TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2020 67 KIRJALLISUUS
KIRJALLISUUS
ARVOSTELLUT KIRJAT
Kokemushistorian mahdollisuudet
Johanna Annola, Ville Kivimä- ki ja Antti Malinen (toim.): Eletty historia. Kokemus näkökulma- na menneisyyteen. Vastapai- no 2019.
Kokemushistoria? Historiantutki- jat ovat aina olleet eteviä kehitte- lemään uusi termejä oman työn- sä kuvaamiseen. Osin taustalla ovat tutkimuskohteissa tapahtu- neet siirtymät, joskus metodolo- giset innovaatiot, mutta useimmi- ten tieteen kentässä tapahtuneet liikkeet, joihin reagoidaan herkäs- ti. Erilaiset ”käänteet” seuraavat toisiaan ja tutkijat osoittavat ajan hermolla olemistaan seuraamal- la perässä. Tieteen kenttä on kan- sainvälinen ja etenkin anglo-ame- rikkalaisessa tiedemaailmassa syntyvät uudet vesilasimyrskytkin kertautuvat nopeasti kansainvä- lisissä julkaisuissa ja konferens- seissa. Onko kokemushistoriakin tällainen reflektiotermi, uusi nimi sinänsä jo olemassa oleville käy- tännöille?
Nuoremman historioitsijapol- ven kokoelmassa kokemushisto- riaa avataan 13 artikkelissa. Kir- joittajat edustavat nousevaa tutkijakaartia, kuusi on syntynyt 1970-luvulla, viisi 1980-luvulla. He tulevat eri yliopistoista, mutta hei- tä yhdistää yhteys Pirjo Markko- laan, kolmen yliopiston profes- soriin. Markkola on eittämättä kotimaisen historian kirkkaimpia tähtiä, innovatiivinen, kansainväli- nen ja tehokas projektien organi- soija, jonka 60-vuotislahjaksi kol- legat ja oppilaat ovat laatineet
tämän artikkelikokoelman. Teos ei ole mikään perinteinen ”juhla- kirja”, joiden helmasyntinä on te- maattinen sekavuus ja häilyvä tie- teellinen taso. Eletty historia on kunnianhimoinen, hyvin suunnitel- tu ja strukturoitu kokoelma, josta Markkola voi olla ylpeä.
Varmaankin 99 prosenttia his- torioitsijoista työskentelee men- neisyyden ihmisten kokemuk sien parissa problematisoimatta käsi- tettä sen kummemmin. Ville Ki- vimäki hahmottelee johdantoar- tikkelissaan kokemus-käsitteen paikan historiatieteen kentässä.
Kivimäki kuvaa ja analysoi koke- muksen paikkaa neljässä konteks- tissa: 1) niin sanotussa uudessa sosiaalihistoriassa ja sitä koh- taan 1980-luvulta al kaen esitetys- sä kulttuurisen käänteen (eritoten angloamerikkalaisessa) kritiikissä, 2) saksalaisessa kokemushistoria- perinteessä, 3) muistitietohistori- assa ja 4) tunnehistoriaksi nime- tyssä genressä.
Menemättä näiden käsitehis- toriallisten kuvaus ten yksityiskoh- tiin tähdennän, että Kivimäki on- nistuu ytimekkäästi tekemään historio grafiset analyysit (sosiaa- li)historian oleellisista kehityspiir- teistä länsimaisessa tutkimusken- tässä 1960-luvulta alkaen. Harmi tietenkin, että ranskalainen tradi- tio jää tässäkin katveeseen, mut- ta jo anglosaksisen ja saksalaisen tutkimus- ja keskustelutradition vuorovaikutuksen kuvaus on erin- omainen ja auttaa ymmärtämään niitä keskusteluja, joita Suomes- sakin on 1970-luvulta alkaen käy- ty etenkin sosiaalihistorian laajal- la kentällä (johon luen tässä myös 1900-luvun naishistorian). Sekä yksilöllisen että kollektiivisen ko- kemuksen, kuten sukupolviko- kemuksen, ja strukturaalisten te- kijöiden suhde ei tietenkään ole mikään uusi teema, mutta Kivi- mäki hahmottelee tämän suhteen teoreettiset ulottuvuudet havain- nollisesti. Kivimäki on vakuuttunut siitä, että kokemushistorian teo- reettisen käsitteen merkitys his- toriantutkimukselle on hedelmäl- linen, koska se tarjoaa integroivia 67 Johanna Annola, Ville
Kivimäki ja Antti Malinen (toim.): Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen.
