KIELITIETEEN KENTILTÄ
Valokuva SKS.
Kansanrunousarkisto
MATTI KUUSI I9 I 4-I 998
kateemikko, professori Matti Kuusi kuoli 16. tammikuuta 1998, vain pari kuukautta senjälkeen, kun hänen viimeinen urakkansa, Suomen Kansan Vanhojen Ru- nojen osa XV, oli valmistunut painosta.
Matti Kuusi olijuuriltaan pääkaupunki- lainen. Hän syntyi Helsingissä 25. 3. 1914, kävi koulunsa Helsingin Norssissa, opiskeli Helsingin yliopistossa ja toimi siellä ensin dosenttina ja sittemmin professorina. Aka- teeminen ura jaksottuu sarjaksi vuosiluku- ja: ylioppilas 1932, filosofian kandidaatti 1939 ja tohtori 1950, dosentti 1951, profes- sori 1959, emeritus 1977. Akateemikon arvo Kuuselle myönnettiin 1985.
Etenkin 50- ja 60-luvulla äidinkielen opettajiksi opiskelleet tunsivat Kuusen en- nen muuta yliopistonopettajana. Varmaan parisen tuhatta Helsingin yliopiston histfıi- laria kuunteli hänen pitämänsä kansanru- noudentutkimuksen peruskurssin, joukos- sa lähes kaikki tuon ajan suomen kielen opiskelijat. Kirjallisuushistorian ja äänne- historian luentojen joukossa Kuusen kurs- si oli jokseenkin yksinäinen poikkeus: ki- vien sijasta se tarjosi leipää. »Parempi vii- si grammaa elävää tiedonnälkää kuin viisi leiviskää kuollutta tietoa» _ sen Kuusi katsoi opetuksen päämääräksi.
Hätkähdyttävin oli peruskurssin ava-
jaisluento. Se ei käsitellyt kansanrunoutta vaan sitä, millaista opiskelu on: mitä mah- dollisuuksia Helsingin yliopisto tarjoaa ja mihin se ylioppilaan velvoittaa. Kuuselle yliopisto oli voimalaitos, jonka oli määrä ladata koulujen sinne lähettämä raaka-aine, tuhannet entiset koululaiset, ikään kuin eril- lisiksi voimalaitoksiksi, jotka voidaan itse- näiseen ajatteluun ja toimintaan pystyvinä kulttuurityöläisinä palauttaa yhteiskuntaan säteilemään ympäristöönsä henkistä ener- giaa. Nopeasti valmiiksija leipään kiin- ni -ajattelu oli lyhyen tähtäimen taktiikkaa.
Opiskelijan tuli asettautua löytöretkeilijäk- si, joka aktiivisesti etsii kokemuksia ja vi- rikkeitä muualtakin kuin oman aineensa kursseilta. Oli uskallettava ainakin jossain kohden kulkea toiseen suuntaan kuin kaik- ki muut: ››Joka aina valitsee standardiluen- not, standardiaineyhdistelmän, standardi- harrastukset ja standardihuvitukset, hänes- tä auttamattomasti muotoutuu standardi- ihminen, yksi niistäjoita mahtuu kolmetois- ta tusinaan.››
Akateemisen puhujamestarin ammatti- taidolla Kuusi julisti henkisen kasvun stra- tegiaa. Kuulijat olivat vasta koulusta pääs- seitä fukseja, enimmäkseen kaukaa Uuden- maan ulkopuolelta. Syyskuun alkuviikkoi- na useimmat olivat vielä maalaisia pääkau- pungissa; heille yliopisto oli jotakin yhtä arvokastajajuhlavaa kuin torin toisilla reu- noilla olevat valtioneuvosto tai Suurkirkko.
Professorin saama ravisteli.
Matti Kuusi oli jo koulusta tuttu: abi- vuotena oli hiottu äidinkielen taitoja tär- keimpänä apuneuvona Kuusen ehdoton bestseller Miten opin kirjoittamaan parem- min (1958). Se oli tehokas retoriikan pika- kurssi, mutta vielä vaikuttavampi oli kirjoit- taja itse johdattaessaan satapäistä kuulija- kuntaansa suomalaisen kansanrunouden maisemiin. Ei ole kumma, että suuri osa valitsi kansanrunoudentutkimuksen kandi- daatintutkintonsa kolmanneksi aineeksi,
yltiöpäisimmät jopa ensimmäiseksi. Suo- men kieli, kotimainen kirjallisuus ja suoma- lainen ja vertaileva kansanrunoudentutki- mus olivat tuohon aikaan standardiaine- yhdistelmä - mutta standardi-ihmisiä se ei välttämättä tuottanut.
Kuusi luennoi usein aiheista, jotka oli- vat hänen senhetkisiä tutkimuskohteitaan.
Lukuvuonna 1961-62 muistan kuunnellee- ni luentosarjan ensin kalevalamittaisista balladeistaja sitten legendoista: meneillään olivat Suomen Kirjallisuus -teoksen ensim- mäisen osan kirjoitustyöt. Seuraavana syk- synä aiheena olivat sananparret ja nimen- omaan niiden rakenne; tuolloin Kuusi luonnosteli forınula-analyysiä, jota hän sit- temmin useaan otteeseen hioi ja sovelsi käytäntöön.
