Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4

71 Kielen ja kirjallisuuden

palveluksessa

H. K. Riikosen kirjoittama teos on Uusfilologisen yhdistyksen his- toriikki sen alusta vuodesta 1887 sekä juurista sitä ennen. Samalla teos on Neuphilologische Mitteilun- gen (1899) ja Mémoires de Société Néophilologue de Helsinki (1893) -julkaisusarjojen historiaa.

Historiikeille ominaisesti teok- sen esitystapa on kronologinen, ih- miset ja asiat ovat järjestyksessä ja sävy on positiivinen. Yhdistyksen nopeasti vakiintuneet tavat ja käy- tännöt selvitetään kirjassa, josta välittyy kuva tunnelmallisista sit- seistä sekä täsmällisestä puhees- ta keskiaikaisten tekstien äärellä.

Teos on tarkka ja perusteellinen, lähteitä on käytetty laajasti, erityi- sen huolellisesti perehdytty yhdis- tyksen pöytäkirjoihin ja julkaisui- hin. Kerrottavaa on paljon, minkä vuoksi siellä täällä kertomus hie- man polveilee sinänsä kiinnosta- vissa yksityiskohdissa ja on lopussa paikoin luettelomaista, mutta pää- osin kerronta etenee johdonmu- kaisesti. Yleensäkin teos on sivis- tynyt, esimerkiksi kieliä on tyylik- käästi ja kaikkea kääntämättä vieri vieressä: ranskaa, saksaa, englan- tia, suomea ja ruotsia.

Suomalaiselle lukijalle teos on sujuvaa saksaa. Eri ajoilta on kiin- nostavia kvantitatiivisia tietoja ja taulukoita muun muassa jäsen- määrästä, miesten ja naisten vaih-

tyksen airuiksi. Uusien kielten osaajilla ja tutkijoilla on ollut tun- tuva rooli Suomen kansainvälistä- misessä ja eurooppalaistamisessa sekä ammatillisesti että konkreetti- sestikin, muun muassa diplomaat- teina ja erilaisina kulttuurilähetti- läinä. Matkan varrella näkyy myös kulttuurisia suunnanmuutoksia, esimerkiksi klassillisen sivistyksen suhteellinen heikkeneminen tai se, miten tavattoman kaukainen paik- ka Amerikka ennen toista maail- mansotaa oli, sillä yhdistyksen joh- tohenkilöistä ei oikeastaan kukaan ollut siellä käynyt.

Vaikka yhdistys tavallaan on ai- heiltaan arjen yläpuolella (keski- aikaiset tekstit, runot, estetiikka), kielten tutkimuksellakin on ollut poliittista merkitystä ja politiikalla on ollut merkitystä tutkimukselle.

Alkuaikoina toiminta näyttää mo- nin tavoin tukeneen niin sanottua kansallista projektia, sillä suoma- laisen kulttuurin keskeisiä hahmo- ja vilahtelee teoksen sivuilla (esim.

E. N. Setälä ja Otto Donner). Yh- distyksen kansainvälisesti koke- neilla ja kielitaitoisilla jäsenillä oli käyttöä ennen itsenäistymistä sekä nuoren tasavallan kansainvälisen aseman vakiinnuttamisessa.

Muutamissa kohdin teos kui- tenkin välttelee suoraa puhetta. It- senäistyvässä tasavallassa eli rin- nakkain suomi ja ruotsi, oli suo- menmielisiä ja svekomaaneja, joita nimeltä mainiten oli myös yhdis- tyksessä (esim. Axel Freudenthal ja Heikki Ojansuu). Yhdistys oli hy- vin ruotsinkielinen, kuten muut- kin seurat noihin aikoihin. Ei vai- kuta siltä, että teos erityisesti peitte- lisi mitään, mutta lukijalle jää mie- tittäväksi, kuinka sopuisaa suomen ja ruotsin rinnakkaiselo on ollut.

Toinen kiintoisa poliittisluontei- televasta jakaumasta, julkaisujen

sivumääristä, kansainvälisistä suh- teista sekä suhteuttavia tietoja koti- maisista ja kansainvälisistä tieteel- lisistä aikakauslehdistä.

