Luonnon monimuotoisuuden diskurssi eduskunnassa
Tekstiaineiston analyysi tekstinlouhinnalla ja tulkintarepertuaarilla
Joose Korhonen, 286260 Pro gradu -tutkielma Ympäristöpolitiikka Historia- ja maantieteiden laitos Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto 2021 Ohjaajat: Juha Kotilainen &
Olli Lehtonen
TIIVISTELMÄ
Tekijä: Joose Korhonen Opiskelijanumero: 286260
Pro Gradu -tutkielman nimi: Luonnon monimuotoisuuden diskurssi eduskunnassa Tiedekunta ja pääaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta, ympäristöpolitiikka Tutkielman ohjaajat: Juha Kotilainen & Olli Lehtonen
Sivumäärä: 87
Päivämäärä: 01.10.2021
Avainsanat: Luonnon monimuotoisuus, Sosiaalisen oppimisen teoria, Valtavirtaistaminen, Tekstinlouhinta, Tulkintarepertuaari
Ihmistoiminnan vaikutus luontoon on kestämättömällä pohjalla. Elämme kuudennen sukupuuttokauden ajanjaksoa, joka on tuhoisampi kuin edeltäneet massasukupuutot. Luonnon monimuotoisuuden heikentyessä ympäristön tarjoamat ekosysteemipalvelut heikkenevät uhaten myös ihmisen menestymistä globaalisti.
Biologisen monimuotoisuuden suojelu on kirjattu globaaliksi tavoitteeksi jo vuonna 1992 Rio de Janeirossa järjestetyssä UNCED-konferenssissa. EU:n ympäristötavoitteet ovat linjassa ylikansallisten tavoitteiden kanssa. Suomi sisällytti molempien tasojen tavoitteet omaan monimuotoisuudensuojelu-strategiaansa, jonka toteutus päättyi vuoteen 2020. Kansallisen strategian perusteella monimuotoisuuden suojelun tavoitteet on tarkoitus valtavirtaistaa kaikille hallinnon alan sektoreille.
Tutkielmassa tarkastellaan eduskunnassa käytäviä luonnon monimuotoisuuden diskurssia ja aineiston analysoinnissa käytetään sosiaalisen oppimisen teoriaa. Tieteellinen tieto siirtyy median ja koulutuksen kautta yleiseen tietoon, minkä lisäksi kansanedustajalla on myös käytössään monia eri tietolähteitä ja seminaareja, joista saada informaatiota luonnon monimuotoisuudesta. Tiedon jakamisen vuoksi kansanedustajien tietoisuuden ongelmasta tulisi kehittyä ajan kuluessa. Teorian perusteella on tärkeää, että yksilö oppii kokemuksistaan, ilmaisee oppimansa teoillaan ja jakaa tietoa muille yksilöille. Eduskunnassa kansanedustajan tehtävä on edustaa kansalaisia, ajaa heidän asioitaan eduskunnassa, mutta myös meillä kaikilla on perustuslaillinen vastuu ympäristöstämme ja luonnon monimuotoisuudesta.
Tutkimuksen metodina käytettiin tekstinlouhintaa ja tulkintarepertuaaria. Aineistosta määriteltiin sanan monimuotoisuus kanssa korreloivat termit, jotka jaettiin tulkintarepertuaareihin hallituskausittain. Korreloivat termit tulkittiin aineiston avulla ja selvitettiin, miten luonnon monimuotoisuudesta puhuttiin ja mitkä puolueet mainitsivat luonnon monimuotoisuuden hallituskausittain vuosien 2007–2020 aikana.
Tulosten perusteella keskustelu luonnon monimuotoisuudesta ei ole lisääntynyt vuosien aikana lukuun ottamatta Vihreää puoluetta, jonka puheenvuoroissa maininnat lisääntyivät merkittävästi vuodesta 2014 lähtien. Sosiaalisen oppimisen teorian näkökulmasta diskurssilla olisi edellytyksiä kehittyä aihetta kattavammin käsitteleväksi. Tulkintarepertuaarien perusteella monimuotoisuusdiskurssi keskittyy metsäekosysteemeihin ja selkärankaisiin. Laji- ja ekosysteemitason viittaukset tarkentuvat ajan saatossa tunnistettaviksi. Tulkintarepertuaareista ei voinut tunnistaa viittauksia geneettiseen monimuotoisuuteen, mikä on merkittävä puute monimuotoisuustavoitteiden toteuttamisessa. Ekologinen kompensaatio, luontoarvopankki sekä Metso-ohjelma nähtiin merkittävinä ratkaisuina luonnon monimuotoisuuden suojelulle.
SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO ... 5
1.1. Tutkimuskysymykset ... 7
2 SOSIAALISEN OPPIMISEN TEORIA ... 8
2.1. Ymmärryksen muutosprosessi ... 8
2.2 Oppiminen, joka syntyy laajemmissa sosiaalisissa yksiköissä tai yhteisöissä ... 9
2.3 Oppiminen sosiaalisesta interaktiosta ... 10
2.4 Tiedon tarve ja sen jakaminen ... 11
2.5 Sosiaalinen oppiminen ajan kontekstissa ... 13
2.6 Tiedon merkitys ympäristöongelmissa ... 16
2.7 Sosiaalisen oppimisen merkitys eduskuntadiskursseissa ... 17
3 MONIMUOTOISUUS EKOLOGIAN NÄKÖKULMASTA ... 19
3.1 Biodiversiteetin kolme tasoa ... 19
3.2 Biodiversiteetti ja ihminen ... 21
3.2.1 Geneettiset hyödyt ... 21
3.2.2 Ekosysteemipalvelut ... 21
3.3 Biodiversiteetin uhat ... 22
3.3.1 Elinalueiden väheneminen ... 22
3.3.2 Vieraslajit ... 23
3.3.3 Luonnonvarojen ylikulutus ... 24
3.3.4 Ilmastonmuutos ... 24
3.4. Monimuotoisuuden suojelukeinot ... 25
3.4.1 Maiseman rakenne ja biodiversiteetti ... 26
3.4.2 Ekologinen käytävä ... 26
3.4.3 Luonnonsuojelualueiden perustaminen ... 27
3.5 Luonnonsuojelun filosofiaa ... 28
3.6 Luonnon monimuotoisuuden tila päätöksien argumenttina ... 29
4 LUONNON MONIMUOTOISUUS YHTEISKUNNALLISENA HAASTEENA ... 30
4.1 Rio de Janeiro ja globaali biodiversiteettidiskurssi ... 30
4.3 Valtavirtaistaminen ... 32
4.3.1 Biodiversiteetti-käsitteen valtavirtaistaminen ... 33
4.4 Eduskunta ... 34
4.5 Tiede, politiikka sekä intressit ... 35
4.6 Monimuotoisuuden jalkauttaminen ... 37
4.7 Toimintaohjelman toteutuminen yrityksissä, tutkimuslaitoksissa ja kolmannella sektorilla
... 39
4.7.1 Yhteistyö kolmannen sektorin kanssa ... 40
4.8 Monimuotoisuuden suojelun nykytila... 41
5.AINEISTO JA MENETELMÄT ... 43
5.1 Aineisto ... 43
5.2 Tekstinlouhinta ... 44
5.3 Korrelaatio ... 45
5.3.1 Korrelaation merkitys tutkimuksessa ... 46
5.4 Tulkintarepertuaarin määritelmä ... 47
5.5 Kielenkäytön analysoiminen ... 47
5.6 Merkityssysteemien tunnuspiirteet ... 49
5.7 Diskurssin määritelmä ... 50
5.8 Merkityssysteemeihin jaottelu ... 51
6 TULOKSET ... 54
6.1 Pöytäkirjat ja puheenvuorot ... 54
6.2 Hallituskausien puheenvuorojen korrelaatiot sanalle monimuotoisuus. ... 56
6.2.1 Vuodet 2007–2010 ... 56
6.2.2 Vuodet 2011–2014 ... 57
6.2.3 Vuodet 2015–2018 ... 60
6.2.4 Vuodet 2019–2020 ... 61
6.3 Tulosten tarkastelu ... 63
6.3.1 Puheenvuorot ... 63
6.3.2 Tulkintarepertuaarit... 64
7 POHDINTA ... 68
8 JOHTOPÄÄTÖKSET... 71
TIETEELLISET LÄHTEET ... 74
VIRANOMAISLÄHTEET ... 78
R-OHJELMISTOLÄHTEET ... 79
MEDIALÄHTEET ... 79
LIITTEET ... 80
5 1 JOHDANTO
Maapallolla on ainutlaatuinen kyky ylläpitää elämää (Cambell ym. 2014). Erilaiset abioottiset ympäristöt muodostavat organismien kanssa monenlaisia ekosysteemejä, jotka toimivat elinympäristönä miljoonille eri organismeille. Jokainen näistä organismeista on erikoistunut omaan elinympäristöönsä ja toisaalta vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Luonnon monimuotoisuuden kato vaikuttaa olennaisesti ekosysteemien toimivuuteen mikä taas vaikuttaa olennaisesti ihmisen kykyyn selvitä maapallolla. Ilman oikeita toimenpiteitä ympäristön olosuhteiden muutos huonompaan tulee joka tapauksessa vaikuttamaan kaikkien olentojen selviytymiskykyyn.
Luonnon monimuotoisuus on vaarantunut teollistumisen alkuajoista lähtien (Cambell ym. 2014).
Ihmisen vaikutus omaan ja muiden eliöiden elinympäristöön lisääntyy jatkuvasti. Ilmasto lämpenee päästöjen vuoksi, ihminen levittäytyy ja ottaa haltuunsa elinalueita sekä hyödyntää luontoa yli sen kantokyvyn. Ilmiö on otettu huomioon globaalisti vuodesta 1992 lähtien, kun Rio de Janeirossa pidettiin ensimmäinen ympäristö- ja kehityskonferenssi (Whitehorn ym. 2019).
Konferenssissa hyväksyttiin lähtökohdat kestävälle kehitykselle sekä biodiversiteetin suojelulle.
Melkein 30 vuotta on kulunut ensimmäisestä konferenssista, mutta monimuotoisuuden köyhtyminen ei ole pysähtynyt laajassa mittakaavassa (Whitehorn ym. 2019). Tietyissä maailmanosissa monimuotoisuuden köyhtyminen on jopa kiihtynyt. Ihmisen käyttäytymistottumuksia on vaikea muuttaa, ja se vaikuttaa myös yhteiskunnan kehitykseen laajassa mittakaavassa.
Suomen perustuslain 20 § mukaan:
”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.”
