66 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 2
tää poliittisia ja sotahistoriallisia ta- pahtumia liikaa. Lukuisat henkilöi- den, dynastioiden ja heimojen ni- met saattavat hämmentää lukijaa, joka ei ole aiemmin tutustunut Kes- ki-Aasian historiaan. Vaarana on myös, että lukijalle jää kirjasta sel- lainen mielikuva, että Afganistanin historia on yhtä sotaa. Teos käsit- telee hyvin ohuelti kulttuurihisto- riaa, tieteitä ja taiteita. Oppineiden ja taiteilijoiden saavutusten esiin- tuominen olisi hälventänyt stereo- typioita, joita monella suomalai- sellakin varmasti on. Kun teos to- teaa vähäsanaisesti, että ghaznavi- dien aikaan nykyisen Afganistan alueella kulttuuri kukoisti, kaipai- si lukija esimerkkejä. Sergejeff oli- si voinut mainita esimerkiksi, että kuuluisa persialainen runoilija Fer- dousi omisti nykyään Persian kan- salliseepoksena tunnetun Shahna- men kyseisen dynastian hallitsijal- le Mahmud Ghaznaville.
Teoksen ote on sikäli hieman vanhanaikainen, että se lähestyy historiaa suurmiesten kautta. Ta- vallisella kansalla on opuksessa lä- hinnä sivuosa. Minua ainakin kiin- nostaisi tietää, minkälaista kansan arki on kulloinkin ollut. Minkälai- sissa ammateissa he työskentelivät, miten kävivät kauppaa? On ym- märrettävää, että meidän on vai- kea sanoa tämänkaltaisista asiois- ta paljoakaan ennen uutta aikaa, sillä lähteinämme toimivat ennen kaikkea arabian- ja persiankieliset kronikat, jotka olivat kiinnostuneet lähinnä valtaapitävistä. Saman on- gelman ei kuitenkaan pitäisi vaivata modernin ajan tutkimista.
Vaikka teos on pääasiallises- ti tarkkuudella kirjoitettu, muu- taman arabian- ja persiankielisen fraasin kääntämisestä täytyy moit- tia. Sivulla 34 Kaferestan on kään-
netty liiankin kirjaimellisesti kiel- täjien maana, vaikka pakanoiden tai vääräuskoisten maa olisi ku- vaavampi ilmaus. Afganistanin ensimmäisen lehden nimi, Shams al-nahar, tarkoittaa tietysti ”Päi- vän aurinkoa”, eikä ”Aamuaurin- koa”, vaikka jälkimmäinen suo- meksi kauniimmalta kuulostaakin (s. 176). Joitain muitakin epätark- kuuksia kirjaan on jäänyt. Esimer- kiksi zarathustralaisten ”hiljaisuu- den tornien” esittäminen jo var- haiseen uskontoon sisältyvänä elementtinä (s. 43) on harhaanjoh- tavaa, sillä kyseessä on perin myö- häinen innovaatio. Vaikka Serge- jeffin kieli on pääsääntöisesti tark- kaa, ei lukija voi olla hämmenty- mättä lukiessaan että hefthaliitit
”seurasivat edeltäjiensä mallia nu- mismatiikassa” (s. 69). Tarkoitus olisi varmaan sanoa, että uudet hallitsijat painoivat kolikoita van- han mallin mukaan (eivätkä tutki- neet niitä). Sergejeff esittää myös mielestäni hieman kummallisen tulkinnan Molla Umarin, taleba- nien johtajan, asemasta (s. 302).
Umar tuntuu julistaneen olevansa, ei enempää eikä vähempää, koko islamilaisen maailman kalifi. Kali- fin virka ei ole ristiriidassa sunna- laisuuden kanssa vaan on sen klas- sisen opin kovaa ydintä.
Yllä esitetyn kritiikin ei pidä an- taa sumentaa sitä tosiasiaa, että teos on upea saavutus. Kirjaa voi suosi- tella laajalle lukijakunnalle, varsin- kin kun se käsittelee pitkää ajanjak- soa ja pitää jatkuvasti Afganistanin historian laajemmassa kontekstissa.
