VALTIONHALLINTO OIKEUSTIETEELLISEN TUTKIMUKSEN KOHTEENA
MÄENPÄÄ OLLI: Keskusviras- ton asema valtionhallinnossa.
Julkisoikeudellinen tutkimus val- tionhallinnon organisaatiosta.
Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja-A sarja N:o 142, Hel- sinki 1979.
Syksy 1979 oli suomalaisessa oi- keustieteessä mielenkiintoista ai- kaa: kun aikaisemmilta vuosilta on osoitettavissa oikeastaan vain yksi selkeästi marxilaiseen tutki- mustraditioon pohjaava väitöskir- ja, Eero Backmanin teos Rikosla- ki ja yhteiskunta I vuodelta 1976, tarkastettavaksi esitettiin kolme marxilaissävytteistä väitöskirjaa.
Tarkemmilta tutkimustavoit- teiltaan ja -otteiltaan Niklas Bruunin, Matti Mikkolan ja 011i Mäenpään työt poikkeavat melko paljon toisistaan. Bruunin tutki- mus Kollektivavtal och rättsideo- logi on luonnehdittavissa lähinnä oikeusideologiaan kohdistuvaksi:
se selvittää niitä oikeusideologisia lähtökohtia, joihin nojautuen työ- ehtosopimus ja siihen kytkeytyvät kollektiiviset työtaistelutoimenpi- teet on jäsennetty oikeusjärjes- tykseemme. Ideologiatutkimuk- seen painottuvana Bruunin työ on mainituista tutkimuksista lähim- pänä Backmanin väitöskirjan ky- symyksenasetteluja. Mikkolan tutkimus Työttömyysturvan eh- doista taas kohdistuu työttö- myyskorvaussäännösten sovel- tamiskäytäntöön ja sen kriittiseen arviointiin. Ajankohtaisessa oi- keustieteen tehtäviä ja menetel- miä koskevassa keskustelussa se kiinnittyy lähinnä ns. vaihtoehtoi- sesta lainopista esitettyihin, en- nen muuta Lars D. Erikssonin Suomeen introdusoimiin ajatuk- siin. Huomiota herättävää tutki- muksessa on myös ns. empiirisen yhteiskuntatieteen teoreettisesti perusteltu ja empirismin karikot välttämään pyrkivä hyväksikäyt- tö.
Mäenpään tutkimus on näistä kolmesta väitöskirjasta ehkä lä- himpänä perinteistä oikeusdog-
matiikkaa: se suuntautuu keskus- virastojen aseman selvittämiseen käyttäen lähteinään lainsäädän- töä, oikeus- ja hallintokäytäntöä sekä oikeuskirjallisuudessa esitet- tyjä tulkintakannanottoja. Marxi- laista teoriaperintöä se soveltaa ennen muuta perustellessaan tut- kimuskohteensa oikeudellista luonnetta ja sen selvitettävyyttä oikeustieteen välinein.
Mäenpää esittää teoksensa joh- dantoluvussa neljä tutkimuson- gelmaa. Näistä ensimmäinen on kysymys, onko hallinto-organi- saation oikeustieteellinen tutki- mus ylipäänsä mahdollista ja mi- ten tällaista tutkimusta voidaan harjoittaa. Toinen, lähtökohtaky- symykseen myönteistä vastausta implikoiva ongelma on, mikä hal- linto-organisaatiossa on spesifisti oikeudellista, mitkä ovat "ne oi- keudelliset järjestelyt, määreet ja luonteenpiirteet, joihin nimen- omaan oikeustieteellinen tutkimus voi kohdistua". Kolmanneksi Mäenpää lähtee siitä, että hallin- non organisaation ja toiminnan välillä vallitsee tietty yhteys, ja pyrkii selvittämään, millainen tä- mä yhteys on Suomen valtionhal- linnossa ollut. Näitä kysymyksiä Mäenpää on luonnehtinut tutki- muksensa esiongelmiksi, joiden selvittäminen luo pohjaa pääon- gelman — keskusviraston valtion- hallinnossa omaaman aseman — käsittelemiselle. Oikeustieteen harjoittajien piirin ulkopuolelle ulottuvaa kiinnostavuutta lienee lähinnä Mäenpään esiongelmiksi kutsumilla kysymyksenasetteluil- la, joihin myös seuraavat kom- mentit painottuvat.
