Hengeltään sairas teos näkymä

78

taja, vaan aktiivinen tiedonhakija.

Merja Drake pureutuu tähän as- pektiin artikkelissaan ”Kansa ky- syy ja netti vastaa – mutta kuinka kauan?” Vuonna 2013 suomalaisis- ta 18–65-vuotiaista internetin käyt- täjistä yli 70 prosenttia on hakenut terveystietoa vähintään kerran. Vii- dessä vuodessa luku oli kasvanut kahdeksalla prosenttiyksiköllä.

Ristiriitaista on, että tietoa hake- vat eniten ne, jotka sitä todennäköi- simmin tarvitsevat vähiten. Kuvaa- vaa on myös se, että tärkeimpinä syi- nä internetin käytölle mainitaan sen nopeus ja jatkuva saatavilla olo. Luo- tettavuus ei ole keskeinen kriteeri.

Eikä oikein voikaan olla, sillä netin luotettavuus on pahimmil- laan hyvin hataraa. Paitsi että verk- ko on pullollaan virheellistä tietoa, hakukoneiden puolueettomuus on vähintäänkin kyseenalainen. Haun antamista tuloksista voi puolet olla niin sanotusti sponsoroituja eli ha- kusanat ovat maksettuja.

Tilannetta pahentaa se, että hy- vin monet klikkaavat kärsimättö- myyttään vain muutamia ensim- mäisiä linkkejä eivätkä välttämättä niiden kautta pääse ollenkaan oi- kean tiedon lähteille.

Kirjassa käydään netin ohel- la kattavasti läpi kanavat, joista ih- miset voivat terveystietoa saada.

Tarkastelussa ovat niin lääkärisar- jat, jotka ovat aina olleet television tarjonnassa suosituimpien joukos- sa, mediassa nousseet tai nostate- tut kohut sekä niiden tarkoituksel- linen ylläpitäminen kuin julkisuu- dessa esiintyvät asiantuntijat.

Viimeksi mainittujen asema tuntuu kaiken aikaa heikentyvän, kun asiantuntijoiden esittämän fakta- ja tutkimustiedon rinnalle ovat nousseet lähes tasavertaiseksi kansalaisten mielipiteet. Tässäkin

voi ainakin osittain luoda pahek- suvan katseen kohti mediaa, jon- ka pyrkimys tasapuolisuuteen on usein liioiteltua ja tuottaa sinänsä perustellun tavoitteen sijasta tasa- puolisuusharhan (false balance).

Vaikka kaikki mielipiteet ovat- kin arvokkaita, kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Ja erityises- ti terveystiedossa ja -journalismissa pelkkiin mielipiteisiin nojaaminen voi olla jopa hengenvaarallista.

Tautinen media on ensimmäi- nen suomalainen kokonaisesitys terveysjournalismista ja siksi ter- vetullut teos. Kirja olisi toimitus- vaiheessa kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Ongelma ei ole se, että kirjoittajia on kaikki- aan 12. Artikkeleiden tyylit vaih- televat, mutta se ei häiritse, oike- astaan päinvastoin. Koska kyse on monessa suhteessa kontroversseis- ta asioista, kirjoittajan oma ääni saa kuulua. Sen sijaan kirjoitus- ja kie- lioppivirheet ovat paikoin häiritse- viä. Täysin virheetöntä kirjaa ei tie- tenkään pysty tekemään, mutta sii- hen pitää aina tähdätä.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tieto- kirjailija.

Hengeltään sairas teos

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana. niin &

näin, Tampere 2015.

Tapani Kilpeläisen tuorein tieto- kirja keskittyy kauhuun. Se pyr- kii irrottautumaan tavanomaises- ta tietoteoksesta takakansitekstil- lään: ”Hengeltään sairas Silmät il- man kasvoja. Kauhu filosofiana ei

ole taiteellisesti tai muuten kor- keatasoinen vaan kauhua herättä- vä ja muulla tavoin mielenterveyt- tä vahingoittava kirja. Harvoin jos koskaan on ajatus kulkenut hyljek- syttävämpiä linjoja ja karmea aine esitetään tavalla, jota ei saisi esi- merkiksi suositella.” Takakannen mukaan teos on ”erikoisen raaka”

ja ”teknisesti huono” ja onpa vie- lä ”ala-arvoinen ja vaikutuksiltaan kielteinen kotimainen tekele”.

