Henna-Riikka Hyttinen
PALATSEISTA KOOTTU PALATSI
Kognitioanalyyttinen tutkimus fiktion todellisuuskäsityksen
konstitutioitumisesta tapausesimerkkinä Ali Smithin Satunnainen
Pro gradu -tutkielma Kirjallisuus
Itä-Suomen yliopisto Helmikuu 2021
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Humanistinen osasto Tekijät – Author
Hyttinen Henna-Riikka Työn nimi – Title
”Palatseista koottu palatsi”. Kognitioanalyyttinen tutkimus fiktion todellisuuskäsityksen konstitutitoitumisesta tapausesimerkkinä Ali Smithin Satunnainen.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma x 16.02.2021 128
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkielman tarkoituksena on pohtia, miten fiktiivisen tekstin todellisuuskäsitys konstitutioituu tekstin ja lukemisprosessin tasolla.
Tutkimuskohteeni on Ali Smithin postmodernistinen teos Satunnainen. Samalla tutkielma toimii teoreettisena katsauksena kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen ja sen lähtökohtiin.
Tutkimusasetelma kumpuaa siitä faktasta, että subjektit, jotka elävät todellisuudessa, luovat todellisuutta. Miten fiktiivinen teksti ‒ objekti ‒ sitten osallistuu tuon todellisuuskäsityksen muotoutumiseen? Jotta pystyn kuvaamaan tuota prosessia, työn lähtökohdaksi on siten asetettu kolme keskeistä alatutkimuskysymystä, jonka avulla ilmiön prosessiluonteisuutta on mahdollista kuvata. Tutkielma etenee kronologisesti kolmen asetetun alatutkimuskysymyksen mukaan: 1. Miten fiktion todellisuuskäsitys on representoitu fiktiivisessä tekstissä, kun tapausesimerkkinä on Smithin Satunnainen? 2. Miten fiktion todellisuuskäsitykset mieltyvät lukijan muodostamana konstruktiona ja mikä mahdollistaa todellisuuskäsityksen mieltymisen? 3. Mikä mahdollistaa sen, että fiktion todellisuuskäsitykset muovaavat käsityksiä todellisuudesta reaalimaailmassa?
Fiktion todellisuuskäsitys representoituu kirjailijan eli subjektin tuottamana tietoisuuden konstruktiona. Tuo representaatio on mahdollista viedä kirjalliseen teokseen kerronnan ilmiön fokalisaation avulla, joka itsessään on hyvä esimerkki siitä, miten kertomusta luodaan mahdottomuuden kehyksessä. Representaatio on tuotu näin ollen objektiin, jota tutkielmassa tarkastellaan myös siitä näkökulmasta, että kirjallisuuden tulkitsija on yhtä lailla tulkintoja tekevä vuorovaikutuksellinen subjekti. Koska kirjallisuuden tulkitsija, lukija, hyödyntää kerronnallistavia tasoja kertomuksen tulkinnassa, hyödynnän noita tasoja sekä kognitiivisen narratologian uranuurtajan Monika Fludernikin näkemyksiä tutkielmassa. Tulkitsen siis Satunnaista lähtökohtaisesti kognitiivisen narratologian innoittamana verraten alan käsityksiä myös muuhun tutkimuskirjallisuuteen, joka on valittu niin, että yhteisenä nimittäjänä toimii kokemuksellisuus ja ihmisen kognition toiminta. Näin ollen hyödynnän siis fenomenologiaa yhdistettynä aineistoa vertailevaan tutkimustapaan, jolloin tutkielma on muotoutunut deskriptiivisen poetiikan hengessä.
Tutkielman keskeinen anti on sen näkökulman esille tuominen, että todellisuutta luodaan ambivalenssissa suhteessa totuuden ja epätotuuden akselilla – jolloin kirjallisuus asettuu akselille ”epätotuus” sille ominaisen laadun fiktionaalisuuden vuoksi. Toisaalta tutkielman keskeinen anti on myös se, että ihminen nojaa aina samaan mielimekanismiin kaikkialla todellisuutta luovana subjektina ja luonnollistaa sen avulla havaintonsa kokonaisuudeksi. Kaikki, mikä ei kuulu luonnollisuuteen, jää sen ulkopuolelle, luonnottomuuden tykö. Tämän ilmiön mahdollistaa toisaalta se, että ihmisen havaintokyky on yhtäältä sekä metaforinen ajattelun konsepti (viitataan tiedon vertaamiseen) että ajallista jatkumoa rationaalistava ja luova järjestelmä samaan aikaan. Näin tutkielma olemassaolollaan kyseenalaistaa kirjallisuuden tutkimuksen perinteiset stabiilit käsitteet ja korostaa, että kirjallisuuden tutkimukseen tulisi tuoda esille uusia näkökulmia, jotka korostavat erityisesti tietoisuuden tutkimista dynaamisena, alati kehittyvänä tietoisuuden ilmiönä.
Avainsanat – Keywords
Ali Smith, Satunnainen, kognitiivinen narratologia, kognitio, kognitiivinen kirjallisuudentutkimus, todellisuus, representaatio, fiktio, cognitive narratology, cognitive litarary studies, fiction, representation, reality, The Accidental
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Humanities Tekijät – Author
Hyttinen Henna-Riikka Työn nimi – Title
“A Palace assembled from Palaces”. Ali Smith’s The Accidental as a case study of how the conception of reality is constituted in fiction.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Literature Pro gradu -tutkielma x 16.02.2021 128
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The purpose of this dissertation is to consider how the conception of reality is constitutionalized at the level of text and reading process. The subject of my research is Ali Smith's postmodernist work The Accidental. At the same time, the dissertation serves as a theoretical review of cognitive literature research and its starting points.
Research idea stems from the fact that subjects who live in reality create reality. How, then, does a fictional text ‒ an object ‒ contribute to the formation of that conception of reality? In order to be able to describe that process, the starting point of the work is thus three key sub-research questions, which make it possible to describe the process nature of the phenomenon. The dissertation proceeds chronologically according to the three following sub-research questions: 1. How is the conception of reality in fiction represented in Ali Smith’s The Accidental? 2. How the concept of fiction is perceived as a construct formed by the reader and what makes it possible? 3. What allows fictional perceptions of reality to shape perceptions of reality in the real world?
The conception of reality in fiction is represented as a construction of consciousness produced by the author or subject. That representation can be brought into literary through the focalization of the phenomenon of narration, which in itself is a good example of how narration is created in the framework of impossibility. Representation is thus brought to the object, which is also examined in the dissertation from the perspective that the interpreter of literature is equally an interactive subject making interpretations. As a literary interpreter, reader, utilizes narrative-leveling levels in interpreting the story, I utilize those levels as well as the views of cognitive narratology pioneer Monika Fludernik. Thus, I interpret The Accidental in principle, inspired by cognitive narratology, comparing perceptions of the field with other research literature, which has been chosen so that the common denominator is experientialism and the functioning of human cognition. Thus, I utilize phenomenology combined with a comparative research method, in which case the dissertation is shaped in the spirit of descriptive poetics.
The main output of this dissertation is to bring out the perspective that reality is created precisely in ambivalence in relation to the axis of truth and untruth - in which case literature settles on the axis of “untruth” due to the fictionality of its inherent quality. On the other hand, the central output of this dissertation is also that man always relies on the same mind mechanism everywhere as a reality- creating subject and uses it to naturalize his perception as a whole. Everything that does not belong to naturalness is left out of it, to unnaturalness. This phenomenon is made possible by the fact that human perception is, on the one hand, both a metaphorical concept of thinking (referring to the comparison of knowledge) and a system that rationalizes and creates a temporal continuum at the same time. Thus, the existence of this dissertation calls into question the traditional stable concepts of literary research and emphasizes that new perspectives on literary research should be brought to the fore, specifically emphasizing the study of consciousness as a dynamic, ever-evolving phenomenon.
