Salla Härkönen
HELSINGIN KANTAKAUPUNGIN PUISTOJEN EKOLOGINEN JA SOSIAALINEN MERKITYS
Kandidaatintyö
Rakennetun ympäristön tiedekunta
Annuska Rantanen
Minna Chudoba
Toukokuu 2021
TIIVISTELMÄ
Salla Härkönen: Helsingin kantakaupungin puistojen ekologinen ja sosiaalinen merkitys / The ecological and social significance of urban parks in Helsinki city centre
Kandidaatintyö Tampereen yliopisto
Arkkitehtuurin tutkinto-ohjelma Toukokuu 2021
Kaupunkien ekologinen ja sosiaalinenkin kestävyys ovat uhattuina viheralueiden joutuessa ahtaalle kaupunkien tiivistyessä ja kasvaessa. Viheralueilla on tärkeä rooli paitsi luonnon moni- muotoisuuden ylläpitämisessä myös ilmastonmuutokseen varautumisessa.
Tässä tutkielmassa selvitän, mikä merkitys kaupunkipuistoilla on kaupunkiluonnon monimuo- toisuudelle sekä miten niiden biodiversiteettiä voisi kehittää. Lisäksi selvitän, millaisia sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä puistoihin on liitetty ja miten puistojen luontoarvot on ymmärretty ajan saatossa tarkastelemalla tarkemmin kolmea Helsingin kantakaupungin puistoa, jotka ovat maise- mapuistovaihetta edustava Tähtitorninvuoren puisto, reformivaihetta edustava Kaisaniemen puisto sekä nykyaikainen Hyväntoivonpuisto. Tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena.
Työn pääasialliset lähteet koostuvat sekä Helsingin kaupungin laatimista selvityksistä ja linjauk- sista että Helsingin puistoja sekä niiden kehityshistoriaa käsittelevistä teoksista.
Helsinki on kansainvälisesti vertailtuna varsin vehreä kaupunki ja kaupungin lajirunsaus voi olla jopa suurempi kuin ympäröivillä alueilla. Kantakaupungin alueella viheralueet ovat lähinnä rakennettuja puistoja, jotka luonnontilaisempien viheralueiden lailla ovat tärkeitä ekosysteemipal- veluiden tuottajia. Monet rakennetut puistot ovat lisäksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaita.
Helsingin puistojen kehitykseen on ajan saatossa kuulunut erilaisia vaiheita, joissa kussakin suunnittelua ovat ohjanneet erilaiset päämäärät ja periaatteet. Samalla myös puistojen kohderyh- mät sekä ihmisten suhde puistoluontoon ovat muuttuneet. 1800-luvun lopulla alkaneessa maise- mapuistovaiheessa puistojen suunnittelu oli esteettisyyttä ja näkymiä korostavaa. 1900-luvun al- kupuolen reformipuistovaiheessa alettiin korostaa toiminnallisuutta urheilun, leikkien ja pelien muodossa, ja puistot nähtiin ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Toisin kuin varhaisissa puis- toissa nykyaikaisessa puistosuunnittelussa huomioidaan myös asukkaiden mielipiteitä ja toiveita.
Vielä osittain rakenteilla olevassa Hyväntoivonpuistossa pyritään kasvillisuuden ja kasvillisuus- biotooppien monimuotoisuuteen, mikä noudattaa Helsingin kaupungin linjauksia monimuotoisuu- den turvaamiseksi. Eri käyttäjäryhmät pyritään myös ottamaan entistä paremmin huomioon.
Puistojen biodiversiteettiä lisäävät kookas puusto, erityisesti jalot lehtipuut, vesielementin läs- näolo, kasvillisuuden kerroksellisuus sekä nurmien hoitointensiteetin vähentäminen. Myös viher- rakenteen jatkuvuus on tärkeää biodiversiteetin kannalta.
Tulevaisuudessa kaupungin väkimäärän kasvaessa puistojen pitäisi kyetä palvelemaan yhä suurempaa väkimäärää. Kasvavan käytön vaatimukset ovat kuitenkin ristiriidassa biodiversiteetin turvaamiselle asetettujen tavoitteiden kanssa. Suunnitteluratkaisuilla puistojen käyttöä tulisi oh- jata siten, että liialta kulumiselta vältytään. Samalla tulisi myös kiinnittää huomiota ihmisten luon- toyhteyden parantamiseen, sillä ymmärrys lisää kiinnostusta suojeluun.
Avainsanat: luonnon monimuotoisuus, viherympäristö, kaupunkiluonto, ekosysteemipalvelut Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ... 1
2.KAUPUNKI VIHERYMPÄRISTÖNÄ ... 3
2.1 Helsingin viheralueet ... 3
2.2 Kaupunkiluonnon monimuotoisuus ... 4
2.3 Puistot ekosysteemipalveluiden tuottajina ... 5
3.HELSINGIN PUISTOT ... 8
3.1 Julkisten puistojen synty ... 8
3.2 Maisemapuisto – Tähtitorninvuoren puisto ... 10
3.3 Kerroksellinen Kaisaniemen puisto ... 14
3.4 Nykyaikainen Hyväntoivonpuisto ... 19
4.PUISTOJEN BIODIVERSITEETIN YLLÄPITÄMINEN JA KEHITTÄMINEN ... 22
4.1 Kasvillisuus ja elinympäristöjen laatu ... 22
4.2 Kytkeytyneisyys ... 23
5.YHTEENVETO ... 25
LÄHTEET ... 28
KUVALÄHTEET ... 33
1. JOHDANTO
Kaupunkien kasvusta ja tiivistymisestä aiheutuva elinympäristöjen pirstoutuminen ja ka- toaminen ovat merkittäviä luonnon monimuotoisuutta uhkaavia tekijöitä. Ekologisen kes- tävyyden lisäksi myös kaupunkien sosiaalinen kestävyys on paineen alla viherympäris- töjen joutuessa ahtaalle. Viheralueilla on tärkeä rooli paitsi luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisessä myös ilmastonmuutokseen varautumisessa (Uimonen 2020). Ihmisille puolestaan luonto tarjoaa virkistyksen lisäksi myös terveydellisiä etuja (Bowler et al.
2010). Siksi kaupunkien viheralueiden säästäminen ja kehittäminen on ensiarvoisen tär- keää. Helsingissä kaupunki pyrkii viheralueita säästävään suunnitteluun, mutta rakenta- misen vuoksi viheralueet kuitenkin vähenevät. Viheralueiden koon pienenemisen lisäksi uhkana on myös alueiden ekologisen laadun heikkeneminen. (LUMO-työryhmä 2021, 7) Suomessa puistot ovat kuuluneet kaupunkisuunnitteluun yli 200 vuotta (Uimonen 2020, 80). Helsingin tiiviin kantakaupungin alueella puistot ovat ihmisten voimakkaasti muok- kaamia ympäristöjä, joissa luonnon monimuotoisuuden edistäminen ei ole välttämättä ensimmäisenä tavoitteena. Tässä tutkielmassa selvitän, mikä merkitys kaupunkipuis- toilla on kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle sekä miten niiden biodiversiteettiä voisi kehittää. Lisäksi tarkastelen, millaisia sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä puistoihin on liitetty eri aikakausina ja miten puistojen luontoarvot on ymmärretty ajan saatossa.
Tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena. Työn kannalta pääasialliset lähteet koostuvat yhtäältä Helsingin kaupungin laatimista selvityksistä ja linjauksista, ja toisaalta Helsingin puistoja sekä niiden kehityshistoriaa käsittelevistä teoksista. Selvityksistä ja linjauksista keskeisimpiä ovat Helsingin kestävä viherrakenne – Miten turvata kestävä viherrakenne ja kaupunkiluonnon monimuotoisuus tiivistyvässä kaupunkirakenteessa (Vierikko et al. 2014) sekä LUMO-ohjelma: Helsingin luonnon monimuotoisuuden turvaa- misen toimintaohjelma 2021–2028 (LUMO-työryhmä 2021). Puistoja käsittelevistä läh- teistä keskeisimpinä ovat Maunu Häyrysen (1994) väitöskirja Maisemapuistosta reformi- puistoon – Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle sekä Ranja Hautamäen ja Julia Donnerin (2019) artikkeli Historiallinen kerroksellisuus Kaisa- niemen puiston suojelun ja vaalimisen avaimena.
Seuraavassa luvussa tarkastelen ensin yleisesti Helsingin viheralueita, kaupunkiluonnon monimuotoisuutta sekä puistoja ekosysteemipalveluiden tuottajina. Kolmannessa lu- vussa käsittelen tarkemmin Helsingin kaupunkipuistoja. Viheralueiden merkitys keskellä tiivistä kaupunkikeskustaa on erityisen suuri, joten keskityn tutkielmassani Helsingin kan- takaupungin alueelle, josta olen valinnut kolme puistoesimerkkiä läheisempään tarkas- teluun. Lopuksi käsittelen mahdollisuuksia puistojen luonnon monimuotoisuuden kehit- tämiselle.
2. KAUPUNKI VIHERYMPÄRISTÖNÄ
Kaupunkien kasvaessa ja tiivistyessä viheralueet joutuvat yhä ahtaammalle kasvavien rakennuspaineiden alla. Viheralueet ovat kuitenkin välttämätön osa kaupunkiympäristöä niin luonnon monimuotoisuuden kuin niistä saatavien hyötyjen eli ekosysteemipalvelui- den takia. Luonnon monimuotoisuudella eli biodiversiteetillä tarkoitetaan kaikkea elolli- sen luonnon vaihtelevuutta aina geenien tasolta ekosysteemien tasolle asti. Moniulottei- suutensa takia biodiversiteettiä on kuitenkin hankala mitata, minkä takia se usein tutki- muksissa typistyy lajirunsauden tarkkailuun (Gaston 2000; Purvis & Hector 2000). Tässä luvussa tarkastelen yleisesti viheralueiden tilaa Helsingissä sekä kaupunkiluonnon mo- nimuotoisuutta. Lisäksi tuon esiin puistojen merkitystä ekosysteemipalveluiden tuotta- jina.
2.1 Helsingin viheralueet
Kansainvälisessä vertailussa Helsinkiä voidaan perustellusti pitää vihreänä kaupunkina, kun mitataan viheralueiden määrää asukasta kohden (Jaakkola et al. 2013). Viheralueet peittävät noin 47 % (87 km2) Helsingin yleiskaava-alueen maapinta-alasta (185 km2; Vie- rikko et al. 2014, 37). Niiden tasainen jakautuminen kaupungissa sekä toisaalta ranta- alueen ja saariston luonnonmukaisuus saavat aikaan vehreän yleisilmeen (Jaakkola et al. 2013). Viheraluekokonaisuudesta noin 64 % on luonnonmukaisia elinympäristöjä, noin 19 % on rakennettuja puistoja ja noin 17 % on muutoin ihmistoiminnan seurauksena syntyneitä (Vierikko et al. 2014, 37). Vierikko ym. (2014) jaottelevat Helsingin viheralueet 12 elinympäristötyyppiin, jotka koostuvat sekä rakentamattomista että rakennetuista alu- eista. Jopa viidennes kaupungin pinta-alasta on metsää, mutta tiiviisti rakentuneen kan- takaupungin alueella viheralueet ovat lähinnä puustoisia, nurmipohjaisia puistoja (Vie- rikko et al. 2014, 40).