Vastapaino 2019. • Panu Pulma 70 Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Rosenberg:
Korsetti ja krusifiksi.
Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria. Gaudeamus 2019. • Merja Leppälahti
71 J. M. Berger: Ekstremismi.
Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2019. Helsinki. • Osmo Tammisalo
72 Lasse Lehtonen:
Japanilainen musiikki. Taiko- rumpujen kuminasta j-poppiin.
Gaudeamus 2019. • Merja Leppälahti
73 Markus Hotakainen:
Kosminen pimeys väistyy – Maailmankaikkeuden arvoituksia. Otava 2019.
• Tommi Tenkanen 74 Markku Niemi:
Peruskoulun unohtuneet alkuunpanijat. Vapaa kansalaistoiminta 1960- ja 1970-lukujen suuressa koulunuudistuksessa. Into 2019.
• Pauli Arola
75 Frank Dikötter: How to be a dictator. The cult of perso- nality in the twentieth centu- ry. Bloomsbury 2019. • Pauliina Raento
68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2020 KIRJALLISUUS
näkökulmia tutkimuskentän pirs- toutuvalle metodologiselle ken- tälle.
Artikkelikokoelma itsessään on tällainen kokeilu ja manifesti. Kir- ja jakaantuu neljään osaan, jotka samalla edustavat Markkolan tut- kijanuralle luonteenomaisia tee- moja: 1) usko, yhteisö ja esimoder- ni kokemus, 2) yksilö, sukupuoli ja kokemus vuorovaikutuksena, 3) kieli, luokka ja kokemuksen po- liittisuus sekä 4) keho, tunteet ja muisti sotakokemuksissa.
Ensimmäisessä osassa kul- jetaan 1600–1800-luvuilla. Miia Kuha (s. 1983) tavoittelee ”pyhän”
kokemusta 1600-luvun itäsuoma- laisissa yhteisöissä. Koska tuon ajan ihmisen välittömiä kokemuk- sen heijastuksia on vaikea lähteis- tä hahmottaa, korostuu tutkijan tulkinnan vaativuus ja merkitys.
Uhrilahjojen tuomisesta syntyneis- tä prosesseista kertovien lähtei- den avulla Kuha rakentaa kiinnos- tavasti kuvaa sukupuolittuneesta
”pyhän” kokemisen maailmasta.
Artikkeli perustuu lähinnä Kuo pion seudun aineistoihin, joten on hie- man yllättävää, että esimerkiksi Ilkka Mäntylän mainio pieni tutki- mus niin sanotusta Kuopion ryty- joulusta (1983), vaikka kuvaakin 1800-luvun alkupuolen tapahtu- mia, on jätetty huomiotta. Se olisi antanut ilmiölle ajallista perspek- tiiviä. Se että Oula Silvennoisen pro gradu -tutkielma Esivalta kan- sanuskon kimpussa. Toimenpi- teet taikauskoa vastaan Savossa ja Karjalassa 1600-luvun lopulla (Helsingin yliopisto 2001) puuttuu, ei yllätä, koska gradut jäävät usein tutkijoilta katsomatta etenkin, jos ne eivät ole verkossa.
Ella Viitaniemen (s. 1978) artik- keli muurarimestari Kustaa Sten- manin maailmasta 1700-luvun säätyjaon ja herännäisyyden jär- jestystä sekoittaneessa kentäs- sä vie lukijan 1700-luvun Kangas- alle. Viitaniemen terävä analyysi 1700-luvun suurista ikäpolvista ja niiden kokemushistoriasta jäsen- tää lukevan ja kirjoittavan muurari- mestarin omien elämänvaiheiden merkityksiä. Rakenteen ja yksilön
suhde toimii sekä analyyttisesti että kuvauksena, ja nimenomaan kokemus-käsitteen käyttökelpoi- suus myös analyyttisenä työkalu- na havainnollistuu.
