88 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 0 9
vuoren Jannea, ei Elinaa, joka on muistoissaan tietenkin hieman su- rumielinen mutta sanoo Jannelle:
”Minä olen oppinut oleen sovin- nossa Jumalani kanssa. ...tuolla yl- häällä tiedetään paremmin.” Jan- nen elämänpettymyksen kertoja ilmaisee suoraan.
Sympaattinen kuva suositusta kirjailijasta
Tekeekö Rajala oikeutta painos- ten ja käännösten mestarille? Mie- lestäni tekee, vaikka painopisteis- tä ja teos ten tulkinnoista – tulkin- taperusteistakin – voidaan olla eri mieltä, paljonkin. Rajala kirjoit- taa vetävästi, väliin hauskastikin, ja Waltarin elämästä ja ajattelus- ta syntyy mielenkiintoinen ja eloi- sa kuva. Kirjailija näyttäytyy sym- paattisena, ahkerana, ammattitai- toisena ja psyykkisesti hieman hau- raana hahmona. Kirjailijan valtava tuotantokin tulee henkilökuvan ohessa esitellyksi varsin kattavas- ti, olkoonkin, että sitä puoliväkisin pyritään koko ajan suhteuttamaan kirjailijan elämään.
Unio Mystica on selvästi ilmais- tut lähtökohdat huomioon ottaen kelpo tietokirja. Sen pääkohde- ryhmä lienee suuri Waltari-fanien joukko, joka varmasti jaksaa lukea nämä reilut 800 sivua saatuaan hy- vää harjoitusta Waltarin tiiliski- vien parissa. Akateemiselle tutki- mukselle sen anti on vähäisempi juuri esitystavan suurpiirteisyy- den vuoksi.
Ansaitseeko paksuista romaa- neistaan tunnettu kirjailija paksun elämäkerran? Kustantajan mieles- tä kyllä, koska teos olisi saatu mah- tumaan pienempäänkin formaat- tiin vaikka vain parempilaatuista paperia käyttämällä. Vaakakupissa lienee painanut enemmän näyttä-
vä ulkokuori kuin kätevä käyttöliit- tymä. Unio Mystica näyttää hienol- ta hyllyssä ja sohvapöydällä mut- ta on hankalalukuinen kokonsa ja painonsa takia. Antti Tuuria mu- kaillen: kirjan lukemisessa kaipaa jo vinssiä tai väkipyörää. Hieno kansipaperi hyvine kuvineen hä- mää: tekstiin upotetuista valoku- vista osa on postimerkin kokoisia ja painojäljeltään tuskin sanoma- lehtikuvia kummempia.
Rajalan kuvauksen perusteella voi otaksua Waltarin itsensä kui- tanneen tämänkaltaisen paisutte- lun huvittuneesti hymähtämällä.
Muistomerkikseenkin hän toivoi Kauppatorille kunnollista pisuaa- ria, joka olisi omistettu Mika Wal- tarin muistolle.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja yli- opistonlehtori Suomen kielen ja koti- maisen kirjallisuuden laitoksella Hel- singin yliopistossa.
Uusliberalismin aavetta etsimässä
Pekka Kosonen
David Harvey: Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino 2008.
(A Brief History of Neoliberalism, 2005, suomennos Kaisa Koskinen). Heikki Patomäki:
Uusliberalismi Suomessa.
Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY 2007.
Suomalaisen uusliberalismin his- toria on varsin lyhyt, ellei olema- ton. Yksikään poliitikko tai tunnet- tu tutkija ei tiettävästi ole tunnus- tanut uusliberalismin oppia. On- kin haastetta kirjoittaa siitä mitä ei ole. Maailmalla tilanne ei ole yhtä
huono, uusliberalismin, neolibera- lismin, nimiin on sentään vannottu eri puolilla. Mutta ei läheskään yhtä tiuhaan kuin kriittiset kriitikot ovat uusliberalisteja löytäneet.
Uusliberalismiksi nimetyn opin ja politiikan merkitystä tai tär - keyttä ei toki voi kiistää. Mutta juu- ri tämän tärkeyden vuoksi käsit- teellinen täsmällisyys on tarpeen.
Onko uusliberalismi vallalla kai- kissa maissa, puolueissa ja yliopis- toissa? Käsitteen laajentaminen voi helposti tehdä siitä myös hämärän.
(Vrt. ”Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita.”) Seuraavassa arvioin, millaista valaistusta David Harvey ja Heikki Patomäki näihin kysy- myksiin tuovat.
