Kesytöntä kirjoitusta vai kesytettyä puhetta? : itseoppineiden tekstit tutkimuskohteena

(1)

Kalliokoski, J., T. Nikko, S. Pyhäniemi & S. Shore (toim.) 2009. Puheen ja kirjoituksen moninaisuus – Variationsrikedom i tal och skrift – The Diversity of Speech and Writing. AFinLAn vuosikirja 2009. Suomen soveltavan kielitieteen yhdistyksen julkaisuja n:o 67. Jyväskylä. s. 43–78.

▼▼▼▼

KESYTÖNTÄ KIRJOITUSTA VAI KESYTETTYÄ PUHETTA ?

ITSEOPPINEIDEN TEKSTIT TUTKIMUS KOHTEENA

Lea Laitinen¹ Helsingin yliopisto

This article deals with the written language of self-taught people in 19^th century Fin land, especially from the viewpoint of the continuum of literacy and orality. A common fi nding of studies of lower-class writers is that they do not write the local dialect but a standard language that they have constructed themselves (Nordlund 2007). This has been called the intended standard by historical linguists (see Wandenbussche & Elspaß 2007). Thus, contrary to the common belief of untamed lower-class people speaking the vernacular (cf. Cheshire and Stein 1997), self-educated writers normally had a clear idea of the standard language. The article illustrates this with three examples from Finnish grammar where the standard and vernacular language differ, and uses the examples to discuss the question of the linguistic and national identity of the common people at a time when both nation and language were being constructed and standardized by the upper class in the Grand Duchy of Finland.

Keywords: self-educated writers, literacy, orality, identity.

1 Tutkimus on tehty Suomen Akatemian myöntämän varttuneen tutkijan määrära- han turvin.

(2)

1 TAUSTAA

Itseoppineilla kirjoittajilla tarkoitetaan 1700- ja 1800-luvuilla elä- neitä, kouluja käymättömiä kansanihmisiä, jotka opettelivat kirjoittamaan omin päin. Heidän tekstejään on viime aikoina alka nut löytyä ar kis tojen, mu seoiden ja ullakoiden uumenista. Rah vaan miehet ja monet naisetkin kir joit tivat muistiinpanoja, kir jeitä, päi- väkirjoja, oma elä mä kertoja, us konnol lisia ja kau no kir jallisia teks- tejä. Usein he toimivat käytän nön asiois sa kir joitustaidottomien kirju rei na. Jotkut saivat jut tu jaan tai laulujaan painetuksi ark keina tai sanomalehdissä. Aiem min täl laisten aineistojen säilyttämistä ei ole pidetty tär keänä, mutta nyt niiden arvo on tunnustettu: niitä etsitään, kartoite taan ja tut ki taan eri puolilla maailmaa.

Uusien aineistojen löytyminen on virittänyt uudenlaista tutkimusta. Itse oppi neiden tutki mus on ollut alusta asti sekä kan- sainvälistä että tieteiden vä listä. Mu kana on kulttuu rin-, kielen- ja kirjal li suudentutkimuksen sekä historian ja yhteiskunta tie teiden edus ta jia. Eri tieteenaloja yhdis tää aineiston avaama ruohonjuu- ritason perspektiivi rahvaan elämään sekä sellaisiin 1800-luvun prosesseihin kuin sääty-yhteiskunnan väistyminen, kult tuu rin kir- jallistumi nen ja kansallisen ideologian nousu, joita tutkijat ovat taval lisesti kuvanneet elii tin to teut tamina pro jekteina. Myös suomen kirjakielen kehitys mo der nik si kansalliseksi yleiskieleksi au- tonomisessa Suo men suuriruhtinaskunnassa on enim mäk seen hah- motettu yksisuuntaisena, ylhäältä alas kohdistuneena prosessina.

Laaja-alaista kielenuudistusta tar vit tiin Suomen suuriruhtinaskunnassa erityisesti sen jäl keen, kun vuoden 1863 kieli asetus ta kasi suomelle virkakielen oi keu det 20 vuoden ku lues sa. Kuten muuallakin Euroopassa, kansankielestä tuli nationalistisen politii- kan kes keinen kul ma kivi, jonka poh jalle kansalliskieli rakennet- tiin. Samalla suomen kielestä oli kehitettävä sellainen koko kansakun nan äidin kiel i, joka välittä isi sekä ruotsin kielisen elii tin että suomenkielisen rahvaan keskeisiä kult tuu risia mer kityksiä. Sivis- ty neistön edustajat loivatkin erittäin määrä tietoisesti suo men kie- lis tä kirjal lisuutta ja leh distöä, teki vät kieli op peja ja sana kirjoja

(3)

sekä työstivät kansallis kie lelle yhteistä sanas toa, muotora ken netta ja normistoa. Kie len uudis tus merkitsi monin tavoin kirjallisen ja suul li sen kult tuu rin – pu heen ja kir joituk sen – yhteen sovitta mista.

Suo men pai kal lis mur teita puhuva enem mistö osasi lukea mutta vain harvoin kir joit taa; monikieli nen ja kirjallisesti sivistynyt sää- ty läistö taas ei juuri puhunut suomea. Yleiskielen puut tuessa uut- ta kirjakieltä ruve ttiin käyttämään myös puhuttuna kielenä, jonka oppi mista rahvaal ta kin viimeis tään kansakoulussa edellytettiin.² Tästä näkökulmasta uusi nykysuomi oli oikeastaan vieras kieli kaikille suomalaisille.

Standardisoinnissa äänne- ja muoto-opillinen variaatio tasoit- tui. Kielenuudistus keskittyi etenkin sellaisiin muotoihin ja ra- kenteisiin, joilla oli referentiaalinen, kielenulkoiseen maail maan viittava funktio. Ul ko puo lelle jäi vät silloin mo net indeksiset, pu he- tilanteeseen kyt keytyvät ilmaukset, esimerkiksi vuo ro vaikutuk sel- lisia ja af fektisia mer kityksiä kantavat rakenteet. Tähän kaikkeen viittaa otsik kooni sisältyvä muistuma Che shi ren ja Steinin vuonna 1997 toimittamas ta ar tik keli kokoel masta Taming the ver nacu lar:

from dialect to written standard language, jon ka nimessä mur- teen ja kirja kie len suhde rin nastettiin luonnon ja kulttuurin vas- takohtaan ja stan dardikielet esitettiin mur teiden k esyt tämisen tu- loksina.³

Villi ja vapaa kesytettiin? Antoine de Saint-Exu pé ryn kirjassa Pikku prinssi (1951) kesyttämistä luonnehditaan sitei den sol mi- miseksi. Sinus ta tulee minulle ainoa maailmas sa. Kun kan san kieli 1800-lu vun maailmassa ideo logisoitiin ja otettiin kansallis kie len pe rus taksi, sitouduttiin mo ni en kiel ten, kielimuo tojen ja merkitysten sijaan yhden kie len ja mie len hege moniaan. Bene dict An- ders sonin nationalismin teorian mu kaan (2007) ”ku viteltuja kansa kun tia” luo tiin sito malla ihmiset ho mo gee nisiksi yhteisöiksi kirja paino taidon avulla. Se kuitenkin edellytti kirjakielten olemas-

2 Suomen kirjakielen kehittämisestä ja kielioikeuksien vakiinnuttamisesta esim.

Häkkinen 1994; Huumo, Laitinen & Paloposki 2004; Laitinen 2009.

3 Omakin ar tikkelini esitteli kirjassa vastaavanlaista ratkaisua suomen kirja kielen his toriassa (Lai ti nen 1997).

(4)

saoloa ja merkitsi stan dardisoi dun kie li yh teisön ja norma tiivi s en tietoi suuden syntyä. Kansalliskie lestä tuli kansallisen ole mas sa - olon sym boli, jolle jokaisen oma kieli alis tui. (Silverstein 2007:

112–129.)

Itseoppineiden kirjoittajien tekstien tutki mus haastaa kansallisten prosessien perinteisen kuvauksen tar kastelemalla niitä rahvaan näkökulmasta al haalta ylöspäin. Mikä oli rahvaan ihmis ten identiteetti ai kana, jol loin kansallis kieliä ja nationalis tista ideolo- giaa raken nettiin kan sankielten poh jalle? Koki vatko he it sensä osak si tekeillä ole vaa kansakun taa ja kan sal lista standardia vai sa- maistuivatko pikemminkin paikal li seen yhtei söön sä ja sen ilmaisu- tapoihin? Kuinka he liikkuivat uuden kan sal lis kie len yhä nousevan sta tuksen ja ar ki seen vuoro vai kutuk seen perus tuvan kan sankie len välimaastossa? Oliko op pi mattomien kansanihmisten kirjoittama kieli kesytettyä puhetta vai kesytöntä kirjoi tusta? Lingvisteillä on omat metodinsa hakea vastauksia tällaisiin kysymyksiin. Kie- lenaineistojen ana lyysin kautta voidaan saada tieteidenväliseen keskusteluun hy vinkin konk reet tista tietoa kirjoitta jien ar vois ta, kielikä si tyksistä, yhteisöllisistä iden titee teis tä ja kielellisistä ideo- logiois ta.⁴

2 MITÄ AINEISTOT KERTOVAT

?

2.1 Kirjoittavat kansanihmiset

Suomenkielisten itseoppineiden kirjoittajien tieteidenvälinen tutkimus käynnistyi tutkija ver kostossa Kansanihmiset ja kirjallistu- minen 1800-luvun Suomessa, joka alkoi 2000-lu vun alussa ko- koontua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa

4 Näitä kysymyksiä on tutkittu mm. antropologisessa lingvistiikassa (ks. Silvers- tein 2007), historiallisessa sosio lingvistiikassa (mm. Wandenbussche & Elspass 2007) ja sosiolingvistisessä variaationtutkimuksessa (kansanlingvistiseen metodiin yhdistettynä esim. Niedzielski & Preston 2000; Vaattovaara 2009).

