Kerronnan jäsentyminen: katse fokalisaatioon

Kuvio 3.

Kuviossa 3. on esitetty Satunnaisen kerrontarakenteen järjestäytyminen analyysin tueksi.

Tarina etenee ylimpänä kuviossa merkatun Alhambra-palkin kohdalta oikealle, palaten

ALHAMBRA

ALKU (Astrid, Magnus, Michael, Eve)

ALHAMBRA

KESKIKOHTA (Astrid, Magnus,

Michael, Eve) ALHAMBRA

LOPPU (Astrid, Magnus, Michael, Eve)

ALHAMBRA

lopulta alkuun, kuten kuvio havainnollistaa. Kertomus on järjestetty Satunnaisessa luvuittain alkuun, keskikohtaan ja loppuun ja varsinaisen tarinalinjan (eli alku-keskikohta-loppu-asetelman) vierelle on kehitetty toinen, varsinaisesta tarinalinjasta poikkeava linja, joka on merkitty kuvioon nimityksellä ”Alhambra”. Selkeyden vuoksi aloitan kuvauksella varsinaisesta tarinalinjasta eli alusta, keskikohdasta ja lopusta.

Juonellisesti Satunnaisen tapahtumat etenevät perinteisen draaman kaaren mukaisesti varsinaisessa tarinalinjassa (kuvio 3. ALKU, KESKIKOHTA ja LOPPU). Alussa satunnainen kulkija, Amber, saapuu keskiluokkaisen Smartin uusioperheen loma-asunnolle ja jää päivälliselle. Jo tässä vaiheessa tarinan peruskonflikti alkaa kehittyä, kun kukin henkilöhahmo tekee tuttavuutta vuorollaan mysteeriomaisen Amberin kanssa. Alkuasetelma esittelee lähtökohdat, kun vastaavasti tarinan keskikohdassa tapahtumat alkavat kärjistyä etenevästi. Amber toimii muutosvoimana perheenjäsenien elämässä ravistelemalla kutakin henkilöhahmoa omalla erityislaatuisella tavallaan tarinan keskikohdassa. Kertomuksen päätteeksi perheen äiti Eve häätää Amberin perheen loma-asunnolta ja perhe palaa takaisin varsinaiseen kotiinsa, joka on tyhjennetty kaikista huonekaluista lukuun ottamatta puhelinvastaajaa. Seuraavasta esimerkistä havainnollistuu kirjailijan tietoisuus draaman kaaresta ja tapahtumien kehittymisestä: tarina palaa alkuun, sillä Eve lähtee Amerikkaan ja päätyy satunnaiseksi kulkijaksi jonkun ventovieraan taloon samaan tapaan, kuten Amber päätyi Smartin perheeseen. Voisi siis ajatella niin, että tarinan loppu palaa alkuun ja muodistaa näin jatkuvan kehän – kertomuksen lukemista on nimittäin mahdollista jatkaa alusta loppuun ikuisesti jatkuvana kehänä.

Varsinaisen juonikuvion tapahtumat kerrotaan vuoron perään Smartin perheen jokaisen jäsenen näkökulmasta samassa toistuvassa järjestyksessä. Olen asettanut nämä näkökulmat kuvioon 3 näkyville. Ensin tapahtumat esitetään Astridin näkökulmasta, seuraavaksi Magnuksen, sitten Michaelin ja viimeiseksi Even näkökulmasta. Tapahtumat esitetään tarinassa henkilöhahmojen tietoisuuden kautta, jota seuraava esimerkki havainnollistaa:

Astrid haukottelee. On nälkä. Itse asiassa sudennälkä. Vaikka hän suostuisikin syömään jotakin tässä epähygieenisessä läävässä, aamiaiseen tai vastaavaan on kirjaimellisesti vielä monta tuntia aikaa. Hän voisi käydä uudelleen nukkumaan. Tyypillistä kohtalon ivaa: hän on aivan virkeä. Ulkona on nyt täysin valoisaa, ja hän voi nähdä kilometrien päähän. Paitsi ettei ole mitään näkemistä – vain puita ja peltoja ja sen sellaista. 5:16, sanoo ala-arvoinen kelloradio. Astrid on pirteä kuin peipponen. Hän voisi nousta ja mennä videoimaan vandalismia. Se täytyy ehdottomasti tehdä tänään. Hän päättää käydä ravintolassa ja kysyä intialaiselta mieheltä, sopiiko se. Tai ehkä hän vain videoi sen mitään kysymättä – siltä varalta että mies sanookin ei. Jos hän menisi nyt heti, paikalla ei olisi ketään ja hän voisi tehdä sen

noin vain. Jos joku sattuisi olemaan hereillä ja liikkeellä tähän aikaan aamusta (ei kukaan ole, kilometrien säteellä ei takuulla ole valveilla ketään muuta kuin Astrid, mutta jos olisi, oletetaan että olisi), hän ajattelisi vain: oho, kappas, tuolla kaksitoistavuotias tyttö leikkii digivideokameransa kanssa. (S: 18‒19.)

Henkilöhahmojen kohdalla on kyse siis fokalisaatiosta eli kerronnan perspektiivistä. Kuka tapahtumat sitten esittää? Fokalisaatio on pikemminkin kerronnan näkökulma ja kysymällä kysymyksen ”kuka esittää”, pääsen pohtimaan, onko kyse sisäisestä vai ulkoisesta fokalisaatiosta.

Kysymyksessä oleva kertoja näyttäisi pääsevän käsiksi suoraan Astridin sisäiseen tietoisuuteen ja ajatuksiin: hän pystyy esimerkiksi näkemään Astridin mielen sisäiset liikkeet, jotka koskevat päivän suunnitelmaa. Näkökulma on toisaalta ulkoinen, sillä kertoja pystyy näkemään ja tarkkailemaan Astridia myös ikään kuin ulkopuolelta:

Nyt ei jaksa. Astrid käännähtää ala-arvoisella vuoteellaan. Ala-arvoinen vuode natisee äänekkäästi. Natinan jälkeen hän kuulee hiljaisuuden muualta talosta. Kaikki nukkuvat.

Kukaan ei tiedä että hän on hereillä. (S: 20.)

Kertoja tuntuu ulkopuoliselta ja näin ollen kaikkitietävältä, mutta toisaalta kertoja ei ole kunkin henkilöhahmon kohdalla sama. Jos kertoja olisi sama, lukijalle ei tarvitsisi esittää samoja tarinan tapahtumia erityisen toistuvan kaavan avulla, jossa samaa tarinaa kerrotaan jokaisen neljän päähenkilön perspektiivistä käsin. Kerronta jää osin puutteelliseksi, aukkoiseksi ja täydentyy nimittäin tapahtumien edetessä. Tämän seikan vuoksi kertoja ei voi olla kaikkitietävä, vaan kunkin henkilöhahmon kohdalla eri.

En pysty myöskään asettamaan tätä erityistä kerrontatekniikkaa Genetten jaottelun mukaiseen nollafokalisaatioon tai ulkoiseen fokalisaatioon. Vaikka kerronta vaatii toisinaan

”ulkopuolisen havaitsijan”, ei näkökulma välttämättä ole ulkoinen ja samaistettavaksi täysin ulkoiseen näkökulmaan Genetten tarkoittamassa merkityksessä. Havaintoa vahvistaa vielä se, että tarinan fokalisoijat eivät pääse käsiksi toistensa tietoisuuksiin suoranaisesti, vaan samoin rajoituksin, kuin ihmiset reaalielämässä. Tarkastellaan esimerkiksi kohtausta, joka on fokalisoitu kahdesta eri perspektiivistä käsin. Asetelma tarinan keskikohdassa olevassa kohtauksessa on seuraavanlainen: Amber on rikkonut Astridin kameran ja perheen illastaessa asia tulee ilmi. Ensin tarina fokalisoituu Astridin näkökulmasta Astridin kappaleessa, joka on selkeästi erotettu muiden henkilöhahmojen fokalisoimista kappaleista (S:137‒169). Astrid kokee kohtauksen näin: ”Pöytään laskeutuu hiljaisuus joka jatkuu jatkumistaan, aina vain kunnes Astrid sanoo: Eikä heittänyt. Se vain putosi.” (S: 154), kun