6
Näin ollen eduskunnalla ja kansanedustajilla on suuri vastuu niin monimuotoisuuden suojelussa, kuin myös terveellisen ympäristön ylläpidossa ja kehittämisessä. Vastuuta voidaan pitää merkittävänä, joskin monimutkaisena kokonaisuutena, jossa yhdistyy monta näkökulmaa ja intressiä. Politiikka on monien intressien ristiriitoja ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on vielä toistaiseksi vaikeaa havaita ihmisaistein. Nämä ihmiselle näkymättömät uhat voidaan kuitenkin todistaa tieteellisesti, ja nimenomaan tiedeyhteisöjen panostuksella on estetty jo esimerkiksi otsonikerroksen katoa (Dyominov & Zadorozhny. 2005). Tämä on itsessään merkki siitä, että ihmiskunta pystyy halutessaan vaikuttamaan elämää uhkaavien mullistuksien syntyyn ja kehitykseen.
Ongelma on kuitenkin määritelty ja tunnistettu vuosikymmeniä sitten. Alati kehittyvä yhteiskunta, media ja koulutus ovat tuottaneet pureskeltua informaatiota monimuotoisuuden köyhtymisestä ja köyhtymisprosessin jatkumisen vaaroista (Breves & Schramm. 2020). Ihmisillä on hyvät tiedonkeruumahdollisuudet ja sitä kautta vaikuttamismahdollisuudet myös yksilön epäsuoriin vaikutuksiin ympäristölle. Tämän vuoksi voidaan olettaa, että kansanedustajillakin on jatkuvasti paremmat edellytykset toteuttaa perustuslaillista vaatimusta suojella monimuotoisuutta sekä ylläpitää terveellistä ympäristöä meille kuin myös tuleville sukupolvillekin.
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan eduskunnassa tapahtuvaa monimuotoisuuden diskurssia. Työn hypoteesina on, että ihmisen tietoisuus monimuotoisuudesta kehittyy ajan kuluessa. Tällöin eduskunnassa osataan puhua monimuotoisuudesta paremmin, sekä tarjota sen suojelemiseksi parempia ratkaisuja. Monimuotoisuusdiskurssin tulisi muuttua ajan saatossa yksityiskohtaisemmiksi, minkä pitäisi myös johtaa järkevämpiin ratkaisumalleihin. Ratkaisut monimuotoisuuden suojeluun eivät voi tapahtua pelkästään lainsäädännöllä tai muunlaisella kepillä ja porkkanalla, vaan ihmisen oman käyttäytymisen myötä. Toisaalta kansanedustajat ovat kansan demokraattisesti vaaleilla valitsemia edustajia. Valitut edustajat edustavat kansaa ja heidän mielipiteitään, tahtojaan sekä toiveitaan. Tutkimusasetelma on tärkeä, sillä kansanedustajilla on mahdollisuus vaikuttaa meidän kaikkien toimintaan monimuotoisuuden suojelussa.
Vaikka työn tutkimuskysymys on laadullinen, siihen vastataan kvantitatiivisilla ja kvalitatiivisilla keinoilla. Eduskunnassa oli vuosien 2007–2020 välillä 1337 luonnon monimuotoisuutta
7
käsittelevää puheenvuoroa ja nämä puheenvuorot sisältävät useita eri näkökulmia luonnon monimuotoisuudesta. Aineiston määrä on myös otollinen kvantitatiivisille metodeille. Aineiston kvantitatiivisessa analyysissä käytetään R-ohjelmointikieltä sekä tekstinlouhinnan menetelmiä.
1.1. Tutkimuskysymykset
Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten luonnon monimuotoisuudesta puhutaan eduskunnassa ja miten sosiaalisen oppimisen teoria selittää diskurssien kehittymistä. Tarkennan tutkimustehtävääni seuraavilla kysymyksillä:
• Missä yhteyksissä ja kuinka paljon luonnon monimuotoisuudesta puhutaan eduskunnassa hallituskausittain?
• Miten kansanedustajien puheenvuorot heijastavat biologista käsitystä monimuotoisuudesta?
• Näkyvätkö valtavirtaistamisen tavoitteet eduskunnan diskursseissa?
• Millaisia suojelukeinoja monimuotoisuusdiskursseissa voidaan havaita?
• Vuosille 2010 ja 2020 asetettiin tavoitteet luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi. Onko näillä ajallisilla tavoitteilla ollut vaikutusta puheenvuorojen määrään?
Tutkielmani kirjallisuuskatsaus rakentuu kolmesta pääosiosta: sosiaalisen oppimisen teoria, monimuotoisuus ekologian näkökulmasta ja luonnon monimuotoisuus yhteiskunnallisena haasteena. Kirjallisuusosion jälkeen esittelen, miten aineistoa on analysoitu ja käsitelty tilastollisesti R-kielellä ja tekstinlouhinnalla. Tämän lisäksi määritän laadullisen tarkastelun menetelmät, joilla tulkitsen aineistoa. Tulososiossa käsittelen puheenvuoroissa luonnon monimuotoisuus-sanan kanssa korreloivat termit ja tarkastelen tuloksia hallituskausittain.
Pohdinnassa pyrin vertaamaan tuloksia poliittisiin tapahtumiin. Lisäksi tarkastelen tuloksia sosiaalisen oppimisen kautta.
8
2 SOSIAALISEN OPPIMISEN TEORIA
Tässä työssä hyödynnän Reedin ym. (2010) määritelmää sosiaalisen oppimisen teoriasta. Teoria rakentuu kolmesta osiosta: ymmärryksen muutoksesta, ryhmässä tapahtuvasta oppimisesta ja käytöksen muuttumisesta sekä sosiaalisesta kanssakäymisestä oppimisesta. Sosiaalisen oppimisen teoria on nykyään suosittu teoria luonnonvarojen hallinnassa ja etenkin sosioekologisissa järjestelmissä, joissa ongelmat ovat vailla selkeää ratkaisua (Steger ym. 2021). Teoria on yhteydessä aikaisempaan teoriaan adaptiivisesta hallinnasta ja sidosryhmien osallistumisen sisällyttämisestä päätöksentekoon, jonka tavoitteena on vähentää monimutkaisten ja epävarmojen ongelmien tuomia haasteita. Oletuksena on, että sosioekologisien haasteiden ratkaisuun osallistuvat voivat oppia toiminnastaan ja näin kehittää päätöksentekoprosessejaan (Murti &
Mathez-Stiefel, 2019).
Sosiaalisen oppimisen teoria on määritelty viime vuosikymmeninä lukuisilla eri tavoilla (Kraker, 2017). Ensimmäisiä teorian määritelmiä sosiaalisesta oppimisesta ovat eräänlaista roolien matkimista, joka tapahtuu sosiaalisessa kontekstissa, jossa yksilö voi omaksua sosiaalisia normeja.
Sosiaalisesta oppimisesta löytyy myös versioita, jossa sitä pidetään prosessina, jossa ihmiset oppivat toisiltaan tavoilla, jotka hyödyttävät sosioekologisia järjestelmiä. Teoriassa korostuu aktiivinen sosiaalinen osallistuminen yhteisössä ja lisäksi se korostaa dynaamista vuorovaikutusta ihmisten kanssa sekä ympäristön käsitettä tai identiteettiä (Reed ym. 2010).
2.1. Ymmärryksen muutosprosessi
Sosiaalisesta oppimisesta on luotu lukematon määrä teoriakehyksiä. Reflektoimalla kokemuksiaan ihmiset konkreettisesti kokevat ja oppivat (Kraker, 2017). Tämän jälkeen he kykenevät käsittelemään abstrakteja konsepteja ja voivat hyödyntää kokemuksia tulevaisuudessa.
Vaihtoehtoisesti oppiminen voi olla instrumentaalista, kuten tiedon tai taidon hankintaa, joka voi olla esimerkiksi kommunikaatiota –ymmärtämisen uudelleentulkintaa kommunikoimalla muiden kanssa. Oppiminen voi olla myös transformatiivista kuten esimerkiksi ajatusharjoitus, jossa tarkastellaan tilanteessa ajatusten taustalla olevia oletuksia, jotka perustuvat asenteisiin ja käyttäytymiseen sekä sosiaalisiin normeihin.
9
Oppiminen voi johtaa asenteiden, käytöksen, normien, luottamuksen muutoksiin ja edesauttaa yhteisten tavoitteiden luomista (Reed ym. 2010). Oppimisprosessi todetaan tapahtuneeksi, kun opittua tietoa hyödynnetään. Hyvä esimerkki tällaisesta olisi esimerkiksi alkoholituotteiden juominen ja juomiskäyttäytyminen. Vaikka osa käyttäytymisen muutoksesta johtuu esim.
lainsäädännöstä tai sanktioista, tietoa lisäävät kampanjat muuttavat arvoja ja uskomuksia esimerkiksi humalassa ajamisen normatiivisuudesta ja eettisyydestä.
2.2 Oppiminen, joka syntyy laajemmissa sosiaalisissa yksiköissä tai yhteisöissä
1990-luvun aikana kirjallisuudessa teemat muuttuivat yksittäisten ihmisten yksilöllisestä oppimisesta kohti organisaatioiden oppimista ja muutosta (Reed ym. 2010). Aiemmin oppimista koskevien oletusten ajateltiin olevan yksityisiä ja enemmänkin abstraktia tietoa kuin yksilöiden hankkimaa tietoa ideoiden, tosiseikkojen ja käsitteiden muodossa. Tätä vastoin organisaatioiden oppiminen ja käytännön osaamista koskeva kirjallisuus ovat osoittaneet, että oppiminen voi tapahtua monella tavalla, kuten ajattelemalla, tekemällä, rutiineilla, keskusteluilla tai symboleilla.
Sosiaalisten yhteisöjen on mahdollista oppia, olivatpa ne instituutioita, organisaatioita tai yhteisöjä. Tällaiseen lopputulokseen on päässyt myös Freiren (1970) lähestymistapa oppimiseen.
Hänen määritelmänsä oppimiselle on, että ihmiset kokevat asioita, jonka jälkeen he jakavat reflektioita ja kokemuksia toisilleen. Vaikka ryhmäprosessit voivat tukahduttaa yksittäisten ihmisten oppiman kehittämällä jaetun ja suljetun näkökulman maailmalle, on todisteita siitä, että kollektiivisella oppimisella saadaan tuotettua parempia oppimistuloksia, kuin yksittäisten ihmisten oppimisprosessien kautta.
Sosiaalisen oppimisen teoriaa hyödynnetään myös laajojen yhteiskunnallisten kysymysten tulkinnassa ja sillä pyritään vaikuttamaan ja tulkitsemaan ihmisten tekemiä päätöksiä (Reed ym.