Heikki Kokko (s. 1979) pureutuu aatehistoriallisessa artikkelissaan
”Kosminen kokemus” hengellisen ja maallisen dualismiin 1800-lu- vun puolenvälin suomenkielisen rahvaan maail mankuvassa. Kokko analysoi suomenkielisten niin sa- notun rahvaan kirjoittajien tekste- jä jäljit täen sivistys-käsitteen mer- kityksiä ja niiden muutoksia. Peter Bergerin ja Thomas Luckmanin pohjalta Kokko jäsentää tutkimus- kohdettaan sosiaalisen konstruk- tionismin avulla – ihminen tuottaa sosiaalista todellisuutta, mutta on samalla sen tuote. Kokko lähestyy kokemuksen tematiikkaa enem- män saksalaisen kokeminen–ko- kemus-jaottelun kautta ja korostaa juuri kielen merkitystä kokemus- ten jäsentämisessä sekä yksilölli- senä että yhteiskunnallisena mer- kitysjärjestelmänä. Analyysi itse teksteistä on kiinnostava ja uskot- tava. Kokko painottaa varhaisem- pien kirjoittajien maailmankuvan kristillistä, kirkon teksteistä kum- puavaa holistisuutta ja osoittaa kuinka 1800-luvun kuluessa tähän yhtenäiseen maailmankuvaan al- kaa syntyä säröjä, joista aikakau- den tieteellinen, muutosta ja maa- ilman kategorisointia edustanut maailmankuva alkoi raivata tilaa myös kansanmiesten maailman- kuvassa.
Kirjan toinen osa pureu- tuu sukupuolen merkityksen kokemushistorial liseen analyysiin.
Johanna Annala (s. 1976) ja Piritta Frigren (s.1984) lähestyvät aihet- ta uskonnollisen tematiikan kaut- ta, samalla konkretisoiden Heikki Kokon analyysia. Annola avaa kir- jeenvaihdon avulla rahvaasta yli- opistoon nousseen vapaakirkol- lisen johtohahmon Antti Mäkisen traagisesti päättyttä sisäistä kil- voittelua. Maalaispojan nousu aka- teemiseen maailmaan 1800-luvun lopulla johti paitsi sosiaaliseen nousuun myös katsomukselliseen ja henkilökohtaiseen kriisiin. Va-
paakirkollisuus keräsi väkeä laa- jasti eri sosiaaliryhmistä ja tarjo- si sekä pätemisen että autenttisen uskonnollisen kokemisen mahdol- lisuudet, mutta törmäytti nuoren miehen – ja aviomiehen – yksilöl- liset valinnat yhteisön luomiin ra- joituksiin.
Frigrenin tutkimuksen kohtee- na on Saima Renvallin kokemus merimies- ja siirtolaislähetyksen palveluksessa Yhdysvalloissa toi- mineen papin puolisona 1900-lu- vun alussa. Renvallin (o. s. Jahns- son) tausta oli pappissäädyssä, joten uskonnon merkitys oli hä- nelle lähtökohtaisesti sisäistet- tyä. Nuoren äidin rooli ja koke- mus lähetyspapin puolisona San Fransiscossa avautuu laajassa kir- jeenvaihdossa, jota hän kävi ko- tiväkensä kanssa. Frigren kuvaa papin rouvan ja nuoren äidin vä- lillä uuvuttavaa arkea, hänen so- siaalisia suhteitaan ja suhdettaan miehensä työhön, johon hän myös osallistui. Kirjeet avaavat ristirii- taisen kokemuksen, uupumuksen ja ilon päivät sekä samalla uuden näkökulman merimieslähetyksen työntekijöiden, ja myös merimies- ten ja siirtolaisten, elämään. Fri- gren analysoi kirjeiden todistus- voimaa ja kirjeenkirjoittamisen paikkaa Renvallin elämässä, sa- malla pohtien kypsällä tavalla kir- jeaineistoihin liittyviä metodologi- sia haasteita.
