Tiedebarometrin (2001) mukaan yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että poliittisessa päätöksenteossa käytetään aivan liian vähän hyväksi tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa. Maassamme arvostetaan tutkimusta ja hyväksytään tieteeseen sijoittaminen; tutki- mukseen panostuksemme asukaslukuun näh- den onkin toiseksi suurinta maailmassa. Suo- malaisten tutkijoiden kansainvälistä näky- vyyttä rajoittaa vain kansakuntamme pienuu- desta johtuva absoluuttisen tutkimusvolyymin pienuus, 0,6 % koko OECD:n volyymistä. Ko- timaassa odotukset tutkimustiedon vaikutta- vuudesta taloudelliseen kehitykseen ja ihmis- ten hyvinvointiin ovat suuret.
Edellisen tiede- ja teknologianeuvoston laa- timassa katsauksessa (2000) Suomen kehitys- suunniksi hahmotettiin: 1) tietoteollisuuden edellytysten kehittäminen, 2) sosiaalisen, ta- loudellisen ja kulttuurisen kehityksen tukemi- nen, 3) uusien kasvualojen tunnistaminen ja yritystoiminnan edellytysten kehittäminen, 4) tiedon ja osaamisen levittäminen alueellisen kehityksen edistämiseksi ja 5) tiedon ja osaa- misen perustan vahvistaminen koulutuksen kautta. Pääministerin johtaman tiede- ja tek- nologianeuvoston kannanotoilla on vaikutusta päätöksentekoon. Tietoteollisuuteen ja koulu- tukseen on sijoitettu varoja, kasvualoja on tun- nistettu mm. bioteollisuuden alueelta, mikä näkyy sinne suuntautuneissa rahavirroissa, ja alueellisia osaamiskeskuksia vahvistettu. On syntynyt alueellisia kasvukeskuksia, kuten esimerkiksi Jyväskylän seudulle.
Onko kritiikki tieteellisen tutkimuksen vä- häisestä huomioonotosta päätöksenteossa lainkaan aiheellinen? Eri tieteenaloja edusta- vien henkilöiden vastaukset kysymykseen voisivat olla erilaisia, mutta psykologian tutki- jana minun on helppo yhtyä kritiikkiin. En tar- koita, että Suomessa ei haluttaisi kuulla tutki- joiden mielipiteitä. Päinvastoin. Suomalaiset
tutkijat eivät elä norsunluutornissa, vaan mo- net heistä vaikuttavat aktiivisesti ympäristön- sä kehitykseen.
Amerikkalaiset kollegani ovat suuresti hämmästyneitä, kun kerron, missä laajuudes- sa suomalainen professori vedetään osallistu- maan yhteiskunnallisiin asioihin, esitelmöi- mään eri tilaisuuksissa ja esittämään kannan- ottoja työryhmille ja eduskunnan valiokunnil- le. Lähestymiskynnys on matala toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa paikkakuntalaiset ja yli- opiston kampus ja niin muodoin päätöksente- kijät ja tutkijat saattavat elää täysin erillistä elämää. Se aiheuttaa tutkijoiden keskuudessa myös turhautumista, koska tutkimustiedolla ei tunnu olevan käyttöarvoa. Suomi näyttää suuren maan tutkijoista ihmeelliseltä laborato- riolta, jossa voidaan toteuttaa harvinaislaatui- sia tutkimuksia, kuten samojen ihmisten kehi- tyksen seuruuta vuosikymmenien ajan tai kat- taviin kaksosrekistereihin perustuvia perin- nöllisyystutkimuksia, ja maana jossa myös ha- lutaan kuulla tutkimustuloksista.
Kollegani sanovat, että Yhdysvalloissa tut- kimustuloksiin kiinnitetään huomiota vain, jos media ottaa ne jostakin syystä myllytettäväk- seen. Usein takana on taitava tiedetoimittaja, joka syöttää tiedon julkisuuteen omine vali- kointeineen ja tulkintoineen. Esimerkkinä täs- tä voisi mainita 1998 ilmestyneen Susan Harri- sin kirjan The Nurture Assumption: Why Child- ren Turn Out the Way They Do(suom. Kasvatuk- sen myytti, Art House 2000), josta amerikkalai- set tiedotusvälineet tekivät suuren numeron.
