'M inna T o rp p a
Torin-‘Matti maailmalla
P
j
yhäjärven rannalla, Häkkilän kyläs
sä sijaitsee vanha kantatila, Kauppi
la. Siellä syntyi vuonna 1843 Matti Kauppinen kahdeksanlapsisen perheen toiseksi vanhimpana vesana. Pitkän ja monivaiheisen elämän peruseväät terhakka poi
ka sai kotoaan äidiltään, Tiina Heikintyttäreltä (o.s. Möttönen), joka opetti poikansa lukemaan.
Kirjoittamaan ja laskemaan Matti opetteli itse.
Vartuttuaan hän perusti kylän poikien kanssa nk.
Vinttikamarin opintopiirin, joka kokoontui Kaup
pilan yläkerrassa. Siellä kaverukset lukivat kaikki suomenkieliset sanomalehdet, jotka vain onnis
tuivat käsiinsä saamaan.
Kun nuori Matti sai tietää, että pastori Uno Cygnaeus oli perustanut Jyväskylään seminaa
rin, hän hakeutui sinne opiskelemaan Juho-isänsä vastustuksesta huolimatta. Valmistuttuaan kan- sankoulunopettajaksi vuonna 1869 hän yhdessä opiskelutoveriensa kanssa kuului suomenkielisen kansakoulun tienraivaajaopettajiin, joita Cyg
naeus lähetti eri puolille maata kouluja perusta
maan.
Matti Kauppisen ensimmäinen työpaikka si
jaitsi Padasjoella, josta hän kuitenkin jo vuoden kuluttua hakeutui opettajaksi Viipurin lähellä si
jaitsevaan Koivistoon (nyk. Primorsk). Matti pon
nisteli työssään kalastajaväestön keskellä vuoteen 1874 suunnaten sitten opettajaksi Poriin.
"Karhun kaupungissa" Matti Kauppinen pää
si opettajantyönsä ohella käyttämään kykyjään monipuolisella tavalla. Toimelias ja monista eri asioista kiinnostunut Keski-Suomen kasvatti rai- vasi sitkeästi tiensä siihen asti pääosin ruotsinkie
listen hallitsemaan yhdistys- ja kunnalliselämään
taistellen aktiivisesti suomen kielen puolesta.
K a u p p i l a n talon päärakennuksen edessä talon isäntäväki ja työntekijöitä. Edes
sä emäntä Tyyne Pasanen, jonka setä Matti Kuppinen oli, ja isäntä M atti Pasanen.
Pikkutyttö em ännän kainalossa on Liisa Lindqvist (nyk. Rajaranta). M uut henkilöt vasem malta Tatu Hietanen, Toivo Hirvonen, M artta Salm inen, Lyyli Hakkarainen, Hilja Patama, M artta Patam a (Kömi), Jenny Salo ja Santeri Autio. Takana portaissa talon pojat Yrjö ja Veikko Pasanen. Kuva on todennäköisesti vuodelta 1928 ja M artta Komin albumista.
Suomalaisuuskipinän hän oli saanut jo Jyväskylän seminaarista. Matti Kaup
pinen toimi Porin kaupunginvaltuu
tettuna 1900-09. Opettajatoveriensa kanssa hän valisti innokkaasti kansaa myös kansakoulun ulkopuolella ja aloitti kaupungissa sivistävien yleisö- luentojen sarjan, mikä pohjusti Porin Työväenopiston syntyä.
Heräävä yhdistyselämä tempaisi Kauppisen pyörteisiinsä 1800-luvun lopun kiihkeinä vuosikymmeninä. Hän oli perustamassa mm. Porin Suoma
laista seuraa ja Suomalaista yhdistystä, Porin Työväenyhdistystä, Kansanva
listusseuran Porin osastoa sekä Porin metsästysseuraa. Jo aikaisemmin hän oli ottanut aktiivisesti kantaa yhteis
kunnallisiin kysymyksiin Satakunta- lehden päätoimittajana 1876-83 sekä vuonna 1886 perustamassaan Lounas- lehdessä. Näiden lisäksi Matti Kauppi
nen avusti kirjoituksillaan useita muita julkaisuja.
