Pragmatismi ja ympäristöfilosofia näkymä

(1)

PRAGMATISMI JA YMPÄRISTÖFILOSOFIA

1.

Filosofian suhde ympäristöon- gelmiin on yleensä suomalais- ten ammattifilosofien piirissä koettu hankalaksi ja kiusal- liseksi. Akateemikko Georg Henrik von Wright, kulttuuri- kriittisistä keskustelijoistamme ehkä kaikkein vaikutusvaltai- sin ja sanomansa puolesta pai- navin, on jo viiden vuosikym- menen ajan pitänyt vaikeana sovittaa yhteen intellektuaali- sen toimintansa kahta ulottu- vuutta, loogis-analyyttistä filosofiaa ja "pehmeämpää" kult- tuuriesseistiikkaa. Aivan viime vuosina hän on päätynyt ajat- telemaan, että jälkimmäinen- kin on filosofiaa — tosin hyvin erilaista kuin se filosofia, jota hän ammatikseen loogis-ana- lyyttisen perinteen edustajana on harjoittanut.1 Systemaattis- ta esitystä filosofian roolista ym- päristöongelmien selvittelyssä hän ei kuitenkaan ole kirjoitta- nut.

Maamme ensimmäinen ym- päristöfilosofian väitöskirja, Leena Vilkan luonnon itseisarvoja tutkiva teos, ilmestyi 1995,2 mutta se — kuten Vilkan muukaan työ — ei ole saanut suurtakaan huomiota filoso- fien keskuudessa. Puhetta luonnon itseisarvoista pidetään usein tarpeettomana mysti- fiointina, kummallisena me- tafysiikkana, joka kuulostaa enemmän uskonnolta kuin ra- tionaaliselta filosofialta. Sama koskee Henryk Skolimowskin

"ekofilosofiaa", joka sisältää aimo annoksen ihmisiin helposti vetoavaa luontomystiik- kaa ja länsimaisen tieteellisyy- den ihanteen arvostelua,3 pu- humattakaan äskettäin huomiota saaneesta veganismiliik- keestä ja muista eläinsuojelun radikaaleista muodoista, joita

kohtaan tunnetaan (nähdäkse- ni aiheellisesti) epäilyä ja vas- tenmielisyyttä. Samanaikaisesti huoli ympäristön yleisestä ti- lasta on akuutimpi kuin koskaan.

Jopa filosofoinnilla itsensä elättävien keskuudessa syntyy helposti käsitys, että ympäris- töfilosofia joko ei lainkaan ole filosofiaa tai on huonoa, irra- tionaalista pseudofilosofiaa. Fi- losofin, joka katsoo ympäris- töongelmiin reagoimisen olevan jokaisen vastuullisen 1990- lukua elävän ajattelijan velvol- lisuus, on vaikea hyväksyä tätä tilannetta.

Amerikkalaisessa keskustelussa kokemukset ovat olleet ehkä hieman samansuuntaisia.

Eräät ympäristöasioista huolta kantavat intellektuellit ovatkin ryhtyneet etsimään uuden ym- päristöfilosofian eväitä amerik- kalaisen pragmatismin perin- teestä. Tämän etsinnän tulok- sena on 1980- ja 1990-luvuilla syntynyt joukko pragmatismia ja ympäristöfilosofiaa käsitte- leviä artikkeleja (erityisesti En- vironmental Ethics -lehdessä) ja vihdoin vuonna 1996 kokoel- ma Environmental Pragma- tism,4 jonka seitsemäntoista kir- joitusta tarjoavat monipuolisen ja kattavan, mutta liikkeen si- säisiä ristiriitoja kaihtamatto- man kuvan "ympäristöprag- matismista". Huomion kiinnit- täminen pragmatismin perinteen mahdolliseen hedelmäl- lisyyteen ympäristökeskuste- lussa on perusteltua myös siksi, että pragmatismi on — varsinkin amerikkalaisessa, mutta myös eurooppalaisessa — filo- sofisessa keskustelussa nous- sut uuteen kukoistukseen.5 Tässä mielessä se on saman- kaltaisen muodikkaan suun- tauksen maineessa kuin ympä- ristöfilosofia. Molempien muo-

dikkuus aiheuttaa myös ongelmia.

Esseeni tarkoituksena on esitellä ja arvioida ympäristö- pragmatismista käytyä kiistaa lähinnä Environmental Prag- matism -teoksen pohjalta. Kir- jan taustalla on filosofian ja ympäristöongelmien sekä näi- tä ongelmia koskevan poliittisen päätöksenteon välisen suhteen problemaattisuus. Ympä- ristöetiikalla, ympäristöfiloso- fian keskeisimmällä osalla, ei useimmiten ole ollut juurikaan vaikutusta ympäristöpolitiik- kaan. Tällainen vaikutus olisi kuitenkin mahdollinen, kirjan toimittajat Andrew Light ja Eric Katz korostavat johdan- nossaan, jos ympäristöetiikas- sa omaksuttaisiin aiempaa prag- matistisempi lähestymistapa ja keskityttäisiin ympäristöongel- mien käytännöllisempään rat- kaisemiseen (s. 1-2). Ympä- ristöpragmatismi määritellään tätä kautta: "Tarkoitamme ym- päristöpragmatismilla avointa (open-ended) tutkimusta, joka kohdistuu ihmiskunnan ja ym- päristön välisen suhteen eri- tyisiin, todellisen elämän ongelmiin" (s. 2). Silti kyseessä on tutkimus, "inquiry". Light ja Katz eivät ehdota, että filoso- fien pitäisi kiskoa kumisaap- paat jalkaan ja ryhtyä ympäris- töaktivisteiksi, vaikka toisaalta he eivät sulje tätäkään vaih- toehtoa pois.