Avainsanat – Keywords
Ali Smith, Satunnainen, kognitiivinen narratologia, kognitio, kognitiivinen kirjallisuudentutkimus, todellisuus, representaatio, fiktio, cognitive narratology, cognitive litarary studies, fiction, representation, reality, The Accidental
SISÄLLYS
1. JOHDANTO ... 1
1.1. Tutkimuksen tehtävä ja tavoite ... 1
1.2. Ali Smith ja Satunnainen ... 4
1.3. Tutkimuksen kulku ... 8
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 11
2.1. Kohti kognitiivista kirjallisuudentutkimusta? ... 11
2.2. Luonnollinen narratologia ja kerronnallistamisen prosessi ... 15
2.3. Kirjallisuuden genreistä ja genreen liittyvistä käsitteistä ... 20
2.4. Metafora ja metaforinen ajattelun konsepti ... 23
2.5. Muut keskeiset käsitteet ... 26
2.5.1. Maailmankuvasta todellisuuskäsitys ... 26
2.5.2. Representaatio ... 27
2.5.3. Fiktio? Fiktionaalisuus? Fiktiivisyys? ... 29
2.5.4. Fokalisaatio ... 32
2.6. Käsitteistä metodiksi: punainen lanka metaforisen ajattelun herättäjäksi ... 34
3. FIKTION MAAILMA REPRESENTAATIONA ... 37
3.1. Kerronnan jäsentyminen: katse fokalisaatioon... 37
3.2. Fokalisaatio kokemuksen jäsentäjänä ... 42
3.2.1. 3. Persoonan henkilöfokalisoija Astrid ... 42
3.2.2. 3. Persoonan henkilöfokalisoija Magnus ... 46
3.2.3. 3. Persoonan henkilöfokalisoija Michael ... 48
3.2.4. 3. Persoonan henkilöfokalisoija Eve ... 51
3.2.5. Yksikön ensimmäisen persoonan minämuotoinen sisäinen fokalisoija Alhambra ... 53
3.3. Fiktion eri maailmat ja niiden välinen dynamiikka ... 56
4. METAFORISUUS KERRONNALLISTAMISEN PROSESSISSA ... 61
4.1. Metaforien ilmeneminen: toisto ja keskeiset metaforat ... 62
4.1.1. Astrid ... 62
4.1.2. Magnus ... 69
4.1.3. Michael... 72
4.1.4. Eve ... 77
4.1.5. Alhambra/Amber ... 79
4.2. Metaforinen todellisuuskäsitys ... 82
4.2.1. Valo ja pimeys ... 83
4.2.2. Henkisyys, uskonnollisuus, tiede ... 84
4.2.3. Totuus ja epätotuus ... 85
4.2.4. Sota ja rakkaus ... 86
4.2.5. Elämän kiertokulku: jatkuvuus, prosessiluontoisuus ja sattumanvaraisuus ... 87
4.3. Merkityksen siirto inhimillistä tajuntaa eheyttämässä ... 89
5. LAJIHISTORIALLISET KEHYKSET KERRONNALLISTAMISEN PROSESSISSA ... 95
5.1. Kartasta lajiin: Satunnaisen lajihistoriallinen tulkinta ... 95
5.1.1. Satunnainen postmodernina kertomuksena ... 95
5.1.2. Satunnainen traumafiktiona ... 102
5.1.3. Traumafiktiosta 9/11 -kirjallisuuteen ... 109
5.2. Lajista kartaksi ... 112
6. LOPUKSI ... 119
6.1. Fiktion maailma konstitutioituu kerronnallistamisen prosessissa ... 119
6.2. Todellisuuskäsityksen konstitutioitumisen nimittäjä: ymmärryksen laajeneminen ... 122
LÄHTEET ... 129
1. JOHDANTO
1.1. Tutkimuksen tehtävä ja tavoite
Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten fiktiivinen teksti osallistuu todellisuuskäsityksen konstitutioitumiseen tekstin ja lukemisprosessin välisenä ymmärryksen prosessina.
Tapausesimerkkinä on Ali Smithin romaani Satunnainen (2006). Tutkin sitä, minkälaisena prosessina tuo fiktiivinen teksti löytää paikkansa todellisuudessa ja millä tavalla se osallistuu taiteellisena objektina todellisuuden muovaamiseen ja muodostukseen myös tosielämäkehyksessä. Konstitutioituminen on tieteenfilosofiassa käytetty termi ja sen lähtökohtana on ajatus, että todellisuus koostuu monen eri tekijän summasta. Kun on siis kyse konstitutioitumisesta, viitataan sillä yleisesti prosessiin, jossa jokin asia todellistuu.
Kiinnostukseni tämänkaltaiseen ‒ ehkä jokseenkin uhkarohkeaan ‒ tutkimusasetelmaan kumpuaa siitä, että olen valtavan kiinnostunut ihmisen tavasta käsittää ja jäsentää todellisuutta.
Skotlantilaissyntyisen Ali Smithin romaani Satunnainen (The Accidental, 2005) on kertomus keskiluokkaisen, nelihenkisen uusperheen elämästä. Englantilainen perhe on kesälomalla Norfolkissa, kunnes eräänä päivänä taloon saapuu kutsumaton vieras, Amber. Tarinan juoni on yksinkertainen: tämä vieras tulija sekoittaa kunkin kertomuksen henkilön elämäntilannetta ja saa henkilöiden elämässä aikaan muutosvoiman, jonka myötä perheenjäsenet kasvavat elämässä eteenpäin. Satunnainen näyttäytyy kehityskertomuksena, jonka teemana on elämän ja jopa maailman kompleksinen luonne. Yhtäältä maailma näyttäytyy satunnaisten tapahtumien ketjuna, prosessina ja toisaalta monimuotoisena suurena konstruktiona, jossa pienemmät osat saavat merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta.
Tarkastelen Satunnaista kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen innoittamana lähtökohtaisesti kognitiivisen narratologian näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on Monika Fludernikin kehittämä narratologinen teoria, jonka hän esittelee
tarkemmin teoksessa Towards a ´Natural` Narratology (1996). Luonnollisen narratologian mukaan kertomus ja kerronnallisuus ovat välittynyttä kokemuksellisuutta (Fludernik 2010:
19). Tarkoituksenani on tarkemmin ottaen tutkia tuota välittynyttä kokemuksellisuutta eli kokemuksellisia käsityksiä maailmasta. Selvitän, millaisena prosessina fiktiivinen teksti löytää paikkansa todellisuudessa ja millä tavalla se osallistuu todellisuuskäsityksen muodostumiseen reaalimaailmassa.
Tarkastelen kirjallisuuden välittämää kokemuksellisuutta kerronnallisen viestinnän tasolla (kertovassa diskurssissa) fiktiivisen tekstin sisällä sekä kokemuksellisuuden välittyneisyyttä prosessina, joka tapahtuu lukijan ja kirjallisen teoksen välillä ihmisen tietoisuudessa.
Fludernik kutsuu tuota prosessia kerronnallistamiseksi (Fludernik 2010: 18). Käytän siis hyödykseni kahta eri näkökulmaa: kirjallinen teos on toisaalta representaatio todellisuudesta, mutta todellisuuskäsitys muotoutuu myös kerronnallistamisen prosessissa teoksen ja lukijan vastaanoton välisessä vuorovaikutuksessa ja on myös tässä mielessä representaatiota. Tämä tarkastelunäkökulma osoittaa sen, miten fiktiivinen teksti osallistuu todellisuuskäsityksen muokkaamiseen astuessaan lopulta reaalimaailman kehystä vasten. Päätutkimuskysymys etsii vastausta siihen, miten fiktion todellisuuskäsitys konstituoituu tekstin ja lukemisprosessin tasolla. Päätutkimuskysymys jakautuu edelleen kolmeen osakysymykseen, jotka mahdollistavat pääkysymyksen tarkemman ymmärtämisen ja tarkastelun. Tutkielman osakysymykset ovat:
1. Miten fiktion todellisuuskäsitys on representoitu fiktiivisessä tekstissä, kun tapausesimerkkinä on Smithin Satunnainen?
2. Miten fiktion todellisuuskäsitykset mieltyvät lukijan muodostamana konstruktiona ja mikä mahdollistaa todellisuuskäsityksen mieltymisen?
3. Mikä mahdollistaa sen, että fiktion todellisuuskäsitykset muovaavat käsityksiä todellisuudesta reaalimaailmassa?
Fludernikin luonnollinen narratologia opastaa kirjallisuuden tulkintaan niin, että ihmisen tajunta ohjaa tulkintaa erilaisten tietoalueiden, skeemojen kautta. Tästä syystä tutkielma on muotoutunut niin, että rajaan ilmiön tarkastelun kirjallisuuden lajiin ja metaforiin kerronnallistamista ohjaavina skeemoina.
Tutkielman rajallisen pituuden vuoksi olen kaventanut tutkimusasetelmaa vielä siten, että tarkastelun kohteena on Satunnainen-teos valmiina kognitiivisena tuotteena, eräänlaisena konstruktiona, jota tarkastellaan tekijän intentiosta irrallisena. Tekijän intentioon ei siis
valitettavasti perehdytä tässä tutkimuksessa tarkemmin. Perusoletus tutkielmassa kuitenkin on, että kirjallisella teoksella on jokin päämäärä, merkitys tai funktio, joka aktualisoituu lopulta kerronnallistamisen prosesseissa. Teos voi nimittäin toimia eräänlaisena karttana, jonka tulkitsemisessa lukija hyödyntää tekstin piirteitä tekijän intentiosta huolimatta.
Tutkielman pääpaino on yhden fiktiivisen tekstin, Satunnainen-romaanin tarkastelussa ja havainnoinnissa. Koska tarkoituksenani on kartoittaa tutkielman varrella myös kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen antia kirjallisuudentutkimukseen traditioon nähden, pyrin havainnollistamaan noita yleisimpiä ilmiöitä Satunnaisen tulkitsemisen kautta, en muodostamaan yhtä yhtenäistä tulkintaa Satunnainen-romaanista. Tutkielma kohdistuu siis osittain yhteen fiktiiviseen tekstiin, mutta samalla tutkimus katsahtaa myös laajemmin kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Tästä syystä tutkielmani muotoutumista kuvaa parhaiten deskriptiivinen poetiikka, mikä mahdollistaa vastaavan ja osin haasteellisenkin kysymyksenasettelun.
Yleisen kognitiotutkimuksen sekä kirjallisuudentutkimuksen keskinäinen suhde on toisiaan täydentävä. Kirjallisuuden tutkiminen kognitiivisten teorioiden avulla voi mahdollisesti osoittaa uusia yhteyksiä kognitiotieteen ja kirjallisuudentutkimuksen välillä sekä syventää käsitystä ihmismielen ja aivojen mutkikkaasta, osin vielä tuntemattomasta järjestelmästä.
Tutkielman taustamotiivina onkin olla osa laajempaa tieteellistä keskustelua kognitiivisten näkökulmien tärkeydestä ja soveltuvuudesta kirjallisuudentutkimuksen pariin. Kysymys on varsin tärkeä ja ajankohtainen kognitiotieteen viimeaikaisten harppausten vuoksi sekä siksi, että ihminen on ollut ajatteleva olento jo ennen vuorovaikutuksellisen, kirjallisen viestintäjärjestelmän sekä kirjallisuuden konventioiden kehittymistä.