Juuri tutkimus oli Kuusen mukaan se käyttövoima,joka vie yliopistoa eteenpäinja pitää sen vireänä. Eivätkä tieteellisiä ongel- mia ratkaise vain kateederin takana puhuvat professorit ja tohtorit, vaan yhtä lailla myös ylioppilaat. ››Tutkielmaa tekevä ylioppilas on yliopistossa merkkihenkilö», Kuusi heh- kutti. Kansanrunoudentutkimuksen semi- naari-istunnot olivat parhaimmillaan tie- teellisiä kokouksia,joissa toisen tai kolman- nen vuoden opiskelijat esittivät- Kuusen ilmausta käyttääkseni _ oman tutkimus- aiheensa spesialisteina siihenastisen elä- mänsä merkittävimmän aikaansaannoksen ja joissa toiset samanvertaiset kävivät sen pohjalta tieteellistä keskustelua. Seminaa- rinpitäjälle itselleen monet noista tilaisuuk- sista olivat ››niitä ei-aivan-harvoja iltoja, joita muistaessaan professorilla on viekoi-
tus olla katumatta ammatinvalintaansa››.
Saman ideologian pohjalta Kuusi perus- ti 60-luvun alkuvuosina ››lisensiaattisemi- naarin››,jossa vastavalmistuneet hum. kandit pieksivät suutaan tieteellisistä kysymyksis- tä yhdessä maistereiden, lisensiaattien, toh- toreiden ja professoreiden kanssa. Tiistai- piirinä tunnettu instituutiojatkui vuosikau-
l>
det; tiistai-iltapäivisin kokoonnuttiin Suo- malaisen Kirjallisuuden Seuran kahvihuo- neeseen milloin pohtimaan jonkin perin- teenlajin tutkimusongelmia, milloin ideoi- maan uutta kulttuuripoliittista hanketta tai arvioimaan jonkin toisen tieteenalan meto- dista antia kansanrunoudentutkimukselle.
Professorin mukaan ››kekseliäs ja yrit- teliäs opiskelija voi jo ensi yrittämällä teh- dä löytöjä, oivaltaa jotakin ennen oivalta- matonta››. Kansanrunoudentutkimuksen opiskelijalle jo cum laude -työ puhumatta- kaan gradusta oli matka tuntemattomaan.
Tutkimatonta kenttää riitti jokaiselle, mut- ta reitti oli etsittävä itse. Opasteena oli ta- vallisesti muutaman rivin mittainen tehtä- vänanto; yrityksen ja erehdyksen menetel- mällä sen pohjalta syntyi lopulta valmis seminaariesitelmä.
Ohjausta opintotöiden tekijät toki saivat (»me opettajat, jotka yleensä olemme teh- neet jo kymmeniä erehdyksiä, pystymme yleensä aavistamaan, missä kohti jokin tut- kielmanteko alkaa mennä päin mäntyä››).
Vastaanotolta palattuaan opastuksen etsijä tosin saattoi havaita saaneensa pussintäyden niin jyviä kuin ruumeniakin, ja hänen kor- vansa surisivat tutkimusideoita, joista suu- rin osa oli mahdottomia toteuttaa mutta muutamat sitä haastavampia. Samanlaisia olivat kokemukset silloin, kun antoi Kuu- sen luettavaksi tutkielman käsikirjoituksen tai osan siitä - parhaimmillaan Kuusi oli- kin juuri ateljeekriitikkona. Hän paneutui tosisaan tekstiin, ja nimimerkin ››M6›› alle- kirjoittamana palautteena oli arkillinen tai kaksi tiuhaan kirjoitettuja kommentteja, jotka sisälsivät ällistyttävän teräviä huo- mioitaja provosoivia kysymyksiä aiheesta, joka saattoi olla kommentoijalle itselleen
varsin etäinen.
Kuusta kuunneltiin. Esitystapa tehosi:
entinen AKS:n puhuja, JR 7:n valistusup- seeri ja rintamalehden päätoimittaja, terä- väkynäinen pakinoitsija, runoilijaja kustan-
nustoimittaja pystyi sanan voimalla vakuut- tamaan niin kuulijat kuin lukijatkin. Vaiku- tus ei kuitenkaan perustunut retorisiin ky- kyihin. Paljon tärkeämpi oli itse sanoma, se ideologia, jota Kuusi johdonmukaisesti ju- listi niin puhujana kuin kirjoittajana, sekä opetuksessa ja tutkimuksessa että kulttuuri- poliittisissa kannanotoissaan ja toirrıissaan.
Kuusessa oli yhtä hyvin Arwidssonin ja Snellmanin kuin Spenglerin ja Nietzschen- kin henkeä: hän oli nationalisti, joka korosti ihmisyksilön vastuuta, voimaaja vaikutus- ta. Massaihmisetja tasapäisyys jähmettävät yhteiskunnan. Suomen ei ole syytä kulkea muun maailman perävaunussa, ja savolai- suuden, pohjalaisuuden ja kainuulaisuuden tai varkautelaisuuden ja vaikkapa kotkalai- suuden on säilytettävä erityispiiıteensäpää- kaupunkilaisuuden vastapainona. Yhtä lail- la tulee yksilöiden kulkea vastavirtaan eikä joukon mukana. Tärkein dynaaminen voi- ma on juuri erilaisuus: yksilöiden, alueiden, heimojen, kansojen ja valtioiden on oltava omaleimaisia ja rohjettava poiketa muista.
