Luonnollinen narratologia ja kerronnallistamisen prosessi

Yksinkertaisesti aseteltuna Fludernikin luonnollisen narratologian teorian voi tiivistää seuraavasti: Kerronnallisuus on hänen mukaansa luonnollinen muoto ja osa ihmisen käyttäytymistä. Toisin muotoiltuna kerronnallisuus on välttämätön keinovara merkityksen siirtymiselle. Kertomus syntyy siten kerronnallistavan ajattelun tuotoksena. Kertomuksessa ja kerronnan aktissa inhimillinen kokemus välittyy, joten kerronnallisuudesta tulee välittynyttä kokemuksellisuutta. Huomaa, että Fludernikin käsitteet ovat pikemminkin dynaamista vuorovaikutuksellista ajattelun liikettä toisiinsa nähden, verrattaen esimerkiksi perinteisen narratologian käsityksiin jokseenkin paikallaanpysyvistä käsityksistä kuten tarina, kerronta ja juoni. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi teorian keskeisiin lähtökohtiin:

luonnollisuuteen ja prototyyppisyyteen.

Fludernikin kehittelemän luonnollisen narratologian käsitteen luonnollinen kumpuaa siitä, että jokin vieras asia pyritään luonnollistamaan itselle helpommin ymmärrettäväksi erilaisten kognitiivisten parametrien ja prosessien avulla. Käsite luonnollinen on peräisin

kognitiivisesta kielitieteestä, protyyppiteoriasta sekä kehysteoriasta⁶. (Fludernik 1996: 17‒

19.) Luonnollinen kielitiede on kognitiivisen kielitieteen osa-alue, jossa kielellisiä muotoja ja funktioita lähestytään luonnollisuuden näkökulmasta. Fludernikin mukaan (1996: 12‒13) tuon osa-alueen tutkimustulokset ovat osin päällekkäisiä prototyyppiteorian kanssa Prototyyppiteoria on kognitiivisessa tieteessä luokitteluun ja kategorisointiin liittyvä teoria, jonka alun perin kehitti psykologi Eleanor Rosch (1938‒).⁷ Hän todisti alun perin prototyyppisten efektien olemassaolon. Prototyyppiset efektit perustuvat paremmuuteen perustuvaan luokitteluun ‒ eli esimerkiksi lintu-luokkaan kuuluvat jotkin linnut ovat parempia esimerkkejä linnuista, kuin jotkin toiset. Parhaat esimerkit linnuista ovat näin ollen tietynlaisia prototyyppejä. Prototyyppi on siis mielessä olevan esityksen tulkintaa (engl.

representation interpretation). Kategoriat on esitetty mielessä prototyyppien, eli parhaiden esimerkkien, avulla. Kategorian jäsenyys määrittyy muille entiteeteille niiden samankaltaisuuteen perusteella eli kun niitä verrataan prototyyppiin. (Lakoff 1987: 63‒64.) Eleanor Roschin alkuperäinen määrittely prototyyppisistä efekteistä korostaa liikaa luokitteluun liittyvää yksiselitteistä paremmuutta esimerkiksi Lakoffin (1987: 64) näkökulman mukaan, kun tosiasiassa ilmiön taustavaikuttimina toimivat hyvin olennaisesti myös muut kognitiiviset tekijät paremmuusluokituksen ohella. Ajatus prototyyppisyydestä Fludernikin teoriassa on kuitenkin hyvin olennainen: sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä käytännössä sitä, että prototyypit ovat hahmoja tai malleja, ideoita, joita vasten käsityksiä muodostetaan. Luonnollistaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa prototyypin, eräänlaisen hahmon vastinparina eli kun ihminen kohtaa hänelle jonkin vieraan tai uuden asian, hän vertaa sitä aikaisempaan hahmoon tuosta ideasta. Jo Jonatchan Culler käsitteli luonnollistamista teoksessaan Structuralist Poetics (1975) ja hänen ajatuksiinsa myös Fludernik on nojannut kehitellessään kognitiivisen narratologian teoriaa.