(5)

Anna Kuisminin aloitteesta.⁵ Sen yhteydessä on hankittu aktiivises- ti tutkimus aineis toja ja kar toitettu kansan ihmisten käsi kirjoi tukset SKS:n kokoelmista (Kaura nen 2005, 2006).Verkoston tutkijat ovat osal listuneet myös alan kansain vä listen tutkijatapaamisten or ga ni- soin tiin ja työskentelyyn.⁶ Vuonna 2008 sen piirissä käynnistyi erillinen tutkimus han ke Itseoppineet kirjoit tajat ja kirjal listumisen pro sessit 1800-luvun Suomessa.⁷ Eri tie teen aloilla suomalaiset tutkijat ovat viime vuosina analysoineet mm. rahvaan ih mis ten oma- elämä kertoja (Makkonen 2002), kirjeaineistoja (Nord lund 2005, 2007; Hels ti 2008; Ap po nen 2009), käsinkirjoitettuja lehtiä (Sal- mi-Niklander 2004) ja varsinkin päi vä kir joja (Onikki-Rantajääskö 2002; Nord lund 2003; Makkonen 2005; Lauer ma 2005; Tiili 2008;

Kaur a nen 2009). Itseoppineet kirjoittivat myös kaunokirjallisuut- ta, ker to muk sia, näytel miä, runoja ja lauluja (kuvat 1 ja 2).

5 http://www.fi nlit.fi /tutkimus/kansanihmiset_ja_kirjallistuminen.htm.

6 Esim. työpaja International Society for the Study of European Ideas -kongressissa Helsingin yliopistossa 2008; pohjoismaiset NOS-työpajat Helsingissä ja Kööpenhaminas sa 2009; Society for the History of Authorship, Reading and Publis- hing -järjestön kongressi teemasta Book Culture from Below Helsingin yliopistossa 2010.

7 http://www.helsinki.fi /hum/skl/tutkimus/itseoppineet.htm. Hanketta rahoittaa mm.

Suomen Akatemia ja johtaa Lea Laitinen.

KUVA 1. Kivenhakkaaja A. Lindqvistin kertomuksen kansilehti.

(6)

Talon po ikien päiväkirjoista vanhin Suomessa säily nyt do ku ment- ti on tiettävästi vähäkyrö läisen Heik ki Yrjänänpoika Pukin muis- tiin pano vihko vuosilta 1664–1684 (Malin & Kauko ranta 1927).

Päiväkirjoja syntyi varsin kin 1700-luvun alusta julkaistujen alma- nak kojen väli lehdille, kun niille merkittiin sää hän, töihin ja talou- denpitoon liittyviä tie toja sekä per heen ja kotiseudun tär keim piä ta pahtumia. 27-vuotias Tuomas Tallgrén (1768–1838) alkoi kirjoittaa vuon na 1795 päiväkirjaa löytämänsä sa tavuotiaan kir kon- kirjan tyhjille takasivuille (kuva 3). Tallgrén oli vesilahte lainen räätäli, kirvesmies ja kirkon vartija, joka oppi kir joitta maan aikuis- iällä edel lisen kirkon vartijan ohjaa mana ja jatkoi kirjoittamista yli 40 vuoden ajan.⁸

8 Kylliäinen & Puro 1995 (http://www.narva.sci.fi /ws/talltied.html.)

KUVA 2. Katkelma ompelija Liina Kahman romaanista Kiusalliset kihlajaiset.

(7)

Näyte on vuo delta 1831, jol loin Tallgrén oli 63-vuo tias. Samal- ta vuodel ta on myös har vinainen esimerkki naisen kirjoittamasta tekstistä (kuva 4), siikaislaisen Kaisa Ju han tyttären (1782–1856) muistikirja, joka löy tyi muutama vuosi sitten Kotikielen Seuran kansiosta. Vihko sisäl tää piirrosten ja teksti jaksojen lisäksi kir- joittajan omia runoja, joita voi laulaa virsi sä vel millä (ks. Kuismin 2006; Tiili 2008). Kuvas sa on vainaja arkus sa ja ympä rillä ot teita Raamatusta; itseoppineiden kirjoittajien aikaisessa kulttuurissa uskonto oli maail man ku van olennaisia tekijöitä.

KUVA 3. Tuomas Tallgrenin päiväkirjasta 1831.

KUVA 4. Kaisa Juhantyttären päiväkirjasta 1831.

(8)

Tuomas Tallgren ja Kaisa Juhantytär syntyivät Ruotsin kunin- gaskunnassa ja kuolivat Venäjän keisari kunnassa. Kirjoittavina rahvaanihmisinä he olivat omana aikanaan poikkeuksia. Ruot sin valtakunnassa kirjoi tus taito opittiin yleensäkin huomattavasti myöhemmin kuin lu ku taito, jonka kirkko välitti osana kansan- opetusta. Ikään kuin historiallista to delli suut ta vas taten meillä on esim. englannin sanalle litera cy kaksiosaiset käännösvastineet:

luku- ja kirjoitu s taito – läs- och skriv kun nighet. Lukutaidosta huoli- matta suomenkielisen rah vaan kulttuuri oli Ruot sin aikana varsin vahvasti suul lista. Ku ten Nils-Erik Vill strand on ko ros tanut, ei- vät luku- ja kirjoitustaidotto matkaan ihmiset sil ti jääneet tekstien maailman ulkopuolelle, sillä suullisen ja kirjallisen kulttuurin vä- lillä toimi monia välittäjiä. Kirkon ja kuninkaan julistukset ja ase- tukset luet tiin kirk ko lain määräyksestä kansankielellä joka pyhä saarnas tuo lista jumalanpalvelusten yhtey dessä. Melkein kaikilla oli myös lähiympäristös sään henkilö, joka osasi lukea tai kir joittaa. Jos kirjoitus taitoa tarvittiin esimerkiksi käräjille mennessä tai kaupanteossa, paikal liset kirjurit hoitivat asian. (Villstrand 1990, 2008.)

Kirjoitettu kieli oli kansanihmisille monin tavoin tuttua, mutta oma kirjoitustaito puuttui useimmilta. Kirjoitustaitoisten mää- rä kas voi autonomian ajallakin Suomessa erittäin hitaasti, vaikka kansan si vistys oli kansal lisen projektin ydinkohtia. Rahvaan kirjallistumis ta ei itse asiassa pi det ty ko vin tar peellisena eikä aina suotavanakaan (Mäki nen 2007; Stark 2008). Elettiin yhä sääty- yhteiskunnan aikaa, jolloin puoliksi kesy tet ty kansan ihminen saattoi ylemmän luo kan näkö kul mas ta olla jaloa villiä hankalampi tapaus.

Eräi den arvioiden mukaan Suo men mie histä oli 1830-luvulla kirjoitustaitoisia vasta 5 pro senttia, ja tähän lukuun sisältyi myös maan sivis tyneistö, jonka koko osuus väestöstä oli parin prosentin kokoinen. 1880-lukua kos kevat tilastot ovat tarkempia, mutta sil- loinkin vasta 12,5 % kaikista yli kym men vuo tiais ta suomalaisista osasi kirjoittaa (Leino-Kau kiainen 2007). Kyse on kes ki arvoista:

käytännössä ruotsinkieliset osasivat kirjoittaa useam min kuin suomen kieli set, kaupunkilaiset useammin kuin maalaiset, miehet

(9)

useam min kuin naiset ja länsisuomalaiset itäsuomalaisia useammin. Monin paikoin oli kirjoitustaitoisia ihmisiä vielä 1800-luvun lopus sa varsin vähän.

2.2 Sosiolingvistisiä tuloksia

Kielentutkijoista itseoppineiden tutkimusta ovat ke hittäneet lä- hinnä histo rial lisen sosiolingvis tiikan edustajat. Multilingua-leh- den (2007: 26-2/3) erikoisnumero “Lower Class Language Use in the 19th Century” sisältää Taru Nordlundin artik kelin suomenkie- lis ten itse oppinei den kie lestä.⁹ Nordlund on osoittanut, mitä elä- minen omakielisen kirjallisen kulttuurin ym päröimä nä kouluja käymättömälle kansan ihmiselle 1800-luvun alussa mer kitsi (ks.

myös Nordlund 2005). Hä nellä oli käy tös sään varhainen itä suo- mala inen ai neisto, jo ka sisälsi sa volais ten itse oppi neiden Berg bo- min kauppahuoneelle Ouluun 1820-lu vul la lähettämiä kirjei tä.¹⁰ Seuraa van kirjeen lä hetti Lars Nevalainen kauppias Bergbomille Nurmeksesta vuon na 1827:

(1) Terweysiä palion Nurmexesta Lars Newalaiselta oulun Kaupuntin Herra Pär Puumilen Minä

Lars Newalainen walitan Että Kun pika meistä Liene Erehtynä woin mitasa Sijnä olen Tulud Minä Suuren wahingon Sijnä olisi pitänyt olla minun Tyhmän Rätingini jälken olla

9 Myös suomalaiset nordistit ja anglistit tutkivat itseoppineiden kirjoittajien kieltä.

Viimeksi kansan kirjoitustaitoa käsiteltiin ”from below” -näkökulmasta huhtikuussa 2009 Historical Sociolinguistics Networkin (HiSoN) kansainvälisessä kongressissa Bris tolissa.

10 Nämä kirjeet oli sosiaalihistorian alaan kuuluvan lisensiaatintyönsä (1999) yh- teydessä löytänyt Kaisa Kauranen. Kirjeitä säilytetään SKS:n Kirjallisuuarkistossa.

Aineistolähteistä tarkemmin ks. luetteloa artikkelin lopussa.

