Pakolaisuuden historia ulottuu Suomessa 1900-luvun alkupuolelle, jolloin maahan saapui Venäjän vallankumouksen jälkeen tuhansia pakolaisia. Pakolaiset olivat kansalaisuudeltaan venäläisiä, itäkarjalalaisia ja inkeriläisiä. Suurimmillaan pakolaisten määrä oli vuonna 1922, jolloin heitä oli Suomessa noin 33500, pääasiassa sijoittuneina Viipuriin, Helsinkiin ja Karjalan Kannakselle. Osaa pakolaisista (inkeriläiset ja itäkarjalalaiset) voidaan nimittää niin kutsutuiksi heimopakolaisiksi, sillä heidän katsottiin kuuluvan Suur- Suomen alueeseen, jolla käytiin vuosina 1918- 1922 heimosotia. Heimosodat eivät olleet sidoksissa Suomen valtioon vaan taistelemaan lähti joukko radikaalisti ajattelevia vapaaehtoisia heimoaatteen edustajia, joiden mielestä myös laajat alueet Itä- Karjalasta kuuluisivat Suomen valtiolle. Pakolaisten ylläpidosta vastasivat aluksi pääasiassa yksityiset järjestöt, kuten esimerkiksi Akateeminen Karjala-seura, mutta vuonna 1922 perustettiin
11 sisäasian ministeriön alaisuuteen valtion pakolaiskeskus, jonka tehtävänä oli avustaa pakolaisia.
(Jaakkola 1989, 12.)
1930- luvulla Suomeen pyrkivät keskieurooppalaiset juutalaiset, jotka lähtivät pakoon natsi- Saksan poliittisia vainoja. Näihin pakolaisiin suhtauduttiin kuitenkin hyvin varauksellisesti, sillä katsottiin, että Suomella olisi jo omasta takaa riittävästi puutteenalaisia ja työttömiä kansalaisia, sekä tuhansittain heimosotien jäljiltä jääneitä pakolaisia, joten näille keskieurooppalaisille ei ollut sijaa Suomessa. Erityisesti oikeistolaiset vastustivat pakolaisten vastaanottamista, sillä he näkivät, että tärkein tehtävä oli huolehtia itärajan takaa tulleista heimopakolaisista, joiden määrä oli kylläkin jo laskenut huippuvuosista. (Jaakkola 1989, 12- 13.)
Jatkosodan aikana Suomeen siirrettiin 63205 inkeriläistä. Väestön siirtoon vaikuttaneita tekijöitä olivat Leningradin piiritys (jonka vuoksi osa Inkerinmaata jäi piiritysten sisäpuolelle) ja Suomessa vallinnut työvoimapula, jonka vuoksi Suomi lopulta suostui inkeriläisten vastaanottamiseen.
Inkeriläisille järjestyi maassa valinneen työvoimapulan takia töitä ja heidät sijoitettiin noin 500 eri kuntaan. Siirtoväki joutui viettämään aikaa vastaanottoleireillä ennen kuntiin sijoittamistaan, joita oli perustettu karanteeniksi kulkutautien varalta. Niitä pidettiin myös pikaintegraatiokursseina, joilla haluttiin valistaa ja ohjeistaa Suomen tavoille. (Takalo ja Juote 1995, 21- 25.)
Suomi joutui kuitenkin palauttamaan välirauhan sopimuksen ehtojen mukaisesti inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon, sillä katsottiin, että heidät oli tuotu väkisin Suomeen natsi- Saksan toimesta (Jaakola 1989, 14). Rauhanehtoja tulkittiin Suomessa siten, että inkeriläisten palaaminen Neuvostoliittoon perustuisi vapaaehtoisuuteen, mutta ihmisiä myös houkuteltiin lähtemään takaisin kotiin. Osa inkeriläistä palasi Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti vuosien 1944- 1945 taitteessa, mutta he jotka eivät halunneet lähteä takaisin entiseen kotimaahan, joutuivat piileksimään Suomessa tai heidät salakuljetettiin Ruotsiin (Takalo ja Joute 1995, 25). Inkeriläisiä odottivat jälleenrakennustyöt, sillä Neuvostoliitto oli kärsinyt toisessa maailmansodassa valtavat väestötappiot (Jaakkola 1989, 14) ja kaupungit olivat kärsineet pahoja vahinkoja sodan jaloissa. Inkeriläiset pääsivät todellisuudessa palaamaan Inkeriin vasta 1950- luvulla, koska heidät oli hajautettu eri puolille Neuvostoliittoa palautusten myötä (Jaakkola 1989, 14).
