku! Ne oi muutenki semmoste hui
jarien näkösiä ne miehet. Niin me mäntii sinne. Tul sitte semmone rouva ja se sano, että oottakos työ mänössä palavelukseen jonnekin, niin myö sanottiin, ettei nyt oi- keen palavelukseenkaan, mutta kun se kiristeli siinä meitä palavelukseen, nii viimen Kumpulaisen Elsa sitten sano, että ei tässä ihan palavelukseen olla menossa että soatte olla huoletta siitä, että ei myö teille lähetä. Ja se vähän loukkaantu siitä, ja sitten oi toinen rouva, ja se sano, että kuuluttakos työ tähän vaunuun että eikös työ kuulu kolomanteen luokkaan ni myö sanottiin, että kon
duktyör meitä tähän käski. Mutta se sano, että menkeä voan iliman muuta takasin sinne, kun teillä on tuommo- set reput eikä tässä sovi istumaankaan oikein. Ja lähet
tiinhän me, oltiin senverran kohteliaita. . . . mutta Suo-
Karstulalaisia hiihtäjiä v. 1921. Vasemmalla Martta Halt
tunen (P oikon en) ja neljäs oik. Manne Vuorinen
lahen opistolla otettiin taas niin hyvin vastaan, että myö toas annettiin kaikki anteeksi.
. . . nimismies Vekara ja tohtori Niiranen olivat Kars
tulas niin hyviä urheilun kannattajia, että iliman niitä Karstulassa ei olis ollu minkäänlaista urheilijaa . . . ne lä
hetti tietoa, että lähettekös työ nyt sinne ja mäniskös ty tö t. . . ? Matkarahoja ei liikoja annettu eikä niitä pyy- vettykään. Oltiin vaatimattomia, ja sukset oi semmoset kun sisko jo sano tuossa, eikä minulla oo siihen sen enempää lisättävätä, mutta läpi elämän minä oon ollu kiitollinen siitä, että kaikki koko elämä, tulipahan mitä tahansa, opittiin silloin mänemään vähällä läpi . . . että siinä ei mitään vaaittu keltään . . .
— mielenterveys ja toverihenki oli siilon niin hyvä.
Missään nimessä ei tullut sellaista ajatustakaan että seu
rustellaan, vaikka myö puhuttiin iltakauvet, aina niin pu
llasta, ei ollu minkäänlaista semmosta säväystäkään, että tässä ollaan niinkun luvattomasti.