Erityisesti saksalaisessa julkis- oikeudellisessa positivismissa, josta myös suomalainen oikeus- tiede on ammentanut kosolti vai- kutteita, valtio-organisaation si- säiset suhteet ja niihin liittyvät ongelmat on pääsääntöisesti rajat- tu oikeustieteen tutkimuskohteen ulkopuolelle. Teoreettisesti tätä perusteltiin lähinnä valtion oi- keushenkilöluonteesta käsin. Kun valtio on yksi ja yhtenäinen oi-
keussubjekti ja kun oikeussuhteet ovat mahdollisia vain erillisten oi- keussubjektien välillä, valtio-or- ganisaation sisäiset suhteet eivät voi olla luonteeltaan oikeussuhtei- ta eivätkä niitä sääntelevät normit oikeusnormeja. Tällä ajatteluta- valla ei ole pelkästään teoriahisto- riallista mielenkiintoa, vaan se on säilyttänyt merkityksensä länsi- maissa harjoitettavan julkisoikeu- dellisen tutkimuksen suuntaajana meidän päiviimme asti, kuten
Mäenpääkin toteaa.
Mäenpää osoittaa selkeästi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehi- teltyjen saksalaisen julkisoikeu- dellisen positivismin lähtökoh- ta-asettamusten poliittis-yhteis- kunnallisen taustan. Kysymys oli saksalaisen perustuslaillisen mo- narkian sisältämästä kompromis- sista, mihin tuon ajan saksalaisen yhteiskunnan luokkavoimien omalaatuinen konstellaatio johti.
Saksalainen porvaristo pyrki ulot- tamaan vaikutusvaltansa ennen muuta valtiokoneiston ulkopuoli- seen yhteiskuntaan suuntautu- vaan, kansalaisten "vapautta ja omaisuutta" koskevaan säänte- lyyn. Tämän vastapainoksi se oli valmis jättämään ns. valtion sisäi- set asiat (Innenraum des Staates) monarkistisen toimeenpanoko- neiston yksinomaiseen määräys- valtaan. Näin muodostui kansan- edustuslaitoksen yhdessä mo- narkin kanssa muodostaman lain- säätäjän sekä toimeenpanokoneis- ton välinen toimivallanjako: lain- säätäjän kompetenssin kuului ul- kopuoliseen yhteiskuntaan koh- distuva ja toimeenpanokoneiston kompetenssiin valtion sisäisiä asioita koskeva sääntely. Julkis- oikeudellisessa teoriassa tämä ilmeni valtio-organisaation sisäis- ten suhteiden jättämisessä oi- keussuhteen ja niitä sääntelevien normien jättämisessä oikeusnor- mien (Rechtssatz) kategorian ul- kopuolelle.
1800-luvun saksalaisen yhteis- kunnan spesifi luokkavoimien asetelma ei kuitenkaan ole ainoa julkisoikeudellisen tutkimuksen
58 Esittelyjä ja erittelyjä 2.80 TIEDE JA EDISTYS
suuntautumista määrännyt tekijä.
Tämä tekijä ei myöskään pysty selittämään Saksassa tuolloin omaksuttujen konseptioiden elin- voimaisuutta niin kotimaassaan kuin esimerkiksi Pohjoismaissa- kin, niiden joukossa Suomessa.
