T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2 75 vataan siirtää päivähoito sosiaali-
ja terveysministeriön alaisuudesta opetus- ja kulttuuriministeriöön ja valmistella uusi laki varhaiskasva- tuksesta. Tällä vedenjakajalla Kal- liala haluaisi puuttua ennen muuta koulutukseen: ”Kaikkialla muual la tunnistetaan ja tunnustetaan kou- lutuksen ja osaamisen merkitys, mutta päivähoidossa useimmille vanhemmille näyttää olevan yh- dentekevää, miten koulutetut ai- kuiset ottavat vastuun heidän lap- sensa hoivasta, kasvatuksesta ja op- pimisesta.”
Vastuuta kantavat kaksi työnte- kijäryhmää, lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat. Käytännössä las- tentarhanopettajina työskentelee yhä useammin ammattikorkea- koulusta valmistuneita sosiono- meja, joiden koulutusidentiteetti perustuu sosiaalityöhön ja heikon perheen puhetapaan. Lastenhoita- jina toimii puolestaan lähihoitajia, joiden tausta on sairaanhoidossa.
Vain pieni osa päiväkotien työn- tekijöistä on saanut yliopistollisen lastentarhanopettajan koulutuk- sen, johon kuuluu kolme vuot- ta varhaispedagogiikan opintoja.
Kalliala tietää sohaisevansa am- piaispesää kysymällä: ”Jos vuo- den opinnot riittävät tekemään so- sionomista pätevän lastentarhan- opettajan, miksi lastentarhanopet- tajat tarvitsevat vastaavia opintoja kolminkertaisen määrän?”
Kalliala näkee taitavasti läpi asiakirjajargonin. Ohjelmajulis- tukset erilaisten osaamisalueiden yhdistämisestä eivät toimi päivä- kodin lattialla. Ammattikateuden ja työpaikkahygienian vuoksi päi- väkodeissa jätetään väliin askarte- luja, musiikkituokioita ja draama- leikkejä. Kallialan mukaan välinpi- tämätön suhtautuminen koulutuk-
seen kertoo terveen ammatillisen kunnianhimon puutteesta. Kärsi- jöinä ovat lapset.
Voidaan toki väittää, että las- tentarhanopettajien opettaja vetää kotiinpäin ja että kirjassa paisu- tellaan tarkoituksellisesti päiväko- tien ongelmia. Tähän asti laajempi keskustelu varhaiskasvatuksesta on kuitenkin ollut kuin kuollutta ko- nia potkisi. Suomalaisessa perhe- politiikassa painotetaan päivähoi- don ohella niin vahvasti myös ko- tihoitoa, ettei päivähoidon laatu ole noussut samalla tavalla keskus- teluun kuin peruskoulujen tilanne.
Jos Suomen tulevaisuuden ajatel- laan olevan lapsissa, Marjatta Kal- lialan kirjaa Lapsuus hoidossa? voi hyvinkin pitää yhtenä vuoden tär- keimmistä tietokirjoista.
Kirjoittaja on Kelan tutkimusprofes- sori.
Tyttöys tutkimuksen kohteena
Ulla-Maija Salo
Karoliina Ojanen, Heta Mulari ja Sanna Aaltonen (toim.): Entäs tytöt. Johdatus tyttötutkimukseen.
Vastapaino 2011.
Tyttöjä on romantisoitu, kummas- teltu ja kauhisteltu, mutta tässä teoksessa tytöt halutaan tehdä tut- kimuksellisesti näkyviksi ja kuulu- viksi. Kirjan tarkoituksena on joh- dattaa siihen, mitä tyttötutkimus on, miten sitä tehdään ja miten tyt- tötutkimuksellinen orientaatio ra- kentuu.
Kirja koostuu yhdeksästä luvus- ta, joista ensimmäinen toimii joh- dantona, seuraavia kahdeksaa voi
lukea myös itsenäisinä tutkimus- artikkeleina. Jokaisessa artikke- lissa tyttötutkimusta avataan jos- takin teemasta, tutkijan tausta- tieteestä tai tutkimusalasta käsin.
Lähtökohdissaan tyttötutkimus on monitieteinen tutkimussuuntaus, jossa sukupuoli on keskeinen tut- kimusta ohjaava analyyttinen ank- kuri. Tätä kirja painottaa. Tulkin- toja tehdään feministisessä kehyk- sessä ja ote on vahvan emansipato- rinen, kun naistutkijat marssittavat tytöt tieteen kentille. Nais- ja tyt- tötutkimuksen perustava haaste on tehdä sukupuolittunut arki nä- kyväksi. Tyttöön on projisoitu mo- nenlaisia yhteiskunnallisia kiisto- ja, epävarmuuksia ja huolta, mutta myös optimistista ihastusta ja us- koa tulevaisuuteen. Tietyllä taval- la tyttöön on kirjoitettu symboli- nen muutos.
