108 • niin & näin /
K I R J A T
unen raja yksiselitteisesti ole subjektin ul- kopuolisen ja sisäisen todellisuuden raja, on jännittävä ajatus.
Kirja on jäntevää suomea ja sujuvaa luettavaa. Parissa kohdassa tosin se-pro- nominin viittauskohde on hetken hukas- sa. Ehkä tämä kuitenkin on vain yllättävi- en lauseiden lukemisen tuottamaa viritty- neisyyttä olla heti olettamatta totutuinta.
Kuvitukseen kaipaisi paikoin väriä, mutta mustavalkoinen ratkaisu taitaa olla talou- dellinen realiteetti. Arvion kirjoittajan on myös tunnustettava, että sivun valoku- van paranoiakriittisyyttä en ole vielä onnis- tunut näkemään.
Kesken Kaitaron kirjan lukemisen kuulin radiosta järkyttävän uutisen: Isra- elin armeija on tehnyt ilmahyökkäyksen Vaasaan. Olin täysin yllättynyt seikasta,
että Vaasassa tosiaan on salainen asetehdas.
Olen kokolailla varma, että uutinen olisi tullut kuultua toisin, jos en olisi ollut kes- kellä surrealistisia leikkejä. Niin olisi tuo hämmennys jäänyt kokematta. Ehkä nyt kirjan jälkeen elämään avautuu virkistäviä yllätyksiä. Kaitaro ei jätä surrealismia his- toriaan, vaan tuo sen keskellemme.
Juha Himanka
FILOSOFIA, KERTOMUKSET JA OPETTAMINEN Rauno Huttunen, Hannu
Heikkinen, Leena Syrjälä (toim.), Narrative Research: Voices of Teachers and Philosophers, Sophi, Jyväskylä . s.
Artikkelikokoelma Narrative Research käsittelee narratiivista tutkimusta sekä teo- reettisesta että empiirisestä näkökulmasta.
Kirja jakautuu neljään osaan: kahdessa en- simmäisessä osassa painottuu teoreettinen tutkimus ja jälkimmäisissä osissa sovelle- taan teorioita kasvatuksellisiin näkökul- miin. Narratiivinen tutkimus ei keskity ker- tomusten rakenteellisiin tekijöihin kuten narratologia, vaan valottaa yleisemmin ker- tomusten suhdetta arkielämää, arvoihin ja identiteettiin. Kertomusten tutkimisen lähtökohtana on ajatus, että kertomuksil- la on merkittävä osa maailman hahmot- tamisessa. Nykyihmisen kuva maailmasta rakentuu kertomusten kautta. Kertomus- ten tutkiminen liittyy humanistisiin, yh- teiskuntatieteellisiin ja kasvatustieteellisiin näkökulmiin.
Filosofi a ja kertomukset
Kirjan avaa Hannu Heikkisen johdanto- artikkeli. Heikkinen tarkastelee tuoreita teorioita (esim. Jensen ), joiden mukaan tietoyhteiskunnasta siirrytään ker- tomusten yhteiskuntaan. Kertomusten yh- teiskunta tarkoittaa tarinoiden ja mieliku- vien vaikutusta ihmiseen. Mielikuvat oh- jailevat ihmisten kulutuspäätöksiä enem- män kuin informaatio. Heikkisen mukaan kertomusten kyky muovata ihmistodelli- suutta on merkittävä juonne modernissa tiedon hallinnassa. Suhteemme maailmaan suodattuu tekstien ja kertomusten läpi.
Heikkinen tähdentää myös kertomusten historiallisia juuria. Kertomusten merki- tys informaatioprosessina on ollut fi loso- fi en mielenkiinnon kohteena Aristoteleen Runousopista ja Ciceron retoriikan tutki- muksista lähtien.
Kertomuksellisuus liittyy myös kes- kusteluun modernista identiteetistä. Paul Ricœur ja Charles Taylor ovat nykyfi losofe- ja, joilla idea kertomuksellisesta identitee- tistä on keskeinen. Arto Laitinen vertailee
Taylorin ja Ricœurin käsityksiä. Molempi- en fi losofi en mielestä eettiset ja kertomuk- selliset näkökulmat ovat tärkeitä ihmisen luodessa identiteettiään. Kertomukset ovat keskeinen keino tulkita itseä.
Ricœurin käsitys identiteetistä liittyy läheisesti hänen teoriaansa mimesiksestä.
