Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO www.aalto.fi Taiteen maisterin opinnäytteen tiivistelmä
Tekijä Rasmus Mäkelä
Työn nimi And the hours devour us Laitos Median laitos
Koulutusohjelma Valokuvataiteen maisteriohjelma
Vuosi 2021 Sivumäärä 45+12 Kieli suomi
Tiivistelmä
Taiteen maisterin opinnäyte And the hours devour us on taiteellinen tutkimus, joka koostuu kirjallisesta osasta ja kaksiosaisesta taiteellisesta työstä; valokuvakirjan luonnoksesta ja näyttelyinstallaatiosta. Valokuvakirja käsittelee aikaa, muutosta ja kuolemaa valon ja varjon symboliikan kautta. Näyttelyn teokset olivat eri materiaaleja hyödyntäviä nostoja kirjan kuvasarjasta.
Kirjallinen osa tutkii valon ja pimeyden vertauskuvallisuutta kulttuurisena ilmiönä sekä inspiraationi lähteitä ja työskentelyprosessiani. Tutkimuksen taustalla on melankolia, sen eri määritelmät ja sen vaikutus työskentelyyni. Teoreettinen painotus on valon ja varjon tutkimuksessa psykologian ja taiteen viitekehyksissä. Teksti tekee katsauksen taidehistoriaan ja taiteilijan varjon aiheeseen maalaus- ja valokuvataiteessa, minkä pohjalta se tutkii suhdettani omaan varjooni ja sen esiintymiseen teoksissani. Kuvasarjan ja kuvakielen muodostuminen on myös tarkastelun alla.
Tekstin alkuosa keskittyy opinnäytteen lähtökohtiin ja inspiraation lähteisiin. Painotus on hetkellisyyden pohdinnassa musiikin, kirjallisuuden ja henkilökohtaisten kokemusten kautta.
Ajatukseni vertautuvat Banana Yoshimoton tapaan kirjoittaa valosta ja hetkistä teoksessaan Lizard.
Musiikkiviittaukset painottuvat yhdysvaltalaiseen folkiin pohjautuviin kappaleisiin, joiden sanoituksissa esiintyy valon ja pimeyden symboliikkaa.
Päivänvalon merkitys ja sen esiintyminen valokuvataiteen teoksissa ovat aurinkoa käsittelevän kolmannen luvun pääaiheita. Tämän lisäksi tutkimus syventyy ylevän eli subliimin kokemiseen sekä auringon pelkoa ja kunnioitusta herättävään voimaan. Valo on myös läsnä neljännessä luvussa, joka keskittyy suruun ja sen vaikutukseen työskentelyssäni.
Surun jälkeen teksti avaa mustan auringon käsitettä psykologiassa ja alkemiassa sekä sen hyödyntämistä taiteen tekemisessä. Ajatukset pohjautuvat Julia Kristevan teokselle The Black Sun:
Depression and Melancholia, jossa hän kirjoittaa taiteesta keinona pitää oma musta aurinko aisoissa. Tämän valossa tarkastelun alla on melankolian rooli teoksissani.
Pimeyden vertauskuvallisuus kielessä ja kuvakerronnassa on tärkeässä osassa tutkimuksen toisella puoliskolla. Teksti syventyy taiteilijan varjoon ja sen tulkitsemiseen negatiiviseksi koettujen asioiden ilmentymänä. Pohdinnan taustalla vaikuttaa varjon käsite psykologiassa. Pääasiallisena lähteenä toimii kirjallisuus, joka tutkii varjoja länsimaisessa taiteessa.
Lähtökohtien ja tavoitteiden pohdinta on viimeisen luvun keskiössä. Huomio kiinnittyy yhteensattumiin ja toistuviin yksityiskohtiin, joita ilmeni läpi kirjoitusprosessin. Ajatus työskentelyn ikuisesta muutoksesta ja siirtymävaiheesta päättää kirjallisen osan.
Opinnäytteen valvojana toimii Heli Rekula ja ohjaajana Harri Laakso.
Tarkastajina toimivat Elina Heikka ja Aapo Huhta.
Avainsanat valokuvataide, melankolia, pimeys, varjo, aurinko, valokuvakirja
Aalto University, P.O. BOX 31000, 00076 AALTO www.aalto.fi Master of Arts thesis abstract
Author Rasmus Mäkelä
Title of thesis And the hours devour us Department Department of Media
Degree programme Master's Programme in Photography
Year 2021 Number of pages
45+12 Language Finnish
Abstract
The Master of Arts thesis And the hours devour us is an artistic research which consists of a written part and an artistic work with two parts; a photobook dummy and an exhibition installation. The photobook deals with time, change and death through symbolism of light and darkness. The exhibition pieces that utilized different materials were photographs taken from the book.
The written part examines the symbolism of light and darkness as a cultural phenomenon, as well as my inspiration and work processes. Melancholia with its different definitions and its impacts on my artistic work act as a background for the study. The theoretical emphasis is on the research of light and shadow within psychology and art. The text looks into art history and the artist’s shadow in painting and photography, through which it examines my relationship with my shadow and its appearance in my work. The formation of a photographic series and imagery is also under study.
The beginning of the written part focuses on the starting points of the thesis and sources of inspiration. The emphasis is on the contemplation of ephemerality through music, literature and personal experiences. My thoughts reflect on Banana Yoshimoto’s way of writing about light and moments in her work Lizard. The musical references are mostly songs based on American folk music and have symbolic lyrics about light and darkness.
The significance of daylight and its appearance in photographic art are the main subjects of the third chapter which is about the Sun. In addition the study dives into experiencing the sublime and the fear and awe-inducing power of the Sun. Light is also present in the fourth chapter that concentrates on grief and its effect on my work.
After reflecting on grief the text elaborates on the concept of the black sun in psychology and alchemy and employing it in art. The study is based on Julia Kristeva’s book The Black Sun:
Depression and Melancholia, in which she writes about art as a way of getting a hold of one's own the black sun. The role of melancholia in my work is under examination in the light of Kristeva’s thoughts.
The second half of the research focuses on the metaphorical nature of darkness in language and image based narration. The text digs into the shadow of the artist and the tendency to interpret it as a manifestation of negative matters. The concept of the shadow in psychology is present throughout the study. Literature on the research of shadows in Western art is the main source for the research.
Reflecting on the starting points and aims is in the centre of the last chapter. The main focus is on the coincidences and details that recurred throughout the writing process. The thought of everlasting change and transitional state of working ends the written part.
The supervisor of this thesis is Heli Rekula and the advisor is Harri Laakso.
The examiners are Elina Heikka and Aapo Huhta.
Keywords photographic art, melancholia, darkness, shadow, the sun, photobook
And the hours devour us
Rasmus Mäkelä
Taiteen maisterin opinnäyte 30 op
Valokuvataiteen koulutusohjelma Median laitos
Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Kevät 2021
Sisällys
Johdanto______________________
1 / Alku_______________________
1.1 / Uni______________________
1.2 / Musiikki inspiraationa________
2 / Hetkellisyydestä______________
3 / Rakas päivänvalo______________
3.1 / Aurinko_______________
3.2 / Maalauksesta___________
4 / Kuolema tunkeutuu prosessiin____
5 / Musta aurinko_______________
6 / Pimeys____________________
7 / Taiteilijan varjo______________
7.1 / Varjo(ni)______________
7.2 / Läsnäolo ja varjon taakka___
8 / Arkisuus___________________
9 / Harhailu___________________
10 / Valokuvat_________________
10.1 / Kirja________________
10.2 / Näyttely______________
11 / Lopuksi___________________
Lähteet_______________________
Kirjan dokumentaatio_____________
Näyttelyn dokumentaatio__________
6 7 8 10 12 14 18 20 22 24 25 28 29 32 34 35 36 39 41 44 46 49 58
Johdanto
Taiteen maisterin opinnäytteeni And the hours devour us koostuu kirjallisesta osasta ja kaksiosai- sesta taiteellisesta työstä. Ensimmäinen taiteellinen osa on valokuvakirjaluonnos ja toinen osa on näyt- telyinstallaatio, joka kuului valokuvataiteen maiste- rinäyttelyyn Buy grapes, plums, get to know yourself.
Kirja käsittelee aikaa, muutosta ja kuolemaa valon ja varjon symboliikan kautta. Näyttelyn teokset olivat eri materiaaleja hyödyntäviä, kokeellisia nostoja kirjan kuvasarjasta.
Tutkin kirjallisessa osassa valon ja varjon sym- boliikkaa laajempana kulttuurisena ilmiönä esi- merkkien kautta. Pohdin omaa työskentelyäni ja inspiraationi lähteitä laajasti musiikista kirjallisuu- teen ja muiden taiteilijoiden teoksiin. Tutkimukse- ni taustalla on melankolia, sen eri määritelmät ja sen vaikutus työskentelyyni. Tekstin teoreettinen paino- tus on valon ja varjon tutkimuksessa psykologian ja taiteen viitekehyksissä. Teen katsauksen taidehisto- riaan ja taiteilijan varjon aiheeseen maalaus- ja va- lokuvataiteessa, minkä pohjalta pohdin suhdettani omaan varjooni ja sen esiintymiseen teoksissani.
Kirjoitan myös kuvasarjan ja kuvakielen muodostu- misesta ja niin kirjan kuin näyttelynkin tekemisestä prosessina.
Teksti jakautuu yhteentoista lukuun ja niiden alalukuihin. Ensimmäisessä luvussa käsittelen opin- näytteeni lähtökohtia, kuten minulle tärkeitä suuria aiheita, kovalevyjen uumenissa lepääviä kuvamas- soja ja näkemääni unta, joka antoi työskentelylle- ni uuden suunnan. Kirjoitan myös inspiraatiosta kirjani taustalla, muun muassa sille nimen antanees- ta Kevin Morbyn kappaleesta Piss River sekä valon, varjon ja auringon symboliikasta musiikissa. Musiik- kiviittaukseni painottuvat yhdysvaltalaiseen folkiin pohjautuvaan musiikkiin, jota olen kuunnellut koko aikuisikäni ajan ja johon tutustuin vielä syvemmin opinnäytteeni myötä.