Kaupungistuminen ja siitä aiheutuva elinympäristöjen pirstoutuminen ja katoaminen ovat suuri uhka luonnon monimuotoisuudelle. Siksi kaupunkiluonnon monimuotoisuus saat- taakin aluksi yllättää. Kaupungissa eliöstön monimuotoisuus voi olla jopa suurempi kuin sitä ympäröivillä luonnontilaisilla alueilla (Vierikko et al. 2014, 22). Kurton ja Helynrannan (1998) tekemän kasvillisuusinventoinnin mukaan Helsingissä on yli 1000 villinä kasva- vaa putkilokasvilajia. Ydinkeskustan alueella villejä kasvilajeja on 100–200 neliökilomet- rillä. Alkuperäislajiston lisäksi kaupungeissa on tyypillisesti runsaasti tulokas- ja viljely-
peräisiä kasveja, mikä myös osaltaan selittää rikasta lajistoa. Helsingin kasvilajeista tu- lokkaita ja viljelykarkulaisia on noin 60 %. Tulokkaat keskittyvät lähinnä kantakaupunkiin sekä sen lähistölle. Alkuperäislajisto onkin vähentynyt erityisesti kantakaupungissa ja muilla tiiviisti rakennetuilla alueilla tulokaslajien lisääntyessä. (Kurtto & Helynranta 1998) Tiiviissä kaupunkikeskustassa puistot ovat voimakkaasti hoidettuja. Puistojen kasvilli- suus on rakenteeltaan avointa, ja sitä hallitsevat korkea puusto sekä lyhyeksi leikattu nurmi. Pensaskerros on vähäinen tai puuttuu jopa kokonaan. Vanhoja puita on usein runsaasti, ja latvuspeittävyys voi olla merkittävä, mikä lisää puistojen biodiversiteettiä (Vierikko et al. 2014, 44). Monet harvinaiset sieni- ja hyönteislajit käyttävät vanhoja ja lahoja jalopuita elinympäristöinään (LUMO-työryhmä 2021, 8). Elävien ja lahonneiden jalopuiden lisäksi puistoissa on monesti muitakin lajirunsautta lisääviä piirteitä, kuten pie- niä lammikoita sekä runsaasti kukkivia kasveja (Nielsen et al. 2013; Vierikko et al. 2014, 44).
Helsingin viheralueet ovat kaupunkilaisten arvostamia sekä aktiivisesti käyttämiä, sillä ne tarjoavat monipuolisesti mahdollisuuksia virkistykseen ja ulkoiluun (Yli-Pelkonen 2013; Vierikko et al. 2014, 12). Kantakaupungin alueella virkistysmahdollisuuksia on hei- kommin tarjolla kuin väljemmin rakennetuilla alueilla, minkä lisäksi viheralueet ovat lä- hinnä rakennettuja puistoja (Vierikko et al. 2014, 37). EU:n kaupunkeihin verrattuna hel- sinkiläiset pääsevät kuitenkin keskimääräistä helpommin nauttimaan viheralueista, sillä yli 80 % kaupunkilaisista asuu korkeintaan 300 metrin päässä vähintään yhdestä viher- alueesta (Kabisch et al. 2016).
2.2 Kaupunkiluonnon monimuotoisuus
Kaupungit on perustettu usein alueille, joilla luonnon monimuotoisuus on suuri ja maa- perä hedelmällinen, kuten rannikoille ja jokisuistoihin (Elmqvist et al. 2013, 276; Vierikko et al. 2014, 22). Eliömaantieteellisesti tarkasteltuna Helsinki on sijoittunut otollisesti maamme lajirunsaimmalle alueelle, kahden eri kasvillisuustyypin vaihettumisvyöhyk- keelle, jossa keskieurooppalainen lehtokasvillisuus ja pohjoinen havumetsäkasvillisuus kohtaavat (Kurtto & Helynranta 1998).
Kaupunkiluonto voi olla hyvinkin monimuotoista, mihin vaikuttaa mm. erilaisten elinym- päristöjen suuri määrä. Elinympäristöjen heterogeenisyyden on todettu lisäävän lajiston monimuotoisuutta. Helsinki on luonnostaan maisemaltaan mosaiikkimainen, mikä yhdis- tettynä sijaintiin sekä kansainväliseen satamatoimintaan idän ja lännen välillä, on luonut
kaupungista kasvilajistoltaan yhden Suomen lajirikkaimmista alueista. (Vierikko et al.
2014, 22)
Vaikka kaupungin lajirunsaus voikin olla ympäröiviä alueita suurempi, on kuitenkin huo- mattava, että kaupungistumisen myötä lajistorakenne muuttuu alkuperäisten luontotyyp- pien kadotessa, pirstoutuessa tai muuttuessa. Tilalle tulee ihmistoiminnan seurauksena syntyneitä elinympäristöjä tai rakennettuja puistoja. Näissä ympäristöissä menestyvät lajit ovat usein generalisteja, jotka eivät ole kovin vaateliaita ympäristönsä suhteen, kun taas luonnonmukaisten ja alkuperäisten luontotyyppien erikoistuneet lajit kärsivät (Nie- melä et al. 2011). Generalistien yleistyminen eri biotoopeissa voi johtaa toiminnallisen ja fylogeneettisen monimuotoisuuden heikentymiseen, millä puolestaan voi olla merkittäviä vaikutuksia ekosysteemien toimintaan (Vierikko et al. 2014).
Viheralueiden supistuminen yhä pienemmiksi laikuiksi kaupunkien kasvavan tiivistymis- paineen alla on uhka niiden lajiston monimuotoisuudelle. Useissa kaupunkipuistojen la- jirikkautta käsittelevissä tutkimuksissa pinta-alan on havaittu olevan yksi tärkeimmistä lajirikkautta selittävistä tekijöistä linnuilla, putkilokasveilla, perhosilla, maakiitäjäisillä sekä nisäkkäillä. Esimerkiksi lintujen lajimäärä alkaa selvästi pienentyä, mikäli puustoi- sen viheralueen pinta-ala alittaa 10 hehtaaria. (ks. kokooma-artikkeli Nielsen et al. 2013)
2.3 Puistot ekosysteemipalveluiden tuottajina
Luonto tarjoaa runsaasti erilaisia aineettomia ja aineellisia hyötyjä ja palveluita, jotka ovat ihmisille välttämättömiä. Kansainvälisessä CICES-luokituksessa (Common International Classification of Ecosystem Services) nämä ekosysteemipalvelut jaotellaan tuotantopal- veluihin, säätely- ja ylläpitopalveluihin sekä kulttuuripalveluihin (Haines-Young & Pot- schin 2018). Tuotantopalvelut pitävät sisällään luonnon tarjoamat suorat, elämälle vält- tämättömät hyödyt kuten puhdas vesi, ravinto, raaka-aineet, energian lähteet sekä gee- nivarat. Erilaiset prosessit, joilla elävät organismit säätelevät ihmisten elinympäristöä kuuluvat säätely- ja ylläpitopalveluihin. Näitä ovat muun muassa hiilen sidonta, ravintei- den kierto, kasvien yhteyttäminen, veden laadun säätely, hulevesien hallinta sekä pöly- tys. Kulttuuripalveluihin puolestaan luetaan ekosysteemien välittämiä aineettomia hyö- tyjä, jotka tarjoavat mahdollisuuden muun muassa virkistäytymiseen, henkiseen ja fyysi- seen terveyteen, opetukseen ja tieteeseen, luonnon esteettisten ja henkisten arvojen kokemiseen, sekä kulttuuriperinnön ylläpitämiseen. (Ariluoma & Mikola 2017; Uimonen 2020, 29)
Myös ihmisten voimakkaasti muokkaamat kaupunkipuistot ovat tärkeitä ekosysteemipal- veluiden tuottajia, eikä vähiten siksi, että ne ovat vihreitä keitaita kivikaupungin ympä- röimänä. Kaupunkipuistoissa korostuvat erityisesti aineettomat eli kulttuuriset palvelut (Jaakkola et al. 2013, 24). Puistot ovat paitsi kaupunginosien identiteettitekijöitä myös kaupunkilaisten arvostamia virkistys- ja vapaa-ajanalueita (Ariluoma & Mikola 2017). Jo pienetkin viheralueet voivat olla tärkeitä kaupunkilaisten virkistymisen kannalta (Jaak- kola et al. 2013, 24). Monet rakennetut puistot ovat lisäksi kulttuurihistoriallisesti arvok- kaita. Erityisesti pitkäikäiset puistopuut ja pensaat ovat tärkeitä kulttuurikasvillisuuden geenivarantoja. (Ariluoma & Mikola 2017)
Puistot tarjoavat suojaa ja elinympäristöjä monille eri eliöille kuten esimerkiksi linnuille, hyönteisille, pölyttäjille ja sienille. Vanhojen puistojen lahopuuta hyödyntävä eliöstö ja kaupunkipuiden jäkälälajisto ovat myös arvokkaita luonnon monimuotoisuuden kannalta.
Lisäksi puistoissa muodostuvaa biomassaa voidaan hyödyntää energia- ja ravinneläh- teenä. (Ariluoma & Mikola 2017)
Kaupunkien tiivistymisen sekä liikenteen lisääntymisen myötä puistojen merkitys ilman- laadun säätelyssä korostuu. Puistojen kasvillisuus parantaa kaupungin ilmanlaatua sito- malla pienhiukkasia (Ariluoma & Mikola 2017). Viheralueilla on lisäksi paikallis- ja pienil- mastoa viilentävä ja lämpötilaeroja tasaava vaikutus. Tiiviin kaupunkirakenteen aikaan- saama lämpösaarekeilmiö nostaa lämpötiloja ympäröivään maastoon verrattuna, kun taas kasvillisuus laskee niitä. Erityisesti puistojen puustoinen kasvillisuus luo miellyttä- vää pienilmastoa, joka on ympäröivään kaupunkirakenteeseen verrattuna viileämpi ja kosteampi. Puut myös tarjoavat suojaa tuulisuudelta. (Jaakkola et al. 2013, 92)
Myös hulevesien säätely on tärkeä puistojen tarjoama palvelu. Kaupungeissa on paljon vettä läpäisemätöntä pintaa, mikä altistaa ne tulvimiselle rankkasateiden lisääntyessä ilmastonmuutoksen seurauksena. Viheralueet voivat auttaa hulevesien hallinnassa ja tulvasuojelussa monimuotoisen kasvillisuuden ja laajojen pinnoittamattomien alueiden kyvyllä imeyttää ja suodattaa vettä. (Jaakkola et al. 2013, 92.) Viheralueiden tulee voida mukautua muuttuvan ilmaston mukanaan tuomiin tilanteisiin. Luonnon monimuotoisuus edistää ekosysteemien kykyä sopeutua näihin muutoksiin (Jalkanen et al. 2017, 226).
