Tieteellinen elämä näkymä

83

T I E T E E L L I N E N E L Ä M Ä

TIETEEN, tutkimuksen ja kor- keimman opetuksen tilivelvol- lisuus (accountability) on Suo- messa melko uusi asia, mutta Britannian yliopistoilla ja kor- keakouluilla on siitä jo paljon pitempi kokemus. Tutkimuk- sen ja opetuksen arvioinnista on siellä puhuttu – ja sitä to- teutettu – jo 70-luvulta lähtien – samalla kun menoissa on

“säästetty”. Vuosina 1995 ja 1996 Britannian korkeakou- luissa toimeenpantiin laaja ja perusteellinen sekä opetuksen että tutkimuksen arviointi, joi- den tulokset ovat siitä lähtien vaikuttaneet eri yliopistojen ja laitosten rahoitukseen. Kuten brittiläinen tieteentutkija Ste- ve Woolgar äskettäin totesi,

“elämän täyttävät yhä enem- män vaatimukset mittaamises- ta ja tilivelvollisuudesta sellai- sille komiteoille ja elimille, jotka ovat yhä kaukaisempia.

Tämän tilivelvollisuuden täyt- täminen vaatii yhä suuremman osan ajasta. Yhdistyneessä kuningaskunnassa kollegat joutuvat yhä enemmän perus- telemaan tutkimuksensa rele- vanttiutta, hyödyllisyyttä ja hal- linnollis-poliittista suuntautu- mista.” Tähän käytetty varsin mittava aika on luonnollisesti poissa muusta toiminnasta – tutkimuksesta ja opetuksesta.

Mistä tässä tieteen tilivelvol- lisuudessa sitten on kyse? Ja onko sille joitakin mahdollisia ja lähitulevaisuudessa odotet- tavissa olevia vaihtoehtoja?

Steve Woolgarin käsityksen mukaan kaikkia tähänastisia kriittisiä arviointeja on yhdis- tänyt eräs tekijä. Ne ovat läh- teneet siitä – useinkin lausu- mattomasta – oletuksesta, että tieteellä ja tutkimuksella on jokin todellinen tai oikea ole- mus tai tarkoitus, jota tällainen mittaaminen ei voi koskaan kunnolla tavoittaa. Tämän läh- tökohdan jakavat sekä järjes- telmän “revisionistit”, jotka

vaativat parempia, esmerkik- si tutkimuksen laadun tavoit- tavia mittareita, että “vallanku- moukelliset”, jotka asettavat koko touhun järkevyyden ky- seenlaiseksi. Tieteellisen toi- minnan “sisintä olemusta” ei tämän mukaan voida koskaan asettaa tilivelvolliseksi. Sen tähden yritykset tällaisten kai- kenkattavien ja yhteismitallis- ten tutkimuksen ja opetuksen

“kirjanpitojärjestelmien” kehit- tämiseksi voivat vaikuttaa vain haitallisesti tuon tieteen varsi- naisen tarkoituksen toteutumi- seen – mikä se sitten onkaan.

Oikeiden tiedemiesten tulee siten vastustaa tavallaan luon- nostaan tällaista tieteellisen toiminnan arviointia luottaen siihen, että – ennemmin tai myöhemmin – tuo tieteen “ai- to” telos kuitenkin täytyy tun- nustaa ja ottaa huomioon myös tiedepolitiikassa. Näiden krii- tikkojen ja epäilijöiden käsi- tyksen mukaan akateemisella tutkimuksella on siis jokin sel- lainen itseisarvo, jota tällainen mittaaminen tai tilinpito ei voi koskaan kunnolla tavoittaa.

Toive, että uusi hallinto- ja suunnittelujärjestelmä tukeh- tuisi omaan mahdottomuu- teensa, on Woolgarin mieles- tä – valitettavasti – jokseenkin perusteeton. Nyt voidaan kai- ken lisäksi myös hylätä kaik- ki sellaiset selitykset sen syn- nystä, jotka syyttivät Margaret Thatcherin oikeistohallituksen vihamielisyyttä ja odottivat sen kaatuvan viimeistään That- cherin mukana. Järjestelmä kun on omaksuttu suuressa osassa Länsi-Eurooppaa täysin riippumatta eri maiden halli- tusten erilaisista poliittisista ko- koonpanoista. Suomessa sen takana näyttävät olevan aivan yhtä innokkaasti niin kokoo- muksen, demarien kuin va- semmistoliitonkin virkamiehet ja korkeakoulupoliitikot.

Tässäkin lehdessä on ver-

rattu tieteen uutta tilillepanoa, suunnittelua ja hallintoa enti- seen neuvostojärjestelmään.