Sovellan tutkielmassa erityisesti fiktiivisen tajunnankuvauksen problematiikkaan pureutuvaa tutkimuskirjallisuutta sekä kirjallisuuden kokemuksellista luonnetta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuskirjallisuuden pääpaino on kognitiivisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja tämän lisäksi täydennän käsitteitä perinteisemmistä kirjallisuudentutkimuksen perusteoksista käsin. Vaikka keskeistä onkin tutkielman teoreettinen painotus, on se osaltaan myös tutkimuksellisessa mielessä monimenetelmällinen. Tutkimus on muotoutunut deskriptiivisen poetiikan hengessä ja saa piirteitä myös näin ollen fenomenologiasta, narratologiasta kuin hermeneutiikastakin. Kun päädyin valitsemaan tutkimuskysymyksen konstitutioituminen-käsitteen ympärille, oli
käytännössä mahdotonta sulkea ulkopuolelle tämänkaltainen empiristinen tutkimusote.
Tärkeitä käyttämiäni metodeja ja käsitteitä tässä tutkielmassa Monika Fludernikin luonnollisen narratologian lisäksi ovat Alastair Fowlerin lajikäsitteet ja -näkemykset, metafora, todellisuuskäsitys, representaatio, fokalisaatio sekä fiktiivisyyteen liittyvät käsitteet.
Olen päätynyt tarkastelemaan tutkielmassa Smithin Satunnaisen suomenkielistä versiota englanninkielisen alkuperäisteoksen sijaan, mutta olen kuitenkin lukenut myös alkuperäisen teoksen useampaan kertaan ja todennut, että erikielisten teoksien välittämät merkitykset pysyvät kutakuinkin samoina kielellisten vivahteiden pienistä vaihtelusta huolimatta. Kun tutkimukseni keskittyy tarkastelemaan kirjallisuuden välittämää merkityksen synnyn prosessia, pienillä kielellisillä valinnoilla ei niinkään ole merkitystä, vaan sillä, miten merkityksen välittäminen tapahtuu ja mikä mahdollistaa itse kirjallisen teoksen merkityksen siirtymisen. Valintaani vaikuttaa myös se, että tutkielman löydökset ovat lopulta sovitettavissa ja yleistettävissä myös muihin ja muunkielisiin romaaneihin, kuin Smithin Satunnaiseen. Tämän lisäksi jo itsessään fiktiivisten maailmojen kerronnallistamista voi tarkastella monentyyppisten teosten avulla, myös käännöksen.
1.2. Ali Smith ja Satunnainen
Ali Smith on palkittu skotlantilaissyntyinen kirjailija. Ensimmäisen novellikokoelmansa Free Love and Other Stories (1995) julkaisemisen jälkeen Smith on saanut tunnustusta laajasti aikalaiskirjallisuuden piirissä (Germana & Horton 2013: 1). Tutkimuksen kohde, englantilaista kirjallisuutta edustava Satunnainen on palkittu yhteensä viisi kertaa Iso- Britanniassa. (British Council 2019.) Smith on erityisen tunnettu novelleistaan, mutta hän on myös editoinut kokoelmia ja kirjoittanut esittelytekstejä muille novellien kirjoittajille, kuten Tove Janssonille, Katherine Mansfieldille ja Margaret Tatelle (Horton 2013: 9). Ali Smithin kuudestatoista teoksesta koostuva tuotanto muodostuu romaaneista, novelleista ja näytelmistä. Smith on postmodernistinen aikalaiskirjailija ja hänen työlleen on ominaista kriittisyys ja kiinnostus vallitsevia käsityksiä ja nykytilannetta kohtaan. Hän ammentaa
aiheensa monimuotoisesti esimerkiksi globalisaatiosta, teknologiasta, kulutuksesta ja sukupuolen normeista käsin (Germana & Horton 2013: 1).
Ali Smithin teokset ovat tunnettuja etenkin englantilaisen kirjallisuuden piirissä.
Ensimmäisen, kattavan kriittisen oppaan Smithin teosten tarkasteluun ovat toimittaneet Monica Germana ja Emily Horton. Teoksessa Ali Smith (2013) alan tutkijat tarkastelevat Smithin tuotantoa ja paikkaa nykykirjallisuuden kaanonissa. He pohtivat esimerkiksi kieltä ja todellisuutta sekä seksuaalisuuden, kosmopoliittisuuden ja outouden kysymyksiä.
Artikkelikokoelma sisältää myös Ali Smithin haastattelun sekä aikajanan Smithin elämästä ja teoksista. Artikkelikokoelmaa hyödynnetään tässä tutkimuksessa ajatusten kimmokkeena sekä vertailukohtana omille tulkinnoille.
Myös Alice Bennet on tarkastellut teoksessa Contemporary Fictions of Attention (2018) 2000-luvun fiktion kykyä herättää huomiota nykykulttuurissa pohtien esimerkiksi Ali Smithin tuotantoa. Smithin tuotantoa on tutkittu myös ekokriittisestä, naiskirjailija näkökulmasta Justyna Kostkowskan teoksessa Ecocriticism and Women Writers (2013).
Toisenlaista ajattelua Smithin tuotantoon on valottanut Mary Horgan (2016: 155‒174) pohtiessaan Ali Smithin tuotannon numismaattista modernismia. Heidi Yeandle (2015.) taas keskittyy tarkastelemaan julkisuutta sekä sensuuria Smithin There But For The -teoksessa.
Myös toisenlaisia näkökulmia Smithin tuotantoon on sovellettu, esimerkiksi Dougal McNeill (2019: 357‒367) pohtii Smithin parateksuaalista estetiikkaa ja Smithille ominaisen epigrafin käyttöä artikkelissa Ali Smith and the Art of the Epigraph. Smithin tuotanto tarjoaa siis varsin hedelmällistä materiaalia monentyyppiseen tutkimukseen, mutta varsin tarkkana kirjallisuudentutkija saa olla ‒ Smith kun itsekin asemoituu kirjalliseen traditioon aikalaiskirjailijana ja on varsin tietoinen työstään sekä asemastaan kirjallisuuden konventioihin nähden.
Satunnaisen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2003, keskiluokkaisen perheen elämään. Tarina on jaettu kolmeen osaan: alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Jokainen osa sisältää neljä kertojanäkökulmaa, jotka muodostuvat tarinan päähenkilöistä. Tarinan päähenkilöt muodostavat Smartin perheen, johon kuuluvat äiti Eve, Even puoliso Michael sekä Astrid (13 vuotta) ja Magnus (18 vuotta) Even aikaisemmasta parisuhteesta Adam Berenskiin.
Tarinan alun, keskikohdan ja lopun aloittaa ja sulkee aina varsinaisesta tarinalinjasta
erillinen, ensimmäisen persoonan minämuotoinen kertoja Alhambra, jonka lukija osaa myöhemmin samaistaa vieraaseen tulijaan, Amberiin.
Romaani alkaa niin, että Alhambra kuvailee syntymähetkensä kaupungin ainoassa elokuvateatterissa. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarinalinja alusta. Ensin tapahtumista kertoo Astrid, sitten Magnus, Michael ja viimeiseksi Eve. Tapahtumat käydään läpi siis aina samassa kerrontajärjestyksessä samojen henkilöiden kautta. Tarinan alussa kuvataan sitä, kuinka satunnainen, vieras tulija Amber, saapuu perheen elämään ja keneksi henkilöhahmot häntä luulevat. Alkuasetelmassa esitetään henkilöhahmojen senhetkinen elämäntilanne ja kriisi. Astrid on pakkomielteinen videokuvaamaan hänen omaa elämäänsä ja Magnus painii syyllisyydentuntemusten kanssa, jotka kumpuavat hänen osallisuudestansa koulukiusaamistapaukseen. Michaelilla, Even uudella puolisolla, on salasuhteita oppilaisiinsa ja Eve painii kirjoitusvaikeuksien kanssa.
Alku-osion jälkeen palataan taas ensimmäisen persoonan kertojaan, Alhambraan. Kappale eroaa kuitenkin Alhambran kertomasta ensimmäisestä luvusta ennen tarinan varsinaista alkua. Tällä kertaa hän ei sepitä omaa historiaansa, vaan pikemminkin 1900-luvun elokuvan historiaa, jonka hän adaptoi omaan historiaansa, ikään kuin hän olisi jokainen henkilöhahmo noissa elokuvissa. Tämän jälkeen palataan taas varsinaiseen tarinalinjaan ja tarinan keskikohtaan. Keskikohdassa vieras tulija Amber toimii aikaansaavana muutosvoimana henkilöiden elämässä. Hän rikkoo Astridin kameran, tyydyttää Magnuksen seksuaaliset halut ja paljastaa Even ja Michaelin keskinäisen parisuhteen puutoskohtia. Keskikohta päättyy siihen, kun Eve tuskastuu ja heittää Amberin pois heidän loma-asunnoltaan.
Varsinaisen tarinalinjan keskikohdan jälkeen palataan taas Alhambran kertomaan jaksoon, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa, kuin hänen kertomansa edellinen kappale. Näin päästään tarinan loppuasetelmaan ja lopussa Smartin perhe palaa lomalta heidän kotiasunnolleen. Kotiasunto on kuitenkin tyhjennetty kaikista huonekaluista Amberin aikaansaamana lukijan oletusten mukaisesti. Amber on jättänyt kuitenkin vastaajaan viestejä Magnukselle, Michaelille ja Evelle. Viestien vuoksi henkilöhahmot joutuvat kasvokkain menneisyyttä varjostavien kokemustensa kanssa. Perheen pää, Eve, lähtee kiertämään maailmaa päätyen Amerikkaan, jonne hän on lähtenyt etsimään omaa lapsuudenkotiansa.
Amerikassa Eve saapuu jonkun taloon kutsumattomana vieraana ja tarina palaa alkuun: Eve on omaksunut saman käytösmallin, kuin mitä Amber kantoi mukanaan saapuessaan satunnaisena kulkijana Smartin perheeseen. Astrid, Magnus ja Michael taas kokevat
eheytymisen tunteita. Kertomus sulkeutuu vielä lyhyellä osuudella Alhambran kertomana ja viimeisessä Alhambra-kappaleessa varmistuukin hänen yhteytensä elokuvaan. Lukijan päätettäväksi jää ovatko Alhambra ja Amber yksi ja sama henkilö.