Kirjoittaja on projektitutkija Helsin- gin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella. Hän kirjoittaa väitöskirjaa varhaisesta arabiankielisestä histori- ankirjoituksesta.
Terveen parantamisesta
Veli HyvärinenSaanko olla totta? Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus.
Toim. Liisa Tuovinen, Olli Stålström, Jussi Nissinen ja Jorma Hentilä. Gaudeamus 2011.
Kirjassa Saanko olla totta? käsi- tellään lähinnä seksuaali- ja su- kupuolivähemmistöjen kokemia ongelmia, jotka ovat toivottavas- ti Suomessa pian jo menneisyyttä.
Silti on hyvä, että ne on kirjattu tal- teen. Saatuani kirjan, ajattelin hive- nen kiusaantuneena: ”Yhäkö nois- ta asioista on puhuttava?” Eri puo- lilta viime aikoina kantautuneiden vihapuheiden seurauksena on pak- ko sanoa: ”Yhä.”
Osaamme varoa mainoksien toitottamaa totuutta. Vaikeampi on varoa virallisten instituutioiden kä- sityksiä ja toimintoja. Olisi kai voi- tava luottaa lakeihin, psykiatriaan ja jopa kirkkoon. Sitä vartenhan pi- dämme niitä yllä mm. verovaroin, että ne kukin alallaan ylittäisivät ta- vallisen kansalaisen tiedot ja taidot.
Elämäämme vaikuttaa viralli- sen yhteiskunnan lisäksi seikka, jota voi paremman puutteessa kut- sua tyhmyydeksi, joka sikiää itses- tään. Gustave Flaubert huomaut- ti profeetallisesti 1800-luvulla, et- tä tyhmyys lisääntyy niin sanotun tiedon lisääntyessä. Informaatio- teorian isä Glaude Shannon osoit- ti 1940-luvulla, miten tiedon ja hä- lyn suhdetta kuvaa samanlainen laki, jonka lämpöopin 2. pääsään- tö (entropialaki) esittää Ludwig Boltzmannin 1900-luvun taittees- sa esittämässä muodossa. Molem- pien sanomia hieman oikoen: mi- tä enemmän on informaatiota, si-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 2 67 Onneksi yleinen ilmapiiri on
Suomessa nykyisin myönteinen seksuaali- ja sukupuolivähemmis- töjä kohtaan. Jopa kirkkomme on alkanut toimia myös vähemmistö- jen puolesta. Silti esimerkiksi van- hoillislestadiolaisten piireissä olisi asiassa paljon tekemistä.
Kertomuksia elämästä, joka on Jussi Nissisen asiantuntevan joh- dannon jälkeen kirjan ensimmäi- sessä osassa Kersti Juva kertoo, mi- ten hän selvisi tehottomasta ”hoi- dosta” täyteen elämään ja miten si- vistysperheessäkin voi käydä. Äiti sattui olemaan terapeutti, isä puo- lestaan fiksu, sydämensä ääntä ym- märtävä arkkipiispa. Jo tuon han- kalasta aiheestaan huolimatta hy- kerryttävän hauskan kertomuksen takia kirjaan kannattaa perehtyä.
Monessa mukana ollut Olli Stål- ström kuvaa pitkään kestänyttä piinansa, jossa psykoterapia kulut- ti komealta mieheltä lukemattomat vuodet ja rahat. Hukkaan, kunnes hän irtautui mokomasta.
Tiia Aarnipuu kuvaa elämää pa- risuhteessa sukupuolenkorjauk- sen tehneen henkilön kanssa. Pau- li Löija kertoo miten seksuaalisuu- den kieltäminen saattaa johtaa jo- pa hengenvaarallisiin somaattisiin oireisiin ja itsemurhariskiin. Nimi- merkki Johannes kuvaa taivaltaan itsensä hyväksymiseen päin, proses- sia joka on yhä kesken. Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen artikkeli käsit- telee avoimen ja asiantuntevan tera- pian tarjoamaa tukea. Outi Hannu- la kiittää onnistunutta terapeutti- suhdettaan ja tietä epävarmuudes- ta luottamukseen. Voi vain veikata, miten monta nimimerkki Jaskan ta- paista elämäntarinaa olisi kerrotta- vissa vanhoillisles tadiolaisissa per- heissä kasvaneista nuorista.
Esimerkkitapauksiin kuuluvat myös nimimerkki Riston kokemuk- set masennuksesta ja sen hoidos- ta, Aukustin sukupuolenkorjaus- prosessi ja biseksuaalisen Johannan sekä intersukupuolisen Terhin ko- kemukset. Arja Tuunela rohkaisee pyytämään ja antamaan apua ma- sennuksessa, pohjalainen luokan- opettaja Mikko Autio iloitsee va- pauttavasta tunteesta, joka seurasi ulostuloa kaapista.
Jostakin kertoo se, että kaik- ki kirjoittajat eivät ole uskaltaneet käyttää omaa nimeään. Kertomuk- set ovat joka tapauksessa tärkeitä aikalaistodistuksia.
Kirjaa ei tule tietenkään tulki- ta siten, että seksuaali- ja sukupuo- livähemmistöihin kuuluvilla yksi- löillä elämä olisi ennalta määrätys- ti ongelmallista. Siitä kirjassa ei ole kyse eikä suurin osa liene koskaan tarvinnut terapiaa. Suomessa elää satoja tuhansia ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin valtaväestö seksuaali- sen suuntautumisensa tai sukupuo- li-identiteettinsä suhteen. Miten on- nellisia tai onnettomia he ovat valta- väestöön verrattuna, ei tiedetä.
Tietoa, ajatuksia, kritiikkiä
Tutkija-artikkeleita seksuaalisuu- den ja sukupuolisuuden eri puolis- ta on koottu kirjan toiseen osaan.
Leena Nissisen perusteellisessa ja empaattisessa artikkelissa ”Myö- täeläminen ja voimavarat” tarkas- tellaan kirjan aihepiiriä lähinnä te- rapeutin kannalta.
Johannes Myyrän raikkaan iro- ninen ja tiedoiltaan rikas artik- keli ”Psykoanalyysia ihan homo- na” ruotii psykoanalyysin vaikeaa suhdetta homoseksuaalisuuteen.
Freudin radikaali teoria oli erityi- sesti toisen maailmansodan jälkeen väännetty pitämään homoutta pa- tä enemmän oikean tiedon rinnalle
viriää ja viritetään myös hömppää, jolle on aina markkinarako parem- man tiedon puutteessa. Tarpeellis- ta ja oikeaa tietoa rakentavat sekä pitävät yllä mm. maalaisjärki, hyvä koulu, tiede ja taide.
Voi myös toivoa, että Martti Lutherin kirkon jatkuvasta uudis- tamisesta esittämä teesi ”Ecclesia semper reformanda est” vaikuttai- si. Tietoisuuteemme ja arkipäivän toimintoihimme ovat onneksi ku- toutuneet myös sellaiset seikat kuin yhteinen hyvä ja kaavamaisen mo- ralismin epäileminen.
Mikä terveen parantaisi?
Saanko olla totta? kertoo, miten yri- tykset muuttaa ihmisten mieliä hei- dän seksuaalisen toiseutensa takia ovat saaneet aikaan surkeita tulok- sia, inhimillistä kärsimystä ja ka- tastrofeja. Kirjan osuva nimi on Olli Stålströmin kertoman mu- kaan peräisin teologi Martti Lind- qvistin teksteistä. Kirjassa ei käsi- tellä niinkin myöhään kuin 1950- ja 1960-luvulla tapahtuneita lesbo- jen ja homojen vankeustuomioita, jopa kastraatioita.