Osan kolmas artikkeli, Han- na Lindbergin (s. 1983) ”Kyllä mä oon aina silleen tykännyt torikau- pasta”, on analyysi torikauppaa käyneiden naisten kertomuksista muistitietoaineistoissa. Lindbergin kiinnostus kohdistuu siihen, miten torilla liikkuneet ihmiset kokivat torin vuorovaikutuspaikkana ja mi- ten he hahmottivat torikaupan toi- mintana. Muistitietoaineistot ovat 1900-luvun alusta 1950-luvulle, ja aineistoja on täydennetty sanoma- lehtiaineistolla. Sukupuolen ja ko- kemuksen vuorovaikutuksen ana- lyysi on keskiössä, kun torikaupan arkea, myyjien ja asiakkaiden suh- teita ja myyjien keskinäisiä suhtei- ta avataan erityisesti puhtauden, lian ja vastenmielisyyden tuntei-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2020 69 KIRJALLISUUS
den kautta. Lindbergin artikkeli on avartava esitys torikaupan yhtei- söllisyyden monista ulottuvuuk- sista.
Kokoelman kolmas osa pu- reutuu politiikan maailman koke- mushistoriaan. Anders Ahlbäck (s.
1973) tuo kokoelmaan Markkolalle rakkaan pohjoismaisen ulottuvuu- den artikkelissaan ”Kokemukset armeijakriittisen retoriikan resurs- sina”, jossa kuvataan antimilita- ristisen propagandan kokemus- pohjaisia ilmentymiä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Ahlbäck ni- voo kriittisten armeijakokemusten esiintulon nationalismin ja demo- kraattisten aatteiden läpimurron kontekstiin, mutta kokemushisto- riallisen lähestymistavan nä- kövinkkelistä sinänsä kiintoisa analyysi jää hieman ohueksi. Po- litiikkapainotteisuus näkyy myös Matias Kaihovirran (s. 1983) artik- kelissa Karl H. Wiikin vähemmis- tökokemusten merkityksestä niin sosiaalidemokratian kielipolitiikal- le kuin porvarillisen ruotsinkielisen vähemmistöpolitiikan näkökul- masta. Ruotsinkielinen sosialisti oli vuoden 1918 jälkeisessä Suomes- sa kaksinkertaisessa vähemmis- tössä, ja tätä jännitettä Kaihovirta avaa kiinnostavalla tavalla. Kaiho- virta kuvaa Wiikin toimintaa pyrki- mykseksi muuttaa ruotsinkielisen työväestön sosiaalisia epäkohtia koskeneet kokemukset sosialisti- seksi identiteettipolitiikaksi.
Ulla Aatsinki (s.1965) analy- soi artikkelissaan vasemmistolais- ten kansanedustajien muistelu- kerrontaa ja erityisesti lapsuuden kokemuksille annettuja poliittisia merkityksiä. Eduskunnan arkiston veteraanikansanedustajien haas- tattelujen avulla Aatsinki osoittaa, että mitä enemmän vasemmalla kansanedustaja oli, sitä merkityk- sellisempinä on koettu lapsuudes- sa kohdatut ristiriidat esimerkik- si koulun, oman kodin ja yhteisön välillä. Erityisesti tämä korostui 1930-luvun lapsuuskokemuksissa.
Eletyn historian neljäs osa vie lukijan toisen maailmansodan ai- kaiseen ja jälkeiseen Suomeen.
Osan avaa kokoelman ytimeen
suoraan osuva Kirsi-Maria Hytö- sen (s. 1981) artikkeli ”Olen niin lo- pen väsynyt kaikkeen”, joka pu- reutuu naisten sota-aikaisista kirjeistä paljastuviin kokemuksiin.
Kirjeaineistojen lisäksi Hytönen on käyttänyt Museoviraston keruu- arkiston muisteluaineistoja. Vä- symyskokemuksiin liittyy tunteita, joilla on omat sosiaaliset merkityk- sensä. Monien muidenkin kirjoitta- jien tapaan Hytönen pohtii tarkasti kirjeiden ja muistelujen luonnet- ta, mihin sota-ajan poikkeusmerki- tyksien vuoksi liittyy monitahoisia, tulkintaan vaikuttavia ominaisuuk- sia. Valittamattomuuden ja vah- vuuden eetos, vahvan naisen myytti, on hallinnut sota-ajan nais- ten elämää koskenutta kerron- taa niin taiteessa, tutkimuksessa kuin naisten omassa tulkinnassa- kin. Hytösen artikkeli raottaa tätä myyttistä verhoa taitavasti osoit- taen eletyn kokemuksen monisär- mäisyyden ja inhimillisyyden.