Ricœur lainaa mimesiksen käsitteen Aris- toteleen Runousopista. Ricœurilla mime- sis kuvaa ihmisen identiteetin kehittymistä kertomusten ja maailman välisenä vuoro- puheluna. Ihmisen ymmärrys maailmasta hahmottuu ja syventyy kertomusten väli- tyksellä. Taylorilla itse tulkinnan keskeinen muoto ovat vahvat arvot. Arvomme mää- rittävät identiteettiämme. Pidämme, kun- nioitamme, välitämme tietyistä elämän arvoista enemmän kuin toisista. Kerto- musten avulla tiedostamattomat käsityk- set hyvästä ja oikeudenmukaisesta tehdään näkyviksi itselle ja välitetään toisille.
Sekä Ricœurilla että Taylorilla kerto- mus toimii identiteetin eri ääripäiden vä- lillä jäsentävänä tekijänä. Laitisen mukaan tärkein erottava tekijä Taylorin ja Ricœu- rin fi losofi oissa on, että Ricœur asettaa etusijalle epäsuoran hermeneutiikan, kun Taylor valitsee suoran hermeneutiikan.
Taylorilla kertomukset liittyvät suoraan eettisiin näkökulmiin. Kertomukset sisäl- tävät arvoja ja arvostuksia, joita ihminen on itselleen sisäistänyt. Ricœurilla arvojen ja tarinoiden suhde on erilainen: kerto- mus toimii välittäjänä eettisen ja kuvaile- van perspektiivin välillä.
Hermeneutikkojen totuus
Leena Kakkori ja Rauno Huttunen pohti- vat artikkelissaan totuuden hermeneutiik- kaa. He esittävät, että taiteessa ja elä- mänkerrassa totuuden käsitteenä toimii korrespondenssiteoriaa paremmin herme- neuttinen käsitys totuudesta. Tässä korres- pondenssiteorialla tarkoitetaan vastaavuut- ta itse tulkinnan ja ’todellisen itsen’ vä- lillä. Hermeneuttista käsitystä totuudesta avaavat Martin Heideggerin, Hans-Georg Gadamerin ja Paul Ricœurin fi losofi at.
Muovaamme totuutta itsestämme ja maailmasta elämäntarinoiden avulla. Hyvä tarina laajentaa maailmankatsomusta. Ga- damerin mukaan maailmankatsomusta laa- jentava kokemus on hermeneuttinen koke- mus. Tällainen kokemus auttaa näkemään
106-112 Kirjat 108 1.10.2002, 00:29
/ niin & näin • 109
K I R J A T
jotain eri tavalla kuin ennen. Gadamer tähdentää ettemme voi kuitenkaan saavut- taa täydellistä itsetietoisuutta. Ymmärrys itsestä ja maailmasta jää aina keskeneräi- seksi.
Kakkori ja Huttunen painottavat, että mikään ei ilmene samanlaisena hermeneut- tisessa kokemuksessa. Näemme tavallisik- si kutsumamme asiat erilaisissa valaistuk- sissa. Voimme kertoa elämäntarinaamme vaihtelevissa sävyissä: negatiivisesta, ironi- sesta, hyväksyvästä, yltiöpositiivisesta nä- kökulmasta. Elämäkerta on ”mimeettinen kuva” todellisuudesta. Kuitenkaan kuva ja itse kuvattava eivät suoraan vastaa toisi- aan. Heidegger pyrkii hylkäämään korres- pondenssiteorian, jossa subjekti ja objekti ovat toisiaan vastassa. Ei ole maailman ja ihmisen vastakkainasettelua; ihminen on jo maailmassa. Ymmärtäminen Heideggerillä on perustava tapa olla maailmassa. Elämän- kerrallinen kertomus ei ole kopio tai jäljen- nös. Tarkastelemme elämäämme siitä her- meneuttisesta ymmärryksestä käsin, joka meillä kulloinkin on.
Opettajien kertomukset
Narrative Research esittelee kertomukselli- suuden vaikutusta niin tutkimuksessa kuin käytännössäkin. Filosofi sen teoriaosuuden ohella kirja raottaa opettajien suhdetta ker- tomusten tutkimukseen. Kirjan neljännen osion kirjoittajilla on käytännöllinen suhde kertomuksiin. Monet kirjoittajista toimi- vat opettajankoulutuslaitoksilla eri puolil- la maapalloa, Oulusta Belgiaan ja Israe- liin. Pyrkimys on soveltaa kertomusteori- oita opettajan työn tutkimiseen.
Eila Estola ja Leena Syrjälä käsittelevät virallisten opetussuunnitelmien ja luokka- huoneen todellisuuden välistä kuilua. Hal- linnollisen kielen ja opettajien kielen välillä on eroavaisuuksia. Laissa painotetaan toi- mintaa, joka on joidenkin yhteisten sään- töjen mukainen. Opettajat pyrkivät lähes- tymään opetettavia samaistumisen ja ym- märtämisen näkökulmasta. Estola ja Syr- jälä pyysivät opettajia kuvaamaan koulun hallinnollisten uudistuksien ja luokassa ta- pahtuvien muutosten välistää suhdetta.