(10)

woita 14 Leiwiskä ja 6 Naula Nijn Ei ole Tulud Hinan maxuwa Kuin 13 Leiwiskä –

Haapajärfen Kyläsä Sinä 19 p malis Kusa w 1827 Lars Nevalain

Nordlundin analyysi kirjeiden kielestä osoitti, että itäsuomalais- ten kirjoittajien tavoitteena oli kirjoittaa suomen silloista kirja- kieltä eli ns. pipliasuomea – länsimurteiden poh jalle ra kentunutta kieli muotoa, johon ruotsin kieli oli käännöskirjallisuuden kautt a pitkään ja vahvasti vai kut tanut. He tunsivat myös kirjeiden teks- tikonventioita. Sen si jaan lei mallisim mat savolais piirteet, kuten dif- ton giutuneet pitkät vokaa lit, liu den nus ja svaa vokaali, puuttuivat kirjeistä. Lars Nevalai sen yllä olevassa kirjeessä käytetään län tistä muotoa kaupunti (eikä kaapunti), ruot salaista lainasanaa rätinki (räkning ’lasku’) sekä ruotsin syntaksia mu kailevaa de fi niit tistä artikkelia (sinä 19. päivänä maa lis kuus sa); kirjoittaja ei kuitenkaan osannut ruot sia, mitä osoittaa hänen korvakuulolta kirjoitta man sa Bergbomin nimi (Pär Puum). Itseoppineilla rahvaankir- joittajilla oli mie li kuva siitä, millaista silloinen suo men kirjakieli oli – hehän osasivat lukea ja kuu livat kirja kiel tä myös ää neen luet- tuna kirkossa. Tässä tapauksessa he valitsivat kauppa kirjei densä kielimuodon selvästi käytän nön syistä: oman toimeentulon vuoksi kannatti kir joittaa sellaista suomea, johon kaup pias oli tottunut.

Vertailuaineistonaan Nordlund käytti Keski-Skan dinavian metsäsuomalais ten 1800-luvun alussa kielen tut kija C.A. Gott- lundille kirjoit ta mia kirjeitä. Metsäsuomalaiset, joiden esi-isät olivat muuttaneet 1500–1600-lu kujen vaihteessa Rautalammin pitä jäs tä Ruotsin ja Norjan metsäalueille, olivat eläneet ilman kon- takteja suomen kirjakieleen.¹¹ Suomen kie lisiä jumalanpalveluksia ei heidän asuinpaikoillaan pidetty, eikä omakielistä kirjalli suut ta ollut saatavilla. Gottlund alkoi hankkia heille suomenkielisiä kir-

11 Metsäsuomalaisista ks. esim. Andersson & Kangassalo 2003.

(11)

joja ja ryhtyi muu tenkin ajamaan heidän asioitaan.¹² Esimerkkinä on seuraavassa vuodelta 1821 Paa vo Räisäsen Gottlundille lähet- tämä kirje, joka käsitteli juuri noita kirjalähetyksiä.

(2) Hyvin Kunioitettava Herra C:A: Gottlund.

Minä Tykkeän paljon hyvin kuin mä Suomen= kielisiä kirjoja saisin; Van teällä on niin

harva joka niitä taita Lukea, Van Ejkös nuo tok taitas oppia, Lähätä heita kuiten=

kiin, kyllä minä heista Rahat talven ajkaan kahmoaan Koarlois- tahaan

Nyt luulen, etta me tuulemmä kokoon Reholtassa huomen Aamulla, niin saame yli tehta, jos tahtoivat panna Rahoja Öijerissä sina 22 p: Novemk kuussa 1821.

Paavo Räisäinen.

Kielipoliittisen linjansa mukaisesti Gott lund kannusti metsä- suomalaisia kirjoittamaan niin kuin he omalla äidinkielellään puhui vat. Niinpä nämä kirjoit tivat sel vem pää sa voa kuin itäsuoma- laiset talon pojat; esimer kiksi Räi sä nen käyttää yllä ole vassa teks- tissä savo laisten kirjeissään karttamia diftongiu tuneita muotoja (teällä, Koarlo). Päiväyksessä, joka on opittu kirjeformula, on silti ruotsin kie len mukainen defi niit tinen ar tikkeli (sinä 22. päivänä).¹³ Joka tapauksessa paljastuu kiehtova paradoksi: sa maan aikaan kun Itä-Suo men savolaiset kirjoittivat läntistä kirja suo mea, Ruotsin länsi osissa kir joi tettiin kir jeitä sa von murteella. Nordlund toi näin uu den näkökulman fennistiseen tut ki muk seen, joka oli tähän asti etsinyt kansan ihmisten kirjoi tuksis ta lähinnä paikallismur tei den

12 Ruotsissa ja Norjassa Gottlundia arvostetaan metsäsuomalaisten kulttuurin puo- lustajana. Viimeksi metsäsuomalaisista kiinnostuneiden verkostojärjestö FINN- SAM (Finnbygder i samverkan – Finnbygder i samvirke – Suo ma laisseutuja yhteis- työssä) järjesti Gottlundin työtä koskevan kongressin huhtikuussa 2009 Hanas aaren kulttuurikeskuksessa. Suomessa Gottlund on edustamansa kansankielisyyslinjan vuoksi saanut kohtuutonta arvostelua 1900-luvun lopulle asti.

13 Metsäsuomalaisten vuosikymmenien varrella lähettämistä kirjeistä voi kyllä seurata ruotsin vaikutuksen jatkuvaa kasvua kielessä. Viimeinen kieltä puhuva kuoli 1900-luvun puolivälissä.

(12)

ään ne piir teitä. Hän ko ros ti, että niitä olisi syytä tut kia myös kirjoitetun kielen näkö kul mas ta.

3 KOLME KYSYMYSTÄ ITSEOPPINEILLE

Omassa tutkimustyössäni olen vertaillut toisiinsa puhutun ja kirjoitetun kielen referentiaalis-in dek sisiä rakenteita, varsinkin persoona muo toja, tem puk sia, mo daalisia ja evi dentiaalisia ilmauk- sia (esim. Lai tinen 1997, 1998, 2005a). Tällai silla ilmauksilla on refl eksiivi nen suhde kie leen. Ne ovat yhtä aikaa kielellistä toimin- taa ja sen metaprag maat tinen kuvaus: rakentavat meneillään ole- vaa puhetapah tumaa ja sen merkityksiä mutta samalla myös kertovat siitä, miten kie liyhteisö hahmot taa puhetapahtu mien osal lisia ja heidän teht ä viään vuoro vaiku tuk sessa (Silverstein 1976, 1993).

Jos saisin esit tää itse oppi neil le kolme kysy mys tä, ne voisivat olla vaikkapa seuraavat: 1) Mi tä pro nomi nia käy tätte ih misestä? (Sa- notteko hän vai se?), 2) Käytättekö per soona pro nomi neja – tai milloin niitä käytätte? (Sa not te ko tiedän vai minä tiedän?), 3) Käytät- tekö omis tus ra ken teissa pos sessiivi suf fi k seja, genetiivimää rit teitä vai molempia? (Sa not te ko esimer kik si meidän maamme, mei dän maa tai maam me?)

Nämä ovat kaikki sellaisia suomen persoonajärjestelmän tapauksia, jois sa standardikieltä on kehitetty puhutusta suomesta eroavaan suuntaan ja joissa se välittä ä erilaisia kä sityksiä ihmisen, kielen ja maailman suh teesta kuin puhuttu kieli. Itseoppineiden elinaika na kansallinen kirjakieli oli vasta tekeillä ja rahvaan kie- lelliseen ym pä ris töön jo vuo si satojen ajan kuu lu nut pipliasuomi yhä voimissaan. Molemmat kirjoitetut kielimuodot poikkesivat kansankielen kieliopista. Millaiseen kieli muo toon ja maailmanku- vaan itseoppineet persoonamuotojen näkökulmasta samaistuivat?

Alustavia vastauksia ja hy po teeseja tulevan tutkimuksen varalle olen etsinyt lähinnä itseoppineiden kirjoittajien aineistoista SKS:n Kirjallisuus arkistos ta.

(13)

3.1 Hän vai se?

Ihmiseen viit taa minen hän- ja he-prono mineilla on ehkä suomen kirjakielen yksiselitteisin indeksi.¹⁴ Ääneen lausumattomana nor- mina tällainen käytäntö on vallinnut 1500-lu vulta asti. Vaikka vanhassa kirjasuomessa silloin tällöin viitattiin hän-pronominilla muihinkin olioihin, muun muassa taivaankappaleisiin ja eläimiin (ks. Laitinen 2009b), pro nominilla se ei koskaan viitattu ihmiseen.

Tätä normia mekin automaattisesti nou datamme kir joit taessamme asia tekstiä. Kir jakielen persoonapronominin hän merkitys on puh- taasti se mant tinen: esi mer kik si pro no minista se sen erottaa vain inhimillisyyden mer kityspiirre. Tällaisen merkityksen omaksu- mista suomen kirja kieleen saattaisi se lit tää aina kin jos sain määrin sellaisten kiel ten kuin ruotsin ja saksan per soo n a prono minien vaikutus, joi lla jul kai stut tekstit toimivat suomen kie lisen kir jal li suuden merkittä vinä läh tö teks teinä en sim mäi set vuosi sadat. Lisäksi suomen kirja kielen pohjana ensin toimi neis sa lou nais mur teis sa hän-pro no minia on todettu käytettävän kaikkein laa jimmin ni- menomaan ih miseen viit taa va na pronominina (vrt. SMS s.v. hän;

Vilp pu la 1989).

Yleensä suomen murteissa käytetään ihmiseenkin viitattaes- sa pronominia se. Hän-prono mi nin mer kitys hahmot tuu sen sijaan pragmaattiselta perustalta, indeksisesti. Sillä on toisin sanoen puhutussa kielessä omat erityis funktionsa, jois sa ratkaise vaa ei ole tarkoit teen inhimillisyys vaan sen asema puheta pah tu mas sa. Mer - kitys avautuu vain suhteessa kie leen itseensä ja kie len käyttöön, ennen kaikkea meneillään olevaan puhetapahtumaan. Suomen murteissa hän-pronominin ylei simmät funktiot ovat logoforinen ja evi den tiaa lis-affektinen tehtävä. Kum pi kaan niistä ei pääs syt suomen kirja kieleen, vaikka molem mat oli vat tuttu ja 1800-luvun kielen tut ki joil le, jotka myös kuva sivat niitä taitavasti jul kai se mis- saan mur tei den lau se opeissa (esim. Setälä 1883; Lat vala 1899;

14 Tästä lähtien viittaan tekstissä molempiin pronomineihin pelkästään puhumalla hän-pronominista.

(14)

Kan nisto 1902). Ruot sin Tornion laaksossa puhuttavan meänkielen nykykieliopissa logo fo rista hään-pro no minia kuva taan näin:

(3) Kaikki muut oon meille tutut ja selvät paitti hään-pronoomeni.

