82 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3
tensa, vieraisiin kulttuureihin tu- tustumisesta on voinut nauttia eikä kyse ole pelkästään oman akatee- misen menestyksen optimoinnista mahdollisimman tuottavilla kan- sainvälisillä kontakteilla. Tutki- mukseen kansainvälisyys vaikuttaa teoksessa enemmän aiheiden ja nä- kökulmien kautta. Esimerkiksi toi- mittamansa naiskirjallisuutta käsi- telleen laajan artikkelikokoelman Sain roolin johon en mahdu taus- taksi Nevala kertoo, kuinka hän tu- tustui Englannissa Virginia Wool- fia koskevaan tutkimukseen.
Akateemisen elämän kipukoh- tina teoksessa esiintyvät viran- haut. Nevala huomaa jälkikäteen taistelleensa ensimmäisessä koti- maisen kirjallisuuden apulaispro- fessorin viranhaussaan 1973–74 sukupolvia kestänyttä miehistä yli- valtaa vastaan. Tältä pohjalta hän lähti haastamaan Kai Laitista, jo- ka oli itseoikeutettu valinta pitkän uransa takia. Yllättävän vakavas- ti nuori nainen kuitenkin otettiin, kun Laitinen kirjoitti tämän vali- tukseen yhdeksän sivuisen vasti- neen. Nevala kritisoi tapaa käyttää lyömäaseena nuoruutta, jolla kiis- tettiin asema itsenäisenä tutkijana.
Kuvaus Kai Laitisen eläkkeel- lejäämisen jälkeisestä viranhausta vuonna 1989 on mielenkiintoinen.
Jotkut tulkitsivat Pekka Tarkan jul- kisesti pyrkineen vaikuttamaan ha- kuun nostamalla Markku Envallia, koska tämä ei edustanut teoreetti- sia suuntauksia tutkimuksissaan.
Tarkka oli arvostellut Nevalan toi- mittaman naiskirjallisuushistorian kriittisesti juuri sen lähestymista- van vuoksi. Tarkalle teoreettisuus näkyi kaavamaisuutena. Kahden- kymmenen vuoden takainen vään- tö teorian ja empirian suhteesta kir- jallisuudentutkimuksessa tuntuu
kaukaiselta, koska nykyään on vai- kea kuvitella varsinaista kirjallisuu- dentutkimusta ilman teoreettista pohdintaa. Muuten haku oli Ne- valalle helppo, asiantuntijat asetti- vat hänen pätevyytensä ensimmäi- selle sijalle.
Johtajuuden ilot ja kivut
Nevala siirtyi Kansallisteatterin pääjohtajaksi vuonna 1992. Teok- sessa selostetaan näytelmien taus- toja, esityksiä ja vastaanottoa laa- jasti. Monien esitysten vastaanotto kertoo paljon omasta aikakaudes- taan. Esimerkiksi homoseksuaa- lisuutta tai seksuaalista häirintää oli vaikea käsitellä alle kaksikym- mentä vuotta sitten, myös Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan käsittely osoitti monta kipukohtaa.
Nevala korostaa tieteellisen työn tuomia valmiuksia johtajan- työhönsä hienolla tavalla. Teatte- rin remontin vaatimaa perehty- mistä uusiin asioihin helpotti hu- manistisen koulutuksen tuoma varmuus analysoida, tulkita ja kri- tisoida. Taiteen ja tieteen välillä Ne- vala ei myöskään näe kuilua, kos- ka tieteellisen työn ohjaaminen on luovan työn ohjaamista.
Vaikka Nevala ei sitä mainitse- kaan, täytyi siirtymisen akateemi- sen maailman näkymättömyydes- tä johtajaksi, jota kommentoidaan iltapäivälehdissä, olla jonkinlai- nen kulttuurinmuutos. Hän ei ku- vaa mitenkään katkerasti johtami- seensa kohdistuneita julkisia hyök- käyksiä. Johtajan aseman hän nä- kee hankalana, koska hänelle voi sanoa henkilökohtaisesti ikäviäkin asioita, mutta hän itse ei voi sanoa julki kaikkea tietämäänsä eikä var- sinkaan sitä mitä tuntee. Tämä joh- taa myös kysymykseen, kuinka lä- helle voi päästää henkilöt, joiden
elämään itsellä on suuri vaikutus.