Tyttöys ei ole vain elämänvaihe, jota määrittävät psykologiset kehi- tyskaaret ja biologiset prosessit. Ei- vätkä tytöt asetu tässäkään teokses- sa tutkittaviksi kasvun ja kehityk- sen näkökulmasta, vaan kulttuu- risista käytännöistä ja tyttöyteen liitettävistä merkityksistä käsin.
Tyttöä (niin kuin poikaakin) lä- hestytään kulttuurisena kategoria- na. Mutta nyt keskitytään tyttöihin, sukupuolia ei verrata. Sitä paitsi tyt- töydestä puhuminen ei ole pojilta pois, päinvastoin. Asiaan perehty- mättömälle voi olla myös hyödylli- nen tieto, että maskuliiniksi tai fe- miniinisiksi mielletyt toiminnan tavat eivät edellytä tietynmuotois- ta ruumista, eivätkä ole johdetta- vissa näistä.
Hiukan eri painotuksin tyttö- tutkimuksen haasteita ja velvolli- suuksia tipahtelee teoksessa pit- kin matkaa. Yhteistä näille on pyr- kimys nostaa esiin piilossa olevia
76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2
käytäntöjä, teoretisoida, käsitteel- listää, keskustella, kyseenalaistaa ja osoitella. Toisaalta pyrkimykse- nä on kuvitella maailma toisenlai- sena; tässä hengessä tutkimukselli- sen mielikuvituksen kehittäminen asetetaan tavoitteeksi jo kirjan esi- puheessa.
Tyttöyden käsitteellistämises- sä Judith Butlerin teoria perfor- matiivisesta sukupuolesta on ollut teoretisoinnin ydintä. Tämän mu- kaan sukupuoli koostuu erilaisis- ta toistuvista, usein tiedostamat- tomista teoista. Performatiivinen tyttötutkimus puhuu tyttöyden te- kemisestä, jonka avainsanoja ovat toimijuus, tyttövoima ja heteronor- matiivisuus. Tyttöjä pyritään lähes- tymään tyttöytensä tekijöinä ja ak- tiivisina määrittelijöinä.
Tyttötutkimus sijoittuu nuo- risotutkimuksen, lapsuudentut- kimuksen ja naistutkimuksen ra- japinnoille. Aiheeseen liittyvää pioneerityötä on tehty runsaan parinkymmenen vuoden ajan.
Suomalaisen sosiologisesti orien- toituneen tyttötutkimuksen juuret juontuvat brittiläisen Birmingha- min koulukunnan kulttuurintutki- muksellisista painotuksista. Aluksi birminghamilaiset nuorisotutkijat olivat kiinnostuneita poikien ala- kulttuureista. Koska pojat käytti- vät tottuneesti julkista tilaa, he sai- vat myös runsaasti tutkimuksellis- ta huomiota. Yhteiskuntaluokka oli teoretisoinnin keskiössä, mut- ta sitä mukaa kun sukupuoli nou- si analyysin kohteeksi, myös tytöt ilmestyivät makuukammareistaan, siirtyivät omiin avarampiin huo- neisiinsa ja sieltä muihin näkyväm- piin tiloihin. Sittemmin nämä ti- lat laajentuivat edelleen, muuttui- vat julkisiksi ja nyttemmin toimivat muun muassa virtuaalisesti.
Se mitä tyttöön on eri aikoina projisoitu, lienee meille monille lukijoille myös elettyä kokemusta.
Tätä kokemusta Entäs tytöt purkaa kiinnostavasti, samalla kun luku- kokemuksesta muodostuu tytön ja tyttöyden uudelleen merkityksel- listämisen projekti. Perinteiseen kilttiin tyttöön on tehty diskursiivi- sesti eroa muun muassa puhumalla
”uusista tytöistä” ja ”pärjääjätytöis- tä”, jotka osoittautuivat tutkijoiden tekemiksi konstruktioiksi ja kapea- alaisuudessaan ongelmallisiksi.
Uudelle vuosituhannelle tul taessa moninaisuus ja tyttöjen keskinäi- set erot ovat saaneet yhä enemmän tutkimuksellista tilaa.
