"Oulun lääni selvittää pakolaisilmapiiriä" : pakolaiset ja turvapaikanhakijat Kainuun Sanomien uutisissa vuosina 1979, 1991 ja 1999

”Oulun lääni selvittää pakolaisilmapiiriä”

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat Kainuun Sanomien uutisissa vuosina 1979, 1991 ja 1999.

Pro gradu- tutkielma

Anna-Reetta Kyllönen

Yhteiskuntapolitiikka

Itä- Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden laitos

Kevät 2017

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Anna-Reetta Kyllönen Työn nimi

”Oulun lääni selvittää pakolaisilmapiiriä”: Pakolaiset ja turvapaikanhakijat Kainuun Sanomien uutisissa vuosina 1979, 1991 ja 1999.

Oppiaine

Yhteiskuntapolitiikka

Työn laji

Pro gradu- tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Laura Assmuth Aika

Kevät 2017 Sivumäärä

75 Tiivistelmä - Abstract

Tämän tutkielman tarkoituksena on valaista pakolaisia ja turvapaikanhakijoita koskevaa uutisointia Kainuun Sanomissa vuosina 1979, 1991 ja 1999. Käsittelen pro gradu- tutkielmassa sitä, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on puhuttu eri aikakausina ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet puhetapojen taustalla. Valitsin nämä aikakaudet siitä syystä, että halusin tarkastella uutisointia historiallisena jatkumona. Halusin erityisesti tutkia maakuntalehteä ja paikallistason diskursseja, joten valitsin tästä syystä Kainuun Sanomat. Kainuun Sanomia ei ole aikaisemmin tutkittu tästä näkökulmasta, joten aineisto tarjoaa uutta tietoa tästä

aihepiiristä.

Käytän tässä tutkielmassa aineiston analyysin työkaluna diskurssianalyysiä, sillä se soveltuu kaikkein luontevimmin sanomalehtiaineiston analysointiin ja pakolaisiin liitettävien

merkitysten tutkimiseen.

Pakolaiset näyttäytyvät kaikkien aikakausien uutisissa melko samalla tavalla. Uutisointi lähtee liikkeelle hallitsemattoman tilanteen kuvaamisesta, jonka jälkeen siirrytään

käsittelemään pakolaisuuden humanitäärisiä kysymyksiä. Tämän jälkeen puhetavat keskittyvät viranomaistoimenpiteiden ja päätöksenteon kuvaamiseen. Paikallistason diskursseja esiintyy vuosien 1991 ja 1999 aineisto- osioissa, joista aiemmassa keskityttiin lähinnä pohtimaan pakolaisten sijoittamista Oulun läänin alueelle. Vuoden 1999 aineisto- osiossa paikallistason diskurssit saavat enemmän näkyvyyttä, kun Kajaaniin perustetaan pakolaisten vastaanottokeskus Salmijärvelle.

Asiasanat

Turvapaikanhakija, pakolainen, maakuntalehti, Kainuun Sanomat, diskurssianalyysi, paikallisuus

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

Sisällys

1 JOHDANTO ... 1

2 TUTKIMUKSEN TAUSTAA JA TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 5

2.1 Maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset mediassa ... 8

2.2 Pakolaisuus Suomessa 1920- luvulta tähän päivään ... 10

2.3 Suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin 1980- 2000- luvuilla ... 16

2.4 Suomen ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikan taustaa ... 18

3 METODOLOGIA ... 21

3.1 Tutkimusaineisto ja sen metodologiset lähtökohdat ... 21

3.2 Aineiston kerääminen työvaiheena ... 22

3.3 Diskurssianalyysi aineiston työkaluna ... 24

3.4 Diskurssianalyysin teoreettista taustaa ... 25

3.5 Kontekstin merkitys diskurssianalyysissä ... 27

3.6 Diskurssikäytännöt ja painettu media diskurssikäytäntönä ... 28

3.7 Diskurssien muodostaminen aineiston pohjalta ... 29

4 VIETNAMIN VENEPAKOLAISET 1979 ... 31

4.1 Aineistosta yleisesti ... 31

4.2 ”Pakolaistulva” ja ”pakolaisongelma”: hallitsemattomuuspuhe ... 32

4.3 ”Kaikkien on autettava pakolaisia”: humanitäärisyyspuhe ... 34

4.4 ”Sata venepakolaista tullaan sijoittamaan-”: viranomaispuhe ... 36

4.5 ”Pakolaisten koulutusta suunnitellaan”: sopeuttamispuhe ... 38

4.6 Yhteenveto ... 39

5 SOMALIAN PAKOLAISET 1991... 41

5.1 Aineistosta yleisesti ... 41

5.2 ”Luvaton maahantulo kuriin”: hallitsemattomuuspuhe ... 42

5.3 Turvapaikanhakijat ja pakolaiset politiikan kohteina ... 44

5.4 ”Turvapaikatta jäävät somalit takaisin Neuvostoliittoon”: viranomaispuhe ... 46

5.5 ”Kajaani voi ottaa lisää pakolaisia”: paikallispoliittinen puhe ... 47

5.6 ”Pommiräjähdys säikytti pakolaisia”: ilkivaltapuhe ... 49

5.7 Yhteenveto ... 51

6 ITÄ-EUROOPAN ROMANITURVAPAIKANHAKIJAT 1999... 53

6.1 Aineistosta yleisesti ... 53

6.2 ”Huutava pula”: humanitäärisyyspuhe... 55

6.3 ”Kajaani on valmis ottamaan pakolaisia”: viranomaispuhe ... 56

6.4 ”Romanilasten koulutaival alkaa syyskuussa”: kotouttamispuhe ... 57

6.5 ”Vuolijoki ottaa lisää pakolaisia”: kunnan uudet asukkaat ... 59

6.6 ”Slovakialaisille viisumipakko”: ”Elintasopakolaiset” ... 61

6.7 Yhteenveto ... 62

7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 64

Lähteet ... 71 Liite ...

1

1 JOHDANTO

Pakolaiset ovat olleet osana Suomen historiaa läpi 1900-luvun. Suomeen ollaan tultu Neuvosto- Venäjän puolelta, Neuvostoliitosta, Chilestä, Vietnamista ja viime vuosikymmeninä pääasiassa Somaliasta ja Lähi-Idän maista. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tulleet niin vainoamisen uhreina kuin sodan jaloista. Monet heistä ovat halunneet jättää vanhan kotimaan taakseen ja aloittaa uuden turvallisemman elämän vastaanottomaissa. Maailmansotien välisenä aikana pakolaiset saapuivat pääasiassa naapurimaastamme Neuvostoliitosta niin kutsuttuina heimopakolaisina, joten heidän kanssaan ei ollut kokemuksia erilaisesta kulttuuriperimästä vaan heidät koettiin osana Suomen kansaa nationalismin ja heimoaatteen huumassa. Ensimmäiset vieraasta kulttuurista saapuneet pakolaiset olivat Chilen pakolaiset, jotka saapuivat räntäsateiseen Suomeen loppusyksyllä 1973. Heidän tulonsa aiheutti jonkin verran hämmennystä, koska Suomessa ei oltu vielä totuttu ulkomaalaisiin samalla tavalla kuin nykyisin. Maassa ei myöskään ollut johdonmukaista pakolaispolitiikkaa saatikka vastaanottokeskusjärjestelmää.

Seuraava pakolaisryhmä saapui Vietnamista Suomeen elokuussa 1979. Syyt lähdölle olivat hyvin monimuotoisia: Vietnamin kiinalaiset lähtivät pakoon vainoamista sekä väkivaltaa johtuen Kambozhan huonontuneesta tilanteesta, joka puolestaan vaikutti Kiinan ja Vietnamin välien huonontumiseen (Vietnam- Seura ry 2017). Vietnamilaisia pakolaisia sijoitettiin Suomeen, koska kansainväliset sopimukset olivat alkaneet velvoittamaan myös Suomen valtiota pakolaisten vastaanottoon liittyvissä kysymyksissä, sillä Suomi oli allekirjoittanut vuonna 1968 Geneven pakolaissopimuksen (Vilkama 2012). Näiden vietnamilaisten pakolaisten vastaanottaminen oli alku Suomen pakolaispolitiikan muodostumiselle sekä kansainvälisemmälle Suomelle, jonka täytyi alkaa valmistautua uuteen globaalimpaan elämäntapaan.

Tämä tutkielma käsittelee pakolaisia Kainuun Sanomissa vuosina 1979, 1991 ja 1999. Aihe puhutteli minua ajankohtaisuutensa vuoksi syksyllä 2015, kun aloin suunnitella pro gradu-

2 tutkielman kirjoittamista. Kyseisenä ajankohtana pyrki historiallisen paljon turvapaikanhakijoita Suomeen ja muualle Eurooppaan Syyrian sekä muiden Lähi- Idän alueiden levottomuuksien ja sotatilojen vuoksi. Monen turvapaikanhakijan lähdön syy oli ääri- islamistinen järjestö Isis, joka lietsoi pelkoa länsimaissa ja turvapaikanhakijoiden kotimaissa, jossa se yritti värvätä nuoria miehiä joukkoihinsa väkivallalla uhaten. Isis on tehnyt lukuisia kuolonuhreja vaatineita terrori-iskuja Eurooppaan vuosien 2015- 2016 välisenä aikana, jonka vuoksi turvallisuustoimenpiteitä on täytynyt kiristää Euroopassa. Aihepiiri kiinnosti myös siitä syystä, että se on aiheuttanut reaktioita suuntaan jos toiseenkin sosiaalisessa mediassa ja valtamediassa. Pakolaisuus ja siitä aiheutuneet lieveilmiöt ovat herättäneet kysymyksiä kansalaisten turvallisuudesta maahantulijoiden tekemien rikosten- ja terrorismipelon vuoksi ja vastaavasti pelkoja rasististen tekojen yleistymisestä. En halunnut kuitenkaan käsitellä pakolaisuutisoinnin nykytilaa vaan ulottaa tutkimukseni paljon pidemmälle aikavälille, joka tarjoaisi tietoa siitä, miten eri pakolaisryhmistä on puhuttu mediassa eri aikakausina ja mitkä mahdolliset tekijät ovat vaikuttaneet taustalla uutisoinnin laatuun ja puhetapoihin.