Teatterissa, jossa toimitaan taiteili- joiden kansa, johtajan kyseenalais- taminen on jatkuvaa. Vaikka tämä on raskasta, Nevala katsoo kyseen- alaistajat hyödyllisiksi, koska he estävät omahyväisyyden ja itse- riittoisuuden. Tyytymättömyyden kohdistuminen johtajaan, jolla on paljon valtaa, on luonnollista. Ne- vala korostaa pariinkin otteeseen, että tätä on kestettävä tai vaihdet- tava alaa. Johtajuus on vapaaehtoi- nen valinta.
Laajan teatterielämän kuvauk- sen sijaan, olisin itse kaivannut pe- rusteellisempaa kuvausta naisen asemasta tiedeyhteisössä ja femi- nistisen kirjallisuudentutkimuk- sen läpimurrosta Suomessa. Ne- valan teos avaa kuitenkin mielen- kiintoisia näköaloja humanistisissa tieteissä toimimiseen viime vuosi- kymmeninä ja nuorille tieteenteki- jöille sen kuva koulutuksen anta- mista mahdollisuuksista eri tehtä- viin on rohkaiseva.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa.
Suomalainen äärioikeisto tutkimuksen kohteena
Tommi Kotonen
Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Andersson: Äärioikeisto Suomessa. Into Kustannus 2012.
Dan Koivulaakson, Mikael Bru- nilan ja Li Anderssonin teos Äärioikeisto Suomessa on alku- kevään Jyväskylän tapahtumien vuoksi noussut mediahuomion kohteeksi. Kirjan tekijöiden taus-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3 83 toista, motiiveista ja heidän muus-
ta toiminnastaan on puhuttu pal- jon, mutta itse kirja on jäänyt sivu- rooliin. Teos on monelta kantilta kiinnostava myös akateemisen lu- kijan näkökulmasta.
Kyseessä ei ole akateeminen tutkimus, vaan teos kuuluu lähin- nä tutkivan journalismin kategori- aan, jollaisena sitä tulee arvioida- kin. Teoksessa nojaudutaan kuiten- kin melko laajaan lähdeaineistoon, jonka joukossa on myös akateemi- sia tutkimuksia. Siten Koivulaak- son, Brunilan ja Anderssonin työ kertoo omalla tavallaan myös sii- tä, mikä on tutkimuksen nykytila.
Oireellista on käsitteiden hie- noinen sekavuus. Teoksessa käy- tetään kirjan nimessä mainitun ääri oikeiston sijaan yleisesti muun muassa termiä fasismi oikeiston ääri-ilmiöiden kuvaamiseen. Läh- tökohtana on ollut Roger Griffinin määritelmä fasismista ”palinge- neettisenä ultranationalismina” – liikkeenä, joka äärimmäiseen na- tionalismiin tukeutuen ylläpitää ajatusta kansallisesta ja vallanku- mouksellisesta uudelleen syntymi- sestä, mikä johtaa ”uuteen yhteis- kuntaan”. Fasismiin näin määritel- tynä viitataan toistuvasti.
Jos halutaan etsiä nimenomaan suomalaisen äärioikeiston omi- naispiirteitä, Griffinin fasismin määritelmä tuntuu tarpeettoman ahtaalta eikä toimi analyyttise- nä työkaluna arvioitaessa suoma- laiselle äärioikeistolle ominaisia piirteitä. Suomalaisia toimijoita ei teoksessa myöskään nähdä tämän määritelmän mukaisesti fasistisina muutamaa poikkeusta lukuun ot- tamatta. Siten on hieman harhaan- johtavaakin, että erityisesti teoksen alussa käsitellään laajalti juuri Grif- finin määrittelemää fasismia.
Oikeistoradikalismia tai äärioi- keistoa käsittelevä nykytutkimus puhuu fasismista melko harvoin.
Käsitteenä se kuuluisikin oikeas- taan vain italialaisen maailmanso- tien välisen ajan äärioikeistoliik- keen yhteyteen, kuten muun mu- assa politiikantutkija Paul-Erik Korvela on todennut. Esimerkik- si kansallissosialismi on siitä eril- linen liike, jolla on oma aatehisto- riansa. Koivulaakson ja kumppa- neiden teoksessa kuitenkin myös kansallissosialistit luetaan fasistei- hin, kuten Suomen Vastarintalii- kettä kuvaavasta, hieman erikoises- ta muotoilusta käy ilmi: ”Vastarin- taliike ei ole vain oikeistoradikaa- li, se on kansallissosialismia ajava fasistinen järjestö” (s. 186). Griffi- nin määritelmän fasismista järjes- tö toki täyttää.