Selitysperusteita lieneekin etsit- tävä myös syvemmältä, kapitalis- tisen yhteiskunnan perusstruk- tuurista sekä sen valtioon kohdis- tuvalle oikeudelliselle sääntelylle ja oikeustieteelliselle tutkimuksel- le asettamista vaatimuksista. Ly- hyesti ja yksinkertaisesti ilmais- tuna kyse on kapitalistisen talou- den valtiokoneiston toiminnalle asettamista rajoista ja valtiollisilta puuttumisilta edellyttämästä las- kettavuudesta ja ennalta-arvatta- vuudesta. Tässä lienee perussyy siihen, että oikeudellisen säänte- lyn painopiste on ollut valtioko- neiston ja sen ulkopuolisten sub- jektien välisissä suhteissa ja että esimerkiksi hallinto-oikeustieteen päähuomio on kohdistunut näiden ulkopuolisten oikeussubjektien oikeusturvaa koskeviin kysymyk- siin. Tähän seikkaan Mäenpääkin kiinnittää huomiota, vaikkakin hän suhtautuu varauksellisesti valtiokoneiston muotomääreiden
"johtamiseen" taloudesta eikä esimerkiksi nimenomaisesti prob- lematisoi poliittisen taloustie- teen kritiikin merkitystä ja rajoja hallintokoneiston ja sen oikeudel- listen aspektien tutkimisessa.
Toinen ns. klassisen julkisoi- keudellisen positivismin taustate- kijä, jonka Mäenpää tosin mainit- see mutta joka ehkä olisi ongel- malle omistetun sivumäärän huomioon ottaen ansainnut laa- jemman käsittelyn, on oikeustie- teen sisäinen, siviilioikeudellisen teorian vaikutus. Julkisoikeudelli- sen positivismin käyttämät oi- keusteorian peruskäsitteet — sel- laiset kuin oikeussubjekti, oikeus- suhde, subjektiivinen oikeus — ovat kaikki siviilioikeudessa kehi- teltyjä ja sieltä on myös peräisin niiden määritteleminen tahtokä- sitteen avulla. Myös siviilioikeu- dellisen teorian kautta olisi ilmei-
sesti julkisoikeudellisenkin teori- anmuodostuksen yhteys kapitalis- tisen yhteiskunnan perusraken- teeseen havainnollistunut.
Valtio-organisaation sisäisten suhteiden oikeudellista luonnetta ei ole asetettu kyseenalaiseksi pelkästään länsimaisessa julkisoi- keudellisessa positivismissa.
Esimerkiksi sellaiset marxilaisen oikeusteorian klassikot kuin Pa- 'Sukanis ja Stueka ovat suhtautu- neet epäilevästi valtio-organisaa- tion sisäisten normien oikeudelli- suuteen; oikeutta "varsinaisessa mielessä" on heille ainoastaan si- viilioikeus. Näiden käsitysten ar- viointi olisi kuitenkin ehkä koh- tuuttomasti laajentanut jo nyt
varsin pitkää teoreettista osaa.
Niiden analysointi olisi myös väistämättä johtanut tekijän poh- timaan poliittisen taloustieteen kritiikin merkitystä, mitä hän näyttää tietoisesti välttäneen.
Mäenpään oma kanta valtioko- neiston sisäisten suhteiden mah- dollisuuteen omaksua oikeussuh- teiden muoto on myönteinen.
Hänen lähtökohtanaan on, että oikeussuhde syntyy yleensä oi- keuden säännellessä tiettyä yh- teiskunnallista suhdetta ja että si- käli kuin oikeus sääntelee hallin- tokoneiston rakenteellisia suhtei- ta, kyseessä ovat oikeussuhteet.
Mäenpää pitääkin hallinto-organi- satorisia oikeussuhteita yhtenä oikeussuhteiden alalajina, jota luonnehtivat eräät erityispiirteet.
Mäenpään lähtökohta on var- maankin oikeaa. Sen sijaan hänen esittämäänsä hallinto-organisato- risten oikeussuhteiden erityispiir- teiden listaan on tehtävissä eräitä reunahuomautuksia.