Kuusi uskoi yksilöön ja yksilön vaiku- tusmahdollisuuksiin. Hänen ajattelussaan aktiivisen kansalaisen paras hyve oli terve tyytymättömyys. Aikaa ei kannattanut haas- kata turhaan päivittelyyn. Kapinahenkeä tarvittiin, mutta pelkkä narina tai kahvipöy- dässä motkottaminen ei johtanut mihin- kään. Tyytymättömyys tuli kanavoida toi- minnaksi; vain sillä tavoin voidaan luoda uuttaja muuttaa maailmaa. Itse hän oli tah- toihminen, joka arvosti itsenäisyyttäja hen- kistä voimaa. Hän oli myös nationalisti, mutta hänen nationalisminsa oli etääntynyt kauas AKS-vuosien ajattelusta ja keskittyi ennen muuta suomalaisen kulttuurin oma- leimaisuuteen ja sen säilyttämiseen. Hänen tutkielmansa olivat usein esseitä, joissa kansallinen kytkeytyi kansainväliseen, pe- rinne nykyaikaan. ››Iskelmä on oman ai- kamme kansanlaulu››, Kuusi julisti virkaan- astujaisesitelmässäänja nostatti kuulijakun-
nan niskakarvoja: kansanrunous muutti muotojaan, ja vanhan folkloren rinnalle tai tilalle oli tullut massakulttuuri ja poplore.
Etenkin 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa populaarikulttuurin eri muodot oli- vatkin vahvasti esillä kansanrunoudentutki- muksen opinnäytteissä. Kuusi itse haikaili happeningeja, kehitti idolianalyysiä ja etsi nykyilmiöistä kollektiivitajunnan ilmenty- miä, arkkityyppejäja yhteisiä sielunmaise- mia: ››Jos populaarikulttuurin kenttää lähes- tyy vanhan kansankulttuurin suunnalta, voi saada vaikutelman, ettei juuri mitään olen- naista ole muuttunut: kaikki lajinomaiset rakenteet, perusteemat, idolit, utopiat, kol- lektiiviset mielikuvat ja ajatuskuviot ovat siirtyneet viihde- ja propagandatuotannon käyttöön.›› Osaksi Kuusi oli vakavissaan, osaksi kaikki oli hauskaa leikkiä, henkistä virkistäytymistä, ideoiden räiskettä ja aja- tuksen lentoa. Sitä paitsi populaarikulttuu- rin tutkimus sopi ajan henkeen ja vastasi opiskelijoiden odotuksia.
Kuusen tieteellisessä työssä populaari- kulttuuri oli kuitenkin vain sivujuonne. Silti siinäkin näkyi sama menneen ja nykyisen rinnastaminen, joka on luonteenomaista koko hänen aitikkeli-ja esseetuotannolleen:
perinne suhteutuu nykyaikaan, yksityista- paus paljastuu yleisen ilmiön toteutumak- si, suomalainen erityispiirre omaleimaisek- si mutta samalla kansainväliseksi, jopa yleisinhimilliseksi. Kuusi tarttui usein suh- teellisen vähäiseltä tai satunnaiselta tuntu- vaan aiheeseen, mutta hän ei keskittynyt yksin siihen vaan tarkasteli sitä laajakul- masta. Hän ikään kuin kehysti sen asetta- malla sen kontekstiinsaja osoittamalla sen yhteydet milloin yleisinhimilliseen tai ››pe- risuomalaiseen›› ajatteluun, milloin taas vaikkapa savolaisuuteen tai pohjalaisuu- teen. Yksityistapaus johti yleistyksiin, jos- kus hyvinkin lennokkaisiin mutta aina hy- vin perusteltuihin. Kalevalamittaisesta ly- riikasta Ahdin ja Kyllikin tai Kaukamoisen
virren kaltaista viikinkiepiikkaaja miehisiä sävyjä ihannoiva Kuusi oli tunnistavinaan Lintuelegikoksi nimeämänsä karjalaisnei- don ja hänen yksilöllisen äänensä. Alahal- la allin mieli, Puhdas on pulmunen lumel- la, Päiväpääskylle tulevija muut hypoteet- tisen runoilijan laulut mursivat aikanaan vanhaa perinnettä ja loivat uutta. Lintuele- gikon jälkeen suomalainen runo oli toinen kuin ennen häntä, ja näin tuntematon lau- laja asettui osaksi pitkää ketjua, joka joh- taa kymmenien sukupolvien takaa omaan aikaamme: ››Ellei Lintuelegikolla olisi mi- tään nykyisyyttä, ei Helvi Juvosella eikä Eeva-Liisa Mannerilla, ei kenelläkään meistä ole mitään tulevaisuutta»
Otto Mannisen Metsien mies taas osoit- tautui Kuusen analysoimana ››runoksi joka- miehestä, sinusta ja minusta, kenestä hy- vänsä››. Se ei neuvo, miten metsäläinen on kesytettävissä, ››mutta se näyttää meille hänen kasvonsa: jotakin omista kasvoistam- me››. Yhtä lailla suomalaisuuden peruspiir- teet heijastuvat esimerkiksi siitä, millä ta- voin kansainväliset lainasananlaskut ovat sopeutuneet suomalaiseen ilmastoon. Archer Taylorin juhlakirjaan kirjoittamassaan ar- tikkelissa Vrienden sijn goet biden Weghe Kuusi tarkasteli sananlaskua Besser ein Freund in der Not als Geld in der Faust; A friend on the way is better than a penny in the purse. Suomessaja ainoastaan Suomes- sa tämän länsieurooppalaisen sananlaskun idea on kääntynyt toiseksi: Parempi reppu reessä kuin ystävä kylässä. Syynä voisi pi- tää samaa erakkomaisuuttaja yksityisyyden tavoittelua, joka saa Mannisen runon ja sen pohjana olevan kansantarinan metsäläisen kolkkaamaan rauhanhäiritsijän hengiltä.