Puistot ovat myös merkittävä asukkaiden terveyttä edistävä resurssi. Luonnon merkitys ihmisten fyysiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille on kiistaton. Viheralueiden on todettu edistävän paitsi rauhoittumista ja stressistä palautumista myös alentavan kuolleisuutta (Pelkonen & Tyrväinen 2005; Mitchell & Popham 2008). Ihmiset myös kokevat itsensä
terveemmiksi asuinalueilla, joilla on paljon viheralueita (Maas et al. 2006). Lisäksi puis- tossa leikkiminen ja maa-aineksen käsin koskettelu lisää kaupunkilaisten mikrobialtis- tusta ja parantaa elimistön hyödyllisen mikrobilajiston monimuotoisuutta. Tämä puoles- taan auttaa suojautumaan monilta immuuni- ja autoimmuunisairauksilta. (Nurminen et al. 2018)
3. HELSINGIN PUISTOT
Helsingissä puistot ovat kuuluneet osaksi kaupunkisuunnittelua yli 200 vuotta. Seuraa- vaksi esittelen lyhyesti Helsingin julkisten puistojen syntyhistoriaa, minkä jälkeen käsit- telen tarkemmin kolmea erityyppistä kantakaupungin puistoa. Nämä ovat kulttuurihisto- riallisesti arvokkaat Tähtitorninvuoren puisto ja Kaisaniemen puisto sekä upouusi, osit- tain vielä rakenteilla oleva Hyväntoivonpuisto. Selvitän näiden esimerkkien kautta Hel- singin puistojen kehitysvaiheita ja puistojen suunnitteluun kulloinkin vaikuttaneita ihan- teita ja tavoitteita, sekä millaisia merkityksiä puistoihin ja puistoluontoon on eri aikoina liitetty.
Tähtitorninvuoren puisto edustaa 1800-luvun lopulla alkaneen kunnallisen puistopolitii- kan ensimmäistä, niin kutsuttua maisemapuistovaihetta. Kaisaniemen puistossa tulee selkeästi esiin maisemapuistoa seurannut reformipuistovaihe. (Häyrynen 2001) Hyvän- toivonpuisto puolestaan edustaa puistokehityksen nykyaikaista näkökulmaa.
3.1 Julkisten puistojen synty
Helsingissä ei vielä 1800-luvun alussa katsottu olevan tarvetta julkisille vapaa-ajan viet- toon tarkoitetuille puistoille, sillä kaupunki oli varsin pieni ja maaseutu oli lähellä. Myös- kään nykyisen kaltaista virkistystä ja vapaa-aikaa ei tunnettu. Ylhäisöllä – aristokraateilla ja varakkailla porvareilla – oli kuitenkin puutarhoja omaksi ilokseen sekä hyötyviljelyyn.
Joitakin näistä porvaristo saattoi käyttää kävelypaikkoinaan katujen ja ympäröivän maa- seudun sijaan. Yleiseurooppalainen promenadikäytäntö sekä ajatus liikkeen terveellisyy- destä loivat pohjaa 1800-luvun suomalaisten kaupunkien kävelypaikoille. Ne tarjosivat säätyläisille mahdollisuuden säännölliseen liikuntaan, joka useimmiten tarkoitti kävelyä.
(Häyrynen 1994, 62)
Helsingin ensimmäisenä, kaikelle kansalle avoimena puistona voidaan pitää Yleistä kä- velypaikkaa (Allmänn promenad), joka myöhemmin nimettiin Kaisaniemen puistoksi Cat- harina Wahllundin mukaan (Häyrynen 1994, 62). Vuodesta 1763 lähtien alueella oli si- jainnut ensin maaherra Boijen ja sittemmin puutarhuri Edbomin hallinnassa ollut puu- tarha, joka merkittiin J. A. Ehrenströmin vuoden 1812 asemakaavassa kaupungin yleiseksi kävelypaikaksi Helsingin tultua suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi (Pehkonen 1987; Lemström 2001). Vaikka puisto oli julkinen, se oli suunnattu erityisesti porvariston käyttöön, eivätkä alemmat yhteiskuntaluokat juurikaan siellä viihtyneet 1840-luvulla.
1800-luvun puolenvälin jälkeen puiston käyttö laajeni erilaisten yleisötapahtumien, kuten
poliittisten mielenosoitusten sekä huvitilaisuuksien ja kansanjuhlien pitopaikaksi. (Häy- rynen 1994, 65) Puisto oli kaupunkilaisten suosiossa, ja erityisesti sinne kaivettu jout- senlampi sekä Wahllundin vuonna 1839 perustama ravintola toimivat vetonauloina. Ra- vintolan ottivat käyttöönsä erityisesti yliopistolaiset, ja siitä kehkeytyi erottamaton osa sivistyneistön ja suomalaisuusliikkeen historiaa. (Häyrynen 2001) 1870-luvulla puisto nähtiin kaupungille välttämättömänä, erityisesti vähävaraisten suosiossa olevana, virkis- tysalueena. (Häyrynen 1994, 65)
Toinen julkinen puisto, Esplanadi, valmistui Engelin suunnittelemana vuoteen 1831 men- nessä. Nykyisen Kappeliesplanadin alueelle oli jo aiemmin istutettu pieni paremman väen kävelyä varten tarkoitettu puistikko. Esplanadista kehkeytyikin säätyläisten keskei- nen kävelypaikka, jossa promenadikäytäntö hioutui kaikkein pisimmälle. Promenadipuis- ton luonteen mukaisesti Esplanadilla korostui puiston rooli päivittäisen rituaalin näyttä- mönä, jossa ylhäisön asema ja sisäiset jaot tulivat näkyviksi. (Häyrynen 1994, 65) Muut kaupungin puistot olivat yksityisten perustamia ja ylläpitämiä. Merkittävimpinä oli- vat Kylpylä- ja kaivohuoneyhtiön Kaivopuisto sekä Töölön puistoyhtiön Töölön, nykyinen Eläintarhan puisto, joissa molemmissa oli taustalla filantrooppi ja liikemies Henrik Borg- ström vanhempi. Vuonna 1834 perustetun Kaivopuiston ja sinne rakennetun merikylpy- län kohderyhmää olivat venäläinen aatelisto sekä helsinkiläiseliitti. Muulle yleisölle puisto aukesi vasta venäläisvieraiden kaikottua 1850-luvulla, tosin rahvas väki pyrittiin edelleen pitämään poissa. Vaikka puisto alkoi hiljalleen rapistua, se säilyi yhä mielikuvissa hie- nona ja aristokraattisena. Myös Eläintarhan puiston alueelle avattiin alun perin Kaivo- puiston kaltainen elitistinen terveysvesiyritys, mutta 1860-luvun alussa alueen kehittä- mistä jatkettiin yleisenä kansapuistona varattoman väen mieliksi. (Häyrynen 1994, 66) Kullekin puistolle kehittyi oma selvärajainen sosiaalinen identiteettinsä sääty-yhteiskun- nan rajojen mukaisesti. Kaivopuisto oli elitistinen ja kansainvälinen, Kaisaniemi puoles- taan suomalaisen sivistyneistön, erityisesti yliopistolaisten, suosima, kun taas Töölö oli suurten kansanjoukkojen, lähinnä työläisten ja palkollisten, suosima. (Häyrynen 1994, 66–67)
1880-luvulla Helsinki kasvoi kiihtyvällä tahdilla, minkä seurauksena eteläisten kaupun- ginosien puistot kävivät riittämättömiksi ja kaupungilta alettiin vaatia aktiivisempaa suh- tautumista puistoihin. Kasvillisuuden ilmaa puhdistava vaikutus ymmärrettiin ja puhe puistoista ”kaupungin keuhkoina” ilmaantui suomalaiseen sanomalehtikeskusteluun.