taas Eve asennoituu omassa kappaleessaan (S: 211‒241), omasta näkökulmastaan kameran katoamiseen näin: ”Mutta tyypilliseen astridmaiseen tapaansa Astrid – sen lisäksi että hän raivostutti Eveä asettelemalla ruuat lautaselleen jonkinlaiseen murrosikäiseen psykoottiseen järjestykseen ‒ ‒ ilmoitti että oli >>kadottanut>> lähes tuhannen punnan arvoisen kameransa

>>jonnekin>>.” (S: 213). Henkilöt siis itse fokalisoivat kertomuksen ja kolmannen persoonan käytöstä tulee kerrontatekniikka, joka mahdollistaa sen, että lukija pystyy tarkkailemaan myös henkilöhahmojen ruumiin liikkeitä mielenliikkeiden lisäksi. Lukija asemoituu eräällä tavalla siis näkemisen kehykseen Fludernikin tarkoittamassa mielessä.

Koska reaalimaailmassa on mahdotonta nähdä toisen ihmisen ajatukset, ajatusten välittämiseksi tarvitaan mahdottomuutta eli illuusiota kolmannesta persoonasta. Kolmannen persoonan varassa tapahtuva kertomus on lähtökohtaisesti tosielämäkehyksessä luonnotonta.

Fokalisaatio on välttämätön illuusio kokemuksen välittämiseksi.

Kerrontajärjestys toistuu samanlaisena kaavana tarinan jokaisen pääluvun aikana. Myös muita toistuvia kerrontaan liittyviä rakenteita voi huomata. Kun tarina on alussa, kukin henkilöhahmo aloittaa oman jaksonsa assimiloimalla jotakin sanaan alku. Astrid suhtautuu esimerkiksi alkuun näin: ”niin ja milloin mikäkin täsmälleen alkaa?” (S: 15) kun taas Magnus aloittaa näin: ”tämän alku = kaiken loppu” (s. 50). Michael on sitä vastoin toista mieltä: ”taas uusi alku! Erinomaista.” (S: 76), samalla kun Eve kärsii: ”alku valvotti häntä.

(S: 103) Tarinan keskiosassa ja loppuosassa sama kaava toistuu, mutta kuitenkin niin, että mielleyhtymien luomisen idea säilyy. Keskivaiheilla henkilöhahmot pohtivat nimittäin luvun aluksi keskikohtaa ja saman tekniikan mukaisesti loppuasetelmassa he pohtivat luvun alkaessa loppua.

Kertoja pääsee käsiksi ainutlaatuisella tavalla henkilöiden mieliin esittämällä tietoisuutta fokalisaation, kerronnan perspektiivin avulla. Voisi olettaa, että on kysymyksessä reflektiivinen sisäisen tason fokalisaatio juuri siinä kehyksessä, että on kyse kolmannen persoonan kautta tapahtuvasta reflektiivisestä sisäisestä fokalisaatiosta. Tässä tapauksessa siis kertoja on varsinaisessa tarinalinjassa ulkopuolinen ja tapahtumat fokalisoituvat niin, että ne tapahtumat kerrotaan kolmannessa persoonassa kunkin henkilöhahmon kautta erillisinä jaksoina. Tämä kolmannen persoonan sisäisen tason fokalisaatio kerrontatekniikka koskee teoksessa vain Smartin perheenjäseniä Eveä, Michaelia, Astridia ja Magnusta.