2.

Environmental Pragmatism on varsin moniaineksinen kokoel- ma pragmatismiin ja ympäris- töongelmiin tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Eräät kirjan kir- joittajista ovat omaksuneet taustakseen klassisten amerik- kalaisten pragmatistien, kuten John Deweyn, ajattelun, jonka kautta he pyrkivät lähestymään

(2)

ympäristöfilosofisia ongelmia.

Tässä suhteessa varsinkin kolme ensimmäistä lukua - Kelly A. Parkerin "Pragmatism and Environmental Thought", Sand- ra B. Rosenthalin ja Rogene A. Buchholzin "How Pragma- tism is an Environmental Et- hic" ja Larry A. Hickmanin "Na- ture as Culture: John Dewey's Pragmatic Naturalism" - ovat tärkeitä. Teoksen ensimmäi- nen, skolaarinen osa sisältää myös Ari Santasin kirjoituksen G.H. Meadin kosmologiasta sekä Bryan G. Nortonin prag- matistisen tulkinnan Aldo Leo- poldin kiistellystä "maaetiikas- ta". Lähemmäs toimittajien ko- rostamaa filosofian ja politii- kan vuoropuhelua päästään toisessa osassa, joka sisältää kolme pragmatismin ja ympä- ristöfilosofian suhdetta tarkas- televaa esseetä: Nortonin "In- tegration or Reduction: Two Approaches to Environmental Values", Anthony Westonin

"Before Environmental Ethics"

ja Lightin "Compatibilism in Po- litical Ecology". Kolmas osa koostuu viidestä soveltavasta kirjoituksesta, joissa pragmatismin kautta valotetaan muun muassa vesihuollon, väkival- lattoman vastarinnan ja ympä- ristöetiikan opetuksen kysy- myksiä.6 Kirjan viimeinen, nel- jäs osa sisältää Westonin ja Kat- zin 1980-luvun lopulla käymän luonnon itseisarvoja ja pragmatismia koskeneen debatin, johon Light tarjoaa sovittele- van metafilosofisen näkökul- man teoksen päättävässä ar- tikkelissaan "Environmental Pragmatism as Philosophy or Metaphilosophy? On the Wes- ton-Katz Debate".

Useimmat pragmatistisia vaikutteita saaneet ympäristö- filosofit korostavat pluralismin välttämättömyyttä ympäristö-

etiikassa - vastapainoksi kai- kenlaiselle dogmatismille ja moraaliselle «monismille, yhden ainoan oikean ympäristöeetti- sen opin etsinnälle. Tuhon tiel- tä ei päästä, jos filosofit vain käyvät teoreettisia kiistoja sii- tä, mikä lopulta on oikea tapa ymmärtää ympäristöön liitty- vien päätösten moraalinen arvo. Ympäristöongelmat on rat- kaistava nyt, ja siksi pragmatisti ehdottaa dogmaattisten teoreettisten kiistojen sulkeis- tarnista. Pluralismin hengessä erilaiset ympäristöeettiset ajattelutavat (vaikkapa syväekolo- gia, ekofeminismi ja yhteiskun- taekologia) voivat elää rinnak- kain ja etsiä yhdessä käytän- nöllisiä, konkreettisiin ongelmiin vaikuttavia toimintata- poja. Tämä aktiivisuutta, liiasta filosofoinnista pidättymistä ta- voitteleva näkemys on tavalla tai toisella esillä useimmissa Environmental Pragmatism -kirjan artikkeleissa. Monismia vastaan tarjotaan pragmaatti- nen argumentti: monismi eh- käisee ympäristöpoliittista edis- tystä ja elämäämme uhkaavien ongelmien ratkaisua, ja siksi se on hylättävä.

Ehkä selkeimmän ilmai- sunsa pluralistinen pyrkimys saa Lightin metateoreettisen kompatibilismin käsitteessä (s. 161 ff.). Metateoreettisella tasolla ympäristöpragmatistin tulee sietää useita erilaisia teoreettisia vaihtoehtoja, joiden vä- lisiin jatkuviin kiistoihin meil- lä ei kerta kaikkiaan ole varaa:

"... Uskon, että jotkin teoreetti- set kysymykset, arvokkaatkin, ovat usein haitaksi pyrkimyk- selle muotoilla laaja-alainen radikaali suunnitelma ympä- ristöongelmien ratkaisemisek- si. Valtava toiminnan tarve ym- päristörintamalla vaatii jon-

kinlaista kilpailevien teorioi- den keskinäistä toleranssia.

Mutta tällaisen kompatibilis- min ei väistämättä tarvitse joh- taa relativistiseen ympäristöfi- losofiaan . Ehdotan siis tole- ranssiperiaatetta pragmaat- tisena positiona, joka vaatii, että radikaalit ympäristöajat- telijat jättävät jotkin sellaiset kysymykset, joista he ovat eri- mielisiä, yksityisen kiistan rat- kaistaviksi. Samanaikaisesti tämä pragmatismi vaatii, että teoreetikot ja käytännön toi- mijat neuvottelevat suoraviivai- sen julkisen kannan, joka hy- väksyy ne muita tärkeämmät eettiset ja poliittiset ympäris- tönäkökohdat, joista he ovat yksimielisä, sekä ne käytän-

nöt, jotka parhaiten vastaavat heidän yhteisesti tavoittelemi- aan päämääriä." (s. 170-171) Light - sen enempää kuin muutkaan kirjoittajat - ei var- sinaisesti vastaa siihen, pitäisi- kö metateoreettisen pluralistin hyväksyä "toleranssiprinsiip- pinsä" nojalla keskenään risti- riitaisten näkemysten totuus.

