T I ET EE
S S
ÄT
A P A T H U U
44
Ulkoapäin katsottuna yhteiskuntatieteet ovat olleet hämärän rajamailla viimeiset parikym- mentä vuotta. Tuntuu, että tämän takia sinne on vuosien varrella päätynyt henkilöitä, joil- la ei selvästikään ole kykyä vastata evoluu- tiopsykologian tai sosiobiologian asettamiin haasteisiin. Pekka Sulkusen kirjoitus Tie- teessä tapahtuu -lehdessä 7/2002 on kuiten- kin toiveita herättävä ja rohkea avaus.
Sosiologi Pekka Sulkunen kirjoittaa (Tieteessä tapahtuu 7/02): ”Viime vuosisadan hieman myöhemmät eläinpsykologiset ja sosiobiologi- set aallot ovat nojautuneet Darwinin kehi- tysoppiin ja sitä kautta tulleet todistelleeksi, että ihminen on vain alaston apina, jonka käyttäytyminen voidaan selittää universaalein biologisin teorioin.”
Sulkunen on kiitettävän tarkka sija- muodoissaan. On eri asia ”selittää käyttäyty- minen” kuin ”selittää käyttäytymistä”. Sosio- biologit ja evoluutiopsykologit tekevät näistä jälkimmäistä. He eivät kiistä kulttuurin suurta merkitystä, vaan he kertovat, että on olemassa myös yhteinen ihmisluonto – muisti, maista- minen, tunteet –, jota voidaan selittää univer- saalein biologisin teorioin.
Sulkunen vihjailee, että sosiobiologia on moraaliltaan epäilyttävää: “Sosiobiologian so- siaalinen konservatiivisuus johtuu sen näke- myksestä, että eriarvoisuus perustuu olemas- saolon taisteluun, jossa kyvykkäimmät ja par- haat menestyvät ja heikot sortuvat.” Eikö tä- mä 1970-luvun akateemisen radikalismin suu- ri virhearvio ja mustamaalaus koskaan lopu?
Jos katsoo evoluutiobiologian ja sosiobiolo- gian tärkeimpiä kehittäjiä ja puolestapuhujia – John Maynard-Smith (entinen kommunisti), Robert Trivers (ensimmäisiä valkoisia Black Panthereita), William Hamilton (epäpoliitti- nen originelli), Richard Dawkins (jonkin sortin demari) ja Edward O. Wilson (porvarillinen li- beraali) – niin huomaa, että joukko on vähin- tään yhtä vasemmalla kuin sateenkaarihalli- tus. Yhdelläkään heillä ei ole mitään hävettä- vää tai seliteltävää poliittisesta toiminnastaan.
Tietysti toisaalta on aivan sama, mitä mieltä he ovat politiikasta, sillä luonnontieteelliset teoriat ovat joko oikeita tai virheellisiä, eivät hyviä tai pahoja, konservatiivisia tai radikaale- ja. En voi käsittää, että yhteiskuntatieteilijöi- den piirissä Marx on säilynyt suurena huma- nistina ja moraalisesti puhtaana, kun Darwin, joka ei sormellakaan koskenut politiikkaan, on saanut moraalisten epäilyjen leiman.
Miksi väheksyä sosiobiologeja ja evoluutiopsykologeja?
Sosiobiologian ja evoluutiopsykologian mo- raalinen ja poliittinen vastustus on hyvin läpi- näkyvää ja helposti kumottavissa. Nämä tie- teenalat ovat toki vaarallisia mutta eivät yh- teiskunnalle ja moraalille vaan vain yhteiskun- tatieteille. Luulen, että vastustuksen todelliset motiivit ovat seuraavanlaisia: evoluutioteo- riasta lähtevä tutkimus uhkaa teorioita ja lä- hestymistapoja, joita sosiologit ja yhteiskunta- tieteilijät ovat perinteisesti käyttäneet ihmisen käyttäytymisen tutkimuksessa. Siksi evoluu- tioteoreettinen lähestymistapa uhkaa sellais- ten sosiologien ja tutkijoiden asemaa, jotka ovat tehneet saavutuksensa omilla aloillaan käyttämällä lähestymistapoja, joihin ei sisälly evoluutionäkökulmaa.
Tämä vahvistaa entisestään monien tieteen- tekijöiden vastustusta evoluutioteoriaan, sillä heille evoluutioteoriaan perustuvien lähesty- mistapojen hyväksyminen merkitsisi sen tun- nustamista, että heidän aikaisemmat tutki- muslähtökohtansa eivät ole olleet päteviä. Kai- ken lisäksi tällaisen myöntäminen siirtäisi hei- dät asiantuntija-asemasta aloittelijoiden jouk- koon. Ja tämä taitaa olla inhimillisesti katsoen aivan liian kova pala nieltäväksi.