Tiettävästi yksikään homo tai lesbo ei ole missään psykiatrises- sa tai uskonnollisessa hoidossa muuttunut heteroksi. Mikäpä ter- veen parantaisikaan? Rikkinäisyys taas ei ole vain homojen tai lesbo- jen erityispiirre. Eri asia ovat vam- mat, joita uskonnolliset yhteisöt, lainsäädäntö, tietämättömyys, en- nakkoluulot ja vihapuheet ovat ai- heuttaneet, ja aiheuttavat, seksu- aali- ja sukupuolivähemmistöille.
Kymmenet tai sadat tuhannet yhä elävät suomalaiset ovat eri tavoin kärsineet siitä, että he ovat joutu- neet kieltämään itsensä sopiakseen vallitsevaan muottiin.
68 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 2
tologisena ilmiönä. Psykoanalyysi oli alistettu nykytermein sanottu- na heteronormatiivisuuden palve- lukseen – ”sukupuoliuskon” tuek- si, käyttääkseni Sari Charpantierin nokkelaa ilmausta. ”Järjestystä häi- ritsevä on muutettava järjestykseen sopivaksi” sellainenkin seikka kuin rakkaus unohtaen. Viime aikoina on saanut tilaa kriittinen psyko- analyysi, joka jatkaa Freudin aloit- tamalla liberaalilla tiellä.
”Inhimillinen seksuaalisuus ju- malallisena ongelmana” on Matti Hyrckin esseen otsikko. Se lähtee Melanie Kleinin ja Erich Neuman- nin kirjoituksista, jotka käsittele- vät lapsen primitiivisiä mieliku- via Hallitsija, Häpeä ja Parantaja.
Hyrck päätyy sanomaan: ”Julkisen sitoutumisen akti – siis esimerkik- si avioliiton solmiminen tai homo- seksuaalisen parisuhteen rekiste- röiminen – on parhaimmillaan omiaan vahvistamaan… [ihmisen]
kypsymisprosessia”.
Katja Kurri käsittelee terapeut- tien hämmennystä homo-, les- bo-, bi- ja transparien kanssa ja ki- teyttää osaamisensa ”Kymmeneksi käskyksi” HLBT-asiakkiden kans- sa työskenteleville. Maarit Huuska jatkaa tätä pohtimalla sukupuolen monimuotoisuuden kohtaamista ammatillisesti.
Juha Kilpiän artikkeli kuvaa tu- hansien opettajien kohtaamia asi- oita. Opettajista lienee suhteellises- ti sama prosenttiosuus heteroita, homoja ja biseksuelleja kuin muus- takin väestöstä. Asia on kuitenkin tabu koulumaailmassa. Suosittelen artikkelia opettajille, että he osaisi- vat kertoa oppilaille oikealla tavalla seksuaalisesta monimuotoisuudes- ta – seikka joka kouluissa sivuute- taan usein häveliäästi.
Yhteys-liikkeen aktivisti, dia-
koniapappi Arja Penttinen, kuvai- lee kokemuksiensa kautta pappien ja sateenkaarikansan kohtaamista.
Artikkeli tuo lohtua, kuten Liisa Tuovisenkin artikkeli kirjan lopul- la. Ne ovat esimerkkejä homouden aiemmin pahimpiin tuomitsijoihin kuuluneen kansankirkkomme pii- ristä nousseista voimista, jotka toi- mivat kristillisyyden hengessä sor- rettujen puolesta.
Ex-gay-liikkeen asema ei ole Suomessa ainakaan toistaiseksi ol- lut kovin merkittävä, vaikka esi- merkiksi Aslan ry yrittää levittää eheytymistarinoitaan. Tähän liit- tyvästä kertoo Katrina Lumikallio artikkelissa ”Konversioideologiat Suomessa”.
Osin samaa aihepiiriä käsittelee Jack Drescher artikkelissaan ”Sek- suaalisuuden muutosterapioista”.
