Fiktio? Fiktionaalisuus? Fiktiivisyys?

Fiktio, fiktiivisyys, fiktionaalinen, kuvitteellinen, imaginaarinen ja mielikuvitus ovat käsitteitä, joita kirjallisuudentutkimuksessa voi havaita käytettävän hieman eri merkitysyhteyksissä. Käsitteet ovat osin myös sekoittuneet keskenään ja liukuneet eri tieteenalalta toiseen. Fiktiosta esimerkiksi muodostui vakiintunut englanninkielinen nimitys kaunokirjalliselle proosakertomukselle 1800-luvun kuluessa, mutta fiktion vakiinnuttaminen lajityypillisenä käsitteenä ei ole hävittänyt muita käsitteen merkityksiä.

Fiktio-käsitettä käytetään nimittäin eri yhteyksissä synonyymina epätodelle, abstraktiolle, kirjallisuudelle ja kertomukselle. (Cohn 2006: 21‒22.) Tästä syystä katson tarpeelliseksi tehdä eron fiktion, fiktionaalisuuden ja fiktiivisyyden käsitteiden välille sekä pohtia niiden funktiota tässä tutkielmassa täsmällisemmin.

Nojaan tässä yhteydessä Dorrit Cohnin näkemykseen fiktion määritelmästä. Hän käyttää käsitettä sen erityisessä merkityksessä kaunokirjallisena ei-referentiaalisena kertomuksena.

(Cohn 2006: 22.) Ei-referentiaalisuus tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että ” ‒ ‒fiktiivinen teos luo itse maailman, johon se viittaa, juuri viittaamalla siihen.” (emt. 23‒24). Cohn (2006:

25) jatkaa määrittelemällä fiktion ei-referentiaalisuutta näin:

‒ ‒ puhuttaessa fiktion ei-referentiaalisuudesta ei tarkoiteta sitä, että fiktio ei voi viitata tekstin ulkopuoliseen todelliseen maailmaan, vaan sitä, että sen ei tarvitse viitata siihen. Tämän lisäksi adjektiivi ”ei-referentiaalinen” viittaa siihen, että fiktiota määrittää kaksi toisiinsa läheisesti liittyvää erityispiirrettä: (1) sen tekstin ulkopuolista maailmaa koskevien väitteiden ei tarvitse olla paikkansapitäviä ja (2) se ei viittaa yksinomaa tekstin ulkopuoliseen todelliseen maailmaan.

Näin Cohn tekee näin eron kahden erilaisen kerronnan tavan, kuvitteellisen sekä todellisen välille. Fiktio on siis Dorrit Cohnin mukaillen yksinkertaisesti kuvattuna konventionaalistunut kertomuksen muoto, joka on omaksunut piirteitä sille ominaisesta luonteesta eli ei-referentiaalisuudesta. Tällainen määritelmä ei kuitenkaan poissulje sitä mahdollisuutta, etteikö fiktiossa voisi olla todellisia viittaavuuksia tosielämään ja tämä seikka nostaakin jalustalle seuraavan kysymyksen: miten erottaa historiankirjoitus fiktiosta?

Cohn (2006: 27) perustelee vastauksen kysymykseen näin: ”Toinen tapa muotoilla tämä vastakkainasettelu on todeta, että referentiaaliset kertomukset ovat todistettavissa ja epätäydellisiä, kun taas ei-referentiaaliset kertomukset ovat täydellisiä eikä niitä voida todistaa.” Todistettavuus siis määrittää myös fiktion luokittelua joko referentiaaliseksi tai päinvastoin ei-referentiaaliseksi kertomukseksi.

Myös Fludernik on nojautunut pitkälti Cohnin määritelmään fiktiosta ja käyttänyt sitä apuna määritellessään fiktiivisyyden käsitettä. Fiktionaalisuuden määrittely on osin juuri siksi hankalaa, että kerronnallisuus määrittää Fludernikin teorian mukaan muitakin, kuin fiktionaalisia tekstejä. Fludernikin (1996: 28) mukaan kerronnallisuutta voi olla sekä fiktionaalisissa, sekä ei-fiktionaalisissa teksteissä.²¹ Jotta käsitteellisiltä väärinymmärryksiltä vältytään, hän erottelee ensin kolme aspektia, joita on perinteisesti pohdittu ja tarkennettu fiktionaalisuuden käsitettä määrittäessä. (Fludernik 1996: 29‒31.) Ensin täytyy huomioida juuri Cohnin määritelmän mukainen näkökanta fiktion referentiaalisuudesta ja ei-referentiaalisuudesta. Fiktion määrittely ei-referentiaaliseksi kertomukseksi on muotoutunut kirjallisen luokittelun konventionaalistumisen seurauksena ja fiktionaalisuus käsitteenä tyypillisesti määrittää tätä sepitteellistä kertomuksen muotoa, fiktiota. Toiseksi täytyy erottaa kuvitteellinen, hypoteettinen ideatason kuvitteleminen ja erottaa se todellisuudesta eli faktuaalisesta tiedosta loogisia termejä käyttäen. Näin

21 Fiktionaalisuus ja kerronnallisuus ovat Fludernikin mukaan osin päällekkäisiä, mutta vain jos fiktionaalinen ei ole täysin rajattu ei-historiallisen ja referentiaalisuuden perinteiseen merkitykseen. Referentiaalisuus voi määritellä geneeristä kategorisointia, mutta se ei vaikuta tekstin tai lausunnon kerronnallisuuteen. (Fludernik 1996: 30.)

fiktiivinen ja fiktionaalinen käytännössä merkitsevät eri asioita: kuviteltu ja hypoteettinen ovat fiktiivisiä tai sepitteellisiä asioita, mutta eivät ensisijaisesti fiktionaalisia ‒ nimenomaan fiktiolle kuuluvia ominaisia piirteitä. Erona on siis se, että fiktiivinen määrittää paremminkin ajattelun ominaisuutta, kun taas käsitteenä fiktionaalisuus viittaa fiktiolle ominaiseen kykyyn, sepitteellisyyteen. Viimeisenä täytyy huomioida, se, että fiktiivisyys on valmistettu tai rakennettu mielen konstruktio, mutta jota ei voida verrata historiallisten tai faktuaalisten tosiasioiden kanssa. (Fludernik 1996: 29‒31.) Kaikki kertomukset ovat fiktiivisiä konstruktioita, representaatioita ja eivät voi jäljitellä todellisuutta sanan mimeettisessä merkityksessä (Fludernik 1996: 30).

Käsitteellisen sekoittumisen ja kertauksen vuoksi FIKTIO tarkoittaa siis tässä tutkielmassa erityistä konventionaalistunutta kertomuksen muotoa, joka saa piirteitä sepitteellisyydestä ja ei-referentiaalisuudesta. Fiktio on lajityypillinen käsite. FIKTIONAALISUUS kuvaa käsitteenä yleisesti fiktiolle ominaista luonnetta, kuvitteellisuutta eli fiktiivisyyttä. FIKTIIVISYYDESTÄ

tulee siten pikemminkin ajattelun alue, piirre, muoto tai ominaisuus, johon kuuluu kuvitteellisuutta, mielikuvitusta, toisin ajattelemisen taitoa, mahdottomuutta tai epäloogisuutta ja käytännössä kaikki se ajattelu, jolle ei anneta rationaalisesti rajoja tai muottia, johon asettua. Fiktiivisyys voidaan käytännössä asettaa synonyymiksi mielikuvitukselle, joissakin tapauksissa myös imaginaarisuudelle²². Huomautan tässä kohti, että imaginaarisuudella ja fiktiolla on myös erilaisia toisistaan poikkeavia määritelmiä, jotka täytyy pitää erillään näistä edellä esitellyistä määritelmistä, kuten esimerkiksi Wolfgang Iserin²³ sekä Jacques Lacanin²⁴ käsitykset. Tarvitsen käsitteitä fiktio, fiktionaalisuus ja fiktiivisyys kuvailevina käsitteinä tutkielman varrella jo lähtökohtaisesti siitä syystä, että

22 Imaginaarisuus tarkoitetaan yleiskielessä kuvitteellista yleensä.

23 Wolfgang Iser vastakohtaistaa fiktiivisen todellisesta ja aktuaalisesta ja siitä, mitä hän kutsuu aidoksi kuvitteellisuuseksi (imaginary) ja jonka määrittelyyn hän tarvitsee fiktiivisyyden käsitettä. Hänen kuvauksensa fiktiivisyydestä on epäsuorasti ankkuroitu modaaliseen suhteeseen todellisuuden kanssa: fiktiiville tunnusomaista on materiaalin valinta ja yhdistäminen sekä ”ikään kuin” käytäntö. Ei-kuvitteellinen moodi taas sisältää valikoiman ja usein uudelleenjärjestelyä. Se on ”ikään kuin” -konvention toimintaa, joka erottaa kuvitteellisen ja ei-kuvitteellisen moodin. (Toker 2007: 52.) Ks. lisää Iser 1991: Das Fiktive und das Imaginäre: Perspektiven literarischer Anthropologie. Frankfurk am Main: Suhrkamp.

24 Psykoanalyytikko Jacques Lacanin imaginaarinen viittaa esioidiopaaliseen olotilaan. Ks. lisää esim. Lacan 1988: The seminar of Jacques Lacan. Book 1, Freud’s papers on technique, 1953-1954. Cambridge:

Cambridge U.P. sekä Lacan 1988: The seminar of Jacques Lacan. Book 2, The ego in Freud’s theory and in the technique of psychoanalysis, 1954-1955. Cambridge: Cambridge U.P.

tutkimuksen kohde on fiktiota. Koska tutkimus käsittelee myös ihmisen ajattelua, on hyvä tehdä ero fiktion sekä fiktiivisyyden käsitteiden välille jo heti alkuun.