Sulkusen puheenvuorolle antaa taustaa myös sosiologi Ullica Segerstrålen maailman mittakaavassa merkittävä kirja Defenders of the Truth (2000), jossa tarkoin selostetaan akatee-
Sosiobiologia ei ole konservatiivista
Osmo Tammisalo
misen vasemmiston tekemä moralistinen hyökkäys ja sen epäreiluus (ks. www.tsv.fi/
ttapaht/025/Tammisalo.pdf). Syksyllä 2002 evoluutiopsykologi Steven Pinker puolestaan julkaisi yhteiskuntatieteiden vallitsevasta pa- radigmasta kattavan kritiikin The Blank Slate.
Teokseen on kerätty kovimman tason haaste, josta sosiologeilla ei ole enää varaa teeskennel- lä, että se ei koskisi heitä.
Mielestäni Pinker osoittaa vastaansanomat- tomasti, että mieltä, aivoja, geenejä ja evoluu- tiota koskevat tieteet ovat lyöneet sirpaleiksi
”tabula rasan” varteenotettavana ihmiskäsi- tyksenä. Vallitseva yhteiskuntatiede näyttää kuitenkin pitävän siitä kiinni lähinnä moraali- sen ja poliittisen nostatuksen takia. Pinkerin mukaan monet pitävät sen vaihtoehtoja kiel- lettynä alueena, jota on vältettävä hintaan mi- hin hyvänsä. Sulkunen on kuitenkin selvästi hylännyt tabula rasan ja näkee ihmisluontokä- sityksen hedelmällisyyden sosiologialle, mutta miksi hän edelleen väheksyy sosiobiologeja ja evoluutiopsykologeja, jotka ihmisluonnosta ovat eniten kiinnostuneet?
Valoa yhteiskuntatieteisiin?
Ulkoapäin katsottuna yhteiskuntatieteet ovat olleet hämärän rajamailla viimeiset parikym- mentä vuotta. Tuntuu, että tämän takia sinne on vuosien varrella päätynyt henkilöitä, joilla ei selvästikään ole kykyä vastata evoluutiopsyko- logian tai sosiobiologian asettamiin haasteisiin.
Olen joskus ajatellut, että nykyinen yhteiskun- tatiede ja psykologia tulisi laittaa pehmeälle lakkautuslinjalle, ja että tilalle olisi pystytettävä uusi yhteiskuntatiede, jonka psykologit, antro- pologit ja sosiologit pystyisivät luonnontieteel- listä tarkkuutta vaativaan ajatteluun. Ehkä täl- lainen on liian pessimististä, sillä Sulkusen jut- tu on toiveita herättävä ja rohkea avaus – sosio- logilta. Ehkä se merkitsee kauan odotettua jäi- den lähtöä sosiologiasta. Kun tähän vielä lisä- tään J. P. Roosin pari tuoretta artikkelia, tilanne ei näytä ollenkaan hassummalta.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Darwin-seuran puheenjohtaja. www.geocities.com/otammisalo
I T T E E E S
SÄ
T A
PAHT UU
45
Miten ihmisen kadonnut turkki vaihtui vaatteisiin?
Pekka Nuorteva
Täit nousivat Tieteessä tapahtuu -lehteen 4/2002 hupaisana esimerkkinä siitä miten vä- häpätöiset hyönteiset voivat aiheuttaa niin- kin merkittävän ilmiön kuin ihmisen karvat- tomuuden. Tämä antoi minulle aiheen huo- mauttaa, että pilkkukuumeen ainoina levit- täjinä toimivilla täillä on tosiaan kapasiteet- tia tuollaisen evolutionaarisen muutoksen aiheuttamiseen (TT 6/2002). Samalla huo- mautin siitä, ettei tiedeyhteisössä ole kun- nolla tajuttu, miten mahtavalla voimalla sai- rauksia levittävät hyönteiset vaikuttavat ih- misen kuolleisuuteen sekä maailmantalou- den ja kansanterveyden keskeisiin ongel- miin. Nuo vaikutukset on tutkittu ja doku- mentoitu varsin perusteellisesti. Ongelmana on, ettei olemassa oleva tieto liiku hyönteis-
tieteen spesiaalialalta niiden tietoisuuteen, joiden holistiset maailmanmallit vinoutuvat tuon tiedon väheksynnän vuoksi.
Professori Arno Forsius ja FL Virpi Kauko oli- vat Tieteessä tapahtuu -lehden numeroon 7/2002 lähettäneet kannanottonsa asiaan. Ne ilahduttivat minua, koska keskustellenhan asiat parhaiten edistyvät. Arno Forsiuksella oli kirjoituksensa johdannossa evoluutiome- kanismiin liittyviä yleisiä näkemyksiä, mutta hyönteisten osuuteen hän ei siinä puuttunut.
Hyönteiset hän otti esille vain ihmisen karva- peitteen häviämisen osalta. Hän arveli, että karvapeitteen häviäminen on pikemminkin li- sännyt ihmisen alttiutta kirppujen, luteiden, täiden ja hyttysten hyökkäyksille. Virpi Kauko