Aikalaiset ovat luonnehtineet Matti Kauppista vaatimattomaksi miehek
si, joka suhtautui asioihin vakavasti, mutta oli silti huumorintajuinen. Kuten hänen elämänkulustaankin voi havai
ta, hän etsi aina uutta, muttei toisaalta jättänyt helposti jo alettua kesken. Mo
nen virkaveljensä tavoin Kauppinen oli myös rohkea idealisti, joka tarvit
taessa saattoi vaarantaa oman etunsa toimiessaan itselleen tärkeän aatteen puolesta. Esimerkiksi sortovuosina hän osallistui maanalaisen kagaali-jär- jestön toimintaan, joka vastusti laitto
mia asevelvollisuuskutsuntoja puhein ja painetuin lehtisin.
Jyväskylän seminaarista Matti Kauppinen sai paitsi monipuolisen si
vistyksen ja kuoronjohtotaidon, myös kipinän vanhojen esineiden tarkkai
luun ja keräämiseen. Harrastuksena alkanut toiminta muuttui vähitellen elämän keskeiseksi sisällöksi, kun Pori sai oman museon vuonna 1888. Matti Kauppinen oli alusta alkaen perusta
massa ja kartuttamassa tuota hänelle niin rakkaaksi muodostuvaa laitosta, jonka viralliseksi hoitajaksi hänet ni
mitettiin 1896.
Yli neljänkymmenen vuoden aika
na Matti Kauppinen keräsi, keräytti ja luetteloi museolle 13034 esinettä, jotka edelleen kuuluvat maakuntamu
seoksi kasvaneen Satakunnan Museon kokoelmiin. Kauppisen sitkeää työs
kentelyä museoalalla arvostivat myös alan ammattilaiset, jotka vuonna 1919 valitsivat hänet Suomen Muinaismuis
toyhdistyksen kunniajäseneksi. Lähes hengästyttävästä aktiivisuudesta kerto
vat myös muut kunniajäsenyydet, joita Kauppiselle myönsivät mm. Satakun
nan Kilta. Porin kansakoulunopettajain yhdistys, Satakunnan Nuorisoseurojen liitto. Edistyspuolueen Porin paikallis
osasto, Porin Metsästysseura sekä Po
rin WPK.
Matti Kauppisen jälkiä voi edelleen löytää monista museoista ja arkistoista.
Oheinen hänen kirjoittamansa muiste
lus "Joulu savutuvassa ja kirkossa" on talletettu Satakunnan Museon lisäksi myös Keski-Suomen maakunta-arkis- tossa sijaitsevaan Lauri Kuusanmäen arkistoon.
Kirjoittajan teos
”Porin-Matti. Saari- järveläisen Matti Kauppisen tie auran- kurjesta kansanvalistajaksi” ilmestyi keväällä 2007, Messonin kustantama
na.
9
Matti Kauppisen lapsuusajan joulukirkossa kaikui meillekin tuttu Enkeli taivaan -virsi, jonka Luther sanoitti ja luultavasti myös sävelsi alun perin lasten seimi- kuvaelmaksi vuonna 1534. Suomessa Hemminki Maskulainen suomensi virren vapaasti vuonna 1605 julkaistuun virsikirjaansa, jossa se sai numeron 121. Mas
kulaisen käännös ”Engel' paimenill' puhui” oli käytössä vielä Matin lapsuuden aikaan ja väistyi vasta myöhemmin virsikirjauudistuksen yhteydessä Julius Kroh
nin käännöksen tieltä.
Nahkakantisia virsikirjoja painettiin 1800-luvun alun Suomessa usein. Olihan virsikirja joka kodin tärkeä käyttöesine, jolla oli keskeinen sija muuten vielä niu
kassa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Seuraavan tekstin lähteenä on käytetty
"Suomalaista Wirsi=Kirjaa”, joka on "präntätty Helsingissä ja Turussa w. 1841 J.
C. Frenckellin ja Pojan Tykönä”.
€ngel' patmentU' ptifjui
1. Cngel' patmentir puljut sanotll' nätll', Langen fjptoan sanoman sanon teili', 3lloti teili' tfjanan ilmoitan,
kuin Jutnalt' julki teili' suotaan.
2. © ks' p iltti ptsku nuorukainen, m i kaumtkaitien, lapsukainen,
©tr teili' simtpn' JSeitsest' nuorest',
® eill' tloks' ijät' sangen SuurefcS'.
3. i)ä n on I)<£:£ra C ljnstiis Jum al' ja fRtes,
&e lutoatt', ikätoöitt', toiluott' ntpös,
®etöän armias atnoo auttajan', SSEoipa toatita Ä apaljtajan'.
4. I)ärt kuoleman tjäöäs' teit' auttaa, :§>pnnist', ptruu toallast' toapauttaa.
h eille tantsee (jäisen autuun, J o suotuni, feautt' lisän laupiuun.