Esiin nousi myös leikki- ja pelikenttien tarve. Toisaalta ulkomaisten esikuvien mukaan
kannettiin huolta nuorison fyysisestä kasvatuksesta, toisaalta taas totutut leikki- ja peli- paikat kaduilla, aukioilla ja vihreillä piha-alueilla olivat kadonneet lisääntyneen liikenteen ja edustuskäytön sekä tehokkaan kerrostalorakentamisen tieltä. (Häyrynen 1994, 70;
Häyrynen 2001)
3.2 Maisemapuisto – Tähtitorninvuoren puisto
Alun perin Kasabergetinä tunnettu Tähtitorninvuori oli osa Helsingin vartiovuorten ketjua 1700-luvun lopulle asti, sillä korkealta mäeltä oli hyvät näkymät sekä merelle että naa- puripitäjien vartiomäille. 1700-luvun puolivälissä mäelle rakennettiin C. A. Ehrensvärdin suunnittelema Ulrikasborgiksi ristitty kaupunkilinnoituksen varustus, joka kuitenkin puret- tiin 1800-luvun alkupuolella Helsingin jälleenrakennustarpeisiin Suomen sodan tuhojen jälkimainingeissa. Mäen merkittävä asema kaupungissa oli niin Ehrenströmin kuin En- gelinkin tiedostama: Ehrenström ehdotti paikalle merikoulua ja observatoriota, Engel puolestaan keisarillista palatsia. 1830-luvulla mäelle rakennettiin kuitenkin Engelin suun- nittelema astronominen observatorio Turun palon (v. 1827) seurauksena Helsinkiin muuttaneen yliopiston käyttöön. (Häyrynen 1994, 99–100)
Puistoksi Tähtitorninvuorta alettiin muokata vasta 1800-luvun lopulla kaupunginpuutar- huri Svante Olssonin suunnitelmien mukaisesti. Ennen 1860-lukua mäen maisemointiin ei riittänyt varoja eikä juuri kiinnostustakaan, sijaitsihan se tuolloin vielä rakennetun kau- punkirakenteen ulkopuolella. Ruotsalainen puutarha-arkkitehti Knut Forssberg suunnit- teli aluetta amfiteatterimaisesti porrastetuksi puutarhakaupunginosaksi sekä mäen laen istuttamista puistoksi. Suunnitelma ei lopulta toteutunut, mutta nälkävuotena 1868 mä- keä tasoitettiin hätäaputyönä ja sen yli rakennettiin viertotie, mikä lisäsi mäen jo aiemmin alkanutta käyttöä näköala- ja kävelypaikkana. (Häyrynen 1994, 100)
Helsingin maistraatti oli päättänyt jo vuonna 1883, että Tähtitorninvuoresta tulisi tehdä
”yksi Helsingin kaupungin kauneimmista ja, mitä näköalaan ja raittiiseen ilmaan tulee, miellyttävimmistä ulkoilmavirkistyspaikoista”. Puisto rakennettiin nykyiseen muotoonsa vuoteen 1903 mennessä pohjautuen Olssonin vuoden 1890 puistosuunnitelmaan (Kuva 1). (Häyrynen 1994, 100–101) Varhaisen puistopolitiikan ihanteet ja toteutustapa ilmen- tyvät Tähtitorninvuoren puistossa varsin hyvin (Häyrynen 2001). Puisto noudattaa man- nermaista maisematyyliä, johon kuuluivat kaartelevat kulkureitit, lyhyeksi leikatut, laajat nurmipinnat sekä huolellisesti muodostetut puu- ja pensasryhmät. Se muistuttaa myös läheisesti Tukholman 1880-luvun ”mäkipuistoja” niin istutustavoiltaan kuin käytäväjärjes- telyiltäänkin. Inspiraation lähteenä Olsson käytti erityisesti Berliinin kaupunginpuutarhuri
Gustav Meyerin laatimaa suunnitteluopasta Lehrbuch der schönen Gartenkunst. (Häy- rynen 1994, 106–107)
Kuva 1. Kaupunginpuutarhuri Svante Olssonin suunnitelma Tähtitorninvuoren puistoksi. (HKR/PuOA)
Meyerin tyylissä korostui ”luonnollisuus”, joskin alkuperäisluonnon säilyttämisen sijaan se toimi lähinnä maiseman muokkauksen esteettisenä ohjenuorana. Keskeisenä pyrki- myksenä oli näkymien luominen sekä pittoreskien ja maalauksellisten vaikutelmien ai- kaansaaminen kohdealueen luonnonoloja vahvistamalla ja korjaamalla. Esimerkiksi Kai- vopuistossa, jonka uudistussuunnitelma vuodelta 1891 oli Olssonin käsialaa, kallioita rä- jäytettiin surutta pois näkymälinjojen tieltä. Tähtitorninvuorella puolestaan maastoa täy- tettiin loivapiirteiseksi kukkulaksi itäpuolen jyrkkiä rinteitä lukuun ottamatta, jotka jätettiin lähes käsittelemättä. (Häyrynen 1994, 106–107)
Luonnon monimuotoisuuden kannalta maisematyyli oli suotuisa, vaikka ajatuksena oli lähinnä esteettisyyden ja maalauksellisuuden tavoittelu eikä niinkään biodiversiteetin li- sääminen. Istutuksissa jäljiteltiin luonnon monimuotoisuutta kasvien visuaaliset ominai- suudet huomioon ottamalla (Häyrynen 1994, 110). Tärkeää oli kasvien epäsäännöllinen sijoittelu, korkeuden ja volyymien vaihtelu sekä runsas haaroittuminen. Lisäksi lajiyhdis- telmissä tavoiteltiin ”luonnollisuutta”, ja yhden lajin tuli hallita muita. Tähtitorninvuoren etelärinteessä Olsson halusi säilyttää alkuperäisestä luonnosta kaiken, minkä pystyi, ja lisäksi luontoa kaunistettiin lisäämällä sinne runsaasti sijaintipaikkaan sopivia kasveja niiden luonnetta vastaaviin kohtiin. Tavoitteena oli saavuttaa mahdollisimman monipuo- linen kasvillisuus ilmaston sallimissa rajoissa. (Häyrynen 1994, 114) Vaikka Tähtitornin- vuoren puiston kasvivalikoima onkin vuosikymmenien varrella vähentynyt, puisto tunne- taan edelleen monimuotoisesta kasvilajistostaan, joka käsittää lähes 100 puu- ja pen- saslajiketta sekä runsaasti perennoja (Vihreät sylit 2020a).
Nurmikoiden kylvämisen jälkeen, ennen puuvartisten istutusten tuloa, helsinkiläiset vie- rastivat puistoa ja sen yksitoikkoiseksi ja epäsuomalaiseksi miellettyä maisemaa (Häy- rynen 1994, 110). Puiston valmistuttua se sai kuitenkin myönteisen vastaanoton ja siitä muodostui suosittu näköalapaikka. Helsingin ensimmäisenä kunnallisena puistohank- keena se oli myös kaupungin ylpeyden aihe ja se sai osakseen suurta arvostusta (Häy- rynen 1998). Puiston pääasiallisina toimintoina olivat kävely ja näköaloista nauttiminen (Häyrynen 1994, 114). Puutarhalautakunta ilmoittikin, että ”puiston suunnittelussa on eri- tyisesti pidetty tärkeänä tarkoituksenmukaisten liikenneväyläin aikaansaamista, jotta kä- velijöille olisi tarjona mukava kauttakulku ja hupaisia oleskelupaikkoja”. Osaltaan liiken- nejärjestelyiden painotukseen oli syynä se, ettei nurmikoilla saanut liikkua. Puiston olen- naisena päämääränä oli elämyksellisyys niin hienojen maisemien kuin loisteliaiden ko- risteistutusten tuottamina (Kuva 2). (Häyrynen 1994, 115) Puiden kasvaminen on johta- nut alkuperäisten näkymien peittymiseen (Kuva 3). Puiston vuoden 2011 hoito- ja kehit- tämissuunnitelman tavoitteina ovat muun muassa puiston alkuperäisen kasvillisuuden ja
Kuva 2. Näkymä ja kukkaistutuksia Tähtitorninvuoren pohjoisrinteeltä, 1910-luku.
(Daniel Nyblin, Helsingin kaupunginmuseo)
Kuva 3. Tähtitorninvuoren puiston alkuperäiset näkymät ovat osin peittyneet pui- den kasvun seurauksena. (Helena Roschier, 2014)
alkuperäisrakenteen ylläpitäminen. Näkymälinjoja palautetaan vaiheittaisena toteutuk- sena ja huolellisen suunnittelun tuloksena (Hemgård et al. 2011).
Puiston käyttöä ohjasi tiukka puistoetiketti. Vaikka puisto oli julkinen ja siten kaikille avoin, työväen kuitenkin odotettiin käyttäytyvän siellä sivistyneesti kuten porvaristo. Tätä
”vähemmän järjestystä rakastavaa” väkeä piti opettaa puiston käytöstavoille. Tämän ta- kia puiston istutusalueet oli ympäröity teräslanka-aitauksilla. (Häyrynen 1994, 115, 126) Puistoissa myös partioi puistovahti, joka herätti lapsissa pelonsekaista kunnioitusta ja karkotti nurmikolle eksyneet leikkijät pois. Eräs 1930-luvulla lapsuuttaan viettänyt kau- punkilainen muisteleekin pelanneensa palloa puiston sijaan Tähtitorninkadulla, jolla ei juuri liikennettä ollut. (Puistomuistoja 2000)
Maisemapuistossa luonto oli kuin kuva, maisemamaalaus tai asetelma, jota puistossa kävijät saivat kyllä ihailla, mutta johon ei saanut koskea. Ihmisten suhde puiston luontoon oli lähinnä tarkkaileva, kun puiston käyttö oli rajattu tiukasti siellä kaarteleville reiteille.
Toisaalta luonnolla nähtiin olevan kaupunkilaisia tervehdyttävä vaikutus niin ilmaa puh- distavan kasvillisuuden, virkistävien pastoraalinäkymien kuin uusintavan liikunnankin vä- lityksellä (Häyrynen 1994, 211).
3.3 Kerroksellinen Kaisaniemen puisto
Keskeisellä paikalla Helsingin päärautatieaseman vieressä sijaitsevalle Kaisaniemen puistoalueelle on sen 200 vuotisen historian aikana laadittu useita suunnitelmia, joista vain muutamat ovat päätyneet toteutukseen asti (Hautamäki & Donner 2019). Ehrenströ- min suunnitelma barokkisommitelmineen oli turhan suureellinen, joten puisto päätettiin toteuttaa Engelin vuonna 1827 laatiman huomattavasti yksinkertaisemman suunnitel- man mukaisesti. Yliopiston siirtyminen Helsinkiin kuitenkin muutti suunnitelmia, kun mer- kittävä osa puistosta lohkaistiin aidattuna alueena kasvitieteellisen puutarhan käyttöön.
Lopulta kaupungin haltuun jäänyt puiston osa valmistui Engelin uudistettujen suunnitel- mien mukaan 1830-luvun alussa. Suunnitelmassa oli muotopuutarhamaisia osia ja se liittyi hallitusti muuhun kaupunkirakenteeseen, mutta oli muutoin varsin luonnonläheinen maisemapuutarha kaartelevine polkuineen. (Lemström 2001)
1860-luvulle tultaessa puiston hoitamattomuus sai yhä enenevässä määrin kritiikkiä osakseen, mutta sen useat parannusyritykset jäivät vajavaisiksi (Häyrynen 1994, 65).
Vuonna 1884 puiston länsiosaan avattiin maan ensimmäinen urheilukenttä, joka heijasti sen ajan tyypillisiä sosiaalireformistisia aatteita (Häyrynen 1994, 167). Puisto oli ahkeran käytön kuluttama, ja vuonna 1890 myrsky lisäksi runteli puiston ikääntynyttä lehtipuustoa
muuttaen erityisesti puiston etelä- ja länsiosan ulkoasua. Vuosisadan vaihteessa kulu- neen ja rapistuneen puiston katsottiin menettäneen entistä luonnettaan kauniina ja rau- hallisena kävelypaikkana sen muuttuessa lähinnä urheilu- ja kansanpuistoksi. Entiset varjostavat puut ja kaartelevat kulkureitit olivat korvautuneet leveillä kävelyteillä sekä suurilla ja paljailla urheilukentillä. (Häyrynen 1994, 167)
1900-luvulla Kaisaniemen puisto on vähän väliä ollut uudistuspyrkimysten kohteena sekä erilaisten suunnittelunäkemysten ilmentäjänä (Hautamäki & Donner 2019). 1910- luvun uudistamisvaiheessa käydyssä Kaisaniemi-kiistassa puiston tulevaisuuden suh- teen olivat vastakkain niin tyylilliset kuin poliittisetkin näkemykset. Kaupungin puutarhuri Svante Olssonin edustama vanha maisemasuunnittelun perinne kohtasi Helsingin en- simmäisen asemakaava-arkkitehdin Bertel Jungin edustaman reformistisen ja arkkiteh- tonisen suuntauksen. Olssonin taustajoukoissa vaikutti kaupungin vanha eliitti, kun taas nouseva keskiluokka oli Jungin tukena. (Häyrynen 2001) Sekä Olsson että Jung olivat yhtä mieltä Kaisaniemen puiston merkittävyydestä kaupungille, mutta heillä oli eriävä näkemys siitä, millä tavalla puiston tulisi parhaiten palvella kaupunkilaisia (Hautamäki &
Donner 2019). Maisematyylin mukaisessa ehdotuksessaan Olsson pyrki totutusti luo- maan kävelypuistoa mutkittelevine reitteineen sekä huolellisesti sommiteltuine näkymi- neen ja istutuksineen (Häyrynen 1994, 190). Rauhallisen kävelyn sekä näkymien ja is- tutusten ihailun ohella maisemapuistojen kulttuuriin katsottiin sopivaksi myös pienimuo- toiset, sivistyneet leikit ja pelit, tosin ainoastaan niille erikseen varatuilla alueilla poissa maisemakuvasta (Häyrynen 1994, 211). Jung hahmotti puistot asemakaavoituksen osana ja toiminnot niiden pääasiallisena sisältönä (Hautamäki & Donner 2019). Jungin ehdotuksessa peli- ja leikkikentät yhdistyivät tehokkaisiin liikennejärjestelyihin reformi- puistoille ominaiseen tapaan (Häyrynen 2001).