Popularisoiva kirja väitti, että vanhemmilla ei ole mitään tai on enintään hyvin vähän vaiku- tusta lastensa kehitykseen ja että vanhempien vaikutuksen korostaminen on sivuuttanut ge- neettisen perimän merkityksen ja tovereiden vaikutuksen. Se ilmeisesti viehätti ihmisiä, koska se ikään kuin vapautti vanhemmuuden vastuusta. Väitteet saivat alan arvostetut tutki-
I T T E E E S
SÄ
T A
PAHT UU
3
Tieteellinen tutkimus ja päätöksenteko
Lea Pulkkinen
jat nousemaan takajaloilleen. Omilla tieteelli- sillä foorumeillaan he vakuuttivat, että Harri- sin esittämät tulokset olivat vanhentuneita ja tutkimustulokset väärin ymmärrettyjä. Tutki- joiden kannanotot levisivät kuitenkin vain ammattipiireihin.
Missä sitten on meidän ongelmamme, jos se ei ilmene kiinnostuksen puutteena tutki- mustietoon? Oman alani kannalta ongelman yksi puoli on siinä, että monet psykologiset teemat, jotka liittyvät esimerkiksi lasten hy- vinvointiin, ovat arkipäiväisiä. Jokaisella ihmi- sellä on niistä omakohtaisia kokemuksia. Sil- loin on vaarana, että poliittinen argumentointi perustetaan niihin asettamatta omien koke- musten yleistettävyyttä kyseenalaiseksi. Pää- töksenteko politisoidaan puolueiden voima- suhteiden mukaiseksi asioissa, joiden tulisi ol- la puoluepolitiikan ulkopuolella. Tästä on seu- rannut suomalaisen perhepolitiikan sekavuus.
Kaikkien puolueiden kannattajilla on lapsia ja nuoria. Heidän psyykkistä hyvinvointiaan kuvaavat indeksit eivät vaihtele puolueesta toiseen, joten niitä koskevien kysymysten pi- täisi olla erillään puoluepolitiikasta. Ei tulisi mieleenkään taistella puoluepoliittisesti siitä, kielletäänkö myrkylliseksi todettu ravintoaine vai ei. Vastaavasti pitäisi löytyä yksimielisyyt- tä siitä, miten tuetaan lasten ja nuorten psyyk- kistä hyvinvointia.
Toinen puoli ongelmaa on siinä, että tutki- jat, näkyäkseen kansainvälisessä tieteessä, jul- kaisevat tärkeimmät tutkimuksensa englannin kielellä. Aika ei useinkaan enää riitä niiden kirjoittamiseen toiseen kertaan suomeksi. Tut- kijat ovat meillä jo muutoinkin erittäin kuor- mitettuja. Olisi suureksi avuksi, jos meillä olisi hyvän teoreettisen ja tilastotieteellisen koulu- tuksen saaneita tiedetoimittajia, jotka voisivat seurata alan tutkimusta ja toimia tulkkina pää- töksentekijöiden ja yleisön suuntaan. Yhteis- kuntatieteellinen tutkimus saa nykyisin hyvin vähän sijaa esimerkiksi päivälehdissä ilmei- sesti tiedetoimittajien vähyyden takia. Tiede- barometrin tulokset näyttäisivät osoittavan kuitenkin, että kiinnostus tieteellisiä tuloksia kohtaan on yhtä suurta kuin urheilua ja viih- dettä kohtaan. Tiedonvälityksessä on kuiten- kin suuria eroja tieteen tappioksi. Eipä ihme, että vain kolmasosa suomalaisista on tyyty- väisiä tieteestä ja sen tuloksista tiedottamisen määrään.
Jyväskylän yliopistossa toteuttamassani sa- mojen henkilöiden (alun perin 369) seuruutut- kimuksessa (Lapsesta aikuiseksi), joka on jat-
kunut 8 vuoden iästä 42-vuotiaaksi, on saatu hätkähdyttäviä tuloksia. Nämä tuoreet, jul- kaistavana olevat tulokset osoittavat, että kou- luaikainen kehitystausta ennustaa sosiaalista toimintakykyä aikuisiässä niin vahvasti, ettei juuri kukaan, jolla oli keskimääräistä parempi kehitystausta, ollut toimintakyvyltään keski- määräistä heikompi. Vastaavasti juuri kukaan, jolla oli keskimääräistä heikompi kehitystaus- ta, ei ollut toimintakyvyltään keskimääräistä parempi. Hyvä kehitystausta sisälsi kodin psykologisen ilmapiirin, kuten vanhempien hyvän keskinäisen suhteen, lapsen hyvän suh- teen isäänsä, äidin huolehtivaisuuden, van- hempien hallitun alkoholin käytön ja lapsen sosiaaliset taidot ja kiinnostuksen koulun- käyntiä kohtaan. Hyvä sosiaalinen toiminta- kyky käsitti puolestaan vakaan työuran, halli- tun alkoholin käytön ja yhteiskuntaan sopeu- tumisen.
Päätöksenteon kannalta tulokset merkitse- vät yksiselitteisesti ensinnäkin sitä, että van- hemmuus kaipaa tukea. Sitä voidaan antaa linjakkaalla perhepolitiikalla, joka osoittaa vanhemmuuden arvostusta, sekä vanhem- muuden tiedollisella tukemisella. On omituis- ta, että tietoa arvostavassa koulutusyhteiskun- nassa ei ole mitään järjestelmää, joka takaisi ihmisten tiedollisen valmentamisen vanhem- muuteen. Jos tiedolla ei olisi mitään merkitys- tä, niin miksi jokaiselta, joka ottaa hoiviinsa toisen ihmisen lapsen, vaaditaan pitkälle me- nevä koulutus?
Toiseksi tulokset merkitsevät sitä, että olisi etsittävä lasten kehitystä suojaavia tekijöitä kodin ulkopuolelta, jos kodin voimavarat ovat riittämättömät. Katseet voidaan kääntää kou- lulaitokseen, joka yhteiskunnallisena instituu- tiona tavoittaa kaikki lapset. Koulun tehtävä on ollut kuitenkin lasten psyykkisen hyvin- voinnin kannalta toisin määritelty. Koulun mahdollisuuksia edistää lasten sosiaalisen pääoman muodostumista ja sosiaalista kehi- tystä on tarkoitus selvitellä syksyllä 2002 alka- vassa valtakunnallisessa MUKAVA-hankkees- sa. Nimi tulee sanoista muistuttaa kasvatus- vastuusta, mutta sillä tarkoitetaan myös mu- kavien lasten kasvattamista ja mukavan kou- lun kehittämistä.
Kolmanneksi tutkimustulokset merkitsevät sitä, että perustutkimuksen ja päätöksenteon väliin olisi saatava kokeilevaa soveltavaa tut- kimusta. Yhteiskuntatieteellisillä aloilla siihen ei ole juuri mitään mahdollisuuksia, koska ei ole mitään tahoa, joka rahoittaisi tämänlaa-
T I ET EE
S S
ÄT
A P A T H U U
4
tuista tutkimusta. Maassamme on TEKES (tek- nisten innovaatioiden kehittämiskeskus), joka myöntää varoja teknisten ideoiden tuotteista- miseen taloudellisen pääoman lisäämiseksi.
Suomeen tarvittaisiin myös SOKES (sosiaalis- ten innovaatioiden kehittämiskeskus) rahoitta- maan sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kar- tuttamiseen tähtäävien ideoiden kokeilua käy- tännössä. Päätöksenteko olisi tällaisten tutki- musten pohjalta luotettavampaa kuin mielipi- teisiin perustuvana.
Sosiaalinen koheesio ja syrjäytymiseen liit- tyvä problematiikka ovat teemoja, joihin olisi voitava päätöksenteon keinoin puuttua. Muu- toin on vaarana, että luokkajako, joka nyt on
syntymässä perheiden psykologisessa hyvin- voinnissa esiintyvien erojen takia, kumuloituu vaikeasti hallittavaksi ongelmaksi. Se vaaran- taa niin yksilöiden hyvinvointia psyykkisten kustannusten takia kuin kansakunnan hyvin- vointia taloudellisten kustannusten takia.
Maaperämme on kuitenkin vielä otollinen so- siaalisille innovaatioille, joita myös teknolo- gian puolella kaivataan. Nyt olisi aika antaa niiden kokeilulle tilaisuus.
Kirjoittaja on akatemiaprofessori Jyväskylän yli- opiston psykologian laitoksella. Hänelle myönnet- tiin valtion tiedepalkinto vuonna 2001.
I T T E E E S
SÄ
T A
PAHT UU