5. ®at teille taljan merkki lienee, Jkintes' löpöätt' lapsen pienen, Mp cfjristitt' kaunis katsomaan, jlttk ä laljjat Jum al' sinne on panit'.
6. Ctkös fjerää sieluni? tjei taka!
lia tso s kenk' sun' setmes' makaa?
S>tel' on minun $€3ftrati' Cljrtstukseti', Jum alan pptjä $otka, JCsukseti!
7. (Eertoe Sinä tuleniast' tänu tpkött',
&utn simttsu et katso plön,
®änn' tulit köi»ln>Pbes kpllen,
Ivutttk' kiittän' sinua, tain eöest' ollen.
8. Sf) l£)i£3kra! sinä kaikk' kappaleet loit, ixittttkas olet alentan' sinuas noin,
€ttä makaat fjeinätn ja pafjnam pääll', Joit' jufJöat ja fjärjät spötoät tääll'.
9. itä m ä t sutun silkkiä, lakan=lunas, herrain I)(!!i\ra! taitoaan Huuingas!
iSaikk' kalliimmat kultaiset toaatteet, huonot olts' Stttull' Sittek' maate.
10. J?ätn spntpä köpfjppöes' kelpatS Smuu,
®tt'S taitoaas' saattaisit rtkkaaks' minun, Annoit' täU' tietää, ett' turfja on juur', jUaatlman meno, ketnpi, koreus suur'.
11. Sf) JC suinen minun JöCEtaisett'!
®ule minun Spbätnen' katstnatseen, S iä erkane niinust' murficcs', tuskas', Snna minun olla oiktas' uskos'.
12. C äst' sangen suurest' ihastun,
€tt'S tänne tpkön' olet astun',
®attt eöest' sinua kiitän Cfjriste!
Jftm' Is ä ä $pf)ää I)enkee Pltstän.
apsuuteni m ielenk Untoi- simmat juhlat olivat aina joulu ia juhannus. jjoutu.
vaikka olikin vuoden pi~
meimmällä ajolta, oli aina odotettu valonj'uhla. Sitä oarten tehtiin kolona aina vuoden suurimmat puhdistukset ja valmistukset. Savutuvan mustu- neet seinät ja laattiat pestiin jo aaton edellisinä päioinä kodan suuressa muuripadassa kiehutetulla vedellä huosiainten ja sannan kanssa sanura
jan ulottuville, orsien tasalle asti niin hohtavan valkoisiksi\ luin vuosisadan nokeama hirsien pinta paljastuak- seen vaati\ samoin myös laattia niin lain sen jo vuosikausien kuluttama mustunut pinta voitiin. CPenkit, ra
hit.\ pankot\ ovet\ lavitsat, huonekalut luin myös oviseinällä oleva hevoisten silppukola puhdistettiin. Ulrikoista huomiota kiinnitettiin akkunalautain ja pielien puhdistukseen. JtJyös am
meet, korvot, sangot sekä pöytäastiat puhdistettiin. rPuhdistustyö, niin ras
kas kuin se olikin, kuului aina naisten velvollisuuksiin. Saattoivathan ras- kaimmissa töissä miehetkin olla apu
na. toeipominen; paistaminen, leit- täminen ja oluenpano, rykääminen, kuuluivat myöskin naisten tehtäviin.
Olikin silloin naisväellä huisketta ja hommaa.
Oluenrykäys vaati jo pitempiai- kaista jä monipuolista valmistusta.
JKaltaat oli jö pari viikkoa aikai
semmin imellytettävä ja saunan mal- laslavoilla kuivattava. Jlumala kas
vatettiin jö kesällä kotihumalistossa.
Jlaapainen olutkynä, kuurna, oli joha /alossa Siilien fiisteitten päälle levitettiin maliaat ja valettiin ne duu
malla vedellä\ miltä maltaista imel
täneenä ualui huuman pohjalta saa
viin tai ammeeseen. Jlun sitten näin valmistettuun imellyhseen pantiin häytehiiva ja humaloita, alhoi se käy
mään ja oli jo jonhun päivän kuluttua voimakasia alkoholipitoista juomaa, mihä tarpeeksi asti käytettynä sulet
tiin ilmanpitävään tynnyriin. Sieltä se tapilla suletusta hanasta laskettiin tarvittaissa haarihoihin nautittavak
si. Oynnyriin pantuna lakkasi olut käymästä ja estyi myös väljähtymäs
tä. ^tavallisesti ryättiin olutta niin runsaasti\ että sitä riitti vielä joulun jälhipyhihsihin. 3lyvä hynäolut oli
10
JlC a tti ~Jia/ippinen
t f o u f u s a u u / u u a s s a f a i i i r i t o s s a
hyvin miellyttävää, voimallista juomaa, jolta pitemmän ajan käyneenä ja säilytet
tynä uoiHurmata nauttijan Humalaan.