Tehokkuus oli keskeinen osa reformiaatetta. Individualististen maisemaelämysten tar- joamisen sijaan tavoitteena oli tuottaa ohjatun leikin ja urheilun keinoin virkistyskoke- muksia mahdollisimman suurelle väkijoukolle kerrallaan. Samalla puistot nähtiin ratkai- suna yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ohjatulla liikunnalla pyrittiin vaikuttamaan lasten ja nuorten fyysiseen ja moraaliseen kehitykseen sekä ehkäisemään työläisten alkoholismia ja kapinamielialaa. Puistojen toivottiin myös suojelevan kaupunkilaisia keuhkotaudilta.
(Häyrynen 1994, 212, 214)
Kaisaniemen puiston itäosa päädyttiin muokkaamaan Jungin suunnitelman mukaan vuo- sina 1912–1915, minkä jälkeen sota keskeytti kunnostustyöt (Häyrynen 1994, 167, 173).
Kesti melkein vuosikymmen ennen kuin töitä jatkettiin, mutta siinä vaiheessa Jungin
suunnitelmaa oli jo syytä päivittää etenkin valtionrautateille tehtävän alueluovutuksen ta- kia. Olsson laati puistoon vielä uusia suunnitelmia, mutta lopulta se uudistettiin lähestul- koon nykyiseen muotoonsa kaupunginasemakaava-arkkitehti Birger Brunilan suunnitel- man mukaisesti valtuuston hyväksyttyä ehdotuksen vuonna 1925 (Kuva 4). Suunnitelma oli maltillinen puiston itäosan pysyessä Jungin mukaisessa järjestyksessä. Kasvavat puut saivat myös jäädä rauhaan ja radanvarren toteutus tehtiin mahdollisimman kevy- esti. (Häyrynen 1994, 173) 1920-luvulla lapsuutensa eläneiden kaupunkilaisten puisto- muistoissa puistossa sijainnut joutsenlampi näyttäytyy idyllisenä ja suosittuna paikkana, jonka ympäristöön saattoi koko perhe tulla viettämään vapaapäivää ja ihailemaan jout- senia (Kuva 5; Puistomuistoja 2000). Puistolammikko korvattiin säännöllisellä, lievää
Kuva 4. Kaupunginasemakaava-arkkitehti Birger Brunilan suunnitelma Kaisanie- men puiston uudistamiseksi vuodelta 1925. (Helsingin kaupunginmuseo)
valeperspektiiviä hyödyntävällä betonialtaalla 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa (Kuva 6;
Häyrynen 1994, 173, 190), mikä ei juuri herättänyt ymmärrystä lampea muistelleissa kaupunkilaisissa (Puistomuistoja 2000).
Kuva 5. Kaisaniemen puiston joutsenlampi oli suosittu kaupunkilaisten keskuu- dessa. (Nils Wasastjerna, 1915, Helsingin kaupunginmuseo)
1900-luvun alkupuoliskon reformistisen vaiheen jälkeen Kaisaniemen puistoon ei ole vielä toteutettu laajamittaisia muutostöitä, vaikka uudistussuunnitelmia onkin laadittu vii- meisten 20 vuoden aikana runsaasti. Sotien jälkeiset muutokset ovat keskittyneet lä- hinnä leikki- ja liikuntatoimintoihin sekä kasvillisuuteen (Donner et al. 2017). Reformivai- hetta seurasi virkistystoimia korostava kausi, jolloin urheilu- ja liikuntapalveluiden ky- syntä kasvoi ja ne alettiin käsittää aiemmasta puistokulttuurista erillisinä ilmiöinä. Kaisa- niemen puistoon suhtauduttiin enemmän virkistystarpeiden täyttämisen mahdollistavana tilallisena resurssina kuin arvokkaana keskustapuistona. 2000-luvulla on vallinnut epä- tietoisuus puiston kehittämisen suunnasta, ja sopivaa tasapainoa uudistamisen ja histo- riallisten ominaispiirteiden vaalimisen välillä on ollut vaikea löytää. Samalla puisto jätet- tiin ränsistymään huolimatta sen voimakkaasta suojelustatuksesta historiallisesti merkit- tävänä kulttuuriympäristönä. Vuonna 2019 hyväksytyt Kaisaniemen puiston kunnostus-
tavoitteet kuitenkin osoittavat tasapainon viimein löytyneen. Kerroksellisuus on hyväk- sytty keskeiseksi osaksi puiston identiteettiä ja tavoitteena on puiston historiallisten ker- roksien säilyttäminen ja vahvistaminen. (Hautamäki & Donner 2019)
Kaisaniemi on aina ollut olemukseltaan puustoinen puisto, jossa istutukset ovat enim- mäkseen olleet puu- ja pensasistutuksia kukkien sijaan (Kuva 6). Poikkeuksena oli uu- den altaan päädyt, joihin kesäkausiksi istutettiin kesäkukkia ja ryhmäruusuja, sekä va- paamuurarin hautamuistomerkki, joka ympäröitiin kesäisin kukilla (Donner et al. 2017, 44). Puiston luonnollisuutta ihailtiin ja arvostettiin sen perustamisesta lähtien, ja 1900- luvun alussa se oli eräänlainen suomalaisuuden symboli, ”Helsingin kotikoivikko”, joka oli kaupunkilaisten itse raivaama ja istuttama (Donner et al. 2017, 28, 44). Kaisaniemen puiston istutuksiin ovat vaikuttaneet niin tyyli-ihanteet kuin taloudelliset resurssit. Moni- mutkaisten kukkasommitelmien ei katsottu sopivan luonnonmukaiseen maisemapuis- toon. 1920-luvun uudistuksissa istutukset sen sijaan jäivät urheilun ja liikunnan asetta- mien vaatimusten varjoon. Vaikutusta oli varmasti myös vieressä kukkineella kasvitie- teellisellä puutarhalla, joka aidattunakin kuului Kaisaniemen keskeisiin puistonäkymiin.
(Kuva 6; Donner et al. 2017, 45)
Kuva 6. Kaisaniemen puistosta otetussa kuvassa erottuu hyvin aiemman joutsen- lammen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa korvannut betoniallas, urheilukenttä sekä puiston puustoinen olemus. Taustalla näkyy myös Helsingin yliopiston
kasvitieteellinen puutarha. (Lauri Rotko, 2017)
3.4 Nykyaikainen Hyväntoivonpuisto
Hyväntoivonpuisto on parhaillaan Helsingin Jätkäsaareen rakenteilla oleva reilun kilo- metrin mittainen ja lähes 100 metriä leveä viheralue. Puiston eteläosan esirakentaminen on loppusuoralla, mutta pohjoisosa on jo valmistunut (Partanen 2020). Pohjoisosan pää- suunnittelusta vastasi VSU maisema-arkkitehdit Oy (Kuva 7). Valmistunut puiston osa palkittiin vuoden 2020 Ympäristörakenne-palkinnolla. Palkintoperusteluissa tuomaristo totesi puiston olevan ”Helsingin Jätkäsaaren sydän, uudenlainen viheralue ja asukkaiden olohuone, joka on täynnä elämää. Hyväntoivonpuistosta on jo muodostunut toimiva kau- punginosan maamerkki ja sillä on vahva oma identiteetti” (Puutarhaliitto 2020). Tärkeitä lähtökohtia puiston suunnittelussa ovat olleet kunnossapidon ja huollon helppous, joilla on vaikutusta myös viihtyisyyteen ja pitkäikäisyyteen. Puiston maisema-arkkitehtuurissa tulevat hyvin esiin 2010–2020-lukujen arvot, kun uudet suuntaukset yhdistyvät viittauk- siin menneestä. Identiteettiä puistolle luovat erityisesti taitorakenteet, sillat sekä vaihte- levasti muotoillut taidetukimuurit, jotka muistuttavat alueella aiemmin sijainneista ranta- kallioista. (Palosaari & Koivisto 2020) Jätkäsaaren asukkaat, erityisesti lapsiperheet ja teinit, ovat jo ottaneet puiston omakseen (Hämäläinen 2020).
Puistossa on runsaasti nurmi- ja niittyalueita virkistykseen, oleiluun ja liikuntaan. Sieltä löytyy myös lasten leikkialueita, päiväkodin piha-alue, liikuntakenttiä, koirapuisto ja kau- punkiaukioita. Lisäksi puiston meren rantaan rajautuvaan eteläkärkeen on tulossa uima- paikka. Virkistyskäytön lisäksi puisto toimii myös alueen keskeisenä kevyen liikenteen väylänä (Kuva 8). Suunnittelussa on kiinnitetty huomiota siellä kulkevien reittien esteet- tömyyteen. (Palosaari & Koivisto 2020)
Siinä missä varhaisessa puistopolitiikassa kaupunkilaisten, erityisesti työväen, virkistyk- seen liittyvät tarpeet saneltiin ylhäältä päin holhoavalla asenteella (Häyrynen 2001), on nykyaikana siirrytty enemmän asukkaita kuuntelevaan ja osallistavaan suunnitteluun.
Hyväntoivonpuiston suunnittelussa on huomioitu asukkaiden mielipiteitä ja toiveita muun muassa puiston kasvillisuuden, toimintojen ja reittien suhteen (Vuorovaikutusmuistio 2018). Asukkaat esimerkiksi toivoivat puistoon muun kasvillisuuden lisäksi myös hyöty- kasveja (Vuorovaikutusmuistio 2018). Vielä rakenteilla olevaan puiston osaan onkin suunniteltu kaupunkiviljelyyn sopiva alue (Rantalainen 2016). Lisäksi asukkaiden toivei- den mukaisesti (Vuorovaikutusmuistio 2018) puistoon on myös tulossa muun muassa piknik-pöytiä, ulkoliikuntavälineitä sekä esiintymislava pieniä yleisötapahtumia varten.
Leikkipaikkojen suunnittelussa on myös huomioitu eri ikäiset leikkijät. (Rantalainen 2016)
Kuva 7. Hyväntoivonpuiston pohjoisosa, jonka suunnittelusta on vastannut VSU maisema-arkkitehdit Oy. (VSU maisema-arkkitehdit Oy, 2019)
Hyväntoivonpuiston rakentaminen on mittava urakka, ja poikkeuksellinen satsaus Hel- singin puistorakentamisessa. Ensimmäiset suunnitelmaluonnokset piirrettiin jo vuonna 2007, mutta puiston rakentaminen alkoi kunnolla vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Sitä ennen oli kuitenkin tehty jo pitkään maanmuokkausta tuomalla paikalle täyttömaata, paikoittain jopa seitsemän metriä. (Partanen 2020) Puisto on rakennettu polveilevaksi ja kätkee myös alleen pari parkkihallia sekä jätteenkeräysaseman (Palosaari & Koivisto 2020; Partanen 2020). Rakentamisaikataulu on riippuvainen puistoon rajautuvista raken- nuksista, sillä ne täytyy korkeuseron ja rakennusteknisten syiden takia rakentaa ensin.