Met käytämä SE-pronoomenia ko met puhuma ihmisistä ja Ju- malastaki. Hään-sannaa met käytämä sillon ko oon niin sanottu epäsuora satsi. – Se kehu, ette hään se oon friski mies. (Kenttä

& Pohjanen 1996: 88)

Suo men murtei den ja meän kie len (ks. myös Poh ja nen & Muli 2007: 52) lisäksi logoforinen pronomini kuuluu myös muun muassa Poh jois-Norjan kvee nin eli kainun kielen (Be ronka 1922: 57) ja saamen kiel ten raken tee seen (esim. Nickel 1994: 97, 119).¹⁵ Ku ten yllä ole va meänkielinen määritelmä osoittaa, sen prototyyppisin käyttö on toimia toi sen asteen puhe aktiprono minina, joka viit taa refe raa tis sa jonkin aiemman pu he ta pah tu man mi nään ja on sa ma- viitteinen johto lau seen osoittaman pu hu jan kans sa. Suomessa lo - goforinen pronomini toimii myös ajatusten, havaintojen ja tuntei- den referoinnissa, mo nesti ilman erillistä johtolausettakin. Sil loin puhuja tulkitsee sen tarkoitteen käyt täy ty mistä merkityksiä tuotta- vana toimintana, ja se voi viitata puhekykyisten ih misten li säk si myös esimerkiksi vauvoihin, eläimiin tai teknisiin laitteisiin.

Evidentiaalinen hän puolestaan kuuluu suomen murteissa useimmiten kiel teiseen kontekstiin ja il maisee puhu jan tietoja ja asenteita: ensiksikin sitä, ettei puhujalla ole tark kaa tietoa asiain- tilasta, jossa hän-pronominin tarkoite on osallisena, ja/tai toi seksi sitä, ettei tuo tieto ole hänen mielestään erityisen relevant tikaan (esimerkki 4). 1800-luvun mur teen tutkijat kut suivat hän-pronominin tällaista käyttöä saman tekevyyden tai välin pi tämät tö myy - den ilmaise misek si.¹⁶

15 Logoforisista pronomineista tarkemmin Hagège 1974, Hyman & Comrie 1961;

Laitinen 2005ab.

16 Hän-pronominin evidentiaalisesta ja affektisesta käytöstä ks. esim. Setälä 1883;

Laitinen 2005a. Tämä käyttö on todennäköisesti logoforisen funktion laajentuma, joka on kieliopillistunut edelleen han/hän-liitepartikkeliksi (ks. Laitinen 2002).

(15)

(4) En minä tiäđä heitä sanoo, kummat parempia on.

En minä hänestä tiäđä. (Latvala 1895: 44–45)

Itseoppineiden tekstiaineistot vastaavat hän-pronominia koske- vaan kysymykseeni eri tavoin riippuen kirjoittajiensa kielellisestä ympäristöstä. Suomen alueella eläneet kansan ihmiset pyr ki vät aina käyttämään ihmisestä hän-pronominia, tekstilajista ja konteks tista riip pu mat ta. Seu raa vista näytteistä on kirjeen (5) kir joit tanut Ala- kiimingissä 1824 lauta mies Pengt Ponto ja kirjeen (6) 1840-luvulla isäntärenki Mats Matin poi ka Varilai nen Tyrväältä vel jelleen Ante- ro Va re liukselle. Esi merkkinä (5) on kaksi peräkkäistä rep liik kiä ompelija Liina Kah man näytelmäkäsikirjoi tuk sesta Hyökkäys eli Kihlajaiset vuodel ta 1886.¹⁷

(5) Minä olen antanut Kauppamies pärpumin welan Hakemuxesta wörgtlaringkin Hennici jako bin poialle Tirille joka hänen pittä Keisarillise Korkian Käsky haltian Tykö Kanslihin wörglaraman 8 päiwän sisän sittä päivästä lukein Kuin on Kätesä sanu 3 hopio Ruplan sakon hastolla annetu alla Kimingistä sinä 10 päivänä malis Kusa w 1824 Toistavat Per Kolehmainen ja anters Koleh- mainen (SKS, KIA).

(6) nin isän dä eli faari oli kans kohta minun peräsäni lähtenu kylän toisalle päin, tappelua haas ta man nin ojansun drengi oli näyttäny että voima ja urholisutta oli naapurisa ette sitä tarvitte kau ka hake, mutta ei hän sendä kovin pidelly sillä hän [’renki’] katto meijän faarin nin ylön ette se [’faa ri’] olisi hänen käsisänsä kes- täny (Mats MatinpoikaVarilainen. SKS, KIA)

(7) Jussila. Sinun velvollisuutesi on katsoa tyttäresikin mieltä hä- nen omassa elinasiassaan.

Ranta. Isän tahto on lasten laki, [varsinkin tyttären,] kunnes hän on sidottu miehensä lakiin. (Liina Kahma 1886. Ilmajoen mu- seo.)

17 Esimerkki (5) on peräisin Bergbomin kauppahuoneen kirjekokoelmasta. Mats Matinpoika Varilainen (6) kirjoitti vuosina 1842–47 viisitoista kirjettä veljelleen, opiskelija Anders Vareliukselle. Vuosien 1808–09 tapahtumia käsittelevän Liina Kahman näytelmän käsikirjoitus (7) on aiempi versio romaanista Kiusalliset kihlajaiset (kuvassa 4), jonka hän lähetti SKS:ään vuonna 1911.

(16)

Puheessa ihmisestä käytettiin ylei sesti pro no minia se sekä Poh- don asuinpaikalla Alakiimingissä että Varilaisen koti seudul la Tyr- väällä ja Kahman Il majoella; hän-pronomini taas toimi lähinnä logo fo ri sesti ja evidentiaalisesti. Kahma korosti näytelmänsä ilma- jokelaisten kan san ih mis ten vuorosanoissa kielen pai kal lisuutta sanaston ja fra seo logian avulla mutta käytti niissä kuitenkin hän- prono mi nia kir ja kielen tapaan (7). Mats Va ri laisellakin oli kirjeis- sään ihmiseen viittaava se-pro nomini vain yhden ai noan kerran (esimerkissä 6).

Verm lannin itseoppineiden metsäsuomalaiskirjoittajien kir- jeissä seja hän-pronomineja sitä vastoin käytetään yleisesti sekä ihmisestä että muistakin olioista. Kirjeistä löytyy myös selviä jään- teitä hän-pro no minin logofo ri sesta käy töstä. Esimerkissä (8) sekä hän että se viittaavat herra Ami noffi in. Logofori sesti tul kittuna olisi Aminoffi n oman puheen refe raattia tässä katkelmassa vain hän-prono minin sisältävä (kursivoitu) lause, jol la perustel laan hä- nen kiireistä lähtöään Gotlantiin. Esimerkissä (9) taas kirjoittaja viit taa logo fo risella hän-pronominilla antamansa käs kyn vas taan- ottajaan, Leh moi seen.¹⁸ Sama viit tei set se-pronominit puolestaan osoitt a vat Lehmoisen olevan kirjoit tajan havaintojen ja pää telmien koh teena eikä enää vuoro vaikutustapahtuman osallis tujan asemassa.

(8) Herra – Aminoff käv teällä mejiän luona – tuil tänne puoilpäivän aikan, sitten samana estuna [’iltana’?] mũn pit völjätäin sitä pu- ralan, sen oil Rouva Badeindretninkissä Gottlannin suarella, ja hänen pit sitä myötätä vissinä päivänä sillä sen oil niin kiirek sitten minä en oo kũũllũ Aminoffi sta mitää ~ (Pekka Karvainen Gottlundille 1872)¹⁹

(9) Daniel Lehmoiselle Rebolttaan lähätin listan jo viikolla, että hä- nen kotonansa Niimiä ottoa, ja käskin hänen tulemaan Same- lin kankahalle niin kuin tänäpänä. - Vaan eipä se ollu monta Niimeä suan nut kotonansa. [- -] Vaan niinpä se kirjutti sekai-

18 Puheen vas taanottaja voi olla logoforisen pronominin tarkoitteena myös Suo- men murteis sa, to sin ei Latvalan mu kaan (1899: 89) yleensä Pohjois-Savon kansan- kielessä.

19 Kaikki esimerkeissä esiintyvät alleviivaukset ovat peräisin alkutekstistä.

(17)

sin, milloin pani Sukuniimet ensist, millon kylän Nii met ja kuin se kirjoitti Valkoisia, niin se stavais Valgoosia. Vaan oonma Nuoita Oikoina, eikös nuoi ta tok ymmärtäne. (Paavo Räisänen Gottlundille 1822)

Metsä suo malaisten kir jeis sä hän on kuitenkin logoforisia konteks- teja useammin keskittynyt esimerkiksi kiel toja ky symyslauseisiin, jotka ilmaisevat pu hujan epätietoisuut ta ja pohdiskelua pu hee na olevan asian laidasta, kuten esi mer kissä (10) Europaeuk sen tilanteesta (kursivointi). Mo nesti mu ka na on myös ver bin potentiaali- muoto tai epis tee minen partikkeli (ks. Forsberg 1998: 262–271) – tässä yhtey dessä lienee; näyttää olevan; vissiin. Se-pronomini taas kuu luu tässä aitoi hin kysymyksiin: mitä se (Europaeus) teki Teille; mitä se sillä tar koit ti?

(10) Minnekka hän lienöö Europaũs joutũnna eikö kuulũ? mitä se tek Teillen, kuin se oil vastahakainen ja mitä se sillä mei- nais? kesälla Messunmuarin aikaan oil hän vissiin pakos köuhä ei hänella näũttännä olovan jos kehnonlaiset wuatteet, eikös hänenkää liene tũllũ paha eis ottaita? (Pekka Karvainen Gott- lundille 1856)

Puhujan epätietoisuus onkin hän- ja he-pro nominien eviden tiaa- lisen käytön tyypillisin esiintymis kon teks ti. Siitä pronomini myö- hemmin kehittyi evidentiaa liseksi partikkeliksi ja liitepartikkeliksi, jollaisen esiaste näkyi äskeisen esimerkin (10) ensimmäisellä ri vil lä. Hän ja he -pronominit viittaavat evidentiaalisissa konteks- teissa elol lis ten li säk si tyypilli sesti elot to miin kin tark oit tei siin, esimerkissä (11) kirjoihin:

(11) Nyt tuloo minun wastata toisen Kirjaisi peälle, joka oli kirjutet- tuna sinä 1. päiwänä Marraskuussa 1847. Ruunola, ja ne muut Painetut Kirjat; Eiwat oo tul[--]lu ramille, missä hyö maannoo;

Minä uskon heijän makoawan Koarloistassa, ja myös [lisätty rivien väliin] ei tiä minkä luota myö heitä kysysimmö, paras kuin ihe kysysitte siltä Herralta Tukulmissa, minkä Luokse hän heijät Lähätti Koarloista. (Paavo Räisänen Gottlundille 1848)

(18)

Kuten mainitsin, tutkijoiden mukaan suomen murteiden evidentiaa- li nen hän- tai he-prono mini merkitsi 1800-luvun lo pulla usein asi- aintilan paitsi joiltain osin epä sel väksi myös irrelevantiksi. Niin voisi edellistäkin esimerkkiä (11) tulkita. Metsäsuomalaisten kirjeis sä vä lin pitä mättömän asen teen osoittaminen ei kuitenkaan yleensä ole näiden prono minien funktio. Pikemminkin päinvas- toin, kuten katkelmasta (12) voi huoma ta:

(12) myö tarvihteisimme Suometaria eli mũita hviä Wiikko Sano- mia, van miten heita pitää meijän maxamaan, ottaisittenkoo Työ Ruohin Rahoja heista? Eikö heitä yltö Ruohin sais Pakpostin kanssa, jotta ei Postrahat tulis niin kallit? Totist on mũn ikävä ollain ilman Suomen Avisita Kyllä teällä norin ja Ruohin Avisa on nũkka suaha, van minä en tykkeä heitä Suomalaisten veärtix, sillä se ois af viktighet heita suaha Suomesta Kuin mũn Ystäväin P. Tikkainen heijän Redaktör, niin tellätkeä Mies-Kullat heitä tännä tämän Vuoin Wuoisikerta ja sanoa heillen hinta! (Pekka Karvainen Gottlundille ja Tikkaselle 1857)

Itseoppineiden metsäsuomalaisten tekstien sisältämät todisteet hän-pronominin indeksisistä funktioista lisäävät tietoamme suo- men persoonajärjestelmän historiasta. Ne osoit tavat hän-pro nomi nin toimineen logoforisessa ja evidentiaalisessa funktiossa jo 1500-luvun lo pulla puhutussa suo mes sa. Kiin nostavaa on, etteivät nämä funk tiot muutamassa vuosi sadassakaan hä vinneet ruotsin ja nor jan kiel ten keskellä käytetystä metsä suo mes ta.²⁰ Havainnot tu - kevat omalla tavallaan Nord lun din pää tel miä itseoppineiden kirjoitta jien kielen suhteesta kieli yhteisössä val litsevaan kirjalliseen kulttuu riin. Suomen alueel la elävät itse oppineet omak suivat teks- teihinsä standardikielestä hän-pro nominin re fe ren tiaa lisen funktion ja saivat samalla käyttöönsä sellaisen kielellisen maail man- ku van, jos sa pronomini erottaa ihmisen jyrkästi muista oliois ta.

20 Nykyisin naapurikielten normien vaikutus pienempien kielten kirjakieleen näyttää voimistuneen. Esimerkiksi uusista meänkielisistä ja inarin saamenkielisistä lastenkirjoista logoforinen pronomini näyttää puuttuvan: ihmisiin viitataan meän- kielisissä lastenkirjoissa aina hään ja het-pronomineilla ja saamelaisissa lastenkirjoissa vastaavasti sun- ja sij-pronomineilla.

(19)

Puhuessaan he jatkoivat kuitenkin saman pronominin metaprag- maattista käyttöä, joka teki mahdolliseksi viitata sillä myös mui- hin tarkoitteisiin kuin ihmiseen, kun tulkittiin niiden merkityksel- listä käytöstä tai poh dittiin niiden tilannetta. Metsäsuomalaisten kirjoituk sis sa tästä puhutun kielen sys teemistä näyttää olleen vielä 1800-luvulla jotain jäljellä, vaikka ih miseen viitates saan hän ja he -pronominien käyttöala olikin jo laajentunut: miten ja mi hin suun - taan, sen tu leva tut kimus toivottavasti osoit taa.²¹

3.2 Tiedän vai minä tiedän?

Toinen kysymykseni itse oppinei den aineistoille koski “persoonapronominien liikakäyttöä”, johon koko 1800-luvun ajan kiin- nitettiin runsaasti huo miota muun muassa kään nös tekstien ar- vosteluissa. Normi alkoi kehittyä kirjakieleen jo 1642 vuo den raama tun kään tä jillä, mutta vasta 1800-luvulla se muotoiltiin ekspli- siitti sesti, ku ten Ur pu Strell man (2005) on osoittanut. Sen mu kaan suomes sa tuli va roa käyt tä mäs tä 1. ja 2. per soo nan pronomineja sub jek tin ase mas sa (minä tiedän) tai omis tus lausekkei den määrit- teinä (mi nun kirjani) paitsi pai nol li sissa yh teyksissä, esimerkiksi kont rastiivi sesti käytettynä. Syyt olivat pitkälti puristiset: perus- olemuk sel taan synteet tiseksi kat sot tu suo mi, jossa persoonat voi- vat il metä suf fi kseina (tule-n; kirja-ni), ha luttiin irrot taa analyyt- ti sem man ruot sin vai ku tuk sesta, jossa ne edustuvat itse näi sinä sa noi na (jag vet; min bok).²²

Vaikka implisiittistä normitusta siis tapahtui jo Ruotsin aikana, puheaktipronominien runsas käyttö subjektina ja genetii- vimääritteenä oli hyvin ta val lista vanhassa kirjasuomessa, joka koostui suurimmaksi osaksi kirkollisten ja hallinnollisten tekstien suomen noksista. 1800-luvun aikana näiden pronominien käyttöä

21 Opiskelija Mari Myllynen tekee Helsingin yliopistossa suomen kielen pro gradu -tutkielmaa metsäsuomalaisten kirjeiden hän-pronominin käytöstä.

22 Tässä keskityn vain persoonapronomineihin subjekteina; luvussa 3.3. käsittelen eräitä omistusrakennetyyppejä, joissa persoonapronomini on määritteenä.

(20)

rajoittava normi muuttui vä hitellen kir joit ta jien tiedostamattomak- si käytännöksi, eikä sitä nykyisin pysty olemaan noudatta matta, kun kir joittaa yleis kieltä. Suo mennosten kie li sisältä ä tosin edel- leenkin al ku peräis suo mea enemmän per soona prono mi neja, kuten Maura nen ja Tiittula (2005) ovat to den neet laa jasta nyky kieli sestä tekstikor puks esta. Heidän mukaansa tämä voisi kuitenkin olla käännösten lähtö kiel ten vaikutuksen lisäksi myös osoi tus suomen- tajien pyrki my k sestä luoda tekstiin puheen omai suut ta. Puheessa persoonapronomineja käy tetään nimittäin edelleen erittäin paljon painottomissakin asemissa. Niiden pois jätöllä on todettu olevan omat vuorovaikutuk selli set tehtävänsä, joita tutkijat ovat viime ai - koi na alka neet sel vi tel lä (Duvallon & Chalvin 2004; Lappalainen 2006).

Itseoppineet kirjoittajat eivät tässä tapauksessa useinkaan noudattaneet kirjakielen normia. Sekä Keski-Skandinavian met sä - suo malaiset (esimerkki 13) että Suomen alueen kan sankir joit tajat (14) to teuttivat pitkälle pu hutun suo men syn tak sia: 1. ja 2. persoonan pro no mi nisubjekti oli heidän teks teis sään hy vin yleinen (lihavoidut kursiivit). Pronomini jäi kuitenkin pois muun muassa vastaan otta jal le osoite tuissa pyyn nöissä (pelkkä liha voin ti), joilla oli kirjeissä varsin kitey ty nyt rakenne: esimerkissä (13) teki sit niin hyvin ja il moit tai sit ja (14) olisit niin hy vä ja muistaisit.

(13) Minä pyytäsin teitä Rakas Herra! Että myökin saisinme tulla Suomalaisten seuraan, Kyllä Herra jo ylös kirjutti Minut, ja Mei- jät Männenä Syyssä kulkiissan Rämälässä – waan tokko ojsitten tainna unheuttoa meitä, Sillä Minä Rukujlen teitä Rakas Herra.

Ettäs tekisit niin hywin ja jlmottasit Ruunulle Näitä Mehtiä joilla Myö asumme, että Myökin piääsisimme Ruunun ala, pois Ruohtalaisten alta, ja saisimme weron jtelleen (Hidrich Tarvai- nen C.A. Gottlundille 1822)

(14) Meijän talosa on minä ny tänä talvena pidetty aivan hyvänä ett- en minä tahtosikan nin hyvänä pitän mutta en soisi että olisin isoisa väkijokoisa sen tähden taidan minä sano Kuningas Daa- vitin kansa, se tule minun sielulle ni ikäväx että asua Kedarin majoisa niiden jotka rauha vihavat, jos minulla olis matka mie- hen maja korvesa mutta sielä ei ole matka evästä kyllä minä vä-

(21)

häsesä väkijoukosa mieläni oleskelisin kuin vaan olis soveljaita ihmisijä sen tähden jos olisit nin hyvä ja muistasit mitä minä edellisesä breivisä kirjotin (Mats Matinpoika Anders Wareliuk- selle 1840-luvulla)

1800-luvun itseoppineet kvee nit, joiden esi-isiä on asunut Jääme- ren rannikolla 1500-luvulta asti,²³ käyttivät niin ikään kirjeissään 1.

ja 2. persoonan pro no mineja subjektin asemassa varsin run saasti, enem mänkin kuin Keski-Skandinavian tai Suomen kansankir joit- tajat. Esi me r kis sä (15) on kaikilla subjektin paikoilla puheaktipro- nomini. Esi mer kissä (16) on kuitenkin jälleen pyyntöjä ja muita subjektittomia tapauksia, joissa indika tiivilause saa direktiivisen tulkinnan (vrt. Hei nonen 1995; Ha ku linen & Laiti nen 2008).

(15) Mie kysyn Sulta ette baljongo tet aijotta antat A. Isak Arŭnsen Leskele ŭoden [‘vuoden’]. Mie tahton 100,20 Krŭnŭ ŭotesta tykö sillä ko se on nin heiko ette se ei kostu minkän jako mie täytyn sänkystä korjat kaikki tarbet ja mie kysyn sŭlta ette millä hinnala on net jaŭhot ette jos net on 14 Krŭnu, se mie en ota sihen hintan. ja se raha jonka tet olitta lähättänhet sitä Mie en ole sannŭt ja kirjoita mulle vas tauksen - - (Betsalel Samuelsen 1898)

(16) Minä kirjoita sinŭle monta sanna, ette lähätät minŭn anvisinkin [’maksuosoitukseni’], Lensmannille ko ŭosii [’vuosi’] Lobbŭŭ, ja olisit hyvä ja kirjoittaisit minŭle previn, ette onko aina sa- man verta ŭotelta ko ennenki on ollŭ - - (Betsalel Samuelsen 1900)

Keskusteluntutkijat ovat osoittaneet puheaktipronominin jäävän subjektina pois esimerkik si vaihtoehtokysymyksiin annetuista vas- tauksista: Tuleksä mukaan? – En tule / Tulen (ks. ISK 1147–1149;

Hakulinen 2001). Vaikka kirjeissä vastaavanlainen dialogi ei tie-

23 Kveeninkieliset esimerkit ovat peräisin kirjeaineistosta, joka sisältää Kistrandin (nyk. Porsangerin) kunnan köyhäin hoito lautakunnalle 1800-luvun viimeisinä vuo- sikymmeninä osoitettuja kir jeitä. (Ks. esim. Koivulehto 2009.) Var sin kin vähem- mistökielten puhujille tällaiset itse oppineiden tekstit ovat merkit täviä kieli poliit tisia dokumentteja aiemmista kielellisistä oikeuksista. Elena Rosnes valmistelee Troms- san yli opistossa kveenin kie lestä väitöskirjaa, joka käsittelee mm. tätä aineistoa.

– Kvee neistä Lind gren, Eske land & Norman 2003.

(22)

ten kään voi toteutua, kontaktin vuo ro vai kut teisuutta voidaan niis- sä monin tavoin si mu loida. Yllä olevissa kirjeissä on esimerkiksi runsaasti per formatiivi lauseita, joissa on pree sens muo toisen pu- heaktiverbin lisäksi myös 1. ja 2. per soonan pronominit: minä pyy- täisin, mi nä rukoilen teitä; mie kysyn sulta; minä kir joitan sinule.

Sellaisia käyttivät paljon myös 1800-luvun siirtolaiset kirjeissään.

Seu raa vas sa ete lä pohjalai sen Ant ti Kankaan Amerikan-kir jees sä performatiivilauseet erottaa muista puheaktipersoonia sisältä vistä lauseista se, että ne ovat säännölli ses ti vailla sub jektia:

(17) Rakas Weljeni Wilhem Kangas

Täsä lähestyn sinua Muutamalla sanalla ja ilmoitan että Minä olen terve ja voinu hyvin jota samaa toivoisin sinun ja kaikkien omaisieni saavan nauttia siälä synnyin Maasa ja saan Ilmoitta että Minä olen saanu kuulla surusia sanomia siältä kehuvat siälä hirveasti Raivoovan Rupulin joka viäpi tu hansia tuanen tuv=ille mutta hyvää Wuaren tul tuloa san=novat siälä toivot- tavan ja san ilmoittaa täl tä vähän vuaren tulo tälä on kaikkein paranpia mitä olla taita ja san sanua että äsken tuli [- -]. (Ant ti Kangas 1882)

Silloin kun Kan gas kertoo uutisia itsestään ja kokemuksistaan, hän käyttää aina pronomi nisub jek tia: Minä olen terve; minä olen saa- nu kuulla surusia sanomia. Säännöllisin vä lein tois tuvassa perfor- matiivisessa johtolauseessa taas on aina subjektiton, yksikön 1.

per soonassa esiin ty vä puhe- tai mentaaliverbi (ja saan ilmoit taa / sanua). Ky seessä on teks tiä jäsentävä metapragmaattinen formu- la, jolla oli mal linsa kir je op paissa ja jota käy tet tiin tuohon aikaan myös siirtolaissanomalehtien julkaisemissa kansankirjeissä (Ap po- nen 2009: 47).²⁴ Kai kis sa 1800-lu vun siirtolaiskirjeis sä ei subjek- tipronominin poissa oloa käy tetty tällä ta voin meta teks tin osoitta- miseen. Performatiiviset jak sot oli vat niissä joka tapauk ses sa tärkeitä retorisia keinoja, jotka loivat kirjalliseen yhtey denpitoon

24 Subjektina olevan puheaktipronominin läsnä- ja poissaololla on monia funktioita juuri tilanteissa, joissa liikutaan puheen ja kirjoituksen välimaas tossa. Tähän on viitannut Hanna Lappalainen (2006) todettuaan ny ky kielestä Kelan virkailijoiden käyt tä vän yksikön 1. persoonan ilmi subjektittomia muo toja täyttäessään asiakkaan kans sa lomakkeita.

(23)

vuo ro vaikutuk sen tun tua. Sitä kuvaa myös seu raa va Amerikan- kirjeen katkel ma:

(18) Nyt saan minä sinuva lähestyvä Tällä kirja lipulla ystävän- lisesti ja saan Minä ja Hanna ja Rakkaat Lapses Mijna ja Hen- terikki sinuva tervehtää Rakkauten terveisillä [- -] ja nyt minä tulen kansas yhteen huoneeseen kansas puhumaan tämän henkettömän wälikappaleen avulla kun meitän wä li on näin pitkä ettei me saata muuten puhua ja minä puhun sinulle näin ja tietä [’tietää’] annan [- -]. (Hans Keltikangas 1891)

Persoonapronominien liikakäyttöä koskeva kirjakielen nor mi ei erityisemmin näytä kosketta neen itse oppineita kirjoittajia sen enempää piplia suo men vai kutus alueilla kuin sen ulkopuolella- kaan. Ainakin kirjeissä käytettiin 1. ja 2. persoonan pronomineja paljon enem män kuin kirjakielen ohje edellytti, ja sub jek tien pois- jä tössäkin seu rat tiin lähinnä pu hu tun vuorovaikutuksen kielioppia.

Toisaal ta kir jeet osoit ta vat, että kir jasuomen vaiku tuksen alaise- na eläneet kansanihmiset omak sui vat 1800-luvun lo pulla tar jolla olevista kirjallisista malleis ta reto risia skee moja toteuttaen niiden kautta kirjoitetulle kielelle omi nais ia vuorovaikutuksen tapoja.

Muista itseoppineiden teksteistä kuin kirjeistä en ole puheaktipronominien käyttöä tarkas tellut. Aineiston analyysi saattaisi pal- jastaa vuosisadan kuluessa tapahtuvia muutoksia, genren mu kaisia eroja ja muitakin kie lelli sten valintojen motiiveja. Esimerkiksi Kah man näytel mäs sä Hyökkäys eli Kihla jai set (1886) pro no minien käyttö seuraa usein repliikeissä pu hutun kielen konven tioi ta tarkasti, kuten katkelman (18) Maijun ensim mäi sessä vuorosanas- sa, mutta se saattaa myös kääntyä tun nel man mukana hyvinkin kir ja kieliseksi, niin kuin hänen toisessa vuorossaan tapahtuu.

(19) Maiju. (nojaa päätänsä Juhon rintaan). Uh! kuinka minä säikäh- din. – Mutta se on jo ohitse – tässä näin ollen. En minä enään voi pahoin.

Juho. Muuten vain ehkä on paha ollaksesi, enkelini?

Maiju. Onpa kyllä – asiain suhteen, armas Juhoni! – Mutta iloi- nen kuitenkin olen siitä, että vielä kerran sain sinut tavata näin

(24)

kahden kesken, vaikkakin se tapahtuu niin kamalalla tavalla. En luullut sinua täällä tapaavani, – muuten en olisikaan ruvennut hulluttelemaan.

3.3 Maamme vai meidän maa?

Havaintoni Suomessa 1800-luvulla eläneiden itseoppineiden kirjoittajien kielestä ovat tähän mennessä viitanneet sa maan suun taan kuin aiemmatkin tutkimukset. Kirjoittajat hallitsivat sekä pu hu tun suomen että kirjakielen rakenteita. Kielimuodon ja kielen muotojen valinta oli usein prak tis ta: jos kirjoittajalla oli kokemuspe- räinen kuva kirjakielen olemuksesta, hän käyt ti sitä tarvitessaan hyväkseen. Mutta oliko suomalaisten kan san kirjoittajien kieles- sä merk kejä myös vuosisadan keskeisen ideologian läsnä olosta?

Käyt tivätkö he kansalli sen identiteetin ilmaisuun erikoistuneita rakenteita? Tä hän ky sy mykseen olen etsinyt vas tauksia tarkkaile- malla heidän teksteistään monikon 1. persoo nan määrittämiä omis- tuslausekkeita (meidän maamme, kansamme jne.), joilla on kirja- kieles sä ollut eri ai koi na omat suosikki muotonsa ja samalla myös eri tavoin tulkit ta via yhteisöllisiä merkityksiä.

Ruotsin aikana suomenkielisissä julkaisuissa käytettiin monikon 1. persoonan omistusra ken teena useimmiten sekä pronominin että possessiivisuffi ksin tarkentamaa lau se ketta meidän maam me, meidän kansamme, jotka tuolloin tar koittivat useimmiten Ruot sin ku nin gaskuntaa ja sen alamaisia.²⁵ Lähinnä maaperään ja vilje- lysmaahan viittava suf fi k siton rakenne meidän maa tuli käyttöön 1700-luvun valis tusteks teis sä, joissa se jos kus saat toi edustaa myös Suo men aluet ta. (Laitinen 2010 tulossa.) Tämä rakenne oli pe räi- sin kansankielestä, jonka muo dot (meidän talo, meidän väki jne.) viittasivat esimer kik si puhujan koti- ja työ paikkaan sekä siellä olevaan lähiyhteisöön (Judén 1818). Possessiivisuffi ksilliset muo- dot tulkittiin tällaisten yhteisöllisten merkitysten vas ta kohtana yk-

25 Persoonapronominin genetiivimuoto oli vanhassa kirjasuomessa erittäin usein läsnä myös subjektin sitomissa eli refl eksiivisissä omistus lausekkeissa: me luimme meidän kirjamme.

(25)

silöllisen omis tuk sen tai persoo nallisen suhteen osoitta jiksi. Kun puheakti pro nomi nien lii ka käyttönormia nou dattavat muo dot (kuten maam me tai kansam me) 1800-luvulla yleis tyivät, oli luon nol- lista, että ne va kiintuivat myös kansallisten käsit teiden il mai suun:

nehän edustivat stan dardisoitua kansalliskieltä. (Laitinen 2008a.) Seuraamistamme itseoppineista kirjoittajista Mats Matinpoi- ka Varilainen käytti kirjeissään johdon mukai sesti lähiyhteisöön viittaavia kansankielen ra ken teita meidän talo, mei dän väki ja mei- dän vaa ri mutta suf fi ksi muotoja rukouksissam me, keskenäm me (esi merkki 20) ainakin refl eksiivisissä yh teyksissä. Metsäsuoma- laisten kirjeissä taas omis tus lau sek keiden suf fi k sit to mat ja suf fi k - silliset muo dot olivat va paas sa vaih te lussa: mo lem pia käytettiin il man merki tys eroa, mitä esimerkit (21–22) tässä havainnollista- vat.

(20) En minä paljo terveisijä kirjota sillä kylläs sen tiet että me toi- votamme sinulle terve yttä onnee menestystä siunausta j n e ru- kouxisamme myös sisälle suljemme sinun - - (Mats Varilainen) (21) Meijän Stads=Styrelsi teälla Norissa on hyvä, eikä mitää oo

kũlleämistä, meillä meijän Esivallostamme: (Pekka Karvaisen kirje P. Tikkaselle 1850)

(22) Suuria kiviä toisten kivien peällä jotka seisoo ikään kuin [olisi] pantũ toisia pieniä kiviä ala ikään kuin jaloix, ne seityset on mahtanna tũlla kuin meijän muallemme on ollut omvat[- -]ning eli Revulution. Meijän elämäkerrasta teällä tahoin san[oa - -]

(Pekka Karvainen Gottlundille 1858)

Metsäsuomalaisten omistusmuotojen järjestelmää kannattaisi tut- kia lisää. Possessiivisuffi k sien ja pronominimääritteis ten muotojen välinen työnjako näyttää siitä hävinneen. Toisaalta possessiivisuffi ksit ovat metsäsuomalaisilla selvästi yleisempiä kuin Suomen savo lais mur teissa. 1800-luvun lopun poh jois savolai sis sa mur teissa omistusliitteitä käy tettiin nimit täin monikon 1. ja 2. persoonan

(26)

määrittämissä rakenteissa hy vin har voin (La t vala 1899).²⁶ Vain joskus, kun kyse oli persoonallisesta omistuksesta, pilkahti esiin omistusliitteinenkin muoto, mutta silloin suffiksittomuus ja suffi ksillisuus vaihteli Lat valan mu kaan vapaasti. Yleensä suffi k sit - tomat ta pauk set selittyivät lähipaikan ja -yh teisön mer ki tyk sestä:

(23) Ensiksi on erotettava ne tapaukset,joissa nämä genitiivit tarkoit- tavat asianomaisen persoonan perhettä, asuinpaikkaa. Tällöin tiedämme kirjakielessäkin olevan sääntönä, että suffi ksia ei panna ilmi. On senvuoksi niin sanoakseni itsestään selvää, että asi- anlaita täällä on sama. Esim. Meëjän moassa eë talonpoeka sitä ymmärrä. Ka. ihan on kun meëjän rovasti! Meëjän Maŕ. Meëjän lehmät. Meëjän, teëjän puolessa. Onko teëjän ruis laossa? (Lat- vala 1899: 41)

Pohjois-Sa von murteet käyttäytyivät siis 1800-luvun lopulla kuin nykypäivän meänkieli. Olivatko possessiivisuffi ksit metsä- suoma lai silla monikollisissa asemissa säilyneet vai itse asiassa li- sääntyneet?Tulevalle tutkimukselle antaa haasteen myös se Silva Kiu run (1996) kiinnostava ha vainto, jonka mukaan monikon 1. ja 2. persoonan omis tus rakenteet olivat aineistojen perusteella 1900- lu vulla kai kissa suomen mur tei s sa pää asiassa suffi k sitto mia.

Kannattaa huomata, että ensimmäinen Latvalan mainitsemis- ta esi merkeistä kohdassa (22) eli lauseke meijän moassa viit tasi koko Suo men suuriruhtinas kun taan.²⁷ Sellaista muotoa monet sivistyneis tön kin edustajat 1800-luvulla käyttivät usein kan sal- liseen koko nai suuteen viittaamassa, en nen kuin kirjakielen omak- suma suffi ksirakenne vakiintui (Laitinen 2008a). Monesti he olivat Elias Lönnrotin ja August Ahlqvistin tapaan synty perältään

26 Metsä suomalaisten lähtöalueen eli Rautalammin murteella kirjoitettuja pakinoi- ta sisältänyt varhainen julkaisu (Halonen 1909) tukee Latvalan kuvausta: siinä ei monikon 1. persoonan possessiivirakenteissa ole koskaan suffi ksia.

27 Meänkielessä vastaavanlainen muoto on tullut Ruotsin Tornionlaakson nimityk- seksi. Esim. Niitten kautta ”tieto” levisi koko Meänmaahan ja Stockholhmiin asti.

Bengt Pohjasen pakina, Haaparannanlehti 11.5.2009.

(27)

suomen kielisen rahvaan edustajia.²⁸ Itse oppi neet kansan ih miset ja eliitti oli vatkin oikeastaan kehitteillä olevan kirja kielen kir joit - tajina hyvin sa manlaisessa asemas sa. Enonkos ke laisen itseoppineen, työ mies Nikolai Her rasen käsi kirjoituk sessa “Tilppu Vipusen elämä ker ta” (1889) vallitsee jo kirja kie leen omak suttu työn jako.

Esimerkissä (24) on kyse konk reettisesti maa s ta, jo ta tekstin pää- henkilö it se kin muokkaa ja vil jelee. Esimerkissä (25) Herranen viit taa Suomen aluee seen pikem min kin ihmis ten muo dos ta mana poliit tisena koko nai suu tena. Maahan kiin nittyvä ja kan sal li sesti jäsentyvä iden ti teetti saivat kieliopillisesti erilaisen muodon.

Suurin osa suomalaisista kansankirjoittajista omaksui vähitellen kirja kie lisen maamme, kansamme -muodon kirjoittaessaan kansal- lisen tason käsitteistä. Ne sai vat saman hahmon kuin abstraktit, usein yksilökohtaisesti eli distributiivisesti hahmottuvat käsitteet:

ystä vyy temme, uskomme, elä mäm me. Vähitellen jopa lähiyh- teisöön ja -paikkaan viit taa vat ra kenteet saattoivat saada saman muodon. Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta ke hityk ses tä voi seurata itseoppineen Lii na Kahman näytelmän Hyökkäys (1886) rep liik kien muok kaantumista romaanin Kiusalliset kihlajaiset (1911) käsi kirjoituk seen (esi merkit 26–27). Elämällä mu kana ai- kansa kirjallisessa kult tuu rissa ja sen kehityksessä Kahma oppi 1800-lu vun kansallisen kie liopin:

(26) Se on meidän suvussa kulkenut perintönä polvesta polveen.

(1886)

28 Toisaalta kansankielisen rakenteen meidän talo, meidän isäntä kieliopissaan en- simmäisenä kuvannut Jaakko Juteini (Judén 1818), joka niin ikään oli noussut rah- vaasta sivistyneistöön, ei koskaan käyttänyt tätä rakennetta kirjoituksissaan.

(28)

(27) Se on suvussamme perintönä kulkenut polvesta polveen isillä.

(1911)

Vårt land -laulun kahdenkymmenen suomentajan joukkoon kuu- lui myös yksi itseoppinut , oululainen vahtimestari Johan Lé man.