Drescherin loistokas kirjoitus (joka on julkaistu alun perin anglikaani- sen kirkon aineistona) käy läpi, mi- ten homoudesta tehtiin noin sata vuotta sitten synnin lisäksi sairaus ja miten muun muassa Kinseyn tutki- mukset 1940–1950-luvuilla muutti- vat käsityksiä. Yhdysvalloissa saira- usluokitus muutettiin vuonna 1973, Suomessa vasta vuonna 1981. Sil- ti Yhdysvaltojen fundamentalistien piirissä virisi eheytysliike, joka us- kottelee, että vain hetero on ehyt ja kristillisen uskon avulla homous hä- viää. Näyttöä tällaisista muutoksista ei ole. Drescherin mukaan jo muu- tosyritykset ovat epäeettisiä.
Henkinen ja hengellinen
Kirjan kolmannessa osassa Lii- sa Tuovinen käsittelee henkisen ja hengellisen väkivallan ja seksuaa- lisen toiseuden välisiä asioita. Voi varovaisesti ounastella, että kan- sankirkkomme enemmistö on ny- kyisin Tuovisen linjoilla. Tuovinen
muistuttaa, että erilaisuuden tuo- mitseminen on vaikuttava vallan- käytön muoto monissa uskonnolli- sissa yhteisöissä. Keinoina ovat vai- keneminen, hiljaisuuteen ja piilou- tumiseen pakottaminen. Tuovinen oli itse havahtunut näkemään aivo- pesun voiman eräässä tilaisuudes- sa. Aivopesun keinoja ovat ympä- ristöstä eristäminen, pelon nosta- minen, pelastuksen tarjoaminen antajan ehdoilla, sitominen tiu- kasti ryhmään, rehellisen keskus- telun kieltäminen, yhteisön ulko- puolelle sulkeminen jne. ”Ihmisen seksuaa lisuus on valtaa haluavalle ikään kuin kahva, johon tarttua ja jonka kautta sitoa”.
Saanko olla totta? on hyödylli- nen kirja paitsi ammattiauttajille myös meille muille.
Yhdysvaltojen kristillisten fun- damentalistien homouden vastai- sella työllä on niin heidän omassa maassaan kuin Afrikassa asti ollut ikäviä seuraamuksia, murhia myö- ten. Vahingollisia eheyttämistari- noita on rantautunut myös Suo- meen. Itä-Eurooppa ei ole näis- sä asiois sa poliittisen menneisyy- tensä takia vielä Länsi-Euroopan veroisessa tilanteessa. Meilläkin kuulee jopa kansan valitsemien ja maksamien edustajien suista uus- alkeellisia puheita mm. homoista ja lesboista. (Näitä on referoitu kä- siteltävässä kirjassa). Asennemuu- tokset ovat hitaita kuin geologia, totesi Hannu Taanila useita vuosi- kymmeniä sitten.
Parikymmentä vuotta sitten pulpahti postmodernistisen filo- sofian piireissä esiin käsitys, et- tä sukupuoli ja seksuaali-identi- teetti olisivat sosiaalisia konstruk- tioita. Siinä mielessä toki niin on- kin, että ihmisiä on iät ajat ajettu tiettyihin rooleihin, mutta ei siinä
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 2 69 merkityksessä, mitä ihmiset luon-
nostaan ovat. – Mitenhän post- modernisti selittänee sen, että mo- ni suomalaisessa syrjäkylässä kas- vanut poika ja tyttö on kehkeyty- nyt umpihomoksi tai umpilesboksi ihan itsestään, yhteisöissä, jotka ei- vät tienneet homoja tai lesboja ole- van olemassakaan?
Olen ikäpolvea, joka uskoo edis- tykseen. Silti havahdun välillä ajat- telemaan, että on hyvä seurata ai- kaa nähdäkseen, mistä suunnasta seuraava trendi tulee. Ei näet ole kulunut kovinkaan pitkää aikaa kirjan käsittelemien ongelmien ai- kaansaamisesta ja ylläpidosta. Suo- messa vangittiin ja jopa kastroitiin homoja ja lesboja vielä puoli vuo- sisataa sitten ja terapioihin ajautui moni myöhemminkin. Neuvosto- liitossa homoja vietiin mielisairaa- loihin vielä noin 30 vuotta sitten.
Saksan kaasukammiot kävivät täy- dellä teholla, kun olin lapsi.