Ehkäpä filosofinen kysymys to- tuudesta ja sen (mahdollisesta) suhteellisuudesta totuus- väitteiden taustalla vaikuttaviin viitekehyksiin, käsitejärjestel- miin tai paradigmoihin näh- den on itse liian "teoreettinen"

kysymys, liian kaukana no- peaa toimintaa vaativasta ym- päristöproblematiikasta. Toi- nen ongelma Lightin näkemyk- sessä on jyrkkä "yksityisen"

ja "julkisen" keskustelun väli- nen erottelu, jossa hän seuraa tunnettua uuspragmatistia Ric- hard Rortya (ks. varsinkin s.

176-179). Vetoaminen Rortyn ajatteluun ei välttämättä ole ym- päristöfilosofialle eduksi. Ror- tylaisen "postfilosofian" näkö- kulmasta ympäristöongelmat-

(3)

•

kin palautuvat meidän paikal- lisen kulttuurimme tai elämän- muotomme kielenkäytön sa- tunnaisuuksiksi. Me vain (sat- tumalta) puhumme ympäristön tuhoutumisesta tässä kielipe- limme, "keskustelumme", his- toriallisessa vaiheessa. Ihmisen kulttuurisesta toiminnasta riip- pumattomille luonnontapah- tumille, jotka voivat olla tuolle kulttuuritoiminnalle itselleen vahingollisia, ei rortylaisessa ajattelussa juuri jää sijaa.?

Olipa Rortyn panos ympä- ristöpragmatismin taustanime- nä millainen tahansa, hedel- mättömien teoreettisten kiistojen välttäminen ei (esimerkiksi rajaamalla ne yksityisten kahvi- p öytäkeskustelujen aiheiksi) varmasti olisi haitaksi poliittisesti merkitykselliselle ympä- ristöfilosofialle. Tässä mieles- sä Lightin ja koko kirjan johto- ajatus on oikea. Sen täsmentä- minen jää kuitenkin vielä varsin avoimeksi. Omaksumam- me teoreettiset viitekehykset saattavat vaikuttaa niihin me- tateoreettisiin kriteereihin, joiden nojalla arvioimme teoreettisia kiistoja hedelmällisiksi tai hedelmättömiksi. Ympäristö- pragmatismi ei voi nojautua liian jyrkkään teorian ja meta- teorian väliseen erotteluun.

Voidaan myös kysyä, onko pragmatismi teoksen kirjoittajien ja toimittajien mukaan ym- päristöfilosofian ympäristöpo- liittisen merkityksen välttä- mätön muttei riittävä ehto. Ei kai ole selvää, että pragmatis- tinen suuntaus ympäristöfilo- sofiassa ilman muuta johtaisi filosofian uudenlaiseen poliit- tiseen relevanssiin ekologisten ongelmien ratkaisemises- sa, varsinkaan, kun pragma- tistit kiistelevät keskenään siitä, millainen pragmatismi ympäris- töeetikkojen tulisi omaksua?

Environmental Pragmatism -teos saattaa ainakin paikoin edustaa tarpeetonta optimis- mia. Olisin taipuvainen näke- mään filosofian roolin poliittisesti vähäisempänä kuin mo- net pragmatismia kannattavat (ja ehkä poliittisesti aktiiviset) ympäristöfilosofit — mutta kuitenkin elämänkatsomukselli- sesti äärimmäisen keskeisenä.

Toisaalta politiikka ei lopulta voi olla riippumatonta niistä katsomuksista, joita poliittisen päätöksenteon agentit ja koh- teet, ihmiset, edustavat. Avain- asemassa teoreetikoiden (filo- sofien) ja poliitikkojen välissä ovat ehkä ympäristöliikkeet, joiden kautta filosofisesti pe- rustellut ajattelutavat voivat le- vitä akateemiselta foorumilta poliittiselle taistelukentälle. Si- ten filosofian välillinen vaikutus ympäristön hyvin- ja pa- hoinvointia koskevaan päätök- sentekoon voi olla huomatta- va, vaikka filosofit (edes prag- matistit) eivät itse aktivoituisi- kaan politiikassa.8 Mutta erilaisia teoreettisia lähtökohtia omaksuneiden ympäristöliik- keiden välinen sillanrakennus ei välttämättä ole helppo teh- tävä.

3

Yhtenä ongelmana Environ- mental Pragmatism -teoksen edustamassa ympäristöfiloso- fisessa keskustelussa on pragmatismin näkökulmasta ky- seenalainen jyrkkä erottelu teo- rian ja käytännön välillä (ks.

esim. s. 11, 108). Nähdäkseni pragmatismi vesittyy, jos sen katsotaan korostavan, että käy- täntö on teoriaan nähden ensi- sijaista ja että "teoreettisten" (tai filosofisten) ongelmien sijasta huomiota pitäisi kiinnittää yk- sinomaan "käytännöllisiin" ongelmiin.9 Pikemminkin prag-

matistin tulisi ajatella, että hy- vinkin teoreettisten maailman jäsentämisen tapojen arvo inhimillisen elämän käytännön kannalta voi olla suuri. Sen sijaan, että olettaisi käytännön ensisijaiseksi, aito pragmatisti hylkää teorian ja käytännön välisen dikotomian ja väittää, että teoriakin on käytäntöä.

Ehkä lähimmäksi tällaista pragmatismia päätyy Anthony Weston, joka kirjoittaa:

"Mahdollistava ympäristökäy- täntö (enabling environmen- tal practice) on tietenkin käy- täntö. Se, että se on käytäntö, ei tarkoita, etteikö se olisi myös filosofinen. Teoria ja käytäntö ovat tässä toistensa läpitunke- mat." (s. 153.)