CPärevalkea oli entisaikain pimeän sa
vutuvan varsinainen valonlähde. Sen va
lossa telit iin talon tavalliset käsityöt' mie
het nikkaroivat, naiset kehräsivät ja ku
toivat\ suutarit ja räätälit ompelivat vaat
teet ja kengät. Sen valossa luettiin kirjat ja laulettiin virret. DCuinka se kaikki kävi päinsä, sitä on vaikea nykyisen sähköajan ihmisen käsittää. Cjipä olekaan ihmette
lemistä, jos aamupuhteella työt hetkeksi pysähtyivät päiväntuloa odottamaan ja kasku tunneilla mieliä virkistämään. Sil
loin kai monet kaskut, vanhat ja uudet ta
rinat, syntyivät, verestyivät ja kypsyivät ja niitä lapset hörössäkorvin kuuntelivat ja lapsenherkkiin mieliinsäpainoivat.
Oli sentään pimeässä savupirtissä toi
nenkin edellistä juhlallisempi ja ainoas
taan juhlatilaisuuksissa käytetty valon
lähde. Se oli talikynttilä. Senkin valmis
taminen vaati joulun edellä paljon puu
haa, jonka aiheutti kynttilän valaminen, jo syksyllä talviteurastuksia tehdessä varattiin erilleen kynttilätalit ja pellavia puhdistaissa kynttilänsydämet. jonakin joulun eduspäivänä tuotiin aitanparves- ta talikirnu ja kynttilävartaat. Sydämet ripustettiin varvetikkuihin, noin 3 - 5 kpl kuhunkin. UCirnu täytettiin kuumalla vedellä ja sulatetulla talilla suuhun asti, jolloin tali keveämpänä kohosi pinnalle.
Sitten tartuttiin varvetikun päihin mo
lemmin käsin ja upotettiin sydämet sulaan taliin niin syvälle kuin tikun päät sallivat, ripustettiin kuivausvarppeille ja näin teh
tiin kaikille vartaille vuoron perään, katsella kastelukerralla paksuni kynttilä talikerroksella ja kastelemista jatkettiin siksi, kunnes kynttilät tulivat tarpeelli
sen paksuiksi. Erityistä huolta valaessa pidettiin kolmihaaraisista kirkonpenk- kikynttilöistä. Sellaisia pantiin jouluna myös kaksiperheenpöydälle, toinen mies
ten, toinen naisten puoleiseen päähän.
UColmihaaran virittivätylväimmät talon- tyttäret jouluna myös kirkonpenkkiin.
jouluaattona oli jo iltapäivällä aikai
sin saunottu, pukeuduttu puhtaisiin ja p i
meän tultua kokoonnuttu haarakynttilän valaiseman ruokapöydän ympärille, jota alhaalta hohtavan valkoisiksi pestyt sei
nät piirittivät, ja laattia silpotuilla kuu
senhavuilla ripoiteltu tuoksuvaksi: Orsien yläpuolella, kiiltomustassa kuvussa leijai
leva savu antoi jo semmoisenaan ”kodin pyhäsavuna ” mieltä kohottavan tunteen tälle ”kotipyhäkölle”, joten se lähtemät
tömästi painui lasten mieliin. DCun sitten ruokailun päätteeksi oli veisattu ”önkel paimenil puhui”, päättyi tähän vuoden ylevin, toivotuin juhlahetki.
^Paneuduttiin sitte aikaisin levolle noustaksi aamuvarhain kirkkomatkal
le lähtöön, loepo onkin jo tarpeen, sillä aattoaamuna oli noustu jo kukon ensi kie- kaukseen ja käyty ulkotöihin jo p u h teen aikana, miesväki hevos- ja metsätöihin varustamaan talon eläinten ruoalla ja lämmityspuilla, toisten huomisen päivän joulukirkkopuuhissa ollen. UCirkkoon lähdettiin joka hevosella ja joka kynsi kuin kykeni. ZJyöt lopetettiin aattona jo p uoleltap äivin.
