64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 KIRJALLISUUS
keskiössä vaikuttaisi nimittäin ole- van tilanne, jossa jokin länsimai- den ulkopuolinen, perinteinen tai vaihtoehtoinen lääkintäjärjestel- mä kamppailee tunnustuksesta tai olemassaolostaan jonkinlaisen modernistisen projektin kourissa.
Kyseiset tilanteet voivat liittyä yh- tälailla ulkopäin tulevaan koloni- saatioon kuin nationalistisiin re- formeihin. Näkökulman valintaa voidaan joka tapauksessa pitää onnistuneena, koska se osoittaa hyvin sen, ettei erilaisten lääkintä- järjestelmien historiallisissa nou- suissa ja laskuissa ole kyse aino- astaan niiden tehokkuudesta tai
”kehittyneisyydestä”, vaan taustal- la vaikuttavat aina monisyiset so- siaaliset ja poliittiset tekijät. Tä- ten länsimaisen biolääketieteen menestyskin on ollut kiinteässä yhtey dessä euroamerikkalaiseen poliittis-talodelliseen ylivaltaan.
Politiikkaan ja valtaan keskitty- minen tuo mukanaan myös rajoit- teita. Kriittinen huomioni kiinnittyi kirjan tapaan käsitellä lääkintä- kulttuurien hybridisaatiota. Hybri- disaation, kreolisaation ja synk- retismin käsitteiden käyttöä on monesti moitittu siitä, että kysei- set termit eivät sellaisenaan il- maise juuri muuta kuin sen, että kulttuurit ovat sekoittuneet, mikä puolestaan ei ole kummoinen- kaan havainto. Tämän lisäksi olisi aina ehdottoman tärkeää tarkas- tella sitä kulttuurista logiikkaa, jon- ka puitteissa sekoittuminen tapah- tuu ja joka siis määrittää kulttuurin uusien ja vanhojen elementtien välisiä suhteita (ks. esim. Robbins 2011). Niin ikään olisi tarpeen miet- tiä syvällisemmin sitä, miksi jonkin kulttuurin kohdalla yhdenlaisten uusien elementtien omaksumisen onnistuu helposti ja toisenlaisten ei (ks. esim. Engelke 2005). Tä- män tyyppisten kysymysten koh- dalla kirjassa palataan useimmiten historiallisten tilanteiden poliit- tiseen dynamiikkaan tai paran- tamistapojen tuloksellisuuteen mutta harvemmin itse kulttuu- riin. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että kirja laiminlyö kokonaan lääkintäkulttuurien omat logiikat –
esimerkiksi Jaakko Takkisen ana- lyysi tiibetiläisen lääketieteen se- kularisaatiosta sekä Maarit Forden keskustelu karibialaisen ja eu- rooppalaisen subjektikäsityksen eroista ovat tässä suhteessa hyvin kiinnostavia – tämän tapaista poh- diskelua olisin mieluusti nähnyt enemmän.
Teoksen arvo tutkijoiden läh- deteoksena sekä oppikirjana on il- meinen. Jälkimmäisessä tapauk- sessa näkisin sen soveltuvan erityisesti historian, antropologi- an, uskontotieteen, perinteentut- kimuksen ja terveystieteiden ope- tukseen. Kirja antaa taatusti paljon myös laajemmalle suomenkielisel- le lukijakunnalle. Paitsi että kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia kä- sittelevät parantamisen historiaa Suomessa pluralistisesta näkökul- masta, niin kirjassa myös valote- taan monien omasta arjestamme tuttujen lääkkeiden ja parannus- tekniikoiden kaukaisia juuria. Esi- merkiksi teoksen viimeinen artik- keli päättyy lyhyeen kuvaukseen siitä, kuinka suositun flunssalääk- keen Echinaforcen vaikuttava ai- nesosa päätyi lakota-intiaanien tietäjiltä suuren eurooppalaisen luontaistuotevalmistajan haltuun.
Kirjallisuus
Engelke, Matthew 2005. Sticky subjects, sticky objects: The substance of Afri- can Christian healing. Teoksessa Mil- ler, Daniel (toim.) Materiality. Durham:
Duke University Press.