Westonin "Luoda sosiaaliset, psykologiset ja fenomenologi- set edellytykset — käsitteelli- nen, kokemuksellinen tai jopa melko kirjaimellinen 'tila"' tar- koittaa projektia, jonka pää- määränä on "uusien tai vah- vempien ympäristöarvojen ke- hittymiselle" eli siten mahdollistaa ("enable") uudenlaisten ympäristöarvojen muodostu- minen (s. 152).

Teorian ja käytännön väli- nen erottelu ei kuitenkaan ole ainoa dikotomia, joka menes- tyksekkään ympäristöpragma- tismin tulisi mielestäni pyrkiä ylittämään. Ympäristöpragma- tismikeskustelun keskeisim- piä huolenaiheita on ollut ant- roposentrismin ja non-antro- posentrismin välinen vastak- kainasettelu ympäristöetiikas- sa. Antroposentristen lähesty- mistapojen yksioikoinen tuo- mitseminen luonnon välineel- listämistä tukevina on käsit- tääkseni kestämätöntä. Prag- matistin on eräässä mielessä väistämättä oltava antroposent- 00

tr)

OC

(4)

risti ja tarkasteltava maailmaa inhimillisten päämäärien ja intressien valossa — maailmana, jossa ihminen toimii ja jota hän muokkaa monenlaisten ta- voitteidensa mukaisesti. Ym- päristöeettinen askel tässä tar- kastelussa on tietenkin inhimillisten intressien ja päämäärien laventaminen koskemaan tyy- pillisesti ei-antroposentrisiä päämääriä (vrt. Parker, s. 32- 33). Meille ihmisille ei-inhimillisen luonnon hyvinvointi voi olla tärkeä päämäärä — ei ainoastaan prudentiaalisten hyö- tynäkökohtien, vaan myös mo- raalisen tai esteettisen motivoitumisen kautta. Silti se on inhi- millinen päämäärä. Pragmatis- ti, jonka eettinen pohdinta läh- tee liikkeelle ihmisestä ja ihmisen problemaattisesta "maa- ilmassaolemisesta", ei rajaa tuota pohdintaa pelkäksi lyhytnä- köiseksi utiliteettikalkyloinnik- si. Ihmisen olemassaolo osana luonnollista maailmanjärjestys- tä asettaa käytäntöjemme hy- väksyttävyyttä arvioivalle ajat- telijalle vakavia moraalisia ongelmia, jotka pragmatisti tun- nistaa moraalisesti ladattuihin käytäntöihimme kiinteästi kuu- luviksi.

Itse asiassa ekologisten ongelmien voidaan katsoa olevan erottamattomassa yhtey- dessä inhimillisen elämän arvon ja merkityksellisyyden on- gelmaan. Toisaalta puhtaasti

"objektiivinen", tieteellinen ku- vaus maailmasta ikään kuin uh- kaa maailman ja elämän koke- mista arvokkaana tai merkityk- sellisenä. Kosmisessa mittakaa- vassa elämämme on kovin merkityksetöntä ja sattuman- varaista, ja ihmislajin tuhoutu- minenkin on kuin "hyppysel- linen nuuskaa" .10 Meidän on selvitettävä suhteemme tällai- siin näköaloihin. Uskon, että

ympäristöfilosofia voi parhaim- millaan olla osa projektia, jossa elämän arvokkuuden koke- miselle etsitään filosofisia pe- rusteluja. Ympäristöfilosofian oikeutus saadaan nähdäkseni johtopäätöksenä seuraavasta argumentista, joka on suunnat- tu paitsi ympäristöstä piittaa- matonta hyötyajattelua, myös todellisuuden absoluuttista tieteellistä kuvattavuutta ja siten kaikkien aitojen ongelmien tieteellisyyttä painotta- vaa skientismiä vastaan:11

1. Meillä on vain inhimil- linen, käytäntöjemme ja elä- mämme kautta muotoutuva nä- kökulma maailmaan. (Pragma- tistinen premissi.)

2. Ympäristöongelmien pohdinta— niin filosofiassa kuin muillakin aloilla — on sidoksis- sa inhimilliseen maailmanhah- motukseemme. (1)

3. Ympäristöongelmat näyt- täytyvät merkityksellisinä vain merkitykselliseksi koettua in- himillistä elämää vasten. (2)

4. Jos tiede on ainoa oikea näkökulma maailman kuvaa- miseen "sellaisena kuin se on"

— eli jos skientismi on oikeassa.

— maailmassa ei ole (inhimilli- siä) merkityksiä. (Premissi.)

5. Tällöin kysymys inhimillisen elämän merkityksellisyy- destä olisi joko merkityksetön (ellei peräti mieletön, kuten loogiset empiristit ajattelivat) tai vastaus siihen olisi triviaa- listi kielteinen. (4)

6. Tällöin ympäristöongel- millakaan ei olisi mitään mer- kitystä. Ne voitaisiin unohtaa.

(3, 5)

7. Elinympäristömme tilalla

— sen elinkelpoisuudella — on ratkaiseva merkitys elämän- muodollemme, jonka kautta hahmotamme todellisuutta (mukaan lukien elinympäris- tömme tila). (Premissi.)

8. Skientismi on väärässä.12 (4, 6, 7)

9. Maailma voi olla merki- tyksellinen — inhimillisen elä- män näkökulmasta.13 (1, 4, 8) 10. Ekologisen tilanteen pohdinta voi lisätä ymmärrys- tämme omasta tilastamme ja elämämme merkityksellisyy- destä tai merkityksettömyydes- tä. (3, 7, 9)

Tällaisen argumentaation pohjalta -ympäristöfilosofia voidaan todeta osaksi filosofian perinteistä, perimmäistä ja pe- renniaalista projektia: sen symistä, mikä on ihmisen paik- ka tai asema osana maailmaa.

Ekofilosofia on pohjimmiltaan filosofista antropologiaa, Kan- tin kysymyksen "mikä on ihminen?" esittämistä uuden, in- himillisesti tärkeän (ja yhä vai- keammaksi käyvän) ongelma- tilanteen edessä. Se on yritys ymmärtää, mihin ihminen mat- kallaan kosmoksessa, hyppy- sellisenä kosmista nuuskaa, on kulkemassa. Ympäristöfilosofi voi tosin joutua päättelemään, että matkan pää näyttää syn- kältä ja pelottavalta. Mutta jos hän väittää, että ihmisen ase- masta ja inhimillisen elämän merkityksellisyyden ongel- masta ei ympäristöfilosofiassa tarvitse välittää, kun omaksu- taan "non-antroposentrinen"

— ehkä bio- tai naturosentri- nen — eettinen näkökulma, hän unohtaa, kuka hän on.

Radikaali antihumanisti, joka pitäisi ihmisen eliminoi- mista maapallolta toivottava- na, ei vakuuttuisi argumentaa- tiostani. Hänen mielestään ym- päristöongelmien sitominen inhimillisen elämän merkityksellisyyden problematiikkaan, olisi noiden ongelmien vesit- tämistä tai peräti ei-inhimilliseen luontoon kohdistuvan kunnioituksen rienausta. Täl-

(5)

laiselle ekofilosofille pragma- tistilla ei ole kovin paljon sanottavaa. Keskustelun rajat tulevat joskus vastaan. Tolerans- siprinsiippi ja kompatibilismi eivät ulotu kaikkialle. Antihu- manismia voidaan tarkastella analogiana äärimmäisen relativismin, skeptisismin ja solip- sismin kaltaisille filosofisille nä- kemyksille, joiden edustajien kanssa on vaikea jatkaa järke- vää, motivoitua ajatustenvaih- toa. Toki näistä näkemyksistä voidaan mielekkäästi keskus- tella — esimerkiksi rajoitukset, joita ne asettavat filosofisen argumentaation mahdollisuuksil- le, ovat tärkeä itse filosofian luonnetta koskeva teema. Mut- ta tällaiseen keskusteluun ryh- tyminen ei edellytä, että kes- kustelija edes vakavasti harkit- sisi "kääntyvänsä" antihuma- nistiksi, skeptikoksi tai solip- sistiksi. Pragmatismin näkökul- masta humanismi ja antropo- sentrismi (siinä väljässä mie- lessä, jossa ne eivät edellytä ei-antroposentrisen eettisen motivoitumisen hylkäämistä) ovat kaiken arvoja, luonnon- suojelua ja ylipäänsä inhimillisen toiminnan päämääriä koskevan keskustelun ennakkoeh- to. Tätä ihmiskeskeistä lähtö- kohtaa voitaisiin jopa nimittää arvokeskustelun transsenden- taaliseksi ehdoksi. Se rajaa meil- le mahdollisen argumentatii- visen kanssakäymisen alueen.14 Mikään ei kuitenkaan estä pragmatistia pohtimasta kriittisesti itse keskustelun

"järkevyyttä" ja sen rajaamista.

Antihumanismi saattaisi ehkä toimia jonkinlaisena tolerans- siperiaatteen koetinkivenä, sen laajentamisen pontimena — sii- täkin huolimatta, etten usko pragmatistin toleranssin koskaan voivan ulottua antihu- manismiin saakka.

4.

Pragmatismi pyrkii tasoitta- maan tai syntetisoimaan mui- takin perinteisiä erotteluja. Yksi näistä on individualismin ja holismin välinen jako, joka lä- heisesti liittyy kuumana käy- vään välinearvotvs. itseisarvot -kiistaan. Naturalismiin taipuvainen pragmatisti, joka näkee ihmisen kuuluvan luonnolli- seen todellisuuteen ja kyke- nevän aktiivisesti ponnistele- maan tuon todellisuuden muo- vaamiseksi omien tarkoitusten- sa mukaiseksi, ei aseta ensisijaiseksi sen enempää yksilöä kuin kokonaisuuttakaan: luon- to on yksilöiden muodostama kokonaisuus, jossa eri tavoin merkityksellisiä yksilöitä ja niis- tä muodostuvia kokonaisuuk- sia voidaan identifioida eri tavoin, erilaisia praktisia pyrki- myksiä palvelevien käsitteel- listen viitekehysten kautta. Ei ole metafyysisesti primitiivisiä yksilöitä, ekofilosofian "loogi- sia atomeja"; tällaisia eivät ole geenit, organismit, lajit, eko- systeemit tai edes biosfääri itse.

Luonnon "viipalointi" yksilöiksi tai sen näkeminen laajempina kokonaisuuksina perustuu in- himillisiin tarkoituksiimme — siihen, että järjestämme ja hahmotamme todellisuutta näiden tarkoitusten ohjaamina. Samas- ta syystä luonnolla ei ole vain välinearvoa: se ei ole meille pelkkää raaka-ainetta. Tämä- kin käsitys edellyttäisi meille mahdottoman "Jumalan näkö- kulman" siihen, mitä luonto olemuksellisesti, metafyysisesti, on. Toisaalta luonto ei ole myöskään platonisten itseisar- vojen tyyssija. Me ihmiset käy- tämme ei-inhimillistä luontoa

— luonnollisen elämänmuotom- me puitteissa — sekä raaka-ai- neena että itsessään arvokkaa-

na todellisuuden elementtinä, jonka säilyttäminen ei ole vain prudentiaalinen vaan myös moraalinen (ja ehkä esteetti- nen) velvollisuutemme.