Kyseessä on tietenkin ironi- nen tai ainakin satiirinen esitte- ly. Takakansitekstinsä varmaan it- se kirjoittanut Kilpeläinen käyttää esimerkkeinä paitsi kirjallisuutta myös kauhuelokuvia. Mieleen tu- lee elokuvatuottaja Markus Selinin tarina, jossa nimimerkki K.T. luon- nehti videon kansitekstissä eloku- vaa ”maailman parhaaksi ikinä”.

Tekstin rustannut Selin kertoi, et- tä nimimerkki K.T. tarkoitti kan- nen tekijää.

Filosofia tietysti on mahdolli- nen kauhun kumppani jo siksi, et- tä se on yksi mahdollinen lähes- tymistapa. Kilpeläinen sanoo, et- tei hän tee teoriaa. Silti teoriat ovat teoksessa avainasemassa. Kauhu määrittyy Friedrich Nietzschen kuiluksi, joka tuijottaa tuijottajaan- sa ja on siis ”silmät ilman kasvoja”

– siitä kirjalle nimi. Toinen avain- teos on Geor ges Franjun kauhuelo- kuva Silmät ilman kasvoja (Rans- ka 1960). Lainaus Nietzscheltä on teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), vaikkei Kilpeläinen sitä mainitse: ”Joka taistelee hirmu- ja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.” Hyvä ohje ihmiskunnalle.

Kilpeläisen kolmeen osaan jae- tun teoksen ensimmäinen osa esit- telee lyhyesti sekä kauhun histo riaa

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6

79

la teoretisoineet. Noël Carrollin jo klassikkoasemaan noussut teos The Philosophy of Horror, or the Parado- xes of Heart (1990) edustaa esteti- soivan kauhufilosofian linjaa, joka on saanut paljon seuraajia kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Toisen suositun linjan kauhun filosofiassa muodostavat eettiset, ontologiset ja yhteiskuntakriittiset pohdiskelut.

Kolmas linjaus perustuu psykoana- lyysiin. Sen ongelmana on Kilpeläi- sen mukaan raskas teoria, joka pyr- kii patologisoimaan kauhun.

Kilpeläisellä on taipumus tuo- da esille kritiikki ja varsinkin argu- mentit toisia suuntauksia vastaan.

Jos lukija ei ole aiemmin perehty- nyt aihepiiriin, voi sanottavan hal- tuunotto vaatia ponnisteluja, sil- lä Kilpeläinen ei ole maailman sel- keimpiä kirjoittajia, koska hänen on helpompi vastustaa kuin kan- nattaa jotakin teoriaa. Saamme yh- tä usein tietää, mistä ei ole kysymys kuin mistä kulloinkin on. Opimme myös, että ylitulkintoja ei kannata tehdä, kuten kirjan ensimmäisen osan päättävä Dracula-essee osoit- taa. Draculan kohtalona on aina ol- lut olla jotakin muuta kuin Dracula.

Ehkä tekijä ja lukija, joka ei ole fi- losofi, kuten minä, voimme hyväk- syä elokuvatutkija Anna Powellin (ja hänen teoreettisena taustanaan toimivan Gilles Deleuzen inspi- roiman) ajatuksen siitä, että kauhu tuottaa ajattelua, koska se ravistelee rutiineihinsa ja käsitekehikkoihin- sa tukeutuvaa yksilöä sekä paljas- taa, etteivät totutut tavat hahmot- taa maailmaa ole ainoat mahdolli- set. Näin tehdessään kauhu saattaa yltyä haastamaan elämän arvon, va- paan tahdon ja minuuden.