Satunnainen on kehityskertomuksen muotoon puettu postmodernistinen romaani, jossa korostuu temaattisesti todellisuudesta tuotetun representaation ja todellisuuden välinen suhde. Yhtäältä todellisuus näyttäytyy niin, että se muotoutuu satunnaisten tapahtumien ketjuna ja toisaalta osat saavat merkityksensä vasta osana suurempaa kokonaisuutta.
Satunnaisessa esiintyvät aiheet tulevat näkyviksi henkilöhahmojen elämäntilanteen kautta.
Ongelmat ihmissuhteissa, seksuaalisuudessa ja henkilökohtaisessa elämässä ovat keskeisiä aiheita totuuden ja todellisuuden pohtimisen, läsnäolon kysymysten sekä outouden ja satunnaisuuksien kohtaamisen lisäksi.
Satunnainen saa piirteitä Smithille ominaisesta kielellisestä ilottelusta, leikillisyydestä, ironiasta, intertekstuaalisuudesta ja metafiktiivisyydestä. Romaani pyrkii sekoittamaan eri lajityypille ominaisia piirteitä ja teokseen on luotu kerronnallisia metatasoja, joissa kerronnallinen itsetietoisuus ilmenee: kerronnalliset vivahteet ja keinot vaihtelevat hieman fiktion sisällä tarpeen mukaan. Myös kirjailijan tietoisuus kirjallisuuden traditiosta, historian kehityksestä ja 2000-luvun todellisuuskäsityksestä nousevat huomionarvoisiksi tarkkasilmäisen lukijan tarkastelun alla. Vaikka tässä tutkimuksessa tekijän intentiota ei varsinaisesti noteerata, on kokonaiskuvan hahmottamisen vuoksi järkevää pitää kuitenkin se mielessä. Kehyskertomuksesta muodostuu nimittäin lopulta allegorinen kuvaus maailmasta, jonka tietyllä aikakaudella elänyt kirjailija on luonut välittääkseen kirjalliseen teokseen liittyvän merkityksen. Satunnaista on pidetty esimerkiksi allegoriana länsimaiselle identiteetille, jonka katsottiin heräävän 9/11 terrori-iskujen jälkeen. (Tancke 2013: 76) Palaan ajatukseen tarkemmin luvussa 5.
1.3. Tutkimuksen kulku
Olen jäsentänyt tutkielman kokonaisrakenteen niin, että lukijan tietoisuus tutkielmani pyrkimyksestä laajenisi tutkielman edistyessä hierarkkiseen tapaan. Luvussa 2 esittelen tarkemmin tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Koska tutkielmani paikantuu lähinnä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen alueelle, aloitan perehtymällä kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen yleisenä ilmiönä ja suhteessa kirjallisuudentutkimuksen traditioon.
Yleisemmän kognitiivisen katsauksen jälkeen esittelen Monika Fludernikin jälkistrukturalistiseksi katsotun käsityksen kertomuksesta luvussa 2.2. Fludernikin luonnollinen narratologia on problematisoinut uudella tavalla kirjallisuuden tulkintaan liittyviä käsitteitä ja käsityksiä. Määritellessäni luvussa 2.5. representaation, fokalisaation ja fiktiivisyyden käsitteitä sovellankin Fludernikin näkökulmia ikään kuin hänen jalanjäljissään. Luvussa 2.3. avaan kirjallisuuden genrekäsitystä Alastair Fowlerin ohjaamana ja tuon samalla esittelyyn myös genren alueeseen läheisesti liittyvät käsitteet, kuten postmoderni. Teoriaosuus jatkuu edelleen metaforaan ja metaforaan liittyvään ajatteluun. Luvussa 2.5 esittelen tutkielmani kannalta muut tarpeelliset käsitteet, kuten todellisuuskäsitys. Teoriaosuuden päätteeksi muotoilin teoriaosuuden yhteen kokoavan
”käsitteistä metodiksi” -kappaleen, joka helpottaa tutkielman seuraamista lukemisprosessin aikana käsiteltävän aiheen abstraktiuden vuoksi.
Teoriaosuuden jälkeen tutkielma jakaantuu kolmeen päälukuun, jolla viittaan tässä yhteydessä lukuihin 3, 4 ja 5. Luvussa kolme tarkastelen fiktion sisäisen maailman konstituoitumista Satunnaisessa ja luvun sisällä korostuu ajatus fiktion luonteesta representaationa. Luvussa kolme vastaan ensimmäiseen osakysymykseen ”Miten fiktion todellisuuskäsitys on representoitu fiktiivisessä tekstissä, kun tapausesimerkkinä on Smithin Satunnainen?” Tämän vuoksi määrittelen käsitteen representaatio tutkielman teoriaosuudessa muiden käsitteiden ohella. Luvussa kolme keskeistä on se, että tarkastelen fiktion sisällä muodostunutta todellisuuskäsitystä kerronnallisena konstruktiona ja kokemuksellisuuden esittäjänä narratologian tapaan. Kerrontaan liittyvän keskeisen käsitteen fokalisaatio määrittelen myös teoriaosuudessa. Hyödynnän fokalisaation käsitettä tutkielmassa välineenä, jonka varassa tulkitsen teosta.
Koska Fludernikin mukaan kerronnallisuus on kognitiivisten parametrien ja prosessien tulosta, lopulta lukijan tekstiin liittämä piirre, lukijan täytyy kerronnallistaa teksti tulkitsemalla se kertomukseksi kerronnallistamisen prosessissa. Tästä syystä tutkielman seuraavat pääluvut, luku 4 ja 5 ovat nimetty niin, että ne keskittyvät pohtimaan fiktion todellisuuskäsitystä kerronnallistamisen prosessina. Etsin luvuissa 4 ja 5 vastausta osakysymyksiin ”Miten fiktion todellisuuskäsitykset mieltyvät lukijan muodostaman konstruktiona ja mikä mahdollistaa todellisuuskäsityksen mieltymisen?” sekä ”Mikä mahdollistaa sen, että fiktion todellisuuskäsitykset muovaavat käsityksiä todellisuudesta reaalimaailmassa?”. Kerronnallistamisen prosessiin vaikuttavat olennaisesti kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna lukuisa joukko eri tekijöitä tai Fludernikin sanoja lainaten kehyksiä ‒ mutta olen päätynyt tarkastelemaan Satunnainen teosta erityisesti metaforien ja lajikehyksen näkökulmasta. Olen siis asettanut tutkielmassani lajikehyksen sekä metaforakehyksen kerronnallisuutta ja tulkintaa ohjaaviksi skeemoiksi. Metaforisuuden ja lajikehyksen hyödyntäminen paljastavat yhteisiä tekijöitä kirjallisuuden tulkinnan ja ymmärtämisen välillä, joihin aion erityisesti kohdistaa huomioni. Lukiessamme kiinnitämme huomiota piirteisiin, jotka helpottavat teoksen mieltämistä ja toimivat karttana lukijalle. Tutkin niitä piirteitä, jotka auttavat navigoimaan tuossa kerronnallistamisen prosessissa.
Metaforat voivat toimia karttana todellisuuskäsityksen muodostamisessa ja kirjallisen teoksen merkityksen siirtymisessä. Tästä syystä luku 4 keskittyy tarkastelemaan metaforien ilmenemistä, metaforien avulla representoitua todellisuuskäsitystä sekä merkityksen siirtymisen vaikutusta inhimillisen tajunnan eheyttämisessä kerronnallisuutta ohjaavana skeemana. Metaforasta ja metaforaan liittyvästä ajattelusta kerron tutkielman teoriaosuudessa hieman tarkemmin.
Luvussa 5 Lajihistorialliset kehykset kerronnallistamisen prosessissa tuon esille, kuinka lajikehys vaikuttaa kirjallisuuden tulkintaan ja millainen todellisuuskäsitys tämänkaltaisesta tarkastelunäkökulmasta löytyy. Satunnainen näyttäytyy postmodernina kehityskertomuksena ja valitsin postmodernin käsitteen tutkielmaan sen vuoksi, että se on oivallinen ja kattava käsite kuvaamaan 1900-luvun fiktion vivahteikasta tyyli- ja muotoperinnettä verrattuna esimerkiksi siihen, että määrittelisin fiktiivisen tekstin tiukasti yhteen ainoaan lajiin, kuten traumafiktioksi tai kehitysromaaniksi. Lajimääritelmät ovat yleisesti liukuvia, joten postmodernismi on tässä tapauksessa valittu tutkielman
lähtökohdaksi ja eri kirjallisuuden lajit nähdään tulkinnallisina skeemoina.
Postmodernismista lisää tutkielman teoriaosuudessa, genreosuuden yhteydessä.
Tutkielman päätteeksi luvussa 6 kokoan yhteen fiktiossa esitetyn todellisuuskäsityksen ja reaalimaailman todellisuuskäsityksen kohtaamisen problematiikkaan liittyviä löydöksiä ja keskeisiä kysymyksiä. Asetan siis fiktion kehyksen tosielämän kehystä vasten, ja pohdin millaisessa prosessissa fiktiivinen teksti oikeastaan, muovaakaan todellisuutta. Jotta pystyn pohtimaan täsmällisimmen fiktiivisen tekstin ja tosielämän välistä suhdetta, koen tarpeelliseksi täsmentää käsitteitä fiktio, fiktiivisyys ja fiktionaalisuus tutkielman teoriaosuudessa. Päätän siis tutkielmani lopulta esittäen vastauksen varsinaiseen tutkimuskysymykseeni sekä palaamalla ajatukseen kognitiotieteen soveltumisesta kirjallisuudentutkimuksen pariin ja jatkotutkimusideoihin.