Weston arvostelee artikke- leissaan "Before Environmen- tal Ethics" (s. 139 ff.) ja "Bey- ond Iritrinsic Values: Pragma- tism in Environmental Ethics"

(s. 285 ff.) ankarasti luonnon itseisarvoihin nojautuvia ym- päristöeetikoita.15 Absoluut- tisten itseisarvojen sijaan hän ehdottaa holististal6 näkemys- tä, jonka mukaan arvot ovat yhdistyneet toisiinsa verkosto- maisesti siten, ettei mitään pe- rimmäistä muita arvoja oikeut- tavaa eettistä itseisarvoa ole.

Oikeuttaminen on kehämäis- tä: jonkin arvon oikeuttaminen (tai sen selittäminen, että ky- seessä todella on arvo) merkitsee sen "orgaanisen paikan"

osoittamista arvojen verkostos- sa (s. 293). Tällainen arvojen dynaaminen keskinäinen riip- puvuus ("interdependence") mahdollistaa myös niiden kri- tiikin. Kriittisestä arvokeskus- telusta tulee arvojen verkos- ton käytäntösuuntautunutta muokkaamista. "On aika ko- konaan hylätä vanhentunut ta.- kertuminen itseisarvoihin: ol- koon käytännöllinen kritiikki käytännöllistä", Weston kirjoittaa (s. 297). Konkreettiseen, praktiseen arvokeskusteluun verrattuna itseisarvojen puolesta taisteleminen on pelkkää

"varjonyrkkeilyä". Pragmatis- tin tulee tunnustaa, ettei arvojen oikeuttamisessa ole tarjol- la "knockdown-argumentteja"

(s. 303).17

Vastaukseksi Westonille kirjoittamassaan artikkelissa

"Searching for Intrinsic Value:

Pragmatism and Despair in En- vironmental Ethics" Eric Katz muistuttaa, että pragmatisti si-

(6)

too kaiken pragmaattisen arvon, myös luonnon arvon, in- himillisiin kokemuksiin. Hänen mielestään tämä ei kelpaa ym- päristöetiikan perustaksi, sillä se johtaa relativismiin: eri ih- miset arvostavat erilaisia ko- kemuksia ja objekteja (s. 315).

Pragmatismin keskeinen virhe seuraa siten sen antroposent- rismistä. Katzin vastaus osoit- taa kuitenkin vain, ettei wes- tonilaisen antifundamentalis- tisen arvokeskustelun ydin- ajatus ole avautunut hänelle.

Relativismin välttäminen itseisarvoihin takertumalla johtaa vain mystifioituun arvome- tafysiikkaan ja lopulta (pahim- massa tapauksessa) ympäris- tönsuojelun kannalta vahin- golliseen teoreettiseen umpi- kujaan. Luonnonsuojelutoi- menpiteiden oikeutus ei löy- dy siitä, että ne kunnioittavat lajien tai ekosysteemien sisäis- tä, ihmisestä riippumatonta ar- voa, vaan siitä, että arvojen muokkaamisen ja uudelleenar- vioinnin käytännössämme pää- dymme kriittisen, rationaali- sen keskustelun kautta tällai- siin toimenpiteisiin. Saatavilla oleva oikeutus on kehämäis- tä, ei-absoluuttista, antifunda- mentalistista. Sitä ei rakenneta itseisarvojen kovalle kalliolle (jota emme koskaan tavoita), muttei myöskään yksilökeskei- sen relativismin juoksuhie- kalle (johon välittömästi up- poais imme). Pikemminkin luonnon arvoja koskevan keskustelun maasto on yhtä vaih- televaa ja yllätyksellistä kuin luonto itse. Tuossa maastossa liikkuminen vaatii erilaisia käy- tännöllisiä tietoja ja taitoja, sekä argumentaation kykyä että sen tunnustamista, etteivät argu- mentit ulotu kaikkialle. Hen- kilöä, joka ei välitä sen enem- pää oman elämänsä mielek-

kyydestä kuin luonnollisen ym- päristönsä säilyttämisestä, ei mikään eettinen argumentti pysty vakuuttamaan.

Lightin metafilosofinen synteesi Weston-Katz-debatista pyrkii suuntaamaan keskustelun päähuomion itseisarvojen sijasta ympäristöetiikan epäon- nistumisten suurimpiin syylli- suin, moraaliseen monismiin ja intellektuaaliseen intolerans- siin (s. 326-327). Light huo- mauttaa, että on erotettava toi- sistaan kaksi ympäristöpragma- tismin lajia. Metafilosofinen ympäristöpragmatismi"kat- soo pragmatismin tarjoavan ne säännöt ja periaatteet, joiden puitteissa ympäristöfilo- sofiaa pitäisi harjoittaa", ja sitä luonnehtii pyrkimys pluralis- miin ja toleranssiin. Filosofinen ympäristöpragmatismi puo- lestaan on "yritys luoda uusi positio, joka keskustelee jo va- kiintuneiden ympäristöeettis- ten teorioiden kanssa niiden omalla maaperällä" (s. 330; vrt.

myös s. 171-172). Lightin ana- lyysin mukaan Katz vastustaa Westonin pragmatismissa juuri jälkimmäistä tavoitetta, vaikka suhtautuukin suopeasti pragmatismiin metafilosofise- na oppina. Lightin mielestä on tärkeää ymmärtää, että juuri metafilosofinen pragmatismi voi motivoida tai ehkäistä filosofisen pragmatismin sovelta- mista ympäristökeskustelussa.

Aina ja kaikkialla ei ole syytä antautua kiistoihin ympäris- töeettisistä teorioista. Sopu voi olla tärkeämpää. Tämä on.