Teoksen toinen osa osoittaa, kuinka kiinni Kilpeläinen on an-

titeoriastaan huolimatta teoriois- sa. Kun lähtökohtana ovat tunteet ja kokeminen, eri vaihtoehdot saa- daan yksinomaan teoreetikoilta (Carroll, Kendall L. Walton, Hugo Clémot ja Yvonne Leffler). Toises- sa esseessä tulituksen kohteena on Carrollin hirviöteoria, jonka mu- kaan kauhun ytimessä on aina jokin yliluonnollinen hirviö. Silti hirviö, rakennelma tai projektio, osoittau- tuu varsin kiinnostavaksi tutkimus- kohteeksi, vaikkei kauhu Kilpeläi- sen mukaan taivu yksiselitteisiin määritelmiin. Olemme tekemisis- sä relativistisen näkemyksen kans- sa. Siinä suljetaan pois liian yksi- tyiskohtaiset kategoriat, mutta väl- tetään myös yleistyksiä. Jääkö vä- liin mitään?

Esseessä kauhutaiteesta näkö- kulma vaihtuu juuri tämän vuok- si, koska käsitteinä läsnä ovat este- tisoivan kauniin sijalla ylevä ja sen vastakohta inha. Ylevä kumpuaa Immanuel Kantin teorioista, joissa esteettinen ja itse asiassa myös kä- sityskyvyn ylittävä yhdistyy moraa- liin. Tällöin tarkkailijan etäisyys ei estä tunteiden toteutumista meis- sä. Kritiikki lähtee siitä, että kai- ken ytimeen tulee yksinomaan ih- misen maailma, vaikka maailman toiminta perustuukin pitkälti ihan muuhun.

Taiteessa ja analyysissa tämä on havaittu. Kirjailija H. P. Lovecraft jättää kuvailematta ihmisen käsitys- kyvyn ylittävät hirviönsä. Sigmund Freudin kauhuun sopiva avainkä- site on unheimlich, joka tarkoittaa vierasta ja uhkaavaa, joka on kui- tenkin samalla tuttua ja turvallis- ta. Julia Kristeva kehitti tästä oman versionsa, elokuvatutkimuksessa paljon käytetyn käsitteen abjektin, jotakin joka on välttämätöntä tor- jua ja sysätä pois, jotta maailman

kestäisi. Tämän lähelle osuu ajatus muodottomasta, joka taas pouk- koilee poissuljetun ja mukaan ote- tun välillä. Kilpeläinen kokoaa, et- tä kauhua ja sen retorisia ilmenty- miä ei voi palauttaa täysimääräisesti universaaleihin normeihin ja ratio- naalisiin periaatteisiin.

Teorioiden ja myyttien jälkeen Kilpeläisellä on vuorossa teoksen kolmannessa osassa empiria, te- kijät ja teokset. Lovecraftin lisäk- si Kilpeläinen nostaa kolmessa pie- noisesseessä esiin monimuotoi- sesta tieteiskirjallisuudesta tutut, para noiaan suuntaavat uhkat ava- ruudesta ja kuolemaa uhmaavat neuvottelukyvyttömät zombit, joi- den kohtalo on kuolemaakin pa- hempi.

Kilpeläisen teoksessa on monia lukijaa ärsyttäviä yksityiskohtia, jotka muistuttavat takakannen en- nustuksista. Viitenumeroinnin si- joittaminen ennen virkkeen lopet- tavaa pistettä on yksi historioitsija- lukijaa riepova asia. Kilpeläisen sa- navarasto on joskus kummallinen, muutaman kerran lukija ei edes voi tietää tarkoittaako sana jotain vai onko kyseessä lyöntivirhe. Joskus on huomaavinaan myös kiihtynei- syyden, ja mieleen tulee eräs tun- nettu elokuvakirjoittaja, jonka ko- nekirjoitustekstissä oli kohtia, jois- sa asian vihattavuus vaati lyömään näppäintä niin lujaa, että metalli- nen kirjake tunkeutui paperin läpi.

Mutta luettavahan Kilpeläisen kirja on, jos kerran kauhu kiinnostaa – ja miksi ei kiinnostaisi.

Kirjoittaja on elokuva- ja televisiotut- kimuksen dosentti sekä elokuvaan ja historiaan erikoistunut tutkija.