78 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2021 KIRJALLISUUS
Tuhansien planeettojen valtakunta
Heikki Oja: Eksoplaneetat. Täh- titieteellinen yhdistys Ursa 2020.
Eksoplaneetat. Voiko juuri ajan- kohtaisempaa astronomista aihet- ta olla? Tällä hetkellä muita tähtiä kiertäviä planeettoja tunnetaan jo pitkälti yli 4 000, lisää löytyy kai- ken aikaa. Suunnitteilla on myös useita erilaisia havaintolaitteita ja -ohjelmia, joilla niitä päästään tut- kimaan tarkemmin.
Käsitykset Aurinkokunnasta, sen synnystä ja ainutkertaisuu- desta ovat mullistuneet, kun muut planeettajärjestelmät ovat paljas- taneet outouksiaan. Lisätäkynä – eikä edes vähäisenä sellaisena – on elämän etsintä. Toistaiseksi sitä ei tiedetä olevan kuin maapallolla, mutta eksoplaneettojen joukossa on useita maankaltaisia planeetto- ja, jotka kiertävät tähteään elinkel- poisella vyöhykkeellä.
Ihan vielä eksoplaneettojen olosuhteita ei pystytä havaitse- maan suoraan, mutta monessa ta- pauksessa niiden pinnalla olete-
taan esiintyvän nestemäistä vettä, mitä pidetään keskeisenä edelly- tyksenä elämän synnylle.
Ajankohtaisuudella on toki myös kääntöpuolensa. Kuten Heikki Oja kirjallisuusluettelon alussa toteaa, tutkimus ”etenee niin nopeaa vauhtia, että useim- mat kirjat ovat jo ilmestyessään hieman vanhentuneita”. Ojan kir- jassa on kuitenkin huikea mää- rä tietoa, joka on niin ajantasais- ta kuin tietokirjassa on ylipäätään mahdollista. Mukana on kosolti tuoreita tuloksia viime syksyltäkin.
Ensimmäiset eksot löydettiin vajaat kolmekymmentä vuotta sit- ten ja yhä kiihtyvä löytötahti on paljastanut, kuinka monimuotoi- sia ne ovat. Aurinkokunta ei todel- lakaan ole mikään erikoistapaus, vaan yksistään Linnunradassa ar- vioidaan olevan planeettoja mah- dollisesti jopa enemmän kuin täh- tiä eli satoja miljardeja. Oma planeettajärjestelmämme näyt- tää olevan erikoistapaus – elämän ohella – ainoastaan siinä suhtees- sa, että sen suuret kiertolaiset ja- kautuvat selkeästi vain kahteen ryhmään: maankaltaisiin pieniin ki- viplaneettoihin ja pääosin kaasus- ta koostuviin jättiläisiin.
Eksoplaneetat ovat huikean paljon monimuotoisempia kuin Auringon kiertolaiset. Havainto- menetelmien rajoitukset vääristä- vät kokojakaumaa, sillä helpoim- min löytyvät kaasu- ja jääjättiläiset, jotka kiertävät tähteään melko lä- hellä. Se ei kuitenkaan tee pla- neettavalikoimasta yksitoikkoista:
tulikuumia laavamaailmoja, rutikui- via aavikkoplaneettoja, höttöisiä kaasupalloja. Hirmumyrskyjä, rau- tasateita ja timanttiusvaa.
Eksoplaneettojen löytäminen on muuttunut yhä helpommak- si, mutta niiden ominaisuuksien ja etenkin olosuhteiden määrittä- minen on edelleen vaikeaa. Siksi suuri osa niitä koskevasta tarkem- masta tietämyksestä on enemmän teoreettista kuin havaintoihin poh- jaavaa. Usein pystytään määrittä- mään vain planeetan läpimitta tai sen massa, molemmat tunnetaan vain pienellä osalla eksoplanee-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2021 79 KIRJALLISUUS
toista. Nykytietämyksessäkin riit- tää silti ruotimista. Ojan teksti on tuttuun tapaan sujuvaa, selkeää ja havainnollista. Hän käy kirjassaan läpi niin tutkimuksen historian, eri- laiset havaintotekniikat kuin tule- vaisuuden näkymätkin. Pääpaino on itse eksoplaneetoissa ja niiden huimassa kirjossa. Lopuksi kerro- taan elämän edellytyksistä ja et- sintäkeinoista.