Robbins, Joel 2011. Crypto-Religion and the Study of Cultural Mixtures:
Anthropology, Value, and the Nature of Syncretism. Journal of the American Academy of Religion 79 (2): 408–424.
TIMO KALLINEN
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka työskentelee yliopistonlehtorina Helsin- gin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantro- pologian oppiaineessa.
Maa melskeisellä mantereella
Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017.
Kansallisen itsenäisyytemme juu- ri päättyneenä juhlavuonna ilmes- tyi useampia historiallistieteelli- siä teoksia, joissa tarkastellaan Suomen ja suomalaisuuden syn- tyä, suomalaisuuden olemus- ta sekä sitä, mitä kehityspolku- ja, jopa vaihtoehtoisia sellaisia, maallamme olisi voinut olla. Täl- lainen kirjallisuus sopi luontevas- ti juhlavuoden henkeen ja saat- taa olla toisaalta merkki siitä, että kuohuvassa, nopeasti muuttuvas- sa ajassa tunnemme nyt tarvet- ta kansalliseen itsetutkiskeluun ja pohdintoihin siitä, millainen tulee olemaan asemamme tästä eteen- päin.
Risto Volanen tarkastelee suo- malaisten itsenäisyystahtoa ja it- senäistymistä yleiseurooppalais- ten muutosten ja mullistusten keskellä. Hän kartoittaa itsenäis- tymisen taustalla olevaa noin 130 vuoden mittaista kehitystari- naa, joka alkaa tässä katsannos- sa Ranskan vallankumouksesta ja päättyy Suomen tasavallan ensim- mäisen presidentin valintaan hei- näkuussa 1919. Näin tie Suomen kansallisesta kehityksestä itse- näistymiseen on tarkoitus kytkeä laajempaan yleiseurooppalaiseen kehitykseen ja siitä aiheutunei- siin moniin, murroksellisiin tapah- tumiin.
Suomen synnyn sitominen yli 100 vuotta kestäneeseen yleis- eurooppalaiseen kehitykseen on haastava ja vaativa tehtävä. Toi-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 65 KIRJALLISUUS
saalta on otettava huomioon kai- ken aikaa tuon ajanjakson histo- riallinen viitekehys ja mietittävä, mitkä siinä ilmenneistä tekijöistä ovat vaikuttaneet eniten Suomen kohtaloon. Toisaalta on tarkastel- tava myös Suomen omaa asemaa ja sitä, millaisia askeleita kansalli- sen tietoisuuden kehityksessä on tapahtunut sekä millaisia vaikutuk- sia ja lopputuloksia ne ovat saa- neet aikaan.
Turustakin löytyi realisteja Volanen on nähnyt kiitettävää vai- vaa rakentaakseen eurooppalai- sesta kehitystaipaleesta kronolo- gisen kokonaisuuden, jota hän on rytmittänyt ajallisiin paloihin ta- valla, jossa on osin pyritty uudis- tamaan perinteistä ajanjaksollis- ta hahmotusta. Esimerkkinä tästä voidaan mainita luku kymmenen, jossa tarkastellaan ajanjaksoa, joka alkaa Wilhelm II:n Saksan kei- sariudesta ja päättyy ensimmäi- sen maailmansodan kynnykselle.
Lukujen pääotsikotkin ovat välil- lä populistisen iskeviä, silti erittäin tarkoituksenmukaisia: ”Euroopan konsertti, Suomi mukaan rytmiin 1815–1825”, ”Kohti laukauksia se- naatin käytävässä ja Sarajevos- sa 1894–1914.” Samaa tyyliä vil- jellään onnistuneesti muutamissa pienemmissäkin otsikoissa, joissa tulee vastaan sellaisia ilmauksia kuin ”Napoleonin viimeinen tais- to”, ”Kauhia Oolannin sota alkaa”
tai ”Suomesta kuuluu kummia”.
