M im ia Tarppa
Joulu udkmnmtarinm6ÄW
Joulu on aikaa, jota ympäröi taianomainen tunnelma. Men
neinä vuosisatoina tuo juhlista jaloin tarjosi maaseudun rah
vaalle muutakin kuin tunnelmaa
-vähäisen hengähdystauon muuten kovin ankarasta työnte
osta. Normaalin elämän rytmi rikkoontui, kun sai ”päivällä kyl
peä ja yöllä syödä ”.
S ~ ~ T I ouluna saattoi myös kurkistaa
§1 tulevaisuuteen. 1800-luvulla f / Kauppilan talossa Häkkilässä / ( syntynyt Matti Kauppinen on
^-^ k erto n u t esitelmässään "Taikauskosta ja taikatempuista" seuraavaa: "Jos jou
luaattona naimatoin tyttö tahi poika is
tuu pöydän takana sanaakaan sinä eh- toona puhumatta, niin näkee hän tule
van puolisonsa hahmon ovesta sisään astuvan.”
Tiheätunnelmainen joulu on jättänyt jälkensä myös uskomustarinaperintee- seen. Tähän kirjoitukseen kerätyt tari
nat ovat poimintoja Kylillä kummitte- lee -kirjastani, jonka Saarijärvi-Seura on juuri julkaissut. Kirjan joulutari
noista monet liittyvät tavalla tai toisella kirkkoon, mikä ei ole yllätys. 1800-lu- vulla ja 1900-luvun alussa kirkossa käytiin usein ja kirkolla oli nykyistä tärkeämpi asema ihmisten elämässä.
Kirkkorakennuksiin liittyi monen mie
lessä voimakas pyhyyden tunne, mikä vain tuntui tihentyvän joulun lähestyes
sä. Päiväsaikaan kirkkomaalla ja kir
kossa käynti ei ollut mikään ongelma, mutta jos joutui liikkumaan kirkon lie
peillä yöllä, saattoi monen raavaan miehenkin sydän värähtää. Eikä ihme, sillä kansan keskuudessa yötä pidettiin aikana, jolloin henget olivat liikkeellä ja oudot äänet ja näyt saattoivat ahdis
taa yksinäistä kulkijaa.
Honkolan kylän mies lähti Saarijärven vanhan kirkon aikana suolan ja jauhon hakuun Kokkolaan kaksi viikkoa ennen
joulua. Kun miehellä oli härkä hevosen asemasta, kävi kulku niin hitaasti, että oli jouluyön sydänyö, kun mies tuli Saarijärven kirkon kohdalle ja näki valkoisia liinalakanoita levitettynä tiel
tä kirkon rappusille asti. Mies olisi aja
nut kirkon sivu, vaan ei päässyt, sillä omapäinen härkä alkoi möyryämään ja puskemaan niitä liinalakanoita. Härkä kääntyi omapäisesti kirkkoon päin ja puski ne liinalakanat tien sivuun ja möyrysi. Mies tarttui härkää sarvista kääntääkseen sen pois, kun se meni kohti kirkkoa, mutta härkä vei miehen itsepäisesti kirkon rappusille. Silloin ovi avautui ja mies meni härän sarvissa sisään. Kirkon kongilla oli samalla lailla levitettyjä lakanoita, joita härkä puski ja möyrysi. Härkä vei miestä läpi kirkon ja seuraava ovi kongin päässä avautui, ja härkä vei miehen pihalle.
Kirkko oli valossa, jossa kirkonväki piti omaa jumalanpalvelustaan.
(Albert Rautiainen 2275. 1950.
Aukusti Jokinen)
30
M atti Raivolan kuvaam a kumm itus M inna Torpan kirjan Kylillä kum m ittelee kan
teen.
Kristinuskon rinnalla ihmisten mieles
sä eli vanha kansanusko, jonka mukaan niin rakennuksilla, metsällä kuin vesis
töilläkin oli kaikilla omat haltiansa.
Mahlulainen Matti Viinamäki on kerto
nut kuulleensa lapsena, että jouluaatto
na vietiin Saarijärvellä joissakin talois
sa haltioille vinttiin joka lajia joulu- ruokia, vieläpä ryyppy viinaakin. Siten haltia pidettiin suopeana.
Kirkollakin oli oma haltiansa. Hän oli niin voimallinen, että monet tietäjät ja kansanparantajat, esimerkiksi kuu
luisa Kyyrän-Jussi Saarijärvellä, kävi
vät yöllä kirkossa hakemassa haltialta lisäpontta taikatoimiinsa. Tietäjien li
säksi myös tavalliset ihmiset pyrkivät hyötymään kirkon voimapiiristä. Yksi paranteli metsästysonneaan ehtoollisel
ta salakuljettamansa öylätin avulla, toi
nen taas suojasi satoaan kirkkomaan siunattua multaa apuna käyttäen. Topi
as Hokkanen on kertonut Otto Harjulle, että ennen vanhaan Saarijärvellä monet veivät jänislankanippunsa jouluaamu
na tapulin seinään. Tällaisilla langoilla sai kuulemma kovasti jäniksiä.
K i r k k o t u v i s t a
Ennen autojen aikakautta moni syrjä
kylien asukas joutui lähtemään hyvin varhain matkaan ehtiäkseen joulukirk
koon. Köyhimmät taittoivat kilometrit jalan, kun taas varakkaammista taloista saatettiin lähteä liikkeelle hevoskyydil
lä tunteja myöhemmin.
Oli jouluyö ja kuu paistoi kirkkaasti.
Pataman Maija-Loviisa oli lähtenyt yk
sin jalan kirkkoon Ahon Vastingilta.
Kun hän tuli lähelle Pala-ahon riihtä, näki hän akan istuvan lumireen pakal
la. Silloin Maija-Loviisa sanoi: ”Nyt
hän minun on hupane männä kirkkoo, kun soan puhetoveri.” Samalla hän ky
syi: "Kuka työ oikee ootto?” Silloin lensi iso punainen lankakerä ja kiersi Maija-Loviisan ympäri. Istuja vastasi
”minä oon Vilikreenin Maija-Liisa” ja samalla hän kohosi siitä lumireen pa
kalta. Silloin oli Pataman Maija-Lovii
sa siunannut ja sylkenyt ja sanonut, että ”semmonenko sinä olit”.
(Albert Rautiainen TK 85:83. 1961.
Ida Kuivala)
Kun taivaltajat saapuivat kirkonkylään, he menivät kirkkotupaan lämmittele
mään ja nauttimaan eväitään ennen ju
malanpalveluksen alkua. Kaikkein pit-
kämatkaisimmat olivat tulleet paikalle jo edellisenä iltana ehtiäkseen aamulla ajoissa kirkkoon. Saarijärvellä tällaisi
na majoituspaikkoina ovat toimineet Ilola, kansakoulu ja Tarvaalan pappilan renki tupa. Ei niissä tosin mitään luk- susluokan yösijaa saanut. Kun väkeä oli paljon, lepopaikkana oli sija lattial
la. Semmi Heimonen on muistellut äi
tinsä kertoneen, kuinka "näissä yöpai
koissa makasivat miehet ja naiset seka- sin, täysissä vaatteissaan”.
Äitivainaja kertoi, että kun hän oli pik
kutyttö, 80-90 vuotta sitten, hänen van
hempansa asuivat silloin Riihiniemen Housulassa, joka sijaitsi jonkin matkan
päässä kirkonkylästä. Heillä ei ollut kelloa, vaan määrättiin ajankulku yön aikaan Otavan ja Linnunradan mu
kaan.
Jouluyönä oli kuitenkin taivas pil
vessä, joten tähtiä ja Linnunrataa ei näkynyt. Sen vuoksi lähti Housulasta kaksi naista arviokaupalla aamujuma- lanpalvelukseen. Kirkolle päästyään huomasivat he, että kirkko oli jo valais
tu, jonka vuoksi he kiirehtivät suoraa päätä kirkkoon. Toisen mennessä sisäl
le jäi toinen hetkeksi vielä ulos. Kirkko oli täynnä väkeä, joka penkkien yli kur
kotti käsiään vaimoa kohti ikään kuin tervehtiäkseen. Silloin nainen kuuli ää
nen varoittavan: ”Älä anna niille kättä
31
äläkä tule tänne kirkkoon.” Nainen, joka edelleen luuli todellisen jumalan
palveluksen olevan kysymyksessä, eteni ristikäytävää kohti. Silloin hänen vie
reensä ilmestyi nainen, joka uudelleen varoitti häntä: "Älä mene enää etem- mäksi. Riisu lapaset käsistäsi, heitä ne vasemman olkapääsi yli ja poistu nope
asti kirkosta taaksesi katsomatta.” Vai
mo vilkaisi puhujaan ja tunsi hänet erääksi kuolleeksi tuttavakseen. Samal
la hän huomasi, että koko kirkkoväki oli hautuumaanväkeä. Nopeasti hän heitti lapaset vasemman olkansa yli ja kiiruhti taakseen katsomatta ulos, jossa hän tapasi toisen naisen kirkkoon tu
lossa.