Ehkä painokkain niistä koskee toteamusta, jonka mukaan näiden oikeussuhteiden osapuolet eivät yleensä ole oikeussubjekteja. Oi- keusteorian, niin länsimaisen kuin marxilaisenkin, perinteisten aset- tamusten valossa tämä väite tun- tuu yllättävältä ja olisi kaivannut tarkempia perusteluja. Oikeussub- jektiudelle ominaisenahan on yleensä pidetty juuri mahdolli-
suutta olla oikeussuhteen osapuo- lena, oikeuksien ja velvollisuuk- sien subjektina ja toiselta puolen oikeussuhdetta on pidetty nimen- omaan oikeussubjektien välisenä oikeudellisesti säänneltynä suh- teena. Ilmeistä on, että Mäenpään käsityksen taustalla kummittelee julkisoikeudellisen positivismin vanha valtion oikeushenkilölli- syyskonseptio, joka katsoo valti- on oikeussubjektiuden estävän valtio-orgaanien oikeussubjek- tiominaisuuden. Ymmärtääkseni se, että valtio esiintyy ulkopuoli- seen yhteiskuntaan suuntautuvis- sa suhteissa yhtenäisenä oikeus- subjektina, ei kuitenkaan välttä- mättä aseta esteitä valtio-orgaa- nien oikeussubjektiudelle val- tio-organisaation sisäisissä suh- teissa. Analyyttisen oikeustieteen relaatioanalyysin mallin mukainen ongelman jäsentäminen olisi tässä yhteydessä ehkä ollut paikallaan!
Hyötyä olisi saattanut olla myös erityisesti neuvosto-oikeustie- teessä kehitellystä oikeudellisen sääntelyn mekanismin käsitteestä ja tuon mekanismin eri element- tien keskinäissuhteiden tarkaste- lusta.
Toinen huomautus on kohdis- tettavissa näkemykseen, jonka mukaan organisatoriset oikeus- suhteet eivät ole samalla tavalla oikeudellisesti suojattuja kuin muut oikeussuhteet jonka mukaan niiden rikkominen — pitäisi kai ol- la: niitä sääntelevien oikeusnor- mien rikkominen — tulee käsitel- täväksi lähinnä toimivaltariitana.
Tässä yhteydessä jää kaipaamaan sen selvittämistä, mikä merkitys orgaaneina toimivien henkilöiden virkavelvollisuuksien laiminlyön- tiä koskevilla sanktioilla on orga- nisatoristen oikeussuhteiden oi- keudellisen suojan kannalta. Tä- mä kysymys liittyy erääseen ylei- sempään ja myös klassisen julkis- oikeudellisen positivismin arvi- oinnissa varsin keskeiseen on- gelmaan: orgaanin in abstracto — tietyn oikeusnormeissa määrite- tyn oikeusaseman — ja orgaanin in concreto — orgaanina toimivien
TIEDE JA EDISTYS 2.80
Esittelyjä ja erittelyjä 59konkreettien ihmisten — keski- näissuhteen problematiikkaan.
Hallinnon toiminnan ja organi- saation välisiä suhteita tarkastel- lessaan Mäenpää pyrkii selvittä- mään ensinnäkin hallinnon muu- tosten yhteiskunnallisia syitä.
Nämä muutokset ilmenevät hä- nen mukaansa välittömimmin hal- linnollisen sääntelyn ja hallinto- elimistön laajenemisessa ja välite- tymmin hallintoelinten keskinäis- suhteissa. Toiseksi hän pyrkii problematisoimaan niitä hallin- nonsisäisiä mekanismeja, jotka ovat "välittäneet nämä muutokset konkreeteiksi organisatorisiksi muodoiksi ja käytännöiksi", ja kolmanneksi hän erittelee organi- saatiomuutosten konkreettisia il- mentymiä hallintokoneiston eri- ritellyssä rakenteessa.
Hallinnon muutosten yleisenä pontimena on Mäenpään mukaan ollut yhteiskunnallisen uusinta- misprosessin asettamista vaati- muksista johtunut valtion tehtä- vien lisääntyminen ja niiden luon- teen muuttuminen, valtiollisen sääntelyn laajeneminen ja tähän kytkeytynyt pyrkimys hallintoko- neiston toiminnan yhtenäistämi- seen, sen ennakoinnin parantami- seen ja keskitetyn johtamisen te- hostamiseen. Kehityksen myötä valtiollisen sääntelyn muodoissa on myös tapahtunut muutoksia..
yleisen lain ja oikeusmuodon suh- teellinen merkitys on vähenemäs- sä ja painopiste on siirtynyt tulo- ja menoarvion, valtiollisen suun- nittelun, hallinnon sekä valtion yksityisluonteisen toiminnan kautta toteutettavaan yhteiskun- nallisten suhteiden ohjaukseen.