Seikat, jotka erottavat tyttö- jä toisistaan – sosiaaliset ja kult- tuuriset jaot, yhteiskuntaluokka, seksuaa lisuus, etnisyys, alueelli- set erot ja näiden sekoittuminen – saavat paljon huomiota. Kirja opettaa, miten erot lävistävä inter- sektionaalinen analyysi herkistää huomaamaan, etteivät erot tai eri- laiset tyttöydet tule paikannetuik- si kulttuuritaustasta käsin, vaan ta- loudellisesta asemasta, iästä, sek- suaalisesta suuntautumisesta tai asemasta suomalaisessa yhteiskun- nassa. Tytöt voivat pärjätä yhtäällä, mutta epäröidä toisaalla. Metodisia ja metodologisia kysymyksiä nos- tetaan esille läpi tekstin, aina sen mukaan miten tutkija paikantaa it- sensä, havainnoi, nimeää ja tulkit- see. Tyttötutkimusta määrittäviksi teemoiksi ja keskeisiksi käsitteiksi nousevat moninaisuus, toimijuus, muutos ja valta.
Tyttöys on monimutkaista, mutta niin näyttää olevan tyttötut- kimuskin. Yksi kysymys, jonka kir- ja lukijassa nostattaa, on kysymys yhteisestä, jaetusta tyttöydestä. An- na Anttila, Karoliina Ojanen, Hele-
na Saarikoski ja Senni Timonen ot- tavat asian artikkelissaan puheeksi ja kysyvät, miten tavoittaa ja tutkia erilaisia tyttöyksiä, mutta puhua silti yhteisesti ”tytöistä”. Tästä nou- see yksi kirjan keskeinen jännite, jota olisi voinut avata sen rinnalla, kun moninaisuutta juhlitaan. Sil- loin kun tyttöjen keskinäisiä eroja korostetaan, saattaa vaarana nimit- täin olla, että tyttöjä yhdistävät asiat jäävät varjoon. Vaikka tytöt ja yh- teiskunta muuttuvat, olisi tärkeää tunnistaa rakenteiden ja kulttuu- risten koodistojen pysyvyys, tun- nistaa sekä pysyvät elementit että muutos. Missä ovat emansipatori- sen politiikan paikat, jos yhtenäis- tä tyttökokemusta tai yhteisempää tyttöjen ääntä ei pidetä tutkimuk- sen tavoitettavissa olevana kohtee- na, Anttila ja kumppanit peräävät.
Asetelma lienee yhteiskuntatutki- muksen näkökulmasta myös ylei- sempi, eikä siltä tyttötutkimuskaan välty.
Yksi tyttötutkimuksen taipu- muksista on ollut kaipuu vapaa- seen tyttöön. Tämä on eräänlainen emansipatorinen unelma, joka on kuljettanut tutkijoiden katsetta.
Tyttöjen vahvuus, toimeliaisuus, itsenäisyys ja muu tätä toistava kulttuurinen kuvasto on yhteises- ti jaettua. Esimerkiksi kirjalliset ty- töt, peppipitkätossut ja pikkumyyt edustavat tätä lajia, jota Mia Öster- lund kirjassa mukavasti analysoi.
Vaikka totta, perinteiset sankarity- tön diskurssit ovat toistuvasti jättä- neet tyttäret oman onnensa nojaan.
Teoksessa otetaan kantaa myös postfeministiseen keskusteluun, jonka mukaan tyttöjen ei enää tul- kita tarvitsevan feminismiä. Kun tytöistä puhutaan uudenlaisen va- pautumisen nimissä, vahvojen
”pärjääjätyttöjen” myötä feminis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2 77 tisestä retoriikasta on tullut arki-
päiväistä, jopa siihen mittaan, et- tä feminismin on ajateltu käyneen tarpeettomaksi. Kaipaavatko tytöt tutkijoiden apua ja rakentuuko tyt- tötutkimus jo lähtökohdissaan ole- tukselle, että tytöt tarvitsevat jon- kinlaista pelastajaa? Eivät ehkä tar- vitse, mutta ehkä tutkijoitakaan ei motivoi tutkittavien emansipoimi- nen. Tyttöjä ei yritetä hoivata tai korjata, vaan ennemminkin kuun- nella ja ymmärtää, mistä tyttöjen kokemuksissa on kysymys. Se, mi- ten tyttöjen odotukset ja tutkijan luomat konstruktiot näissä todel- lisuuksissa kohtaavat, on tyttötut- kimuksen perustavia kysymyksiä – tätä problematiikkaa teoksessa kiinnostavasti puretaankin.