Toisessa luvussa kirjoitan hetkellisyydestä kir- jallisuuden ja omien kokemusteni kautta. Keskityn
Banana Yoshimoton tapaan kirjoittaa valosta ja het- kestä teoksessaan Lizard, minkä pohjalta vertailen omaa kokemustani valosta Japanissa ja Suomessa.
Pohdin hetkellisyyttä myös Jack Kerouacin teoksen Desolation Angels ja Sigmund Freudin esseen On transience pohjalta.
Aurinko ja sen merkitys ovat kolmannen luvun keskiössä. Kirjoitan aluksi päivänvalon merkitykses- tä itselleni ja auringonvalon esiintymisestä minulle tärkeiden valokuvaajien teoksissa. Tutkin ylevän eli subliimin kokemista, auringon pelkoa ja kun- nioitusta herättävää voimaa sekä etsin omille ko- kemuksilleni vertailukohtia aurinkoa palvoneista muinaiskulttuureista. Sivuan Van Goghin tapaa kuvata aurinkoa, minkä jälkeen pohdin auringon mystisyyttä ja kirjoitan vihreää välähdystä jahdan- neesta taiteilijasta Tacita Deanista. Lopuksi pohdin lyhyesti auringonlaskuja Suomen kultakauden maa- laustaiteessa muutaman esimerkin kautta.
Kuoleman symboliikka oli teoksessani läsnä alusta lähtien, mutta todellinen kuolema keskeyt- ti työskentelyni kesken kirjoitusprosessin. Omistan neljännen luvun helmikuussa 2021 menehtyneel- le koiralleni Miinalle. Kirjoitan surusta, sen vai- kutuksesta työskentelyyni ja lohdusta, jota löysin lopulta musiikista. Surun kautta siirryn kirjoitta- maan mustan auringon käsitteestä psykologiassa ja alkemiassa sekä sen hyödyntämisestä taiteen te- kemisessä. Viidennessä luvussa pohjaan ajatukseni Julia Kristevan teokseen The Black Sun: Depression and Melancholia, jota tulkitsen Emily Bradyn ja Arto Haapalan melankolian määritelmän kautta. Kriste- va kirjoittaa taiteesta keinona, jolla mustan auringon voi pitää aisoissa. Kristevan ajatuksia hyödyntämällä pohdin melankolian roolia omassa työskentelyssäni.
Tarkastelen myös mustan auringon läsnäoloa Jesse Sykesin musiikissa ja samaistumistani siihen.
Kuudennessa luvussa avaan suhtautumistani pimeyteen ja pohdin, miksi pimeys koetaan usein uhkaavana tai pelottavana. Tutkin sen määritelmää ja vertauskuvallisuutta kielessä, minkä kautta siirryn pimeyden symboliikkaan kuvallisessa kerronnassa.
Tarkastelen muutaman valokuvaajan teosten pohjal- ta pimeyttä ja sen läsnäolon ilmentymistä poissaolon kautta.
Syvennyn taiteilijan varjoon, sen anonyymiyteen ja ajattomuuteen sekä kykyyn ilmentää läsnäoloa seitsemännessä luvussa. Käytän lähteenä William C.
Sharpen ja Victor I. Stoichitan varjoja länsimaisessa taiteessa käsitteleviä kirjoja. Sivuan varjon käsitettä psykologiassa ja lopuksi kirjoitan varjon näköisyy- destä, läsnäolosta ja sen yhteydestä elämän negatiivi- siin puoliin. Käytän esimerkkinä muusikko Townes Van Zandtin, Van Goghin ja valokuvaaja Francesca Woodmanin teoksia ja elämäntarinoita. Kirjoitan siitä, miten kärsimystä kokeneen taiteilijan varjo tul- kitaan usein jälkikäteen tuon kärsimyksen merkiksi.
Päätän tekstini työskentelyprosessini kuvauk- seen yleisellä tasolla ja opinnäytteeseen liittyen. Kah- deksannessa luvussa kirjoitan lyhyesti arkisuuden arvostamisesta ja pohdin muusikko Ian Felicen tapaa kirjoittaa aiheesta. Yhdeksäs luku on niin ikään lyhyt pohdinta harhailusta ja sen merkityksestä työskente- lylleni. Vertaan tarvettani seikkailla Rebecca Solnitin ajatuksiin eksymisestä ja lapsuuden vaeltelun vai- kutuksista. Kymmenennessä luvussa kirjoitan opin- näytteeni taiteellisten osien eli kirjan ja näyttelyn tekemisestä sekä niihin liittyvistä ratkaisuista.
Viimeisessä eli yhdennessätoista luvussa pohdin opinnäytteeni lähtökohtia ja tavoitteita ja niiden muuttumista prosessin edetessä. Kirjoitan yhteensattumista ja kerrostumista, joita kohtasin jatkuvasti työskentelyn aikana. Päätän pohdintani ajatukseen työskentelyni ikuisesta muutoksesta ja siirtymävaiheesta.
Opinnäytteeni on ennen kaikkea taiteellinen tutkimus, joka löytää uusia reittejä ja yhteyksiä ede- tessään.
1/Alku
On kesäinen ilta. Olen ystävieni kanssa kaupungil- la ja olemme siirtymässä kävellen paikasta toiseen.
Tien halkaiseva, kerrostalojen välistä puskeva heikko valojuova kiinnittää huomioni ja pysäyttää minut täysin. Ilta-aurinko on juuri laskemassa ja näen sen viimeisen hengenvedon. Tarkkailen sitä, annan sille aikaa. Näen tuossa valossa itseni ja irtaudun hetkek- si tästä paikasta ja hetkestä, joka on venynyt mer- kittävän pitkäksi. Ystäväni ovat jatkaneet matkaa huomaamatta minun jähmettyneen kadunkulmaan.
Lähden seuraamaan heitä ja näen väläyksen omasta varjostani ylittäessäni valojuovan.
Varjoni muistuttaa minua kuolevaisuudestani.
Koen, että jokainen eliö ja esine, jolla on varjo, on tuomittu hetkellisyyteen. Iän myötä aika on nopeutu- nut ja olen alkanut arvostaa ja syleillä kaiken ohime- nevyyttä. Joinain päivinä se estää minua nousemasta sängystä, kun taas toisina se on elossa olemisen ydin, minua eteenpäin vievä voima. Olen oppinut tasapai- noilemaan näiden kahden keskenään ristiriidassa olevan puolen välillä, ja juuri tätä teokseni usein kä- sittelevät. Miksi kokemukseni auringonvalosta ja sen katoavaisuudesta on niin voimakas? Vaikka tiedän auringon olevan näennäisen ikuinen ihmisen elin- kaareen verrattuna, miksi pelkään sen hylkäävän minut kokonaan aina auringon laskiessa?
Kuva 1: And the hours devour us, 2019
Opinnäytettä suunnitellessani tartuin näihin ajatuksiin, koska ne olivat läsnä päivittäin. Olin poh- tinut tuota sanoittamatonta ahdistusta aikaisemmin videoteoksessani I am a stranger vuodelta 2018. Teos on eräänlainen videoessee, jota satunnaiset aja- tukseni vievät eteenpäin viipyilevien maisemaku- vien rinnalla. Kuvasin teoksen ollessani vaihdossa Göteborgissa Valandin akatemian valokuvataiteen kandidaattiohjelmassa. Tuota aikaa kuvasti vahvasti uudenlainen yksinäisyys, joka johtui täysin uudesta kokemuksesta ja vieraasta ympäristöstä. Mainitsen tuossa teoksessa, että aina auringon laskiessa koen sen katoavan lopullisesti ja jättävän minut yksin si- niseen valoon. Tuo lause jäi elämään mielessäni, ja olen pohtinut sitä usein. Mitä tunteita ja kokemuk- sia tämän ajatuksen takana piilee?
Tämä kysymys oli mielessäni, kun ryhdyin koostamaan kuvamateriaalia opinnäytettäni varten.
Koska valokuvallinen työskentelyni perustuu lähinnä kuva-aiheiden spontaaniin kohtaamiseen, satunnaisia kuvia kertyy vuodessa satoja tai jopa tu- hansia. Kuvaan intuitiivisesti ja muodostan mas- sasta kokonaisuuksia jälkeenpäin. Vuosien mittaan kiinnostukseni aiheet ovat selkeytyneet ja tiedän suurpiirteisesti, mitä etsin kulkiessani ulkona. Silti
kuvasarjojeni aiheet saattavat tulla minulle yllätyk- senä, kuin alitajuntani uumenista. Yhdistän kuvia vuosien varrelta ja löydän teeman, jota noudattaa.
Näin tapahtui myös And the hours devour us -sarjan kanssa.
1.1/Uni
Yksi kuvasarjan tärkeimmistä suunnannäyttäjis- tä oli uni, jonka näin noin kaksi vuotta ennen kuin aloin kirjoittaa opinnäytettä. Siihen asti olin kerän- nyt arkistooni valokuvia, joilla oli jokin vahva yhteys, muttei selkeää käyttötarkoitusta tai yhteistä punais- ta lankaa. Unessa esiintyvä symboliikka ja tunnelma olivat niin selkeitä, että ne auttoivat minua näke- mään kokonaisuuden paremmin. Usein kokiessani vahvaa yksinäisyyttä tai alakuloa tuo uni palaa eläväs- ti mieleeni.
Tässä unessa olin kaupungissa ja kiirehdin päättäväisenä suuren liikenneympyrän läpi jalkaisin liikenteestä välittämättä. Kaupunki vaikutti englan- tilaiselta ja kylmän, kovan auringonvalon perusteel- la uni sijoittui kevääseen tai syksyyn – tuolloin pidin
Kuva 2: I am a stranger, 2018
sitä keväänä. Käveltyäni hetken reippain askelin päädyin korkeiden betoniseinien rajaamalle kapeal- le kujalle. Kuja päättyi kaiteeseen, jonka takana oli pudotus kanavaan tai muuhun keinotekoiseen vesis- töön, joka oli täynnä joutsenia. Niiden laulu kuulos- ti äärimmäisen surulliselta. Yritin kääntyä ja lähteä pois, mutten kyennyt irrottamaan otettani kaitees- ta. Uni päättyi, kun auringonvalo alkoi hälvetä ja jäin yksin varjoisalle kujalle kuuntelemaan joutsen- ten surumielistä laulua. Uni jäi vaivaamaan minua, joten oli luontevaa, että tulisin hyödyntämään sitä taiteessani.