12 Vuonna 1973 tapahtui Chilessä sotilasvallankaappaus, jonka vuoksi vasemmistoa kannattavia henkilöitä alettiin vainota valtaan nousseen sotilasjuntta Pinochetin hallinnon toimesta. Pelko väkivallasta, kidutuksesta ja vangituksi tulemisesta ajoi pakoon noin 100000 chileläistä kotimaastaan, jonne he pystyivät palaamaan takaisin vasta 1990-luvulla diktaattorin valtakauden päätyttyä. Suomi päätti 18.10.1973 ottaa vastaan Chilen pakolaisia ja heitä saapui yhteensä 182 vuosina 1973- 1978. Pakolaiset sijoitettiin Auran kylässä sijainneeseen koulukotiin, jonne SPR perusti ensimmäisen pakolaiskeskuksensa. (Tapanainen 2015, 6- 9.) Suomessa toimi tuona ajankohtana poliittisesti kantaaottava Chile- solidaarisuusliike, jonka toiminnan tarkoituksena oli vastustaa Pinochetin hallintoa sekä tarjota moraalista ja materiaalista tukea Chilen vasemmistosiipeen kuuluvalle oppositiolle (Heinonen 2013).
Chilen pakolaiset olivat ennen kaikkea poliittisia pakolaisia, joiden henki oli uhattuna kotimaassaan ja tällainen tapaus sai näkyvyyttä myös Suomen poliittisissa lehdissä ja valtamediassa. 1970- luvulla puoluelehdistö oli merkittävä osa journalistista kenttää ja monet valtakunnalliset lehdet edustivat jonkinlaista poliittista suuntautumista, kuten myös Kainuun Sanomat joka toimi keskustalaisten äänenkantajana aina vuoteen 1994 asti. Vasemmistolaiset lehdet Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset ajoivat Chilen pakolaisten oikeuksia ja pitivät heitä aateveljinä kun taas kokoomuslainen Aamulehti näki Suomen olevan vaaravyöhykkeessä poliittisten pakolaisten maahantulon ja vasemmistolaisten ajaman politiikan vuoksi. Keskustalainen Suomenmaa tuki puolestaan virallista ulkopoliittista linjausta ja oli neuvostomielinen, sillä Keskustapuolue oli tuona ajankohtana hallituksessa mukana. (Halmeranta 2006, 38.)
Seuraavat pakolaiset saapuivat Suomeen vuonna 1979 ja ensimmäiset heistä ilmestyivät Helsinkiin saman vuoden elokuussa. Vietnamista lähteneitä pakolaisia kutsuttiin venepakolaisiksi, sillä monet heistä lähtivät matkaan hyvin hatarilla lautoilla ja veneillä. Meren armoille joutuminen koitui monien pakolaisen kohtaloksi. Vietnamissa oli päättynyt vuosikymmeniä kestänyt sotatila vuonna 1975 ja Pohjois- Vietnam, joka oli voittanut sodan, alkoi kehittää yhdistynyttä maata kommunistiseksi valtioksi. Pakolaisia alkoi lähteä Vietnamista vuoden 1979 aikoihin yhä suurempia määriä erityisesti maassa vallinneen huonon elintason vuoksi sekä poliittisten- ja etnisten
13 sortotoimenpiteiden takia, jotka kohdistuivat erityisesti Vietnamin kiinalaiseen väestöön.
(Tapanainen 2015, 10.) Aluksi suomalaiset suhtautuivat vietnamilaisiin varauksellisesti, sillä monet pitivät heitä vain elintasomatkaajina. Kielteisistä näkemyksistä huolimatta Suomen valtio päätti ottaa vastaan 100 Vietnamin venepakolaista, sekä näiden perheenjäseniä (Jaakkola 1989, 31).
Määrä oli hyvin vähäinen verrattuna muihin Pohjoismaihin ja sitä perusteltiin suomalaisten asenteilla ja kokemattomuudella pakolaisten vastaanottamisessa. Vietnamilaiset sopeutuivat kuitenkin Suomeen nopeasti, sillä heille järjestettiin koulutusta ja työpaikkoja. Pakolaiset myös vaikuttivat olevan tyytyväisiä vastaanotto-olosuhteisiin heiltä sitä tiedusteltaessa elokuussa 1979 Kainuun Sanomien uutisissa.