Valitsin vuosien 1979, 1991 ja 1999 Kainuun Sanomien vuosikerrat tarkasteluun, koska ajattelin niiden tarjoavan tietoa pakolaisista historiallisesti ja ennen kaikkea siitä, miten pakolaisista on puhuttu eri aikakausina ja erilaisissa poliittisissa tilanteissa. Lisäksi uutisointi luo pakolaisille position suhteessa muuhun väestöön. Näiden vuosikertojen kohdalla on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota Suomen poliittiseen ja maantieteelliseen asemaan kunakin hetkenä: 1979 elettiin Neuvostoliiton vaikutuspiirissä eikä ulkomaalaisia ollut Suomessa yhtä paljon kuin nykyisin, koska tänne pääseminen oli tehty lakien osalta hankalaksi. Lisäksi maastamuutto oli huomattavan paljon runsaampaa kuin maahan pyrkivien lukumäärä. Vuonna 1979 elettiin myös hyvinvointivaltion rakennuskautta, jonka vuoksi työttömyys oli alhaisempaa, kuin seuraavan vuosikerran kohdalla ja vastaavasti vuoden 1999 aineistossa. Nämä tekijät ovat taustavaikuttaneet kunkin ajan uutisointiin ja ilmapiiriin.

Valitsin Kainuun Sanomat tutkimusaineistoksi sillä perusteella, että halusin saada valtakunnallisesti vaikuttavan median sijaan tietoa siitä, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on kirjoitettu pienemmän levikin maakuntamediassa. Kainuun alue on Kajaanin seutua lukuun ottamatta hyvin harvaan asuttua ja perifeeristä. Halusin selvittää tästä syystä onko alueen sijainnilla, eli perifeerisyydellä, ollut vaikutusta uutisoinnin sävyyn ja tätä kautta muodostanut lukijoille tietynlaista kuvaa pakolaisista. Kiinnostavaa oli myös se, että onko olemassa alueellista diskurssia,

3 jolla perustellaan pakolaisten vastaanottoa tai vastaanottamattomuutta. Näiden asioiden lisäksi tiesin pakolaisten synnyttäneen paljon keskustelua Suomen pohjoisosissa, koska heidän on haluttu kotoutuvan ja sopeutuvan myös muualle kuin Etelä- Suomeen. Pakolaisten kuntiin sijoittamisella on haluttu tasata etelään kohdistunutta muuttopainetta, sekä tasata alueellista huoltosuhdetta näin kuitenkaan onnistumatta.

Tutkielmani tarkoitus on etsiä vastauksia näihin tutkimuskysymyksiin:

1) Miten pakolaisista on puhuttu eri aikakausina paikallisessa sanomalehdessä?

2) Minkälaisia diskursseja pakolaisista puhuttaessa käytetään? Millaisissa rooleissa pakolaiset näyttäytyvät uutisissa?

3) Saavatko jotkin diskurssit aineistossa enemmän näkyvyyttä kuin toiset?

4) Miten pakolaisista puhutaan paikallistason uutisissa verrattuna kotimaan uutisiin?

Olen valinnut tutkimukseni aineiston analysointitavaksi diskurssianalyysin, koska se soveltuu mielestäni kaikkein luontevimmin sanomalehtiaineiston tutkimiseen. Diskurssianalyysi on mahdollistanut sen, että olen voinut tutkia tässä tutkielmassa kielen luomia merkityksiä, eli tässä yhteydessä pakolaisuuteen liitettäviä puhetapoja, joita mediassa yleisimmin käytetään. Diskurssit ovat toisin sanoen vakiintuneita puhetapoja, joissa käytetään usein samoja sanoja tuomaan erilaisille asioille merkityksiä.

Tutkielmani koostuu neljästä osasta: taustasta ja teoriasta, metodologiaosuudesta, kolmesta analyysiluvusta sekä viimeisenä johtopäätöksistä, jossa vastaan yllä esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Taustat ja teoriat osuudessa kerron miten pakolaiset ja maahantulijat ovat näkyneet mediassa aikaisempien tutkimusten valossa sekä erittelen Suomeen kohdistunutta pakolaisuutta viimeisen sadan vuoden ajalta, jotta pakolaisuus juuri Suomessa tulisi paljon ymmärrettävämmäksi ilmiönä. Tässä osiossa kerron myös aikaisempia tutkimustuloksia pakolaisiin suhtautumisesta sekä maahanmuuttopolitiikasta Suomessa 1900- ja 2000- luvuilla.

4 Metodologiaosuudessa kerron tutkielman työvaiheista, diskurssianalyysin luonteesta ja sen sopivuudesta oman aineistoni suhteen. Esittelen myös diskurssianalyysiä media-aineiston työkaluna sekä kielenanalysointi tapana, koska diskurssianalyysin tarkoituksena on tutkia kielen ja sen käyttäjien luomia merkityksiä ja kielen konstruoivaa tapaa kuvata maailmaa. Sanomalehdillä on ollut aikaisemmin nykyistä suurempi rooli tiedon välittäjänä ja merkitysten luojana, kuin tänä päivänä, sillä kansalaisilla on nykyisin enemmän valinnan vapautta erilaisten medioiden suhteen sekä vapaampi pääsy tiedon äärelle internetin ansiosta.

Analyysiosio puolestaan rakentuu eri vuosikymmenien mukaan. Lähden liikkeelle historiallisen jatkumon mukaisesti eli aloitan analyysiosan ensimmäisen luvun vuoden 1979 Vietnamin venepakolaisista kertovista uutisista. Tämän jälkeen siirryn vuoden 1991 Somalian pakolaisiin ja viimeisenä käyn läpi vuoden 1999 Itä- Euroopan romanipakolaisia käsitteleviä uutisia. Jokaisen vuosikerran luvut alkavat aineiston yleisellä kuvailulla eli uutisartikkeleiden erittelyllä kotimaan uutisiin, paikallisuutisiin ja ulkomaanuutisiin. Olen myös laskenut artikkeleiden kokonaislukumäärän ja jaotellut kirjoitukset genreittäin. Päätin kuitenkin jättää mielipidekirjoitukset sekä muut vapaammat kirjoitukset analyysin ulkopuolelle, sillä niitä oli analyysiä varten liian vähän aineistossani. Tämä työvaihe on ollut tutkielman kannalta hyvin tärkeä, sillä se on antanut kuvan siitä miten merkittävä aihe pakolaiset ovat olleet eri aikakausina kyseisessä sanomalehdessä ja minkälaista kuvaa heidän tulostaan on luotu niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla.

5

2 TUTKIMUKSEN TAUSTAA JA TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Maahanmuuttajien määrä on moninkertaistunut Suomessa vuosien 1990- 2015 välisenä aikana (Tilastokeskus, 2015). Ennen 1990-lukua Suomi näyttäytyi ennemmin maastamuuttomaana kuin maahanmuuttomaana. Monet suomalaiset lähtivät 1900- luvun alussa siirtolaisina työn- ja paremman elintason toivossa Amerikkaan ja 1960- 1970 -luvuilla Ruotsiin samoista syistä.

Suomeen on muuttanut pakolaisena vuosien 1973- 2012 välisenä aikana 42524 henkilöä, joista osa on todennäköisesti muuttanut pois (Pakolaisapu 2017). Maahantulijoiden vähäisyys näkyy myös siinä, että vasta vuonna 1986 otettiin käyttöön ensimmäiset pakolaiskiintiöt, joiden suuruus on noussut alkuaikojen 100 pakolaisesta (Jaakkola 1989, 26) nykyiseen reiluun tuhanteen pakolaiseen vuodessa (Pakolaisapu 2017). Tämän lisäksi turvapaikanhakijoiden määrät ovat lisääntyneet pitkittyneiden konfliktien vuoksi. Turvapaikanhakijoiden määrät moninkertaistuivat Suomessa ensimmäisen kerran somalialaisten tulon myötä vuonna 1990, jolloin maahan hakeutui vuosien 1990- 1993 välisenä aikana 2000- 3700 turvapaikanhakijaa (Jaakkola 2001, 28). Heitä aikaisemmin turvapaikkaa haki noin 40- 60 ihmistä vuotta kohden (Jaakkola 1989, 26).

Maahanmuuttajia koskeva lainsäädäntö on kehittynyt nykyisenlaiseksi 1980- ja 1990-lukujen aikana. Vuonna 1991 otettiin käyttöön nopeutettu käytäntö turvapaikkahakemusten käsittelyssä niiden määrän lisäännyttyä somalipakolaisten pyrkiessä Neuvostoliiton kautta Suomeen. Sillä haluttiin karsia ”ilmeisen perusteettomat” turvapaikkahakemukset ja tehdä hakemusten käsittely sujuvammaksi. Nopeutettua käsittelyä on kritisoitu, koska turvapaikkahakemukset pitäisi käsitellä yhdenvertaisuusperiaatteen vuoksi yksilötasolla, eikä nopeutettu käsittely tarjoa siihen riittävästi aikaa. Viimeisin ulkomaalaislaki astui voimaan vuonna 2004 ja on edelleen voimassa oleva laki.

Pakolaisuuden tutkimus on ollut melko vähäistä Suomessa ennen 1990- lukua, mutta kiinnostus pakolaisia kohtaan on herännyt viimeisen 25 vuoden aikana eri tutkimusaloilla maahanmuuttajien

6 osuuden kasvaessa väestörakenteen sisällä (Horsti 2005). Suomen maahanmuuttotutkimus on suuntautunut lähinnä vuoden 1973 jälkeiseen aikaan, ja painotus on selkeästi enemmän sosiaalipoliittisessa- kuin historiallisessa tutkimuksessa. Monet tälläkin hetkellä ajankohtaiset ilmiöt ovat tuttuja menneisyydestä, joten historiaan painottuva tulosuunta antaisi opettavaisen ja havainnollistavan näkökulman maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta koskevalle tutkimukselle.

(Leitzinger 2008, 11- 12) Tästä syystä päädyin tarkastelemaan pakolaisia koskevaa uutisointia sekä historiallisesta että yhteiskuntatieteellisestä tulokulmasta.

Maahanmuuttaja tutkimuksella on muualla maailmassa pidemmät perinteet kuin Suomessa. Karina Horsti (2005) kertoo omassa väitöskirjassaan, että muualla maailmassa tutkimuskentän määrittely on lähtenyt liikkeelle varsin monenlaisista lähtökohdista, kuten etnisyydestä, rodusta, pakolaisuudesta, maahanmuutosta tai siirtolaisuudesta. Tutkimuskentällä on ollut havaittavissa eräänlaista jakautumista maahanmuuttotutkimukseen ja siirtolaisuustutkimukseen, joista siirtolaisuuteen liitetään kansainvälisyys, diaspora, transnationalismi ja globalisaatio, kun taas maahanmuuttotutkimus ottaa enemmän kantaa rasismiin, etnisyyteen, pakolaisuuteen, ihmisoikeuskysymyksiin ja turvapaikan hakuun. On myös havaittavissa, että akateemisessa maailmassa on jakauduttu toivottuun ja ei-toivottuun liikkumiseen suuntautuvaan tutkimukseen.