David Harvey on tunnettu maantieteellisten erojen ja post- modernin maailman tarkasteluis- ta. Nyt hän pyrkii antamaan yleis- kuvan uusliberalismin kehitykses- tä ja seuraamuksista. Heti kärkeen voi todeta, että Harvey näkee kä- sitteen varsin laaja-alaisena, ei vain taloutena ja ideologiana, vaan mi- tä moninaisimpiin elämänaluei- siin tunkeutuvana ilmiönä. Silti ta- lous ja markkinat ovat eräänlainen ydin. Siten uusliberalismia määrit- tävät vahva yksityinen omistusoi- keus, vapaat markkinat ja vapaa- kauppa. Tärkeässä roolissa on ra- hoitusmarkkinoiden vapaus ja va- pauttaminen sääntelystä, kaiken finansiointi. Valtiolle jää ensi sijassa markkinoiden ja pääoman kasautu- misen edistäjän rooli (”uusliberalis- tinen valtio”).
Mutta mistä uusliberalistinen käänne johtui, Harvey kysyy. Taus- tana hän näkee toisen maailman- sodan jälkeisen järjestelmän, ”so- siaalisesti ankkuroitunueen libera- lismin” (embedded liberalism), joka toki perustui markkinamekanis-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 0 9 89 miin, mutta sosiaalisesti ja poliitti-
sesti säänneltyyn. Hyvinvointival- tio laajeni osana tätä järjestelmää, ja erityisesti läntisessä Euroopassa työmarkkinajärjestöjen yhteistyö pohjusti säänneltyjä markkinoita.
Harveyn mielestä järjestelmä toi- mi aikansa hyvin, mutta alkoi ra- pautua jo 1960-luvun lopulla. Va- luuttakurssijärjestelmä, kiinteisiin vaihtokursseihin ja dollariin pe- rustunut Bretton Woods -järjestel- mä tuli tiensä päähän 1970-luvun alussa. Uusia avauksia kaivattiin.
Kun sääntelyn lisäämisen vaihto- ehto ei toiminut, vapaiden mark- kinoiden (mukaan lukien työ- markkinat) ”palauttaminen” sai li- sää kannatusta. Tämä kannatus ei kuitenkaan syntynyt spontaanisti vaan edellytti suostunnan tuotta- mista. Suostuntaa tuotti vetoami- nen yksilönvapauksiin ja sen to- distelu, että vapaus sulki ulos muut vaihtoehdot – tunnettu TINA-op- pina (there is no alternative). Toki mielipiteen muokkausta toteutet- tiin systemaattisesti ajatushauto- mojen, useiden yliopistojen ja me- dian kautta. Harvey ei kuitenkaan tyydy esittämään näin suoravii- vaista kehityskulkua, vaan paikan- taa muutoksen taustalla yläluokan pyrkimyksen lisätä (palauttaa) ta- loudellista ja poliittista valtaansa.
Tämä luokkanäkökohdan koros- taminen erottaa Harveyn monista muista, muutoin samansuuntaista kuvaa piirtäneistä uusliberalistisen käänteen tulkitsijoista.
Vaikka yläluokan – oikeastaan suuromistajien ja huippujohta jien, ennen kaikkea finanssipääoman – intressit ovat keskiössä, kirjassa hah- motetaan laajasti uusliberalistisen teorian kehittelyä ja markkinointia.
Friedrich von Hayek ja Milton Fried- man nousevat odotetusti esiin. To-
sin herrat kutsuivat itseään liberaa- leiksi vailla etuliitettä, ja heidän taus- tansa oli jo viime vuosisadan vaih- teen molemmin puolin kehitellyssä uusklassisessa talous tieteessä. Vas- toin kirjan antamaa kuvaa uusklassi- nen taloustiede säilytti suurelta osin paikkansa myös toisen maailman- sodan jälkeisen säännellymmän ka- pitalismin aikana. Toki merkittävää painopisteen muutosta on tapahtu- nut, tärkeimpänä matalan inflaation tähdentäminen matalan työttömyy- den sijaan. Samalla on pyritty sään- telyn purkamiseen ja ammattiyhdis- tysliikkeen heikentämiseen. Harvey näkee uusliberalismin kytkeytyvän myös uuskonservatismin oppeihin, joissa moraalinen oikeamielisyys ja sen oikeuttama kansalaisten kont- rolli korostuvat. Taloudellisten ar- vojen rinnalle nousevat moraaliset arvot, mikä tekee uusliberalismista hyvin laaja-alaisen käsitteen.