2010). Sosiaalisen oppimisen käsitteen käyttö aikuisopetuksessa on lisääntynyt esimerkiksi maahanmuuttajan integroinnissa uuteen asuinmaahan. Esimerkiksi hyvän kansalaisuuden piirteitä ei voida oppia virallisesta opetussuunnitelmasta, vaan sen sijaan positiivisen kokemuksen kautta aktiivisessa osallistumisessa yhteiskuntaan. Tämä lähestymistapa korostaa riittävien edellytysten luomisen merkitystä kokemusten, pohdinnan ja kokeilun yhdistämiseksi yksilöiden ja ryhmien
10
välillä. Toisin sanoen ilmiötä voidaan kuvata sosiaaliseksi oppimiseksi, kun yksilö osoittaa käytöksen tai ymmärryksen muutosta.
Tutkijoiden määrittelemät yksilöryhmät vastaavat harvoin normaalielämässä esiintyviä käytäntöyhteisöjä, vaan ne sisältävät tyypillisesti edustajia useista erilaisista yhteisöistä (Reed ym.
2010). Sellaisenaan sosiaalisen oppimisen toteuttamiseksi pienryhmän jäsenten oppimien ideoiden ja asenteiden on levittävä laajempiin sosiaalisiin ryhmiin.
2.3 Oppiminen sosiaalisesta interaktiosta
Esimerkiksi onnistunutta joukkotiedotusvälineiden kampanjaa, jolla saavuttaisiin yhteiskunnallinen muutos tietämyksessä aiheesta, ei voida pitää sosiaalisena oppimisena, ellei viesti leviäisi myös henkilöstä toiseen sosiaalisten verkostojen kautta (Reed ym. 2010). Sosiaaliset verkostot käsiteltiin perinteisesti linkkinä yksilön, paikallisen ja makrotason instituutioiden, kulttuurin ja kollektiivisten normien välillä, järjestelmän elementteinä.
Ajankohtaisempi kirjallisuus sosiaalisista verkostoista osoittaa, että hallintoverkostot vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin ja näkemyksiin (Reed ym. 2010). Tällainen vaikutus voi tapahtua yksi kerrallaan sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta, mutta ennen kaikkea vaikutus verkostojen kautta johtuu laajemmasta verkkorakenteesta, johon toimijat ovat upotettu.
Oppiminen voi tapahtua kahdella sosiaalisen vuorovaikutuksen perustyypillä: tiedonsiirto yksinkertaisena uusien tosiasioiden oppimisena sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta ja käsittelemällä ideoita, mikä viittaa todelliseen ideoiden ja argumenttien vaihtoon, jonka aikana ideat ja käsitykset muuttuvat suostuttelun kautta (Reed ym. 2010). Tällaista vuorovaikutuksen kautta tapahtuvaa oppimista rajoittavat esimerkiksi vakiintuneet normit, jotka löytyvät sosiaalisesta tilanteesta, johon yksilöt ovat upotettu. Tällainen konteksti sisältää paitsi instituutiot myös verkostot, joihin yksilöt ja ryhmät ovat upotettu, sekä ihmisten epistemologiset uskomukset ja maailmankuvat tässä sosiaalisessa kontekstissa.
11
Vallan ja mittakaavan roolit oppimistuloksiin vaikuttamisessa ovat erityisen tärkeitä arvioitaessa missä määrin oppimista on tapahtunut sosiaalisen vuorovaikutuksen seurauksena (Rist ym. 2007).
Sellaisen oppimisympäristön luominen, jossa sosiaalinen oppiminen voi tapahtua, tarkoittaa sitoutumista tuoda yhteen ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset maailmankuvat ja tietojärjestelmät.
Tutkijat ovat todenneet, että laajamittaiset verkostot, joille on ominaista vahvat kommunikaatioyhteydet, tarjoavat mahdollisuuden luoda laajemmalla tasolla toimiville toimijoille mahdollisuuksia mobilisoida tietoa ja käyttää valtaa suhteessa paikallisten resurssien käyttäjiin.
Toimijat jakavat hyvin harvoin toistensa kanssa samat säännöt ja arvot. Lisäksi ryhmillä on yleensä eri määrä ”valtaa” suhteessa toisiin toimijoihin, mikä jo itsessään luo konflikteja esimerkiksi luonnonvarojen käytön, hallinnan ja kestävän kehityksen kontekstissa.
Reed ym. (2010) olettavat, että sidosryhmien välinen vahva vuorovaikutus missä tahansa tilanteessa johtaa sosiaaliseen oppimiseen. Lisäksi Bos ym. (2013) sekä Axelsson ym. (2013) toteavat omissa artikkeleissaan, että kaikkien osanottajien ei tarvitse saada samanlaista oppimiskokemusta, vaan siihen riittää tietty osa oppimiskokemuksessa olevasta ryhmästä.
Tämäkin on riittävää, jotta monimutkaisia ongelmia, kuten monimuotoisuutta, ymmärretään paremmin.
2.4 Tiedon tarve ja sen jakaminen
Buxtonin ym. (2021) Kanadassa tuottamassa tutkimuksessa tutkittiin, minkälaista informaatiota tarvitaan biodiversiteetin ja nimenomaan kansainväliseen biodiversiteetin yleissopimuksen (Convention on Biological Diversity, CBD) tavoitteiden toteuttamiseen tulevaisuudessa. Tutkimus toteutettiin internetissä suoritettavalla kyselytutkimuksella, ajatushautomolla, sekä sähköpostin välityksellä suoritetuilla keskusteluilla. Ensin kysely kohdistettiin Kanadassa asiantuntijoille yliopistoissa, hallituksessa sekä kansalaisjärjestöissä, yksityisille organisaatioille sekä teollisuuden edustajille. Kyselyssä hyödynnettiin teemoja vuoden 2020 biodiversiteettitavoitteista.
Tämän lisäksi tutkimusta varten perustettiin 51 henkilön työryhmä, jotka keskustelivat, minkälaisella tiedolla biodiversiteettitavoitteet voidaan saavuttaa. Kyselyn ja työryhmän tuloksien perusteella tunnistettiin 273 erilaista tiedon tarvetta, joista tulokset vielä tarkennettiin 50 tärkeimpään päätöksentekoa tukevaan tekijään.
12
Tutkimuksen tulosten perusteella tunnistettiin viisi biodiversiteetin suojeluun vaadittavaa tiedonkäytön avainkonseptia:
1. Paikallisväestön/alkuperäiskansojen asiantuntijuuden tulee olla pääroolissa, jotta suojelutoimissa voidaan onnistua. Tehokkaan suojelun vaatimukset eivät voi toteutua, mikäli heidän hallintoaan ei kunnioiteta ja suojelua toteuteta kaikille osapuolille sopivalla tavalla. Osapuolien kunnioitus tapahtuu kahdella tavalla: yhteistyöllä sekä kaikkien näkökulmien kunnioittamisella.
2. Olemassa olevan tiedon muuttaminen tehokkaammin eri suojelutoimiksi. Tähän sisältyy ymmärtäminen/oppiminen, joka helpottaa biologisen monimuotoisuuden suojelun tavoitteiden valtavirtaistamista, poliittisten esteiden tunnistamista ja poistamista, sekä uuden tiedon priorisointia ja keräämistä niin, että se johtaa suojelutoimiin. Tiedeyhteisön ja päättävien elimien kommunikaation tulee tehostua. Lisäksi tarve lisätutkimuksille ja seurannalle voi johtaa viivästyneeseen sosiaalisen tai poliittisen päätöksenteon käsittelyyn.
Joskin yhtenä luonnon monimuotoisuuden suojelun esteenä koettiin olevan myös informaation puute, mutta yleisimmin kyselyyn vastanneet eivät kokeneet tätä ongelmalliseksi.
3. Kolmanneksi koettiin erittäin tärkeäksi olla yhteydessä tutkijoihin, jotka voivat täyttää nämä kriittisen tiedon tarpeet ja tarjota biodiversiteettien suojeluun tarvittavat tiedot eri instituutioille ja sektoreille. Vaikka suuria määriä tietoa tuotetaan, niin sitä ei yleensä jaeta yhteisön ulkopuolelle, minkä vuoksi voi olla vaikeaa määritellä onko tietoa olemassa esimerkiksi maksumuurin takana, vai onko asia vielä tutkimatta. Etenkin ajatushautomoissa korostettiin tiedonhallinnan tärkeyttä ja tiedonjakamista ja koostamista useista lähteistä. Paikallisväestön tieto voi paljastaa kaavoja ja prosesseja, joita tarvitaan päätöksentekoon, tutkimuksentekoon, minkä vuoksi yhteistyö paikallisten kanssa voi myös vähentää uuden tiedon hankintatarvetta.
4. Samanaikaisesti tuloksissa korostettiin yhteiskuntatieteellisten näkökulmien merkitystä niin sosiaalisten kuin poliittisten haasteiden osalta biodiversiteetin suojelun näkökulmasta poliittisten muutoksien mahdollistamiseksi. Biodiversiteetin suojelun haasteissa juuri inhimilliset ulottuvuudet tunnistettiin tärkeimmäksi tietotarpeiden teemaksi siitäkin huolimatta, että suurimmalla osalla tutkimukseen osallistuneista oli taustaa
13
luonnontieteissä. Yhteiskuntatieteelliset näkökulmat ovatkin yleisesti tunnustettuja, koska monet luonnon monimuotoisuuden häviämisen tunnistetut näkökohdat eivät ole teknisiä ongelmia, joita uusi luonnon tieto voisi ratkoa, vaan pikemminkin inhimillisiä ongelmia, jotka edellyttävät muutosta ihmisten ajatteluun, politiikkaan, koulutukseen sekä käyttäytymiseen. Asenteen ja käyttäytymisen muuttaminen ympäristömyönteisemmäksi on kuitenkin monimutkainen ja monipuolinen ongelma ja tätä on tutkittu myös yhteiskuntatieteissä pitkän aikaa.
5. Lisäksi tietotarpeiden skaalautuvuus tunnistettiin keskeiseksi. Monimuotoisuuden hallinta eri lainkäyttöalueilla on monimutkainen haaste. Suurin osa suojelutyöstä tapahtuu alueellisella tai paikallisella tasolla, mutta nämä strategiat eivät välttämättä toimi kansallisella tasolla, tai toisinpäin johtaen erilaisiin kompromisseihin top-down ja bottom- up politiikassa. Kansallisten suojelutavoitteiden saavuttaminen vaatii suunnittelua ja toimintaa kaikilla mittakaavoilla, sektoreilla ja alueilla, joilla kullakin on mahdollisesti erilaiset tietotarpeet.
Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, että globaali yleinen epäonnistuminen vuoteen 2020 asti biodiversiteettitavoitteiden toteutuksessa tarkoittaa, että uusien tavoitteiden saavuttaminen vaatii uusia lähestymistapoja ja suurempaa sitoutumista tavoitteisiin. Strategioiden, polkujen, ja käytäntöjen pitää tukeutua vankkaan tietoon. Ongelmien tunnistaminen monesta näkökulmasta on tärkeää, tiedonpuute ei ole biodiversiteetin suojelua rajoittava tekijä, yhteistyö tiedeyhteisön kanssa on tärkeää, etenkin yhteiskuntatieteiden osalta ja tietoa pitää jakaa kaikille tasoille ja sektoreille. Tutkimuksessa korostettiin paikallistason hallintoa, mutta yhtä tärkeää on tieteellisen tiedon ja siitä syntyvän toiminnan syntyminen, sillä luontokadosta on paljon informaatiota, joka ei ole päättäjien käytössä.
2.5 Sosiaalinen oppiminen ajan kontekstissa
Tässä työssä havainnoidaan poliittisten diskurssin kehitystä ajan kuluessa ja hallitusten vaihtuessa.
Peterson (1997) argumentoi artikkelissaan, että poliittiset keskustelut menneisyydessä ovat luoneet poliittisia päätöksiä ja keinoja, jotka taas luovat uutta politiikkaa. Politiikka ei itsessään synny vain instituutioiden tai ryhmittymien omasta ajatuksenjuoksusta kuplan sisällä, vaan menneisyydessä
14
tehdyt päätökset ja toiminta vaikuttaa instituutioihin ja niiden haluamaan politiikkaan tehden tietyistä tulevaisuuden skenaarioista osan todennäköisemmäksi ja osan epätodennäköisemmäksi.
Aiemmin toimeenpantu politiikka rajoittaa tulevaisuuden politiikkavaihtoehtoja, koska aikaisemmat päätökset kiinteyttävät sosiaalisia ja ekonomisia verkostoja, jotka uhkaavat sellaisten poliittisten vaihtoehtojen kannattavuutta, jotka olisivat saattaneet olla kestävämpiä aiemmassa toimintaympäristössä. Staattisen paikallaan olevan mallinnuksen sijaan tutkimuksessani aineistoa tutkitaan dynaamisena kokonaisuutena, joka heijastaa eri hallituskausien yli jatkuvaa vuorovaikutusta. Aikaisemman hallituksen “Politiikan perintö” muuttaa jatkuvasti jokaisen politiikkaan osallistuvan mahdollista päätöksentekomatriisia, kuten myös hallituksen mahdollisuuksia toimeenpanna päätöksiä ja vaikuttaa julkisen sektorin toimintaan.
Edeltävät poliittiset päätökset vaikuttavat instituutioihin ja hallinnon toimenpiteiden sääntöihin sekä ne määrittelevät, mitkä argumentit ovat hyväksyttäviä päätöksenteossa. Myös poliittisella historialla on merkitystä, koska se selittää nykyisten informoitujen poliittisten instituutioiden toimintaa, joka vaikuttaa poliittiseen prosessiin ja päätöksentekoon. Yhteisön rakenteelliset ja tiedon muodostamat vaikutukset menneisyydestä vaikuttavat eräänlaisena palautteen muotona, eli kuka luo tai omaksuu informaatioita, ideoi, oppii ja kuka tulkitsee ja vaikuttaa viestinviejänä ja miten tämä vaihtelee eri asetusten ja poliittisen muutoksen kanssa. Rocheford & Cobb (1993) argumentoivat, että olipa poliittinen ongelma mikä tahansa, niin ongelman synty ja merkittävyys sekä näiden havainnointi on myös yksilöllistä.
Riippumatta siitä vaihtuuko poliittinen paradigma uuteen ei yleensä johdu luonnontieteellisistä, vaan yhteiskunnallisista syistä. Toisin sanoen vaikka tieteellinen näyttö ja asiantuntijoiden mielipiteet voivat olla jossain roolissa politiikan kehityksessä, heidän näkemyksensä ovat yleensä kiistanalaisia tietystä näkökulmasta, ja päätöksenteko ei sen vuoksi voi perustua täysin tieteelliseen perustaan. Stummann & Gamborg (2013) argumentoivat, että liian tieteellisiin näkemyksiin turvautuminen voi johtaa siihen, että paikallinen ja yksilöllinen harmaa tieto voi jäädä soveltamatta. Puhtaasti tieteelliset ratkaisut ongelmiin tekevät ongelmista todennäköisemmin
”ilkeitä” (wicked problem) etenkin tilanteissa, joissa päätökset kohdistuvat useaan sidosryhmään.
15
Lopputulos syntyy loppujen lopuksi kilpailevien ryhmittymien argumenttien lisäksi heidän asemastaan järjestelmässä sekä laajemmassa institutionaalisessa kehyksessä (Rocheford & Cobb, 1993). Politiikka ei synny omassa kuplassaan ja poliittiset päätökset syntyvät eduskunnassa omassa päätöksentekomallissaan ja siihen kohdistuu jatkuvasti painostavia tekijöitä, kuten aika, tietorajoitteet sekä byrokratian toiminnat ja rajoitteet. Tämän lisäksi poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten tiedeyhteisö, lobbarit sekä media. Vaikka eduskunnan toiminta seuraa instituutiona tietyntyyppistä “polkua”, niin kansanedustajien tehtävänä on edustaa äänestäjiään ja puoluettaan. Luontokato on yksi monista isoista teemoista, ja monimuotoisuus ei kaikessa tärkeydestään huolimatta ole aina tärkein prioriteetti (Greener, 2002).
Poliittisista keskusteluista voidaan kuitenkin tunnistaa, miten suurena ongelmana luontokatoa pidetään ja miten paljon siihen tulisi kiinnittää huomiota. Tämän lisäksi tässä työssä havainnoidaan miten luontokadosta puhutaan ja mistä näkökulmasta luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä puhutaan täysistuntojen puheenvuoroissa. Luonnon monimuotoisuus on ilmiönä niin laaja, että monimuotoisuudesta puhuttaessa puhujan pitää kertoa tarkemmin mistä luonnon monimuotoisuuden kategoriasta hän puhuu. Esimerkiksi Ison ym. (2015) argumentoivat omassa artikkelissaan, että ongelman kategorioiminen tai kehystäminen vaikkapa ”ilkeäksi ongelmaksi”
vaatii erilaisia lähestymistapoja, kuten sosiaalisen oppimisen soveltamista. Tällainen kehystäminen tuottaa kuitenkin mielikuvia siitä, miten tilanne tai ongelma ymmärretään ja tämä taas luo tietynlaisia hyväksyttyjä sarjoja harjoitteista tai toimenpiteistä, jotka toimivat ongelman ratkaisuna. He argumentoivat, että tällaisia monimutkaisia ongelmia, kuten ilmastonmuutos tai luontokato tulisi ymmärtää systemaattisemmin kehittäen parempaa ymmärrystä suhteessa vanhaan tapaan ymmärtää ongelma. Tämä loisi myös parempia ja osuvampia ratkaisuja, joita vanhalla tavalla kehystää ongelma ei voida edes havaita. Lisäksi, jos sidosryhmät eivät näe kestävää kehitystä myös yhteiskunnallisena kehityksenä tai suuntana kehitykselle, yhteisen päätöksen tekeminen voi vaikeutua (Axelsson ym. 2013). Myös Stegerin ym. (2021) toteavat, että paikallisten asukkaiden ongelmien havainnointiin vaikuttivat vahvasti taustatekijät kuten kulttuuri ja omat sosiaaliset ryhmät, jotka vaikuttavat sosiaalisten, ekonomisten sekä poliittisten ongelmien havainnointiin.
16 2.6 Tiedon merkitys ympäristöongelmissa
Tiedeyhteisöt ovat olleet tietoisia ilmastonmuutoksesta sekä biodiversiteetin köyhtymisestä jo pitkään (Franta, 2018; Wilson, 1989). Puhdas tieteellinen näyttö ei kuitenkaan voi olla ainoa peruste poliittisessa päätöksenteossa, vaan poliittisiin päätöksiin sisältyy intressien punnintaa.
Yhteiskunnallinen keskustelu ja päätöksenteko heijastavat oman aikansa arvoja ja yhteiskunnallinen päätöksenteko sisältääkin monia tekijöitä. Tieteen yhteys päätöksentekoon on yksi monista näkökannoista, miksi päätöksiä tehdään (Puska 2019). Ympäristöpoliittisten tavoitteiden toteutumiseksi tiedeyhteisöjen tiedon tulee kuitenkin siirtyä päätöksentekoa varten käyttökelpoiseen muotoon.
Tiedeyhteisö on noin 150 vuoden aikana kollektiivisesti kehittänyt ymmärrystä esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja nykyinen tietämyksemme johtuukin tästä akkumuloituneesta informaatiosta (Weber & Stern, 2011). Ilmastonmuutos on tarkentunut pelkästä hiilidioksidin ilmakehään kerääntymisestä ja ilmakehän lämpenemisestä entistä yksityiskohtaisempiin ilmiöihin, ja syyt ilmaston muutokselle ovat meille paljon selvempiä nyt kuin vuosikymmeniä sitten. Moni ilmastonmuutokseen liittyvä muutos on perustunut arvioon, joka on myöhemmin pystytty todentamaan.
Yksi tapa muuttaa ihmisten käsityksiä monimutkaisista ongelmista onkin yksinkertaistaa tietoa niin, että ilmiötä voi ymmärtää. Esimerkiksi medialla on yleisesti tärkeä rooli asenteiden muuttamisessa (Jones, 2013) ja myös internetillä ja sosiaalisella medialla (Mondhal & Razmerita, 2014) on alati kasvava rooli informaation jakamisessa yhteiskunnassa. Williamsonin ja Fallonin (2011) tutkimuksessa havaittiin, että uuden teknologian ja etenkin digitaalisen median lisääntyminen parantaa tiedon siirtymistä ja yleisesti prosessien tehokkuutta. Kehittyvä teknologia mullistaa tässä mielessä sisäistä ja ulkoista kommunikaatiota eduskunnassa antaen parempia välineitä parempaan päätöksentekoon.