Yhdistyksen painopiste on aina ollut filologiassa. On keskitytty van- hojen tekstien tutkimukseen, mi- kä tarkoittaa tekstikokoelmien laa- timista ja julkaisemista sekä teksti- kriittistä tutkimusta erityisesti kes- kiajalta, mutta myös kielihistoriaa, lainasanatutkimusta ja etymolo- giaa. Eri aikoina on lisäksi pidet- ty esitelmiä ja julkaistu kirjoituksia estetiikasta, slaavilaisesta filologias- ta, kirjallisuuden tutkimuksesta se- kä aiemmin runsaasti myös kielen- opetuksesta. Alkuaikoina kirjoitta- jien ja esiinty jien vähälukuisuuden vuoksi esitysten kirjo vaihteli enem- män, jolloin esitelmöitiin muun mu- assa mytologiastakin. Julkaisut ovat olleet tieteellisiä artikkeleita ja muita kirjoituksia esimerkiksi pedagogii- kasta, sittemmin myös väitöskirjoja ja monografioita. Yhdistyksen pe- rustaminen kytkeytyy kiinteästi uu- sien kielten, lähinnä saksan, ranskan ja englannin yliopistolliseen opetta- miseen ja tutkimiseen Helsingissä sekä kielten kouluopetukseen.

Yhdistyksen perustamisen ai- koihin jokainen tieteellinen seura oli nykyistä huomattavasti merkit- tävämpi osa maan tiedettä ja muuta kulttuuria, koska sivistys oli ohut- ta ja sivistyneistö pieni. Niinpä yh- distyksen piirissä monet olivat mu- kana monenlaisissa yhteiskunnal- lisissa ja sivistyksellisissä tehtävis- sä, esimerkiksi H. G. Porthan, J. V.

Snellman tai Fredrik Cygnaeus.

Teoksesta välittyy uudisraivaa- jien sivistysoptimismi, usko kou- lutukseen ja edistykseen sekä kie- lentutkijoiden pyrkimykset kan- sainvälisyyskasvattajiksi ja sivis-

72

nen seikka on seuran pääalojen ja slaavilaisen filologian vaihtelevat vä- lit, mikä kansallisen projektin aikana ja myöhemminkin on eri tavoin hei- jastellut Suomen suhdetta Venäjään ja Neuvostoliittoon. Slavistit kärsi- vät siitä, että venäjä oli sortavan im- periumin kieli. Muitakin filologiassa tuntuvia itäisen ja läntisen kulttuu- rin eroja oli jatkuvasti niin paljon, et- tä lopulta slavistit lähtivät ja perusti- vat Slavistipiirin vuonna 1964.

Politiikka tuntui myös maail- mansotien aikoina ja välillä. Yh- distyksen johtajistossa ja jäsenis- tössä oli useita germanisteja, joil- la oli erilaisia suhteita kansallis- sosialistisen ajan saksankieliseen maailmaan. Toisaalta oli myös ro- manisteja ja anglisteja, jotka suh- tautuivat nuivasti germanistiikkaa haittaavaan politiikkaan ja joihin- kin germanisteihin. Lisäksi oli tut- kijoita, joille filologinen tutkimus oli eskapismia menneiden maail- mojen teksteihin. Näistäkin asiois- ta teos kirjoittaa esittelemällä to- siseikkoja niin monipuolisesti, et- tä syntyy ristiriitaisuudessaan ehkä todenmukainen kuva noista ajois- ta. Tuollainen hienotunteisuus on lopulta hyvä ratkaisu.

Kirjassa esitellään useita ansiok- kaita uurastajia, tehokkaita esimie- hiä, lahjakkaita tutkijoita ja monen- laisia uran aukaisijoita, kuten Wer- ner Söderhjelm, Arthur Långfors tai Veikko Väänänen. Miehet tulevat mainituiksi etevinä filologeina, tut- kimusten edistäjinä ja organisaatto- reina sekä monipuolisina sivistyk- sen agentteina. Suomessa vieraili yhdistyksen alkuaikojen niukkoina vuosina myös ulkomaisia opettajia, kuten Léon Biaudet tai Jean Poirot.

On erinomaista, että nuokin nimet tulevat mainituksi pioneereina yh- distyksen piirissä.