Painopisteen muutoksia on tapah- tunut myös hallintomenetelmien keskinäissuhteissa: rahoitukseen ja taloudelliseen tukeen sekä suunnitteluun ja tutkimukseen liit- tyvät menetelmät ovat painottu- neet oikeussuhteiden luomiseen, muuttamiseen ja kumoamiseen pyrkivien menetelmien kustan- nuksella. Hallintotoiminnan muodoissa tämä on merkinnyt sel- laisen hallinto-oikeustieteen pe-
rinteisesti keskeisen kategorian kuin hallintotoimen merkityksen supistumista. Hallinnollisessa sääntelyorganisaatiossa on puo- lestaan todettavissa sen paisumi- nen ja eriytyminen. Edelleen hal- lintokoneiston harjoittaman sään- telyn lisääntymiseen ja tehostami- seen on kytkeytynyt pyrkimys kehittää sen sisäisiä ohjaussuhtei- ta mm. resurssihallinnossa sekä talouden ja toiminnan suunnitte- lussa.
Hallinnon muutosten yhteis- kunnallisten syiden selvittäminen jää Mäenpään tutkimuksessa var- sin yleisten viittausten varaan:
yhteiskunnallisen uusintamispro- se ssin asettamia yleisiä vaatimuk- sia koskevaa toteamusta syvem- mälle analyysi ei juuri etene. Sy- vempää analyysia ei tosin voine vaatiakaan, onhan kysymys var- sinaisen tutkimusongelman kan- nalta etäinen. Yhteiskunnan ja hallinnon muutosta välittävistä — lähinnä hallinnon sisäisiksi katsot- tavista — tekijöistä Mäenpää pitää Suomen osalta keskeisimpinä yh- täältä organisaatiorakenteen ja organisaatioympäristön ja toisaal- ta osaorganisaatioiden ja koko- naisorganisaation välisiä jännittei- tä. Edellisen tyyppisten jännittei- den ratkaisupyrkimyksiksi hän tulkitsee lähinnä "asiallisen toi- mivallan organisatoriset uudel- leen järjestelyt", kuten uusien keskusvirastojen perustamisen.
Osaorganisaatioiden ja kokonais- organisaation välistä jännitettä taas on yritetty purkaa mm. hal- linnon sisäistä ohjausta tehosta- malla ja keskittämällä.
Myös tutkimuksen hallinnon toiminnan ja organisaation välisiä yhteyksiä tarkasteleva osa on ymmärrettävä varsinaisen tutki- musongelman käsittelylle pohjaa luovaksi. Siksi on luonnollista, et- tä se koostuu osittain aiempien hallinnon kehitystä koskevien tutkimustulosten esittelystä ja osittain kehitystä sinänsä ilmei- sestikin oikein kuvastavista
"sormenpäätuntumahavainnoista' Itsenäisiäkin tutkimustuloksia
jaksoon toki sisältyy ennen muuta keskusvirastojen ja muiden kes- kushallinnon organisatoristen muotojen kehityksen osalta.
Taustaluonteisuudesta myös joh- tunee, että tekijä ei ole katsonut tarpeelliseksi paneutua valtiolli- sen sääntelyn painopisteiden muuttumiseen kytkeytyviin (oi- keus)teoreettisiin ongelmiin.
Mainittakoon tässä eräs ongelma, jota Suomessa ei juurikaan ole pohdittu ja joka sekin kytkeytyy oikeuden ja talouden keskinäis- suhteisiin kapitalismissa: ns. ylei- sen lakimuodon hajoamistendens- si ja sen yhteys käyttöarvosuun- tautuneeseen sääntelyyn.