Kirja pitää lupauksensa ja tar- joaa yleisesityksen siitä, mitä suo- malainen tyttötutkimus on, mis- tä se hakee vaikutteita ja miten si- tä tehdään. Tyttötutkimus on tär- keä tyttöjen elämänkokemusten, tyttönä olemisen ja elämisen tapo- jen esiin nostajana. Paikoin kirjan kieli on koukeroista. Koska teos on tarkoitettu myös oppikirjaksi, teks- tiä olisi voinut tässä tarkoituksessa vielä editoida. Paikoitellen myös trendikkäät ilmaisut häiritsevät, kun asiat alkavat toistuvasti ”kiin- nittyä” tai ”olla läsnä”. Minun on vaikea asettua opiskelijoitteni ase- maan, mutta muutamassa kohdas- sa yritin, esimerkiksi siinä, kun
”[v]älillisen vallan lisääminen kyt- keytyy erilaisten tyttöyttä rakenta- vien kontekstuaalisten ehtojen tut- kimiseen”. Kirjan viimeisessä ar- tikkelissa puhuttelu muuttuu, lu- kija hiukan hämmentyy ja jää miettimään, keitä ovat tekstin ”me”.
Artikkelin tyyli poikkeaa kirjan ko- konaisuudesta ja sävy muuttuu ko- rostuneen opettavaiseksi.
Entäs tytöt? Tyttötutkimus on lähtenyt reippaasti kysymään, mi- ten tyttöjen omat näkökulmat muuttavat tulkintoja tutkimusken- tästä. Tälle orientaatiolle kirja ra- kentuu ja antaa tyttötutkimuksesta kiinnostuneille paljon ajateltavaa.
Tyttökulttuureja analysoimalla on mahdollista oivaltaa, millä tavoin laajemmat kulttuuriset ja yhteis- kunnalliset käsitykset sukupuolis- ta elävät arjen käytännöissä ja tule- vat aina uudelleen tuotetuiksi.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja yliopistonlehtori.
Media ja kansalaiset Venäjää kuvaamassa
Markku Lonkila Lotta Lounasmeri (toim.):
Näin naapurissa. Median ja kansalaisten Venäjä-kuvat.
Vastapaino 2011.
Suomalaisen median ja kansa- laisten Venäjä-kuva on tunnetus- ti varsin latautunut ja siihen liit- tyy monia stereotypioita, joilla on taipumus aktivoitua naapuris- ta julkaistavien – usein negatiivis- ten – uutisten myötä. Yhä useam- pi voi verrata näitä stereotypioita omiin kokemuksiinsa, jotka voi- vat perustua esimerkiksi kauppa- kumppanuuteen, turismiin, ystä- vyyteen tai perhesiteisiin. Jokai- nen voi myös halutessaan kiitää muutamassa tunnissa junalla Pie- tariin päivittämään omaa Venäjä- kuvaansa.
Suomalainen media on ollut aktiivisesti mukana Venäjä-ku- van rakentamisessa, sillä Neuvos- toliiton ja Venäjän tapahtumia on
seurattu ja seurataan Suomessa to- dennäköisesti intensiivisemmin kuin useimmissa muissa Euroo- pan maissa. Meillä on myös kou- rallinen Venäjän oloihin hyvin pe- rehtyneitä journalisteja, jotka tun- tevat maan ja kulttuurin sekä toi- mivat aktiivisesti perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa.
Näin naapurista. Median ja kan- salaisten Venäjä-kuvat luotaa tä- tä median ja kansalaisten Venäjä- suhdetta analysoiden pääasiassa lä- hihistorian tapahtumien uutisoin- tia ja siitä käytyä keskustelua.
Johdannosta ja kahdeksasta ar- tikkelista koostuva kokoelma on jaettu kolmeen osaan. Näistä en- simmäisessä tarkastellaan Venäjä- kuvan rakentumista ja muuttumis- ta sekä journalismissa että kansa- laiskeskustelussa. Sanna Ojajärvi ja Sanna Valtonen analysoivat laajas- sa artikkelissaan Venäjää koskevan kirjoittelun teemoja käyttäen ai- neistonaan lehtitekstejä, päätoimit- tajien ja toimituspäälliköiden haas- tatteluja sekä lehtien verkkosivuilla ja valikoiduilla verkkofoorumeilla käytyä kansalaiskeskustelua. Lotta Lounasmeri tutkii Neuvostoliiton kuvaa suomalaisessa julkisuudessa Tšekkoslovakian miehityksestä Ja- najevin juntan vallankaappausyri- tykseen vuonna 1991. Lounasme- ren tapaustutkimuksiin perustuva artikkeli sisältää myös päätoimit- tajahaastatteluja, joissa nämä ku- vaavat muun muassa suomalaisen lehdistön itsesensuurin käytäntö- jä. Poliittisesta taustasta riippu- matta kaikki päätoimittajat jakavat näkemyksen, jonka mukaan kriit- tisellä kirjoittelulla ei ollut sellaista itseisarvoa, joka olisi ylittänyt Suo- men poliittiset ja taloudelliset edut.
Pentti Raittila erittelee ”taval- listen suomalaisten” Venäjä-kuvan