Kuusi ei kuitenkaan tyytynyt näin helppoon selitykseen. Keski-Euroopassa on sadoit- tain ystävyyttä ja rakkautta arvostavia sa- nanlaskuja, jotka ovat paleltuneet matkal- laan Suomeen. Tämä ei kuitenkaan osoita, ettei myös Pohjan perillä olisi tunnettu rak-
l>
kauttaja ystävyyttä tai oltu vieraanvaraisia.
››Mutta pettuleivän maassa oli tapasääntö- nä, että matkamies tuttuunkin taloon yö- pyessään oli omissa eväissään. Tiedetään, miten kävi piispa Henrikin, kun hän Lalloi- lassa rikkoi tätä sääntöä vastaan.›› Käyttäy- tymisnormit olivat meillä toiset,ja ystävyyt- tä varjeltiin sekä turhalta puheelta että ruo- kapöydän ristiriitatilanteilta.
Kuusi analysoi ja arvosti suomalaisuut- ta. Arvokasta oli nimenomaan sen erilai- suus, omaleimaisuus. Mutta hänelle suoma- laisuus ei merkinnyt jähmeää staattisuutta saati eristäytymistä. Päinvastoin suomalai- sen kulttuurin tuli olla avoin vaikutteille.
Vuorovaikutus ei kuitenkaan saanut olla vieraan ihannointia ja jäljittelyä. Aleksis Kivi oli yhdistänyt optimaalisella tavalla eurooppalaisuuden nurmijäıveläisyyteen,ja koko suomalaiseen kulttuuriin ulottui sama ohje oman ja vieraan integraatiosta, jonka Kuusi heitti kielipuolille kirjailijoille: »Hel- sinkiläiset, menkää Suomeen! Maalaiset, menkää Eurooppaan!››
Kuusi oli tyylitaituri. Hän rakasti sok- kivaikutuksia, paradokseja ja äkkimutkia, esitti ällistyttäviä rinnastuksiaja aforistisia kiteytyksiä. Erilaisissa seminaareissa ja juhlatilaisuuksissa hän oli suosittu puhuja, joka sai kannanottonsa kuuluviin ja jonka esiintymiset ansaitsivat ja saivat huomiota.
Näyttää kuitenkin siltä, että julkisuus oli hänelle pikemminkin jonkinlaista älyllistä kuntoilua, joka toi katkoja arkisempaan opetus- ja tutkimustyöhön. Hän viihtyi ti- lanteissa, jotka antoivat virikkeitä ja joissa syntyi ideoita. Sen sijaan rutiininomaisia hallintotehtäviä hän ei tavoitellut, mutta joutui silti moniin mukaan. Hän vaikutti muiden muassa Suomen Kulttuuı irahastos- sa, Kansanvalistusseurassa, Suomen kirjai- lijaliitossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, ja erityisen näkyvä oli hänen pu- heenjohtajakautensa Kalevalaseurassa: hän herätti horroksiin vaipuneen instituution,
ideoi ja organisoi kulttuuriviikkotoiminnan ja loi perinteeksi vakiintuneet kekrinpäivä- juhlat ja -palkinnot.
Paitsi taitava aloitteentekijä ja tehokas organisaattori Kuusi oli tarvittaessa myös täytäntöönpanijaja suurten hankkeiden to- teuttaja. Epäilemättä tunnetuin niistä oli kahdeksanosainen Suomen kirjallisuus (1963-1970). Kuusi vastasi teoksen suun- nittelusta ja toteutuksesta: hän hankki kir- joittajat, hoppuutti ja patisti heitä ja puristi tarvittavat tekstit, hioi, editoi ja muokkasi paloista kokonaisuuden. Vieläkin pitkäjän- teisempiä olivat Kuusen paremiologiset tutkimushankkeet, Pohjois-Euroopan laina- sananlaskuston selvitystyöja sananlaskujen kansainvälisen tyyppisysteemin kehittämi- nen.