Jileillä lapsilla oli aattona suurinna työnä lumikirkon rakentaminen johonkin julkiselle paikalle kartanolle, loumipal- loista se rakennettiin ja niin avara, että siihen mahtui vähintäin puolitusinainen seurakunta. Se rakennettiin niin hy vin kirkkoa jäljittelemällä kuin muistettiin ja voitiin; lumipallot penkeiksi, ikkuna- aukot seiniin ja risti harjalle sekä ukko ovenvartijaksi. TJasta jouluaamuna sen si
sällä kynttilät sytytettiin, ja ilo oli ylinnä, jos sivu ajavain kirkkovierasten hevoset valokummitusta ja sen sisältä kuuluvaa hälinää pelästyivät.
JCoko talon väki varustautui mahdol
lisimman tarkoin matkalle joulukirkkoon, ja kun matka oli pääasiallisesti jäämät- kaa, varustauduttiin ajokelin salliessa myös kilpa-ajoihin naapurien ja vento
vierastenkin kanssa. Sidottiin porukello aisaan, tiuvut ja kulkuset valjaisiin, sitä parempi, mitä enemmän helyjä, ja että hevoset saataisiin muutenkin hurjalle päälle, juotettiin niillä ämpäristä väke
vää jouluolutta. Ulyvin se juoma hevosille maistui ja hyvä oli myöskin sen vaikutus.
Se oli tietysti hevoselle ainut kerta, jolloin se olipikkuhiprakassa ja korskuen se kil
pailuun ponnisti kaikki voimansa.
JKuistan hyvin, kun kynttilöin valais
tu kirkko pimeällä jo kilometrien päästä alkoi näkyä, miten mahtavan vaikutuksen
se minun viisivuotiseen lapsen mieleeni teki. JKutta vasta kirkon sisälle tultua sen valomeri täydessä loistossaan eteeni avautui ja naisten edessä lepattavat kol
mihaarat oikein naurattamaan pyrkivät.
ZJätä valokomeutta nähdessä ei aluksi muistanutkaan, että kirkko oli kylmä ja pakkassään ollessa alkoi jalkoja ja käsiä palella. tBaulun pauhu oli kirkossa huu- maava ja sitä säestivät monet kymmenet kylmettyneiden jalkain yhteenkoputukset.
ö i tässä rytäkässä varhain herätetyissä kirkkomiehissä uni saanut valtaa.
jo kaipasi vihdoin mieli kylmästä kirkosta lämpimään tupaan ja omaan lu
milinnaan, ja ulospääsyn kaipuu tuntui olevan useilla muillakin. ZJaan vasta astui pönttöön nuori pappi, jonka sanottiin en
simmäistä saarnaa elämässään pitävän.
Se oli pappilan nuori maisteri, kimnasisti.
JCun sen saarnasta ei juuri mitään kuul
tu, pyrki kirkko tyhjentymään maisterin jäädessä saarnaansa jatkam aan.-
jos ihmiset olivat kirkosta kylmetty
neinä rientäneet kesken saarnan ulos, olivat tulomatkalla vaahtoonajetut, hei
koilla loimilla suojatut hevoset sitäkin enemmän kylmettyneet. 3 0 lv an kiireesti valjastettua alkoi kirkkomäki ja talojen pihat tyhjentyä, jos kirkolle tultaissa kilpailu oli tiukka, olipalausmatka vielä
kin hurjempaa, sillä ilman pakoittamatta pyrkivät hevoset nyt kotipilttuihinsa ja ruuhilleen minkä kykenivät, erittäinkin ne, jotka aamulla olivat saaneet oluthip- rakkaa maistaa.
Olot iin päästyä, hevoset ja karja ruo
kittua, käytiin hyvällä ruokahalulla, koko pyhät paikallaan odottavan ruokapöydän ääreen ja sen jälkeen mahdollisesti vuo
teeseen jatkamaan keskeytynyttäyölepoa.
Osa miesväestä istuutui viinapullon ää
reen tarinoimaan, joskus niinkin pitkälle, kunnes pullon pohja paistoi ja kieli suu
hun takertui.
Uapanin päivä oli yleinen lepopäivä.
Silloin pappi sai saarnata usein tyhjille seinille, ainoastaan muutamille henki
löille, erittäinkin jos sattui olemaan huo
no ilma. yieränneetpyhittivät aina vielä seuraavat 3lannun ja viattomain lasten
kin päivät työttöminä kotihartaudelle.