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS
2.1. Kohti kognitiivista kirjallisuudentutkimusta?
Jälkistrukturalistiset kertomusteoriat, joihin tutkimuksessa viitataan, kehittyivät vastapainoksi strukturalistiselle kertomusteorialle. Strukturalistit pyrkivät palauttamaan yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin, kuten klassinen narratologi konsanaan: kertomus pyritään siis määrittelemään kerrotuksi tarinaksi tutkimalla kieltä ja sen järjestäytymistä sekä etsimällä kirjallisuuden yleistä teoriaa (Korsisaari 2008: 297‒299). Tarkoituksena oli luoda yhtenäinen kertomuksen kielioppi, jonka avulla mitä tahansa kertomuksen toimintaa pystyttäisiin kuvaamaan (Barthes 1975: 237‒239). Jälkistrukturalistit alkoivat pohtia, miten ja missä määrin kieli oikeastaan muovaa kokemustamme maailmasta. He esittivät, että kieli on vain eroja, joiden synnyttämistä voi jatkaa loputtomiin ja teksti ymmärrettiin lopulta merkityksellä leikitteleväksi, avoimeksi liikkeeksi (Korsisaari 2008: 300). Näin tehtiin ero klassisesta narratologiasta jälkiklassisen narratologian keskeisiin suuntauksiin. Yhtenäisen kieliopin tai teorian luomisesta siirryttiin kirjallisuuden ongelmien ja tulkinnanvaraisuuksien tutkimiseen, sekä strukturalististen kertomusteorioiden puutteiden etsimisen (emt. 300). Kun klassinen narratologia hyödyntää erityisesti käsitteistöä kertomus, tarina ja kerronta, korostaa jälkiklassinen narratologia kerronnallistamista, kerronnallisuutta ja kerrottavuutta.
Kognitiotieteellinen ote kirjallisuudentutkimukseen voidaan katsoa kuuluvaksi jälkistrukturalistiseen tapaan tarkastella kirjallisuutta
Maria Mäkelä (2011:30) kuvaa osuvasti, että ”‒ ‒ jälkiklassinen kertomusteoria on tuonut meidät tilanteeseen, jossa narratologia ei ole enää kirjallisuuden, vaan kertomuksia konstruoivan mielen teoriaa.” Tähän ajatukseen on hyvin kiteytynyt muutos kirjallisuuden ajattelun kehityksestä: yksittäisten kirjallisten teorioiden luominen ei ole riittänyt kirjallisuuden tehtävän pohtimiseksi ja esille on noussut pikemminkin kysymys siitä, millainen on kertomusta luova, kokeva ja jakava ihmismieli.Näitä kysymyksiä on lähtenyt purkamaan erityisesti jälkiklassisen, kognitiivisen narratologian edustajina erityisesti Monika Fludernik teoksessa Towards a ´Natural` Narratology (1996) sekä David Herman
teoksessa Story Logic (2002). Noista tutkimuksista on tullut kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen merkkiteoksia. Kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen toinen tienraivaaja David Herman on pohtinut ja ehdottanutkin narratologian paikkaa kognitiotieteen alalajina (ks. Herman 2002: 2), mutta tarkastellaan ensin sitä, mitä kognitiotiede yleisesti on ja millä tavalla sitä on lähdetty soveltamaan kirjallisuustieteeseen.
Varsinainen kognitiotiede tieteenalana pohtii yleisesti tiedonkäsittelyyn ja tietoisuuteen liittyviä ongelmia. Se sai alkunsa 1970-luvun lopulla (Kajannes 2000: 9). Havaitseminen, muistaminen, ajatteleminen, kielellisyys, päätöksenteko, tarkkaavaisuus ja hahmottamiskyky ovat esimerkiksi ihmisen kognitioon kuuluvia tapoja jäsentää maailmaa ja hahmottaa todellisuutta. Kognitiotiede pyrkii tutkimaan ihmismielen ja aivojen mekanismeja, jotka mahdollistavat ihmismielen erilaiset toiminnot. Kognitiotiede on tieteenalana siis moniluonteinen – eräänlainen ”kattokäsite”, vaikka perinteisesti se mielletäänkin psykologian, kielitieteen, filosofian, neurotieteen tai tekoälyn tutkimukseksi.
Usein kognitiotiede hyödyntää tietoa useammasta eri tieteenalasta samanaikaisesti ja tieteenalan edustajat hyödyntävätkin eri tieteenalojen tutkimustuloksia innovatiivisesti omilla tutkimusalueillaan.
Patrick Colm Hogan on tarkastellut teoksessaan Cognitive Science, Literature, and the Arts:
A Guide for Humanists (2003) tarkemmin kognitiotieteen jakautumista eri koulukuntiin ja teorioihin vertaillen kattavasti eri tieteenalojen käsityksiä keskenään. Kognitiivisen tutkimuksen lähtökohdat ovat usein joko representationalismissa, konnektionismissa tai neurobiologiassa. Representationalismin keskeinen ajatus on, että ihmismieli havaitsee omia sisäisiä representaatioita maailmastaan, ei niinkään ulkomaailmaa. Ajattelu tapahtuu siis mielen sisällä. Konnektionismin keskeinen ajatus on, että mielen ilmiöt ovat konnektiivisia, verkostuneita järjestelmiä, arkkitehtuurimaisia verkostoja, jotka syntyvät yksinkertaisten yksikköjen toiminnasta osana suurempaa kokonaisuutta ja näiden yhteyksistä. (Hogan 2003:
56.)
Kognitiivisten mallien tutkiminen on ollut muodissa kognitiivisten tieteiden parissa jo jonkin aikaa. Kognitiiviset mallit, kuten Rumelhartin1 skeemat, Minskyn kehykset2 ja Schankin ja
1 ks. lisää teoksesta Rummelhart, D.E & Ortony, A. (1977): The representation of knowledge in memory.
2 ks. lisää esim. Marvin Minsky 1974: A Framework for Representing Knowledge.
Albelsonin3 skriptit ovat välineitä, joiden avulla esitetään tietoa. Nuo teoriat perustuvat Fillmoren4 aikaisempaan konseptiin tapaus kehyksistä (case frame), minkä hänen kehyssemantiikkansa (frame semantics) korvasi myöhemmin. Nyt myös muita kognitiivisia malleja tutkitaan kognitiivisen lingvistiikan parissa. Kognitiivisia malleja käytetään yleisesti järjestelemään ja tekemään selkoa kokemuksestamme ja jokainen elementti kyseessä olevassa mallissa voi vastata käytännössä mielen kategoriaa. (Lakoff 1987: 65.) Toisin sanoen kognitiiviset mallit ovat niitä, joiden avulla pyritään ymmärtämään ihmismielen järjestäytymistä ja toimintaa.
Jotta kirjallisuutta voisi ymmärtää kognitiivisena prosessina, välineenä tai ilmentymänä, on määriteltävä tarkemmin kognition käsite. Kognitio tarkoittaa siis tiedon hankintaa, käyttöä, välittämistä ja kehittämistä (Neisser 1982: 10; Hautamäki 1988: 11). Kajannes (2000: 9) lisää vielä, että kognitio on näiden lisäksi tajuntaa ja mieltä sekä näiden molempien sisältöä.
Kognitio on siis käsitteenä laaja: se sisältää ajattelua, havaitsemista, päätöksentekoa, muistia, tarkkaavaisuutta ja esimerkiksi asioiden hahmottamiskykyä. Nämä kaikki viestivät ihmisen mentaalisesta toiminnasta. Hogan (2003: 8‒9) pohtii kognitiotieteen viimeaikaisia harppauksia ja käyttää osuvasti ilmaisua kognitiivinen vallankumous. Tällainen vallankumous on jo käynnissä myös kirjallisuudentutkimuksessa – kirjallisuus kun on erityisen hyvä todiste ihmismielen aktiivisuudesta ja tuotteliaisuudesta. Myös tutkimuskirjallisuus kirjallisuudenalalla käsittää jo hakusanan kognitio ympärillä melkoisen paradigman, johon itseasiassa esimerkiksi mielen teoriankin5 voi katsoa kuuluvaksi.
Kirjallisuus on siis kokonaisvaltaisesti kognitiivista: kirjallisen teoksen tekijä on kognitiivinen toimija ja kirjallista teosta tulkitsee lopulta kognitiivinen toimija. Kirjallinen teos on myös taideobjektina kognition tuote. Hogan (2003: 9) pohtii, että taiteet, kuten kirjallisuus, ovat hyvin keskeisiä ihmismielen ymmärtämisessä ja että sellainen teoria, joka ei selitä ihmismielen ja taiteen välisiä yhteyksiä, on köyhä. Ajatus on kiinnostava, sillä taiteet ovat olleet ihmisen kognition keskeinen foorumi jo hyvin kauan - kirjallisuuden linkittyminen kognitioon on ymmärretty jo itseasiassa länsimaisen filosofian
3 Ks. lisää Schank, R.C. & Albelson, R. P. 1977: Scripts, Plans, Goals and Understandins: an Inquiry into Human Knowledge Structures.
4 Ks. lisää Charles J. Fillmoren semantiikasta esimerkiksi hänen artikkelistaan ”Frame semantics and the nature of language ” (1976).
5 Mielen teoria eli Theory of Mind (TOM) on kehityspsykologian alalla käytetty käsite, joka kuvaa ihmisen käyttäytymistä tietoisena olentona psykologi Jean Piagetin jalanjäljissä.
kehitysvaiheissa. Kaikesta huolimatta kognitiivinen kirjallisuudentutkimus on ilmiönä varsin nuori, mutta varsin nopeasti kehittyvässä vaiheessa. Kognition käsite on siirtynyt kirjallisuuteen pikkuhiljaa lähinnä kognitiivisen lingvistiikan ja kognitiivisten mallien tutkimisen myötävaikutuksesta.