Kuvitus on runsasta, mutta ”tai- teilijoiden näkemykset” eksopla- neetoista alkavat pidemmän pääl- le puuduttaa. Syy ei tietenkään ole kirjan tekijän, vaan tutkimuk- sen realiteettien. Valokuvia ekso- planeetoista ei ole kuin kouralli- nen ja niissäkin näkyy vain pieniä valopisteitä. Piirroskuvat eivät lä- heskään aina anna oikeaa kuvaa vieraista planeettajärjestelmis- tä, sillä usein ne ovat scifi-tyyp- pisiä tulkintoja, joissa planeetat ovat suhteessa toisiinsa aivan liian kookkaita ja liian lähekkäin.
Kirja etenee aukeamittain, sa- malle aiheelle on varattu aina pa- rillinen määrä sivuja. Tällainen
”pakkotaitto” tekee opuksesta aa- vistuksen oppikirjamaisen. Luki- jan kannalta olisi ollut mukava, jos kaikki Ojan kokoama tieto olisi pa- ketoitu hiukan väljemmin. Kuvat ovat kiitettävän isoja, mutta taitto on kovin ahdas. Tungoksen tun- tua ei vähennä se, että kuvatekstit ovat pääsääntöisesti hyvin pitkiä.
Ne lisäävät omalta osaltaan tie- dollista antia verrattuna joidenkin teosten tyhjänpäiväisiin ”Kuvas- sa on tähti” -teksteihin, mutta pai- koin tuntuu siltä kuin informaatio vyöryisi kirjan sivuilta lukijan pääl- le. ”Vanhan liiton” lukijasta myös infolaatikoiden suuri määrä tuntuu ahdistavalta. Epäilemättä ihmiset ovat nykypäivänä tottuneet inter- netin informaatioilmaisuun, jossa kokonaisuus muodostuu (jos on muodostuakseen) pienistä pala- sista. Ehkä kirjan sisällön pilkko- minen leipätekstiksi, kookkaiksi kuviksi ja kaavioiksi, monisanaisik- si kuvateksteiksi ja lukemattomik- si tietolaatikoiksi omine kuvineen ja kuvateksteineen helpottaa asi- an omaksumista, minua se kuiten-
kin häiritsee.
Oppikirja- ja hakuteosmaisuut- ta lisää sisäisten viittausten suu- ri määrä. Jos ja kun samalla au- keamalla on useita ”katso sivu x”
-huomautuksia, ainakaan itse en lähde jokaisen kohdalla kahlaa- maan kirjaa eteen- tai taaksepäin.
Sulkeissa olevat runsaat viittauk- set pätkivät lukemista ja usein kat- kaisevat ajatuksen.
Saatan olla konservatiivi myös terminologian suhteen, mutta mie- lestäni muiden tähtien planeetta- järjestelmiä ei pitäisi kutsua au- rinkokunniksi. Tähtitieteessä on paljon erilaisia käsitteitä, joiden merkitys ei välttämättä avaudu ko- vin helposti suurelle yleisölle. Ti- lannetta ei helpota yleismedian huolettomuus niiden käytössä.
Meteoroidit, meteorit ja meteorii- tit menevät lähes takuuvarmasti sekaisin, galakseja nimitetään lin- nunradoiksi ja muita tähtiä aurin- goiksi.
Kirjassa käytetään käsitteitä paikoin myös sekaisin, jopa sa- massa tekstipätkässä puhutaan sekä ilma- että kaasukehästä. Oja toteaa, että jos haluaa tehdä sel- vän eron maapalloa ja eksopla- neettoja ympäröivien kaasuker- rosten välille, ”voi vieraampaa ilmakehää tietysti kutsua kaasu- kehäksi”.
Ero on periaatteessa mitätön, mutta elämää ylläpitävä ja sen muokkaama kaasujen yhdistelmä ansaitsisi oman nimityksensä ”il- makehä”, joka on ainoastaan ko- tiplaneetallamme. Ainakin nyky- tiedon mukaan. Jos elämää löytyy joltain eksoplaneetalta, jonka kaa- sukehän koostumus on samankal- tainen kuin maapallolla, asiaa voi miettiä uudelleen.
Ojan mukaan ”eksoplaneetta- tutkimus on vielä niin tuore ala, että nimitykset eivät ole ehtineet kunnolla vakiintua”. Pelkäänpä, että ovat eivätkä ne aina ole par- haita mahdollisia. Erisnimet ovat muuttuneet yleisnimiksi, kun mui- den tähtien erilaisia kiertolaisia kutsutaan ”supermaapalloiksi”,
”minineptunuksiksi” ja ”kuumik- si jupitereiksi”. Alan tutkijoille ni-
mitykset ovat toki havainnollisia, mutta suuren yleisön kannalta ne ovat omiaan aiheuttamaan se- kaannusta.
MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa krii- tikko.