1980-luvun loppupuoliskolle tullessa Suomessa asui noin 18000 ulkomaan kansalaista. Heistä yli puolet oli lähtöisin Länsi- Euroopasta ja pakolaisten osuus näistä ulkomaalaisista oli noin 900 henkilön luokkaa. Vuonna 1993 tilanne olikin muuttunut jo toisenlaiseksi, sillä ulkomaankansalaisten osuus oli kolminkertaistunut, samoin pakolaisten määrä oli noussut yli kymmenkertaiseksi. Tämä muutos vaikutti myös etniseen ja sosiaaliseen rakenteeseen, sillä itäeurooppalaisten, aasialaisten ja afrikkalaisten osuus oli kasvanut. (Jaakkola 2001, 28.)
Yksi maamme merkittävimpiä, ja paljon ajankohtanaan huomiota herättänyt pakolaisryhmä saapui 1990-luvun alkupuolella Somaliasta, jossa syttyi maan olosuhteisiin vaikuttanut sisällissota (Martikainen ym. 2013, 37). Somaliassa ei ole ollut vuoden 1991 jälkeen toimivaa keskushallintoa, ja maassa on vallinnut sekasorto hallituksen ja islamistien taistellessa toisiaan vastaan. Monet somalipakolaisista saapuivat Suomeen Neuvostoliiton kautta, sillä osa heistä oli työskennellyt tai opiskellut Neuvostoliitossa ja heillä oli suhteellisen korkea koulutustausta. Niin kutsutuilla toisen aallon mukana tulleilla somalipakolaisilla koulutustausta saattoi puolestaan olla lähes olematon ja monilla pakolaisilla ilmeni vakavia puutteita sekä luku- että kirjoitustaidoissa. (Suomen somalialaisten liitto 2016.)
Somalian levottomuudet alkoivat jo 1970- luvulla, jolloin käytiin Ogadenin sota, jonka Somalian hallitus lopulta hävisi. 1980-luvun Somaliaa leimasi myös jännittynyt ja kiristynyt tunnelma, joka vuosikymmenen loppupuolella purkautui sisällissodaksi. Erityisesti Hawie-klaanin järjestäytyminen
14 Barren hallintoa vastaan vuonna 1987 sai 1990-luvun alussa Somalian hallinnon kaatumaan ja tämän johdosta maa ajautui klaanipohjaiseen sisällissotaan. (Mubarak ym. 2015, 20- 23.) Monet somaleista alkoivat hakea turvapaikkaa ulkomailta poliittisin perustein jo 1980-luvun puolella, koska monet hyvässä asemassa olevat ymmärsivät, ettei kestäisi kauaakaan kun sota syttyisi ja öisin oli jo turvatonta liikkua ulkona. (Mubarak ym. 2015, 23.)
Ihmisoikeusjärjestö Human Right Watch kutsui vuonna 1992 raportissaan Somalian tilannetta maailman pahimmaksi humanitaariseksi katastrofiksi. Sen arvion mukaan lähes puolet Mogadishun väestöstä olisi paennut kaupungista muutamassa vuodessa ja taisteluissa olisi kuollut noin 14000 ihmistä. YK käynnisti Somaliassa rauhanturvaoperaatio UNOSOM:in vuonna 1992, mutta rauhanturvajoukot vetäytyivät pois Somaliasta 1995, sillä operaatio koki valtavat tappiot, eikä maan tilannetta saatu rauhoitettua. (Mubarak ym. 2015, 24.) Suomeen saapuivat ensimmäiset somalitaustaiset turvapaikanhakijat jo vuonna 1988, sillä Siad Barren hallinto vainosi poliittisesti erimieltä olevia ja loukkasi ihmisoikeuksia. Nämä tapahtumat olivat kansainvälisesti tiedossa, mutta monilta turvapaikanhakijoilta evättiin hakemukset, osasyynä mahdollinen suomalaisten tietämättömyys Somalian tapahtumista. (Mubarak ym. 2015, 25.) Somalialaisten tulon myötä turvapaikanhakijoiden määrä alkoi nousta Suomessa ja muualla Euroopassa 1980- 1990- lukujen taitteessa. Suomeen saapui vuosina 1990- 1993 enemmän turvapaikanhakijoita kuin aikaisemmin ja turvapaikanhakijoiden määrissä oli selkeästi erottuva piikki vuosina 1992- 1993. (Horsti 2005, 81;
Jaakkola 2000, 28.)