Vertaus ei brittikeskusteluissa- kaan ole tuntematon. Sovjeto- logit löysivät neuvostojärjestel- män kaaduttua uuden itselleen sopivan ja luontaisen tutki- muskohteen Länsi-Euroopan hallinnosta ja sen uusista suun- tauksista. Tämän vertauksen mukaan esimerkiksi nykyistä tiedehallintoa luonnehtivat kaikki samat ongelmat kuin neuvostohallintoakin: Suunnit- telun tarkoituksena on vain legitimoida hallinto ilman, että sillä olisi juurikaan mitään te- kemistä sen toiminnan todel- lisen laadun ja tuloksellisuu- den kanssa. Järjestelmään si- sältyy paine tehokkuuden kas- vattamiseen todellisista resurs- seista riippumatta – ristiriita, joka ratkaistaan alentamalla tavoitteita, jotta ne voitaisiin sitten ylittää (kuten vaikkapa tohtorin tutkinnon vaatimuk- sia). Vain jotakin toiminnan osaa tai piirrettä voidaan seu- rata. Se osa toimintaa, jota mitataan, korostuu muiden kustannuksella. Muita voidaan vapaasti laiminlyödä. Esimer- kiksi Britanniassa parin vuo- den takaisia arviointikierrok- sia edelsi kiivas eri yliopisto- jen välinen tutkijoiden osto- ja myyntipörssi aivan kuin NHL:ssä ikään. Kukin korkea- koulu kun halusi saada omaan

“talliinsa” säädettyyn päivä- määrään mennessä mahdolli- simman paljon sitä edeltävinä ja arvoinnin piiriin kuuluvina vuosina tuottaneita tutkijoita.

Vertaus neuvostojärjestel- mään on houkutteleva. Yhtä- läisyydet ovat silmiinpistäviä.

Woolgarin mielestä siinä on vain yksi ongelma. Tämä ver- taus perustuu nimittäin juuri siihen oletukseen, että – aivan samoin kuin esimerkiksi neu- vostotaloudella – akateemisel- la tutkimuksella olisi jokin oi-

84

kea tai todellinen tarkoitus ja arvo, jota suunnittelujärjestel- mä ei kykene tunnistamaan, huomioimaan eikä siten oi- keasti ohjaamaan. Tutkimus- ja opetuslaitokset toimisivat siten – jälleen kuvitteellisen neuvostotalouden tavoin – paremmin “oikeiden” päämää- riensä hyväksi ilman tuota suunnittelun ja tilinpidon ul- koista ja yhdenmukaistavaa pakkopaitaa.

Steve Woolgarin radikaali ehdotus on, että tämä käsitys ja etenkin sen itsestäänselvyys on kyseenalaistettava. Vain si- ten voimme paremmin ym- märtää mistä tieteen hallin- noinnissa ja tilinpidossa oikein on kyse. Entäpä jos onkin niin, että tieteellä ja tutkimuksella ei ole mitään tällaista itseisar- voa, jonka vain tiedeyhteisön täysivaltaiset jäsenet voivat itse määritellä? Jos tutkimuksen ja opetuksen varsinainen ja ainoa tarkoitus onkin tuottaa “tulos- pisteitä” eikä mitään muuta?

Ainakin uuden tulosvas- tuujärjestelmän vastustajien ja kriitikkojen piirissä vallitseva yleinen ponnettomuus ja toi- mettomuus näyttäisi tukevan Woolgarin teesiä. Jos tutkijat itsekään eivät enää oikein kun- nolla usko, että heidän tutki- muksellaan on jokin muu “sy- vempi” tai “yleisempi” merki- tys, tuskin tätä voidaan odot- taa myöskään heidän tutki- mustensa lukijoilta (heidän

“yleisöltään”) tai tiedepoliitti- silta virkamiehiltä.

Monet tutkijat näyttävät toki vielä kokevan jonkinlaisia viih- tymättömyyden tunteita uuden järjestelmän parissa. Ja monen mieltä näyttää kalvavan epäi- lys siitä, ettei tämä “liikeyritys- leikki” ehkä sittenkään ole kaiken tarkoitus: tätäkö varten he uurastivat tutkimuksensa parissa kaikki nämä vuodet?

Mutta mitään kunnon vaihto- ehtoa ei kenelläkään tunnu

oikein olevan esittää. Vastarin- ta purkautuu korkeintaan voi- mattomana henkilökohtaisena boikottina, pikku sabotaasina, kiukutteluna – tai tiedekunnan tulosjohtamisneuvotteluko- kousten jälkeisenä sarkastise- na huulenheittona vaikkapa eri laitosten välisen pisteiden osto- ja myyntipörssin tarpeel- lisuudesta.