Lightin kompatibilismin ja "to- leranssiprinsiipin" ydin. Se on myös mainio esimerkki pragmatismin sisäisestä dialektiikas- ta, pragmatistiksi tunnustautu- van filosofin itsekriittisesta ref- lektiosta.

Filosofisten vastakohtien

tasoittaminen, josta Lightin West- ja Katz-kritiikissä on kysymys, ei kuitenkaan poista aitoja ympäristöeettisiä ongelmia. Tästä pragmatistitkin lie- nevät yksimielisiä. Esimerkik- si yksittäisten organismien, lajien ja ekosysteemien "intres- sit" saattavat yhä joutua keske- nään konflikteihin, vaikka hy- väksyisimmekin, että meillä on vain inhimillisen kokemuk- semme kautta välittyvä näkö- kulma tällaisten olioiden ar- voon.18 Mitään algoritmia mo- raalikonfliktien ratkaisemisek- si ei ole — ei ympäristöetiikas- sa sen enempää kuin etiikassa yleensäkään. Pragmatismi pyr- kiikin (ainakin parhaimmil- laan) ylittämään myös meta- eettisen konsekventialismin (tai teleologian) ja deontolo- gian välisen vastakkainasette- lun. Ympäristöeettiselle kes- kustelulle on luonteenomaista tekojen seurausten korostami- nen: olemme kiinnostuneita elinympäristömme säilymisestä asuinkelpoisena. Mutta tämän problematiikan alistaminen esimerkiksi puhtaasti taloudellis- ta etua tavoitteleville mark- kinataloudellisille pyrkimyk- sille ei sovi moraalisesti mer- kittävään ympäristökeskuste- luun, vaikka näiden pyrkimys- ten mukainen kollektiivinen toiminta de facto johtaisikin ympäristön kannalta suotui- saan lopputulokseen (mikä tosin ei empiirisen evidenssin perusteella ole kovin toden- näköistä). Ympäristötekojen seurauksiin ei pidä tuijottaa yksisilmäisesti, vaan myös aito moraalinen motivoituminen on tärkeää. Pitäisi ehkä sanoa, että puhdas deontologia ei ole ympäristöetiikkaa (koska se ei ole tekojen ekologisiin seurauksiin vaan ainoastaan mo- raalisiin velvollisuuksiin orien-

a.

(7)

•

toitunutta), mutta puhdas kon- sekventialismi ei ole ympäris- töetiikkaa (koska se on kiin- nostunut vain onnistuneesta.

lopputuloksesta "hinnalla mil- lä hyvänsä").

Kuten niin usein filosofiassa, järkevä kanta näyttäisi si- joittuvan ääripäiden väliin. Mut- ta tämän toteaminen on vain ensimmäinen askel kohti tuon kannan perusteltua muotoilua.

5

Amerikkalainen ympäristö- pragmatismikeskustelu on suu- reksi osaksi (ainakin Environ- mental Pragmatism valossa) metafilosofista. Pää- huomio kiinnittyy siihen, mitä filosofia meidän aikanamme oikeastaan on ja mitä se voi olla suhteessa ympäristökysy- myksiin. Vastauksia etsitään pragmatismin suunnasta. Ku- ten edellä totesin, myös Ligh- tin synteesi Westonin ja Katzin luonnon itseisarvoja koske- neesta kiistasta on olennaises- ti metafilosofinen.

On kuitenkin mahdollista asettaa metatason kysymys ym- päristöpragmatistien metafilosofisen toiminnan käytännöl- lisestä merkityksestä. Jos vain metafilosofoimme ympäristö- filosofian meta- tai taustaläh- tökohdista, pääsemmekö koskaan käsiksi niihin "käytännöl- lisiin", konkreettisiin ympäris- töongelmiin, joista filosofilla pitäisi pragmatismin mukaan olla jotakin sanottavaa? Onko se, että Environmental Prag- matism -kokoelman kaltainen metafilosofinen teos on kat- sottu tarpeelliseksi, itse asiassa monien kirjan kirjoittajien edustaman radikaalin ympä- ristöpragmatismin reductio ad absurdum?

En tahdo väittää, että vastaus tähän kysymykseen olisi

väistämättä myönteinen. Prag- matismin perinne on mielestä- ni elävistä filosofisista perin- teistä lupaavin, ja sillä on varmasti tärkeä rooli myös ekolo- gisessa ongelmakentässä. Mut- ta ei ole ilman muuta selvää, että se pelastaisi filosofian ym- päristöpoliittisen arvon, aina- kaan jos sen edustajat keskit- tyvät lähinnä metafilosofiseen pohdiskeluun tästä arvosta.

Väitän siis vain, että meta- metafilosofinen kysymys sii- tä, mikä on pragmatismista ponnistavan metafilosofoinnin merkitys filosofian ja politii- kan suhteen tarkastelulle on voitava asettaa.19 Toisaalta tun- nustan, että tämän kysymyksen asettaminen — huomion siirtäminen askelta korkeam- malle, uudelle metatasolle — merkitsee jälleen etääntymistä niistä "ensimmäisen kertalu- vun" ongelmista, joiden rat- kaiseminen on elinehtomme.

En siis syytä regressiosta vain muita pragmatisteja, vaan myös itseäni: mea culpa. Mutta reg- ressio ei näytä olevan vältettä- vissä: tunnustukseni meta-me- tareflektion ongelmallisuu- desta, sen mahdollisesta irre- levanssista, on jälleen tuota ref- lektiota itseään koskeva metatason tunnustus. Filosofisen it- sereflektion tiemme on lopu- ton. Metafilosofiakin on (jäl- leen) filosofiaa. Meidän on vä- symättä, aina uudelleen, ky- syttävä, mihin (ympäristö)filosofinen projektimme pyrkii, mihin olemme matkalla.20

Sami Pihlström

viitteet

1. Ks. esim. "Georg Henrik von Wright niin & näin -haastat-

telussa", haastattelijoina Mik- ko Lahtinen, Sami Pihlström ja Jarkko S. Tuusvuori. Niin

& näin 2/1995, 4-14.