(Horsti 2005, 23.)

Mediatutkimus ja varsinkin sen historiallinen perspektiivi maahanmuutto- ja pakolaisuusasioissa ovat olleet melko vähän tutkittuja aihepiirejä Suomessa. Vielä 1990- luvulla etnisyyden, rasismin ja monikulttuurisuuden tutkimus olivat vain muutamien tutkijoiden varassa, mutta 2000- luvulle tultaessa maahanmuuttokysymykset ovat alkaneet kiinnostaa myös institutionaalisella tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Euroopan Unioni perusti vuonna 1999 Wieniin rasismin seurantakeskuksen (EUMC) ja myöhemmin kaikkiin jäsenmaihin alueelliset seurantakeskukset.

Myös yliopistoihin on perustettu monitieteellisiä tutkimuslaitoksia, joissa ollaan oltu kiinnostuneita etnisistä suhteista. (Horsti 2005, 24.) Oma havaintoni on se, että suurin osa maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvästä tutkimuksesta kohdentuu enimmäkseen maahanmuuttajien sopeutumiseen ja akkulturaatioon, mutta myös mediatutkimusta on tehty jonkun verran 1990- ja 2000- lukujen aikana.

7 Oman tutkimukseni kanssa samaa aihepiiriä, eli turvapaikanhakijoita ja pakolaisuutta mediassa, ovat käsitelleet jo edellä mainittu Kaarina Horsti vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan, jossa hän tutkii monikulttuurisuutta ja turvapaikanhakijoita journalismissa sekä Magdalena Jaakkola, jonka tutkimukset käsittelevät suomalaisten suhtautumista ulkomaalaistaustaisiin. Hän on tehnyt maahanmuuttotutkimusta jo 1980- luvulta alkaen, jolloin häneltä ilmestyi teos ”Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan (1989)”. Jaakkolan vuoden 1989 tutkimuskatsauksen aikoihin Suomessa asui kansainvälisesti verraten vähän pakolaisia ja muita maahanmuuttajia, kun taas esimerkiksi Ruotsissa oli vuonna 1987 jo satakertainen määrä pakolaisia, samoin kuin muissa pohjoismaissa pakolaisten osuus on ollut paljon huomattavampaa kuin Suomessa (Jaakkola 1989, 134). Myös Sari Pietikäinen (2000; 2002) on käsitellyt omassa väitöskirjassaan kattavasti etnisten vähemmistöjen mediajulkisuutta.

Aikaisemmin ulkomaalaisten vähäistä hakeutumista Suomeen on selittänyt se, että Suomi ei pystynyt tarjoamaan omallekaan väestölle riittävästi töitä ja turvata täten riittävää elintasoa maan asukkaille. Lisäksi syrjäinen sijainti, ja ennen vuotta 1991 Neuvostoliiton läheisyys ovat saattaneet pelottaa mahdollisia maahantulijoita (Jaakkola 1989, 135). Näiden lisäksi suomalainen lainsäädäntö ei ole helpottanut ja kannustanut hakeutumaan Suomeen siirtolaisena, turvapaikanhakijana tai pakolaisena (Saukkonen 2013, 89). Vielä vuonna 1991 turvapaikkahakemusten käsittely kesti vuoden, joka myös omalta osaltaan hankaloitti Suomessa oleskelua (esimerkiksi työntekoa) sekä maahan pyrkimistä, koska valtiolla ei ollut kokemusta turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, eikä heidän kotouttamisestaan. Tämän lisäksi politiikassa ei ollut vielä päästy yhteisymmärrykseen kuntien ja valtion välisestä roolijaosta pakolaisasioiden hoidossa, joka käy sekä vuoden 1991 ja 1999 aineistoissa ilmi.

Yhä useampi suomalainen on osoittanut kiinnostusta ulkomaalaispolitiikkaa kohtaan viime vuosikymmenien aikana, ja tämä on näkynyt lehtien yleisönosastokirjoituksissa. Kirjoituksista on ilmennyt se, että Suomi jakautuu mielipiteiden osalta kahtia pakolaisuutta ja maahanmuuttoa koskevissa kysymyksissä: toiset ottaisivat nykyistä enemmän pakolaisia vastaan ja toiset vastustavat jyrkästi nykyistä linjausta (Jaakkola 1989, 135). Huomasin saman ilmiön toistuvan

8 jokaisessa tarkastelemassani vuosikerrassa, mutta jätin mielipidekirjoitukset analyysin ulkopuolelle niiden vähäisen määrän vuoksi. Myöhemmin kiinnostuneisuus on näkynyt internetin keskustelupalstoilla sekä sanomalehtien internetjulkaisujen keskusteluosioissa. Joissakin tapauksissa lehdistä on jätetty kommentointi kokonaan pois, koska lehden toimitus on pelännyt selkeästi epäasiallisen keskustelun lisääntymistä (näin esimerkiksi Iltalehdessä)..

2.1 Maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset mediassa

Turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin kohdistuvat uutiset ovat lisääntyneet huomattavasti viimeisen 30 vuoden aikana suomalaisessa mediassa. Kehitykseen on vaikuttanut erityisesti se, että pakolaiskysymykset nousivat ajankohtaisiksi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajottua, Somalian sisällissodan syttymisen seurauksena, Persianlahden sodan vuoksi sekä Jugoslavian hajottua. Myös pidentyneet konfliktitilat ovat vaikuttaneet uutisoinnin määrän kasvuun ja niiden vaikutukset ovat ulottuneet yhä laajemmalle alueelle pakolaisuuden myötä. Sari Pietikäinen (2000; 2002) on tutkinut Helsingin Sanomien maahanmuuttoon ja etnisyyteen kohdistuvaa uutisointia, ja todennut väitöskirjassaan, että aihepiirin uutisten määrä lisääntyi huomattavasti tarkkailuajanjakson aikana vuosina 1985- 1993. Ensimmäisen neljän vuoden aikana lehdessä julkaistiin 386 kirjoitusta maahanmuutosta, kun taas tarkasteluajankohtana 1990- 1993 uutisten ja kirjoitusten määrä nousi 200 uutiseen vuositasolla, eli juttujen määrä kaksinkertaistui viimeisen kolmen vuoden aikana (Pietikäinen 2000, 151). Samanlaista kehitystä havaitsin myös omassa aineistossani.

Etnisistä vähemmistöistä kertovat uutiset toistuvien tutkimustulosten mukaan keskittyvät lähinnä kuvaamaan maahanmuuttoa ja sen tuomia ongelmia. Tällaisia tuloksia on saatu tutkittaessa esimerkiksi brittilehdistöä 1960-luvulta eteenpäin sekä muiden eri valtioiden lehdistöjä eri vuosikymmeninä. Samanlaista trendiä on ollut havaittavissa myös suomalaisessa mediassa.

(Pietikäinen 2002, 20- 21.) Lamavuosina 1991- 1993 maahanmuuttajiin ja pakolaisiin kohdistuva uutisointi painottui oleskelulupapäätöksien sekä rikosten uutisointiin. Oleskelulupia koskevassa uutisoinnissa kerrottiin siitä, ketkä saivat jäädä, ja kuinka moni. Kirjoituksissa mainittiin usein myös maahantulijoiden status, eli olivatko nämä turvapaikanhakijoita, pakolaisia, kiintiöpakolaisia,

9 siirtolaisia vai niin kutsuttuja elintasopakolaisia. Näihin vedoten peilattiin mitä oikeuksia heillä on, ja mitä velvollisuuksia puolestaan valtiolla on heidän suhteensa. (Pietikäinen 2002, 22.)

Maahanmuuttoa käsittelevässä uutisoinnissa on havaittavissa kahtiajakautuneisuutta, joka näkyy siten, että kotimaan osastoilla turvapaikanhakijoista ja pakolaisista muodostetaan perin ikävä kuva ja muutamaa sivua myöhemmin samassa lehdessä riemuitaan monikulttuurisuudesta ja erilaisista kulttuuritapahtumista (Horsti 2005, 11). Tällainen asetelma antaa lähtökohtaisesti ristiriitaisen kuvan suhtautumisesta ulkomaalaisiin. Toisaalta se kertoo myös siitä, että työperäinen maahanmuutto näyttäytyy edelleen hyväksytymmältä kuin humanitäärisistä syistä johtuva liikkuvuus ja pakolaisuus.

Nykyistä pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin ja maahanmuuttajiin kohdistunutta uutisointia on leimannut ongelmien kasautumisen pelko (mm. pelko islamisaatiosta) ja samaan aikaan kysymykset suvaitsevaisuudesta. Myös pakolaisuudesta aiheutuva hallitsemattomuuden tunne näkyy selvästi uutisissa, jota pyritään vuorostaan kontrolloimaan erilaisilla viranomaistoimenpiteillä ja politiikalla.

Kahtiajakautuneisuus on ollut erityisen näkyvää myös sosiaalisessa mediassa, jossa olen havainnut, että keskustelu on äitynyt pahimmassa tapauksessa eri mielipidettä edustavien osapuolten tappeluksi ja uhkailuksi poistaa ”Facebook- kavereista”, jos näkemykset eivät kohtaa pakolaiskeskustelussa.

Turvapaikanhakijoita ja monikulttuurisuutta ilmiönä on tutkinut Karina Horsti (2005) toteaa omassa väitöskirjassaan, että ” sekä ulkomaiset että suomalaiset tutkimukset ovat kiinnittäneet huomiota prosessiin, jossa media rakentaa turvapaikanhakijoista ja turvapaikkaprosessista sosiaalisen ongelman ja lietsoo moraalipaniikkia” (Horsti 2005, 86). Hän tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoihin kohdistuva uutisointi keskittyy lähinnä ongelmien esilletuomiseen ja niiden läpikäymiseen. Tällainen uutisoinnin laatu vaikuttaa luonnollisesti siihen, minkälaisen kuvan valtamedia antaa pakolaisista. Myös Sari Pietikäinen (2000; 2002) on tutkinut laajemmassa mittakaavassa maahanmuuttoa ja pakolaisiin kohdentunutta uutisointia omassa väitöskirjassaan ja tullut Horstin kanssa samoihin tuloksiin siitä, että media keskittyy lähinnä ongelmien kuvailuun.