Eurooppalainen kokonaistari- na, joka alkaa Ranskan vallanku- mouksesta ja päättyy Versailles’n rauhan (1919) jälkitunnelmiin, on tuttu ja monelta kantilta tutkittu ai- healue. Tuon vaiheen tarkasteluun olisi hyvin suotavaa löytää uusia- kin näkökulmia, ettei kaikki tuntui- si aiemmin jo todetun uudistetulta esitykseltä. Tässä on saatu aikaan onnistunutta tulosta ainakin siinä, että Ruotsia kuvataan 1700-luvulla vielä suurvallan elkein käyttäyty- neenä pikkuvaltiona, joka ajautui umpikujaan Ranskan vallanku- mouk sen seurauksista. Samaa uudistavaa henkeä voidaan löy- tää myös näkemyksestä, jonka
mukaan Saksan ja Venäjän maa- liskuussa 1918 eli ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa tekemä Brest-Litovskin erillisrau- ha olisi jo käytännössä ratkaissut punaisten vallankumousyrityksen lopputuloksen Suomessa. Sopi- muksessa mainittiin, että Venäjän ja venäläisen punakaartin joukko- jen oli poistuttava Suomesta lai- vastoa ja merivoimia myöten. Näin meikäläiset punakaartit jäivät vail- le tukea, joka olisi saattanut olla merkityksellinen ja ratkaiseva hei- dän kannaltaan.
Vastaan tulee muitakin kohtia ja toteamuksia, jotka mietityttävät myönteisellä tavalla. Volanen pu- huu, ilmeisenä heijastumana kai aiemmin tutkittuun Turun roman- tiikkaan, niin sanotuista Turun rea- listeista, jotka olivat suomalaisten instituutioiden kärkimiehiä ja luke- neiston johtoa, joukossa muiden muassa piispa Jacob Tengtröm.
Turun realistit olisivat olleet erään- laisia aikansa kriisijohtajia, jotka pyrkivät järjestämään asioita Suo- men ja todennäköisesti myös it- sensä hyväksi muuttuneessa tilan- teessa, kun Venäjä oli vallannut Suomen Ruotsilta. Sama mietityt- tävä tunne tulee toteamuksesta, että jos Venäjän vallankumous oli- si heti suurlakon kautta laukaissut punaisen vallankumouksen myös Suomessa, sillä olisi voinut olla menestystä. Maassamme ei ollut vielä tuolloin kunnon hallitusta, ja venäläinen sotaväki olisi pystynyt antamaan tukea aivan toisin pa- noksin kuin kaksi kuukautta myö- hemmin.
Yhtä lailla ajatuksia herättävä on väite, jonka mukaan tsaari Ni- kolai I ei olisi enää halunnutkaan parantua vilustuessaan kevääl- lä 1855. Volasen mukaan hän olisi väsynyt 30 vuotta kestäneeseen valehteluun ja imarteluun, jotka olisivat vieneet häneltä kyvyn teh- dä ero valheen ja totuuden välil- lä. Tässä katsannossa Nikolais- ta olisi tullut lopulta oman tiukan ja itsevaltaisen hallintotapansa uhri. Ranskalainen marsalkka Fer- dinand Foch puolestaan olisi tus- kin osannut edes aavistaa, miten
oikeassa hän oli kaukokatseises- sa toteamuksessaan Versailles´n rauhankonferenssissa 1919. Foch- in mukaan kyseessä ei ollut rau- ha, vaan 20 vuoden aselepo. Foch osui naulan kantaan myös arvel- lessaan, että seuraavalla kerralla Ranskaan hyökätessään Saksa ei tekisi samoja virheitä kuin vuon- na 1914.
Viisas ja vähemmän viisas kongressi
Kuten useimmissa poliittisen his- torian esityksissä, tässäkin esi- tyksessä ”suuret miehet” päättä- vät ja johtavat. Heidän alaistensa ja tavallisen kansan tehtävänä on totella ja mukautua. Hallitsijat ovat monissa ristipaineissa pun- nitessaan uhkia ja mahdollisuuk- sia tilanteissa, joissa on aiheellista varmistaa myös oma selusta. Kä- sitellyn ajanjakson tiimellyksissä ystävävaltio saattoi muuttua yht- äkkiä viholliseksi tai päinvastoin.