Monika Fludernikin lähtökohtana on siis oletus kertomusten prototyyppisestä luonteesta:

kertomus kumpuaa arkipäivän tilanteista, jäsentää syy-seuraussuhteita ja asiantiloja sekä eheyttää inhimillistä kokemusta (Fludernik 2010: 24; Fludernik 1996: 10). Fludernik selvittää, että narratiiviset tekstit luetaan yleisiä kognitiivisia kehyksiä vasten. Kehykset eli

6 Schank & Abelsonin (1997) kehysteoria (frame theory) pyrkii selittämään tosielämän käsittämistä ja ymmärtämistä kognitiivisesti eräänlaisten holististen tilanneskeemojen avulla. Skeemat ovat luonteeltaan protyyppisiä. (Fludernik 1996: 13).

7 Tutustu lisää prototyyppiteoriaan esim. Eleanor Rosch & Lloyd, Barbara B. 1978: Cognition and categorization. New York, Wiley.

skriptit tai skeemat, ovat luonteeltaan prototyyppisiä ja ne johtavat yleensä metonymioiden ja metaforien lisääntymiseen. (Fludernik 1996: 13.)

Luonnollisen narratologian malli toimii yksinkertaisesti kuvailtuna näin: kertomuksen sekä kerronnallistavan vastaanoton välillä on eri tasoja, jotka osaltaan myös nojautuvat kognitiivisiin parametreihin. Nämä neljä viestinnän tasoa jaetaan Fludernikin mukaan kuviossa 1 esitettyihin kategorioihin.

Kuvio 1. (Fludernik 1996: 43‒46.)

Kerronnallisuus muodostuu eri tasojen kautta eli siis käytännössä eri skeemojen yhteistoiminnan tuloksena. Fludernik määrittää kertomuksen tarkoitukseksi inhimillisen tajunnan kuvaamisen ja ottamalla käyttöön kokemuksellisuuden käsitteen hän pyrkiikin kuvaamaan tarinankerronnan päämäärää ja tarkoitusta prosessina, johon edellä esitellyt tekijät vaikuttavat. (Fludernik 2010: 19‒20.) Kertomukseen kuuluu siis kokemuksellisuus, sen esittäminen sekä tarinan idea. Kerronnallistamisessa eli tekstin kerronnallistavassa vastaanotossa lukija kerronnallistaa tekstin tulkitsemalla sen kertomukseksi hyödyntämällä noita neljää kerronnallisen viestinnän tasoa, jotka nojaavat kognitiivisin parametreihin.

Kerronnallisuus määritellään Fludernikin mukaan lukijan tekstiin liittämäksi piirteeksi, sillä lukija kerronnallistaa tekstin tulkitsemalla tekstin alun perinkin kertomukseksi.

Kerronnallisuudesta tulee siten välittynyttä kokemuksellisuutta. Klassinen narratologiahan määrittää pikemminkin kerronnan käsitteen suhteessa tarinaan ja juoneen, toisin kuin Fludernikin mallissa. Kerronta on Fludernikilla pikemminkin käyttäytymisen tai tietoisuuden tuloksen akti ja kertomus mielessä konstruoitunut ajattelun muoto.

Kerronnallistaminen on ihmisen ajattelulle ominaista ja näin kertomus on ihmisen yksi luonnollinen tapa hahmottaa maailmaa. (Fludernik 2010: 18‒24.) Narratiivisuus on myös

•perustason skeemoihin, kuten lukijoiden todellisiin käsityksiin siitä, mistä esimerkiksi toiminta, kehityskulut ja tavoitteet koostuvat

A

•skeemoihin, joissa kerronnallinen materiaali määrittyy erilaisten näkökulmien, toiminnan, kertomisen, kokemisen, näkemisen JA reflektoinnin kehysten kautta

B

•lajityypillisiin ja historiallisiin kehyksiin, kuten satiiriin tai draamallisen monologin skeemoihin sekä

C

•siihen kerronnallistamisen tasoon, joka hyödyntää kolmea edeltävää tasoa muodostaakseen kertomuksen.