Informaatiota jaetaan monella erilaisella tavalla ja tietoa tarvitseva yksilö kykenee jopa valikoimaan miten vastaanottaa tietoa (Otieno ym. 2013). Joka tapauksessa jo olemassa olevan tiedon siirtyminen tiedeyhteisöltä kansan joukkoon on parempi vaihtoehto kuin odottaa
17
lisätutkimuksia, sillä tietoa näiden kompleksisten ongelmien ratkaisuun pitäisi olla jo muutenkin riittävästi (O´Neill ym. 2011) ja tiedon lisääntyminen jo nykyisillä tiedoilla ympäristöongelmista ja ratkaisuista lisää ympäristölle parempien toimenpiteiden hyväksyntää (Masud, ym. 2015).
Özdemin ym. (2014) 7.-luokkalaisille tekemän kyselytutkimuksen perusteella ilmastonmuutos tunnistetaan jo nuorella iällä ihmisten tuottamaksi, mutta tiedonpuute aiheuttaa myös avuttomuutta, minkä vuoksi tutkimuksessa toivottiin entisestään ilmastonmuutoksen ongelmien opetusta.
2.7 Sosiaalisen oppimisen merkitys eduskuntadiskursseissa
Suomen parlamentaarisessa politiikassa kansanedustajat oppivat yhteiskunnallisista ongelmista toisiltaan täysistunnoissa, mutta myös asiantuntijuuden ja tiedon merkitys on korostunut viime vuosina. Edustajilla on edellytykset oppia eri näkökulmia luonnon monimuotoisuudesta täysistuntojen kautta sekä istuntojen ulkopuolella asiantuntijoiden tarjoamilla erilaisilla koulutuksilla ja luennoilla (Eduskunnan verkkolähetys: Tutkittu tieto ja päätöksenteko, 18.02.2020). Lisäksi kansanedustajilla on edellytykset kouluttautua ajankohtaisissa asioissa heille suunnatuissa seminaareissa sekä henkilökohtaisella tiedonhaulla. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että kansanedustajien taustat ovat hyvinkin erilaiset eikä heidän voida olettaa opiskelevan esimerkiksi luonnontieteitä tavoitteiden toteuttamiseksi. Toisaalta sosiaalinen media, media sekä seminaarit tarjoavat edustajille tieteellistä informaatiota kansanomaisesti selitettynä päätöksien tueksi.
Sosiaalisen oppimisen näkökulmasta onkin mielenkiintoista tarkastella millä kapasiteetilla kansanedustajat hyödyntävät mahdollisuuksia oppia ja hyödyntää oppimaansa puheenvuorojensa perusteella. Suomi on hyväksynyt tavoitteet suojella luonnon monimuotoisuutta vuonna 1992 ja ne eivät täyty ilman konkreettisia toimenpiteitä. Kansanedustajilla on perustuslaillinen vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä ja luonnon monimuotoisuus tulisi siis ottaa huomioon tarvittavissa asiayhteyksissä valtavirtaistamisen toteutumiseksi. Edustajilla on mahdollisuus oppia toisiltaan joko osallistumalla koulutustoimintaan tai kuuntelemalla täysistunnossa toisiaan. Biodiversiteettisopimuksen ja
18
perustuslain takia luonnon monimuotoisuuden suojelun tulisi olla eduskunnan prioriteettina luontokadon pysäyttämiseksi.
Seuraavaksi esittelen luonnon monimuotoisuuden ekologian näkökulmasta: miten luonnon monimuotoisuus on määritelty luonnontieteissä, millaisilla luonnon monimuotoisuuden tasoilla käsitettä hahmotetaan ja miten luonnon monimuotoisuutta suojellaan.
19
3 MONIMUOTOISUUS EKOLOGIAN NÄKÖKULMASTA
Uusia lajeja löydetään jatkuvasti lisää (Cambell ym. 2014). Tähän päivään saakka tutkijat ovat kuvailleet ja nimenneet noin 1.8 miljoonaa eri lajia. Näiden lisäksi maapallolla on edelleen valtavasti lajeja, joita ei ole edes löydetty. Tunnistamattomia lajeja arvellaan olevan 5–100 miljoonan välillä. Suurimmat lajimäärät löytyvät tropiikista. Tropiikin elinympäristöjä kuitenkin tuhotaan vauhtia ihmisten tarpeiden vuoksi. Esimerkiksi Brasiliassa hakataan sademetsiä viljelykäyttöön niin paljon, että se on saanut maailmanlaajuisesti mediahuomiota. Kaikkialla biosfäärissä ihminen muuttaa luontoa mieleisekseen, mikä vaikuttaa ravinteiden, energian ja kemiallisten yhdisteiden kiertoon, joista koko bioottinen (elollinen) luonto on riippuvainen.
Ihmisen toiminta on muokannut lähes puolta meren yläpuolella olevasta maaperästä, ja ihmiset hyödyntävät puolta maapallon puhtaista vesivarannoista. Merien kalalajien populaatiot pienenevät liikakalastuksen takia. Joidenkin arvioiden mukaan nykyinen sukupuuttoaalto on nopeampi kuin asteroidin aiheuttama sukupuutto 66 miljoonaa vuotta sitten. 400 vuoden aikana yli 1000 lajia on todettu kuolleen sukupuuttoon, mikä on 100–1000 kertainen määrä normaaliin sukupuuttosykliin nähden (Weiskopf ym. 2020).
3.1 Biodiversiteetin kolme tasoa
Biologinen diversiteetti jaetaan tässä työssä kolmeen eri tasoon, joita käytetään myös ylikansallisissa sopimuksissa ja määritelmissä:
Geneettinen monimuotoisuus merkitsee niin yksilöiden geneettistä eli perinnöllistä variaatiota populaatioissa kuin myös populaatioiden geneettisen materiaalin diversiteettiä populaatioiden välillä (Cambell ym. 2014). Geneettinen monimuotoisuus johtuu usein lajin adaptoitumisesta paikallisiin olosuhteisiin. Yhden populaation hävitessä toinen populaatio voi korvata sukupuuttoon kuolleen populaation ja palauttaa osia menetetystä perimän monimuotoisuudesta, mikä mahdollistaa mikroevoluution. Mikroevoluutio on lajitason alla tapahtuvaa kehittymistä, esimerkiksi alleelien määrien muutos sukupolvien aikana.
Geneettisen monimuotoisuuden katoaminen vähentää lajiston mahdollisuuksia adaptoitua
20
lajina. (Stange ym. 2021). Lisäksi geneettinen monimuotoisuus on merkittävä lajien sekä ekosysteemin monimuotoisuutta ylläpitävä tekijä (Hoban ym. 2020).
Lajien monimuotoisuus saa mediassa ja tiedeyhteisöissä merkittävästi huomiota suhteessa muihin monimuotoisuuskadon osatekijöihin (Mitchell, 2016). Onhan lajiston määrä ekosysteemissä tai biosfäärissä helpompi hahmottaa kuin muut monimuotoisuuden tasot.
Erityisesti uhanalaiset eläimet tai vaarantuneet eläimet ovat huomion keskipisteenä, mutta yleisinä pidettyjenkin lajien populaatioiden koko ja määrä niin lajimääränä kuin alueellisesti ovat uhattuna (Gaston & Fuller, 2016).
Uhanalaisia lajeja uhkaa sukupuutto, kun taas vaarantuneiden lajien oletetaan tulevan uhanalaisiksi lähitulevaisuudessa (Cambell ym. 2014). IUCN:n mukaan 12 % tunnetuista lintulajeista sekä 21 % tunnetuista nisäkäslajeista on vaarantunut. 20 000 tunnetusta kasvilajista 200 on kuollut sukupuuttoon ja 730 lajia on uhanalaisia tai vaarantuneita.
Paikalliset populaatiot voivat myös ajautua sukupuuttoon, esimerkiksi paikallinen populaatio voi kadota yhdestä joesta ja sen ekosysteemistä, mutta selviytyä toisessa joessa.
Maailmanlaajuisessa sukupuutossa laji häviää kaikista ekosysteemeistä, joissa lajilla on ollut oma ekolokero, köyhdyttäen ekosysteemiä lopullisesti. Populaatioiden lajimäärä korreloi myös sukupuuton uhan kanssa. Lajiston uhanalaisuus on laajasti mediassa esillä esimerkiksi pölyttäjäkadon kautta (YLE. Mehiläiskadon vaikutukset näkyisivät lautasella:
joka kolmas suupala pölyttäjien ansiota, 2015).
Ekosysteemien monimuotoisuus. Lajeilla on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita toistensa kanssa ja ne muodostavat ekosysteemin (Cambell ym. 2014). Yhden lajin poistuminen ekosysteemistä voi vaikuttaa muiden lajien toimintaan ekosysteemissä.
Esimerkiksi pölyttäjien merkitys kukkivien kasvien lisääntymisessä on merkittävä.
Esimerkiksi Kiinassa on alueita, joissa hedelmäpuiden pölytys pitää tehdä käsin, koska pölyttäjät ovat kadonneet alueelta (Shi ym. 2021).
21 3.2 Biodiversiteetti ja ihminen
3.2.1 Geneettiset hyödyt
Moni uhanalainen laji voisi tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi lääkkeen, ruuanlähteen tai kuidun muodossa (Cambell ym. 2014). Monet antibiootit ovat alunperin homesienien antibakteerisia yhdisteitä. Luonnon monimuotoisuuden kadotessa viljeltävien lajikkeiden luonnonvaraisten varianttien kadotessa menetetään potentiaalisia geneettisiä resursseja, joita voitaisiin tehostaa sadon laatua lisäämällä esimerkiksi niiden resilienssiä tauteja vastaan. Kasveista on myös eristetty yhdisteitä, joita käytetään esimerkiksi syövän ja muiden tautien parantamisessa. Lajien sukupuutto vähentää erilaisiin uhkatekijöihin luonnossa esiintyvien valmiiden ratkaisujen löytymisen todennäköisyyttä. Jokaisella lajilla on ainutlaatuinen perimä, josta voi löytyä useita proteiineja ja yhdisteitä, joita ihminen voi hyödyntää. Geneettisen perimän ja sen kautta luotujen proteiinituotteiden eristäminen ja synteettinen tuotanto on mahdollistanut esimerkiksi PCR- teknologian, lääkkeet, ruoan, polttoaineen korvannaiset, kemikaalit ja monta muuta eri tuotetta (Stange ym. 2021; Hoban ym. 2020).