Päästessään pahimmista kä- sitteellisistä karikoista teos kertaa melko yksityiskohtaisesti, vaikkei kovin analyyttisesti, suomalaisen äärioikeiston eri puolia ja kentän kehitystä. Kytköksiä haetaan eri- tyisesti kansainvälisistä ympyröis- tä kotimaisten vaikutteiden erit- telyn jäädessä sivurooliin. Tämä on ymmärrettävää sen vuoksi, et- tä suomalaisen äärioikeiston histo- riaa ei kylmän sodan ajalta ole oike- astaan vielä edes kunnolla tutkittu.
Sotia edeltävän ajan äärioikeis- toon tai fasistisiin ja kansallisso- sialistisiin liikkeisiin ei viitata juu- rikaan, vaikka tutkimustietoa olisi.
Sieltä olisi kenties ollut haettavis- sa kytkentöjä nimenomaan suo- malaisen äärioikeiston ja oikeis- toradikalismin erityispiirteisiin.
1930-luvun aatevirtauksia on arvi- oitu jonkin verran myös käsitteel- lisesti esimerkiksi Toivo Nygårdin, Lauri Hyvämäen ja Risto Alapuron teoksissa.
Suomessa äärioikeiston ja fasis- min käsitehistoria on toisaalta tun- netusti sikäli mutkikas, että molem- pia ilmaisuja on erityisesti kylmän sodan aikana käytetty poliittisista vastustajista likimain puoluekan- nasta riippumatta. Tämä mutkik- kuus selittänee osaltaan kansain- välisten yhteyksien painottumi- sen analyysissä. Joitakin yhteyk siä myös kotimaisiin esikuviin oli- si kuitenkin löydettävissä teoksen esittelemien liikkeiden edustajien esittäminä. Esimerkiksi ”maahan- muuttokriittisen liikkeen” histori- aa teoksessaan Maassa maan ta- valla – maahanmuuttokritiikin ly- hyt historia kuvannut, itsekin liik- keessä toiminut Milla Hannula on todennut liikkeen juurien löytyvän jo 1970-luvun oikeisto-oppositios- ta, erityisesti Kauko Kare maini- taan esikuvaksi.
Äärioikeisto Suomessa -teokses- sa korostetaan niin sanotun kol- mannen tien merkitystä sekä ul- komaisen että suomalaisen ääri- oikeiston pyrkimyksissä muuttua salonkikelpoiseksi toimijaksi avoi- mesti kansallissosialismin ja ro- tuoppien puolesta liputtavien ääri- liikkeiden sijaan. Tämä kolmannen tien korostaminen näkyy erityisen vahvana Suomen Sisua koskevas- sa keskustelussa. Kolmannella tiel- lä tarkoitettiin erottautumista niin kommunismista kuin liberalismis- takin ilman, että sorruttaisiin ro- tuideologiaan. Rotuoppien tilalle nostettiin kulttuurinen pluralismi, jossa korostettiin suvaitsevaisuutta suhteessa kansojen kirjoon, mut- ta haluttiin niiden pitävän omat, luonnolliset reviirinsä ja säilyttä- vän ikiaikaiset kulttuuripiirteensä.
Teoksen pohjalta jää epäselväk- si, missä määrin organisatoriset ja ideologiset muutokset heijastelevat
84 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3
ryhmittymien omia strategiapoh- dintoja, ja mikä osa siitä on reak- tiota äärioikeistolaisten järjestöjen kieltämiselle tai toiminnan muun- laiselle estämiselle. Erityisesti Sak- sassa 1990-luvun alussa äärioikeis- ton keskittyminen löyhempiin ja ideologisesti vähemmän selvära- jaisiin verkostoihin oli seuraus- ta lukuisien perinteisemmin orga- nisoitujen järjestöjen kieltämises- tä. Samoin voisi suomalaisen ken- tän hajanaisuuden ja keskusjohdon puutteen 1970-luvulla ja myöhem- minkin katsoa olleen seurausta poliittisesta toimintaympäristöstä, hajanaista verkostoa oli hankalam- pi jäljittää ja kontrolloida.
Kolmannen tien retoriikka ei ole Suomessa aiemminkaan ollut täysin tuntematonta. Jo 1950-lu- vun Malmö-liikkeessä, virallisesti Europäische Soziale Bewegung, toi- mi yksittäisiä suomalaisia. Tämä ruotsalaisen Per Engdahlin johdol- la perustettu liike pyrki kokoamaan sotien jälkeen hajaannustilaan jou- tuneen äärioikeiston kommunis- minvastaiseen rintamaan. Samalla pyrittiin vähentämään kärjekkäin- tä rotuideologiaa ainakin liikkeen julkisissa esiintymisissä. Myös sel- keästi kansallissosialistisilla ohjel- milla 1950-luvulla esiintyneet suo- malaiset pienryhmät muuttivat näkemyksiään kommunismia pa- toavan projektin nimissä. Vastaa- vankaltaisia äänenpainoja käyt- ti 1970-luvulla muun muassa Paul Bernoulli-Vesterä, joka höysti teks- tejään voimakkaan antikommunis- min ohella myös kolmannen tien talousretoriikalla. Hänen teoksiaan julkaisi Kauko Kareen Alea-kirja.