D

hänen mukaansa kaiken tekstin ja genrejen perimmäinen luonne, joka muodostuu oikeastaan inhimillisessä kokemuksessa (Fludernik 1996: 19).

Tutkielmassa metafora ja lajikehys on asetettu tulkintaa ohjaaviksi skeemoiksi.

Lajikehyksen voi katsoa kuuluvaksi Fludernikin määrittelemän viestinnän tasolle C.

Metafora asettuu skeemana Fludernikin tasolle D, sillä se on kerronnallistava taso eli ajattelun toiminto, joka muodostaa kertomuksen hyödyntämällä aikaisempia tasoja A, B ja C. Vaikka metafora voi olla kielen ilmaus, on se samalla myös ajattelun ominaisuus, joka määrittää kerronnallisuutta. Kerronnallisuus muodostuu viime kädessä noiden kaikkien tasojen yhteistoiminnan tuloksena.

Fludernik erottaa vielä viisi kognitiivista kehystä, jotka liittyvät inhimilliseen kokemiseen.

Kehykset on hyvä pyrkiä ymmärtämään, sillä nojaudun myös näihin käsityksiin Satunnaista tulkitessa tutkielman aikana. Kehyksiä ovat: TOIMINTA, KERTOMINEN, KOKEMINEN, NÄKEMINEN JA REFLEKTOINTI. Näiden kehyksien avulla Fludernik pyrkii selvittämään kertomuksen kognitiivista moninaisuutta ja käyttää kognitiivisia kehyksiä kerronnallisen viestinnän muotojen määrittelemiseen varsinkin luonnollisen kertomuksen tarkastelussa.

TOIMINNAN kehykseen voi kuulua esimerkiksi ei-kokemukselliset kertomukset.

KERTOMISEN kehyksessä korostuu tarinankerronnan tutunomaisuus, muoto sekä kokemuksellisuuden kertominen. KOKEMINEN on taas kertomuksen kokemuksellisuuden ydin, jossa kokemuksellisuus ja ihmisen tapa kokea asioita ovat keskiössä. NÄKEMINEN -kehystä voi tarkastella todistajakertomuksien idean puitteissa: ihmiset havainnoivat maailmaa kokemalla maailmaa ikään kuin eräänlaisessa ”todistajakehyksessä”.

REFLEKTOINTI taas on kokemuksen mentaalista arviointia, kerronnallista kommentointia.

Fludernik on tarkastellut näitä kertomuksen viittä perustyyppiä historiallisessa kehityksessä ja toteaa, että näkemisen skeema on ollut näistä viidestä kehyksistä marginaalisin. (Fludernik 2010: 20‒22.) Vaikka Fludernik hyödyntää näitä kehyksiä kerronnallisen viestinnän muotojen määrittelemiseen, ei tule unohtaa, että nuo kehykset ovat samaan aikaan itseasiassa inhimillisen ajattelun ja toiminnan kehyksiä.

Palataan vielä siihen ajatukseen, että kertomus on Fludernikin mukaan luonteeltaan prototyyppinen. Ajatuksen taustalla on siis sellainen idea, että kertomus on ihmisen ajattelun inhimillinen muoto, jossa kertomuksesta on tullut prototyyppinen hahmo ja jota vasten tarkastelemme uusia, luonnottomaltakin tuntuvia kertomuksia. Luonnottomuudet pyrimme

kerronnallistamisen prosessissa luonnollistamaan inhimillisessä kokemuksessamme niin, että saisimme kertomuksesta tai toisin ilmaisten välittyneestä kokemuksesta selkoa.