Tarkastellessani unta tarkemmin voin löytää siitä vahvaa vertauskuvallisuutta ja elementtejä omasta elämästäni. Betoniseinien reunustama ahdas kuja voisi olla elämän kuvaus; suora jatkumo, jonka lopussa toivomme häämöttävän jotakin tärkeää.
Kujan päässä vellova synkkä vesi taas voisi symboloi- da alitajunnassa piileviä suuria tunteita, joita en tun- nista tai joita en osaa käsitellä. Psykologi Stanton Marlanin kirjan The Black Sun: The Alchemy and Art of Darkness esipuheessa psykiatri David H. Rosen tiivistää, että kiinalaisen filosofian mukaan kriisi si- sältää sekä vaaran että mahdollisuuden. Mustan auringon tai arkkityyppisen syvyyden näkeminen voi olla varoitus psyykkisestä tai fyysisestä heikke- nemisestä tai vastakohtaisesti merkki tärkeän uu- distumisen alkamisesta. (Rosen 2005, 12.) Omalla kohdallani tuo synkkä, syvä vesi heijasti henkistä vointiani, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli var- masti myös merkki jonkin uuden alusta. Uni jätti minulle tunteen yksin olemisesta ja avuttomuudesta jonkin suuremman voiman edessä.
Mitä jos tämä voima onkin jonkinlainen synk- kyys sisälläni? Kirjassaan Black Sun: Depression and Melancholia Julia Kristeva puhuu asiasta, joka on kuin kuviteltu aurinko, yhtä aikaa kirkas ja musta.
Tämä “asia” on Kristevan mukaan samanaikaisesti viehätyksen ja vastenmielisyyden keskus ja seksuaali- suuden ydin. (Kristeva 1989, 13.) Koen, että omalla kohdallani tuo asia voisi olla alakuloisuuteni, me- lankoliani: asia, jota samanaikaisesti vaalin ja joka
välillä haittaa arkeani. Aikaisemmin mainitsema- ni hetkellisyyden tiedostaminen on vahvasti sidok- sissa tähän. Päällimmäisenä unesta jäikin mieleeni sen melankolinen, jopa synkän kohtalon hyväksyvä tunnelma. Uni oli piirtynyt niin selkeästi mieleeni, että harkitsin aluksi uuden sitä kuvittavan projek- tin aloittamista. Pyöriteltyäni ajatuksiani muutaman kuukauden ryhdyin koostamaan sarjaa uudelleen jo olemassa olevista kuvistani, ja huomasin jonkin lok- sahtaneen paikoilleen. Tuo melankolinen tunnelma oli se tekijä, joka yhdisti valokuviani. Hiipuva valo ja lähestyvät varjot olivat myös usein läsnä kuvissa- ni. Oliko projektini aihe tässä – auringonvalon ka- toavaisuus ja väistämättömän symbolisen pimeyden pelko ja lopulta sen hyväksyminen? Ryhdyin kuvaa- maan uutta materiaalia ja yhdistämään sitä vanhaan, ja kuvista alkoi muodostua selkeä kokonaisuus.
Kuva 3: And the hours devour us, 2017
1.2/Musiikki inspiraationa
Musiikki on ollut aina yksi suurimmista inspiraati- on lähteistä minulle. Erilaiset tunnelmat ja sanoituk- set muuntuvat vahvoiksi mielikuviksi ja tunteiksi, joita tulkitsen taiteen keinoin. Vaikka tarinalliset sa- noitukset luovat helposti mielikuvia, sisäänpäin kat- sovat, tunteita käsittelevät sanoitukset kietoutuvat kuuntelijan omiin kokemuksiin ja tekevät niistä jopa voimakkaampia. Yksi minulle tärkeimmistä laulun- kirjoittajista on Kevin Morby, jonka vuonna 2019 julkaistu kappale Piss River oli yksi suurimmista in- noittajista kuvasarjalleni sen nimeä myöten. Kappale sai alkunsa Morbyn erosta, ja sen aiheita ovat elämä, kuolema ja aika. Seuraavaksi tarkastelen tämän ja muiden prosessin aikana tärkeiksi nousseiden kap- paleiden sanoituksia ja pohdin niiden vaikutusta työskentelyyni.
As the world does its twirl
’tween the moon and the sun
Casting clock shadows beyond everyone And the hours devour us
(Kevin Morbyn kappaleesta Piss River)
Opinnäytteeni nimi And the hours devour us tulee tästä säkeistöstä. Morby antaa kyseiselle lauseelle erityisen painon, joka saa minut kuuntelijana ym- märtämään sen tärkeyden. Mielestäni se kuvastaa pelottavan hienosti elämää ja ajan tuhoavaa vaiku- tusta. And the hours devour us oli täydellinen nimi sarjalleni, sillä se kuvastaa hyvin tuota muutosta ja sen peruuttamatonta vaikutusta.
Syksyllä 2020 Kevin Morby ilmoitti sosiaalises- sa mediassa vastaavansa kysymyksiin Reddit-sivus- ton Indieheads-kanavalla. Kysyin Morbylta tämän sanoituksen alkuperää tai innoitusta, sillä koin sen olevan hänelle tärkeä. Morby kertoi saaneensa inspi- raation Patti Smithin kirjasta Devotion, jonka hän oli lukenut pikaisesti sen julkaisun aikoihin (Morby 2020). Kirjassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus’n talolla ranskalaisessa Lourmarinin kunnas-
sa. Kävellessään pikkukaupungin kaduilla Smith ku- vittelee kuinka myös Camus on kävellyt kellotornin ohi, jonka kyljessä on kaiverrus “the hours that pass devour us” latinaksi (Smith 2017, 92). Tuo lause oli jäänyt vahvasti Morbyn mieleen (Morby 2020) ja sen voima oli yhtä suuri kuullessani Piss Riverin en- simmäisiä kertoja.
Ennen kuin olin lukenut Smithin Devotio- nin, tulkitsin Morbyn sanoituksen “casting clock shadows beyond everyone” viittaavan auringonva- lon luomiin varjoihin ja ajan tulkitsemiseen niiden avulla, esimerkkinä aurinkokellon toimintaperi- aate. Devotionin luettuani ymmärsin, että “clock shadows” voisi viitata kirjassa mainitun tai minkä tahansa kellotornin langettamaan varjoon. Ajan ja kuoleman varjo häämöttää jokaisen yllä jokaisessa hetkessä. Kellon mainitseminen vie ajatukseni elä- mänkaaren ja vuorokauden vertaamiseen. Yksi tun- netuimmista aihetta käsittelevistä teoksista on Dylan Thomasin runo Do not go gentle into that good night vuodelta 1951, jossa hän käsittelee isänsä lähestyvää kuolemaa. Runon säkeistöissä toistuva lause “rage, rage against the dying of the light” (Thomas 1952, 116) on kehotus taistella kuolemaa vastaan. Hiipuva valo viittaa yön eli kuoleman saapumiseen, joka on myös toistuva aihe Morbyn sanoituksissa.
It’s that feeling in my stomach when the light was low
And I’d get warm in my chest when my heart would slow
And that feeling in my head when that music played
Get dizzy in my soul from the glad song they sang
(Kevin Morbyn kappaleesta Piss River)
Vaikka tässä Morby viittaa mielestäni livemusiik- kiin ja hetkeen, jolloin valot hämärtyvät ja esiinty- jät nousevat lavalle, koen kahdella ensimmäisellä rivillä olevan yhteys kuolemaan. Valon hämärtymi- nen, lämpötilan muutos kehossa ja sydämenlyöntien
hidastuminen voisivat viitata hetkeen ennen kuole- maa, mutta seuraavat rivit palauttavat ajatukseni li- vemusiikkiin ja sen tuomaan hurmion tunteeseen.
Paikan päällä koettu keikka on vahvin aistillinen kokemus, jonka tiedän ja taideteoksen kokeminen voi parhaimmillaan yltää samalle tasolle. Tämän vuoksi teokseni ovat menneet vähitellen moniaisti- sempaan suuntaan – pelkkä valokuva ei anna saman- laista kokemusta, sillä se yleensä stimuloi vain yhtä aistia, näköä. Varsinkin Morbyn uudempaa, vuoden 2020 albumia Sundowner kuunnellessa ymmärrän, että valon vähentyminen viittaa myös suorasti aurin- gonlaskuun ja sen synnyttämiin tunteisiin. Morby puhui auringonlaskun aiheuttamasta ahdistuksesta tuon albumin pressitiedotteessa, jonka hän julkaisi kotisivuillaan kesällä 2020. Lukiessani tiedotteen hämmästyin suuresti, sillä olin tulkinnut hänen ai- kaisempaa tuotantoaan juuri tuon ahdistuksen kautta. Tiedotteessaan Morby kertoo sanan ”sundo- wner” viittaavan henkilöön, joka kokee lisääntyvää melankoliaa hämärän aikaan (Morby 2020). Tämä
vahvisti kokemaani yhteyttä hänen musiikkiinsa en- tisestään.
Toinen muusikko, jonka kappaleet olivat minulle tärkeitä prosessin aikana, on William Law- rence. Hänen albuminsa Slow Dancing on a High Wire käsittelee muun muassa masennusta ja ihmis- suhteita ja niiden haasteita. Vuodenaikojen vaihtu- misesta ja lähtemisestä kertova kappale Back From Where I’ve Been inspiroi työskentelyäni suuresti.
Tulkitsen seuraavan säkeistön liittyvän kuolemaan valon heikentymisen kautta.
See how the summer starts to fade Each time you open up your eyes A little closer to the line
And what’s on the other side What’s on the other side
(William Lawrencen kappaleesta Back From Where I’ve Been)
Luen vuodenajan vaihtumisen samalla tavalla kuin päivän päättymisen Dylan Thomasin runossa. Tul- kitsen, että silmien avaaminen kertoo päivärytmistä ja ajan kulumisesta eli ikääntymisestä. Kappaleessa mainittu raja voisi tarkoittaa kuolemaa, ja Lawren- ce pohtii, mitä sen toisella puolella eli kuoleman jäl- keisessä elämässä on. Myöhemmin Lawrence laulaa
“people leave and don’t return”, mikä voisi olla peh- meämpi tapa puhua menehtymisestä.