Ympäröivien rakennustyömaiden työmaatiloja on myös sijoitettu puiston alueelle. (Palo- saari & Koivisto 2020)
Noudattaen Helsingin kasvien käytön linjausta sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpi- tämiseen tähtääviä tavoitteita pyritään puiston kasvillisuudessa monilajisuuteen sekä kasvillisuusbiotooppien monipuolisuuteen (Tegel 2009; Rantalainen 2016; LUMO-työ- ryhmä 2021; Palosaari & Koivisto 2020). Kasvillisuus suunnitellaan lisäksi kokonaisuu- teen sopivaksi. Käytettävien kasvien tulee myös kestää äärimmäisiä sääolosuhteita (Pa- losaari & Koivisto 2020). Kasvillisuuden runkona ovat jalot lehtipuut sekä havupuut (Ran- talainen 2016). Sadoista puistoon paikoittain varsin tiheään istutetuista puista kasvaa ajan mittaan puistometsä, millä edistetään niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin ilmas- totavoitteita (Kuva 8). Viihtyisyyden ja maastonmuotoilun lisäksi puilla luodaan miellyttä- vää pienilmastoa sekä vähennetään tuulisuutta. Laajoilla niitty- ja nurmialueilla puoles- taan on merkitystä paitsi puiston käytön myös maiseman ja maisematilojen luomisen kannalta. Niillä aikaan saadut pitkät näkymät ovat tärkeä osa alueelle luonteenomaista saaristomaisemaa. (Palosaari & Koivisto 2020) Täydentävänä kasvillisuutena käytetään muun muassa maanpeitekasveja sekä kukkivia puita, pensaita ja sipulikasveja (Ranta- lainen 2016).
Kuva 8. Hyväntoivonpuiston läpi kulkee Jätkäsaaren keskeinen kevyen liikenteen väylä. Puistoon istutetuista puista kasvaa ajan mittaan puistometsä, mikä kau-
pungin ilmastotavoitteita. (Antti Pulkkinen 2020)
4. PUISTOJEN BIODIVERSITEETIN YLLÄPITÄMI- NEN JA KEHITTÄMINEN
Helsingin luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelman 2021–2028 mu- kaan kaupunki pyrkii vaalimaan luonnon monimuotoisuutta kaikessa toiminnassaan (LUMO-työryhmä 2021). Paikallisella eli yksittäisen puiston tasolla biodiversiteettiä lisää- viä tekijöitä ovat kookas puusto tai latvuspeittävyys, vesielementin läsnäolo, kerrokselli- nen kasvillisuus sekä nurmien hoitointensiteetin ja leikkuukertojen vähentäminen. (Mül- ler et al. 2013; Nielsen et al. 2013) Myös viherrakenteen jatkuvuudella on merkitystä biodiversiteetin kannalta (Vierikko et al. 2014, 25).
4.1 Kasvillisuus ja elinympäristöjen laatu
Rakennetuilla viheralueilla kaupunki pyrkii istutuksissa kasvien monilajisuuteen, moni- muotoisuuteen ja kerroksellisuuteen. Lajivalinnoissa koristekasvien rinnalla käytetään myös luonnonkasveja. Lisäksi yhden lajin massaistutuksia vältetään monokulttuurista ai- heutuvien riskien välttämiseksi. (Tegel 2009; LUMO-työryhmä 2021, 16) Koska ihmisten voimakkaasti muokkaamat kaupunkibiotoopit ovat otollisia ympäristöjä vieraslajien saa- pumiselle ja leviämiselle (Maa- ja metsätalousministeriö 2012), vieraslajien suhteen käy- tetään erityistä varovaisuutta. Haitallisesti leviäviä vieraslajeja ei istuteta varsinkaan luonnonalueiden läheisyyteen ja aiemmin istutetut haitalliset lajit korvataan muilla lajeilla (Tegel 2009; LUMO-työryhmä 2021, 17). Kaupunki pyrkii myös ylläpitämään ja kehittä- mään riittävän monipuolista luontotyyppien vaihtelua, sillä monet eläinlajit ovat riippuvai- sia erilaisista luontotyypeistä kehityksensä eri vaiheissa. (LUMO-työryhmä 2021, 15) Kaupunkipuut ovat erityisessä asemassa kaupunkiluonnon monimuotoisuuden turvaa- misessa niiden pitkäikäisyyden vuoksi. Puistopuita, erityisesti jaloja lehtipuita, vaalitaan ja lahopuitakin pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkään turvallisuus huomioiden.
Puistoihin voidaan myös rakentaa lahopuuaitoja ja säästää lahorunkoja ja keloja sovel- tuvissa paikoissa. (LUMO-työryhmä 2021, 16) Kaivopuistossa lahopuusta on tehty myös taidetta. Eripuolille puistoa on sijoitettu neljä kuvataiteilija Sanna Karlsson-Sutisnan la- hopuuveistosta, jotka häviävät ajallaan luonnollisesti maatumalla. (Vihreät sylit 2020b) Tällöin lahopuu voi tulla myös osaksi puiston esteettistä elämystä sekä toimia niin ope- tuksellisena kuin kiinnostusta herättävänä elementtinä.
Lajiston monimuotoisuuden kannalta niittymäiset sekä vähemmän liikennöidyt ympäris- töt ovat parempia kuin intensiivisesti hoidetut ja siistit nurmialueet (Nielsen et al. 2013;
Vierikko et al. 2014). Avoimille nurmikentille on kuitenkin tarvetta mm. tapahtuma-alu- eina, oleskelu- ja piknik-paikkoina. Sen sijaan puistojen vähemmän käytetyillä reuna- alueilla voisi nurmien hoitointensiteettiä pienentää ja jättää sijaa spontaanille kasvillisuu- delle. Tällaisella hallitulla hoitamattomuudella voidaan siten lisätä puiston biodiversiteet- tiä (Jalkanen et al. 2017, 139). Kaupungeissa on totuttu järjestykseen, ja hoitamattomuus nähdään helposti epäsiistinä ja siten ei-toivottuna. Spontaanin kasvillisuuden esteetti- syys syntyykin osin hoitamattoman ja hoidetun kontrastista. (Kühn 2006) Sen lisäksi, että hallittu hoitamattomuus auttaa luontoa elpymään, se olisi myös taloudellisesti kannatta- vaa, sillä se säästäisi hoitokustannuksia.
Lajien elinolosuhteita parantamalla, kuten tarjoamalla eri eliöryhmille sopivia elinympä- ristöjä, voidaan lieventää rakennetun ympäristön eläimille aiheuttamia haittoja. Pienillä- kin suunnitteluratkaisuilla voidaan parantaa elinympäristön laatua ja siten myös edistää puistolajiston monimuotoisuutta (Vierikko et al. 2014, 92; LUMO-työryhmä 2021, 27).
Helsinki pyrkii huomioimaan istutuksissa hyönteisten ja muiden kaupunkieläinten tar- peita suosimalla hedelmiä, marjoja ja siemeniä tuottavia kasveja (LUMO-työryhmä 2021, 16). Ekosysteemien toiminnan kannalta tärkeille pölyttäjähyönteisille tulisi monipuolisen kukkivan kasvilajiston lisäksi tarjota myös sopivaa maaperää sekä tarvittaessa tekopesiä eli hyönteishotelleja (LUMO-työryhmä 2021, 27). Matelijat, sammakot, sudenkorennot ja kaksisiipiset puolestaan voivat hyötyä vesielementin lisäämisestä (Müller et al. 2013;
Vierikko et al. 2014, 27). Kiinnittämällä huomiota elinympäristön laatuun puistot voivat tarjota paitsi eläimille parempia ruokailu-, levähdys- ja lisääntymispaikkoja myös ihmisille uudenlaisia luontokokemuksia ja näin vahvistaa kaupunkilaisten luontoyhteyttä (Vierikko et al. 2014, 92).
4.2 Kytkeytyneisyys
Luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeää on viherrakenteen jatkuvuus, mikä mah- dollistaa lajien luontaisen leviämisen sekä liikkumisen sopiville ruokailu- ja lisääntymis- alueille (Vierikko et al. 2014, 25; Uimonen 2020, 185). Leviämismenestys estää geneet- tisen materiaalin yksipuolistumista ja auttaa populaatioita sopeutumaan muuttuviin ym- päristöoloihin (Crooks & Sanjayan 2006). Helsingin kaupungin tavoitteena onkin varmis- taa viheralueiden verkostomaisuus ja kytkeytyneisyys koko kaupungin alueella: luonnon- alueilta rakennetuille puisto-, piha- ja katualueille (LUMO-työryhmä 2021, 15). Ekologis- ten käytävien tulisi olla yli 250 metriä leveitä toimiakseen kunnolla eläinten kulkuväylinä (Uimonen 2020, 187). Tiiviisti rakennetulla keskusta-alueella viherkäytävät ovat kuiten-
kin usein katkonaisia sekä hyvin kapeita, joten kytkeytyneisyys on heikko, ja mahdolli- suudet sen parantamiseen ovat rajalliset. Kapeatkin väylät voivat olla kuitenkin merkittä- viä esimerkiksi yhdistäessään linnuille tärkeitä alueita toisiinsa (Uimonen 2020, 187).
Keskustassa tärkeään asemaan voivatkin nousta puistokadut, pienet taskupuistot ja vih- reät piha-alueet sekä katualueiden puurivistöt ja pensaat, jotka voivat toimia ”askelki- vinä” tai maamerkkeinä tietyille eliölajeille niiden siirtyessä viheralueelta toiselle. Esimer- kiksi lepakot voivat käyttää puurivistöjä suunnistusapuna (Vierikko et al. 2014, 75). Hel- sinki keskittyy olemassa olevien katupuurivien säilyttämiseen niitä uudistamalla ja täy- dennysistuttamalla sekä pyrkii kaavoituksessa esittämään katupuita erityisesti uusien projektialueiden tärkeimmille kaduille (Kaupunkiympäristölautakunta 2017). Olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen puiden lisääminen voi kuitenkin olla haasteellista, sillä katualueen kapeus saattaa estää puiden istuttamisen.
5. YHTEENVETO
Vaikka kaupungistuminen on yksi merkittävimmistä luonnon monimuotoisuutta uhkaa- vista tekijöistä, kaupunkiluonto voi olla hyvinkin rikasta ja lajirunsasta myös ihmisten voi- makkaasti muokkaamissa kaupunkipuistoissa. Rakennetut puistot ovat siten yhtä lailla tärkeitä ekosysteemipalveluiden tuottajia kuin luonnontilaisemmatkin ympäristöt. Puistot tarjoavat ravintoa ja elinympäristöjä erilaisille eliöille, kuten linnuille, hyönteisille ja jäkä- lille. Kaupunkiympäristössä korostuvat kuitenkin puistojen ihmisille tarjoamat kulttuuri- palvelut, joita ovat muun muassa mahdollisuudet virkistykseen, liikuntaan ja luonnon es- teettisistä arvoista nauttimiseen. Puistot auttavat myös vahvistamaan kaupunkilaisten luontoyhteyttä ja toimivat oppimisympäristöinä kaupunkien lapsille. Lisäksi puistot ovat merkittäviä niin kaupunkilaisten fyysisen kuin psyykkisenkin hyvinvoinnin ylläpidossa.
Puistojen sekä muiden kaupunkien viheralueiden tarjoamiin säätelypalveluihin, kuten hu- levesien ja pienilmaston hallintaan, kiinnitetään jo nyt paljon huomiota. Tulevaisuudessa niiden merkitys tulee kuitenkin entisestään lisääntymään varauduttaessa ilmastonmuu- toksen mukanaan tuomiin haasteisiin. Luonnon monimuotoisuus edistää ekosysteemien kykyä sopeutua näihin muutoksiin.
Helsingin puistojen kehitykseen on ajan saatossa kuulunut erilaisia vaiheita, joissa kus- sakin suunnittelua ovat ohjanneet erilaiset päämäärät ja periaatteet. Samalla myös puis- tojen kohderyhmät sekä ihmisten suhde puistoluontoon ovat muuttuneet. 1800-luvun lo- pulla alkaneessa maisemapuistovaiheessa puistojen suunnittelu oli visuaalispainotteista ja näkymiä korostavaa. Puistot olivat kivikaupungin vastakohdaksi tehtyjä vihreitä kei- taita, jotka oli tarkoitettu rauhallista kävelyä ja näkymien katselua varten. Maisemapuis- toissa monimuotoinen kasvillisuus oli tärkeässä asemassa. Monimuotoisuuteen ei kui- tenkaan pyritty luonnon itsensä takia, vaan esteettisistä lähtökohdista. Kasvillisuutta käy- tettiin tilaa luovana, rajaavana ja kehystävänä elementtinä.
1900-luvun alkukymmenien uudistusmielisessä reformipuistovaiheessa suunnittelussa alettiin painottaa toiminnallisuutta. Urheilu, pelit ja leikit tuotiin puistojen keskeisimmiksi funktioiksi. Samalla puistot nähtiin ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten alkoho- lismiin sekä työväen tyytymättömyyteen ja kapinahenkeen. Tavoitteena oli nuorison ja työväen fyysinen ja moraalinen kasvatus ohjattujen toimintojen avulla sekä samalla hei- dän terveydentilansa kohentaminen. Reformivaihetta hyvin edustavassa Kaisaniemen puistossa pyrittiin myös puistoalan tehokkaaseen hyödyntämiseen.
Toisin kuin varhaisessa puistopolitiikassa, jossa kaupunkilaisten, etenkin työläisten, tar- peet määriteltiin ylhäältä päin, puistoja suunnitellaan nykyään asukkaiden mielipiteitä kuunnellen ja huomioiden. Puistosuunnittelussa pyritään myös entistä paremmin otta- maan huomioon eri käyttäjäryhmät. Vaikka maisemapuistot eivät olleet avoimen syrjiviä, ne oli kuitenkin suunnattu erityisesti porvariston käyttöön, mikä näkyi esimerkiksi puisto- jen käyttöä ohjanneissa normeissa. Nykyään tavoitteena on, että kaikki viihtyisivät puis- tossa kuin omassa olohuoneessaan, ja että puistosta löytyisi jokaiselle jotakin.
Helsingin tavoitteena on huomioida luonnon monimuotoisuuden turvaaminen kaikessa toiminnassaan. Tämä näkyykin Jätkäsaareen tekeillä olevassa, osittain jo valmistu- neessa Hyväntoivonpuistossa, jossa on pyritty niin kasvilajiston kuin kasvillisuusbiotoop- pienkin monimuotoisuuteen. Esteettiset näkökulmat ja kasvillisuus maisematilan raken- nuspalikkana ovat edelleen mukana suunnittelussa, mutta nyt luonnon monimuotoisuus ymmärretään itseisarvona. Monimuotoisella kasvillisuudella ja biotooppien runsaudella luodaan pohjaa myös monimuotoiselle eläinlajistolle. Suunnittelussa tuleekin huomioida koko ekosysteemi.
Puistojen biodiversiteettiä voidaan lisätä nurmikoiden hoitointensiteettiä vähentämällä sekä kehittämällä niitä niittymäisempään suuntaan, mikä parantaa elinympäristön laatua esimerkiksi monien hyönteisten kannalta. Tällainen hallittu hoitamattomuus on kannat- tavaa ekosysteemin toiminnan kannalta sekä myös kustannustehokasta, kun säästetään nurmikoiden hoitokuluissa. Puistoihin voidaan myös lisätä lahopuuta tai esimerkiksi hyönteishotelleja elinympäristön laadun parantamiseksi ja monimuotoisuuden lisää- miseksi. Vesielementeillä, kuten pienillä lammikoilla, on myös monimuotoisuutta lisäävä vaikutus. Tärkeää olisi myös varmistaa puistojen kytkeytyneisyys toisiin viheralueisiin, joskin tiiviissä kaupunkikeskustassa mahdollisuudet kytkeytyneisyyden parantamiseen ovat rajalliset.
Erityisesti vanhat historialliset puistot, joissa on runsaasti vanhoja jaloja lehtipuita, ovat tärkeitä monimuotoisuuden ylläpidossa. Lisäksi puistot ovat oleellinen osa Helsingin kult- tuuriperintöä ja kaupunkikuvaa. Vanhojen puistojen hoito- ja uudistussuunnitelmissa his- toriallisten erityispiirteiden ja kerroksellisuuden vaaliminen on nostettu tärkeiksi tavoit- teiksi. Puiden pitkäikäisyys ja erottuvuus asettavat ne erityiseen asemaan kaupunkiku- van muokkaajina. Kaupunkilaisille puistot ovat myös tärkeitä paikallisen identiteetin luo- jia.
Puistojen ja luonnon merkitys ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistäjinä on ymmär- retty jo varhaisista puistoista lähtien. Puistot tarjosivat rauhoittavia ja virkistäviä ympäris- töjä kevyeen liikuntaan. Lisäksi tunnistettiin puistokasvillisuuden ilmaa puhdistava vaiku- tus. Nykyään luonnon terveysvaikutukset ymmärretään kokonaisvaltaisemmin ja tunnis- tetaan jopa mikrobitasolla.
Tulevaisuudessa kaupungin väkimäärän kasvaessa puistojen pitäisi kyetä palvelemaan yhä suurempaa väkimäärää. Kasvavan käytön vaatimukset ovat kuitenkin ristiriidassa biodiversiteetin turvaamiselle asetettujen tavoitteiden kanssa. Suunnittelun keinoin tulisi pyrkiä ohjaamaan puistojen käyttöä siten, että liialta kulumiselta vältytään. Samalla olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota ihmisten luontoyhteyden parantamiseen, sillä ymmär- rys lisää kiinnostusta suojeluun. Luonto tulisi nähdä dynaamisena kokonaisuutena, jonka osia ihmisetkin ovat. Luontoyhteyden parantaminen voisi olla avain luonnon monimuo- toisuuden ylläpitämiseen ja edistämiseen puistojen alati kasvavien käyttöpaineiden alla.
Esimerkiksi kaupunkiviljelyllä voitaisiin edistää niin luonnon monimuotoisuutta kuin kau- punkilaisten luontoyhteyttäkin. Samalla lisääntyisi asukkaiden yhteisöllisyys. Kaupunki- laiset pääsisivät myös itse luomaan paikalle identiteettiä, mikä toisi kuuluvuuden tun- netta. Tällöin suhde puistoon vahvistuu, ja myös motivaatio siitä huolehtimiseen kasvaa.
LÄHTEET
Ariluoma, M. & Mikola, V., 2017. Ekosysteemipalvelut aluesuunnittelussa – taustatietoa suunnittelijoille. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut, 2017:2, Arkkitehtuuri- osasto, Helsingin kaupungin rakennusvirasto.
Bowler, D.E., Buyung-Ali, L., Knight, T.M. & Pullin, A.S., 2010. A systematic review of evidence for the added benefits to health of exposure to natural environments. BMC public health; BMC Public Health, 10(1), 456.
Crooks, K.R. & Sanjayan, M., 2006. Connectivity conservation: maintaining connections for nature. Teoksessa: K.R. Crooks & M. Sanjayan (toim.) Connectivity conservation.
Cambridge: Cambridge University Press, 1–19.
Donner, J., Silfverberg, S. & Ryymin, A., 2017. Kaisaniemenpuiston ja Kaisaniemenran- nan Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämisperiaatteet. Helsinki: Helsingin kaupun- gin rakennusviraston julkaisut 2017:3, Arkkitehtuuriosasto, Helsingin kaupungin raken- nusvirasto.
Elmqvist, T., Fragkias, M., Goodness, J., Güneralp, B., Marcotullio, P.J., McDonald, R.I., Parnell, S., Schewenius, M., Sendstad, M., Seto, K.C. & Wilkinson, C., 2013. Urbaniza- tion, Biodiversity and Ecosystem Services: Challenges and Opportunities – A Global As- sessment. Springer Open.
Gaston, K.J., 2000. Global patterns in biodiversity. Nature (London); Nature, 405(6783), 220–227.
Haines-Young, R. & Potschin, M.B., 2018. Common International Classification of Eco- system Services (CICES) V5.1 and Guidance on the Application of the Revised Struc- ture. Saatavissa: CICES verkkosivusto https://cices.eu/ [Noudettu 15.4.2021]
Hautamäki, R. & Donner, J., 2019. Historiallinen kerroksellisuus Kaisaniemen puiston suojelun ja vaalimisen avaimena. Historiallinen aikakauskirja, 117(4), 373–386.
Hemgård, G., Taipale, T., Larjosto, V. & Maisemasuunnittelu Hemgård, 2011. Tähtitornin vuori ja Ullanpuistikko – Hoito- ja kehittämissuunnitelma. Helsinki: Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut 2011:15, Katu- ja puisto-osasto.
Hämäläinen, J., 2020. Jätkäsaareen valmistui puisto, joka ei näytä järin luonnolliselta – vanhemmat seuraavat sydän kurkussa aluetta halkovan pyörätien liikennettä. Helsingin Uutiset, 14.8.2020.
Häyrynen, M., 1994. Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle = From scenic parks to reform parks: public parks and the park policy of Helsinki from the 1880s to the 1930s. Helsinki: Helsinki- seura.
Häyrynen, M., 1998. LIITE 1: Tähtitorninvuoren puiston historiaselvitys Maunu Häyry- nen. Teoksessa: G. Hemgård, T. Taipale, V. Larjosto / Maisemasuunnittelu Hemgård, toim. 2011. Tähtitornin vuori ja Ullanpuistikko, hoito- ja kehittämissuunnitelma. Helsinki:
Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut 2011:15, Katu- ja puisto-osasto, 83–129.
Häyrynen, M., 2001. Helsingin kaupunkipuistot. Teoksessa: M. Häyrynen, T. Eskola, S.
Frondelius & P. Leskinen, toim. 2001. Hortus Fennicus. Helsinki: Viherympäristöliitto ry, Puutarhataiteen seura ry, 176–189.
Jaakkola, M., Karisto, M., Kuokkanen-Suomi, L. & Kiljunen-Siirola, R., 2013. Vihreä ja merellinen Helsinki 2050 – VISTRA OSA 1: lähtökohdat ja visio. Helsinki: Helsingin kau- punkisuunnitteluviraston asemakaavaosaston selvityksiä, 2013:4, Helsingin kaupunki- suunnitteluvirasto.
Jalkanen, R., Kajaste, T., Kauppinen, T., Pakkala, P. & Rosengren, C., 2017. Kaupunki- suunnittelu ja asuminen. 4. painos. Helsinki: Rakennustieto Oy.
Kaupunkiympäristölautakunta, 2017. Kaupunkiympäristölautakunnan lausunto kaupun- ginhallitukselle kaupunginvaltuutettu Mari Holopaisen ym. valtuustoaloitteesta koskien katupuiden lisäämistä Helsingissä. Saatavilla: https://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2017- 002214/kylk-2017-1/ [Noudettu 3.5.2021].
Kabisch, N., Strohbach, M., Haase, D. & Kronenberg, J., 2016. Urban green space avail- ability in European cities. Ecological Indicators, 70, 586–596.
Kurtto, A. & Helynranta, L., 1998. Helsingin kasvit: Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Hel- sinki: Helsingin kaupungin ympäristökeskus, Yliopistopaino.
Kühn, N., 2006. Intentions for the unintentional: spontaneous vegetation as the basis for innovative planting design in urban areas. Journal of Landscape Architecture, 1(2), 46–
53.
Lemström, J., 2001. Suomen ensimmäiset kasvitieteelliset puutarhat. Teoksessa: M.
Häyrynen, T. Eskola, S. Frondelius & P. Leskinen, toim. 2001. Hortus Fennicus. Helsinki:
Viherympäristöliitto ry, Puutarhataiteen seura ry, 120–129.
LUMO-työryhmä, 2021. LUMO-ohjelma: Helsingin luonnon monimuotoisuuden turvaa- misen toimintaohjelma 2021–2028, Versio 2.8., Helsinki: Helsingin kaupungin ympäris- tökeskus. Saatavilla: https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/asuminen-ja-ym- paristo/luonto/lumo/LUMO-toimintaohjelma-2.8.final.pdf [Noudettu 3.5.2021]
Maa- ja metsätalousministeriö, 2012. Kansallinen vieraslajistrategia. Saatavilla:
https://mmm.fi/documents/1410837/1801192/Kansallinen+vieraslajistrategia/4b9af08c- 8150-4adb-ade1-8fabdc4cd6ed [Noudettu 15.4.2021].
Maas, J., Verheij, R.A., Groenenwegen, P.P., deVries, S. & Spreeuwenberg, P., 2006.
Green space, urbanity, and health: how strong is the relation? Journal of Epidemiology
& Community Health, 60: 587–592.
Mitchell, R. & Popham, F., 2008. Effect of exposure to natural environment on health inequalities: an observational population study. The Lancet, 372(9650):1655–1660.
Müller, N., Ignatieva, M., Nilson, C.H., Werner, P. & Zipperer, C.H., 2013. Patterns and trends in urban biodiversity and landscape design. Teoksessa: T. Elmqvist & 10 muuta, toim. 2013. Urbanization, Biodiversity and Ecosystem Services: Challenges and Oppor- tunities – A Global Assessment. Springer Open, 123–174.
Nielsen, A.B., van den Bosch, M., Maruthaveeran, S. & Konijnendijk, C., 2013. Species richness in urban parks and its drivers: A review of empirical evidence. Urban ecosys- tems, 17(1), 305–327.
Niemelä, J., Breuste, J.H., Elmqvist, T., Guntenspergen, G., James, P. & McIntyre, N., 2011. Urban Ecology: Patterns, processes and applications. Oxford University Press.
Nurminen, N., Lin, J., Grönroos, M., Puhakka, R., Kramna, L., Vari, H.K., Viskari, H., Oikarinen, S., Roslund, M., Parajuli, A., Tyni, I., Cinek, O., Laitinen, O., Hyöty, H. & Sink- konen, A., 2018. Nature-derived microbiota exposure as a novel immunomodulatory ap- proach. Future Microbiology, 13(7), 737–744.
Palosaari, O. & Koivisto, M., 2020. Helsingin Jätkäsaaressa uusi puisto – Hyväntoivon- puisto. Betoni, 3, 58–67.
Partanen, P., 2020. Asfalttikenttä muuttui Jätkäsaaressa kumpuilevaksi puistoksi. Jätkä- saari-Ruoholahti, 8–9/2020.
Pehkonen, M., 1987. Kaisaniemi – sydämessä ja syrjässä. Teoksessa: M.-L. Rönkkö, toim. 1987. Narinkka 1986–1987. Helsinki: Helsingin Kaupunginmuseo, 108–128.
Pelkonen, J. & Tyrväinen, L. 2005. Kaupunkiviheralueiden koetut arvot ja merkitykset asukkaille Länsi-Vantaalla. Helsingin yliopisto, Helsinki.
Purvis, A. & Hector, A., 2000. Getting the measure of biodiversity. Nature (London); Na- ture, 405(6783), 212–219.
Puutarhaliitto, 2020. Hyväntoivonpuisto on Vuoden Ympäristörakenne 2020 -kilpailun voittaja. Saatavilla Puutarhaliiton verkkosivulla https://www.puutarhaliitto.fi/hyvantoivon- puisto-on-vuoden-ymparistorakenne-2020-kilpailun-voittaja/ [Noudettu 15.4.2021].
Rantalainen, P., 2016. Puistosuunnitelman selostus – Hyväntoivonpuisto: VIO 5806/1–
2. Helsinki: Kaupunkiympäristön toimiala, Maankäyttö- ja kaupunkirakenne. Saatavilla:
https://dev.hel.fi/paatokset/me-
dia/att/da/da9622df4db4f98d73d17be5d13c29cbf7fe885d.pdf [Noudettu 24.4.2021].
Tegel, S., 2009. Kasvit ovat kaupungin vaatteet – Helsingin rakennettujen viheralueiden kasvien käytön linjaus. Helsinki: Helsingin kaupungin Rakennusviraston julkaisut 2009:11, Katu- ja puisto-osasto, Helsingin kaupungin rakennusvirasto.
Uimonen, L., 2020. Arkkitehdin luontotieto – luonnon monimuotoisuus kaupunkisuunnit- telussa. Tampere: Rakennetun ympäristön tiedekunta, Tampereen yliopisto.
Uutta Helsinkiä, 2021. Jätkäsaari: Hyväntoivonpuisto. Saatavilla Uutta Helsinkiä -verk- kosivulla, https://www.uuttahelsinkia.fi/fi/jatkasaari/puistot [Noudettu 14.4.2021].
Vierikko, K., Salminen, J., Niemelä, J., Jalkanen, J. & Tamminen, N., 2014. Helsingin kestävä viherrakenne: Miten turvata kestävä viherrakenne ja kaupunkiluonnon moni- muotoisuus tiivistyvässä kaupunkirakenteessa - kaupunkiekologinen tutkimusraportti.
Helsinki: Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä, 2014:27, 1. toim., Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.
Vihreät sylit, 2020a. Tähtitorninvuori. Saatavilla: Helsingin kaupunkiympäristön toimialan Vihreät sylit verkkosivustolla, https://vihreatsylit.fi/tahtitorninvuori/ [Noudettu 26.4.2021].
Vihreät sylit, 2020b. Kaivopuisto. Saatavilla: Helsingin kaupunkiympäristön toimialan Vihreät sylit verkkosivustolla, https://vihreatsylit.fi/kaivopuisto/ [Noudettu 26.4.2021].
Vuorovaikutusmuistio, 2018. Hyväntoivonpuiston eteläosa välillä Länsisatamankatu- Melkinlaituri. Helsingin kaupunki, Kaupunkiympäristön toimiala. Saatavilla:
https://dev.hel.fi/paatokset/me-
dia/att/ad/ad444a5e3b67b898018fe826cd541efb467147eb.pdf [Noudettu 24.4.2021].
Yli-Pelkonen, V., 2013. Importance of recreational ecosystem services in Helsinki, Fin- land. Management of environmental quality, 24(3), 365–382.
KUVALÄHTEET
Kuva 1: Olsson, S., 1890. Svante Olssonin suunnitelma Tähtitornivuoren puistoksi. [ase- mapiirros] (HKR/PuOA: Helsingin kaupungin rakennusviraston puisto-osaston arkisto) Teoksessa: Häyrynen, M., 1994. Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuis- tot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle = From scenic parks to reform parks: public parks and the park policy of Helsinki from the 1880s to the 1930s. Helsinki: Helsinki-seura, 138.
Kuva 2: Nyblin, D., 1910-luku. Kukkaistutuksia Tähtitorninvuoren pohjoisrinteellä. [valo- kuva] (Helsingin kaupunginmuseo)
Kuva 3: Roschier, H., 2014. Tähtitorninvuoren puiston näkymä. [valokuva] (Helsingin kaupungin aineistopankki)
Kuva 4: Brunila, B., 1925. Kaisaniemen puisto. [asemapiirros] (Helsingin kaupunginmu- seo) Teoksessa: Maisemasuunnittelu Hemgård & Järvinen, K. & Nieminen, M., 2007.
Kaisaniemenpuisto – asemakaavatasoinen yleissuunnitelma. Helsingin kaupunki, Kau- punkisuunnitteluvirasto, 71.
Kuva 5: Wasastjerna, N., 1915. Kaisaniemen puiston joutsenlampi. [valokuva] (Helsingin kaupunginmuseo)
Kuva 6: Rotko, L., 2017. Kaisaniemen puisto. [valokuva] (Helsingin kaupungin aineisto- pankki)
Kuva 7. VSU maisema-arkkitehdit Oy, 2019. Hyväntoivonpuiston pohjoisosa. [asema- piirros] Saatavilla: https://vsu.fi/referenssi/hyvantoivonpuisto/ [Noudettu 4.5.2021].
Kuva 8. Pulkkinen, A., 2020. Hyväntoivonpuisto. [valokuva] (Helsingin kaupungin aineis- topankki)