Käsiteltäessä Suomen Vastarin- taliikettä kirjassa tuodaan hyvin esille liikkeen viimeaikaiset poh- joismaiset yhteydet. Tässäkin yh-
teydessä olisi olemassa selkeitä his- toriallisia paralleeleja. Jo 1970-lu- vulla Suomessa toimi Nordiska Rikspartiet, joka Ruotsista käsin johdetusti pyrki kehittämään ää- rioikeistolaisia soluja eri puolille Suomea. Kyseessä oli Vastarinta- liikkeen tavoin selkeästi kansallis- sosialistinen liike.
Kylmän sodan ajan äärioikeisto- laisten toiminta sekä heidän yhtey- tensä eduskuntapuolueisiin kaipai- sivat tarkempaa tutkimusta. Päälli- sin puolin tarkasteltuna kytköksiä on moneen suuntaan. Esimerkik- si Pekka Siitoin yritti ennen jul- kinatsiksi ryhtymistään politiik- kaan niin SMP:n, SKYP:n kuin ko- koomuksenkin riveistä. Siitoin sai myös tukijoita muun muassa pe- rustuslaillisista vielä ”kääntymyk- sensä” jälkeenkin. Ulkoparlamen- taarinen oikeisto-oppositio, kuten Kareen Itsenäisyyden puolesta ry, sai myös äärioikeistolaisissa jär- jestöissä toimineita henkilöitä ri- veihinsä.
Suomen Sisun toiminta eri puo- lueissa ja erityisesti perussuomalais- ten piirissä ei siten ole ääri oikeiston toimintaa pidemmällä perspektii- villä tarkastellen mikään uusi il- miö. Soluttautuminen salonkikel- poisempien toimijoiden joukkoon oli Suomessakin jo 1970-luvulla selkeä, strateginen tavoite ainakin osalle äärioikeistoa. Viime vuosi- kymmenien kehitys näyttäytyy täs- sä kuitenkin heidän kannaltaan on- nistuneemmalta.
Sinällään kiinnostava teema on kirjassa laajalti käsitelty ”maahan- muuttokriittisten” suorittama kä- sitteellinen kaappaus, jossa he ovat vallanneet maahanmuuttoon liitty- vässä keskustelussa itselleen käsit- teiden määrittelyoikeuden ja siten pelikentän keskeisimmän aseman.
Onkin selvää, ettei maahanmuut- tokeskustelua ja maahanmuutto- vastaisuutta voi arvioida vain pe- russuomalaisten tai äärioikeiston näkökulmasta, yhtä tärkeä osa täs- sä on muiden puolueiden epäon- nistumisella määritellä oma näkö- kantansa aiheeseen.
Kokonaisuudessaan Äärioikeisto Suomessa on melko informatiivi- nen teos erityisesti ääriliikkeiden toimijoiden taustojen kartoittami- sen osalta. Hajanaisesta ilmiöstä jää kuitenkin käteen hieman hajanai- nen kuva, eikä jossain määrin on- gelmallinen käsitteiden käyttö aina- kaan tilannetta helpota. Tietokirja- na teos puolustaa kuitenkin hyvin paikkaansa, vaikka se kuvastaakin osaltaan myös tutkimuksen ongel- makohtia.
Kirjoittaja on jyväskyläläinen yhteis- kuntatieteiden tohtori ja politiikan- tutkija.
Tietoisuuden ongelma
Leo NäreahoThomas Nagel: Mind and Cosmos: Why the Neo-Darwinian Conception of Nature Is Almost Certainly False. Oxford University Press 2012.
Thomas Nagel on yhdysvaltalainen filosofi, joka on 1970-luvulta lähti- en tullut tunnetuksi selkeistä ja oi- valtavista filosofisista analyyseista.
Hänellä on oma ansionsa siinä, et- tä kysymys tietoisuudesta on viime vuosikymmeninä noussut yhdeksi filosofisen tutkimuksen keskeisek- si kohteeksi. Nykyään puhutaankin tietoisuudentutkimuksesta, joka on poikkitieteinen tutkimusala. Nagel