Göteborgissa asuessani kuuntelin paljon ruot- salaista yhtyettä The Radio Dept. Yhtyeen musiik- ki on haikeaa, lämmintä ja nostalgista ja auringon symboliikka esiintyy heidän sanoituksissaan usein.
Kappaleessa Against the Tide auringonlasku on kuin takaraja asioiden sopimiselle tai korjaamiselle.
“We’ll make things right before the sun goes down”
solisti Johan Duncansson laulaa. Minulle kappaleel- la on suora yhteys valon kokemiseen: kun muutin Göteborgista takaisin Suomeen, kuuntelin tuon kap- paleen sisältävää albumia. Lentokoneen kääntyes- sä kiitoradalla auringonvalo vuoti ikkunoista sisään.
Ikkunan muotoiset, siniset valoläikät liikkuivat len-
Kuva 4: Kevin Morby Tavastialla, Helsingissä, 2019
tokoneen katon poikki samalla, kun Against the Tide soi nappikuulokkeissani. Kappaleen alussa ja lopussa kuuluu mustarastaan laulu: linnun, joka on minulle yksi rakkaimmista kevään ja kesän merkeis- tä. Se oli myös vallitseva elementti Göteborgin asui- nalueeni äänimaisemassa, minkä kautta se päätyi aikaisemmin mainitsemaani teokseeni I am a stran- ger. Yhdistän mustarastaan laulun sekä Ruotsin että Suomen kesään ja hetkeen, jolloin olin palaamassa kotiin. Se toimii taustana kesäyön laskuhumalaisil- le kävelyille ja aikaisille aamuille. Against the Tide -kappaleesta on tullut minulle kokonaisvaltainen kokemus: itse musiikki ja mustarastaan laulu muis- tuttavat minua voimakkaasti tietynlaisesta säästä, lämmöstä ja valosta. Sen yhteys tiettyyn aikaan elä- mässäni on nostanut sen kuuntelukokemuksena omaan luokkaansa ja sen kuullessani kuvittelen aina keskikesän pikkutuntien valon ja tunnelman.
2/Hetkellisyydestä
Koska olen suuri yhdysvaltalaiseen folkiin pohjau- tuvan musiikin ystävä, ensimmäinen ihailuni kohde kirjallisuudessa oli luontevasti Jack Kerouac. Hänen vaikutuksensa nykymusiikin kehitykseen on kiista- ton: esimerkiksi Bob Dylan totesi kirjassaan Chro- nicles, Volume One, että Kerouacin kulttiteos On the Road vuodelta 1957 oli hänelle joskus kuin raamat- tu (Dylan 2004). Suurin osa muusikoista, joihin olen aikaisemmin viitannut, ovat myös saman tyy- lilajin jatkumoa. Niin kliseistä kuin se taitaakin olla, nuorena, suuntaa etsivänä miehenä Kerouacin teokset tekivät minuun suuren vaikutuksen. Kun ai- kuisiällä palasin hänen teoksiinsa, huomasin ennen kaikkea hänen tapansa kuvailla asioita ja tunteita kuumeisella innolla, aivan kuin joku veisi hänen kir- joituskoneensa pois, jos hän lopettaisi kirjoittami- sen edes hetkeksi. Vahva haikeus ja hetkellisyyden tiedostaminen ja kunnioittaminen ovat läsnä hänen virkkeissään, jotka jatkuvat välillä läpi useamman sivun. Noiden teosten toistuva ahmiminen nuorella
iällä vaikutti varmasti tapaani katsoa ja kokea paik- koja, ihmisiä ja vuodenaikoja.
Luin pitkästä aikaa Kerouacin kirjaa Desola- tion Angels ollessani kumppanini perheen mökillä Hirvensalmella kesäkuussa 2020. Alkukesän yö oli täysin hiljainen ja tarpeeksi valoisa lukemista varten. Teoksen kirjoitusasu on osittain hyvin ko- keellinen: Kerouac välttää virkkeen päättäviä väli- merkkejä, joiden sijaan kappaleet ja luvut päättyvät ajatusviivoihin tai kolmeen pisteeseen, jotka vihjaa- vat ajatuksen joko jatkuvan tai jäävän kesken. Välillä luvut päättyvät tyhjyyteen ilman mitään merkkiä.
Tämä vie ajatukseni keskeneräisyyteen ja valmiin ajatuksen tai teoksen käsitykseen. Miksei virke – tai taideteos – voisi olla esillä keskeneräisenä, raakilee- na? Muistan, että teini-iässä pidin tätä tekstityyliä hengästyttävänä ja raskaana, koska saatoin virkkeen loppuun päästyäni unohtaa, mistä alussa oli kyse.
Nyt koin sen jostain syystä kevyenä ja helpottavana.
Ehkä kaikella ei olekaan yhtä paljon painoarvoa ja voin poimia tekstistä asiat, jotka puhuttelevat minua tai saavat minut tuntemaan jotain. Tällaisia ovat var- sinkin pienet runot ja muistiinpanomaiset ajatukset, joita Kerouac on ripotellut tekstin sekaan.
The days go – they can’t stay – I don’t realize
Ote kirjasta Desolation Angels. (Kerouac 1965, 67)
Luin yllä olevan runon muutaman kerran sa- noissa viipyillen, laskin kirjan ja katsoin ikkunas- ta näkyvää järveä ja horisontin peittäviä saaria. En tiennyt oliko aurinko juuri laskemassa tai jo laske- nut, sillä ikkunan näkymä on kohti pohjoista. Taivas oli juuri tarjonnut upean värinäytöksen, minkä jälkeen se oli vaipunut takaisin tasaiseen, rauhalli- seen sävyyn, kuin mennäkseen lepäämään. Keskike- sällä päivien rajat hämärtyvät, eikä uni tule samaan tapaan kuin pimeinä vuodenaikoina. Laskin katsee- ni takaisin kirjaan ja selasin sitä muutaman luvun taaksepäin kohtaan, josta olin ottanut aikaisemmin
kuvan puhelimellani muistiinpanoksi. Tuossa koh- dassa Kerouac makasi yksin pedillään vuorilla sijait- sevassa mökissä, jossa hän oli töissä tulipalovahtina.
Hän muisteli lapsuudenkotinsa takapihan orvokkeja – sattumalta myös kesäkuun yössä – ja pohti, miten tuo aika tuntui sumuiselta unelta, katoavaiselta ja aavemaiselta. Etäisyys tuohon aikaan kasvoi jatku- vasti, kunnes se olisi ikuisesti kadonnut. (Kerouac 1965, 55.) Muistin elävästi takapihamme voikukat, jotka valtaavat nurmikon joka kesä. Muisto tuntui kaukaiselta, vaikka tuo ilmiö toistuu joka kesä. Nyt tuo muisto vie ajatukseni menneisiin kesiin, jolloin istuin samojen voikukkien ympäröimänä lukemassa tai kuuntelemassa musiikkia. Tunnen itseni vanhak- si, kun muistelen sen aikaista minääni.
Toinen myöhemmin löytämäni kirjailija, jonka tyylistä nautin suuresti, on japanilainen Banana Yoshimoto. Seuraava kappale hänen kirjastaan Lizard on jäänyt vahvasti mieleeni alakuloisuutensa ja samaistuttavuutensa vuoksi.
Ainoa asia, joka pelottaa minua, on ajan ku- luminen. Se, miten yhtenä hetkenä pajupuun oksia lämmittää aurinko ja toisena niitä repii taifuuni. Miten kirsikankukat kukoistavat vain pudotakseen maahan. Se, että tämä hetki päättyy oranssin auringonvalon virratessa
Akiran päälle, kun hän makaa käpertyneenä ja katsoo videotaan yön saapuessa.
Se on surullisinta minulle.
“Mennään syömään sobanuudeleita Chojua- niin”, Akira sanoi.
“Kuulostaa hyvältä”, vastasin myötämielise- nä. Menisin ulos Akiran kanssa ja unohtai- sin hetkeksi murheen, joka takertuu elämään.
Teeskentelisin hetken, että jonain päivänä su- rullisuuteni saattaisi kadota.
(Yoshimoto 1995, 120–121.) (Oma käännös.)
Yoshimoto kuvailee samanlaista tunnetta, jonka koen vahvasti kun kuvaamani hetki on juuri katoa- massa. Kun tuo hetki katoaa, se on ikuisesti men- nyttä, vaikka olisinkin tallentanut sen kameran muistikortille. Syvenevä, oranssi auringonvalo ja yön saapuminen ovat minulle voimakkaimpia ajan kulumisen symboleita. Kokonaisvaltaiseen valon muutokseen sisältyy päivän päättyminen ja siirtymi- nen uuteen maailmaan ja uuteen versioon itsestä- ni. Käytyäni Japanissa ja nähtyäni paikallisen valon sekä asuntojen tyylin voin kuvitella kirjan kohtauk- sen tilan ja valon entistä elävämmin, kuin olisin ollut samassa huoneessa kirjan hahmojen kanssa.
Auringonlaskun jahtaaminen Japanissa oli oma kokemuksensa. Joka ilta tuo oranssi valo yllätti ja sai minut kiirehtimään kaduille etsimään kuvattavaa.
Tämä kultaisesta vaaleanpunaiseen ja edelleen hä- märään liukuva hetki meni ohi niin nopeasti, että sen merkitys kasvoi valtavaksi, melkein pyhäksi. Suo- messa valon muutos on usein niin hidasta, että en tule arvostaneeksi sitä samalla tavalla. Siksi kuljen usein kamera mukanani kuin odottaen, että valo tarjoaa minulle jotakin yleisestä poikkeavaa, ja yhtä usein petyn sen tavanomaisuuteen. Koska määrätie- toinen valokuvien etsiminen tuottaa minulle harvoin tulosta, työskentelyni pohjautuu usein odottamatto- miin kohtaamisiin kuva-aiheiden kanssa. Olen var- masti menettänyt satoja hyviä kuvia sen vuoksi, etten aina kanna kameraa mukanani. Toisaalta uskon – tai tahdon uskoa – siihen, että minun ei ole alun perin-
Kuva 5: Miinan kanssa takapihalla, 2012
kään tarkoitus kuvata niitä hetkiä. Ehkä tämä on ali- tajuntani tapa antaa merkitystä työskentelylle, joka saattaa olla ulkopuolisen silmin sattumanvaraista ja hapuilevaa.