Kirjallisuudentutkimuksessa hyödynnetään siis jatkuvasti kognitiivisia näkökulmia ‒ vaikka harvemmin kuulee käytettävän varsinaisesti termiä kognitio. Kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen parissa pyritään hyödyntämään käsitteitä ja välineistöä muun kognitiivisen sekä muun kirjallisuudentutkimuksen tutkimuksen parista sekä luomaan yhdenmukaista teoriaa ihmismielen toiminnasta. Yleisesti kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen voi sisältyä esimerkiksi fiktiivisen tajunnankuvauksen problematiikan pohdintaa sekä tietoisuuden ja mielen analyysiä, kertomusanalyysiä sekä esimerkiksi kielitieteellisiä lähtökohtia soveltavia tutkimuksia. Toisaalta myös Hoganin (2003: 56) mainitsemat subjektiivisuus, intentionaalisuus tai esimerkiksi evoluutionäkökulman soveltaminen ovat mielenkiintoisia ja vaihtoehtoisia näkökulmia kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen parissa.
Suomessa kognitioanalyyttistä näkökulmaa kirjallisuudentutkimukseen on soveltanut erityisesti Maria Mäkelä sekä Katriina Kajannes. Maria Mäkelä (2011.) on tutkinut väitöskirjassaan kirjallisen tajunnankuvauksen konventiota narratologisena haasteena ja Katriina Kajannes (2003.) on tulkinnut Lassi Nummen varhaislyriikkaa kognitiivisesta näkökulmasta. Katriina Kajannes sekä Leena Kirstinä ovat myös koonneet näkökulmia kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen teoksessa Kognitiivinen kirjallisuudentutkimus (2000). Timo Tolska mainittakoon innovatiivisena tutkijana, joka on erikoistunut tarkastelemaan Jerome Brunerin narratiivikäsitystä kattavasti väitöskirjassaan Kertova mieli – Jerome Brunerin narratiivikäsitys (2002). Vaikka Suomessa kognitiivinen kirjallisuudentutkimus ei ole saanut erityistä nostetta, on sen sovellutusmahdollisuuksia kirjallisuudentutkimukseen pohtineet ympäri maailmaa muun muassa Alan Palmer (2003), Jerome Bruner (1986), Patrick Colm Hogan (2003), Peter Stockwell (2002) sekä Lisa Zunshine (2006, 2008, 2015), Mark Turner (1996), David Duff (2014), Monika Fludernik (1996, 2010) ja David Herman (2002, 2007) lukuisten muiden tutkijoiden lisäksi.
Tutkimukseni paikantuu näin kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen alueelle ja tutkielmassa painottuu kirjallisuuden kognitiivinen luonne. Vaikka Fludernikin alun perin
lanseeraama kognitiivinen narratologia on Mäkelää lainaten (2011: 25) yksi ”‒ ‒ jälkiklassisen narratologian keskeisimmistä paradigmoista ‒ ‒”, on siihen suhtauduttava myös kriittisesti. Kognitiivisen narratologian teoriat eivät ole täysin aukottomia, mutta erityisiä siinä mielessä, että ”‒ ‒ yksittäisten tulkintojen kohtaamispaikkaa etsitäänkin ideologisen tai sosiohistoriallisen kontekstin sijasta tajunnankuvauksen rakenteiden ja niiden ehdollistamien mieleen ja kokemukseen liittyvien teemojen vuorovaikutuksesta.”
(emt. 25). Tarkastelen seuraavaksi Monika Fludernikin käsitystä kertomuksesta. Hänen lähtökohtanaan on erityinen näkemys kertomuksen prototyyppisestä luonteesta, mikä on johtanut ajatukseen kertomuksesta ihmisen elämään kuuluvana, inhimillisen käyttäytymisen muotona.
2.2. Luonnollinen narratologia ja kerronnallistamisen prosessi
Yksinkertaisesti aseteltuna Fludernikin luonnollisen narratologian teorian voi tiivistää seuraavasti: Kerronnallisuus on hänen mukaansa luonnollinen muoto ja osa ihmisen käyttäytymistä. Toisin muotoiltuna kerronnallisuus on välttämätön keinovara merkityksen siirtymiselle. Kertomus syntyy siten kerronnallistavan ajattelun tuotoksena. Kertomuksessa ja kerronnan aktissa inhimillinen kokemus välittyy, joten kerronnallisuudesta tulee välittynyttä kokemuksellisuutta. Huomaa, että Fludernikin käsitteet ovat pikemminkin dynaamista vuorovaikutuksellista ajattelun liikettä toisiinsa nähden, verrattaen esimerkiksi perinteisen narratologian käsityksiin jokseenkin paikallaanpysyvistä käsityksistä kuten tarina, kerronta ja juoni. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi teorian keskeisiin lähtökohtiin:
luonnollisuuteen ja prototyyppisyyteen.
Fludernikin kehittelemän luonnollisen narratologian käsitteen luonnollinen kumpuaa siitä, että jokin vieras asia pyritään luonnollistamaan itselle helpommin ymmärrettäväksi erilaisten kognitiivisten parametrien ja prosessien avulla. Käsite luonnollinen on peräisin
kognitiivisesta kielitieteestä, protyyppiteoriasta sekä kehysteoriasta6. (Fludernik 1996: 17‒
19.) Luonnollinen kielitiede on kognitiivisen kielitieteen osa-alue, jossa kielellisiä muotoja ja funktioita lähestytään luonnollisuuden näkökulmasta. Fludernikin mukaan (1996: 12‒13) tuon osa-alueen tutkimustulokset ovat osin päällekkäisiä prototyyppiteorian kanssa Prototyyppiteoria on kognitiivisessa tieteessä luokitteluun ja kategorisointiin liittyvä teoria, jonka alun perin kehitti psykologi Eleanor Rosch (1938‒).7 Hän todisti alun perin prototyyppisten efektien olemassaolon. Prototyyppiset efektit perustuvat paremmuuteen perustuvaan luokitteluun ‒ eli esimerkiksi lintu-luokkaan kuuluvat jotkin linnut ovat parempia esimerkkejä linnuista, kuin jotkin toiset. Parhaat esimerkit linnuista ovat näin ollen tietynlaisia prototyyppejä. Prototyyppi on siis mielessä olevan esityksen tulkintaa (engl.
representation interpretation). Kategoriat on esitetty mielessä prototyyppien, eli parhaiden esimerkkien, avulla. Kategorian jäsenyys määrittyy muille entiteeteille niiden samankaltaisuuteen perusteella eli kun niitä verrataan prototyyppiin. (Lakoff 1987: 63‒64.) Eleanor Roschin alkuperäinen määrittely prototyyppisistä efekteistä korostaa liikaa luokitteluun liittyvää yksiselitteistä paremmuutta esimerkiksi Lakoffin (1987: 64) näkökulman mukaan, kun tosiasiassa ilmiön taustavaikuttimina toimivat hyvin olennaisesti myös muut kognitiiviset tekijät paremmuusluokituksen ohella. Ajatus prototyyppisyydestä Fludernikin teoriassa on kuitenkin hyvin olennainen: sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä käytännössä sitä, että prototyypit ovat hahmoja tai malleja, ideoita, joita vasten käsityksiä muodostetaan. Luonnollistaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa prototyypin, eräänlaisen hahmon vastinparina eli kun ihminen kohtaa hänelle jonkin vieraan tai uuden asian, hän vertaa sitä aikaisempaan hahmoon tuosta ideasta. Jo Jonatchan Culler käsitteli luonnollistamista teoksessaan Structuralist Poetics (1975) ja hänen ajatuksiinsa myös Fludernik on nojannut kehitellessään kognitiivisen narratologian teoriaa.
Monika Fludernikin lähtökohtana on siis oletus kertomusten prototyyppisestä luonteesta:
kertomus kumpuaa arkipäivän tilanteista, jäsentää syy-seuraussuhteita ja asiantiloja sekä eheyttää inhimillistä kokemusta (Fludernik 2010: 24; Fludernik 1996: 10). Fludernik selvittää, että narratiiviset tekstit luetaan yleisiä kognitiivisia kehyksiä vasten. Kehykset eli
6 Schank & Abelsonin (1997) kehysteoria (frame theory) pyrkii selittämään tosielämän käsittämistä ja ymmärtämistä kognitiivisesti eräänlaisten holististen tilanneskeemojen avulla. Skeemat ovat luonteeltaan protyyppisiä. (Fludernik 1996: 13).
7 Tutustu lisää prototyyppiteoriaan esim. Eleanor Rosch & Lloyd, Barbara B. 1978: Cognition and categorization. New York, Wiley.
skriptit tai skeemat, ovat luonteeltaan prototyyppisiä ja ne johtavat yleensä metonymioiden ja metaforien lisääntymiseen. (Fludernik 1996: 13.)
Luonnollisen narratologian malli toimii yksinkertaisesti kuvailtuna näin: kertomuksen sekä kerronnallistavan vastaanoton välillä on eri tasoja, jotka osaltaan myös nojautuvat kognitiivisiin parametreihin. Nämä neljä viestinnän tasoa jaetaan Fludernikin mukaan kuviossa 1 esitettyihin kategorioihin.
Kuvio 1. (Fludernik 1996: 43‒46.)
