70 •
niin&näin
1/98K I R J A T
SUOMALAISUUS HAASTAA
Mika Hannula: Suomi, suomalai- suus, olla suomalainen. Like, Hel- sinki 1997. 300 sivua.
H
annulan kirja perustuu hänen politiikan tutkimuksen väitöskirjaansa, joka tarkas- tettiin Turun yliopistossa viime vuonna. Niin väitöskirjassa kuin tässä “kansanpainokses- sakin” on toisaalta teoreettinen osuus, jossa Hannula kehittää jo Aristoteleellä esiintyvää ajatusta ihmisestä poliittisena tarinankerto- jaeläimenä, toisaalta käytännöllisempi osuus, joka kansanpainoksessa koostuu 21 ihmisen haastattelusta (mukana mm. Jussi Kylätasku, Arja Koriseva, Esko Männikkö, Raimo “Höy- ry” Häyrinen, Marita Liulia, Timo Nummelin jne.). Teoreettisen osuuden huomio kiin- nittyy politiikan ja itseymmärryksen yhteen- sulamispisteeseen: “meidän, minun, sinun ja heidän tarinat ja tarinansa eivät ole olemassa itsekseen. Ne eivät ole vakuumipakkauksissa tapahtuvia toisistaan riippumattomia osasia, vaan luonteeltaan erityisesti sosiaalisia ja toi- siinsa lomittautuvia, toisistaan riippuvuussuh- teessa olevia.” Tarinaa kerrotaan aina jolle- kulle, ja sen kertomiseen vaikuttaa monta ih- mistä. Haastattelut luonnollisesti koskevat sitä, mitä Suomi, suomalaisuus ja suomalaise- na oleminen kullekin haastatellulle merkitse- vät. Teoreettiset jaksot käsittelevät tarinan- kerronnan eri ulottuvuuksia, kuten itseym- märrystä, yksilön valtaa vaikuttaa tarinaansa, suhdetta menneisyyteen, tulevaisuuden luo- mista, tarinan poliittisia ulottuvuuksia ja en- nen kaikkea sitä, miten tarinamme jotenkin ovat se, mitä me olemme. Haastattelujen jäl- keen puolestaan seuraa Hannulan analyysi kustakin haastattelusta. Analyysi koskee kus- sakin haastattelussa ilmevää “Suomi-kuvaa”, sen poliittisia ulottuvuuksia ja kunkin haas- tatellun itseymmärrystä: katsooko hän voi- vansa vaikuttaa Suomeen ja suomalaisuu- teen, ja jos, niin miten.K
irjasta tekee kerrassaan piristävän jo se, että vaikka puhe on suomalaisuudesta ja muista isoista asioista ja vaikka kyse on tie- teellisestä tutkimuksesta, niin teksti ei pönötä kunnioittavassa etukenossa kohti Manner- heimin patsasta tai kohti Keisarillista Aleksan- terin Yliopistoa. Hannula osaa puhua suoma- laisuudesta pilke silmäkulmassa ilman, että kuitenkaan tarvitsisi mennä varsinaisesti huu- morin puolelle. Mannerheimin patsaasta pu- heen ollen kiista uuden Nykytaiteen museon ja Patsaan yhteiselosta on yksi niitä kysymyk- sistä, joista haastatteluissa puhutaan. Tämän- kaltainen kysymys onkin varsin paljastava.Suhde muutokseen, historiaan ja omiin mah-
dollisuukiin tietyssä mielessä kiteytyy monu- mentaalitaiteen äärellä, oli sitten kyse Valkoi- sen Kenraalin tai Kiasmaattisen Postmoder- nismin monumentista.
Tarinamme esimerkiksi suomalaisuudesta ei ole ainakaan pelkästään jotakin, joka meil- le on annettu vaikkapa menneiden sukupol- vien perintönä, vaan jotakin, jonka voimme aina itse kertoa uudelleen. Hannulan mukaan uudelleenkerronta on välttämätöntä: ihmisi- nä olemme tuomitut kertomaan tarinamme, sillä ihmisenä oleminen on tarinana olemista.
Näillä kohdin piilee myös yksi niistä teo- rettisista kysymyksistä, joita olisi toivonut kä- siteltävän tarkemmin: montako tarinaa ihmi- sen elämään kuuluu, miten ne suhtautuvat toisiinsa ja mikä tarina milloinkin on päällim- mäisenä? Kysymyshän liittyy suoraan esimer- kiksi siihen, mitä sitä kulloinkin tulee kaiken maailman kyselijöille, haastattelijoille ja muil- le Gallup-henkilöille vastattua.