Sigmund Freud käsittelee katoavaisuuden kauneutta lyhyesti esseessään On transience vuo- delta 1915. Hän kirjoittaa olleensa kesäisellä kä- velyllä kahden ystävänsä kanssa, joista toinen oli runoilija. Pessimististä runoilijaa häiritsi ajatus siitä, että kesän kauneus tulisi katoamaan ennen talvea.
Asiat, joita hän olisi muuten rakastanut, menetti- vät arvonsa niiden ohimenevän luonteensa vuoksi.
Freud taas koki, että juuri tuo hetkellisyys tekee asioista arvokkaita. ”Kauniiden asioiden arvon mää- rittää vain niiden merkitys meille; niiden ei tarvitse jäädä henkiin, minkä vuoksi ne ovat itsenäisiä ja eril- lään ajan ikuisuudesta.” (Freud 1915.) Samaistun voimakkaasti tähän ajatukseen: jos jokin kaunis asia tai kokemus olisi saatavillani jatkuvasti, tuskin pitäi- sin sitä yhtä suuressa arvossa. Kokemusten ainutlaa- tuisuus ja niiden kyky elää muistoissa tekevät niistä arvokkaita. Freud jatkaa, että vaikka hänen johtopää- töksensä olivat kiistämättömiä, hän ei onnistunut vaikuttamaan ystäviensä näkemyksiin. Hän päät- teli, että ajatus kauneuden hetkellisyydestä antaa esimakua surumielisyydestä, jota tuon kauneuden menettäminen herättää. (Freud 1915.) Mielestäni
valokuvan voima piileekin siinä, että kuvattu hetki on kadonnut. Ajattelen, että toisin kuin elokuvissa tai kirjallisuudessa, valokuvassa ei ole illuusiota siitä, että asiat tapahtuvat tässä hetkessä. Valokuvan in- deksisyys on kiistämätöntä: kun katson kuvaa, tiedän että siinä esiintyvä asia, paikka tai henkilö on ollut joskus olemassa sellaisenaan. Roland Barthes toteaa, että vain valokuvassa toteutuu todellisuuden ja men- neisyyden päällekkäisyys, joka on valokuvauksen ydin (Barthes 1982, 76). Hän jatkaa, että tämä pe- rusolemus on banaali, ilman syvyyttä: valokuva yk- sinkertaisesti toteaa, että “tämä on ollut” (Barthes 1982, 115). Tähän ehkä kiteytyykin Yoshimoton kuvaaman kohtauksen voima, jonka ansiosta se on jäänyt mieleeni: tuo kohtaus on kuin valokuva.
3/Rakas päivänvalo
Olen kokenut auringonvalon jollain tavalla pyhäksi koko elämäni ajan. Varsinkin teini-iässä minulla oli tapana istua tai loikoilla ulkona auringon läm- mössä mahdollisimman paljon. Syysiltoina imin kaikki auringonsäteet itseeni, kuin varastoon ennen vuodenajan vaihtumista kylmempään. Talvet olen aina elänyt lievässä horroksessa ja odottanut kevään tuomaa pelastusta. Auringossa aika tuntuu pysyvän paikallaan, muuttumattomana. Kun otan tietoises- ti aikaa auringolle, pääsen lähemmäs meditointia kuin millään muulla tavalla. Tunnen vain aurin- gon lämmön ja hengitykseni tasaisuuden. Kun valo katoaa, palaan takaisin tähän hetkeen rentoutunee- na. Minulle valossa kylpeminen on kuin latautu- mista. Ehkä tämän vuoksi hetkelliset tai yllättävät auringonvalon pilkahdukset ovat minulle niin mer- kittäviä kokemuksia. Ne ovat kuin lupauksia läm- möstä ja pysähtymisestä arjen harmauden keskellä.
Tällaiset valonpilkahdukset ovat aina kiinnit- täneet huomioni taiteessa. Maalauksissa valon ku- vaaminen viehättää, mutta valokuvateoksissa voin melkein tuntea valon vaikutuksen aisteihini. Kun
Kuva 6: Kioto, Japani, 2017
katson valokuvaa, jossa on auringonvaloa, voin ku- vitella sen liikkuvan kuvapinnan läpi ja katoavan hetkenä minä hyvänsä. Seuraavaksi listaan valokuva- taiteilijoita, jotka ovat inspiroineet omaa työskente- lyäni.
Yksi suurimmista vaikutteistani on japanilai- nen Yoshinori Mizutani, joka löytää taianomaisuutta arkisesta maailmasta hyödyntämällä salama- ja päi- vänvaloa. Hänen hienovaraiset huomionsa auringon- valosta ja sen tavasta myötäillä kaupunkiympäristön muotoja ovat inspiroineet työskentelyäni valtavasti.
Sarjoissa kuten Colors ja River Mizutani on taltioinut hetkiä, joissa auringonvalo sulautuu osaksi kaupun- kia ja luo geometrisiä kuvioita. Sarjassaan Yusuri- ka hän on kuvannut surviaissääskiä Tokion alueella jokien ja lampien läheisyydessä. Kuvissa salamavalo muuttaa hyönteiset valkoisiksi valopalloiksi ja satu- maisiksi olennoiksi (Mizutani 2015). Sain kuvista inspiraation oman kirjani kansikuvaan, jossa aurin- gon valaisemat pienet hyönteiset pörräävät sinistä taivasta vasten. Yksi Yusurikan kuvista jäi mieleeni muita vahvemmin. Siinä hyönteiset lentelevät puis- tossa auringonlaskun luomassa oranssissa valossa, kuin imemässä illan viimeistä valoa itseensä. Tämä on ilmiö, jota seurasin usein takapihallamme kesäi-
sin. Ajattelin aina, että hyönteiset tulivat kunnioit- tamaan illan viimeisiä valonhippuja tanssillaan.
Mizutanin valokuvassa on erittäin pieni syväterävyys- alue, joka korostaa hyönteisten läsnäoloa ja liikettä.
Kuvattu hetki näyttää olevan juuri katoamaisillaan.
Valokuvaajat, jotka ammentavat päivänvalosta ja palaavat sen ääreen kerta toisensa jälkeen, ovat inspi- roineet minua aina. Saksalaisamerikkalainen valo- kuvaaja Uta Barth tutkii katsomisen ja näkemisen eroa ja katsomista tilan ja ajan kokemisena. Hänen hienovaraiset havaintonsa valon muuttumisesta tilassa ovat kiehtovia hiljaisen läsnäolon tutkimuk- sia. Bomb Magazine -lehden haastattelussa vuodel- ta 2012 Barth kertoo, että hän hyödynsi valokuvia opiskellessaan uransa alussa maalausta. Valokuvat, jotka olivat kertakäyttöistä viitemateriaalia, osoittau-
Kuva 7: Yoshinori Mizutani: River, 2014
Kuva 8: Yoshinori Mizutani: Yusurika, 2014
Kuva 9: Uta Barth: ...and to draw a bright white line with light (Untitled 11.1), 2011
Kuva 10: Maija Annikki Savolainen: Valon aine ja Fuchsia gotenborg, 2016
Kuva 11: Maija Annikki Savolainen: Slick Views, 2019
tuivat hänelle maalauksia kiinnostavammiksi. Valo- kuvaamisen prosessi pakotti hänet näkemään valon ja opettelemaan, kuinka arkisesta aiheesta sai luotua vangitsevan kuvan. Alusta alkaen hän osoitti kame- ransa kohti meitä ympäröivää sattumanvaraista, ta- vanomaista ja merkityksetöntä informaatiota, jonka päivittäin jätämme huomioimatta. Barth kertoo te- kevänsä kuvia, jotka jäljittävät valoa ja aikaa, eivätkä anna katsojalle selkeää, katsomista häiritsevää koh- detta. (Barth 2012.) Kuvaamalla valoa ja tilaa Barth siis ilmentää katsomisen itsensä elettä ja pakottaa pohtimaan sen ja näkemisen suhdetta. Koen, että valon muutoksen kuvaaminen Barthin teoksissa on yritys tuoda aika yhdeksi valokuvan ulottuvuuksista.
Maija Annikki Savolainen on taiteilija, joka tutkii valoa, sen luonnetta ja sen suhdetta valoku- vaukseen, näkemiseen ja eliöihin. Hän pohtii, onko valolla omaa kieltä ja voiko sen tehdä näkyväksi valo- kuvan keinoin. Valon aine ja Fuchsia gotenborg -teos- sarjan yhteydessä Savolainen toteaa, että hän yrittää pysäyttää hetken, jossa auringonvalosta tulee aktii- vinen tekijä hänen valokuvissaan. Hän pyrkii esittä- mään valoa kuvissaan niin, että kuvan aiheesta tulee toissijainen ja valon materiasta huomion keskipiste.
(Savolainen 2021a.) Suomen Valokuvataiteen Mu- seossa vuonna 2019 esillä olleen Slick Views -instal- laation tekstissä Savolainen kuvailee, että kameran tehtävä valon tallentajana on yhtä epätoivoinen – tai toiveikas – kuin muinaisten Mayojen rakentamien pyramidien. Molempien tarkoitus on muuttaa valon materiaalinen luonne kosketeltavaksi ja tarkkailta- vaksi ja estää sitä karkaamasta meiltä ajan ulottu- mattomiin. (Savolainen 2021b.)
Mayat laskivat aikaa ja tutkivat auringon, kuun ja tähtien liikkeitä pyramidien ja temppelien avulla.
Rakennukset toimivat niin tiedonkeruun työkalui- na kuin pyhinä tiloina, joissa suoritettiin rituaalista, tähtitieteellistä havainnointia. (Aldana, Banhart &
Villalobos 2014.) Monet näistä rakennuksista pal- velevat edelleen tarkoitustaan, joten mayat tavallaan onnistuivat valon tallentamisessa. Tiedonkeruu ja rituaalit ovat myös vahvasti yhteydessä valokuvauk-
seen, joten vertaus pyramideihin on osuva ja mielen- kiintoinen.
Samaistun vahvasti Savolaisen pohdintaan, var- sinkin ajatukseen auringonvalosta aktiivisena toi- mijana. Pidän valoa useimpien kuvieni pääaiheena – muilla elementeillä tai kuvauspaikoilla ei ole juuri- kaan väliä. Samoin kuin Uta Barth, Savolainen palaa pohdinnassaan aina valokuvauksen perimmäisen olemuksen, valon, ääreen.