Historiikkien ylevään tapaan teos kertoo ihmisistä ja tapahtumis- ta, yhdistyksen menestyksestä, mut- ta niukasti erimielisyyksistä, arjesta, esimiesten toimintavoista ja luon- teista. Niinpä kiinnostavassa pie- noisartikkelista opettaja Hanna An- dersinista luetellaan vaikuttava luet- telo julkaisuja, kansainvälisiä suh- teita ja muuta toimintaa, mutta vain ohimennen tuodaan esiin hänen vahvuutensa vastustaa jopa esimies Söderhjelmiä. Lähes ainoana mai- nintana tuollaisesta asiasta se panee lukijan miettimään kuvaa johtohen- kilöistä hieman yksituumaiseksi.

Teoksen kertomuksessa men- neisyys näyttää nykytilaan johta- valta edistyvältä prosessilta. Se on voittajien historiaa ja suhteellisen niukasti tieteenhistoriaa, käsitehis- toriaa tai tieteensosiologiaa. Histo- riikit ovat luonteeltaan sellaisia, sii- nä lajissa teos on erinomainen. Te- os ei myöskään suoraan tarkastele seuran alojen keskinäisiä jännittei- tä, vaikka siellä täällä ilmenee uu- sien ja vanhojen kielten kilpailu asemasta. Asia on aiemmin ollut mutkikas, sillä uudet kielet (saksa, ranska sekä lisäksi italia ja espan- ja) ovat taistelleet elintilasta klassil- lisen filologian vallitessa. Toisaalta useimmat noiden kielten professo- rit ja esimiehet ovat olleet klassil- listenkin kielten taitajia ja tutkijoi- ta, varsinkin latinan eri muotojen hallitseminen on ollut edellytykse- nä filologialle. Teos näyttää myös uusien kielten muuttuvia suhteita, englanti on vääjäämättä kasvanut kauas ranskan ja saksan ohi.

Vaikuttaa siltä, että kielentutki- mus on yhdistyksen piirissä ikään kuin lingvistisesti koteloitunut, fi- lologian suojassa, sillä isot lingvis- tiset suuntaukset, kuten nuorgram- maattinen kielitiede tai struktura-

lismi, eivät näy yhdistyksen kie- litieteellisen toiminnan taustalla.

Nähdäkseni kirjallisuustieteeseen on läheisemmät välit.

Teoksen viimeisessä luvussa to- detaan, että alkuperäisestä filologi- suudesta (tekstikritiikki ja vanho- jen tekstikokoelmien toimittami- nen, kielihistoria, etymologia, lai- nasanatutkimus, kulttuurihistoria ym., aikaisemmin myös pedago- giikka) yhdistyksen ala on laajen- tunut. Samoin todetaan pitkin mat- kaa, että yhdistys on ollut uskolli- nen tutkimuksellisille perinteilleen, eikä kaikkea ole koskaan mahdol- lista tehdä. Nähdäkseni kuitenkin kielentutkimus on laajentunut no- peammin kuin yhdistys esimerkik- si pragmatiikan suuntaan, eivätkä se tai synkroninen syntaksin tutkimus tai vaikkapa sosiolingvistiikka ole yhdistyksessä kovin näkyneet. Esi- merkiksi englantia tutkitaan Suo- messakin nykyään laajemmin kuin yhdistyksen perinteisen filologian näkökulmasta, joten huomattava joukko nykyisiä suomalaisia anglis- tiikan professoreita esiintyy teoksen sivuilla vain harvoin tai ei lainkaan.

Aivan lopuksi teos esittelee yh- distyksen nykyisen puheenjohta- jan Juhani Härmän pohdiskeluja sanojen filologia, kielitiede ja ling- vistiikka merkityksestä eri kielissä ja eri aikoina. Tämän voinee käsit- tää ehdotukseksi määritellä asioita uudelleen, mikä ehkä on valmis- tautumista perinteikkään yhdis- tyksen avartumiseen nykyhetken laajenevaan lingvistiseen maail- maan. Se on epäilemättä tehtävis- sä perinteitä ja entisiä kiinnostuk- sen kohteita hylkäämättä.

Kirjoittaja on suomen kielen yliopis- tonlehtori Helsingin yliopistossa ja alan oppihistorian opettaja.