3.2.2 Ekosysteemipalvelut
Ihmiset ovat omalta osaltaan kehittyneet maapallon ja ekosysteemien aiheuttamien valintapaineiden tuloksena ja ihmiset ovat riippuvaisia ekosysteemeistä ja ekosysteemeissä toimivien lajien tuottamista palveluista (Cambell ym. 2014). Ekosysteemipalvelut ovat prosesseja, jotka tuottavat meille ja käytännössä kaikelle elävälle luonnolle palveluita, jotka ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalveluiksi voidaan esimerkiksi laskea:
• Ilman ja veden puhdistus
• Jätteiden hajotus ja käsittely
• Sääilmiöiden ja niiden tuottamien ilmiöiden kuten tulvimisen hillitseminen
• Satokasvien pölytys
• Tuholaisten hallinta
• Maaperän säilyminen
22
Vuonna 1997 arvioitiin, että näiden palvelujen tuottaminen ihmisten avulla kustantaisi 33 biljoonaa dollaria.
Ekosysteemien toimivuus on selkeässä yhteydessä siihen, miten ne tuottavat palveluja elämän ylläpidolle, minkä vuoksi luonnon monimuotoisuus on tärkeää (Cambell ym. 2014).
Biodiversiteetin köyhtyessä niin ihmisen kuin myös muiden lajien sekä ekosysteemien tulevaisuus on uhattuna (Mooney ym. 2009).
3.3 Biodiversiteetin uhat
Monet ihmisen toiminnat ja toiminnan vaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä paikallisesti, alueellisesti sekä globaalilla tasolla (Cambell ym. 2014). Uhat voidaan jakaa neljään tyyppiin:
elinalueiden väheneminen, vieraslajit, luonnonvarojen ylikulutus sekä ilmastonmuutos.
3.3.1 Elinalueiden väheneminen
Suurimpana globaalina uhkana koko globaalille biodiversiteetille voidaan pitää ihmisen vaikutusta elinympäristöille (Cambell ym. 2014). Merkittäviä tekijöitä elinympäristöjen vähentymisessä ovat sellaiset tekijät kuten maa- ja metsätalous, kaupungistuminen, kaivokset sekä saastuminen.
Elinympäristöjen vähentyessä tai kadotessa tiettyyn ekosysteemiin erikoistuneet ja sopeutuneet lajit ja niiden populaatiot eivät voi muuttaa paremmille maille, jolloin elinalueiden vähentyminen voi johtaa lajien ja populaatioiden sukupuuttoon. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) raportin perusteella elinalueiden tuhoutuminen on johtanut noin 73 % lajin ajautumiseen sukupuuttoon, tai niiden tila lajina on muuttunut uhanalaiseksi, haavoittuvaksi tai harvinaiseksi.
Myös elinalueiden pirstoutuminen on tässä merkittävässä roolissa, koska pirstaloituneet alueet johtavat pienempiin populaatioihin ja pienet populaatiot ovat jatkuvasti sukupuuton uhan alla (Segan ym. 2016).
Myös vedenalainen biodiversiteetti kärsii elinalueiden menetyksestä. Noin 70 % koralliriutoista on kärsinyt ihmisen toiminnasta (Cambell ym. 2014). Ihmisen toiminnan jatkuessa samanlaisena noin 40–50 % koralliriutoista voi kadota seuraavien 30–40 vuoden aikana. Makean veden alueilla
23
padot, jokien kanavointi ja virtauksien säätely johtavat biodiversiteetin köyhtymiseen. Toisaalta ne tarjoavat samalla hyödykkeitä, kuten vesivoiman ja laivaliikenteen mahdollisuuden.
Lisäksi maatilojen lannoitusprosessit rikastuttavat orgaanisen fosforin ja typen pitoisuuksia ympäristössä, mikä taas suosii ravinnerikkaampaa ympäristöä suosivia lajeja (Cambell ym. 2014).
Ekosysteemeillä on myös ns. kriittisen ravinnemäärän raja, jonka ylittyessä ekosysteemi ei pysty hyödyntämään ylimääräisiä ravinteita, mikä yleensä johtaa ympäristön jonkinasteiseen muutokseen, esimerkiksi sinilevän runsastumisen muodossa. Lisäksi ihmisen toiminnan myötä moni kemikaali leviää ympäristöön aiheuttaen hyvinkin monimuotoisia vaikutuksia (Kong ym.
2021).
3.3.2 Vieraslajit
Alueille tuntemattomat lajit siirtyvät joko luontaisesta tai ihmisen tahattomasta tai tarkoituksella siirtävästä vaikutuksesta uusille alueille (Cambell ym. 2014). Vieraslajit ovat usein haitallisia alkuperäisille lajeille. Ihmisten ja rahdin lisääntynyt liikkuminen on kiihdyttänyt lajien siirtymistä alueesta toiselle. Lajin saapuessa uusille alueille sillä ei ole luontaisia saalistajia, loisia tai taudinaiheuttajia eli patogeenejä, jotka normaalisti rajoittaisivat lajin menestymistä, minkä vuoksi laji menestyy todennäköisesti uusilla alueilla merkittävästi paremmin suhteessa muihin. Lisäksi vieraslajit voivat kuljettaa taudinaiheuttajia, jotka heikentävät kotoperäisten lajien selviytymiskykyä. Vieraslajit muodostuvat uhaksi paikalliselle lajistolle niiden korkeamman kelpoisuuden vuoksi. Se alkaa kilpailemaan paikallisten lajiston kanssa ekolokerosta ja se myös kilpailee yleensä paremmalla menestyksellä paikallisten organismien kanssa resursseista. (Roy ym. 2018; Tu ym. 2021). Lisäksi vieraslajit voivat risteytyä paikallisen lajiston kanssa luoden haittavaikutuksia risteytyneiden lajien perimään tai muuttaen ekosysteemin balanssia luomalla kelpoisempia lajeja (Bleeker ym. 2007). Esimerkiksi metsät ovat erityisen alttiina vieraslajien vaikutuksille (Campagnaro ym. 2018).
Ihmiset ovat liikutelleet lajeja tarkoituksella vuosisatojen ajan (Cambell ym. 2014). Vieraslajit aiheuttavat merkittäviä vahinkoja luonnon monimuotoisuudelle, kuten myös taloudellisia kustannuksia yhteiskunnille. Vuodesta 1750 lähtien noin 40 % sukupuuttoon johtaneista syistä
24
voidaan jäljittää vieraslajeihin ja niiden aiheuttamiin vaikutuksiin. Esimerkiksi USA:ssa on noin 50 000 vieraslajia.
3.3.3 Luonnonvarojen ylikulutus
Termillä sadonkorjuu tarkoitetaan tässä yhteydessä villien luonnonvaraisten organismien käyttöä, joka ylittää populaatioiden palautumiskyvyn (Miklín & Cizek, 2014). Ajan saatossa ja ihmisten tarpeiden kehittyessä esimerkiksi metsät ja niiden biodiversiteetti ovat jatkuvan hyödyntämisrasituksen alaisina ja etenkin metsänä iäkkäät ekosysteemit vähenevät jatkuvasti.
Etenkin eliöt, joilla on erittäin rajattu elinalue kuten saaret ovat erityisen alttiita liikahyödyntämiselle (Cambell ym. 2014). Toinen merkittävä eliöryhmä on suurikokoiset lajit, esimerkiksi norsut, sarvikuonot ja valaat, jotka lisääntyvät suhteessa muihin organismeihin paljon hitaammin. Lisäksi useat tonnikalalajit ja monet muut kalapopulaatiot, joiden arveltiin olevan ehtymättömiä, ovat tutkitusti kärsineet ylikalastuksesta. Alati kasvavan ihmispopulaation tuoma tarve proteiinipitoiselle ravinnolle sekä kehittyvä teknologia tekevät kalastuksesta kestämätöntä.
3.3.4 Ilmastonmuutos
Ilmastonmuutos muuttaa ekosysteemien toimintaa globaalilla tasolla. Ilmastonmuutos sisältää itsessään ilmaston, ilmakehän kemiallisen sisällön sekä laajat ekologiset systeemien muutokset, ja nämä kaikki vaikuttavat maapallon ekologisen kapasiteettiin ylläpitää elämää (Segan ym. 2016).
Ilmastonmuutos ja monimuotoisuuskato saatetaan joissain yhteyksissä ymmärtää samana ilmiönä, mutta esimerkiksi Skogen ym. (2018) toteavat näiden olevan kaksi eri ongelmaa, jotka vaativat erilaisia ratkaisuja (joskin osa ratkaisuista auttaa molempiin ongelmiin). Heller & Zavaleta (2009) esittävät artikkelissaan kuitenkin jokseenkin päinvastaisen argumentin, sillä ilmastonmuutos muuttaa ympäristön abioottisia tekijöitä ilmaston muuttuessa suosien muita lajeja, kuin alueella suojeltavia lajeja. Luontokadon ja ilmastonmuutoksen haasteet tulee siis ratkaista kuitenkin siinä mielessä koordinoidusti, etteivät toimenpiteet ole keskenään ristiriidassa.
25
Hiilidioksidipäästöjen kertyessä yläilmakehään maapallon keskilämpötila nousee (Cambell ym.
2014). Ilmaston lämmetessä esimerkiksi kasvit eivät pysty siirtymään tehokkaasti pitkiä matkoja, minkä vuoksi ne ovat potentiaalisesti vaarassa kuolla sukupuuttoon. Lisäksi monet lajit ja niiden populaatiot ovat sirpaloituneet alueellisesti, mikä heikentää niiden mahdollisuuksia selviytyä ilmastonmuutoksesta (Assis ym. 2021). Monien lajien elinalueet ovat muuttuneet radikaalisti, mikä on johtanut populaatioiden kutistumiseen kuin myös elinpiirien pienenemiseen. Tällainen huolestuttava muutos on havaittu esimerkiksi kimalaisten osalta (Weiskopf ym. 2020).
Ilmastonmuutos vaikuttaa etenkin pohjoisen pallonpuoliskon alueisiin, etenkin havumetsiin sekä tundraan (Cambell ym. 2014). Lumi- ja jääpeitteiden sulaessa maanpinta imee itseensä enemmän lämpöä, mikä kiihdyttää ilmastonmuutosta, mikä heikentää entisestään ekosysteemien ja lajien selviytymismahdollisuuksia. Ilmastonmuutos aikaistaa esimerkiksi lehtipuiden lehdenkasvua, mutta esimerkiksi tropiikin alueilla ilmaston lämpeneminen heikentää kasvien kasvua.
Trooppisten lajien mahdollisuudet selviytyä ovat heikentyneet niin maalla kuin vedessä (korallit).
Ilmastonmuutoksella voi olla lisäksi muita arvaamattomia biologisia vaikutuksia.