Kerronnallisuus muodostuu eri tasojen kautta eli siis käytännössä eri skeemojen yhteistoiminnan tuloksena. Fludernik määrittää kertomuksen tarkoitukseksi inhimillisen tajunnan kuvaamisen ja ottamalla käyttöön kokemuksellisuuden käsitteen hän pyrkiikin kuvaamaan tarinankerronnan päämäärää ja tarkoitusta prosessina, johon edellä esitellyt tekijät vaikuttavat. (Fludernik 2010: 19‒20.) Kertomukseen kuuluu siis kokemuksellisuus, sen esittäminen sekä tarinan idea. Kerronnallistamisessa eli tekstin kerronnallistavassa vastaanotossa lukija kerronnallistaa tekstin tulkitsemalla sen kertomukseksi hyödyntämällä noita neljää kerronnallisen viestinnän tasoa, jotka nojaavat kognitiivisin parametreihin.
Kerronnallisuus määritellään Fludernikin mukaan lukijan tekstiin liittämäksi piirteeksi, sillä lukija kerronnallistaa tekstin tulkitsemalla tekstin alun perinkin kertomukseksi.
Kerronnallisuudesta tulee siten välittynyttä kokemuksellisuutta. Klassinen narratologiahan määrittää pikemminkin kerronnan käsitteen suhteessa tarinaan ja juoneen, toisin kuin Fludernikin mallissa. Kerronta on Fludernikilla pikemminkin käyttäytymisen tai tietoisuuden tuloksen akti ja kertomus mielessä konstruoitunut ajattelun muoto.
Kerronnallistaminen on ihmisen ajattelulle ominaista ja näin kertomus on ihmisen yksi luonnollinen tapa hahmottaa maailmaa. (Fludernik 2010: 18‒24.) Narratiivisuus on myös
•perustason skeemoihin, kuten lukijoiden todellisiin käsityksiin siitä, mistä esimerkiksi toiminta, kehityskulut ja tavoitteet koostuvat
A
•skeemoihin, joissa kerronnallinen materiaali määrittyy erilaisten näkökulmien, toiminnan, kertomisen, kokemisen, näkemisen JA reflektoinnin kehysten kautta
B
•lajityypillisiin ja historiallisiin kehyksiin, kuten satiiriin tai draamallisen monologin skeemoihin sekä
C
•siihen kerronnallistamisen tasoon, joka hyödyntää kolmea edeltävää tasoa muodostaakseen kertomuksen.
D
hänen mukaansa kaiken tekstin ja genrejen perimmäinen luonne, joka muodostuu oikeastaan inhimillisessä kokemuksessa (Fludernik 1996: 19).
Tutkielmassa metafora ja lajikehys on asetettu tulkintaa ohjaaviksi skeemoiksi.
Lajikehyksen voi katsoa kuuluvaksi Fludernikin määrittelemän viestinnän tasolle C.
Metafora asettuu skeemana Fludernikin tasolle D, sillä se on kerronnallistava taso eli ajattelun toiminto, joka muodostaa kertomuksen hyödyntämällä aikaisempia tasoja A, B ja C. Vaikka metafora voi olla kielen ilmaus, on se samalla myös ajattelun ominaisuus, joka määrittää kerronnallisuutta. Kerronnallisuus muodostuu viime kädessä noiden kaikkien tasojen yhteistoiminnan tuloksena.
Fludernik erottaa vielä viisi kognitiivista kehystä, jotka liittyvät inhimilliseen kokemiseen.
Kehykset on hyvä pyrkiä ymmärtämään, sillä nojaudun myös näihin käsityksiin Satunnaista tulkitessa tutkielman aikana. Kehyksiä ovat: TOIMINTA, KERTOMINEN, KOKEMINEN, NÄKEMINEN JA REFLEKTOINTI. Näiden kehyksien avulla Fludernik pyrkii selvittämään kertomuksen kognitiivista moninaisuutta ja käyttää kognitiivisia kehyksiä kerronnallisen viestinnän muotojen määrittelemiseen varsinkin luonnollisen kertomuksen tarkastelussa.
TOIMINNAN kehykseen voi kuulua esimerkiksi ei-kokemukselliset kertomukset.
KERTOMISEN kehyksessä korostuu tarinankerronnan tutunomaisuus, muoto sekä kokemuksellisuuden kertominen. KOKEMINEN on taas kertomuksen kokemuksellisuuden ydin, jossa kokemuksellisuus ja ihmisen tapa kokea asioita ovat keskiössä. NÄKEMINEN- kehystä voi tarkastella todistajakertomuksien idean puitteissa: ihmiset havainnoivat maailmaa kokemalla maailmaa ikään kuin eräänlaisessa ”todistajakehyksessä”.
REFLEKTOINTI taas on kokemuksen mentaalista arviointia, kerronnallista kommentointia.
Fludernik on tarkastellut näitä kertomuksen viittä perustyyppiä historiallisessa kehityksessä ja toteaa, että näkemisen skeema on ollut näistä viidestä kehyksistä marginaalisin. (Fludernik 2010: 20‒22.) Vaikka Fludernik hyödyntää näitä kehyksiä kerronnallisen viestinnän muotojen määrittelemiseen, ei tule unohtaa, että nuo kehykset ovat samaan aikaan itseasiassa inhimillisen ajattelun ja toiminnan kehyksiä.
Palataan vielä siihen ajatukseen, että kertomus on Fludernikin mukaan luonteeltaan prototyyppinen. Ajatuksen taustalla on siis sellainen idea, että kertomus on ihmisen ajattelun inhimillinen muoto, jossa kertomuksesta on tullut prototyyppinen hahmo ja jota vasten tarkastelemme uusia, luonnottomaltakin tuntuvia kertomuksia. Luonnottomuudet pyrimme
kerronnallistamisen prosessissa luonnollistamaan inhimillisessä kokemuksessamme niin, että saisimme kertomuksesta tai toisin ilmaisten välittyneestä kokemuksesta selkoa.
Luonnollistaminen tapahtuu samaan tapaan kuin ihmisen tiedonmuodostuksen prosessi kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tämä tärkeä seikka jää havaitsematta niiltä, jotka eivät tunne laajemmin kognitiotieteen tutkimusta. Koska teorialla on niin kognitiivinen perusta, luonnollistamisen käsitteeseen liittyvien erilaisten virheellisten konnotaatioiden vuoksi ilmiötä voisi kuvata pikemminkin täsmällisemmin eräänlaiseksi ihmiselle ominaiseksi tavaksi rakentaa tietoa ja tämä tapahtuu eheytymisen kokemuksen aikaansaamiseksi.
Fludernikin luonnollinen narratologia onkin toiminut muutosvoimana sellaiselle keskustelulle, jonka painopiste on siirtymässä luonnollisesta kertomuksesta kohti luonnotonta. Mikäli kertomus on ihmisen luonnollinen tapa hahmottaa maailmaa, mikä katsotaan sitten epäluonnolliseksi? Tällaiset ajatukset ovat mietityttäneet myös muita ‒ aihetta on pohdittu niin kansainvälisissä kuin kotimaisissakin yhteyksissä.8 Aion tutkimuksessani tarttua tähän ideaan ja palaankin tutkielmani lopussa selventämään tätä luonnottomasta luonnolliseen -ajatuksen taustalla olevaa ilmiötä. Usealta kriittisen väittämän esittäjältä jää tämän lisäksi huomaamatta Fludernikin teorian keskeiset aspektit, jotka vaikuttavat kirjallisuuden tulkintaan. Hänen mallinsa onnistuu nimittäin huomioimaan samanaikaisesti sen,
a) että kirjallinen teos on lukuisten kognitiivisten prosessien ja inhimillisen kokijan tietoisuudessa kehittynyt konstruktio tietyssä historiallisessa kontekstissa, johon vaikuttavat tekijän omat henkilökohtaiset käsitykset sekä tietyn historiallisen kontekstin vallitsevat käsitykset niin elämästä, kertomuksesta kuin kirjallisuudesta ylipäätänsäkin sekä sen, b) että kirjallisen teoksen vastaanottaja tulkitsee teosta oman tietoisuutensa nojalla, jonka
muotoutumiseen vaikuttavat samalla sekä henkilökohtaiset, että tietyn historiallisen kontekstin vallitsevat aikalaiskäsitykset elämästä, kertomuksesta ja kirjallisuudesta yleisesti.
Fludernikin kognitiivisen narratologian keskeisin anti kiteytyy hyvin esittämääni kysymykseen: Onko tarpeen edes yrittää muodostaa tiukkaa prototyyppistä kehystä kertomukselle, mikäli ihmisen käsitykset maailmasta ovat jatkuvassa muutoksessa ja luonteeltaan itseään uudistava? Tilanne voi johtaa kirjallisuuden uudelleenmäärittelyyn, sillä jo nyt lisääntyvä käsitys ihmisen tietoisuudesta ja sen moniulotteisuudesta määrittää kertomuksen tutkimusta aivan uudella tavalla. Kertomuksesta inhimillisen kokemuksen
8 Ks. esim. Hägg 2005; Hatavara ym. (toim.) 2010; Mäkelä 2006a, 2006b, 2009, 2011; Tammi 2006/2009, 2008/2010. Myös esimerkiksi Alber ym. 2010 ovat kehitelleet luonnotonta narratologiaa eteenpäin.
eheyttäjänä on siirrytty sellaiseen tilanteeseen, jossa pohditaankin oikeastaan ihmisen ja todellisuuden välistä suhdetta sekä ihmisen tietoisuutta, kognitiota. Mikä on käsityksemme todellisuudesta? Miten käsitämme todellisuutta? Mitkä ovat tietoisuutemme rajat? Ja ehkä mikä tärkeintä: miten kertomuksen tutkiminen voisi auttaa meitä saavuttamaan innovatiivisia tutkimustuloksia ihmisen kognitiosta?