Kuusi oli kulttuuripoliitikko; tämä puoli korostui etenkin hänenjulkisissa esiintymi- sissään. Yhtä lailla hän oli yliopistonopet- taja. Mutta sodanjälkeisistä ajoista lähtien hän oli silti ennen muuta kulttuurintutkija.
tiedemies, joka ennätti vuosikymmenien mittaan samota kansanrunoudentutkimuk- sen laidasta laitaan eikä myöskään siekail- lut ylittää tieteenalansa rajoja. On kuiten- kin kaksi tutkimusaluetta, jotka olivat hä- nelle erityisen rakkaat: kalevalamittainen runous ja sananparret. Kummallakin alalla hän oli globaalisestikin katsoen alan johta- va spesialisti.
Kuusi väitteli joulukuussa 1949. Väitös- kirja Sampo-eepos. Yfvpologinen analyysi on hätkähdyttävä lukukokemus. Runotoi- sintojen säemäärä oli niin valtava, ettei ai- heesta voinut kirjoittaa yksiin kansiin mah- tuvaa teosta perinteisen säeanalyysin teknii- kalla, ja niinpä Kuusi kehitti omintakeisen lyhenne-ja viittausjärjestelmän, jonka avul- la hän pystyi puristamaan laajoja säejouk- koja koskevat ja paljon työtä vieneet ana- lyysit muutaman rivin mittaisiksi tiivistel- miksi. Kuusi rakasti lukuja ja signumeita, tilastoja ja taulukoita. Niitä kohtaa hänen
tuotannossaan tavan takaa, olipa tutkimus- kohteena sitten kalevalaisen säkeen, säeryh- män ja runon painavoituvuus, sananlasku- fonnuloiden variaatio tai vaikkapa koulu- taustan vaikutus urakehitykseen. Samanlai- nen ääriesimerkki kuin väitöskirja on Pro- verbia Septentrionalia -teokseen sisältyvä monikymmensivuinen ››analyyttinen tau- lukko››, johon on tiivistetty käsiteltyjen 900 sananlaskutyypin olennaiset piirteet. ››Matti Kuusesta olisi pitänyt tulla matemaatikko», muistan Martti Haavion joskus murahta- neen.
Tutkijana Kuusi oli empiristi, joka ei oikonut mutkissa: ››Teoria, joka avaa kaik- ki lukot, ei ole avain vaan tiirikka.›› Suoma- laiseen metodiin kuului vanhastaankin täy- dellisen aineiston vaatimus, toisin sanoen mitään saatavilla olevaa materiaalia ei saa- nut sivuuttaa. Tästä Kuusi ei sallinut kale- valaisen runon tutkimuksessa tingittävän.
Mutta tutkimus ei saanut olla aineiston pää- määrätöntä luettelointia, ja itse hän uudisti suomalaisena metodina tunnettua vanhaa krohnilaista maantieteellis-historiallista ja Setälän siitä hiomaa typologista menetel- mää. Perinteisen säe- ja redaktioanalyysin rinnalle hän lisäsi metodiseen työkalupak- kiin klisee-, forrnula-, konteksti-, aihe-, tyy- li- ja struktuurianalyysin. Erinomainen tä- män metodin esittely on Perinteentutkimuk- sen perusteita -teokseen sisältyvä laaja ar- tikkeli Suomalainen tutkímusmenetelmä.
Kalevalaista runoutta Kuusi käsitteli sekä erillisteoksissa että kymmenissä artik- keleissa ja kokosi jopa Kalevalan rinnalle alkuperäisistä runotoisinnoista koulukäyt- töön tarkoitetun Kansanruno-Kalevalan (1976). Näkökulmat vaihtelivat. Milloin teemana oli kalevalakieli ja sen rakenteel- liset ominaisuudet, milloin yhden laulajan tai runoalueen ominaispiirteet, yksittäinen runo tai runomuistiinpano, runonkerääjän matka tai vaikkapa kysymys Sammosta ja sen alkuperästä. Väitöskirjanjälkeen rnitta-
vin erityistutkimus oli monografia María Luukan laulutja loitsut: tutkimus läntisim- män Inkerin suomalaisperinteestä (l983);
siinä Kuusi analysoi seikkaperäisesti yhden laulajan aineiston, osoitti sen innovatiiviset ja traditionaaliset piirteet ja piirsi samalla yleiskuvan koko Länsi-Inkerin runoperin- teestä.
Kuusi tavoitti aıtikkeleissaankinavaria näköaloja ja ponnisti yleistyksiin, jotka kantoivat kauas kulloistenkin yksityista- pausten taakse. Näkemyksensä kalevalaisen runouden ja suomalaisen kansanrunouden kehityksestä hän tiivisti 350-sivuiseksi syn- teesiksi Suomen kirjallisuus -teossarjan ensimmäiseen osaan Kírjoittamaton kirjal- lisuus. Tämä suomalaisen muinaisrunouden historia on ilmestynyt myös ruotsiksi (1983), ja sen keskeiset ajatukset on esitet- ty englanniksi teoksessa Finnish Folk Poet- ry. Epic ( 1977), jonka Kuusi toimitti yhteis- työssä Keith Bosleyn, Michael Branchinja Senni Timosen kanssa. Yli 600-sivuinen teos esittelee kustakin runosta muutaman huolellisesti valitun alkutekstin käännöksi- neen, ja olennainen osa siinä ovat Kuusen kirjoittama laaja johdanto ja runokohtaiset kommentit.