Vastaavasti Amber, tuo satunnainen kulkija, toimii varsinaisessa tarinalinjassa eräänlaisena

toimijana ‒ erilaisessa asemassa, kuin missä varsinaiseen tarinalinjaan kuulumaton ensimmäisen persoonan kertojafokalisoija, Alhambra, astuu kertomukseen.

Varsinaisesta tarinalinjasta voi siis erottaa vielä toisen linjan, joka on kuvioon 3 merkattu Alhambraksi. Alhambra-kappaleet ovat varsinaisesta tarinalinjasta poiketen hyvin lyhyitä ja sisällöltään verrattaen varsin poikkeavia. Kun varsinainen tarinalinja ja draaman kaari muodostuu alku‒keskikohta‒loppu -asetelmasta käsin, Alhambra päätyy kuvailemaan aina omaa syntymähetkeänsä. Asetelma toistuu neljä kertaa säännöllisesti, kuten kuvio 3.

havainnollistaa. Kerronta tapahtuu minämuotoisena, ensimmäisen persoonan näkökulmasta ja jo tässä lukijan mieleen herää runsaasti kysymyksiä siitä, kuka Alhambra on ja mikä on hänen roolinsa tässä kertomuksessa. Hän lopettaa kappaleen näin:

Tervehdys. Minun nimeni on Alhambra sen paikan mukaan, jossa minut pantiin alulle.

Uskokaa minua. Kaikella on tarkoituksensa. Äidiltä: uljuutta ahdingossa; taito käyttää hyväksi salaperäisyyttä; taito saada mitä haluan. Isältä: taito kadota, taito olla olematta. (S: 11.)

Jo tässä korostuu Alhambran mysteeriomainen olemus. Alhambra on siis ensimmäisen persoonan minämuotoinen kertoja, jolloin voidaan myös puhua fokalisaatiosta. Fokalisaatio ilmiönä on helpompi erottaa Alhambran kohdalla, sillä tässä Alhambran tarinalinjassa eli noissa neljässä kappaleessa ei viitata varsinaisesti millään tapaa varsinaiseen päätarinalinjaan. Hän kertoo siis vain itsestään, toistaa syntymätarinaansa erilaisena, vaihdellen aikamuotoja ja erilaisilla skenaarioilla leikitellen (S: 9‒11; 131‒134; 242‒250;

360‒361). Syntymätarina ei nimittäin ole aina sama, vaan pikemminkin jokaisella kerralla vaihtuva hypoteettinen kuvitelma siitä, miten hänen syntymänsä olisi voinut tapahtua.

Kertojana Alhambra on siis huomattavasti epäluotettavampi ja näin ollen kuvitteellisempi, kuin kolmannen persoonan sisäiset henkilöfokalisoijat. Minämuotoisuus erottaa hänet myös kolmannen persoonan fokalisoijista.

Kerronta on Satunnaisessa siis näin mieltäen kaksitasoisesti järjestäytynyt. Varsinaisen tarinalinjan alku‒keskikohta‒loppu -asetelmassa tapahtumista kertovat kolmannen persoonan sisäiset fokalisoijat, kun vastaavasti Alhambra-linjassa tapahtumista kertoo minämuotoinen, ensimmäisen persoonan sisäinen fokalisoija, Alhambra. Alhamba-tarinalinjan sekä varsinaisen Alhamba-tarinalinjan välille lukija osaa itse myöhemmin vetää yhdisteleviä viivoja. Kaksi irrallista tarinalinjaa on nimittäin taidokkaasti nivottu yhteen lukuisten toistuvien merkkien avulla, esimerkiksi nimistöön liittyvien metaforisten yhtäläisyyksien avittamana, joihin itseasiassa palaan metaforia käsiteltäessä vielä

tarkemmin. Kerronta esittää fiktiivisiä hahmoja ja niiden tietoisuutta ja tapaa käsittää todellisuutta siis kerronnan ilmiön, fokalisaation avulla. Fokalisaatiota tarkemmin tarkastellessa pääsemme käsiksi henkilöhahmojen käsityksiin ja kokemuksiin todellisuudesta.