Tutkimuksen laajin osa — si- vumääräisesti hieman yli puolet — käsittelee pääongelmaksi luon- nehdittua keskuviraston asemaa valtionhallinnossa. Tätä asemaa tekijä selvittää kahden päämää- reen, keskusvirastojen toimival- lan ja niitä koskevien organisato- risten suhteiden avulla. Nämä määreet lienee myös tulkittava vastaukseksi tekijän esittämään kysymykseen hallinto-organisaa- tion spesifisti oikeudellisista luon- teenpiirteistä. Yleisellä tasolla te- kijän näiltä osin saavuttamaa tut- kimu stulosta luonnehtikoon seu- raava lainaus: " Abstraktion tasol- la voidaan todeta olennaisinta keskusviraston asemassa olevan sen määräytyminen toisaalta toi- mivallan ja toisaalta organisatoris- ten suhteiden perustalla dialekti- sena kokonaisuutena, jolle oikeu- dellinen tulkinta ja muodostunut hallintokäytäntö on luonut puit- teet ja jonka luonteenomaisena piirteenä on keskusviraston suh- teellinen, joskin vähenevän itse- näinen asema hallintokoneiston organisaatiossa." Tutkimuksen jälkiosa on nähtävissä tämän tut- kimustuloksen konkretisoinniksi, vastaukseksi seuraavaan tekijän itsensä esittämään vaatimukseen:
"Keskusviraston aseman kaik- kien määritysten ja suhteiden ko- konaisuuden tavoittamiseksi tätä olennaiset puolet sisältävää teo- reettista tutkimustulosta on rikas-
60 Esittelyjä ja erittelyjä
KIRJALLISUUSHISTORIAN ELÄVÄ PERINNE
EINO KARHU, Suomen kirjalli- suus runonlaulajista 1800-luvun loppuun 1-2. Kansankulttuuri 1979.
Kun vuonna 1974 arvioin (Sosio- logia 1/1974) Eino Karhun teok- sen Suomen 1900-luvun alun kir- jallisuus mainitsin, että se toi ter- vetullutta vaihtelua suomalaiseen kirjallisuudentutkimukseen, sillä se välitti ensimmäisen johdonmu- kaisen marxilaisen kuvan 1900-luvun alun kirjallisuudesta ajankohdan historiallis-yhteis- kunnallisen todellisuuden heijas- tajana. Mainitsin myös, että teos on kirjoitettu neuvostoliittolaisel- le yleisölle ja sisältää siksi run- saasti suomalaiselle lukijalle tut- tua ainesta. Molemmat seikat pä- tevät Eino Karhun uuteenkin tut- kimukseen.
On pakko todeta, ettei Suomes- sa koko 1970-luvun aikana ole jul- kaistu yhtään laajaa marxilaista kirjallisuushistoriallista tutkimus- ta, ei edes laajaa monografiaa, jo- ka käsittelisi suomalaisen kirjalli- suuden perinnettä tai jotain kirjai- lijaa. Tämä on yllättävää, sillä 70-luvun kuluessa on marxilaisen teorian tuntemus lisääntynyt huomattavasti. Pääsyynä lienee se, ettei akateeminen tutkimus eräitä poikkeuksia lukuunotta- matta ole vieläkään kelpuuttanut marxilaista tutkimusta omiensa joukkoon. Olemme epäilemättä marxilaisen tutkimuksen takapa- jula ja kehitysmaa. Syytä takapa- juisuuteen voidaan kyllä hakea muualtakin: nuoret tutkijat ovat varsin liikkuvaa ja valpasta jouk- koa, niin valpasta, että he kylläs- tyvät nopeasti joihinkin "lähes- tymistapoihin" ja siirtyvät kovin helposti uusien, mullistavien op- pien pariin jättäen työnsä kesken.
Vaikeudet, joihin välttämättä törmätään sovellettaessa teorioita käytäntöön, näyttävät monista häviävän siirryttäessä yhä uusille ja yhä vireämmiltä näyttäville kentille. Peruskurssia näyttää ai- na seuraavan toinen peruskurssi.
Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että useat marxilaisiksi julis-
tautuneet eivät ole sisäistäneet marxilaisia näkemyksiä niin, että ne kestäisivät vaivalloisen työn vastukset. Tarvittaisiin, kuten on sanottu, marxilaisia aivoja. Mutta voihan olla, että hedelmät piankin putoavat puusta kypsinä ja mehe- vinä.
Eino Karhu on sijoittanut uuden teoksensa alkuun luvun, jossa hän selvittelee tutkimuksensa metodo- logian. Kirjallisuushistorian ehkä vaikein ongelma on ratkaista mo- ninaisuuden ja yhteyden, kirjalli- suuden ilmiöiden ja niiden logii- kan välinen suhde. Erityisen vai- keaksi tämän tekee se, että sana- taiteen tutkija joutuu samalla sel- vittämään erään esteettisen muo- don ja historiallisen todellisuuden suhdetta toisiinsa. Itse asiassa hän joutuu antamaan merkityksen ilmaisulle "viime kädessä", joka sitten Engelsin on kummitellut marxilaisessa teoriassa ja jolla on taikasanan tavoin pyritty ratkai- semaan henkisen ja aineellisen todellisuuden välisiä suhteita.
Karhun johtolankana on ollut
"laajassa marxilaisessa merkityk- sessä" historismin periaate. Tästä seuraa, että tekijä tarkastelee kir- jallisia ilmiöitä determinoituina mutta torjuu samalla mekaanisen determinismin ja sitä edustavat porvarillisen tutkimuksen suunnat (1, 7). Kirjallisuuden kehitys on
"dynaaminen prosessi, jossa sub- jektiivisilla tekijöillä, luovan tie- toisuuden aktiivisuudella, kirjaili- jan lahjakkuudella, hänen yksilöl- lisillä mahdollisuuksillaan ja yksi- löllisillä ponnistuksillaan kohti maailman taiteellista tiedostamis- ta on valtavan suuri merkitys" (1.
8). Marxilaisen tutkijan tulee to- sin ottaa huomioon yhteiskunnal- lisen determinismin lainalaisuu- det, mutta hänen eräänä pääteh- tävänään on kuitenkin tutkia,
"miten nämä lainalaisuudet muuntuvat varsinaisiksi esteetti- siksi laeiksi". Yhteiskunnallisen Karhu katsoo näin sisältyvän es- teettiseen sinänsä. Teoreettinen perusongelma onkin nyt ratkaista, tettava ottamalla huomioon myös
ne tutkimusaineiston epäolennai- set, ei-spesifit, ristiriitaiset ja tila- päiset piirteet, jotka keskusviras- ton aseman olennaisten puolten selvittämisessä jäävät syrjään."
Varsinaisen tutkimu songel- mansa käsittelyssä Mäenpää pi- täytyy verraten pitkälle perintei- sen oikeusdogmatiikan lähesty- mistavassa. Omaksuttu lähesty- miStapa ei ole kuitenkaan estänyt häntä arvioimasta kriittisesti — ja yleensä myös perustellusti — mo- niakin julkisoikeustieteen tutki- muksen aiempia asettamuksia.
Tällaista uudelleenarviointia Mä- enpää. suorittaa mm. lainsäädän- tövallan delegointia, ns. vapaan harkinnan käsitettä samoin kuin organisatorisen alaisuussuhteen merkitystä tarkastellessaan.
Teoksen jälkiosan yksityiskoh- tainen kommentointi edellyttäisi sellaisiin julkisoikeustieteen eri- tyiskysymyksiin syventymistä, joiden käsittely ei tässä yhteydes- sä ole tarkoituksenmukaista.
Mäenpään tutkimus on mones- sakin suhteessa uusi aluevaltaus suomalaisessa oikeustieteessä.
Kenties Jaakko Uotilan päätös- vallan siirtämistä valtionhallin- nossa käsittelevää väitöskirjaa lu- kuunottamatta se on ensimmäinen maassamme julkaistu oikeustie- teellinen tutkimus, jonka näkö- kulma on korostetusti hallinto-or- ganisaation sisäinen. Samoin se on ensimmäinen tutkimus, joka asettaa perustellusti kyseenalai- seksi saksalaisen julkisoikeudelli- sen positivismin 1800-luvun lop- pupuolella kehittelemät teoreetti- set, suomalaistakin julkisoikeus- tiedettä niin tutkimuskohteiden valinnassa kuin sisällöllisestikin ohjanneet perusasettamukset. Se tuo myös ensimmäistä kertaa marxilaisen oikeusteorian ainek- sia suomalaiseen julkisoikeudelli- seen väitöskirjatason tutkimuk- seen.
Kaarlo Tuori