Opettaja laitettiin kääntämään hallinnolli- nen kieli hänen omalle kielelleen.
Freema Elbaz-Luwisch, Torill Moen ja Sigrun Gudmundsdottir pohtivat mo-
niäänisyyttä luokkahuoneessa. Kirjoittajat soveltavat Mikhail Bakhtinin ideoita tul- kitessaan opettajien kertomuksia luokka- huoneen arjesta. Bakhtinin keskeisideoita ovat dialogisuus ja yksilöiden tapa olla suh- teessa toisiin. Bakhtinin mukaan olemme loputtomassa dialogissa toisten ihmisten kanssa. Kirjoittajat soveltavat dialogisuu- den ideaa tutkiessaan Norjalaisen opet- tajan suhdetta oppilaisiinsa. Toisena esi- merkkinä on kahden Israelilaisen opetta- jan elämäntarinat.
Kertomuksia kenelle?
Filosofi en näkökulmasta kirjan mielenkiin- toisimmat artikkelit kietoutuvat identitee- tin käsitteen ympärille. Laitisen, Kakkorin ja Huttusen artikkelit esittelevät narratiivi- sen tutkimuksen fi losofi sia perusteita. Toi- saalta on haastavaa lukea fi losofi sta kirjaa, joka tuo laajalti esiin esimerkkitapauksia arkitodellisuudesta. Lukijalle ei jää epäsel- väksi, että kyse on paitsi fi losofi sista teo- rioista, myös pyrkimyksestä soveltaa niitä arkielämän ongelmiin. Kirjan poikkitie- teellisyys ja muutamat kokeilevat artikke- lit rikastuttavat akateemisia konventioita.
On hankala löytää kirjalle tarkkaa koh- deyleisöä. Artikkelikokoelmasta jokainen poimii itseään kiinnostavan aiheen. Kerto- musten käyttö opetuksen osana voi antaa virikkeitä eri alojen opettajille.
Ilmari Kortelainen
KULTTUURIHISTORIA KOLUAA MARGINAALEJA Kari Immonen ja Maarit
Leskelä-Kärki (toim.), Kulttuuri- historia. Johdatus tutkimukseen.
SKS Helsinki . s.
Kriitikko Putte Wilhelmssonin arvos- telu (HS ..) Kari Immosen ja Maarit Leskelä-Kärjen toimittamasta teok- sesta Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimuk- seen herätti liiankin tyypillisen kulttuuri- keskustelun. Wilhelmssonin arvio keskit- tyi suhteettoman pitkästi Jari Ehrnroothin artikkelin nälvimiseen, johon Ehrnrooth vastasi myös tiukoin sanankääntein. Kir- joituksissa korostuivat kunkin kirjoittajan henkilökohtaiset ominaisuudet löytää toi- sesta henkilökohtaisia puutteita.
Itse kirja jäi vähemmälle huomiolle.
Lähinnä Turun yliopiston kulttuurihisto- rian oppiaineen henkilökunnan ja dosent- tien artikkelien ympärille koottua kokoel- maa tehtiin pitkään, mikä hiukan näkyy sen hajanaisuudessa. Silti kirjasta saa hyvän yleisleikkauksen kulttuurihistorioitsijoita työllistävistä tutkimusaiheista ja -kysymyk- sistä.
Tällainen metodologisia ja tutkimuk- sellisia lähtökohtia pohtiva kirja on eri- tyisen tärkeä historiantutkimuksen alalla.
Väittäisin kärjistäen, että käytännön his- toriantutkimusta vaivaa useasti vieläkin eräänlainen positivistis-empiristinen malli, jossa (historiallisen) todellisuuden rekonst- ruointi käytettyjen lähteiden avulla muo- dostaa ensisijaisen tason, jonka suhteen teoriat vasta muodostetaan. Teoria on täl- löin vain havaintojen koodaamista; teo- rialähtöinen tutkimus, ts. teoreettisia läh- tökohtiaan pohtiva tutkimus on helposti nähty jonakin todellisuudesta vieraannut- tavana fi losofointina. Siksi Kulttuurihis- toria-teosta on mielenkiintoista lukea sa- malla tarkkaillen, millaisia vaihtoehtoja ja teoriasuuntauksia se nostaa esiin vaihto- ehtona perinteiselle historiantutkimuksen lähdekritiikki-metodille.
Yhtenäistä vastausta kulttuurihistori- alliseksi metodiksi ei teoksessa tarjota, vaan artikkeleissa liikutaan hermeneutii- kasta psykoanalyysiin ja populaarikult- tuurintutkimuksesta jälkistrukturalismiin.
Professori Kari Immonen pyrkii kuiten-
106-112 Kirjat 109 1.10.2002, 00:29