10 Salli Lindström (2012) tarkastelee omassa pro gradu-tutkielmassaan kehysanalyysin keinoin suomalaista maahanmuuttojournalismia. Hän katsoo, että journalismin tutkimuksessa diskurssien ja kehyksien suhde ei ole selkeä, vaan esimerkiksi rasistista diskurssia voivat rakentaa monet eri kehykset (Lindström 2012,19). Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä maahanmuuttoa koskevat kehykset olivat nimeäminen, narratiivinen rakenne ja kuvat, joilla luotiin uutisissa merkityksiä. Nimeämällä saatiin journalismissa näkyvyyttä joka vahvistui toiston avulla ja täten pääsi toimimaan ensisijaisena määrittäjänä (Lindström 2012, 79- 82). Kuvilla puolestaan kehystettiin islamin uskon vanhoillisuutta ja vierautta suhteessa suomalaiseen kulttuuriin nostamalla kuvissa esille esimerkiksi naisten hunnun käyttämistä, sekä arkisia toimia (Lindström 2012, 79- 82).

Suomessa on tehty jonkun verran tutkimusta niin maahanmuuttajien kuin pakolaisten esiintymisestä mediassa. Mediatutkimus on tarjonnut mahdollisia syitä rasistisen ilmapiirin syntymiselle, koska on huomattu, että media keskittyy puhumaan lähinnä maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvistä ongelmista, ja jättää positiiviset diskurssit ja vähemmistöjen äänen lähes täysin uutisoinnin ulkopuolelle. Toisaalta toimittajia on varmasti ohjeistettu välttämään rasismiin kannustavia puhetapoja uutisoinnissa, sillä nykyisin uutisissa on selkeästi pyritty häivyttämään esimerkiksi rikoksen tekijän kansalaisuus, jotta tällaiset tekijät eivät yllyttäisi rasistisiin tekoihin ja ilmapiiriin.

2.2 Pakolaisuus Suomessa 1920- luvulta tähän päivään

Pakolaisuuden historia ulottuu Suomessa 1900-luvun alkupuolelle, jolloin maahan saapui Venäjän vallankumouksen jälkeen tuhansia pakolaisia. Pakolaiset olivat kansalaisuudeltaan venäläisiä, itäkarjalalaisia ja inkeriläisiä. Suurimmillaan pakolaisten määrä oli vuonna 1922, jolloin heitä oli Suomessa noin 33500, pääasiassa sijoittuneina Viipuriin, Helsinkiin ja Karjalan Kannakselle. Osaa pakolaisista (inkeriläiset ja itäkarjalalaiset) voidaan nimittää niin kutsutuiksi heimopakolaisiksi, sillä heidän katsottiin kuuluvan Suur- Suomen alueeseen, jolla käytiin vuosina 1918- 1922 heimosotia. Heimosodat eivät olleet sidoksissa Suomen valtioon vaan taistelemaan lähti joukko radikaalisti ajattelevia vapaaehtoisia heimoaatteen edustajia, joiden mielestä myös laajat alueet Itä- Karjalasta kuuluisivat Suomen valtiolle. Pakolaisten ylläpidosta vastasivat aluksi pääasiassa yksityiset järjestöt, kuten esimerkiksi Akateeminen Karjala-seura, mutta vuonna 1922 perustettiin

11 sisäasian ministeriön alaisuuteen valtion pakolaiskeskus, jonka tehtävänä oli avustaa pakolaisia.

(Jaakkola 1989, 12.)

1930- luvulla Suomeen pyrkivät keskieurooppalaiset juutalaiset, jotka lähtivät pakoon natsi- Saksan poliittisia vainoja. Näihin pakolaisiin suhtauduttiin kuitenkin hyvin varauksellisesti, sillä katsottiin, että Suomella olisi jo omasta takaa riittävästi puutteenalaisia ja työttömiä kansalaisia, sekä tuhansittain heimosotien jäljiltä jääneitä pakolaisia, joten näille keskieurooppalaisille ei ollut sijaa Suomessa. Erityisesti oikeistolaiset vastustivat pakolaisten vastaanottamista, sillä he näkivät, että tärkein tehtävä oli huolehtia itärajan takaa tulleista heimopakolaisista, joiden määrä oli kylläkin jo laskenut huippuvuosista. (Jaakkola 1989, 12- 13.)

Jatkosodan aikana Suomeen siirrettiin 63205 inkeriläistä. Väestön siirtoon vaikuttaneita tekijöitä olivat Leningradin piiritys (jonka vuoksi osa Inkerinmaata jäi piiritysten sisäpuolelle) ja Suomessa vallinnut työvoimapula, jonka vuoksi Suomi lopulta suostui inkeriläisten vastaanottamiseen.

Inkeriläisille järjestyi maassa valinneen työvoimapulan takia töitä ja heidät sijoitettiin noin 500 eri kuntaan. Siirtoväki joutui viettämään aikaa vastaanottoleireillä ennen kuntiin sijoittamistaan, joita oli perustettu karanteeniksi kulkutautien varalta. Niitä pidettiin myös pikaintegraatiokursseina, joilla haluttiin valistaa ja ohjeistaa Suomen tavoille. (Takalo ja Juote 1995, 21- 25.)

Suomi joutui kuitenkin palauttamaan välirauhan sopimuksen ehtojen mukaisesti inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon, sillä katsottiin, että heidät oli tuotu väkisin Suomeen natsi- Saksan toimesta (Jaakola 1989, 14). Rauhanehtoja tulkittiin Suomessa siten, että inkeriläisten palaaminen Neuvostoliittoon perustuisi vapaaehtoisuuteen, mutta ihmisiä myös houkuteltiin lähtemään takaisin kotiin. Osa inkeriläistä palasi Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti vuosien 1944- 1945 taitteessa, mutta he jotka eivät halunneet lähteä takaisin entiseen kotimaahan, joutuivat piileksimään Suomessa tai heidät salakuljetettiin Ruotsiin (Takalo ja Joute 1995, 25). Inkeriläisiä odottivat jälleenrakennustyöt, sillä Neuvostoliitto oli kärsinyt toisessa maailmansodassa valtavat väestötappiot (Jaakkola 1989, 14) ja kaupungit olivat kärsineet pahoja vahinkoja sodan jaloissa. Inkeriläiset pääsivät todellisuudessa palaamaan Inkeriin vasta 1950- luvulla, koska heidät oli hajautettu eri puolille Neuvostoliittoa palautusten myötä (Jaakkola 1989, 14).

12 Vuonna 1973 tapahtui Chilessä sotilasvallankaappaus, jonka vuoksi vasemmistoa kannattavia henkilöitä alettiin vainota valtaan nousseen sotilasjuntta Pinochetin hallinnon toimesta. Pelko väkivallasta, kidutuksesta ja vangituksi tulemisesta ajoi pakoon noin 100000 chileläistä kotimaastaan, jonne he pystyivät palaamaan takaisin vasta 1990-luvulla diktaattorin valtakauden päätyttyä. Suomi päätti 18.10.1973 ottaa vastaan Chilen pakolaisia ja heitä saapui yhteensä 182 vuosina 1973- 1978. Pakolaiset sijoitettiin Auran kylässä sijainneeseen koulukotiin, jonne SPR perusti ensimmäisen pakolaiskeskuksensa. (Tapanainen 2015, 6- 9.) Suomessa toimi tuona ajankohtana poliittisesti kantaaottava Chile- solidaarisuusliike, jonka toiminnan tarkoituksena oli vastustaa Pinochetin hallintoa sekä tarjota moraalista ja materiaalista tukea Chilen vasemmistosiipeen kuuluvalle oppositiolle (Heinonen 2013).

Chilen pakolaiset olivat ennen kaikkea poliittisia pakolaisia, joiden henki oli uhattuna kotimaassaan ja tällainen tapaus sai näkyvyyttä myös Suomen poliittisissa lehdissä ja valtamediassa. 1970- luvulla puoluelehdistö oli merkittävä osa journalistista kenttää ja monet valtakunnalliset lehdet edustivat jonkinlaista poliittista suuntautumista, kuten myös Kainuun Sanomat joka toimi keskustalaisten äänenkantajana aina vuoteen 1994 asti. Vasemmistolaiset lehdet Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset ajoivat Chilen pakolaisten oikeuksia ja pitivät heitä aateveljinä kun taas kokoomuslainen Aamulehti näki Suomen olevan vaaravyöhykkeessä poliittisten pakolaisten maahantulon ja vasemmistolaisten ajaman politiikan vuoksi. Keskustalainen Suomenmaa tuki puolestaan virallista ulkopoliittista linjausta ja oli neuvostomielinen, sillä Keskustapuolue oli tuona ajankohtana hallituksessa mukana. (Halmeranta 2006, 38.)

Seuraavat pakolaiset saapuivat Suomeen vuonna 1979 ja ensimmäiset heistä ilmestyivät Helsinkiin saman vuoden elokuussa. Vietnamista lähteneitä pakolaisia kutsuttiin venepakolaisiksi, sillä monet heistä lähtivät matkaan hyvin hatarilla lautoilla ja veneillä. Meren armoille joutuminen koitui monien pakolaisen kohtaloksi. Vietnamissa oli päättynyt vuosikymmeniä kestänyt sotatila vuonna 1975 ja Pohjois- Vietnam, joka oli voittanut sodan, alkoi kehittää yhdistynyttä maata kommunistiseksi valtioksi. Pakolaisia alkoi lähteä Vietnamista vuoden 1979 aikoihin yhä suurempia määriä erityisesti maassa vallinneen huonon elintason vuoksi sekä poliittisten- ja etnisten

13 sortotoimenpiteiden takia, jotka kohdistuivat erityisesti Vietnamin kiinalaiseen väestöön.

(Tapanainen 2015, 10.) Aluksi suomalaiset suhtautuivat vietnamilaisiin varauksellisesti, sillä monet pitivät heitä vain elintasomatkaajina. Kielteisistä näkemyksistä huolimatta Suomen valtio päätti ottaa vastaan 100 Vietnamin venepakolaista, sekä näiden perheenjäseniä (Jaakkola 1989, 31).