Ilmastonmuutosta aiheuttavat tekijät, kuten teollisuus ja liikenne aiheuttavat myös muita haittavaikutuksia, kuten happosateet, eli toisin sanoen vettä/lunta/sumua, jonka PH on alle 5.2 (Cambell ym. 2014). Happamat sateet syntyvät puun sekä fossiilisten polttoaineiden kaasupäästöistä, etenkin rikin ja typen oksideista muodostaen rikki- ja typpihappoja. Näiden happojen laskeutuminen ilmakehästä maaperään laskee esimerkiksi vapaiden ravintoaineiden määrää ja lisää myrkyllisten metallien pitoisuuksia. Tällaiset maaperän ja vesistön muutokset vaikeuttavat elämää niin maanpinnalla kuin vedessä.
3.4. Monimuotoisuuden suojelukeinot
Historiallisesti yleisin luonnonsuojelun muoto on yksittäisen lajin suojelu, mutta nykyään luonnonsuojelussa keskitytään nimenomaan biodiversiteetin suojeluun, jolloin luonnonsuojelu ja luonnonvarojen kestävä käyttö kohdistuu yleensä ekosysteemeihin, eliöyhteisöihin ja maisemaan (Cambell ym. 2014). Tällainen laaja ajattelu vaatii ekologisen kestävyyden periaatteiden
26
noudattamista, kuten myös yhteiskunnallisten dynaamisien ja ekonomisten näkökohtien (sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) huomioimista.
3.4.1 Maiseman rakenne ja biodiversiteetti
Alueen biodiversiteettiin vaikuttavat olennaisesti ympäristön abioottiset ominaisuudet (Crofts, 2019). Ympäristön abioottisten tekijöiden huomioonottaminen on tärkeää, sillä monet lajit elävät monessa ekosysteemissä, ja jotkut eliöt elävät ekosysteemien vaihettumisvyöhykkeissä. Tällaisia välikohtia voivat olla esimerkiksi joen ja ympäröivän metsän, tai maanviljelykseen tarkoitetun palstan ja vieressä kulkevan reitin välissä. Nämä rajat voi erottaa siitä, että rajan ylittyessä ympäristön fyysiset olosuhteet muuttuvat olennaisesti. Tällaiset ekosysteemin rajoilla liikkuvat lajit hyödyntävät esimerkiksi toista aluetta ravinnon saantiin, mutta asuvat toisessa (esim. lintu hakee pellolta ruokaa, mutta pesä on metsässä) (Cambell ym. 2014).
Ihmistoiminnan aiheuttama biodiversiteettien köyhtyminen on vähentänyt erilaisten ekosysteemien monimuotoisuutta, jolloin tällaisten ekosysteemien rajapyykkilajien määrät ovat vähentyneet merkittävästi (Cambell ym. 2014). Alueiden pirstaloituminen ja sen vaikutukset lajien menestymiseen ovat tutkitusti vaikuttaneet kaikkiin lajeihin hyönteisistä lintuihin. Esimerkiksi pienten metsäpalstojen kyky elättää lajeja on huomattavan alhainen.
3.4.2 Ekologinen käytävä
Pirstaloituneilla alueilla viherkäytävä (tai ekologiset käytävät), eli alueita yhdistävät eliöille tarkoitettu kulkuväylät, jotka yhdistävät pirstaloituneita alueita, voivat vaikuttaa merkittävän myönteisesti biodiversiteetin suojeluun (Cambell ym. 2014). Rannikkoalueet toimivat usein tällaisina väylinä. Tällaiset viherkäytävät voivat myös ehkäistä eläinten liikennekuolemia alueilla, joissa ihmisen toiminta on huomattavaa. Käytävät voivat myös edistää populaation leviämistä ja vähentää sisäsiittoisuutta pienentyneissä populaatioissa. Tutkimusten mukaan väylät edistävät esim. perhosten, myyrien ja vesikasvien liikkumista ja ne ovat erityisen tärkeitä lajeille, jotka muuttavat kausittain. Väylät voivat myös olla haitallisia esim. tautien leviämisen kannalta, sillä organismit voivat oppia hyödyntämään sitä, että muut eliöt käyttävät väyliä (Assis ym. 2021).
27 3.4.3 Luonnonsuojelualueiden perustaminen
Tällä hetkellä noin 7 % meren yläpuolella olevasta pinta-alasta on suojeltu ja suojelualueet suojelevat hyvin monimuotoisuutta (Resende ym. 2021). Luonnonsuojelualueiden valinta ja suunnittelu luo monia haasteita. Alueiden perustajien pitää esimerkiksi päättää, pitäisikö metsiä suojella metsien luontaisilta ekologisilta prosesseilta, esimerkiksi metsäpalon riskiltä tai suojella uhanalaisia eliölajeja metsästyksellä. Pitääkö luonnonsuojelualueen olla ”koskematon” ja antaa luonnon ylläpitää ympäristöä omalla tavallaan (Cambell ym. 2014). Luonnonsuojelualueiden perustamisessa pirstoutuminen on myös merkittävä monimuotoisuuteen vaikuttava tekijä, jota on viime vuosikymmenen aikana otettu jonkin verran paremmin huomioon esimerkiksi viherkäytävien avulla, joilla edistetään lajiston liikkumista suojelualueiden välillä (Saura ym.
2019).
Ekologian tutkijat pitävät erityisen tärkeänä, että biodiversiteetiltään merkittävät alueet, ”hot spotit”, suojellaan (Cambell ym. 2014). Tällaiset alueet ovat usein pieniä globaalissa mittakaavassa, mutta niiden lajikirjo on merkittävä. Esimerkiksi 30 % kaikista maailman lintulajeista voidaan löytää noin 2 % alueelta (maapallon pinta-ala). Tällaiset hot spotit ovat noin 1,5 % maapallon pinta-alasta ja niistä löytyy yli kolmannes kasvillisuudesta, sammakkoeläimistä, matelijoista, linnuista ja nisäkkäistä. Näitä alueita on myös veden alla, kuten esimerkiksi koralliriutat ja tietyt jokiekosysteemit.
Kuitenkin tällaisten arvokkaiden alueiden tunnistaminen voi olla haastavaa tietyille taksonomisille ryhmille, kuten perhosille (Cambell ym. 2014). Näiden biodiversiteetille arvokkaiden alueiden todentaminen kaikille yhteiseksi hyväksi alueeksi voi olla myös haaste. Tämän vuoksi tällainen määrittely tehdään usein selkärankaisten ja kasvien osalta, jolloin esim. selkärangattomat ja mikro- organismit jäävät tällaisen monimuotoisuuden suojelusta paitsi. Tällaisen hotspot- suojelustrategian riski on myös se, että suojelu kohdistuu liian pienelle pinta-alalle. Monissa tapauksissa suojelualueita tarvitaan jatkuvasti lisää. Esimerkiksi de Alban ym. (2021) tuottaman tutkimuksen perusteella tutkitulla alueella sijaitseva biodiversiteetin ”hotspot” ei ollut täysin turvattu, vaikka suojelualueiden pinta-ala on 11 240 km2.
28 3.5 Luonnonsuojelun filosofiaa
Luonnonsuojelualueita voidaan pitää saarekkeina, joissa biodiversiteettiä suojellaan ihmisen toiminnalta (Cambell ym. 2014). Ennen luonnonsuojelupolitiikkana oli, että suojelualueita ei hoideta, vaan ne säilytetään mahdollisimman luonnontilaisina (eli annetaan ekosysteemin ylläpitää aluetta ennallaan). Kuitenkin suojeltukin alue on altis ympäristön paineille, eikä tällainen tasapainomalli ylläpidä suojeluarvoja. Tämän vuoksi alueiden ylläpito ilman hoitotoimenpiteitä johtaa yleensä suojelun epäonnistumiseen. Luonnonsuojelussa on tärkeää määrittää, suojellaanko monia pieniä luonnonsuojelualueita vai muutamaa isoa aluetta. Pienet toisistaan erossa olevat alueet voivat esimerkiksi hidastaa tautien leviämistä, mutta toisaalta suuret luonnonsuojelualueet ylläpitävät paremmin lajeja, joilla on suuri reviiri ja matala populaatio. Luonnonsuojelua tutkineiden biologien johtopäätös on, että suurin osa maailman luonnonsuojelualueista ja kansallispuistoista on liian pieniä. Tämän lisäksi osa näistä puistoista on niin sanottuja
”paperipuistoja”, eli puisto on olemassa teoriassa paperilla, mutta ei käytännössä (Minin &
Toivonen, 2015).
Erillisten luonnonsuojelualueiden perustamisen lisäksi maailmalla on suunniteltu ihmisen toiminnan vaikutuksien vähentämiseen ekologisella kompensaatiolla (Cole ym. 2021). Ekologinen kompensaatio tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että menetetyt ympäristöarvot korvataan niin, että ympäristölle aiheutunut haitta jäisi neutraaliksi toiminnasta huolimatta. Ongelmaksi kuitenkin muodostuvat haittojen ja kompensaation oikea arvottaminen. Mikäli kompensaatiota ei arvoteta oikein, niin se jää vain symboliseksi teoksi ja liian yksinkertaistettu kompensaatiomekanismi ei välttämättä toimintana korvaa välillä hyvinkin monimutkaisia ekosysteemejä vahingoittavia ympäristövaikutuksia.
Populaatioiden ja elinalueiden määritys on vain osa lajien suojelua. Tutkijoiden pitää myös tehdä painotuksia lajien suojelun sekä kilpailevien tarpeiden osalta. Luonnonsuojelussa usein korostetaan tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhdetta (Cambell ym. 2014). Ongelmat eivät ole usein niinkään suurten selkärankaisten suojelussa tai sen tärkeydessä, vaan elinalueissa, joita nuo lajit tarvitsevat sekä taloudessa. Luonnonsuojelu ja ihmisen mahdollisuus hyödyntää luontoa eivät kulje käsi kädessä. Lisäksi lajiensuojelussa pitää miettiä suojeltavan lajin ekologista roolia.
29
Kaikkia uhanalaisia lajeja ei ehkä voida suojella niiden suuren määrän vuoksi. Tämän takia jossain tapauksissa suojelua pitää kohdistaa ekosysteemille tärkeimpiin lajeihin. Lisäksi yhden lajin suojeleminen voi vahingoittaa muita lajeja tai paikallista väestöä.
3.6 Luonnon monimuotoisuuden tila päätöksien argumenttina
Edellä esitin ekologisen katsauksen luonnon monimuotoisuuden tilasta, kehityksestä ja suojelun keinoista. Näitä ekologisia näkökohtia voi kuitenkin käyttää myös argumentteina ympäristöpoliittisessa luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvassa päätöksenteossa. Seuraavassa osiossa esittelen, miten luonnon monimuotoisuuden suojelua toteutetaan yhteiskunnallisella tasolla.