Myös Patomäen kirjaan sisäl- tyy kansainvälisen uusliberalismin luonnehdintaa, joka on saman- suuntaista kuin Harveyn. Hänelle- kin uusliberalismin päätavoite on suojella yksityistä omistusoikeutta ja yksilöiden vapautta päättää, mi- tä omaisuudellaan tekevät. Koska laajaa julkista sektoria ei voi enää (tyystin) purkaa, yksityisomistus- ta ja markkinoita laajennetaan jul- kisorganisaatioiden sisään. Tähän liittyy uusi julkisjohtamisen oppi, New Public Management (NPM), joka onkin Patomäen kritiikin eri- tyinen kohde.
Harveylaisessa uusliberalismin tulkinnassa oudoksuttaa kaksi seik- kaa. Ensiksi, monessa kohdin hän paikantaa uusliberalismin teorian ja siitä poikkeavia käytännön rat- kaisuja. Uusliberalismi ei kuiten- kaan muodosta mitään yhtenäistä teo riaa, eikä mistään löydy yhtä uus-
liberalismin oppikirjaa. Uuslibera- lismin löyhä oppi voidaan konst- ruoida yksilöiden ja markkinoiden vapautta ajavien suuntausten poh- jalta, jotka kuitenkin monessa koh- din eroavat suuresti toisistaan. Si- ten käytännön toteutuksetkin luon- nollisesti vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Toiseksi, vaikka Harvey kirjan loppupuolella tunnistaakin tämän hajanaisuuden, hän kuiten- kin pyrkii niputtamaan mitä eri- tyyppisimpiä ratkaisuja ja valtioita saman yleiskäsitteen alle.
Ymmärrettävästi Thatcherin ajan Ison-Britannian ja Reaganin ajan Yhdysvaltojen muutokset saa- vat paljon huomiota. Ne jättivät jäl- kensä myös heitä seuranneeseen aikaan. Mutta sitten kirjo laajenee.
Mukaan mahtuvat Chile, Meksi- ko, Argentiina, Etelä-Korea – ja tie- tyin varauksin myös Ruotsi. Mui- takin maita vilahtelee. Erityishuo- mion saa kuitenkin Kiina. Tietenkin Deng Xiaopingin talousuudistusoh- jelma 1970-luvun lopulta on mer- kinnyt suurta käännettä Kiinan ta- louselämässä ja sen talouskasvu on ollut ällistyttävää. Kun kommunisti- sen puo lueen yksivalta ja kansalais- oikeuksien tukahduttaminen ovat kuitenkin samalla jatkuneet, Kiina sopii hankalasti Harveyn hahmot- telemaan uusliberalismin kaavaan.
Jos puhutaan kissatermein, Harvey tuntuu kannattavan Dengin tulkin- taa ”ei ole väliä, onko kissa ruskea vai musta, kunhan se pyydystää hiiriä”.
Ehkä sillä ei ollut väliä Dengin po- litiikassa, mutta tutkijan pitäisi pys- tyä erottamaan eriväriset kissat toi- sistaan.
Uusliberalismin aikaansaan- noksista Harvey ja Patomäki ovat samoilla linjoilla. Talouskasvu ei ole luvatusti nopeutunut, omai- suudet ovat keskittyneet ja eriar-
90 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 0 9
voisuus kasvanut. Muitakin ongel- mia, kuten ympäristötuhot, luetaan uusliberalismin ”saavutuksiin”.
Heikki Patomäen varsinaisena tutkimuskohteena on uusliberalis- min suomalainen versio. Alkusoit- tona hän pitää rahoitusmarkkinoi- den vapauttamista 1980-luvulla.
Tästä edetään kilpailukykypolitii- kan hallitsevaan asemaan, julkis- hallinnon uudistamiseen ja Suo- men lännettymiseen. Aika kattava siis tämäkin uusliberalismin käsit- teellistäminen.
Vaikka nykyisin kilpailukyky- politiikka usein nähdään suhteel- lisen uutena ilmiönä, Patomäki osoittaa tuntevansa suomalaisen kilpailukykyajattelun pitkän his- torian. Toki hintakilpailukyvystä on siirrytty ns. reaaliseen kilpai- lukykyyn. Patomäelle julkishallin- non muutosprosessi on kuitenkin keskiössä. Tässä prosessissa mark- kinoita laajennetaan julkisorgani- saatioiden sisään. Tämä merkitsee tehostamista ja kilpailullisia mark- kinoita, tulosohjausta ja budjetti- kehystä. Näihin liittyy myös kan- nustava palkkaus. Suurin osa kan- salaisista kokenee julkishallin- non muutokset kuitenkin julkisten (kuntien järjestämien) palveluiden markkinavetoisuutena, jota kir- jassa ei juurikaan käsitellä. Mutta kun Suomen lähentymistä länteen pidetään oikoisesti muuttumise- na uusliberaaliksi länsimaaksi, tu- lee kysyneeksi, kuinka paljon eri- laisia asioita (Nato-jäsenyyttä myö- ten) voidaan niputtaa uusliberalis- min käsitteen alle.