ONKO ranskalaisen filosofian taso laskenut? Jos on uskomi- nen Roger-Pol Droit’n kolum- niin Le monde des livres -leh- dessä (15.1.), ainakin ostavan yleisön maku on taantunut.

Kun aikoinaan myytiin tuhan- sin kappalein esimerkiksi Lévi- Straussin, Foucault’n, Lacanin tai Barthesin vaikeita kirjoja – ja jotkut kai niitä myös luki- vat –, nyt filosofisia hittejä ovat André Comte-Sponvillen ta- paisten kirjoittajien pienet kir- jat hyveistä. “Kuinka on voitu yhdessä sukupolvessa liukua mieltymyksestä rakenteita kohtaan mieltymykseen hy- vien tunteiden laihaan keit- toon? Miksi on jätetty ajattelu ja siirrytty arkisiin latteuksiin?”

Droit ei itsekään kykene vastaamaan esittämiinsä kysy- myksiin. Sen sijaan hän osal- listuu ranskalaisessa filosofias- sa jo aika päiviä jatkuneeseen ristiretkeen Alain Renautin, Luc Ferryn ja Comte-Sponvil- len edustamaa yksinkertaista mutta suuren yleisön suosimaa

“subjektifilosofiaa” vastaan.

Näiden “ajattelun surkimuk- sien” kimppuun käy myös Do- minique Lecourt uusimmassa kirjassaan Les piètres penseurs.

Vastoin Ferryn ja Renautin tee- siä “vuoden -68 ajattelusta”

Lecourt osoittaa, että ranska- laisen filosofian muutaman vuosikymmenen takaiselle suosion ajalle ei ollut ominais- ta mikään yhdenmukaisuus vaan ennemminkin hyvinkin paljon toisistaan poikkeavat

kysymyksenasettelut ja näistä seuranneet aidot kiistat: esi- merkiksi Althusser ei arvosta- nut Foucault’ta, Derrida kiis- teli Bourdieun kanssa, Deleu- ze & Guattari kritisoivat anka- rasti Lacania.

Droit’n mukaan ei ole kui- tenkaan syytä vaipua epätoi- voon, vaikka latteudet valtai- sivatkin kirjamarkkinat. Ei ole mitään syytä olettaa, että ajat- telun taso laskisi, vaikka sen parhain osa ei tavoittaisikaan kulloisenkin suuren yleisön suosiota. Rohkaisevan esimer- kin hän kaivaa sadan vuoden takaa. Vuonna 1888 Hachette- kustantamon suuri myyntime- nestys oli Sorbonnen filosofian professorin, Ranskan akate- mian jäsenen Elmé Caron pos- tuumi kaksiosainen teos Mé- lange et portraits. Viimeisinä vuosinaan Caro oli ollut läsnä intellektuaalisessa julkisuudes- sa kaikkialla, hänen luenton- sa olivat äärettömän suosittu- ja, hänen pienistä moraalifilo- sofisista traktaateistaan otettiin jatkuvasti uusia painoksia. Nyt hän on täysin unohtunut. Ku- ten Droit toteaa, samaan aikaan Nietzscheä ei tuntenut kukaan ja Bergson oli lukio-opettaja.

Sekä filosofien että luon- nontieteilijöiden taas alati kas- vavan harrastuksen kohteena Bergson onkin hyvä esimerk- ki ajattelijoiden arvostusten heilahteluista. Eihän ole kuin muutama vuosi siitä, kun muu- dan suomalainen filosofi saat- toi väittää, että Bergsonin tuo- tannosta on jäänyt jäljelle vain nimi sampoolle “Élan vital”.

MYÖS Bergsonin edeltäjä Col- lège de Francen nykyajan fi- losofian oppituolilla, Gabriel Tarde, on jälleen innostuksen kohde. Häneen kohdistuva kiinnostus huipentuu Institut Synthélabon hankkeeseen jul- kaista hänen tuotantonsa vii- dessä niteessä. Kaksi ensim-

85

mäistä, Monadologie et socio- logie ja Les lois sociales ovat- kin jo hiljan ilmestyneet.

Vaikka Tarde oli aikoinaan arvostettu, hän ei onnistunut pyrkimyksessään perustaa yleistä yhteiskuntatiedettä. Ku- ten tunnettua, alan määrittelyn ja seuraajien haalinnan kenttä- kamppailun hän hävisi Rans- kassa nuoremmalle kilpailijal- leen, Émile Durkheimille.