Määrä oli hyvin vähäinen verrattuna muihin Pohjoismaihin ja sitä perusteltiin suomalaisten asenteilla ja kokemattomuudella pakolaisten vastaanottamisessa. Vietnamilaiset sopeutuivat kuitenkin Suomeen nopeasti, sillä heille järjestettiin koulutusta ja työpaikkoja. Pakolaiset myös vaikuttivat olevan tyytyväisiä vastaanotto-olosuhteisiin heiltä sitä tiedusteltaessa elokuussa 1979 Kainuun Sanomien uutisissa.

1980-luvun loppupuoliskolle tullessa Suomessa asui noin 18000 ulkomaan kansalaista. Heistä yli puolet oli lähtöisin Länsi- Euroopasta ja pakolaisten osuus näistä ulkomaalaisista oli noin 900 henkilön luokkaa. Vuonna 1993 tilanne olikin muuttunut jo toisenlaiseksi, sillä ulkomaankansalaisten osuus oli kolminkertaistunut, samoin pakolaisten määrä oli noussut yli kymmenkertaiseksi. Tämä muutos vaikutti myös etniseen ja sosiaaliseen rakenteeseen, sillä itäeurooppalaisten, aasialaisten ja afrikkalaisten osuus oli kasvanut. (Jaakkola 2001, 28.)

Yksi maamme merkittävimpiä, ja paljon ajankohtanaan huomiota herättänyt pakolaisryhmä saapui 1990-luvun alkupuolella Somaliasta, jossa syttyi maan olosuhteisiin vaikuttanut sisällissota (Martikainen ym. 2013, 37). Somaliassa ei ole ollut vuoden 1991 jälkeen toimivaa keskushallintoa, ja maassa on vallinnut sekasorto hallituksen ja islamistien taistellessa toisiaan vastaan. Monet somalipakolaisista saapuivat Suomeen Neuvostoliiton kautta, sillä osa heistä oli työskennellyt tai opiskellut Neuvostoliitossa ja heillä oli suhteellisen korkea koulutustausta. Niin kutsutuilla toisen aallon mukana tulleilla somalipakolaisilla koulutustausta saattoi puolestaan olla lähes olematon ja monilla pakolaisilla ilmeni vakavia puutteita sekä luku- että kirjoitustaidoissa. (Suomen somalialaisten liitto 2016.)

Somalian levottomuudet alkoivat jo 1970- luvulla, jolloin käytiin Ogadenin sota, jonka Somalian hallitus lopulta hävisi. 1980-luvun Somaliaa leimasi myös jännittynyt ja kiristynyt tunnelma, joka vuosikymmenen loppupuolella purkautui sisällissodaksi. Erityisesti Hawie-klaanin järjestäytyminen

14 Barren hallintoa vastaan vuonna 1987 sai 1990-luvun alussa Somalian hallinnon kaatumaan ja tämän johdosta maa ajautui klaanipohjaiseen sisällissotaan. (Mubarak ym. 2015, 20- 23.) Monet somaleista alkoivat hakea turvapaikkaa ulkomailta poliittisin perustein jo 1980-luvun puolella, koska monet hyvässä asemassa olevat ymmärsivät, ettei kestäisi kauaakaan kun sota syttyisi ja öisin oli jo turvatonta liikkua ulkona. (Mubarak ym. 2015, 23.)

Ihmisoikeusjärjestö Human Right Watch kutsui vuonna 1992 raportissaan Somalian tilannetta maailman pahimmaksi humanitaariseksi katastrofiksi. Sen arvion mukaan lähes puolet Mogadishun väestöstä olisi paennut kaupungista muutamassa vuodessa ja taisteluissa olisi kuollut noin 14000 ihmistä. YK käynnisti Somaliassa rauhanturvaoperaatio UNOSOM:in vuonna 1992, mutta rauhanturvajoukot vetäytyivät pois Somaliasta 1995, sillä operaatio koki valtavat tappiot, eikä maan tilannetta saatu rauhoitettua. (Mubarak ym. 2015, 24.) Suomeen saapuivat ensimmäiset somalitaustaiset turvapaikanhakijat jo vuonna 1988, sillä Siad Barren hallinto vainosi poliittisesti erimieltä olevia ja loukkasi ihmisoikeuksia. Nämä tapahtumat olivat kansainvälisesti tiedossa, mutta monilta turvapaikanhakijoilta evättiin hakemukset, osasyynä mahdollinen suomalaisten tietämättömyys Somalian tapahtumista. (Mubarak ym. 2015, 25.) Somalialaisten tulon myötä turvapaikanhakijoiden määrä alkoi nousta Suomessa ja muualla Euroopassa 1980- 1990- lukujen taitteessa. Suomeen saapui vuosina 1990- 1993 enemmän turvapaikanhakijoita kuin aikaisemmin ja turvapaikanhakijoiden määrissä oli selkeästi erottuva piikki vuosina 1992- 1993. (Horsti 2005, 81;

Jaakkola 2000, 28.)

Entisen Jugoslavian alueelta saapui 1990- luvun mittaan runsaasti pakolaisia joka puolelle Eurooppaan Slobodan Milocevicin suorittamien etnisten puhdistusten takia, sekä siitä syystä, että alueella vallitsi voimakkaan nationalistinen ilmapiiri. Toinen merkittävä syy turvapaikanhakijoiden määrän kasvulle oli Neuvostoliiton hajoaminen. Se vaikutti Itä- Euroopassa romaneiden sosiaalisen aseman heikentymiseen ja poliittiseen syrjintään, jonka vuoksi heitä saapui myös Suomeen melko suurina pakolaisryhminä 1990- luvun loppupuolella (Tanner, 2000). Suomi otti vuonna 1999 pakolaiskiintiön lisäksi (650 pakolaista vuodessa) vastaan lähes 1000 Kosovon albaania, joista kuitenkin suurin osa palasi takaisin kotimaahansa sodan päätyttyä kesäkuussa 1999 (Jaakkola 2001, 28). Samana vuonna Suomi asetti Itä- Euroopasta tulleille romanipakolaisille viisumipakon, jonka avulla haluttiin karsia maahan pyrkijöiden määrää. Romanien kokema syrjintä kotimaissaan aiheutti

15 sen, miksi heitä saapui myös Suomeen kesällä 1999. Merkittävin syy oli se, että heidän taloudellinen asema heikentyi talousjärjestelmän muututtua Itä- Euroopan alueella ja tämän vuoksi heitä alettiin syrjiä valtaväestön toimesta. Neuvostoliitossa vallinneen ”täystyöllisyyden” ansiosta myös romanit olivat tehneet ansiotöitä sellaisilla aloilla, joihin kantaväestö ei ollut halunnut hakeutua. Neuvostoliiton hajottua romanien tilanne heikkeni nopeasti työmarkkinoilla ja tämä puolestaan johti siihen, että heillä ei ollut mahdollista saada esimerkiksi Slovakian alueella asuntoa, jollei ollut ansiotöissä samaan aikaan. (Tanner 2000, 101- 102.)

Omassa aineistossanikin esiintyneet Slovakian romanipakolaiset olivat näkyvä pakolaisryhmä 1990- luvun loppupuolen Suomessa, sillä valtaväestö Slovakiassa oli alkanut suhtautumaan heitä kohtaan ennakkoluuloisesti, syrjivästi, ja jopa väkivaltaisesti, jonka vuoksi monet heistä päätyivät hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Slovakian Helsinki-komitean tekemän tutkimuksen mukaan media oli ruokkinut kansalaisten vihamielisyyttä ja romanivastaisuutta kuvailemalla romaneita hyvin negatiivisesti ”sosiaalijärjestelmän väärinkäyttäjiksi”, ”sopeutumattomiksi” ja ”laiskoiksi”. (Tanner 2000, 144.) Romanipakolaisten kohtalo herätti omana aikanaan hyvin kahtiajakautuneita mielipiteitä: toisten mielestä romanit olivat ”elintasopakolaisia”, jotka tuli käännyttää takaisin kotimaahansa ja osan mielestä heitä tuli kohdella samalla tavalla kuin muitakin pakolaisia.

Turvapaikanhakijoiden määrät ovat vaihdelleet Suomessa 1990- luvulta lähtien 700- 3000 hakijan- ja 1500- 6000 hakijan välillä sittemmin 2000- luvun aikana. Vuonna 2015 Suomeen saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, peräti 32476, kun edellisenä vuonna 2014 hakijoita oli 3651 (Sisäministeriö 2016). Hakijoiden lisääntyneeseen määrään vaikutti erityisesti Syyrian ja Irakin vaikea tilanne. 2000- ja 2010 luvuilla pakolaisia on tullut erilaisten levottomuuksien, vainoamisen ja sotatilojen vuoksi Syyriasta, Irakista, Afganistanista, Somaliasta, Iranista, Sri Lankasta, Myanmarista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta (Maahanmuuttovirasto 2016). Suomen valtio on varautunut vuosittain ottamaan vastaan niin kutsuttuja kiintiöpakolaisia, jotka ovat YK:n alaisen UNHCR- pakolaisjärjestön hyväksymiä: vuosina 2001- 2011 pakolaiskiintiön lukumäärä oli 750 ja tämän jälkeen määrä on vaihdellut 750- 1050 välillä (Maahanmuuttovirasto 2016). Vaihteluun ovat vaikuttaneet viimevuosina syttyneet ja toisaalta paikoitelleen vuosikymmeniä jatkuneet levottomuudet Lähi- Idän alueella, joista tämänhetkinen ”pakolaiskriisi” on saanut alkunsa.

Eurooppaan ja Suomeen on saapunut ihmisiä erityisesti Syyrian, Irakin ja Afganistanin alueelta,

16 joista erityisesti Syyriassa on tällä hetkellä hätätilanne Isiksen siviileihin kohdistuvan terrorismin takia.

2.3 Suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin 1980- 2000- luvuilla

Suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut hieman viimeisen 30 vuoden aikana. Ilmiötä selittää osittain kansainvälistyminen ja se, että tiedon määrä on kasvanut, eli pakolaisiin liittyvä uutisointi on lisääntynyt ja tieto on tullut helpommin saatavaksi etenkin internetin aikakaudella.

Suomi on ollut hyvin pitkään varsin homogeeninen maa, sillä ulkomailta tulleiden osuus ei ole ollut kovin suurta ennen 1990- lukua, kuten on jo edellä käynyt ilmi. Muutokseen on vaikuttanut myös se, että maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat tulleet yhä useammalle suomalaiselle tutuiksi vastaanottokeskuksien kuntiin sijoittamisien myötä sekä työperäisen maahanmuuton yleistyttyä.