Eikö Suomi kuitenkin ole menes- tynyt hyvin: maailman kilpailuky- kyisimpiä maita, nopea talouskas- vu, tasa-arvo, maailman oppivim- mat oppilaat… Illuusioita, sanoo Patomäki. Kansainvälisten kilpailu-
kykyvertailujen kritiikki on sinänsä perusteltua. Muitakin vertailuja on käytetty tarkoitushakuisesti. Mitta- rikeskustelu onkin tarpeellista; lii- an usein vertailuja luetaan kritiikit- tömästi. Patomäen keskeinen argu- mentti kuitenkin on, että vaikka me- nestystä olisikin osoitettavissa (siis hänen edellä esittämänsä kritiik- ki olisi perusteetonta?), uuslibera- lismista poikkeavat vaihtoehtoiset ratkaisut olisivat johtaneet parem- paan tulokseen. Rahoitusmarkki- noiden vapauttamisen ja lamapoli- tiikan kritiikin jakavatkin nykyisin monet tutkijat. Sen sijaan laman jäl- keisestä uudesta uljaasta ”informaa- tio-Suomesta” Patomäellä on suh- teellisen vähän sanottavaa, lähinnä hän kritisoi Castellsin (ja Himasen) naiivia verkostoajattelua.
Uusliberalismia voidaan siis näh dä eri tavoin ja mitä erilai- simmissa yhteyksissä. Itse pidän mielek käänä puhua rajatummin markkinaliberalismista. Uuslibera- lismin käsitettä on perusteltu sillä, että sen kannattajiksi luetut henki- löt pyrkivät palauttamaan klassisen liberalismin arvot. Mutta sitä he ei- vät tee: nykyinen markkinalibera- lismi poikkeaa selvästi klassisesta liberalismin teoriasta. Markkina- liberalismin käsite soveltuu silloin, kun markkinat kohotetaan ensisi- jaiseksi toimintaperiaatteeksi, jota on syytä soveltaa tavaramarkkinoi- den ohella myös hyvinvointi-, kou- lutus- ja kulttuuripalveluissa. Silti on syytä muistuttaa siitä, että mark- kinat eivät koskaan toimi tyhjiös- sä: markkinoilla on omat ja mait- tain vaihtelevat sosiaaliset ja kult- tuuriset perustansa. Myös julkisen vallan toiminta – joskin eriasteises- ti – kuuluu jokaiseen markkinata- louteen, niihinkin joissa vanno- taan (täysin) vapaiden markkinoi-
den nimiin. Aatteiden taistelussa markkinaliberalismi on kyllä vii- meisten parin–kolmenkymmenen vuoden ajan ollut vahvoilla.
Vuonna 2008 puhjennut maa- ilmanlaajuinen finanssikriisi ja si- tä seurannut talouskasvun hidas- tuminen on johtanut nopeasti uu- delleenarviointeihin. Jopa Yhdys- valloissa ja Isossa-Britanniassa markkinaliberalismin kritiikki on yleistynyt, ja julkisen vallan väliin- tuloa vaaditaan. Samoilla linjoilla on Suomen johtavan hallituspuo- lueen, Keskustan, puheenjohtaja.
Vielä ei ole selvää, kuinka paljol- ti valtion tuki ja takaukset toteu- tuvat finanssilaitosten ja suuryri- tysten suojeluna (tästä on viittei- tä), ja kuinka suhdanneluontoinen tällainen ”kääntymys” on. Joka ta- pauksessa markkinaliberalismin autuaak sitekevyys on kiistetty.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonleh- tori Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.
Korjaus
Kari Lagerspetzin artikkelissa ”Bio- loginen ihmiskäsitys” (Tieteessä ta- pahtuu 1/2009, s. 8) muuttui ”mil- joona miljoonaa” taitossa miljoo- naksi. Pahoittelemme!
Tässä lause korjattuna:
...hermosolujen välisiä synapse- ja on ihmisen keskushermostossa arvioitu olevan 10 miljoonaa mil- joonaa.