Ehkä osasyynä tähän oli hänen tapansa rakentaa Spi- nozan ja Leibnizin jalanjäljis- sä yleistä ja metafyysistä, lo- puttoman erojen generaation, äärettömän moninaisuuden ja infinitesimaalisten muunnel- mien ajattelua, josta sosiologia olisi vain erityinen sovellusta- so; Durkheimin sosiaaliset fak- tat, rakenteistuneet ryhmät, pakot ja muut äkkiä ajatellen täsmällisen oloiset palikat ovat sentään helpompia ymmärtää ja popularisoida.

GERMAINE Greer is back, ot- sikoivat helmi-maaliskuun vaihteessa monet brittilehdet.

Maaliskuun alussa ilmestyi “fe- minismin ylipapittaren” Gree- rin uusi kirja The Whole Wo- man (Transworld Publishers), joka herätti jo ennen ilmesty- mistään suurta huomiota.

Greerin kirjasta nimittäin jul- kaistiin etukäteen otteita Dai- ly Telegraphissa. Kyse oli vä- hintäänkin hyvästä markki- nointikikasta. Greer kertoi haastattelussa olevansa hyvin vihainen ja mm. poseerasi leh- tikuvassa, jossa hän oli syövi- nään Barbie-nuken päätä. Sa- manaikaisesti Greerin kirjan otteiden kanssa ilmestyi Daily Mailissä sarja otteita Christine Wallacen kirjoittamasta auto- risoimattomasta Greer-elämä- kerrasta Germaine Greer: Un- tamed Shrew (Richard Cohen Books). Siinä Greeriä kuvattiin vähemmän ruusuisin värein mm. entiseksi pederastiksi, nuo-

rukaisten syöjättäreksi.

Greer puolestaan kuvaili sisarellisesti Wallacea luon- nehdinnalla “a flesh-eating bacterium”.

Greerin mukaan The Who- le Woman on hänen feminis- min klassikko-bestsellerinsä The Female Eunuch (1971) eräänlainen jatko-osa, “revisi- ted”-versio. Nyt Greerin vies- ti on vain pessimistinen: femi- nistinen liike ei ole saavutta- nut mitään; naisten emansipaa- tio on pahasti kesken; tasa-ar- voajattelu oli virhe. Mutta brittilehdistön naiskolumnis- tien reaktioista päätellen Gree- rin provokatorisen kirjan vas- taanotto on sangen varauksel- linen, eikä juuri kukaan näytä sen väitteitä allekirjoittavan, Greer kun tuomitsee, paitsi miehet (“jotka kaikki vihaavat naisia” ja joista hän ei ole enää juurikaan kiinnostunut), nyky- naiset ja nuoremman polven feministit “elämäntyylifeminis- teiksi” (lifestyle feminists), pa- tologisoiden naiset ylisum- maan mainonnan, Barbie-nuk- kien, kauneudenhoitotuottei- den, uskottomien miesten ja lääketieteellisen teollisuuden uhreiksi.

Kolumnistien mukaan sek- suaalilibertanistisesta vampista – The Female Eunuch – on nyt menopaussien – The Change, ainoa Greerin suomennettu teos: Muutos: nainen, vaihde- vuodet ja vanheneminen (Ota- va, 1993) – jälkeen tullut sa- nanmukaisesti postmenopaus- sinen vanha (60 v.) ja kiukkui- nen nainen. “Uusfeministit” – kuten The New Feminism -kir- jan (Little, Brown & Compa- ny, 1998) kirjoittaja ja Indepen- dentin kirjallisuustoimittaja Natasha Walter – ovat lisänneet vielä piikikkäästi: “Just speak for yourself.”

“AUDITORIO oli täpötäynnä.

Valonheittäjät syttyivät ja 2300

hengen yleisö taputti kun täh- det marssivat estradille. Toinen oli pitkä, arvokkaan akateemi- nen, elegantti, toinen hermos- tunut amerikkalainen, jonka olkapäille ulottuvat harmaat kiharat saivat hänet muistutta- maan Steely Danin bassokita- ristia. He eivät olleet rokkitäh- tiä, vaikkakin kaupungin kuu- mimmat pääsyliput sillä viikol- la olivat Westminster Central Halliin, jonne nämä kaksi tie- demiestä oli kutsuttu keskus- telemaan aiheesta ‘Is science killing the soul?’.” – Näin tapah- tumaa kuvasi Independent on Sunday helmikuussa (14.2.99) otsikolla “Ajatusten seksik- kyys”. Kyseessä olivat profes- sorit Richard Dawkins Oxfor- din yliopistosta ja Steven Pin- ker MIT:stä, Massachusetts Institute of Technologysta.