Kirjoittamaton kirjallisuus jaksotti ka- levalaisen runouden historian viiteen tyyli- kauteen. Kuusi oli hahmotellut tyylikausi- teoriansa jo vuonna 1957 Kalevalaseuran vuosikirjassa ilmestyneessä artikkelissa.
Teoria on vahvasti hypoteettinen, ja kansan- runoudentutkijat ovatkin vaatineet sitovam- pia näyttöjä sen tueksi. Tyhjästä se ei kui- tenkaan ole syntynyt, ja se jäsentää kaleva- laisen runoston ja sen kehityksen uskotta- vaksi sarjaksi toisiaan seuraavia vaiheita:
esisuomalaisesta runoudesta tullaan var- haiskalevalaiseen, sydänkalevalaiseen ja keskiaikaiseen, ja viimeisen, myöhäiskale- valaisen, tyylikauden jälkeen kalevalamit- tainen runous väistyy uusien ilmaisumuo- tojen tieltä.
D
Kuusi arvosti aineistoa: se oli lähtöalus- ta, jolta ajatukset sinkoutuivat lentoon. Hän oli itsekin valmis tekemään raakaa perus- työtä, käymään läpi käsikirjoituksia, muok- kaamaan ja järjestämään vielä julkaisema- tonta materiaalia painokuntoon. Jo 60-lu- vulla hän selvitteli Volmari Porkan vaikeasti avautuvia pikakirjoitusmuistiinpanoja. Aja- tus Porkan runotoisintojen julkaisemisesta alkoi kiteytyä, ja mukaan tulivat myös Elias Lönnrotinjulkaisematon aineistoja Ganan- derin sanakirjan tuhannet irralliset säkeetja runonkatkelmat. Nimenomaan Ganander vaati luvuttoman määrän työviikkoja ja koko sen kalevalaisen runoston asiantunte- muksen, joka vain Kuusella oli. Yhdessä Senni Timosen kanssa Kuusi rekonstruoi sanakirjan irtosäkeistä kokonaisia runoja, ja vähä vähältä näiden kolmen kerääjän arvo- kokoelrrıistasyntyi Suomen Kansan Vanho- jen Runojen osa XV. Viime vaiheissa mu- kaan otettiin vielä Florinuksen sananlasku- kokoelmaan sisältyvät minimnot, ja lopul- ta marraskuussa 1997, lähes 50 vuoden tau- on jälkeen, 33-niteinen SKVR sai jatkok- seen täydennysosan.
Kalevalaisen runon rinnalla Kuusen toi- nen läheinen tutkimuskohde olivat sanan- parret. Niihin hän tarttui heti väitöskirjan jälkeen: ››Tammikuussa 1950 lainasi Mart- ti Haavio minulle Archer Taylorin teoksen 'The ProverbfiSe oli ensimmäinen lukema- ni englanninkielinen kirja; hitaastija vaival- loisesti, sanakirjaltaja kieliopilta tuon tuos- takin neuvoa kysyen, tunkeuduin eteenpäin sivu sivulta.›› Tästä virikkeestä alkoi pare- miologin ura, joka nosti Kuusen alan kär- kimieheksi. Ensimmäisenä etappina val- mistui vuonna 1953 Vanhan kansan sanan- laskuviisaus, johon Kuusi haravoi käsikir- joituksista ja painetuista lähteistä kaiken Turun paloa vanhemman suomalaisen sa- nanlaskuaineiston, runsaat l 1 000 toisintoa.
Suoritus on huikea, ja teoksen arvoa lisää perusteellinen selvitys suomalaisten sanan-
laskujen keruun ja harrastuksen historiasta Mikael Agricolasta Elias Lönnrotin edeltä- jiin. ››”Sampo-eepos' ja 'Vanhan kansan sananlaskuviisaus' olivat 1943-1953 sen verran ylipainoisia harjoitustöitä, että mel- kein kaikki myöhemmät yritykseni kallis- tuivat enemmän tai vähemmän kallelleen epiikkaan ja/tai paremiologiaan››, Kuusi tilitti runsaat neljä vuosikymmentä myö- hemmin.
Seuraavana vuonna ilmestyi monipuo- lisesti sananparsistoa esittelevä Sananlas- kutja puheenparret; opiskeluaikani tentti- kirjoista se oli ehdottomasti hauskin. Muu- tamia metodisia kokeiluja Kuusi esitteli kirjasessa Parömiologische Betrachtungen (1957). Omaperäinen suomalaisen metodin sovellus oli samana vuonna ilmestynyt massiivinen Regen bei Sonnenschein. Sii- nä Kuusi analysoi laajan, maapallon eri kolkat kattavan aineiston valossa aurinko- sateeseen liittyviä sanontoja tyyppiä Päivä paistaa, vettä sataa, tuonelassa häitä juo- daan ~ kettu viettää häitä ~ piru pieksää akkaansa; hämmästyttävällä tavalla samat ideat ja Samantyyppiset sanonnat toistuvat eri kielissä ja eri puolilla maailmaa.