2.3. Kirjallisuuden genreistä ja genreen liittyvistä käsitteistä
Kirjallisuuden laji- tai toisin sanottuna genretutkimuksen tehtävänä on selvittää yleisesti kirjallisuuteen liittyviä lajikysymyksiä. Kirjallisuuden lajin voi kuvailla lyhyesti niin, että kirjallisia teoksia luokitellaan jonkin yhteisen valitun piirteen perusteella. Kirjallisuus on perinteisesti luokiteltu Aristoteleen varhaisimpiin käsityksiin9 nojaten kolmeen lajityyppiin:
lyriikkaan, proosaan ja draamaan, mutta kirjallisuuden sekä yleisten tietorakenteiden kehitys on edellyttänyt lajikäsitysten uudistamista, muokkaamista ja haastamista. Länsimainen teoreettinen keskustelu siis kirjallisten teosten luokittelusta ja lajittelusta jatkuu yhä edelleen niin, että ajan vallitsevat filosofiset ja esteettiset käsitykset niihin vaikuttavat. (Brax 2008:
120).
Skotlantilaisen kirjallisuudentutkijan Alastair Fowlerin lajiteoreettinen tutkimus Kinds of Literature (1982) on kirjallisuudenalalla genretutkimuksen perusteos. Alastair Fowlerin mukaan laji eli genre on yleiskäsite, jonka sisään menevät kaikki muut luokat. Fowlerin mukaan jokainen kirjallinen työ kuuluu ainakin yhteen genreen ja jokainen kirjallinen teos myöskin muuttaa genreä, johon se sijoittuu. Genren perimmäisenä luonteena onkin Fowlerin mukaan muutoksenalaisuus.10 Fowler ei siis pidä kirjallisuuden lajia kiinteänä luokkana, vaan pikemminkin tyyppinä, joka on jatkuvan muutoksen alainen ja on enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavien teosten perhe. Huomautan jälleen, että myös Fludernik korosti oman teoriansa dynaamista liikettä. Fowler juontaa ajatuksensa Ludwig Wittgensteinin (1889‒1951) perheyhtäläisyyden ideasta. Samankaltaisuus on siis
9 Aristoteles käsitteli antiikin ajan näytelmiä sekä tragediaa ja epiikkaa Runousopissaan (330‒320 eaa.).
10 Ks. lisää genren tavoista muuttua Fowler 1983: 149‒190.
kirjallisuuden lajeille ominaista, mutta toisaalta mikään yksittäinen piirre ei ole siinä toista keskeisemmässä asemassa. Lajirepertertoaarin (engl. generic repertoire) käsitetteellä hän kuvaa sitä piirteiden joukkiota, joilla tiettyyn lajiin kuuluvat teokset voivat muistuttaa toisiaan. (Fowler 1983: 55.)
Kirjallisen teoksen sijoittaminen genreen ei ole yksiselitteistä runsaiden muuttujien vuoksi ja siksi en tässä tutkielmassa näe tarpeelliseksi sijoittaa Satunnainen romaania yhteen ainoaan tiukkaan lajimääritelmään – tarkoituksenani kun ei ole tehdä tyhjentävää analyysiä tietystä kirjallisuudenlajista. Ilmiön vaikeutta kuvaa parhaiten tässä tapauksessa Michael Sindling (2016: 310). Hänen mukaansa kognitiivinen perspektiivi genreen on sellainen, että kategoriana genrellä on itsessään prototyyppinen rakenne. Kategorian sisällä tapahtuu jatkuvaa elämistä eli muutoksia samoin, kuten Fowler (1983: 149‒190) on todennut. Genre on kuitenkin hyvä todiste siitä, miten kognitiiviset näkökulmat hyödyntävät luokittelua koskevaa tutkimusta. Kyseessä on siis tutkimus siitä, miten ihmiset luokittelevat tekstit ja miten ihmisen tiedolliset rakenteet toimivat luokittelussa. Genrekeskeisyys itsessään implikoi laajaa tiedollista kykyä tunnistaa ja luokitella asioita. (Sindling 2016: 305, 310.) Tässä tutkimuksessa aion pohtia Satunnainen-romaanin todellisuuskäsitystä kerronnallistamisen prosesseissa niin, että kiinnitän huomiota tekstin itsensä ohjaamiin lajitulkintoihin tarkastelemalla tyypillisiä genretulkintaa ohjaavia tekijöitä kognitiivisena karttana, jota vasten lukija muodostaa tulkinnan kirjallisesta teoksesta. Käsittelen aihetta pikemminkin kuvailevasti ja hyödyntäen Alastair Fowlerin lajinäkemykseen liittyviä käsitteitä HISTORIALLINEN LAJI, ALALAJI, TYYLILAJI, MUOTO JA RAKENNETYYPPI, joita tarkennan seuraavaksi.
Genre on siis Fowlerin mukaan yläkäsite, joka jakautuu tarkemmin HISTORIALLISEN LAJIIN
(eng. historical genre eli kind), ALALAJIIN (eng. subgenre), TYYLILAJIIN (eng. mode),
MUOTOON (eng. kind) ja RAKENNETYYPPIIN (eng. constructional type). Termi kind tarkoittaa Fowlerin käsityksen mukaan samaa kuin historiallinen laji. HISTORIALLINEN LAJI eli kind on formaatti, jonka kautta genre toteutuu. Historiallisen lajin ilmaisimina on kiinnitettävä huomiota esittämisen MUOTOON (esim. narrative, dramatic, discourse), teoksen kokoon ja rakenteeseen, henkilöhahmojen ominaisuuksiin, metriseen rakenteeseen, aihepiiriin, arvoihin ja lukijan tehtäviin (vrt. salapoliisikertomus), kerronnallisiin mittasuhteisiin (esim.
pikareskiromaanin episodimaisuus) ja sisäkkäisten kertomusten yleisyyteen (esim.
tieteiskertomus tai romanssi). (Fowler 1985: 56‒74.)
ALALAJILLA eli subgenrellä on sama muoto, kuin historiallisella lajilla, mutta se lisää ainakin yhden sisällöllisen piirteen siihen lajin valikoimaan, johon se on yhteydessä (Fowler 1985:
56). Esimerkiksi kovaksi keitettyä dekkaria voidaan pitää dekkarin alalajina, koska se lisää jonkin sisällöllisen piirteen lajin valikoimaan (esim. yhteiskunnallinen korruptio), säilyttäen kuitenkin muodon eli salapoliisikertomuksen ennallaan. TYYLILAJI eli moodi on vastaavasti valikoima tai abstraktio historiallisesta lajista. Sillä on muutamia historiallisen lajin ulkoisia tuntomerkkejä, jos ollenkaan. Tyylilajissa on vähemmän piirteitä, kun taas esimerkiksi subgenressä eli alalajissa niitä on enemmän. Hyödynnän tutkielmassani myös käsitettä
POSTMODERNI11, joka voidaan yhtä lailla käsittää Fowlerin jaottelun mukaan tyylilajiin (mode) ja jopa muotoon (kind) kuuluvaksi, kirjallisuutta kuvailevaksi käsitteeksi. Käytän tutkielmassani käsitettä POSTMODERNI siinä merkityksessä, että sillä viitataan modernismin jalanjäljissä jatkuvaan kirjallisuuden muoto- ja tyyliperinteeseen, joka on vakiinnuttanut asemansa tietynlaisena kirjoitusmallina ja jota leimaa postmodernistiselle kirjallisuudelle ominaiset piirteet. Käytän käsitettä tutkielmassa tekstianalyysin tukena ja välineenä kuvailemaan Satunnaisen postmodernistisia piirteitä sijoittaessani teoksen kirjallisuuden lajiin. Folwer painottaakin kirjallisuuden tulkinnassa monogenesistä, eli ajatusta siitä, että jokaisella lajilla on yksi alkuperä tai ”keksijä” ja ne käsitykset kehittyvät edelleen evoluution kaltaisessa muutosprosessissa. Postmodernin käsite voidaan katsoa kehittyneen vastaavassa historiallisessa muutosprosessissa ja on samalla monogenesis-ilmiöstä oivallinen esimerkki.
Historiallisen lajin, alalajin, tyylilajin ja muodon lisäksi Fowler määrittelee viimeisimpänä rakennetyyppi-käsitteen. RAKENNETYYPILLÄ Fowler viittaa teoksen teknisen muodon piirteisiin. Folwerin mukaan (1985: 54‒56) sama rakennetyyppi voi myös esiintyä esimerkiksi useamman lajin yhteydessä eikä sitä tule pitää varsinaisena lajina ollenkaan.
Rakennetyypillä tarkoitetaan siis sitä, miten esimerkiksi kehyskertomukset tai liitteet järjestäytyvät teoksessa. Fowler kuvaa lajimääritelmiä yleisesti niin, että ne voivat olla inklusiivisia (sisällyttäviä) tai eksklusiivisia (poissulkevia) tai näiden kahden tyypin
11 Alun alkaen postmodernismi on aatesuuntaus, joka kehittyi vastareaktioksi modernismin aikakaudelle.
Postmoderni on siis taiteen ja filosofian käsite, jolla on viitattu yleensä modernismin jälkeiseen aikakauteen tai tyyliin. (McHale 1996: 5; Zima 2010: 195.) Postmodernismi ja postmoderni merkitsevät kuitenkin hieman eri asioita. Postmodernismi on pikemminkin tiettynä historiallisena ajankohtana vallitseva aatesuuntaus, kun taas postmoderni on termi, joka kuvaa postmodernismin ajan hengessä jatkuvaa muoto- ja tyyliperinnettä.
Postmodernismi on näin vakiinnuttanut asemansa ekrituurina ‒ kirjallisuusmallina, jonka perinnettä jatkaa merkittävä määrä kirjoittajia tiettynä ajanjaksona. (Lodge 1977: 221) Postmodernismi jatkuu siis tavallaan yhä kirjallisuuden muoto- ja tyyliperinteessä, vaikka postmodernin käsitettä käytettiin nykyisessä merkityksessään ensimmäisen kerran Pohjois-Amerikan kirjallisuuskeskusteluissa jo vuosina 1959 ja 1960. (Zima 2010: 8.)