Tieteestä – joskaan ei ehkä vielä Tiede & edistyksestä – on tullut ‘seksikästä’. Se vetää ylei- söä kuin pop-konsertit. Ihmi- set jonottavat ja maksavat Bri- tanniassa jopa 5–10 puntaa nähdäkseen – ja kuullakseen?

– tiedemiehiä, filosofeja ja kir- jailijoita. Siitähän meillä on esi- merkkejä jo Suomestakin: Tie- teen päivät olivat kuulemma suuri yleisömenestys; Esa Saa- rinen on vetänyt täysiä saleja Hotelli Intercontinentalissa maksullisiin seminaareihinsa.

Myös kirjakaupat ovat oivalta- neet tämän populaarin tiedon kysynnän niin Lontoossa kuin Helsingissä. Radion ja televi- sion tiedeaiheiset keskustelu- ohjelmat ovat myös tulleet hyvin suosituiksi Britanniassa.

Populaaritieteen suosio on saanut melkeinpä uskonnolli- sia piirteitä. Independent on Sunday kertoo, kuinka helmi- kuisena tiistai-iltana jono kiersi kaksi kertaa korttelin ympäri, kun professori Noam Choms- kyn oli määrä esiintyä Oxfor- din Sheldonian Theatressa Amnesty Internationalin hy-

86

väksi järjestetyssä tilaisuudes- sa. Eräs nainen oli pitänyt las- taan korkealla hartioillaan, kun Chomsky kulki ohi, ja sano- nut lapselle puhuen kuin ih- meparantajasta: “I want you to be able to say you saw that man.” Independent listasi ar- tikkelissaan lopuksi myös brit- tien kaikkein vetovoimaisim- mat akateemikot seuraavasti otsikolla “Brain power: ten of the most seductive academics”:

“Sir David Attenborough.

British institution, tells funny stories about birds.

Professor Richard Dawkins.

Passionate evolutionist, made his name with The Selfish Gene.

Dr Jonathan Miller. Satire, theatre, art, neuro-science, you name it, he knows it.

Dr Susan Greenfield. Syn- aptic pharmacologist, runs the Royal Institution, comes over well on TV.

Professor Steven Pinker.

Long-haired expert on the mind, sounds like Woody Allen.

Dr David Starkey. Camp his- torian famous for winding peo- ple up on The Moral Maze.

Professor Roger Scruton.

Sardonic philosopher, writer, broadcaster who likes to hunt.

Professor Germaine Greer.

Feisty feminist following up The Female Eunuch in March.

Professor Lewis Wolpert.

Expected to climb chart with new TV series and book on depression.”

– Millainenkohan olisi vas- taava lista Suomessa? Lukijat voivat lähettää ehdotuksensa lehtemme toimituksen osoittee- seen. Paras ehdotus palkitaan ja julkaistaan tällä palstalla.

CULTURAL STUDIES anglo- amerikkalaisena radikaalina populaarikulttuurin tutkimuk- sena ei miellytä kaikkia niitä- kään, jotka eivät varsinaises- sa kulttuurisodassa ole edes oikeasti vastapuolella. Tästä on esimerkkinä saksalaisessa Merkur-lehdessä (11/98) ol- leen arvion otsikko: “Grams- ci in Disneyland. Zur ameri- kanischen Version von Kultur- wissenschaften”. Kilpailee taa- tusti vuoden parhaasta kulttuu- riotsikosta!

MILLENNIUMIN läheisyyden koki jo helmikuun alussa lu- kijamme 70-luvun alun radi- kaali. Hän sai listalta “viestsuo- mi” postia Tampereen (ent.

työväen) yliopistosta. Hujasen Taiston viesti alkoi: “Asia on seuraava: Ulrike Meinhof, University of Bradford, UK, etsii suomalaista osapuolta tutkimushankkeisiinsa. Ky- seessä on vertaileva tutkimus vuosituhannen vaihteen juh- linnan televisuaalisesta konst- ruktiosta.” Lukijamme ajatteli ensin, että tämä on tampere- laishuumoria sokalilaisena hoaxina. Että Ulriken kanssa millenniumin juhlintaa tutki- maan! Sitten lukijamme luki koko oheisen tutkimussuunni- telman ja totesi, että sen on lä- hettänyt professori Ulrike H.

Meinhof. Siis Ulrike H., ja lu- kijamme rauhoittui. Kun hän vielä huomasi että professori Meinhofin oppituoli oli Chair of Cultural Studies, hän tuli uudelleen levottomaksi, kun- nes totesi rauhoittuneena, että sekin vielä...