Kuusen aloitteesta ja paljolti hänen hankkimansa rahoituksen turvin SKS:n kansanrunousarkiston käsikirjoituksista kopioitiin ja järjestettiin satojen tuhansien sananparsitoisintojen kortisto; siihen raken- nettiin tiuha viitekorttisysteemi, jonka avul- la on helppo löytää aakkosjärjestyksen eri puolille kortistoa sirottelemat saman sanan- laskun variantit.Arkistomateriaa1in pohjal- ta Kuusi rakensi kaksikin laajaa ainesjulkai- sua: Suomen kansan vertauksia (1962) ja myöhemmin uutta sananparsiainesta sisäl- tävän kokoelman Rapatessa roiskuu (1985).
Urho Kekkonen kutsui 60-luvun alku- puolella tunnetun Tallinnan-käyntinsä jäl- keen valikoidun aktivistijoukon Tamminie- meen ja velvoitti Viron ystäviä solmimaan suhteet Viron virolaisiin eikä niinkään ul- 448
kovirolaisiin: ››Jos virolaisuus jossakin säi- lyy, se säilyy Virossa» Viesti meni perille.
Kuusi kehitti ajatuksen itämerensuomalais- ten kansojen yhteisen sananlaskuston sel- vityksestä ja ajoi ideansa läpi. Suomalais- virolaisesta yhteishankkeesta tuli pitkäjän- teisempi kuin kukaan osasi kuvitella. Sen kuluessa muun muassajulkaistiin saatavil- la oleva karjalainen, liiviläinen, vatjalainen, Vepsäläinen ja virolainen sananlaskuaineis- to kokonaisuudessaan _ kaikkiaan lähes 7000 painosivua _ ja lopputuloksena val- mistui vuonna 1985 teos Proverbia Septen- trionalia. Se esittää 900 yleisintä itämeren- suomalaista sananlaskutyyppiä ja niiden venäläiset, balttilaiset, saksalaiset ja skan- dinaaviset vastineet. Kuusen lähimmän yhteistyökumppanin Arvo Krikmannin an- siosta hanketta on jatkettu; päämääränä on selvittää 900 yleisimmän lisäksi koko muu- kin itämerensuomalaisten kansojen yhtei- nen sananlaskuaines.
Sananpaı retovat kansainvälisiä, ja pa- remiologia on kansainvälinen tutkimusala.
Kuusi halusi koota sen harrastajat ja perus- ti 1965 Proverbium-lehden. Hän toimi kym- menen vuotta sen päätoimittajana, kirjoitti itse, loi kontakteja ja hankki kirjoituksia, editoi ja provosoi keskustelua. Ennakko- suunnitelman mukaisesti lehden toimitus siirtyi ensimmäisen kymmenvuotiskauden jälkeen ensin Unkariin ja sitten Yhdysval- toihin. Proverbium oli ulkonaisesti vaatima- ton mutta tasokas, ja se saattoi paitsi Län- si- ja Itä-Euroopan myös Aasian ja Afrikan tutkijat yhteiseen keskusteluun.
Vuosikymmenien mittaan Kuusi koko- si itselleen lajissaan ainutlaatuisen sanan- laskukirjaston, jonka hän sittemmin lahjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle; Pro- verbiumin avulla rakentunut kontaktiverk- ko oli tässä suurena apuna. Kirjojen keruu ei ollut päämäärä sinänsä: Kuusi luki kirjas- toaan teos teokselta. otti selvää eksoottisis- takin kielistä ja rakensi vuodesta toiseen
viitekoıtistoa,joka liitti yhteen saman idean kiteyttäviä sanontojaja saman sananlaskun erikielisiä vastineita. Tältä pohjalta hahmot- tui suunnitelma sananlaskujen kansainväli- sestä tyyppiluettelosta.
Antti Aarne ja hänen työtään täydentä- nyt Stith 'Thompson olivat aikoinaan raken- taneet kansainvälisen satutyyppien luette- lon. Kansansatujen tapaan myös sananlas- kuista suuri osa on kielestä toiseen siirty- nyttä kulkutavaraa, ja eri kansojen sanan- laskuissa toistuvat samat perusteemat, aja- tustavat ja hahmotusmallit. Kuusi pohti mahdollisuuksia niiden tyypittämiseen.
Forrnula-analyysiä voi pitää ajatuksen al- kuituna, ja itämerenuomalaisten sananlas- kutyyppien rajankäynti antoi kokemuksiaja auttoi jäsentämään ongelmaa. Merkittävä etappi oli Kuusen paneutuminen afrikkalai- seen sananlaskuperinteeseen. Hän otti teh- täväkseen muokatajulkaisukuntoon rovasti Emil Liljebladin Ambomaalta keräämän ndongan- ja kvanjamankielisen sananlasku- aineiston. Ovambo Proverbs with African Parallels ilmestyi 1970, ja muutamaa vuotta myöhemmin seurasi vielä Ovambo Riddles with Comments and Vocabularies.