Monilla suomalaisilla alkaa olla jo omakohtaista kokemusta maahanmuuttajanaapurista, eikä tietämys perustu ainoastaan median luomaan kuvaan ja kuulopuheisiin.

Maahanmuuttoa ja pakolaisuutta tutkittaessa on huomattu jonkin asteisia eroja alueellisesti eri väestönryhmien välillä sekä eri syistä saapuvien suhteen (Jaakkola 2009, 30- 31). Vielä 1980- luvulla pääkaupunkiseudulla asuvat suhtautuivat kaikkein myönteisimmin ulkomaalaisiin ja pakolaisiin (Jaakkola 1989, 98). 20 vuotta myöhemmin tilanne on muuttunut hyvin erilaiseksi:

pohjoissuomalaiset suhtautuivat vuonna 2007 pakolaisiin muita alueita myönteisemmin, kun taas Uudellamaalla asuvien asenteet olivat kiristyneet ajanjaksona 2003- 2007. Muilla suuralueilla, myös maaseutu mukaan lukien on puolestaan alettu suhtautua myönteisemmin pakolaisten vastaanottamiseen. Pääkaupunkiseudulla asuvien asenteet ovat muuttuneet 20 vuoden aikana kielteisimmiksi, sillä vuonna 1987 vain 14 % oli sitä mieltä, että pakolaisia tulisi ottaa nykyistä vähemmän vastaan, kun taas vuonna 2007 38 % oli valmiita ottamaan nykyistä vähemmän pakolaisia. (Jaakkola 2009, 30- 31.) Tilannetta selittää varmasti se, että suurin osa pakolaistaustaisista henkilöistä on sijoitettuna pääkaupunkiseudulle, joten suuremmassa ihmisryhmässä korostuvat helposti myös erilaiset lieveilmiöt, kuten rikollisuus ja huono-osaisuus.

17 Väestöryhmien väliset erot korostuivat Jaakkolan (2009) katsauksessa nuorten ihmisten suhtautumistavoissa: nuoret miehet suhtautuivat pakolaisten vastaanottamiseen nuoria naisia kielteisemmin. Tämä näkyi siinä, että noin puolet nuorista miehistä oli sitä mieltä, että Suomen tulisi ottaa nykyistä vähemmän pakolaisia vastaan, kun taas nuorten naisten mielestä noin kolmasosa oli tätä mieltä. Eroja näkyi myös vähemmän- ja korkeasti koulutettujen kesken, sillä korkeasti koulutetut suhtautuivat pakolaisten vastaanottamiseen myönteisemmin, kuin vähemmän koulutetut. (Jaakkola 2009, 32.)

Erilaiset syyt pakolaisuudet taustalla vaikuttivat eri ihmisryhmien asenteisiin pakolaisia kohtaan.

Niihin pakolaisiin, joiden lähdön syy oli ilmoitettu (esimerkiksi sotatila tai etninen sorto), suhtauduttiin paljon myönteisemmin kuin pelkästään pakolaisstatuksen omaaviin henkilöihin (Jaakkola 2009, 32). Vaikuttaisi siltä, että tämän vuoksi somalipakolaisiin suhtauduttiin negatiivisemmin 1990- luvun alussa, koska heidän lähdön syyt eivät olleet aluksi selvillä suomalaisten keskuudessa. Yleisesti ottaen ”oikeasti” hätää kärsiviin pakolaisiin suhtaudutaan paljon myönteisemmin, kuin pakolaisiin, jotka tulevat niin kutsuttuina ”elintasopakolaisina”

Suomeen.

Omassa aineistossani kuvattiin suomalaisten suhtautumista pakolaisiin eri aikakausina, erityisesti kuntiin sijoittamiseen liittyvissä kysymyksissä. Erot olivat melko rajuja eri maakuntien välillä ja Oulun läänin alueella oli havaittavissa kuntien välistä vaihtelua pakolaisiin suhtautumisessa.

Pääasiassa ilmeni kuitenkin se, että suurin osa kunnista oli vielä 1990-luvun alkuvuosina haluttomia ottamaan vastaan pakolaisia, koska kuntalaisten asenteiden katsottiin olevan liian negatiivisia ja eivätkä kunnat halunneet ottaa taloudellista vastuuta pakolaista. Tämä johtui jo olemassa olevista taloudellisista vaikeuksista, jonka vuoksi katsottiin, että kunnilla ei ollut riittäviä edellytyksiä ottaa pakolaisia asumaan kuntiin eikä niillä ollut mahdollista järjestää koulutuspalveluita tai muitakaan palveluita heille. Vuoden 1999 aineistossa pakolaisiin suhtauduttiin jo myönteisemmin ainakin uutisoinnin näkökulmasta, sillä vastaanottoa käsittelevät uutiset olivat yleissävyltään paljon neutraalimpia ja pakolaismyönteisempiä kuin edeltävän vuosikerran uutiset.

18

2.4 Suomen ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikan taustaa

Maahanmuuttopolitiikkaa on ollut niin kauan kuin on ollut valtioita olemassa ja ihmiset ovat liikkuneet valtiosta toiseen. Muuttoliikennettä on aikojen saatossa pyritty mahdollistamaan tai estämään erilaisin poliittisin toimenpitein, kuten esimerkiksi Euroopan Unionin alueella vapaan liikkumisen mahdollistamisen- tai Neuvostoliitossa muuttoliikenteen rajoittamisen muodossa.

Rajojen aukeamisen myötä myös pakolaisuus ja turvapaikanhakijoiden liikkuminen ovat laajentuneet koskettamaan lähes jokaista maailman kolkkaa, kuten myös Suomea 1970- luvulta, mutta erityisesti 1990- luvulta alkaen. Vietnamin venepakolaisten saavuttua alettiin myös Suomessa muodostaa omaa maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa sekä hallintorakenteita maahan pyrkiville ja pakolaisille. Suomessa ei ole ollut vähäisen maahantulijoiden määrän vuoksi nykyisenlaista ulkomaalaispolitiikkaa ennen 1990- lukua. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat hyvin oleellinen osa maahanmuuttopolitiikan kokonaisuudessa, sillä he muodostavat yhden kokonaisen maahantulijaryhmän, joille tulee järjestää kohdennettuja toimenpiteitä erityisesti kotoutumisen muodossa.

Maahanmuuttajiin kohdistuvassa integraatiopolitiikassa on ollut havaittavissa kahdenlaisia suuntauksia: assimilaatiopolitiikkaa ja monikulttuurillista politiikkaa. Assimilaatiopolitiikassa maahanmuuttajalta odotetaan sulautumista valtakulttuuriin ja tätä pidetään tasa-arvoisena valtion jäsenenä. Monikulttuurillisessa politiikassa taas halutaan ylläpitää maahanmuuttajien omaa kulttuuria. Sekä yksilöillä että yhteisöillä katsotaan olevan oikeuksia yhteiskunnassa.

Monikulttuurisuutta pidetään myös yhteiskunnallisena arvona. On myös olemassa eriytetty malli, jossa maahanmuuttajien oikeudet vaihtelevat yhteiskunnan osa-alueiden mukaan (Saukkonen 2013, 84- 85). Suomen ulkomaalaispolitiikka on ollut ainakin 2000-luvulla sekoitus assimilaatiopolitiikkaa ja monikulttuurista politiikkaa, sillä samaan aikaan on haluttu vaalia erilaisten kulttuurien monimuotoisuutta, mutta samalla myös halutaan, että maahanmuuttaja oppisi mahdollisimman nopeasti ”maassa maan tavoille”.

Suomessa maahanmuuttopolitiikka on ollut hyvin poissulkevaa 1900-luvun kuluessa. Kylmän sodan aikana Suomeen oli hankalaa saada oleskelulupaa ja ulkomaalaisten yhteiskunnalliset

19 oikeudet olivat hyvin rajallisia. Myös geopoliittinen sijainti lähellä Neuvostoliittoa vaikutti siihen, että Suomi ei ollut maahanmuuttajille houkutteleva vaihtoehto. Toisaalta 1950-luvulla Suomi aukaisi rajansa muille Pohjoismaiden kansalaisille yhteisten työmarkkinoiden puitteissa, mutta hyödyn tällainen käytäntö toi ainoastaan Ruotsiin 1960- 1970- luvulla muuttaneille suomalaisille.

Suomeen muuttovirrat muista Pohjoismaista olivat hyvin vähäisiä. (Saukkonen 2013, 86- 87.) Suomi allekirjoitti Geneven pakolaissopimuksen vuonna 1968 ja YK:n keskeiset ihmisoikeussopimukset 1970-luvun puolivälissä, mutta sopimuksilla ei ollut välitöntä vaikutusta maahanmuuttopolitiikkaan, muuten kuin velvoittavana tekijänä Chileläisten ja Vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottamisessa humanitäärisistä syistä.

Ensimmäinen ulkomaalaislaki säädettiin Suomessa vuonna 1983, sillä maahan pyrkivien vähäisen määrän takia sitä ei ollut aikaisemmin tarvittu. Laki paransi maassa asuvien ulkomaalaisten oikeusturvaa, mutta se joutui melko nopeasti uudistusten kohteeksi Suomen liityttyä Euroopan neuvoston jäseneksi, sekä allekirjoitettua Euroopan- ihmisoikeussopimuksen vuonna 1989. Vuonna 1991 voimaanastuneessa uudistetussa ulkomaalaislaissa määriteltiin edellytykset pysyvään ja määräaikaiseen oleskelulupaan. (Saukkonen 2013, 87- 88.) Yksi merkittävimpiä uudistuksia 1990- luvun alun ulkomaalaislaissa oli niin kutsuttu inkeriläispykälä. Inkeriläiset ja muut suomensukuiset kansat oli juuri nimetty Presidentti Mauno Koiviston aloitteesta paluumuuttajiksi, joilla tuli olla oikeus oleskelulupaan, kunnan asukkaaksi rekisteröitymiseen, sekä rajoittamattomaan työntekoon Suomessa. Suomi ei ollut tässä suhteessa poikkeuksellinen maa, sillä myös muualla maailmassa oli harjoitettu samanlaista käytäntöä. Paluumuuttajat muodostivat 1990-luvun alussa varsin ison ulkomaalaisryhmän ja heitä arvioitiin siirtyneen yli 30000 henkilöä. Paluumuuttajien suuren määrän vuoksi kriteerejä täytyi alkaa tiukentamaan ja vuonna 2011 paluumuutto mahdollisuus evättiin kokonaan inkeriläisiltä. (Saukkonen 2013, 88)

Vuosituhannen vaihde oli maahanmuuttopolitiikan kannalta murroksellista aikaa, sillä Suomi oli liittynyt 1995 Euroopan Unionin jäseneksi ja valtiota koskettivat oman kansallisen lainsäädännön lisäksi myös EU:n kansainvälinen lainsäädäntö ja sopimukset. Tämä muutos herätti politiikassa keskustelua siitä, että työperäistä maahanmuuttoa tulisi lisätä, sillä Suomeen tarvittiin uutta työvoimaa. Työperäisen maahanmuuton lisääminen sisällytettiin 2000-luvun hallitusohjelmiin, perusteena mahdollisen huoltosuhteen heikkeneminen ja uuden työvoiman tarpeellisuus (Saukkonen

20 2013, 88- 89). Tämä on kuitenkin herättänyt eduskuntaryhmien välillä erimielisyyttä, erityisesti perussuomalaisten eduskuntaryhmässä on ilmennyt paljon maahanmuuttokriittisiä näkökantoja ja tämä on vaikuttanut puolueen kannatuslukujen nousuun 2011 eduskuntavaaleissa, sekä 2015 vaaleissa. Tämä osoittaa sen, että osa suomalaisista on selkeästi tyytymättömiä valtion harjoittamaan maahanmuuttopolitiikkaan.

Suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on läpi historian sävyttänyt sellainen näkemys, että valtion tulisi ensisijaisesti huolehtia omista kansalaisista ja näiden tarpeista, sillä maassa on riittänyt työttömyyttä ja köyhyyttä omasta takaa. Näin kansainväliset ja humanitääriset kysymykset olisivat toissijaisia suhteessa oman maan jo olemassa oleviin ongelmiin. Suomen maahanmuuttopolitiikka on tähdännyt 1990- ja 2000- luvulla siihen, että maahanmuutto olisi pääasiallisesti työperäistä ja maahanmuuttajat saataisiin sopeutettua aktiivisiksi toimijoiksi kantasuomalaisten rinnalla (Saukkonen 2013, 88- 89). Samaan aikaan on haluttu ajaa aktiivista monikulttuurisuuspolitiikkaa, jossa kantaväestö antaisi maahanmuuttajille tilaa ja mahdollisuudet integroitumisen lisäksi harjoittaa myös omaa kulttuuriaan ja sulauttaa se osaksi nykyaikaista suomalaista kulttuuria.

Ongelmaksi maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan kohdalla on kuitenkin koitunut monien erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kielitaidottomuus sekä kouluttamattomuus, joka puolestaan vaatii suomalaiselta yhteiskunnalta huomattavan määrän resursseja luoda tällaiselle väestöryhmälle palveluita ja opetusta. Kielitaidottomuus on ollut myös suuri este saada Suomessa työpaikka.

Erityisesti puutteet luku- ja kirjoitustaidoissa maahanmuuttajien aikuisväestön keskuudessa on herättänyt keskustelua siitä, tulisiko tällaisia maahantulijoita ottaa Suomeen. Ongelmia aiheuttaa myös se, että käytännön kenttätyö kuuluu kunnille ja paikallisille työ- ja elinkeinotoimistoille, joiden tehtävänä on tuottaa maahanmuuttajille kotoutumispalvelut, ja palveluiden riittämättömyys on ollut ongelmallista jo kantasuomalaisten keskuudessa. Tämä on herättänyt paljon tyytymättömyyttä erityisesti vähäosaisten suomalaisten keskuudessa, sillä he kokevat maahanmuuttajien olevan erityisasemassa suhteessa heihin. Kateuden kitkemisen ja olosuhteiden kohentamisen tulisikin olla tulevaisuuden pakolaispolitiikan keskiössä, jotta vältettäisiin historiasta tutut rasistiset ilmiöt. Toisin sanoen politiikkaa tulisi lähteä kehittämään tasavertaiseksi niin kantasuomalaisten kuin pakolaistenkin näkökulmasta.

21

3 METODOLOGIA

3.1 Tutkimusaineisto ja sen metodologiset lähtökohdat

Tutkimusaineistoni metodologinen lähestymistavan ovat määrittäneet aineisto, eli Kainuun Sanomien uutiset ja muodostamani tutkimuskysymykset. Syy miksi päädyin tarkastelemaan maakuntalehteä valtakunnallisten kanavien sijaan, johtui kiinnostuksesta alueelliseen painotukseen ja paikalliseen näkökulmaan. Lisäksi havaitsin, että maakuntien sanomalehdistä on tehty hyvin vähän tutkimusta, eikä alueellista painotusta ole ollut näissä vähäisissä tutkimuksissa havaittavissa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisoinnista on tehty tutkimuksia jo 1980-luvulta lähtien, joten koin, että haluan tutkia sellaista kenttää, joka antaisi uutta ja mielenkiintoista tietoa pakolaisiin liittyvästä uutisoinnista, sekä tarjoaisi aivan uudenlaisen kokemuspohjaisen perspektiivin pakolaisista, heidän kotoutumisestaan ja heihin suhtautumisesta Suomen perifeerisemmässä osassa.

Toinen merkittävä tekijä kiinnostukselleni oli se, että tiesin maahanmuuttajien ja pakolaistaustaisten aiheuttaneen paljon keskustelua ja pohdintaa maamme pohjoisosissa, jonne on haluttu sijoittaa turvapaikanhakijoita 1990-luvulta lähtien, kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Suomeen Neuvostoliiton kautta. Vastaanottokeskuksia on perustettu ympäri Suomea siinä toivossa, että nämä pakolaiset kotoutuisivat myös vähän syrjäisemmille alueille, mutta toisaalta myös tuomaan uutta toivottua työvoimaa huoltosuhteen heikentyessä suomalaisväestön keskuudessa. Toivottua työvoimaa ei yrityksistä huolimatta ole saatu, varsinkaan maan pohjoisosissa, sillä monet pakolaistaustaisista henkilöistä ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle paremman elämän toivossa, sekä parempien opiskelu- ja työskentelymahdollisuuksien perässä, niin kuin monet suomalaisetkin tekevät.

22 Lisäksi aineistostani paljastui, että varsinkin 1991 vuonna monet Kainuun kunnista keskustelivat pakolaisten vastaanottamisen mahdollisuuksista, mutta monet kunnista päätyivät siihen, etteivät ne ota pakolaisia vastaan kuntalaisten asenteiden vuoksi, ja tuolloin kuntia puhuttelivat erityisesti talousvaikeudet, mahdolliset kuntaliitokset, korkea työttömyysaste ja huoltosuhteen heikentyminen.

Oulun läänissä oli vain muutamia kuntia vuonna 1991, jotka ottivat pakolaisia vastaan ja joilla oli pakolaismyönteinen kanta. Vuonna 1999 tilanne olikin jo toisenlainen, sillä alueelle päätettiin perustaa vastaanottokeskus reilun 10 kilometrin päähän keskustasta.

3.2 Aineiston kerääminen työvaiheena

Tutkielmani aineisto on kerätty talvella 2016 ja sen keräämiseen meni noin kaksi kuukautta aikaa.

Aineiston keruu on tapahtunut siten, että tilasin kaikkien vuosikertojen mikrofilmit Joensuun kaupungin kirjastoon Kajaanin maakuntakirjastosta, aina vuosikerta kerrallaan. Filmien luku täytyi suorittaa kirjaston tiloissa, sillä siellä oli lukemiseen soveltuva uusi mikrofilminlukulaite, jolla myös pystyin skannaamaan löytämäni uutiset muistitikulle vanhoilta filmikeloilta. Filmien lukeminen oli yllättävän työlästä, sillä en tiennyt ollenkaan mistä lehden numeroista pakolaisia koskevia uutisia löytyy, eikä lehdissä ollut sisällysluetteloita, joista olisin voinut selata uutisten otsikoita. Yhden rullan läpikäymiseen meni keskimäärin 6 tuntia ja yhdessä rullassa oli 1-2 kuukauden numerot, riippuen vuosikerrasta ja lehden paksuudesta. Ohuimpia olivat vuoden 1979 lehdet, joista kävin läpi numerot aina huhtikuusta joulukuuhun. Muista vuosikerroista, eli 1991 ja 1999, kävin läpi vain puolen vuoden lehdet, sillä uutisia oli niin paljon ja lehdessä oli huomattavan paljon enemmän sivuja kuin vuoden 1979 lehdissä.

Aineiston kerääminen itsessään oli helppoa, sillä pystyin kopioimaan mikrofilmiltä haluamani uutiset muistitikulle. Aineistoa kerätessä päätin ”koodata” uutiset niiden ilmestymisajankohdan, eli päivämäärän ja kuukauden mukaan. Sen lisäksi merkitsin uutiset numeroittain (esimerkiksi 17.2.1991. 1, 2 tai 3), jos samassa lehdessä oli ilmestynyt enemmän kuin yksi pakolaisista kertovia uutisia. Ajattelin, että tällainen antaisi minulle hyvän kuvan siitä, milloin pakolaiset ovat olleet lehdessä pinnalla oleva aihe päiväkohtaisesti tai eri viikkoina, ja milloin pakolaiset ovat olleet

23 vähemmän puhutteleva aihe. Halusin myös selvittää kuinka paljon näinä ajankohtina oli ilmestynyt aihepiiriä koskettavia uutisia, sillä se kertoo aiheen merkittävyydestä sekä alueellisesti että valtakunnallisesti.

Vanhojen sanomalehtien selaaminen ja niistä aineiston kerääminen oli mielestäni tutkimukseni aihepiirin kannalta paras tapa saada selville se, millainen ilmapiiri meillä on ollut täällä Suomessa suhteessa pakolaisiin ja millaisessa valossa heistä on puhuttu. Huomasin, että on oleellisen tärkeää selailla ja ymmärtää myös muita lehdessä pinnalla olleita asioita, kuten esimerkiksi vuonna 1991 taloudellisen laman alun vaikutuksia, Esko Ahon hallituksen esittämiä linjauksia, korkeaa työttömyysastetta, Persianlahden sotaa ja Neuvostoliiton romahtamista, jotka olivat paljon käsiteltyjä aiheita lehdissä. Media on merkittävä mielipideilmapiirin ja todellisuuden tuottaja, joten halusin ottaa selvää, miten maakuntamedia on mahdollisesti muovannut kerronnan kautta alueellista asenneilmastoa. Lisäksi maakuntamedialla on ollut tarkastelu-ajanjaksona 1979, 1991 ja 2001 huomattavan paljon merkittävämpi asema, kuin tänä päivänä, jolloin suomalaisilla on mahdollisuus valita useasta eri mediasta haluamansa uutiset ja mahdollisen poliittisen painotuksen.