Molemmat vaimot menivät pelois
saan Ilolan tupaan lämmittelemään ja odottamaan oikean jumalanpalveluk
sen alkamista. Kun he sitten aamulla menivät kirkkoon, löysivät he käytäväl
tä, siitä kohdalta mihin vaimo oli lapa
sensa heittänyt, kasan villoja. Hautuu- maanväki oli lapaset villoiksi repinyt.
(Otto Harju KRK 69:51.1935-1936.
Otto Tiihonen) Ennen vanhaan oli aikaisin eräänä jouluaamuna joukko kirkkoväkeä ker
tynyt Ilolan talon tupaan pystyvalkean ääreen lämmittelemään ja odottamaan jumalanpalveluksen alkua. Silloin eräs mies huomasi, että hänen taskustaan oli kadonnut kukkaro, jossa oli 25 rik- siä (riikintaalaria). Hän sanoi: ”Minä kehottaisin sitä miestä, joka on kukka
ron ottanut, tuomaan sen heti takaisin, muuten hänen käy huonosti.” Kukka
roa ei tietystikään kukaan tuonut. Ukko meni silloin tapuliin ja pani iennah- kaan (nahkaan, jolla kellonkieli oli kiinnitetty) palasen sitä taskua, jossa kukkaro oli ollut. Sitten hän tuli takai
sin Ilolan tupaan ja sanoi: "Minä vielä kehotan sitä varasta ennen huomenkel- lon soittoa tuomaan rahat pois, muuten hänen käy huonosti." Kun sitten kelloa ruvettiin soittamaan, niin eräs mies raasun (takkavalkean) edessä rupesi vapisemaan ja yritti mennä raasuun, mutta toiset estivät sen. Vielä toisen ja kolmannen kerran yritti mies mennä tu
leen. Silloin miehet telkesivät hänet pöydän alle ja sinne mies kuoli koviin kouristuksiin ja puistatuksiin. Ukko, jolta kukkaro varastettiin, sanoi nyt:
"Tarkastakaa kuolleen taskut, minun rahani ovat siellä." Sieltähän ne löytyi
vät kin.
(Otto Harju KRK 70:699.1935-1936.
Matti Viinamäki)
Saarijärven vanhan kirkon aikana ei ollut kirkonkylää, oli vain kirkkotupa eli savutupa, jota suntio lämmitti pyhä- aamuisin. Jouluaamuna suntio oli tul
lut aikaisin lämmittämään tupaa. Kun hän oli saanut uunin hiillokselle, rupesi hän rahille maata odottamaan tulevia kirkkomiehiä. Samassa avautui tuvan ovi ja sisälle tuli oven täydeltä kansaa.
Yksi tulijoista sanoi, että "männävuon- na minä puisteli' ihteän lumesta, nyt puistele' ihteän mullasta”. Yksi niistä tuli ja katsoi suntiota silmiin. Silloin oli toinen sanonut, että "ei soa suntiota häiritä, sen pittää soaha olla rauhassa, sillä on peän alla kirkon avvaimet”.
Siinä sakissa oli päättömiäkin, sillä pa lava hiillos hyvin valkaisi tuvan. Vähän ennen kirkkomiesten tuloa menivät kaikki yhtenä jonona pois tuvasta kuten
olivat tulleetkin.
(Albert Rautiainen TK 85:84.1961.
Ida Kuivala)
J o u l u k i r k o s s a
Joulu tuli tupaan viimeistään silloin, kun jouluoljet levitettiin kuuratulle lat
tialle. Oljet olivat tuttu näky myös kir
kossa aina vuoteen 1830 saakka, jolloin Turun tuomiokapituli kielsi niiden käy
tön. Yksittäistapauksissa tavan tiede
tään kuitenkin olleen käytössä Suomes
sa vielä 1900-luvun alussa.
Seuraavassa tarinassa Kalle Rautiai
nen muistelee aikaa, jolloin Saarijär
vellä värjöteltiin jouluaamuna nykyistä kirkkoa edeltäneessä, vuonna 1694 ra
kennetussa, pyhätössä. Rapistunut ra-
32
kennus purettiin vuonna 1855, jolloin sen viereen oli noussut upouusi kirkko, joka edelleen koristaa Saarijärven kes
kustaa.