Kuusi oli etsinyt eurooppalaiselle sa- nanlaskuperinteelle kyllin etäistä vertailu- kohdetta, ja ambolaisaineisto sopi tähän tarkoitukseen mainiosti. Hän ei tyytynyt pelkkiin alkuteksteihin ja niiden käännök- siin, vaan haravoi systemaattisesti ambolai- sille sananlaskuille vastineita Afrikan muis- ta kielistä. Loppuvuoden 1967 hän kävi Rooman instituuteissa ja kirjastoissa läpi afrikkalaisia sananlaskuaineistoja. Päämää- ränä oli jo tuolloin yleinen sananlaskujen tyyppiluokitus. Villa Lantessa 8. joulukuu- ta päiväämässään kirjeessä hän hahmotteli sitä koskevia näkemyksiään:
Uumoilen, että se systeemi, mitä maailmalla kaivataan, on loogisesti ehkä vähemmän näyttävä ja taulu- koimiskelpoinen [kuin venäläisen
Grigori Permjakovin rakentama] _ siinä pitää vain tutkimuksellisesti lähinnä yhteenkuuluva aines saada yhteen. Yhteenkuuluvuuden tasoja on vain useampia, ja niiden ensi- ja toissijaisuus on hankalin pulma.
Olen kaavaillut jonkinlaista tyyppi- signumjärjestelmää, jossa isot ja pienet kirjaimet ja numerot ilmaisi- sivat eri tasojen luokittelua, viimei- seksi jäävät ja poisjätettävissäkin olevat tunnukset esim. jatkeen, ker- tosäkeen tai riimin mukanaoloa.
Toistaiseksi järjestelmä on vasta pääkopassani. Monet läpikäymäni kokoelmat ovat hyvänä apuna, kun julkaisijat tietoisesti tai vaistomai- sesti ovat sijoitelleet konformisia, synonyymisiä tai kuvapiiriltään yh- teen kuuluvia tai konfunktionaale- ja sananparsia peräkkäin. Tärkein- tä olisi varmistua siitä, että systee- mi todella pelaa kielestä riippumat- ta. Se ei ole yhden miehen urakka, vaan vaatisi ilmeisesti kansainvälis- tä yhteistyötä.
Towards an International Type-System of Proverbs (1972) oli jo pitkälle työstetty tyyppiluokituksen luonnos, ja Proverbia Septentrionalian ››analyyttinen taulukko»
sisältää monia tämän systeemin luokitus- piirteitä. Tyyppijärjestelmä ei todellakaan ollut yhden miehen urakka, ja se jäi Kuu- selta viimeistelemättä. Järjestelmän raken- tamiseen tarvittiin kaksi sukupolvea, ja vii- me vaiheissa Kuusi toimi yhteistyössä tyt- tärensä Outi Lauhakankaan kanssa. Sivu- tuotteena syntyi heidän yhdessä kokoaman- sa Maailman sananlaskuviisaus (1993), ja viime vuodet Outi Lauhakangas on hionut tyyppisysteemiä, täydentänyt sitä ja muo- kannut siitä avoimeen kansainväliseen käyt- töön tarkoitettua atk-versiota.
Kuuselle tutkimus oli milloin nopeita partioretkiä tuntemattomaan, milloin hidas- ta, vuosikymmeniäkin jatkuvaa etenemis- tä. ››Lopullisia›› päämääriä ei voi saavuttaa, eikä niitä edes ole. Hän luonnehtikin itseään revisionistiksi, jokajättää niin tutkimuskoh- teensa kuin maailmankin seuraavalle suku-
polvelle, ei kuitenkaan samanlaisena vaan
››hieman muuttuneessa järjestyksessä»
Juuri tällainen revisionistin saavutus on sa- nanlaskujen tyyppiluokitus. Kuusen hank- keista pitkäjänteisin ja suurisuuntaisin.
Kuusi oli aktiivinen, nopeaja poikkeuk- sellisen aikaansaapa; Nulla dies sine linea oli hänen luterilaiseen perimäänsä sopiva toimintaohje. Julkisuudessa hän näkyi ja kuului ennen muuta kulttuuripoliitikkona, joka ravisteli puheenvuoroillaan suomalai- sia ulos impivaaralaisuudesta. Tutkijana hän oli samalla kertaa sekä vuosia ja jopa vuosikymmeniä jatkuvien suunnitelmien toteuttaja että innovaattori, joka löysi uusia uteliaisuuden kohteita, vereksiä näkökul- mia vanhastaan tuttuihin ilmiöihin ja perin- teisistä poikkeavia tapoja lähestyä tutki- muksen kohdetta. Sadat oppilaat muistavat kuitenkin Matti Kuusen ennen muuta aka- teemisena opettajana.
»Erityisen yleinen näyttää yliopisto- maailmassa olevan normi: älä koskaan auta eteenpäin itseäsi älykkäämpää tai silmään- pistävän itsenäistä oppilasta! Anna etusija ahkeralle, nöyrälle, sinua ihailevalle, vähän yksinkertaiselle tyypille!›› Lausahdus oli mattikuusimaista piruilua: tahallinen kärjis- tys, mutta ei varmaankaan aiheeton. Kuusi itse oli ilmeinen poikkeus luonnehtimastaan norrnista. Hänen opissaan herrojen pelko oli tyhmyyden alku, ja siksi opiskelijan oli alusta pitäen päästävä auktoriteettiuskosta, opeteltava ajattelemaan kriittisesti ja uskal- tauduttava sumeilematta esittämään vasta- väitteitä. >›Oikea tutkija samoin kuin oikea kirjailija on aina toisinajatteleva», hän ju- listi.I
PENTTI LEINO
Suomen kielen laitos, PL 3, (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto
