Rahvaan rankka arki antiikin Roomassa näkymä

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 2 61

Rahvaan rankka arki

antiikin Roomassa

Jerry Toner: Popular Culture in Ancient Rome. Polity 2009.

Antiikin Rooma oli hierarkkinen ja epätasa-arvoinen yhteiskunta.

Ökyrikas eliitti nautti koulutukses- ta ja laadukkaasta kirjallisesta kult- tuurista. Köyhä rahvas kommuni- koi ensisijaisesti suullisesti ja teke- mällä. Laajan imperiumin vauras, kaupungistunut ydin oli yhä riip- puvaisempi poliittisesti levotto- mista reuna-alueista. Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, asuin- paikka ja sukupuoli määrittelivät yksilön vapaudet, jotka puuttui- vat orjilta. Aseman näkyvä osoitta- minen – ja ei-toivottujen merkki- en kätkeminen – oli tärkeää. Vasta- kohtien ja monimuotoisuuden ta- sapainottamista varjostivat yleinen turvattomuus ja väkivallan uhka.

Miten tavalliset ihmiset toimi- vat ja selvisivät tässä asetelmassa?

Tämä kiinnostaa Jerry Toneria, jo- ka kysymyksellään ravistelee Roo- man historiankirjoituksen valtavir- taa. Hän kutsuu arjessa selviytymi- sen kulttuuria populaarikulttuurik- si, jolle leimallista on epävirallisuus ja alisteisuus vallankäyttäjille. Ko- rostaakseen monimuotoisuutta ja vastakohtia hän torjuu ”kansan- kulttuurin” käsitteen, joka on kol- lektiivisempi sekä häivyttää poliit- tisia ja ideologisia eroja eliitin ja muun väestön välillä. Lisäksi Toner huomauttaa, että roomalaisille yh- teiskuntasuhteille tärkeät viihde ja koristautuminen sopivat nykyiseen populaarikulttuurin määritelmään.

Tacitus kirjoitti, että vain ra- jattoman rikkailla ja rutiköyhil-

lä oli varaa ottaa holtittomia ris- kejä. Muiden oli punnittava, mi- ten parhaiten edistää toimeentu- loaan ja terveyttään. Roomalaisten valintoja ohjasivat sota, maatalou- den satonäkymät ja vahva usko on- nen, kohtalon ja jumalten ohjauk- seen. Perhe ja sosiaaliset verkostot määrittelivät yksilön identiteetin ja suojasivat äkillisissä muutoksissa.

Avioi tuminen ja lasten saaminen oli toivottavaa, naiselle myös vält- tämätöntä, mihin viittaa leskinais- ten surkea köyhyys. Lapset antoi- vat vanhemmilleen tuloa, vakuu- tuksen ja eläketurvan. Mikäli jäl- kikasvua oli olosuhteisiin nähden liikaa, vauvat jätettiin kaupungin laitamille orjakauppiaiden ja pe- tojen kierrätettäväksi. Osa lapsista saatettiin vammauttaa, jotta he ker- jäläisinä vetoaisivat almunantajiin.

Perheeseen liittyvät ratkaisut oli- vat tilannekohtaisia ja pragmaatti- sia, eikä pitkän aikavälin suunnit- teluun ollut varaa. Käsitys ajasta oli yleisesti nykyistä lyhytjännittei- sempi, koska elinajanodote saattoi olla vain 25 vuotta ja lapsikuollei- suus oli korkea.

Tulonhankintaa luonnehtivat kova työ ja kilpailu. Osaaminen, tulot ja näiden arvostus määritte- livät yksilön asemaa ja identiteet- tiä. Ne periytyivät, koska ammatit siirtyivät isältä pojalle. Palkkatau- lukoista selviää ammattien suhteel- linen arvostus. Taitavalle koriste- maalarille maksettiin kolminker- taisesti verrattuna puuseppään, jo- ka ansaitsi kaksi kertaa enemmän kuin viemärinputsaaja. Palkko- jen suhteuttaminen elintarvikkei- den hintoihin paljastaa välttämät- tömän elannon niukkuuden. Työ- läisperheessä kaikkien oli ahkeroi- tava ja tulonlähteet piti hajauttaa.

Lapset menivät töihin jo viisivuo-

tiaina. Toner tulkitsee ansiokkaas- ti hautakivien kirjoituksia, joissa muistellaan muun muassa yhdek- sänvuotiaana kuollutta ”hyvää kul- lankaivajaa Viccentinaa”. Hautaki- vissä muisteltu ihannevaimo oli lojaali, työteliäs ja hedelmällinen.

Hän puursi kotona ja palvelusek- torilla, seurasi juoruja ja vaali so- siaalisia verkostoja.

Naapurien riitoja, hyötymistar- koituksissa luotuja ihmissuhteita ja kateutta kuvaavien sanontojen, vit- sien ja oraakkelien neuvojen run- sauden perusteella Rooman rah- vas ei ollut erityisen yhteisöllistä, vaan vastavuoroisuus oli strategis- ta. Käyttäytymistä säänneltiin juo- ruamalla ja syyttämällä seinäkirjoi- tuksissa: ”Ampliatus Pedania on va- ras!” Ne paljastavat myös, että re- hellisyyttä, vaatimattomuutta ja luotettavuutta arvostettiin. Kaksi- naamaisiksi haukuttiin erityises- ti luotottajia ja veronkantajia, joi- ta pidettiin vallasväen kätyreinä.

Eliittiä imarreltiin tarpeen mukaan asetelmassa, jossa riippuvuussuh- teet olivat ehdottomia. Orjan elä- mästä määräsi omistaja ja vaimon elämästä aviomies, jota puolestaan pompottivat työnantajat, velko- jat, kilpailijat, viranomaiset ja kei- sari. Myös kritiikin kuuleminen ja myönnytykset olivat valtaapitävien etu, koska ne tukivat roomalaisen moraalitalouden tasapainoa.

Selviytymisessä tärkeää oli ih- misten henkinen kunto, joka Roo- man tutkimuksessa on sivuutettu.

Kirjoittaessaan mielenterveydestä Toner hairahtuu psykiatristen tau- tiluokitusten esittelyyn, mutta saa kuvattua stressintäyteisen arjen.

Taloudellisten ja sosiaalisten pai- neiden, sairauksien, tapatur mien ja velkojien lisäksi ihmisiä ahdis- tivat orjuuden ja armeijan kaltaiset

62 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 2

instituutiot, luonnonkatastrofit se- kä elinympäristön ahtaus, meteli ja lika. Fyysinen ja seksuaalinen väki- valta oli tavallista. Mielenterveydel- tään järkkyneitä kohdeltiin huo- nosti, koska heitä pelättiin ja heistä aiheutui kustannuksia. Mielen järk- kyminen pelotti yleisesti, koska se saattoi romahduttaa yksilön ase- man. Toner arvioi vakuuttavasti, et- tä kristinuskon vetovoima – ja sii- hen kohdistettu epäluulo Roomas- sa – perustui lohdun tarjoamiseen vallitsevasta järjestyksestä poike- ten. Asemastaan ja hier ar kioista huolehtivan roomalaisen näkökul- masta vähäosaisten puolesta uhrau- tuva Jeesus oli seinähullu.

Stressiä lievitettiin hauskanpi- dolla. Viinin, laulun ja seksin kyl- lästämät tavernat olivat rentoutta- va vaihtoehto, johon viranomaisten rajoitukset purivat huonosti. Suo- sittua viihdettä oli rahapelaami- nen, joka Tonerin mukaan harjoitti arjen ongelmanratkaisuun. Rahas- ta pelaamalla koeteltiin ihmissuh- teita ja taloudenpitoa, kaupankäyn- tiä, taktiikoita ja strate giaa. Epäluu- loisessa yhteiskunnassa tarvittavia taitoja olivat budjetointi, paineen- sieto, laskelmointi, huijaaminen, harhauttaminen, riskien arvioimi- nen ja hallinta sekä toiminta vaara- tilanteissa. Kurinalaisille ja menes- tyville pelaaminen tuotti toveruut- ta, mainetta ja arvostusta, joista saattoi hyötyä pelipöydän ulko- puolella. Toner pitää roomalaisten pelaamista myös pienen ihmisen vastarinnan muotona. Esimerkik- si hevosvedonlyönnissä tarvitta- vat tiedot ja taidot kyseenalaistivat kohtalon ja onnen määräysvallan.

Vallitsevat hierarkiat käännet- tiin päälaelleen Saturnalian kaltai- sissa festivaaleissa, joita Toner tul- kitsee karnevalisoinnin näkökul-

masta. Huumori ja naurettavaksi tekeminen tasa-arvoistivat yhteis- kuntaa sovittuna ajankohtana, jol- loin tittelit ja varallisuus unohdet- tiin, orjat säästyivät rangaistuksil- ta ja alatyylisyyttä ihailtiin. Eliitti ahdistui, mutta osallistui normaa- liuden rajojen tarkistamiseen – ja parhaimmillaan tajusi vastata kri- tiikkiin muuttamalla toimintata- pojaan. Ymmärryksen puute ajoi johtajuuden kriisiin ja pahimmil- laan romahdutti poliittisen järjes- telmän. Juhlinta toimi varaventtii- linä, jonka tarpeellisuus osoittaa, että valtaa ei antiikin Roomassa käytetty vain ylhäältä alaspäin. Juh- liminen oli poliittista, koska pilkka kohdennettiin viralliseen estetiik- kaan. Toisaalta festivaalit vahvis- tivat vallitsevaa järjestystä, koska ne edellyttivät, että maailma py- syi raiteillaan muun osan vuodes- ta. Saturnalia kuitenkin muistutti symbolisesti, että muutos oli mah- dollinen.

Myönnytyksistä huolimatta eliitti teki kaikkensa erottuakseen rahvaasta korostamalla ”hyvää ma- kua” ja hienostuneita aistimuksia.

Koristeellisen arkkitehtuurin ja ti- lan sommittelun lisäksi värejä, ha- juja ja makuja arvotettiin niin, et- tä mahdollisuus valintoihin kertoi etuoikeuksista ja varallisuudesta.

Karkeisiin säkkeihin verhoutunut kansa söi valkosipulia, jota peh- meisiin parfymoituihin kankaisiin pukeutuneet vierastivat. Kaupun- kitilassa asetelma konkretisoitui ahkerassa viemärirakentamisessa sekä jätteiden ja teurastuksen kal- taisten hajuhaittojen eristämisessä omille alueilleen. Filosofi Senecalle hiljaisuus edusti tilaisuutta sosiaa- liseen kontrolliin. Suurkaupun- ki melusi taukoamatta, ja vain rik- kaat saattoivat eristää itsensä sen

äänistä. Koskemattomuus merkit- si yliveroisuutta ja yhdistyi valtaan kajota muihin ihmisiin. Äärimmil- lään tämä tarkoitti oikeutta ruos- kia, polttomerkitä ja tatuoida alem- piarvoisia, joiden vaihtoehtoina oli joutua näiden toimenpiteiden koh- teeksi tai säästyä niiltä.

Kansa alkoi kylpeä ja haista pa- remmalta, kun Rooma kasvoi ja tavat sekoittuivat. Eliitti oli jo ehti- nyt huolestua asemansa vakaudes- ta. Toner esittää uskottavasti, että gladiaattorien taistelut, kilpa-ajot ja muut areenahuvit olivat keino ujuttaa karnevaalien ajatusta hal- lintoon. Areenan suljetussa piiris- sä saatettiin rikkoa normeja, mut- ta tämä oli rajattu tiettyyn paik- kaan. Verisen näytöksen ympäril- le luotiin uutta mytologiaa, jossa gla diaat torin tai kilvanajajan las- kelmoitu, väkivaltainen riski saat- toi johtaa hillittömään vaurastumi- seen ja sosiaaliseen nousuun. Dra- maattiset rangaistukset tekivät lais- ta spektaakkelin.

Kyse oli syvällisestä, mutta vai- vihkaisesta johtajuuden muutok- sesta. Kontakti rahvaan ja hallit- sijan välillä oli aikaisempaa lähei- sempi, mutta myös läpikotaisin ri- tualisoitu. Kiihtyneet massat pitivät keisarin varpaillaan ja viestivät hä- nen suosionsa kehityksestä. ”Lei- pä ja sirkushuvit” ostivat poliittis- ta oikeutusta. Mikäli kansalaisilla oli huomautettavaa, he saattoivat kertoa sen keisarille kollektiivises- ti yksilöä vaarantamatta. Kansalai- set myös ryhmittyivät valjakko- tai gladiaattoritallien kannattajajou- koiksi ja vedonlyöjäyhteisöiksi, jot- ka sallivat oman aseman itsenäisen kehittämisen fani- ja asiantuntija- verkostoissa. Vakiintuneet asetel- mat kuitenkin vahvistuivat, kun is- tumapaikat jaettiin tiukan hierark-

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 2 63 kisesti. Siinä missä karnevaaleissa

oli juhlittu erilaisuutta nokkimis- järjestystä rikkomalla, näytökset areenalla juhlistivat yhtenäisyyttä hierarkioita lujittamalla.

Jatkuva pienimuotoinen vasta- rinta korvasi avoimen kapinoin- nin neuvottelussa sallitun ja kielle- tyn rajoista. Kilvanajajien faniver- kostot, koteihin perustetut kirkot ja kerjäläisten oma ammattisanas- to olivat keinoja sulkea eliitti ulos merkityksellisestä arjesta. Karates- saan valtaapitävien hallinnasta ne muodostivat uhkan, jota oli sään- neltävä tai häirittävä. Orjat pitivät puoliaan hidastelemalla, petkutta- malla ja tekeytymällä sairaiksi tai pelkureiksi. Isännän huoli mai- neestaan loi tilaisuuden käyttää valtaa juoruamalla hänen tekemi- sistään. Eliitti puolestaan koulut- ti ja manipuloi alamaisiaan muun muassa arkkitehtuurilla. Julkisten tilojen siisteys ja esteettisyys vies- tivät korkeasta moraalista, joka rohkaisi järjestykseen. Areenahu- veissa hyödynnettiin eksoottisten eläinten, ilotulitteiden ja metelin kontrollin kaltaisia tehosteita, jot- ka etäännyttivät todellisuudesta se- kä edistivät imperiumin ikonogra- fian sisäistämistä. Ristiriidat ilme- nivät muun muassa patsaiden hä- päisynä julkisessa kaupunkitilassa.

Ruokakapinoita puhkesi ajoit- tain varoituksena laajemmista on- gelmista. Viljan jakelulla rauhoit- tuessaan tämä painostusmenetel- mä vahvisti asioiden yleistä tilaa.

Sen sijaan periferioissa Rooman kulttuurinen ja symbolinen mah- ti sekä taloudenpito kyseenalais- tettiin avoimesti. Levitessään ka- pinoivasta Juudean provinssista muualle valtakuntaan kristinus- ko arvosteli vallitsevaa yhteiskun- tajärjestystä. Tarjotessaan vaihto-

ehtoja johtamisen tavalle sekä elii- tin ja rahvaan suhteen säännöil- le kristinusko ravisteli valtion ja alamaisten välistä ”asiakassuhdet- ta”. Imartelun ja teeskentelyn ritu- aalit ajautuivat yhä huterammal- le perustalle. Toner väittääkin, että kristinuskon suosion kasvu tarjosi valtiolle tien ulos hallinnon kriisis- tä, kun 300-luvulla sen aseman vi- rallistamisella ratkaistiin hallinnon oikeutuksen ongelmia.

Kirjan perusteella populaari- kulttuurin tutkimus on mahdol- linen ja arvokas lisä Rooman his- torian tutkimukseen. Toner lukee klassisia kirjoituksia uusista näkö- kulmista ja yhdistelee aineistojaan kekseliäästi tavalla, josta voi op- pia. Hän on tiukan analyyttinen, ja viihdyttävien esimerkkien pe- rusteella ilmeisen huumorintajui- nen. Hienoisia tyylillisiä notkah- duksia lukuun ottamatta teksti on sujuvaa ja johdonmukaista. Vähät- telystä vapaata huomiota roomalai- selle ”roskaviihteelle”, duunarin ar- jelle ja yhteiskuntasuhteiden tasa- painottamisen mekanismeille oli- kin jo kaivattu.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteilijä, joka työskentelee Pelitoiminnan tutki- mussäätiön tutkimusjohtajana.

Sinisistä maisemista maantieteen ytimeen

Hannu Linkola

Allan Tiitta: Sinisten maisemien mies. J. G. Granön tutkijantie 1882–1956. SKS 2011.

Johannes Gabriel Granön (1882–

1956) asema suomalaisen maan- tieteen ikonostaasissa on kiista- ton. Hänet on nostettu jalustalle niin maisematutkimuksen uran- uurtajana kuin kansainväliset mi- tat täyttäneenä metodikkonakin.

Hän on lähes ainoa varhaisen yli- opistomaantieteen suomalaisedus- taja, jonka ajatuksia siteerataan edelleen. Lisäksi Granön valoku- vat Altain vuoristoalueilta on tun- nustettu aikansa valokuvataiteen merkkisaavutuksiksi, niitä on esi- telty useissa näyttelyissä pitkin 2000-lukua.

Syväluotaavaa elämäkertaa Granöstä ei ole kuitenkaan tätä en- nen kirjoitettu. Useimmat Granötä käsittelevät kirjoitukset ovat valot- taneet vain yhtä puolta monipuo- lisesta tutkijapersoonasta tai jää- neet katsauksenomaisiksi läpiva- laisuiksi hänen elämästään. Do- sentti Allan Tiitan laatima jyhkeä biografia onkin mitä tervetullein li- sä Granö-tutkimukseen ja suoma- laisen maantieteen historiankirjoi- tukseen.

Granön ansioluettelo on niin monimuotoinen ja pitkä, että hä- nen tutkijaidentiteettiään – ”sivii- lihenkilöstä” puhumattakaan – on lähes mahdotonta tarkastella yh- den tulkintakehyksen kautta. Sin- nikkäänä ja maantieteen historian erinomaisesti tuntevana tutkijana Tiitta on selvinnyt haasteesta en- siluokkaisesti. Henkilökohtaiseen