2. Leena Vilkka: The Varieties of Intrinsic Value in Natu- re: A Naturistic Approach to Environmental Philosophy.

Department of Philosophy, University of Helsinki, 1995.

3. Henryk Skolimowski: Ekofi- losofia. Suom. Taisto Niemi- nen. Kirjayhtymä, Helsinki 1984.

4. Andrew Light — Eric Katz (toim.): Environmental Prag- matism. Routledge, London and New York 1996. Viittaan tähän teokseen jatkossa si- vunumeroin tekstissä.

5. Tätä "uuspragmatismia" kä- sittelen laajasti väitöskirjas- sani Structuring the World:

The Issue of Realism and the Nature of Ontological Prob- lems in Classical and Con- temporary Pragmatism (Acta Philosophica Fennica, vol. 59, The Philosophical Society of Finland, Helsinki 1996), jossa en kuitenkaan juuri kiinnitä huomiota ekologisiin ongelmiin.

6. Vaikka katson itse edustava- ni pragmatismia, noudatan tässä esseessä filosofin pe- risyntiä ja jätän nämä käy- tännölliset ongelmat sivuun.

7. Olen kritisoinut Rortyn uuspragmatismia (maltillisem- man pragmatismin näkökul- masta) yksityiskohtaisesti toisaalla. Ks. Pihlström, op.

cit., luvut 4.5 ja 5.3, sekä ar- tikkeliani "Richard Rortyn 'postfilosofia' ja realismin ongelma", Tiede&edistys 3/

1993, 225-240.

8. Vrt. Ilkka Niiniluodon tuo- reessa haastattelussa esittä- miä huomioita filosofian vai- kutuksesta ympäristökysy- myksiä koskeviin ajatteluta- poihin (Timo Vuorio ja Pet- teri Limnell, "Ilkka Niini- luoto: Diplomaattinen realis- ti kahden kulttuurin kuilul- la", Königsberg 1/1996, 104- 127; tässä s. 122-123).

(8)

9. Tämäntapaisen pragmatismin kritiikistä ks. Pihlström, Structuring the World (op.

cit.), erityisesti luku 2.

10.Georg Henrik von Wright:

Tiede ja ihmisjärki (suom.

Anto Leikola, Otava, Helsin- ki 1987), 141. Subjektiivisen ja objektiivisen näkökulman välisestä jännitteestä elämän merkityksellisyyden ongel- man yhteydessä ks. varsin- kin Thomas Nagel: The View from Nowhere. Oxford Uni- versity Press, Oxford 1986.

11. En väitä argumenttini pää.- telmäaskelia tiukan deduk- tiivisiksi. Kyse on eräiden näkemysten pragmaattisesta perustelemisesta tai moti- voinnista, ei demonstroin- nista.

12. Skientismin toteaminen vir- heelliseksi ei tietenkään im- plikoi tieteenvastaisten tai pseudotieteellisten näke- mysten suvaitsemista. Prag- maattisen toleranssin rajat tulevat nopeasti vastaan, jos keskustelukumppani ryhtyy esittämään vallitsevan tie- teellisen maailmankuvan kanssa räikeässä ristiriidas-

sa olevia väitteitä.

13.En tarkoita "merkitysten"

olemassaoloa itsenäisinä platonisina entiteetteinä.

14.Vastaavasti Kant pyrki trans- sendentaalifilosofiassaan ra- jaamaan inhimilliselle tie- dolliselle kokemukselle mahdollisen alueen.

15.Hänen kritiikkinsä osuu mielestäni myös Leena Vil- kan (op. cit.) näkemyksiin.

Kansainvälisesti tunnettuja luonnon itseisarvojen puo- lustajia ovat muiden muassa Tom Regan ja Holmes Rols- ton, III.

16.Tässä holismi ei ole meta- fyysinen teoria jostakin "ko- konaisuudesta" (ekosystee- mi, biosfääri) itseisarvon kantajana, vaan teoria arvojen oikeuttamisesta. Voisim- me ehkä käyttää myös ter- miä "koherentismi".

17.Samantapaista antifunda- mentalistista käsitystä prag- maattisten sitoumustemme väistämättä kehäisestä perustelemisesta ja muokkaa- misesta olen puolustanut teoksessani Structuring the World (op.cit.). Ks. erityi-

sesti luku 6.

18.Intresseistä puhuminen täy- tyy tässä yhteydessä ymmär- tää metaforiseksi. Olisin val- mis sanomaan, että tunte- mistamme eliöistä vain ihmi- sillä ja heidän muodostamil- laan kollektiiveilla on "aitoja" intressejä. Mutta raja ei- inhimilliseen luontoon ei ole jyrkkä, vaan asteittainen.

19.Myös Lightin erottelu filosofisen ja metafilosofisen ym- päristöpragmatismin välillä on itse asiassa filosofian ja metafilosofian suhdetta koskeva meta-metafilosofinen erottelu. On kuitenkin syytä muistaa, etteivät "meta"-etu- liitteet introdusoi uusia, var- sinaisesta filosofiasta riip- pumattomia oppialoja. Me- tafilosofia, kuten myös sen mahdollisuuteen ja relevanssiin kohdistuva metatason tarkastelu, on filosofiaa. Filosofi ei pääse filosofiasta eroon astumalla metatasolle.

20.Kirjoitus perustuu Dodo ry:n ympäristöfilosofian opinto- piirissä Helsingissä 7.5.1996 pidettyyn alustukseen.