Keräämästäni aineistosta löytyy niin lyhyitä kuin pitkiä uutisia pakolaisista ja turvapaikanhakijoista.

Löysin lehdistä myös pääkirjoituksia, sekä joitakin mielipidekirjoituksia, mutta niitä oli ilmestynyt mielestäni poikkeuksellisen vähän, verrattuna nykyiseen uutisointiin ja mielipidekirjoitteluun niin lehdistössä kuin sosiaalisessa mediassa. Toisaalta syynä tähän voi olla palstatilan vähäisyys, mutta myös se, ettei aihe ole vielä herättänyt niin suuria tunteita alueellisesti, koska pakolaisia ei vielä ole otettu vastaan tai heitä on hyvin vähän. Jätin mielipidekirjoitukset analyysin ulkopuolelle niiden vähäisen määrän takia. Toisaalta myös internet on mahdollistanut sen elinoloaikana mielipiteen vapaamman ilmaisun niin mediassa kuin erinäisillä keskustelupalstoilla, ja vuonna 1999 tietokone ei ollut vielä jokaisen suomalaisen arkipäivää, joten tämänkin takia sanomalehden merkitys tiedon välittäjänä tulee muistaa merkityksellisempänä kuin tänä päivänä.

Aineiston kerääminen oli hyvin antoisa työvaihe minulle, sillä selaamalla lehdestä myös muita uutisia pääsin hyvin selville Suomen aina kulloinkin valloillaan olleesta ilmapiiristä ja yhteiskunnallisesti puhuttavista aihepiireistä, jotka ovat diskurssianalyysin kontekstin kannalta

24 merkityksellisiä asioita. Samalla tulin huomanneeksi, että tietyt aihepiirit ovat toistuneet läpi historian poliittisessa keskustelussa, kuten esimerkiksi koulutus, työpoliittiset kysymykset, työttömyys ja kansantalouden tila, eikä niihin ole tuntunut löytyvän pidempiaikaista ratkaisua, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Kaikkina tutkiminani aikakausina pakolaisten vastaanottamisen puolesta ja vastaan ovat puhuneet erityisesti työttömyystilanne sekä kansantalouden yleisnäkymät.

Vaikkakin olen lähestynyt aineistoani lähtökohtaisesti vain siten, että tutkin vain pakolaisia koskevia uutisia, niin tein samalla sellaisen havainnon, että todellisia syitä puhetavoille on hyvin vaikeaa hahmottaa ilman kokonaiskuvan tarkastelua. Tämän vuoksi on ollut tärkeää myös tarkastella muuta uutisointia ja lehden yleistä ilmapiiriä.

3.3 Diskurssianalyysi aineiston työkaluna

Käytän tässä tutkielmassa aineiston analysointiin diskurssianalyysiä, sillä se soveltuu hyvin luonteensa puolesta sanomalehtiaineiston analysointiin. Diskurssitutkimuksen keskeinen ajatus on se, että kielenkäyttö on aina osana sosiaalista toimintaa (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 39- 40).

Diskurssianalyysissä tarkastellaan sitä, miten toimijat tekevät ymmärrettäväksi asioita kielenkäytöllään, eikä siinä tarkastella kieltä käyttäviä osapuolia ”informantteina” (Suoninen 1999, 18). Diskurssianalyysi on toisin sanoen kielenkäytön tutkimusta, jossa tarkastellaan sanamuotoja ja puhetapoja.

Diskurssianalyysin lähtökohtana on se, että kielenkäytön avulla muokataan ja rakennetaan käsitystä maailmasta, ilmiöistä, tapahtumista ja ihmisistä. Kielenkäyttö toisin sanoen konstruoi todellisuutta.

Diskurssianalyysin toinen näkökulma on se, että kieli toimii todellisuuden kuvana (Jokinen ym.

1993, 9), jolloin kielen tehtävä on kuvailla mahdollisimman totuuden mukaisesti ympäröivää maailmaa. Molemmat näkökulmat tarjoavat mielenkiintoisen lähtökohdan omalle tutkimukselleni, jossa kielenkäytöllä todellisuuden rakentajana on huomattava rooli, varsinkin ensimmäisessä tutkimusaineistossa, joka sijoittuu vuoteen 1979. Tuolloin painetulla medialla oli nykyistä suurempi rooli todellisuuden kuvaajana, koska ei ollut nykyisenlaista informaatio-teknologiaa, eikä medioissa ollut niin paljon valinnan varaa kuin nykyään. Tiedon hankinta oli tuona aikana hitaampaa ja

25 hankalampaa, koska uutta tietoa ”syntyi” hitaammin kuin internetin ja uuden teknologian aikakaudella.

3.4 Diskurssianalyysin teoreettista taustaa

Diskurssianalyysi tutkimuksen metodologisena välineenä on hyvin laaja-alainen ja moninainen kenttä, johon mahtuu erilaisia toiminta- ja lähestymistapoja sekä erilaisia perinteitä tutkia kielenkäyttöä ja merkitys-systeemeitä. Kuitenkin keskeistä on se, että diskurssianalyysiin orientoituneet tutkijat ovat kiinnostuneita selonteoista, joita ihmiset ja ihmisryhmät luovat kielenkäytössään. Selonteot ovat keskeinen tarkastelun kohde, sillä niillä ihmiset tekevät ymmärrettäväksi omaa itseään ja ympäröivää maailmaa. (Suoninen 1999, 20- 21.) Selontekoja tarkastellessa on ainakin kolme erilaista tulokulmaa:

1) Mitä merkityksiä voidaan käyttää kielenkäytössä?

2) Miten merkitykset esitetään erilaisissa vuorovaikutustilanteissa?

3) Miten selonteot ovat osallisena jaetun sosiaalisen maailmamme rakentumisessa?

Selonteot syntyvät vuorovaikutuksessa ja sen osapuolet vaikuttavat siihen, millaisiksi erilaiset selonteot muodostuvat. Selonteot sekä ylläpitävät, että muuttavat entuudestaan tuttua käsitystä maailmasta ja todellisuudesta. (Pynnönen 2013, 10; Suoninen 1999, 27- 30.)

Diskurssit ovat puolestaan verrattain eheitä merkityssuhteiden kokonaisuuksia tai merkitysulottuvuuksia, jotka rakentava todellisuutta tietynlaisella tavalla. Selonteot muodostuvat diskursseista ja ne pitävät niitä diskursseja, joihin osapuolet viittaavat ja vetoavat. Varsinkin tuntemattomassa seurassa tai laajaan levikkiin menevässä mediassa on helpompaa ja sovinnollisempaa tukeutua tuttuihin ja suorastaan neutraaleihin diskursseihin, jotta ei tulisi aiheuttaneeksi hankaluuksia kielenkäytöllään. (Suoninen 1999, 22- 24.)

Selonteoilla on myös mahdollista oikeuttaa tai vastustaa yhteiskunnallista vallankäyttöä, esimerkiksi vetoamalla poliittisiin diskursseihin tai suostuttelevalla kielenkäytöllä (Suoninen 1999,

26 24- 25). Tämän takia esimerkiksi eri aikakausien kielenkäyttöä tulee tarkastella entistä tarkemmin kontekstisidonnaisesti. Historiallisen perspektiivin ottaminen on hyvin oleellista kun tarkastelee vanhempia tekstejä ja kielenkäytön tapoja. Tällaisissa tapauksissa tulee huomioida, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kielenkäyttöön (kirkon ja uskonnon roolin korostuminen, poliittiset aatteet yms.) ja miten nämä tekijät näkyvät teksteissä tai puhumisen tavoissa. Esimerkiksi keskiajan lopulla noitien vainoaminenkin oli perusteltua erilaisten diskurssien, kuten uskonnollisten tai poliittisten diskurssien kautta, kun taas nykyaikana vastaavanlainen vainoaminen ei ole enää millään diskursseilla perusteltavissa, koska valtiot ovat sopineet kansainvälisellä ihmisoikeussopimuksella, että vainoaminen on kaikissa olosuhteissa tuomittava teko.

Oman tutkielmani kannalta tulee huomioida se, että tutkittaessa valtavirtamediaa myös selontekojen sisältö on usein sovinnollisempaa kuin muissa pienemmissä medioissa, joilla monissa tapauksissa on selkeä kohdeyleisö (esimerkiksi puoluepoliittiset julkaisut). Valtavirtamediassa selontekojen antaminen aloitetaan lähestulkoon kaikissa tilanteissa luonnostaan tutuimmasta vaihtoehdosta ja ne ovat yleensä laajalti kannatettuja, ideologisesti houkuttelevia ja suorastaan itsestään selviä vaihtoehtoja (Suoninen 1999). Tällainen asetelma ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tutut ja turvalliset näkemykset olisivat osa kirjoittajan arvomaailmaa, vaan se edustaa jotain yleisempää ja hyväksyttävämpää näkemystä, jolloin ei ole vaarana, että lehden maine tahriintuisi toimittajan omien näkemysten vuoksi.

Diskurssianalyysin ydinasioita on se, minkälaisia vaikutuksia ja seuraamuksia kielenkäytöllä on (Pietikäinen ja Mäntynen 2009, 16). Minun tutkimukseni kannalta tämä tarkoittaa sitä, että median kielenkäyttö muovaa tietynlaista todellisuutta turvapaikanhakijoista ja pakolaisista, joten tarkoituksenani on analysoida, minkälainen ilmapiiri tämän aiheen ympärille on syntynyt eri aikakausina ja onko ajankohtien välillä tapahtunut muutoksia. Tarkoituksenani on ollut ottaa selvää, minkälaisia diskursseja maakuntamedia käyttää pakolaisista ja minkälaisessa valossa pakolaiset näkyvät tästä syystä Kainuun Sanomien uutisissa.

Diskurssitutkimuksen keskeinen käsite on representaatio eli ”uudelleen esittäminen”, jonka taustalla on konstruktivistinen ajatus kielen avulla rakennetusta maailmasta (Pietikäinen ja Mäntynen 2009,