J
oka tapauksessa on helppo yhtyä ajatuk- seen, että vain tietämällä mistä olemme tu- lossa (menneisyys tarinana) voimme suun- nistaa sinne, minne olemme menossa (joka on toinen tarina). Tarinoinnissa voidaan luo- da uusia merkityksiä paitsi muuttamalla tari- nan sisältöä myös muuttamalla sitä, miten ta- rina kerrotaan. Yksi Hannulan analyysien keskeisimmistä huomioista onkin, että suuri merkitys tarinan kaikkeuden kannalta on juu- ri sillä, miten tarina kerrotaan. Sisällöllisesti näennäisen samankaltainen tarina kerrottuna joko lämpimän ironisesti, kitkerän sarkasti- sesti tai kylmän realistisesti on itse asiassa aina eri tarina. Varsinkin juuri ihmisen tapa ymmärtää oma paikkansa tarinassa ja omat mahdollisuutensa tarinan muuttamisessa saattaa useinkin paljastua paremmin sävyissä ja vivahteissa. Hankalaa kvantitatiivisen tutki- muksen kannalta, mutta Hannulan ote tutki- muksessa on kvalitatiivinen, lähtien liikkeelle haastatellun tarinan ymmärtämisestä.Tällaisen haastattelututkimuksen onnistu- misen perusedellytys on, että haastattelija onnistuu luomaan tilanteen, jossa toisaalta haastateltavat puhuvat jotenkin yhteismi- tallisesti, jostakin samankaltaisesta, mutta jossa toisaalta haastateltava kokee vapauden kertoa nimenomaan omaa tarinaansa, ei sitä, mitä rooli haastateltuna tai suomalaisena edellyttää. Tässä tehtävässä Hannula on on- nistunut loistavasti, kaikkia haastatteluja värit- tää jonkinlainen vaikeasti määriteltävissä ole- va lämminhenkisyys, joka vasta antaa mah- dollisuuden siihen, että kipunoitakin voi sin- koilla. Hannula lähestyy kaikkia haastateltavia kunnioittavasti — uskaltaisiko sanoa suoras- taan rakkaudella — vaikka hänen esittämänsä teoreettisen taustan perusteella on ilmisel- vää, että kaikki tarinat eivät tietyssä mielessä voi olla kovinkaan mieluisia. Kirjan kanteen ei ehkä syyttä olekaan nostettu lainausta Carl-
Gustaf Liliukselta:
“Ihminen, joka pitää omasta maastaan, voi osoittaa sen erittäin hyvin juuri kriittisyydellä.
Osoittaen sen maan olevan niin tärkeän, että hän osallistuu jatkuvaan keskusteluun siitä, mikä on tämä maa, minkälainen se voisi olla tai sen pitäisi olla.”
Suomi, suomalaisuus, olla suomalainen toi- mii hyvin paitsi omana itsenäisenä kysy- mysmerkkinään, myös oivana vertailukoh- tana kunkin lukijan oman suomalaisuuden kohdalla. Haastatteluja ja analyysejä lukiessa ei kerta kaikkiaan voi välttyä ajatukselta “mi- tähän minä tuohon sanoisin.” Tällainen omi- en kysymysten ja tarinoinnin herättäminen lienee paras osoitus kirjaa hallitsevan “tarina itseymmärryksenä”-ajatuksen hyödyllisyy- destä ja kohdallisuudesta. Tarinoissa, kerto- muksissa, myyteissä on jotakin tarttuvaa, jo- takin, joka vaatii vastauksen, varsinkin kun on kyse kertomuksesta, joka koskettaa omaa elämäntarinaa. Vaikka kirjassa käsitellään vai- keitakin asioita, kuten rasisimia, sulkeutu- neisuutta ja kuppikuntaisuutta, jää siitä hyvä jälkimaku. Ei niin, että suomalaisuudessa oli- si jotakin ehdottoman selvää ydintä, joka loistaisi kultana kaiken keskeltä. Pikemminkin Hannulan ote kirjassa vapauttaa suomalaisuu- den — ja itseymmärryksen ylipäätään — ener- giana, jonka suuntaaminen yhdessä muiden kanssa on avoin ja siten vapauttava asia. Moi- nen saavutus pistää jopa unohtamaan Han- nulan melko huolettoman tavan käsitellä suo- men kieltä. Mitäs pienistä, jos tarina muuten on hyvä.
Tere Vadén
MODERNIN KASVATUKSEN UMPIKUJA
Mika Ojakangas, Lapsuus ja auk- toriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskennie- meen. Tutkijaliitto, Helsinki 1997. 305 sivua