30
4 LUONNON MONIMUOTOISUUS YHTEISKUNNALLISENA HAASTEENA 4.1 Rio de Janeiro ja globaali biodiversiteettidiskurssi
Suomen biologisen monimuotoisuuden strategia ja toimintaohjelma Luonnon puolesta - ihmisen hyväksi pohjautuu jo vuonna 1992 Brasiliassa Rio de Janeirossa UNCED-konferenssissa hyväksyttyyn biodiversiteetin suojelua ja kestävää käyttöä koskevaan kansainväliseen yleissopimuksen (CBD), jonka lähes kaikki maailman valtiot ovat hyväksyneet (CBD, 2020).
Sopimuksen tavoitteena on, että ajan kuluessa ihmisen toiminta on kestävän kehityksen mukainen, eli tavoitteena on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville yhtä hyvät elämisen mahdollisuudet kuin nykyisillä on. Joka toinen vuosi sopimuksen osapuolet tapaavat neuvotellakseen biologista monimuotoisuutta koskevista kysymyksistä.
Sopimuksen tavoitteet ovat:
1. Biologisen diversiteetin säilyttäminen 2. Ympäristön ja luonnon kestävä käyttö
3. Geneettisistä resursseista saatavien hyötyjen oikeudenmukainen ja tasapuolinen jako.
Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yleiskokouksen 65. istunnossa julistettiin vuosien 2011–2020 olevan biologisen monimuotoisuuden vuosikymmen, jolloin biologista monimuotoisuutta koskevat strategiat toteutetaan (Whitehorn ym. 2019). YK:n biologisen monimuotoisuuden vuosikymmenen tarkoituksena on tukea biologisen monimuotoisuuden strategisen suunnitelman sekä Aichi-biodiversiteettitavoitteiden edistämistä. Aichi-termi tulee yleiskokouksen pitopaikan, eli Japanin Nagoyan Aichi-prefektuurin mukaan. Tavoitteiden päämääränä on valtavirtaistaa biodiversiteetin ja sen suojelun käsite eri tasoilla. Vuosikymmenen aikana hallituksia rohkaistaan tuottamaan, implementoimaan sekä kertomaan eri kansallisten biodiversiteettiä suojelevien strategioiden tuloksista.
Sopimusosapuolten 10. kokouksessa (18.-29.10.2010) Japanissa Nagoyassa Aichin prefektuurissa hyväksyttiin tarkistettu ja päivitetty biologista monimuotoisuutta koskeva strateginen suunnitelma,
31
johon kuuluvat myös Aichi-tavoitteet vuosille 2011–2020. Tämä suunnitelma tarjosi kehyksen ei vain biodiversiteettisopimukselle, vaan myös muille biologisen monimuotoisuuden hallintaan ja politiikan kehittämiseen osallistuville kumppaneille. Kokouksessa osapuolet sopivat muuttavansa tämän kansainvälisen kehyksen kansallisiksi biologisen monimuotoisuuden strategioiksi ja toimintasuunnitelmiksi kahden vuoden kuluessa (CBD, 2020; Whitehorn ym. 2019).
Lisäksi Euroopan komissio antoi tiedonannon ”Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020 (KOM (2011)244 lopullinen)”.
Tiedonannossa todetaan, että luonnon monimuotoisuuden häviäminen on merkittävin ympäristöuhka maailmassa ja monimuotoisuus on keskeinen tekijä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja siihen sopeutumisessa. Lajien häviämisvauhdin arvioidaan olevan 100–1000 kertaa normaalia nopeampi ja tämä johtuu pääasiassa ihmisten toiminnasta. Maailman ekosysteemeistä 60 % on heikentynyt tai niitä on muuten käytetty kestämättömästi. Maailman kalakannoista 75 % on kärsinyt tai merkittävästi heikentynyt liikakalastuksesta. Vuodesta 1990 lähtien maailman maatalouskasvien geneettisestä monimuotoisuudesta 75 % on kadonnut.
EU:n lainsäädännöllä suojelluista luontotyypeistä vain 17 % ja merkittävistä ekosysteemeistä 11
% oli suotuisassa tilassa, vaikka luonnon monimuotoisuuden häviämisen torjumiseksi on asetettu ja toteutettu toimenpiteitä vuodesta 2001 lähtien ja sen aikainen biodiversiteettitavoite oli vuoteen 2010 asti. Epäonnistuneet tavoitteet selittyvät luontoon ja monimuotoisuuteen kohdistuvilla jatkuvasti kasvavilla paineilla, maankäytön muutoksilla, luonnon resurssien liikakäytöllä, haitallisten vieraslajien leviämisellä, ympäristön pilaantumisella ja ilmastonmuutoksella. Myös väestön kasvu, heikko tietoisuus luonnon monimuotoisuudesta ja se, ettei biodiversiteetin taloudellista arvoa huomioida päätöksenteossa vaikuttavat omalta osaltaan.
Tiedonanto sisälsi vision, jonka mukaan:
”vuoteen 2050 mennessä Euroopan unionin luonnon monimuotoisuutta ja sen tuottamia ekosysteemipalveluja eli sen luonnonpääomaa suojellaan, arvostetaan ja asianmukaisesti ennallistetaan luonnon monimuotoisuuden luontaisen arvon vuoksi ja ihmisten hyvinvointiin ja taloudelliseen vaurauteen oleellisesti vaikuttavina tekijöinä ja niin, että vältetään luonnon
32
monimuotoisuuden köyhtymisen aiheuttamat katastrofaaliset muutokset"." (Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020, (KOM (2011)244 lopullinen) .
Lisäksi tiedonanto sisälsi vuodelle 2020 päätavoitteen, jonka mukaan:
"vuoteen 2020 mennessä pysäytetään Euroopan unionin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ja ekosysteemipalvelujen heikentyminen ja ennallistetaan ne mahdollisimman pitkälle sekä tehostetaan Euroopan unionin toimia, joilla torjutaan koko maailman luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä." (Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020, (KOM (2011)244 lopullinen)
Valtioneuvosto hyväksyi 20. päivä joulukuuta 2012 pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelman, jossa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia ja toimintaohjelma päivitettiin vastaamaan kansainvälistä biodiversiteettisopimusta ja EU:ssa sovittuja tavoitteita. Edellinen biodiversiteetin suojelua koskenut ohjelma oli vuosille 2006–2016.
Ohjelman tavoite oli, että vuoteen 2020 mennessä Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on pysäytetty ja vuoteen 2050 mennessä luonnon monimuotoisuuden tila olisi suotuista ja ekosysteemipalveluiden tila olisi varmistettu.
Auvisen ym. (2020) raportissa arvioitiin biodiversiteettistrategian 2012–2020 toteutuksien ja vaikutuksien arviointia. Arviossa todettiin, että kansallisilla keinoilla on mahdollista pysäyttää monimuotoisuuskato. Kansallinen tavoitteiden toimeenpano ei ole ollut kuitenkaan riittävää, vaikka toimintaohjelman toimenpiteet vastasivat Aichi-tavoitteita. Nämä monimuotoisuuden tavoitteet eivät myöskään toteutuneet globaalilla tasolla tehokkaasti, eikä biodiversiteetin köyhtymistrendiä ole saatu pysäytettyä (Buxton ym. 2021).
4.3 Valtavirtaistaminen
Valtavirtaistamisen käsitettä hyödynnetään laajasti eri aihealueilla musiikista politiikkaan (Redford ym. 2015). Käsitteen sisällyttäminen ekologisiin tavoitteisiin kuten suojeluun ja
33
kestävään kehitykseen merkitsee lisääntynyttä tarvetta sisällyttää näitä Aichi- tavoitteita nykyisten instituutioiden toimintaa. Biodiversiteetin suojelu pitäisikin ottaa huomioon nykyisessä toiminnassa osana toiminnan arvoja. Tämä kohdistuu etenkin niihin toimijoihin, joilla on mahdollisuus ja mandaatti suojella ja käyttää luonnon tarjoamia resursseja kestävästi.
Biodiversiteettikäsitteen valtavirtaistamisen tavoite on syntynyt, koska biodiversiteetin suojeluun kohdistuvia tavoitteita tarkastellaan yleensä erillisinä kehitystä ja taloutta rajoittavina tekijöinä (Redford ym. 2015). Tämän vuoksi biodiversiteettitavoitteet jäävätkin usein sivuhuomioksi poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa toiminnassa, vaikka suojelulle olisikin todellista tarvetta. Valtavirtaistamisen termiä käytetään etenkin YK:n omissa sopimuksissa ja tavoitteissa.
Esimerkiksi CBD määrittelee valtavirtaistamisen toimenpiteeksi, jossa biodiversiteetti integroidaan kansalliseen päätöksentekoon niin, että biologisten luonnonvarojen säilyminen ja kestävä käyttö otetaan huomioon. Valtavirtaistaminen voi merkitä erilaisia toimenpiteitä eri yhteiskunnallisilla tasoilla.
Kuten Buxton ym. (2021) toteavat omassa artikkelissaan, monimuotoisuuteen ja sen köyhtymiseen liittyvän olennaisen tiedon pitää välittyä tietomuodosta tarvittaviksi toimenpiteiksi suojelun edistämiseksi. Biodiversiteettiä suojelevien toimenpiteiden vasta-argumenttina ei voida pitää tiedonpuutetta, sillä asiaan liittyvää tietoa on tarjolla paljon. Valtavirtaistamisen tavoitteella koitetaan kuitenkin kokonaisvaltaisesti saada aikaan tilanne, jossa yksilö tai instituutio on tietoinen tekemänsä toimenpiteen tuottamista vaikutuksista ympäristölle sekä biodiversiteetille tuottaen näin ympäristölle parempia ratkaisuja.
4.3.1 Biodiversiteetti-käsitteen valtavirtaistaminen
Suomen luonnon monimuotoisuuden kehitystä ja tehtyjen toimenpiteiden vaikuttavuutta käsitelleessä viidennessä maaraportissa todetaan, että luonnon monimuotoisuutta ei voida suojata vain perinteisillä luonnonsuojelukeinoilla, vaan suojeluun tarvitaan koko yhteiskunnan panosta (Sarkki ym. 2016). Tämän vuoksi toimintasuunnitelma asettaa biodiversiteetin käsitteen kulttuurisen ja taloudellisen päätöksenteon rinnalle luonnonvarojen käyttöön kohdistuvissa päätöksissä. Strategian viidessä tavoitteessa keskitytään valtavirtaistamaan ympäristöongelmat