Kirjoittaja oli Psyke ry:n puheenjohta- ja 1970-luvulla.
Uusi käännös parantaa sukupuolisen olemisen ajankohtaista analyysiä
Virpi Lehtinen Toinen sukupuoli I: Tosiasiat ja myytit, Tammi, Helsinki, 2009. Toinen sukupuoli II:
Eletty kokemus, Tammi 2011.
Suomentaneet Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Esipuhe Sara Heinämaa. Alkuteos Le deuxième sexe I & II, Editions Gallimard 1949.
Simone de Beauvoirin (1906–
86) Toista sukupuolta on 1990- ja 2000-luvulla tutkittu ennen kaik- kea itsenäisenä filosofisena teok- sena. Teoksella on katsottu olevan yhtymäkohtia paitsi eksistentia- listiseen niin myös hegeliläiseen, marxilaiseen ja fenomenologiseen filosofiaan. Aiemmin Toista su- kupuolta pidettiin ennen kaikkea naisasialiikkeen sosiohistoriallise- na perusteoksena. Jos teosta pidet- tiin lainkaan filosofisena, niin sen katsottiin usein olevan Beauvoirin elämänkumppanin, filosofi ja kir- jailija Jean-Paul Sartren, eksisten- tialismi-tulkinnan sovellus tai täy- dennys.
Toinen sukupuoli esittää, et- tä vallitsevassa sukupuolijärjestel- mässä mies on synonyymi ihmisel- le ja nainen on poikkeama miehestä tai puutteellinen mies. Teos selvit- tää, miten tällaiseen järjestelmään on päädytty, miten sitä ylläpide- tään ja millaisia muutoksen mah- dollisuuksia siihen sisältyy. Teok- sen ensimmäinen osa ”Tosiasiat ja myytit” (439 sivua) käsittelee suku- puolijärjestelmää ylläpitäviä myyt- tejä ja niitä perustavia luonnontie-
teellisiä (biologia) ja psykologisia (psykoanalyysi) tosiseikkoja sekä talouden lainalaisuuksia (historial- linen materialismi).
Teoksen toinen osa ”Eletty koke- mus” (686 sivua) käsittelee naiseu- den rakentumista suhteissa itseen, toisiin ja maailmaan. 1940-luvulla laaditussa kuvauksessa painottuvat naisen suhde mieheen ja avioliiton naiselle tarjoamaan asema. Luotet- tavien ehkäisyvälineiden ja vapaan abortin puuttuminen ovat osasyy sille, miksi nainen ja hänen aktivi- teettinsa määrittyivät tuona aika- na pitkälti kodin ja lastenhoidon kautta. Naisen olemassaolo näyt- ti Beauvoirista miltei täysin tyh- jentyvän miestä ja hänen hankkei- taan varten olemiseen. Elämän ma- teriaaliset ehdot, yhteiskunnalliset olosuhteet tai historialliset kehitys- kulut eivät kuitenkaan Beauvoirin mukaan olleet määränneet asiainti- laa tällaiseksi. Beauvoir esittääkin, että viime kädessä sukupuolijärjes- telmässä on kyse arvoista ja arvos- tuksista.
Beauvoirin eksistentialistisen sukupuolikäsityksen keskiössä ovat vapauden, autenttisuuden sekä itse- petoksen ideat ja käytännöt. Beau- voir ajattelee, että päämäärien asettaminen ja niihin pyrkiminen (hanke) toteuttavat parhaalla mah- dollisella tavalla ihmisen olemassa- olon mahdollisuuksia. Mikään it- semme ulkopuolinen ei voi oikeut- taa olemassaoloamme maailmassa, olemme heitettyjä maailmaan ja vastuussa itsestämme ja valinnois- tamme. Olemassaolon oikeutusta on turha etsiä sen paremmin luon- nosta, uskonnosta kuin miehestä tai lapsistakaan. Tieteelliset teori- at eivät tarjoa tyhjentävää selvitys- tä inhimillisen olemassaolon luon- teesta eivätkä teoriat sen paremmin