Luonnollistaminen tapahtuu samaan tapaan kuin ihmisen tiedonmuodostuksen prosessi kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tämä tärkeä seikka jää havaitsematta niiltä, jotka eivät tunne laajemmin kognitiotieteen tutkimusta. Koska teorialla on niin kognitiivinen perusta, luonnollistamisen käsitteeseen liittyvien erilaisten virheellisten konnotaatioiden vuoksi ilmiötä voisi kuvata pikemminkin täsmällisemmin eräänlaiseksi ihmiselle ominaiseksi tavaksi rakentaa tietoa ja tämä tapahtuu eheytymisen kokemuksen aikaansaamiseksi.

Fludernikin luonnollinen narratologia onkin toiminut muutosvoimana sellaiselle keskustelulle, jonka painopiste on siirtymässä luonnollisesta kertomuksesta kohti luonnotonta. Mikäli kertomus on ihmisen luonnollinen tapa hahmottaa maailmaa, mikä katsotaan sitten epäluonnolliseksi? Tällaiset ajatukset ovat mietityttäneet myös muita ‒ aihetta on pohdittu niin kansainvälisissä kuin kotimaisissakin yhteyksissä.⁸ Aion tutkimuksessani tarttua tähän ideaan ja palaankin tutkielmani lopussa selventämään tätä luonnottomasta luonnolliseen -ajatuksen taustalla olevaa ilmiötä. Usealta kriittisen väittämän esittäjältä jää tämän lisäksi huomaamatta Fludernikin teorian keskeiset aspektit, jotka vaikuttavat kirjallisuuden tulkintaan. Hänen mallinsa onnistuu nimittäin huomioimaan samanaikaisesti sen,

a) että kirjallinen teos on lukuisten kognitiivisten prosessien ja inhimillisen kokijan tietoisuudessa kehittynyt konstruktio tietyssä historiallisessa kontekstissa, johon vaikuttavat tekijän omat henkilökohtaiset käsitykset sekä tietyn historiallisen kontekstin vallitsevat käsitykset niin elämästä, kertomuksesta kuin kirjallisuudesta ylipäätänsäkin sekä sen, b) että kirjallisen teoksen vastaanottaja tulkitsee teosta oman tietoisuutensa nojalla, jonka

muotoutumiseen vaikuttavat samalla sekä henkilökohtaiset, että tietyn historiallisen kontekstin vallitsevat aikalaiskäsitykset elämästä, kertomuksesta ja kirjallisuudesta yleisesti.

Fludernikin kognitiivisen narratologian keskeisin anti kiteytyy hyvin esittämääni kysymykseen: Onko tarpeen edes yrittää muodostaa tiukkaa prototyyppistä kehystä kertomukselle, mikäli ihmisen käsitykset maailmasta ovat jatkuvassa muutoksessa ja luonteeltaan itseään uudistava? Tilanne voi johtaa kirjallisuuden uudelleenmäärittelyyn, sillä jo nyt lisääntyvä käsitys ihmisen tietoisuudesta ja sen moniulotteisuudesta määrittää kertomuksen tutkimusta aivan uudella tavalla. Kertomuksesta inhimillisen kokemuksen

8 Ks. esim. Hägg 2005; Hatavara ym. (toim.) 2010; Mäkelä 2006a, 2006b, 2009, 2011; Tammi 2006/2009, 2008/2010. Myös esimerkiksi Alber ym. 2010 ovat kehitelleet luonnotonta narratologiaa eteenpäin.

eheyttäjänä on siirrytty sellaiseen tilanteeseen, jossa pohditaankin oikeastaan ihmisen ja todellisuuden välistä suhdetta sekä ihmisen tietoisuutta, kognitiota. Mikä on käsityksemme todellisuudesta? Miten käsitämme todellisuutta? Mitkä ovat tietoisuutemme rajat? Ja ehkä mikä tärkeintä: miten kertomuksen tutkiminen voisi auttaa meitä saavuttamaan innovatiivisia tutkimustuloksia ihmisen kognitiosta?