Saku Soukan Paperipeili on runo- ja valokuva- kirja, jossa Soukka tekee huomioita arjen kokemises- ta, läsnäolosta, ihmissuhteista ja mielenmaisemista.
Hänelle valo vaikuttaa olevan pyhää, ajan ja ajatuk- set pysäyttävää energiaa. Yhdessä runossaan hän toteaa, että “joulukuun valo on kultaa/se kerätään kimpaleina säkkiin/laitetaan talteen/ja annostellaan harkiten” (Soukka 2016, 116). Kuten minullekin, Soukalle valo on tärkeä voimavara, jota hän kaipaa talvisin. Valo esiintyy monissa Soukan runoissa ja erityisesti valokuvissa ja näyttää hänet jollakin tavalla haavoittuvaisena, avoimena. Tulkitsen hänen kuvai- levan masennusta ja sen suhdetta arkeen runossa, josta seuraava ote on.
…
jos emme näe pimeässä valo on sokaissut meidät jos emme näe valossa pimeys on sokaissut meidät tasapaino elää
päiviemme mukaan jotka pyörivät ympyrää ja valo tekee varjoja
…
(Soukka 2016, 85)
Tulkitsen runoa niin, että valossa eli hyvässä mie- lentilassa ollessamme emme ymmärrä pimeyttä eli masennusta ja sen logiikkaa. Ne, jotka eivät ole kär- sineet masennuksesta, eivät myöskään ymmärrä sitä.
Valossa näkeminen voisi olla arkielämästä suoriu- tumista, jonka masennus estää. Valoa ei ole ilman varjoa eikä iloa ilman surua. Täten tasapaino elää ja
päivät jatkuvat pyörimistään vuorokauden rytmissä.
Valon olemassaolo tekee pimeydestä asian, jota voi sietää.
Minulle auringon voiman kokeminen vertau- tuu ylevän – subliimin – kokemiseen. Emily Brady ja Arto Haapala kirjoittavat artikkelissaan Melancho- ly as an Aesthetic Emotion, että melankolian kanssa samankaltainen subliimi on vaikeaselkoinen, esteet- tinen tunne, johon sisältyy positiivisia ja negatiivi- sia sävyjä. Brady ja Haapala summaavat Immanuel Kantin ajatusten pohjalta, että subliimissa yhdis- tyvät mielihyvä ja epämukavuus. Mielikuvituksen ja aistien kykenemättömyys vastaanottaa subliimin objektin valtavaa voimaa synnyttää epämukavuutta, joka on pelon rajoilla. Kun olemme tuon voiman val- lassa mutta samalla turvassa, pystymme kokemaan kunnioitusta aidon pelon sijasta. Tämän turvallisen pelon kokemisen myötä epämukavuus väistyy mieli- hyvän tieltä ja ymmärrämme paikkamme maailmas- sa, itsenäisinä olentoina. (Brady ja Haapala 2003, luku 4.) Kokemukseni auringonvalon pyhyydes- tä liittyy varmasti tähän pelon ja kunnioituksen yh- distelmään. Pidän auringon kykyä ylläpitää elämää itsestäänselvyytenä, mutta samalla tiedostan, että ilman sitä olisimme tuhoon tuomittuja.
3.1/Aurinko
Varttuessani Orimattilassa palasin kesäiltoina usein kotiin auringonlaskun aikaan. Kävelin hiekkatietä – joka myöhemmin päällystettiin mustalla, sileäl- lä asfaltilla – kohti taloamme. Tien kaartuessa va- semmalle taivas avautui eteeni lännessä. Samassa kohdassa taivasta oli usein pitkä, lintumainen pilvi, jonka auringonlasku värjäsi oranssiksi ja kirk- kaan pinkiksi. Nimesin sen lapsena feenikslinnuksi.
Sen näkeminen sai minut oudon haikeaksi, mutta samalla se lämmitti. Liitän sen mielessäni kotiinpa- luuseen ja ajatukseen ikuisuudesta: tuo sama feeniks odottaa minua aina paikassa, jossa olen kasvanut.
Edelleen kävellessäni bussipysäkiltä vanhemmille-
ni pidän taivasta silmällä tuon linnun varalta, mutta nykyään se näyttäytyy paljon harvemmin. Muistan etsineeni sitä viimeksi silloin, kun tulimme kumppa- nini kanssa Orimattilaan hautaamaan edesmenneen kissamme Lempin. Silloin linnun sijasta taivaalla vyöryi paksu, musta pilvimassa, joka pian peitti koko maiseman hämärään. Lempilläkin kyse oli kotiinpa- luusta, sillä se oli muuttanut Orimattilasta Helsin- kiin vasta vanhuksena.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin kotona käymiseen liittyy menetys. Lemmikin kuolema, su- kulaisen hautajaiset tai lapsuuden metsä, joka on kaadettu ja myyty puutavaraksi. Minulla on tapana kiivetä vanhempieni talon katolle kerran kesässä juomaan kahvia. Istun auringon lämmittämällä bi- tumikatolla, joka viilenee vähitellen illan saapuessa.
Katson luoteeseen, jossa on metsänreunaa ja niittyä, joiden takana virtaa mutainen joki. Ennen olisin nähnyt suuren metsän, jossa leikimme lapsena, mutta nyt sen korkeat männyt ovat poissa. Vaikka sama aurinko yhä maalaa nuo katolla vietetyt hetket lämpimillä väreillä, tunnelma on haikea. Aurinko ja taivas pysyvät, kaikki muu vaihtuu.
Olen aina pitänyt aurinkoa ylevänä, jopa pyhänä oliona. Sen kokoa ja voimaa on mahdotonta käsittää ja sen tärkeys on helppo tiedostaa. Kirjan The Sun in Art esseessä The Distribution of Solar Cultures sak- sansveitsiläinen kirjoittaja Armin Kesser käsittelee aurinkoa palvoneita sivilisaatioita ja niiden historiaa.
Hän luonnehtii Egyptin ja Meksikon aurinkouskon- toja näiden kulttuurien äärimmäisinä esimerkkeinä:
egyptiläiset painottivat auringon positiivisia puolia
Kuva 12: ”Feenikslintu”, Orimattila, 2008
kun taas meksikolaiset pitivät auringonjumalaa jopa pelkoa herättävänä ihmisveren juojana (Kesser 1962a, 10). Voin vain kuvitella millaisena aurinko näyttäytyi ihmisille aikana, jolloin siitä ei tiedetty juuri mitään nykyiseen verrattuna. On helppo nähdä sen pelkoa herättävä luonne: aurinko on ihmisen ulottumattomissa, muuttumattomana, toisin kuin suurin osa ihmissilmälle näkyvistä asioista. Sen vaikutusta ei voi olla huomaamatta. Uskon, että nykypäivänä pelko aurinkoa kohtaan johtuu päinvas- taisesta syystä – tiedämme siitä niin paljon, että ym- märrämme pelätä sen voimaa.
Kesser kirjoittaa toisessa esseessään Solar Sym- bolism among Ancient Peoples, että vaikka aurinko onkin maapallon energian tärkein lähde, se ilmen- tää hyvien puoliensa lisäksi yhtä lailla tuhon voimaa.
Muinaisten kulttuurien kuten atsteekkien keskuu- dessa auringon loisto ja voima liittyivät myös pelkoon siitä, että se ei palaisi laskettuaan. Tämä ajatus ver- tautuu pelkoon siitä, että elämän kipinä eli ihmisen sisäinen aurinko katoaa. (Kesser 1962b, 15.) Pelko auringon pakenemisesta tuo jälleen mieleeni teok- seni I am a stranger, jossa käsittelin samanlaista ah- distusta. Onko reaktioni auringonlaskuun sittenkin jotain alkukantaista ja kulttuurista riippumatonta?
Olen pitänyt sitä populaarikulttuurin muovaamana suhtautumistapana, mutta ehkä kyse onkin ihmisen biologiasta kumpuavasta pimeyden ja kylmyy- den pelosta. Kesser toteaa, että auringosta on tullut meille energiaa tuottava hyödyke ja reitti alkukantai- seen auringon kokemiseen on umpeutunut. Toisaal- ta taiteilijat ja tutkijat raivaavat pohdinnallaan tietä takaisin yksinkertaisempaan kokemisen tapaan.
(Kesser 1962b, 16.) Pyrin omalla työskentelylläni samaan; tahdon ymmärtää suhdettani aurinkoon syvemmin. Jokainen aihetta käsittelevä taideteos tai kappaleen sanoitus vie minua lähemmäs jonkinlais- ta ymmärrystä aiheesta ja itsestäni.
Saman kirjan esseessä The Sun in Contemporary Painting and Sculpture sveitsiläinen taidehistorioit- sija Reinhold D. Hohl kirjoittaa monen taiteilijan läpi historian todenneen, ettei aurinkoa voi toisin-
taa maalaamalla vaan sen läsnäoloa pitää ilmentää esimerkiksi värien käytöllä. Vincent Van Gogh poik- kesi aikalaisistaan siten, että hän maalasi auringon moniin teoksiinsa. Hänelle aurinko oli runsaan, voitokkaan elämän ja jumaluuden symboli ja hän ihaili sitä melkein palvonnan tasolla. (Hohl 1962, 128.) Huvitun ajatuksesta, että kuvaan itsekin au- rinkoa kuin Van Gogh. Osoitan kamerani holtitto- masti suoraan kohti aurinkoa, vaikka olen kuullut monen valokuvaajan sanovan, että se on haitaksi kameran teknologialle. Hohl jatkaa, että Van Gogh vihjaili auringon vaarallisuudesta ja uhasta, mutta Henri Rousseau vei symboliikan uudelle tasolle.
Rousseaun teoksessa Virgin Forest with Setting Sun leopardi hyökkää ihmisen kimppuun rehevässä, vihreässä viidakossa. Näkymän yllä verenpunainen aurinko näyttää laskevan ja viittaavan johonkin suu- rempaan lähestyvään katastrofiin. Auringon läsnäolo vie huomion alla tapahtuvasta kamppailusta. (Hohl 1962, 130.) Kuva-alaan verrattuna pieni mutta in- tensiivinen aurinko näyttää uhkaavalta ja tärkeältä, aivan kuin minun ei kannattaisi päästää sitä silmis- täni. Leopardi ja kasvoton ihmishahmo sulautuvat luontoon ja sen kiertokulkuun. Koen samanlaista ahdistusta, kun katson taivaalla leijailevaa aurinkoa omissa valokuvissani. Mitä vähemmän kuvissa on tunnistettavia paikkoja tai ihmisiä, sitä painavam- malta aurinko vaikuttaa.
Koen, että auringonlaskuun ja -nousuun sisältyy odotus jostakin mystisestä tai salaisesta. Olen valvo-
Kuva 13: Henri Rousseau: Virgin Forest with Setting Sun, 1904
nut kesällä auringonnousuun vain todistaakseni sen ja mennyt ulos katsomaan auringonlaskua lukemat- tomia kertoja. Ehkä näiden hetkien vetovoima liittyy siihen, että esimerkiksi Suomen kesässä aurinko katoaa ja ilmestyy kellonaikana, jolloin yleensä nuku- taan. Se tekee hetkestä vieraan ja salaperäisen, aivan kuin minun ei kuuluisi olla näkemässä sitä. Tästä mystisyydestä puhuu myös muusikko A.A. Bondy, joka mainitsee kappaleessaan Surfer King ilmiön, jota kutsutaan vihreäksi välähdykseksi.
And the surfer king will show me everything
in the great green flash of the evening
(A.A. Bondyn kappaleesta Surfer King)
Tuo välähdys on kuin pyhä hetki, joka auttaa sen näkijää oivaltamaan jotakin tärkeää. Tieteestä kir- joittava Susan Borowski toteaa, että vihreä välähdys tapahtuu horisontissa oikeanlaisissa sääolosuhteis- sa, kun ilmakehä hajottaa auringonvalon eri värei- hin prisman tavoin auringon noustessa tai laskiessa (Borowski 2012). Ilmiötä tutkiessani löydän Tacita Deanin teoksen The Green Ray, jossa Dean on saanut taltioitua vihreän välähdyksen Madagaskarin ran- nikolla. Dean kertoo Bomb Magazine -lehden haas- tattelussa vuodelta 2006, ettei välähdys näy videon yksittäisessä ruudussa, mutta filmin pyöriessä sen voi havaita. Hänen työskentelynsä oli herättänyt ran- nalla olleen pariskunnan mielenkiinnon, joten he olivat myös kuvanneet aurinkoa saadakseen ilmiön tallennettua. Se ei kuitenkaan näkynyt digitaalisel- la videolla. Dean kertoo, että kaikki teoksen katsojat eivät näekään välähdystä, joten kyse on enemmänkin havainnosta ja siihen uskomisesta kuin ilmiöstä it- sestään. (Dean 2006.) Katson Vimeosta digitoidun, pakatun version teoksesta, mutta en näe välähdys- tä. Kelaan videota ruutu ruudulta ilman tulosta.
Dean jatkaa, että hän oli lentänyt saman kuukauden aikana uudestaan Madagaskariin näyttelyään varten, jolloin hän oli katsonut nousevaa aurinkoa lentoko- neen ikkunasta nukkuvan matkustajarivin takaa.
Silloin, kaiken aikaisemman odottelun jälkeen, hän näki yllättäen selkeän, pitkäkestoisemman vihreän välähdyksen. (Dean 2006.)
Tämä tukee uskomustani siitä, että joitain hetkiä ei vain ole tarkoitettu kuvattavaksi. Deanin määrätietoinen odotus antoi hänelle heikko- ja tuloksia ja myöhemmin hän kohtasi etsimän-
sä vahingossa. Tämä kuvio toistuu työskentelyssäni jatkuvasti: kohtaan kuvattavia asioita tietyissä olo- suhteissa ilman kameraa ja palaan paikalle useita kertoja. Yleensä jään tyhjin käsin väärien valo- tai sääolosuhteiden vuoksi, enkä lopulta saa haluamaa- ni kuvaa lainkaan. Kirjoitan muistiinpanoja paikois- ta ja ajoista sitä varten, että sattuisin joskus paikalle kameran kanssa juuri oikealla hetkellä. Sisimmässä- ni kuitenkin tiedän, etten tule koskaan tallentamaan minua alun perin kiehtonutta asiaa.
3.2/Maalauksesta
Auringonlasku maisemassa on yleinen aihe Suomen kultakauden taiteilijoiden maalauksissa. Toimittaja Kaisa Pulakka kirjoittaa, että tuon aikakauden kuva- taiteessa, vaikkapa Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen maisemamaalauksissa, ei kuvata ainoastaan jylhää kansallismaisemaa, vaan mielentilaa. Sitä tunnetta,
Kuva 14: Tacita Dean: The Green Ray, 2001
jota Järnefelt kuvasi kirjeessään näin: ”Varjo, vaan ei synkkä. Kevään kevyt viheriä, vaan ei valosta riemuit- seva. Se on suru, huoli, josta nauttii, jota ei iloon tahdo vaihtaa.” (Pulakka 2015.) Koska työskentelen Kansallisgallerialla ja vietän paljon aikaa Ateneumis- sa teosten äärellä, olen turtunut osaan niistä enkä pohdi niiden symboliikkaa kovin usein. Yksi teos kuitenkin muistuu vahvasti mieleeni siinä kuvatun valon vuoksi. Teos on Hugo Simbergin Iltaa kohti vuodelta 1913. Maalauksessa Simbergin isä kävelee käsi kädessä lapsenlapsensa kanssa ja taustalla on järvi, jonka auringonlasku värjää pastellin oranssin sävyillä. Isä näyttää vanhalta ja hänellä on apunaan kävelykeppi. Mielestäni vertauskuva on harvinaisen suora: isä kävelee kohti iltaa eli vanhuuttaan. Teen johtopäätöksen, että Simberg koki yön symboloivan kuolemaa. Kuolema on yksi hänen symbolistisen
tuotantonsa perushahmoista (Vuorenmaa 1995, 54), mutta yleensä se on kuvattu nimenomaan ih- mismäisinä hahmoina, kuten teoksessa Kuoleman puutarha vuodelta 1896. Teoksen hahmot esittäy-
tyvät lempeinä ja tunnelma on levollinen eikä ah- distunut (Huusko 2021). Myös Yökulkija-teoksen ihmismäinen siluetti voisi olla kuolema. Hahmol- la on kädessään lämmintä valoa tulviva lyhty, jonka lasissa on sydänkuvio. Teosten tunnelmasta saan vaikutelman, että Simberg piti elämän päättymistä luonnollisena asiana, jossa on surun lisäksi lohtua.
Iltaa kohti -maalauksen isä kävelee kohti loppuaan ja Simberg nauttii heidän viimeisistä yhteisistä hetkis- tään. Hän on hyväksynyt lähestyvän kuoleman.
Pysähdyn muistelemaan muita auringonlas- kua kuvaavia teoksia Ateneumin kokoelmanäytte- lyssä. Mieleeni palaa Fanny Churbergin maalaus Talvimaisema, auringon mailleen mentyä vuodelta 1880. Teoksessa on voimakas tunnelma, jonka koen uhkaavana, avain kuin jotain pahaa olisi tapahtu- massa. Musta pilvi kurottaa oranssiksi värjäytyneen taivaanrannan ylle ja maiseman yksinäinen ihminen katsoo sitä pienenä ja avuttomana. Voin kuvitella, että Churbergista tuntui samalta 1800-luvun lopun taidemaailmassa toimivana naisoletettuna. [Chur- bergin] aikalaisten mielestä naisten tekemällä tai- teella ei ollut syvempää arvoa (Saari 2012) ja hänen
Kuva 15: Hugo Simberg: Iltaa kohti, 1913
Kuva 16: Fanny Churberg: Talvimaisema, auringon mailleen mentyä, 1880
maalaustapaansa ei katsottu soveliaaksi naiselle: rei- pasta siveltimenkäyttöä kutsuttiin poikamaiseksi ja teosten energisyyttä miehekkääksi. 1880-luvun alussa Churberg lopetti maalaamisen yhtäkkiä ja se- littämättä ja vaihtoi alaa kritiikin kolhimana. (Dahl 2012.) Luettuani hetken aiheesta minua alkaa är- syttää taiteen epätasa-arvo ja mieskeskeisyys. Miksi poikamaisuus tai miehekkyys ovat huonoja asioita silloin, jos niitä toteuttaa joku muu kuin heteromies?
Huomaan kirjoittaneeni juuri miesten tekemästä taiteesta useamman sivun verran ja tajuan, että vie- ressäni lojuvat taidekirjat ovat täynnä sitä samaa.
Turhaudun, suljen aihetta käsittelevät välilehdet se- laimestani ja päätän palauttaa kirjat seuraavalla vii- kolla kirjastoon.
4/Kuolema tunkeutuu prosessiin
Helmikuussa, kesken kirjoitusprosessin, kuolema tunkeutui todellisesti elämääni ja keskeytti työsken- telyni täysin. Äitini lähetti ystävänpäivänä perhekes- kusteluumme viestin, jossa hän kertoi 14-vuotiaan koiramme Miinan kunnon huonontuneen äkillises- ti. Lääkäri epäili aivokasvainta, johon Miinan oireet viittasivat melko varmasti. Olen joutunut hyväste- lemään lemmikkejä aikaisemminkin, kuten myös sukulaisia, mutta tällä kertaa uutiset kouraisivat syvältä. Miina tuli perheeseemme minun ollessa- ni 15-vuotias. Olin juuri lopettanut lukion kesken ja etsin suuntaa elämälleni, joten minulla oli aikaa hoitaa Miinaa kotona. Hän oli tavallaan minun koirani. Meistä kasvoi hyvin läheiset ennen kuin muutin opintojeni perässä pois Orimattilasta.
Arjeltani putosi pohja. Mietin toivottomana, ettei tämän pitänyt tapahtua vielä ja että Miinahan on vielä hyväkuntoinen. Miksi juuri hänen piti sai- rastua näin? Aikaisemmat lemmikkimme ovat vain väsähtäneet vähitellen vanhetessaan, jolloin tilan- teen hyväksymiselle on ollut enemmän aikaa. Aloin heti syyttää itseäni siitä, etten ollut viettänyt aikaa Miinan kanssa tarpeeksi viime vuosina. Vierailut
eivät olleet ikinä tarpeeksi pitkiä tai käytin aikani jo- honkin muuhun kuin hänen kanssaan olemiseen.