Entisen Jugoslavian alueelta saapui 1990- luvun mittaan runsaasti pakolaisia joka puolelle Eurooppaan Slobodan Milocevicin suorittamien etnisten puhdistusten takia, sekä siitä syystä, että alueella vallitsi voimakkaan nationalistinen ilmapiiri. Toinen merkittävä syy turvapaikanhakijoiden määrän kasvulle oli Neuvostoliiton hajoaminen. Se vaikutti Itä- Euroopassa romaneiden sosiaalisen aseman heikentymiseen ja poliittiseen syrjintään, jonka vuoksi heitä saapui myös Suomeen melko suurina pakolaisryhminä 1990- luvun loppupuolella (Tanner, 2000). Suomi otti vuonna 1999 pakolaiskiintiön lisäksi (650 pakolaista vuodessa) vastaan lähes 1000 Kosovon albaania, joista kuitenkin suurin osa palasi takaisin kotimaahansa sodan päätyttyä kesäkuussa 1999 (Jaakkola 2001, 28). Samana vuonna Suomi asetti Itä- Euroopasta tulleille romanipakolaisille viisumipakon, jonka avulla haluttiin karsia maahan pyrkijöiden määrää. Romanien kokema syrjintä kotimaissaan aiheutti
15 sen, miksi heitä saapui myös Suomeen kesällä 1999. Merkittävin syy oli se, että heidän taloudellinen asema heikentyi talousjärjestelmän muututtua Itä- Euroopan alueella ja tämän vuoksi heitä alettiin syrjiä valtaväestön toimesta. Neuvostoliitossa vallinneen ”täystyöllisyyden” ansiosta myös romanit olivat tehneet ansiotöitä sellaisilla aloilla, joihin kantaväestö ei ollut halunnut hakeutua. Neuvostoliiton hajottua romanien tilanne heikkeni nopeasti työmarkkinoilla ja tämä puolestaan johti siihen, että heillä ei ollut mahdollista saada esimerkiksi Slovakian alueella asuntoa, jollei ollut ansiotöissä samaan aikaan. (Tanner 2000, 101- 102.)
Omassa aineistossanikin esiintyneet Slovakian romanipakolaiset olivat näkyvä pakolaisryhmä 1990-luvun loppupuolen Suomessa, sillä valtaväestö Slovakiassa oli alkanut suhtautumaan heitä kohtaan ennakkoluuloisesti, syrjivästi, ja jopa väkivaltaisesti, jonka vuoksi monet heistä päätyivät hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Slovakian Helsinki-komitean tekemän tutkimuksen mukaan media oli ruokkinut kansalaisten vihamielisyyttä ja romanivastaisuutta kuvailemalla romaneita hyvin negatiivisesti ”sosiaalijärjestelmän väärinkäyttäjiksi”, ”sopeutumattomiksi” ja ”laiskoiksi”. (Tanner 2000, 144.) Romanipakolaisten kohtalo herätti omana aikanaan hyvin kahtiajakautuneita mielipiteitä: toisten mielestä romanit olivat ”elintasopakolaisia”, jotka tuli käännyttää takaisin kotimaahansa ja osan mielestä heitä tuli kohdella samalla tavalla kuin muitakin pakolaisia.
Turvapaikanhakijoiden määrät ovat vaihdelleet Suomessa 1990- luvulta lähtien 700- 3000 hakijan- ja 1500- 6000 hakijan välillä sittemmin 2000- luvun aikana. Vuonna 2015 Suomeen saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, peräti 32476, kun edellisenä vuonna 2014 hakijoita oli 3651 (Sisäministeriö 2016). Hakijoiden lisääntyneeseen määrään vaikutti erityisesti Syyrian ja Irakin vaikea tilanne. 2000- ja 2010 luvuilla pakolaisia on tullut erilaisten levottomuuksien, vainoamisen ja sotatilojen vuoksi Syyriasta, Irakista, Afganistanista, Somaliasta, Iranista, Sri Lankasta, Myanmarista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta (Maahanmuuttovirasto 2016). Suomen valtio on varautunut vuosittain ottamaan vastaan niin kutsuttuja kiintiöpakolaisia, jotka ovat YK:n alaisen UNHCR- pakolaisjärjestön hyväksymiä: vuosina 2001- 2011 pakolaiskiintiön lukumäärä oli 750 ja tämän jälkeen määrä on vaihdellut 750- 1050 välillä (Maahanmuuttovirasto 2016). Vaihteluun ovat vaikuttaneet viimevuosina syttyneet ja toisaalta paikoitelleen vuosikymmeniä jatkuneet levottomuudet Lähi- Idän alueella, joista tämänhetkinen ”pakolaiskriisi” on saanut alkunsa.
Eurooppaan ja Suomeen on saapunut ihmisiä erityisesti Syyrian, Irakin ja Afganistanin alueelta,
16 joista erityisesti Syyriassa on tällä hetkellä hätätilanne Isiksen siviileihin kohdistuvan terrorismin takia.