Diplomatiaa koetettiin harrastaan mahdollisuuksien rajoissa, mutta aina tämä ei ollut mahdollista. Var- sinkin, jos sotaa pidettiin yksinker- taisesti parhaimpana toiminnalli- sena vaihtoehtona.
Diplomaattis-poliittiselta kan- nalta tarkasteltuna Wienin kong- ressi olikin samalla viisas kongres- si, sillä Napoleonin mellastuksista huolimatta Ranskaa ei haluttu kat- keroittaa rankaisevalla rauhalla.
Kongressin jälkeen Euroopan ylle laskeutunut valvonnan ja pysäh- tyneisyyden aika tosin johti lopul- ta protestiliikehdintään 1830- ja 1840-luvulla. Mutta on helppo spe- kuloida, että Wienin kongressin periaatteiden hengessä toteutettu Versailles´n rauha (1919) olisi voi- nutkin olla jälkiseuraamuksiltaan ihan toinen, jos Saksaa ei olisi ran- gaistu rauhanehtojen muodossa.
Wienin kongressista ja ensim- mäisen maailmansodan jälkeises- tä Pariisin rauhankonferenssista piirtyy kuva sukulaiskongresseina, koska molemmissa järjesteltiin Eu- roopan uusia oloja muuttuneissa tilanteissa. Ranskan keisariksi it- sensä kruunauttanut Napoleon ja Saksan viimeiseksi keisariksi jää-
66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2018 KIRJALLISUUS
nyt Vilhelm II ovat myös mielen- kiintoisessa vastaavuussuhtees- sa. Kumpikin tavoitteli johtamansa valtion ylivaltaa manner-Euroopas- sa ja haastoi merivalta Englannin, huonolla menestyksellä. Jälkikä- teen on helppo todeta, että keisa- rivallan henki ei pyyhkiytynyt suin- kaan Saksasta pois ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Volasen teoksen tarkasteluajankohdan ul- kopuolelle jääneellä Hitlerillä oli viime kädessä samat tavoitteet kuin Napoleonilla ja Vilhelmillä.
Vaihteleva ”valtioviisaus”
Suomalaisista itsestään annetaan kirjassa huomionarvoisen kehit- tyvä ja muuttuva vaikutelma. Jon- kinlainen ”valtioviisaus” olisi ollut vahvuutemme ainakin suurimman osan autonomian ajasta, sillä osa- simme toimia ja elää tsaareja suu- remmin ärsyttämättä 1800-luvun lopulle asti. Nikolai I:llä ei ollut ai- hetta valittaa suomalaisista. Johan Ludvig Runebergin (Vänrikki Stoo- lin tarinat) ja Fredrik Cygnaeuksen luoma nationalismi olivat erään- laista kieli poskessa harjoitettua nationalismia, jossa ei rohkaistu separatismiin, vaan yleiseen rak- kauteen isänmaata kohtaan. Jän- nitteet tulivat vasta myöhemmin, kun suomalaisten oma kansallinen itsetietoisuus alkoi vahvistua yh- teiskunta- ja kulttuurikehityksen myötä. Siemenenä tälle Volanen pitää Helsingin ja Pietarin välille syntynyttä konfliktia Suomen so- taväen hallinnollisesta asemasta, jonka keisari Aleksanteri II ratkai- si vielä suomalaisten hyväksi. Asia jäi kuitenkin jäytämään vastapuol- ta. Aiheellista on myös muistaa, että suomalaisen ja venäläisen lehdistön välillä kärjistyi Suomen asemaa koskeva debatti. Venäläi- siä ärsytti suomalaisten selvästi il- menevä näkemys pitää maataan Venäjästä erillisenä valtiona. Täs- sä katsannossa olisi ollut Volasen- kin mielestä vain ajan kysymys, milloin suomalaisten itsenäistymis- tahto ja Venäjän turvallisuuspoli- tiikka olisivat ajautuneet törmäys- kurssille.
Itsenäistymisen jälkeiset välit-
tömät edesottamukset suomalais- ten suunnalta tuntuvat jälkiviisaas- sa näkökulmassa taasen kaikkea muuta kuin valtioviisailta, joskin ne on ymmärrettävä ajallista taus- taansa ja käytössä olleita tietoja vasten. Tuolloin tukeuduttiin avoi- mesti ensimmäisessä maailman- sodassa jo käytännössä hävin- neeseen Saksaan, jolta pyydettiin jopa hallitsijaa kuningaskunnaksi aiotulle Suomelle. Onnemme oli, että keisari Vilhelm II ei suostunut antamaan kuninkaaksi poikaansa, eikä Hessenin prinssi Karl Fried- rich ollut halukas tehtävään enää sen jälkeen, kun Vilhelm II luopui itse marraskuussa 1918 kruunusta.
Saksan luhistuminen, mutta myös havainnot siitä, miten nuivasti län- sivallat suhtautuisivat Saksaan lä- heisissä suhteissa olevaan uuteen valtioon, saivat suomalaiset lopul- ta tajuamaan sen, että tasavalta- lainen hallitusmuoto on parempi.
Kaiken kaikkiaan Suomen kan- sallinen kehittyminen limitetään eurooppalaiseen kehitystarinaan.
Koska kirja on otsikoitu ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” voi- si olettaa, että kerronnan lähtö- kohtana olisi suomalaisten kan- sallisen kehityksen kuvaaminen, johon muut eurooppalaiset tapah- tumat ja kehityskulut peilautuvat.
Nyt tarkastelun kohteena on kui- tenkin enimmäkseen yleiseuroop- palainen kehityskertomus, jossa Suomi vilahtaa välillä kuin sivu- mainintoina. Näkökulman olisi voi- nut rakentaa ehkä enemmän Suo- mi-keskeiseksi, tai nimetä kirjan jotenkin toisin.
Ydinajatuksiltaan kirja välit- tää joka tapauksessa asiat hyvin osuvasti. Aleksanteri I:n toimin- ta vastasi suomalaisten tavoittei- siin kotimaisesta hallinnosta tar- joten samalla mahdollisuuden kansalliseen nousuun. Johan Vil- helm Snellmanin toiminta sai ai- kaan isänmaallisuuden sivistysliik- keen, jossa laajempi rahvas mielsi valtion vähitellen kuuluvaksi itsel- leen. Aleksanteri II:n toiminta mah- dollisti puolestaan suomalaisten sivistyksellisen, taloudellisen ja poliittisen nousun. Kun tuo nousu
alkoi kehittyä itsenäisyystahdok- si, seurasi törmäys ja Aleksante- ri III:n hallinnosta vähitellen alka- nut yhtenäistämispolitiikka. Tämä huipentui sortokausina Nikolai II:n eli viimeiseksi jääneen tsaarin ai- kana. Läntisten suurvaltojen voitto ensimmäisessä maailmansodassa ja heidän ajamansa kansojen itse- määräämisoikeus ja sisäinen de- mokratia tarjosivat Suomelle tien tulla itsenäiseksi valtioksi lopulta tasavaltana.
AKI ALANKO
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja histo- riaan erikoistunut freelancekriitikko ja -toimittaja.
”Tähtiherrat” sivistyksen takamailla
Heikki Nevanlinna: Suomalai- nen polaariretkikunta Lapissa 1882–1884. Suomen Tiedeseu- ra 2017.
Tieteellinen tutkimus on yhä kan- sainvälisempää, mutta se alkoi olla sitä jo 1800-luvulla, jopa täällä syrjäisessä Pohjolassa. 135 vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunta lähti mukaan kansainväliseen po- laarivuoteen perustamalla Sodan- kylään havaintoaseman, jolla Se- lim Lemströmin johtama retkikunta teki havaintoja Maan magneetti- kentästä, sääoloista ja revontulis- ta. Hanke ei ollut ihan halpa. Po- laarivuoden ja sitä seuranneen jatkovuoden kustannukset olivat nykyrahassa noin 600 000 euroa.