Saarijärven vanhan kirkon aikana yli 150 vuotta takaperin oli tuotu joulu
kirkkoon olet ja niijen päällä sai olla ja kuunnella papin saarnaa. Kun siihen aikaan hyvin monet joivat ja tulivat juopuneina kirkkoon, muistelen, että yksi Kalmarinkylän mies, jota sanottiin Röörin Arrooniksi, oli tullut hyvin ko
vasti päissään sinne kirkkoon. Iso turk
ki päällä Arroon nukkui niijen olkien päällä niin, että kun kansa lähti kirkos
ta, niin hän jäi sinne nukkumaan ja nukkui Tapaninpäivään asti, jolloin al
koi uusi kirkonmeno. Röörin Arroon oli kertonut, että kun hän keskellä yötä he
räsi, ensin hän ei käsittänyt, missä hän oli. Sitten hän näki väkeä ympärillään.
Niistä yksi nosti hänen lakkiaan, joka oli painunut liiaksi otsalle. Sitten toi
nen siinä vieressä sanoi, että juopu
neelle on annettava rauha. ”Näin ne jätti minut rauhaan enkä pelännyt. Sit
ten nukuin siihen asti, kun kirkonkello soi uusille kirkkomiehille.”
Lopuksi voin mainita, että oli tullut kielto ennen vanhan kirkon hajotusta, että ei saa jouluolkia kirkkoon tuoda, kun niiden takia oli syttynyt kirkkopalo- ja, kun piipputuli oli jäänyt olkiin kyte
mään. Näin kertoja lopetti tämän pu
heensa minun lapsuusaikanani.
(Albert Rautiainen 18902, Kalle Rautiainen)
Joulukirkossa ei olkia käytetty enää 1800-luvulla. Lanvpaannahkaset ”väl
lyt” kyllä vietiin mukana ja pienet lap
set kääräistiin niihin ”kirkonkomento- je n ” ajaksi. Penkkien päässä, kahta
puolen käytävän, kulki kynnyshirsi. Sii
hen kynnyshirrelle kääräistiin nahka- siin lapsia istumaan. Tuommoisia jo n kun vuoden vanhoja. Joskus vuoden vanha sylivauvakin tuotiin joulukirk
koon. Mutta semmoinen pidettiin visus
ti povessa päällysnutun alla.
Viinaryypyn joulukirkkoon lähteissä ottivat naisetkin. Ensin haukattiin suo
laista lihapaistia ja viinaa ryypättiin päälle. Miehet ottivat vähäisen pullo- narikon viinaa mukaansa kirkkoon ja usein pieni miehenalku siellä päällys
takin alla sai myöskin isältä tai sedältä naukun viinaa. Kylmä yritti kirkossa tulla, viluun viinaryyppy oli hyvä.
(Kansatieto 65. Vilho Mäilä 46.1938)
Joulukirkko oli valaistu talikynttilöin, joita taloissa oli tehty ennen joulua.
Vilho Mäilä on kertonut, että "parhaat kynttilät, määrätty kappaleluku aina ta
lostaan, vietiin kirkonisännälle, "kirk
ko väärtille’’. Tämä sitten suntion kans
sa asetteli ne kirkon kattokruunuihin ja alttarille, saarnatuoliin, akkunoihin ym.
paikkoihin kirkossa. Isännät ja emännät ottivat joulukirkkoon jonkun kynttilän mukaansa ja sytyttivät penkin karmille eteensä kynttilän palamaan. Se oli talon varakkuuden merkki - mittapuu, että isännällä ja emännällä paloi joulu- aamuna oma kynttilä kirkossa. Omate
koisia kynttilöitä täytyi tämän tästä niistää, leikata karrelle palanut sydän pois. Jos ei sitä tehnyt, niin valkea alkoi
"huputtaa”, lepattaa, sauhusi ja juok-
setti sulaa, kuumaa talia pitkin kyntti
län kupeita. Suntio ja kirkko väärtikin niistelivät kynttilöitä keskellä joulu- saarnaakin.”
L ä h t e i t ä :
Näytetarinat Suomalaisen Kirjallisuu
den Seuran Kansanrunousarkistosta.
Saarijärven kirja, toim. Mauno Jokipii, Pieksämäki 1963.
Ilmar Taive: Suomen kansankulttuuri, SKS, Mikkeli 1980.
Kaarina Koski: Älkää ikinä yrittäkö tätä! Hiidenkivi 1/2010.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja kesäsaa- rijärveläinen
33