Kun Hytönen keskittyy artikke- lissaan enemmän urbaaniin maail- maan, paneutuu Antti Malinen (s.
1977) maalaisnaisten elämän ko- vaan todellisuuteen jälleenraken- nuksen vuosina. Kun murtumi- sen raja oli lähellä, tai jo ylitetty, oli maaseudun naisilla vain har- voja oman suvun ulkopuolisia, joi- den apuun turvautua. Oman seu- rakunnan pappi saattoi tällaisena toimia, mutta monet tarttuivat Suo- men Yleisradion tarjoamaan mah- dollisuuteen: ”Vastauksia sieluhoi- dollisiin kysymyksiin” -ohjelmassa tarjottiin vastauksia erilaisiin hätä- huutoihin vuosina 1946–51. Suu- rin osa kirjoittajista oli pientilojen emäntiä. Kaikessa traagisuudes- saan nämä kirjeet tarjoavat tutkijal- le poikkeuk sellisen aineiston, jota Malinen käyttää ”avatakseen nä- kökulmia tunteiden rooliin ja mer- kitykseen perhe-elämässä ja yksi- löiden elämänkulussa”. Pätevänä tutkijana Malinen käyttää aineistoa ennen kaikkea analyyttisesti, suo- rat viittaukset ihmisten elämään tehdään äärimmäisen hienotun- teisesti. Kuten Hytönen tahollaan, myös Malinen osoittaa ”vahvan naisen” myytin takaa löytyvät säröi-
sen ja raskaan todellisuuden, mut- ta Malinen näyttää myös sen, miten papit yrittivät tehdä naisten kärsi- myksestä kunnial lista ”ristin kan- tamista” pyrkies sään ylläpitämään kansallisesti tärkeää itsehillintää.
Osan, ja samalla koko kir- jan, päättää Seija-Leena Nevalan (s. 1966) artikkeli pikkulotista ja so- tilaspojista kokemusyhteisöinä.
Aihe on kiinnostava paitsi näiden järjestöjen sota-aikaisen laajuuden tähden myös siksi, että niiden toi- minta lakkautettiin rauhansopimuk- sessa ja niiden toiminnasta ei ole juurikaan kuultu julkista puhetta vuosikymmeniin.
Sotavuosina lapsuuttaan ja var- haisnuoruuttaan eläneille sukupol- ville kokemus järjestöistä oli tuttu, monille myös tärkeä. Nevala kui- tenkin osoittaa, että monille nuo- rille sota-ajan järjestötoiminta oli ollut vain yksi, väistynyt vaihe elä- mässä, joka kuohui sodan jälkeen eteenpäin eikä taaksepäin juu- ri vilkuiltu. Toiminnasta ei siis syn- tynyt mobilisoivaa sukupolviko- kemusta. Eläkeiässä menneiden muistelemiselle oli sitten aikaa, nostalgialla oli osansa, samoin kuin sillä oikeistohenkisellä hyb- riksellä, jossa kommunismin ro- mahduksen jälkeisessä Suomessa haluttiin revisioida historiankirjoi- tusta ja tehdä kunnianpalautus so- taa edeltäneen Suomeen arvoille ja niitä edustaneille liikkeille ja jär- jestöille. Perinnetoiminta käynnis- tyikin 1990-luvulla vilkkaana.
Eletty historia on taitavien tut- kijoiden työtä, artikkelit edusta- vat 2010-luvun suomalaisen his- toriankirjoituksen uusia suuntia kunniakkaasti. Kokoelmaa voi il- man epäilyksen häivää suositella luettavaksi myös metodologisena opaskirjana niille, joita kiinnostaa yksilön, koetun elämän ja sosiaa- lisen ympäristön välisen suhteen historian tutkimus ja siinä käytet- tävien aineistojen käytön mahdol- lisuudet ja ehdot.
PANU PULMA
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja profes- sori (emeritus).