Lähdin uutisia seuraavana päivänä kumppanini kanssa Orimattilaan sanomaan hyvästejä Miinalle.
Taas kerran käynnin syynä oli menetys – juuri kun olin kirjoittanut siitä muutamaa päivää aikaisem- min. Olin täynnä surua, pelkoa ja katumusta, enkä voinut vaikuttaa olosuhteisiin. Miinan aika lähteä oli varattu kolmen päivän päähän keskiviikkoaamuksi.
Keskiviikko oli aurinkoinen pakkaspäivä.
Menin iltapäivällä lapsuudenkotini takakuistil- le hengittämään raikasta ulkoilmaa. Edellisenä päivänä Miina oli istunut pitkään kuistin portail- la ja haistellut ilmaa, aivan kuin hän olisi aavista- nut kevään saapuvan. Kevättalven linnut lauloivat läheisessä pensasaidassa kiireisinä ja Miina näytti kuuntelevan niitä. Nyt seisoin itse kuistilla, mutten muista kuulleeni lintuja. Aurinko valaisi ulos hen- gittämäni höyrypilven, joka nousi väreillen kohti taivasta. Kaivoin puhelimen taskustani kirjoittaak- seni ylös muistiinpanon. Kirjoitin, että tämä kevät- talven kirkas, kova valo tulee muistuttamaan minua tästä ajasta, Miinan viimeisestä päivästä. Aikaisem- min tämän vuodenajan valo liittyi muistoon Göte- borgin keväästä, lisääntyvän valon tuomasta ilosta ja odotuksesta, mutta nyt tiesin, että tästä lähtien sitä varjostaa Miinan poismeno. Se surettaa minua valta- vasti.
Noiden raskaiden päivien jälkeen löysin taas voimaa musiikista. Minulla on tapana kaivaa tuntei- ta itsestäni kuuntelemalla tilanteeseen sopivaa mu- siikkia, mikä selkeyttää ajatuksiani ja auttaa minua kohtaamaan nuo tunteet. Yksi kappale nousi ylitse muiden; Jesse Sykes & the Sweet Hereafterin Oh My Girl vuodelta 2004. Se oli kuin kirjoitettu kokemuk- sestani.
I begged for light Where you once stood
A fever came and I called your name My girl
Let’s dance across that sunlit room
Oh, my girl
I’ll hold you in the afternoon If evening’s kind
It’ll give us light to take our time When that treeline’s gone You will know I’ve carried on
(Jesse Sykes & the Sweet Hereafterin kappaleesta Oh My Girl)
Noissa hetkissä oli paljon yhtymäkohtia sanoituk- siin. Kaipasin valoa – jonkinlaista pelastusta tai helpotusta – seistessäni samassa paikassa, jossa Miina oli viettänyt viimeistä päiväänsä. Olin myös nähnyt edellisenä yönä unta, jossa hän vaikutti kut- suvan minua pimeän kadotuksen seasta. Uni oli sellainen, jota yleensä näen vain kuumehoureessa:
sekava, painava ja pitkään muistissa viipyvä. Kerto- säe, jossa Sykes laulaa auringon valaiseman huoneen poikki tanssimisesta kuvastaa meidän viimeisiä yh- teisiä hetkiämme. Seuraavassa säkeessä hän rinnas- taa valon aikaan: jos ilta on kiltti, se antaa meille tarpeeksi valoa, jotta voimme ottaa tarvitsemamme
ajan yhdessäololle. Sen jälkeen mainittu puiden raja vie ajatukseni talomme takana olleeseen metsän si- luettiin. Lapsuuteni puiden tavoin Miinakin on nyt poissa, enkä näe häntä enää kiivetessäni alas katolta.
Myöhemmin, kun katsoin otteen Sykesin kesken- eräisestä omaelämäkerrallisesta dokumentista, sain tietää, että hän lauloi tuota samaa kappaletta omalle koiralleen ennen tämän menehtymistä (Sykes 2019). Tämän myötä tunsin valtavaa yhteyttä Syke- siin ja tiesin, että olin tulkinnut kappaleen sanomaa oikein.
Kohtaaminen kuoleman kanssa kesken työpro- sessin sai minut kyseenalaistamaan koko teokseni.
Se osoitti oman ahdistukseni mitättömyyden, mutta toisaalta myös havainnollisti juuri sitä katoavaisuut- ta, josta kirjoitan. Tuon viikon tuoma suru on niin suuri, että muut elämän vastoinkäymiset tuntuvat siihen verrattuna pieniltä. Aluksi suru vahvisti jokais- ta vastoinkäymistä ja hankaloitti arjesta suoriutumis- ta: joinain päivinä en kyennyt nousemaan sängystä.
Jo kahden viikon kuluttua kirjoittaessani tätä lukua pystyin erottamaan surun muusta elämästäni. Ym-
Kuva 17: And the hours devour us (Äiti, minä ja Miina takapihalla), 2011
märsin, että sen pitää antaa tulla ja sille pitää antaa aikaa. Suru tarvitsee tilaa kuin palava tuli happea.
Jos menetyksen jälkeisinä päivinä joka toinen aja- tukseni liittyi Miinaan, nyt niitä tuli kerran muuta- maan tuntiin. Ilmeisesti se on totta: aika parantaa.
Kirjani vanhimmassa kuvassa vuodelta 2011 Miina seisoo takapihamme nurmikolla ja tarkkailee jotakin. Kuvan reunassa näkyy auringossa istuvan äitini jalat ja keskellä alareunaa on oma varjoni. Va- litsin kuvan, koska siinä on taianomaista ajan ker- rostumaa. Varjo, jonka tunnistan omakseni, äitini anonyymiys, paahtava aurinko ja tuntemattomasta syystä negatiivin yläreunaan palanut raita. Miinan nukuttua pois kuvassa on aivan uutta syvyyttä ja mer- kitystä. Katsoessani kuvaa olen entistä varmempi, että tahdon saattaa kirjaprojektini päätökseen. Nyt suru on osa teosta.
5/Musta aurinko
Kuten auringosta kirjoittaessani mainitsin, Armin Kesser vertaa ihmisen elämän kipinää sisälläm- me olevaan aurinkoon. Entä jos tuo aurinko onkin sammunut tai valoton? Jos kipinä katoaa, onko ih- misellä enää syytä elää? Kristeva puhuu murheen syvänteestä; vaikeasti jaettavasta surusta, joka ottaa meidät valtaansa usein pitkiksi ajoiksi ja saa meidät kadottamaan kiinnostuksen sanoihin, tekoihin ja jopa elämään. Hän kutsuu sitä mustaksi auringoksi.
(Kristeva 1989, 3.) En usko olleeni koskaan varsinai- sesti masentunut, mutta tunnen kuin sisälläni olisi synkkää energiaa, joka vaikuttaa ajatuksiini ja elä- mänasenteeseeni jatkuvasti. Musta aurinko on sille sovelias nimi, sillä vaikka se on pohjimmiltaan ne- gatiivinen asia, se myös lämmittää. Se pitää jalkani maassa ja tekee minusta oman itseni. Tämän tiedos- taminen on lohdullista, sillä en tavoittele jatkuvasti jotakin mielentilaa tai paikkaa, jossa kaikki olisi täy- dellistä. Melankolia on kuin polttoaine, joka ruokkii luovuuttani ja antaa minulle syyn tehdä taidetta.
Emily Brady ja Arto Haapala huomauttavat ar-
tikkelissaan Melancholy as an Aesthetic Emotion, että Kristeva pohjaa ajatuksensa melankolian kliiniseen määritelmään, joka on verrattavissa masennukseen.
Mielialahäiriön sijasta Brady ja Haapala näkevät me- lankolian tunteisiin perustuvana mielentilana, johon sisältyy katkeransuloista mielihyvää. Melankoliaan kuuluu kaipuuta ja reflektointia, kun taas masennus on pessimistinen, kivulias tila, josta on vaikea löytää tietä ulos. (Brady ja Haapala 2003, luku 2.) Heidän käsityksensä melankoliasta vastaa omaani, joten luen Kristevaa tämän määritelmän valossa.
Kristeva puhuu “melankolisen asian” käsitte- lemisestä hajottamalla se pieniin osiin käyttämällä apuna melodiaa, rytmiä ja runollista muotoa. Tämä muoto näyttääkin olevan ainoa tapa, jolla melan- koliasta saa riittävän, vaikkakin epävarman otteen.
(Kristeva 1989, 14.) Minulle tuo runollinen muoto on aina ollut kuvien tekeminen: lapsena piirtämi- nen ja teini-iästä asti valokuvaus. Taiteen avulla olen oppinut puhumaan melankoliasta ja tiedostamaan sen vakiintuneen aseman elämässäni. Miksi yrittää hankkiutua eroon jostakin, joka on kasvanut osaksi minua? Alakulon käsittely taiteen kautta ei poista sitä, mutta pitää sen tiukasti aisoissa. Kristeva kirjoit- taa, että kärsimyksen nimeäminen, ylistäminen ja pilkkominen pieniin osiin on tapa hillitä sitä. Taide antaa sen tekijälle ja kokijalle hallitsevan otteen me- lankoliasta – se luo merkkejä ja symboleita, joiden avulla on helpompaa ymmärtää tuon surun järjet- tömyys tai perimmäinen tarkoitus. (Kristeva 1989, 97.) Juuri tästä otteen saamisesta on usein kyse mu- siikissa, jonka koen omakseni ja jonka ääreen palaan vuosi toisensa jälkeen.
Mitä enemmän perehdyn minulle tärkeiden musiikkikappaleiden taustoihin, sitä useammin huomaan, että niillä on yhteys synkkyyteen ja sen hyväksymiseen. Jesse Sykes, jonka musiikki auttoi minua menetyksen hetkellä, puhuu tuosta synkkyy- destä ranskalaisen Crossroads Magazine -lehden haastattelussa vuodelta 2011. Sykes kokee, että pi- meydessä on kauneutta, että se pakottaa meidät tuntemaan, pohtimaan ja sisäistämään tunteita.