Hänen käsin kirjoittamassaan runokir jassa on kolmekin Rune- bergin runon varhaista käännöstä (Laitinen 2008b: 7–9). Ehkä odo tuk senmukai sesti Léman valitsi niihin saman kansallisen suffi ksira ken teen kuin muut kin kansallis laulun tekijät. Kansalli- sen identiteetin rinnalle hän kui ten kin nosti myös oman pai kallisen lähi yhtei sönsä. Kaikkien käännösversioiden ensimmäisessä ja vii- d en nessä sä keistös sä esi tetään Poh jan maa ja näl kään ja kyl mään tottuneet pohja lai set Suo men ja suomalaisten rinnalla, itse asiassa niiden synonyymeinä:

(28) 1. Suomi maamme Isäimme 5. Kukas Sowat seisonunna?

maa Jos ei Suomalaiset,

Yletköön sanomas. Kenen maassa tapeltunna;

Korkiampaa eip kukkulaa; Nälkä wuodet kestettynnä?

Laineet läiky myös rannoilla; Kutkas muut kun Pohjalaiset Ihanammin kuin Pohjan maas aina kärsiwäiset.

Isän maas rakkahas.

(Johan Léman 1849. SKS, Kirjallisuusarkisto.)

4 LOPUKSI

Valitsin kolme kysymystäni itseoppineiden kirjoittajien aineistoille lähinnä siksi, että nii den edustamaa persoonan kielioppia oli aiemmin tutkittu sekä kir ja kielen että puhutun kielen aineistoista.

Vastaukset oli vat aiheesta riippuen aika eri laisia. Hän-prono minin valinnassa Suomessa asuvat kansan kir joit ta jat nou dat tivat joh- donmukaisesti kir ja kielen normia ja sen mukaista maailmankuvaa.

Monikon 1. persoonan possessiiviraken teet taas asettuivat vähi- tellen ra kentuvan uuden kirjakielen mukana osaksi sellaista työn- jakoa, jossa pai kallinen yh tei sö iden titeetti ja kan salliset käsitteet

(29)

eriytyivät kieliopilli sesti toisistaan. Puheakti prono mi ne ja kirjoittajat käyt tivät var sin vapaasti puhutun kie len tapaan, mutta saattoivat hyö dyn tää puheen syntaksin lisäksi myös kirjallisen kult tuurin retorisia malleja tuodessaan teksteissään esiin vuorovaikutuksen eri funktioita. Jo nopea katsaus itseoppineiden teksti aineistoihin osoitti, ettei heidän kielestään voi esit tää yksinkertaistettuja yleis - tyk siä. Kuvio on monikerroksinen ja kiehtova. Aineis tosta nou see moneen suun taan haarovia tutkimuskysymyksiä, joiden kautta on mahdol lista saada tietoa puhutun ja kirjoitetun suomen kielen kieliopista ja sen kiteyttämistä mer kityk sis tä.

Oliko itseoppineiden kansankirjoittajien kieli Suomessa siis kansallisen kieliyhteisön ke syt tämää? Mer kitsikö sopeutuminen kirjakielen normirakenteisiin suullisessa vuorovai ku tuksessa ke- hittyneen metapragmaattisen kieliopin yksinkertaistumista ja persoona järjes telmän indeksisten mer ki tysten rajautumista kulttuu- risesti marginaalisiin konteks teihin? Itseoppineiden nä kökulmasta tilan net ta voi lähestyä toisinkin. Monet aset tui vat jul kisuuteen tietoisesti ja itse tuntoisesti kan sallisen kirjoittajayhteisön jäseninä ja pyr ki vät myös saa maan kirjoituksiaan julkisille foorumeille. Se edellytti kirjallisen kult tuurin konven tioi den oppimista ja hallin- taa. Olen esitellyt tässä kirjoituksessa tapaustut kimuk sia, jotka osoittavat, ettei tämä ollut koulua käymättömille kansanihmisil le ylittämätön vaatimus, koska he elivät tekstien maail massa jo ennen kirjoitustaidon opettelua. Kir joit tami seen perustuva kulttuu- rihan oli vuosisatoja ollut rahvaan kor vien kuul ta vissa ja sil mien näh tävissä. Mutta vasta kirjoitustaito avasi heille mahdol lisuu den osal lis tua kir jal lisen yhteisön elämään it sekin tekstien tuottajana.

Itseoppineiden teks teissä tör mää yhä uu delleen siihen, miten kes- kei sek si osak si elämää kirjoittaminen mo nille muo dos tui, vaik ka tekstit jäivätkin yleensä julkaisematta. Kirjoittaminen oli yhtey- denpidon vä line mutta myös tapa refl ektoida omaa elä mää, työtä ja rakkautta, kansakunnan tilaa tai maailman kuvan perusteita.

Kirjoitustaitoiset kansanihmiset oppivat hallitsemaan kahta eri koodia, suullista ja kirjallista, kuten Nordlundin tutkimat savo- laisten talonpoikien kauppakirjeet niin havain nollisesti osoittivat.

(30)

Tässä tarkastellut persoonan ilmaukset tukivat samaa vaikutelmaa.

Vaikka monet itseoppineet omak suivat mielellään stan dar di suomen kehittyviä normeja kir joi tuksiinsa, voi mur teentutkimuksen tuloksista päätellä kirjakielen ulko puo lelle ra jau tu nei den muo- toraken teiden jatkaneen heidänkin puheessaan elämäänsä – niin kuin ne ovat jat kaneet puhu tus sa kielessä meidän päiviimme asti.

Kirjasuomen vaikutuksen ulottu mattomissa elä neiden kirjoittajien tekstit kertovat mutkikkaammasta tilanteesta. Monet puhu tun kielen rakenteet säilyivät ruotsin ja norjan vaikutuspiirissä hämmäs- tyttävän hyvin, ehkä jopa paremmin kuin Suomen itseoppineilla.

Toi saal ta esimerkiksi metsä suomalaisten kirjeissä näkyy merk- kejä siitä, että ilman suomen kirjakielen tukea puheen persoona- järjestelmä alkoi toisella kielialueella yksipuolistua tai pirstou- tua. Täl laisia pa ra dokseja ratkomaan itseoppineiden kirjoittajien aineistot kutsuvat kielen tutki joi ta. Sen osoittaminen onkin ollut yksi kirjoitukseni päämäärä.

AINEISTOLÄHTEET SKS:n Kirjallisuusarkisto

Herranen, Nikolai (esimerkit 24, 25) Juhantytär, Kaisa (kuva 4)

Kahma, Liina (esimerkit 7, 19, 26, 27; kuva 2) Karvainen, Pekka (esimerkit 8, 10, 12, 21, 22) Léman, Johan (esimerkki 28)

Lindqvist, A. (kuva 1)

Nevalainen, Lars (esimerkki 1) Pengt Ponto (esimerkki 5)

Räisänen, Paavo (esimerkit 2, 9, 11) Tarvainen, Hidrich (esimerkki 13)

Varilainen, Mats Matinpoika (esimerkit 6, 14, 20) Siirtolaisuusinstituutti:

Antti Kangas (esimerkki 17) Hans Keltikangas (esimerkki 18)

Kistrandin kunnanarkisto (säilytteillä Norjan Valtionarkistossa Tromssassa) Samuelsen, Betsalel (esimerkit 15, 16)

(31)

Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Tallgren, Tuomas (kuva 3; valok. Yrjö Punkari)

KIRJALLISUUS

Anderson, B. 2007. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Andersson, P. & R. Kangassalo 2003. Suomi ja meänkieli Ruotsissa.

Teoksessa H. Jönsson-Korhola & A-R. Lindgren (toim.) Monena suomi maail malla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä. Helsinki: SKS, 30–163.

Apponen, L. 2009. Siirtolaiskirjeverkostojen (1881–1901) ja-alkuiset tekstijaksot sekä ja-sanalla kytketyt sanat tai sanaliitot. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. HY, SKKL.

Beronka, J. 1922. Syntaktiske iagttagelser fra de fi nske dialekter i Vadsø og Por sanger. Kristiania: I Kommission hos Jakob Dybwad.

Cheshire, J. & D. Stein 1997. Taming the Vernacular. From Dialect to Written Standard Language. London and New York: Longman.

Forsberg, H. 1998. Suomen murteiden potentiaali: muoto ja merkitys.

Helsinki: SKS.

Gottlund, C. A. 1929. Otawa eli suomalaisia huvituksia C. A. Gottlundilta.

III. osa. Julkaistu C.A. Gottlundin Otavan satavuotismuistoksi. Helsinki:

SKS.

Duvallon, O. & A. Chalvin 2004. La réalisation zéro du pronom sujet de premiére et de deuxiéme personne du singulier en fi nnois et en estonien parlé. Linguistica Uralica XL: 4, 270–286.

Hagège, C. 1974. Les pronoms logophoriques. Bulletin de la Société de Linguistique de Paris, 287–310.

Hakulinen, A. 2001. Minimal and non-minimal answers to yes-no questions.

Pragmatics 11: 1–16.

Hakulinen, A. & L. Laitinen 2008. Anaforinen nolla: Kielioppia ja affekteja.

Virittäjä 112: 162–185.

Halonen, K. 1909. Kolme hoastelua. Murrejuttuja Rautalammin murteella.

Huviohjelmien avuksi 2. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto.

Hyman, L. M. & B. Comrie 1981. Logophoric reference in Gokana. Journal of African Languages and Linguistics 3, 19–37.

Heinonen, T-R. 1995. Null subjects in Finnish, from either-or to more-or-less.

Teoksessa T. Hokkanen ym. (toim.) SKY – Yearbook of the Linguistic Association of Finland, 47–78.

Helsti, H. 2008. ”Ei äitiin tarte sitä murehtiia että miinä hukun ioutun”.

Kirjeiden kirjoittaminen Savalojan sisarusten perhestrategiana. Kasvatus

& Aika 3 /2008. http://www.kasvatus-ja-aika.fi /site/?lan=1&page_id=139