Biologinen diversiteetti jaetaan tässä työssä kolmeen eri tasoon, joita käytetään myös ylikansallisissa sopimuksissa ja määritelmissä:
Geneettinen monimuotoisuus merkitsee niin yksilöiden geneettistä eli perinnöllistä variaatiota populaatioissa kuin myös populaatioiden geneettisen materiaalin diversiteettiä populaatioiden välillä (Cambell ym. 2014). Geneettinen monimuotoisuus johtuu usein lajin adaptoitumisesta paikallisiin olosuhteisiin. Yhden populaation hävitessä toinen populaatio voi korvata sukupuuttoon kuolleen populaation ja palauttaa osia menetetystä perimän monimuotoisuudesta, mikä mahdollistaa mikroevoluution. Mikroevoluutio on lajitason alla tapahtuvaa kehittymistä, esimerkiksi alleelien määrien muutos sukupolvien aikana.
Geneettisen monimuotoisuuden katoaminen vähentää lajiston mahdollisuuksia adaptoitua
20
lajina. (Stange ym. 2021). Lisäksi geneettinen monimuotoisuus on merkittävä lajien sekä ekosysteemin monimuotoisuutta ylläpitävä tekijä (Hoban ym. 2020).
Lajien monimuotoisuus saa mediassa ja tiedeyhteisöissä merkittävästi huomiota suhteessa muihin monimuotoisuuskadon osatekijöihin (Mitchell, 2016). Onhan lajiston määrä ekosysteemissä tai biosfäärissä helpompi hahmottaa kuin muut monimuotoisuuden tasot.
Erityisesti uhanalaiset eläimet tai vaarantuneet eläimet ovat huomion keskipisteenä, mutta yleisinä pidettyjenkin lajien populaatioiden koko ja määrä niin lajimääränä kuin alueellisesti ovat uhattuna (Gaston & Fuller, 2016).
Uhanalaisia lajeja uhkaa sukupuutto, kun taas vaarantuneiden lajien oletetaan tulevan uhanalaisiksi lähitulevaisuudessa (Cambell ym. 2014). IUCN:n mukaan 12 % tunnetuista lintulajeista sekä 21 % tunnetuista nisäkäslajeista on vaarantunut. 20 000 tunnetusta kasvilajista 200 on kuollut sukupuuttoon ja 730 lajia on uhanalaisia tai vaarantuneita.
Paikalliset populaatiot voivat myös ajautua sukupuuttoon, esimerkiksi paikallinen populaatio voi kadota yhdestä joesta ja sen ekosysteemistä, mutta selviytyä toisessa joessa.
Maailmanlaajuisessa sukupuutossa laji häviää kaikista ekosysteemeistä, joissa lajilla on ollut oma ekolokero, köyhdyttäen ekosysteemiä lopullisesti. Populaatioiden lajimäärä korreloi myös sukupuuton uhan kanssa. Lajiston uhanalaisuus on laajasti mediassa esillä esimerkiksi pölyttäjäkadon kautta (YLE. Mehiläiskadon vaikutukset näkyisivät lautasella:
joka kolmas suupala pölyttäjien ansiota, 2015).
Ekosysteemien monimuotoisuus. Lajeilla on monimutkaisia vuorovaikutussuhteita toistensa kanssa ja ne muodostavat ekosysteemin (Cambell ym. 2014). Yhden lajin poistuminen ekosysteemistä voi vaikuttaa muiden lajien toimintaan ekosysteemissä.
Esimerkiksi pölyttäjien merkitys kukkivien kasvien lisääntymisessä on merkittävä.
Esimerkiksi Kiinassa on alueita, joissa hedelmäpuiden pölytys pitää tehdä käsin, koska pölyttäjät ovat kadonneet alueelta (Shi ym. 2021).
21 3.2 Biodiversiteetti ja ihminen
3.2.1 Geneettiset hyödyt
Moni uhanalainen laji voisi tuottaa ihmisille hyötyä esimerkiksi lääkkeen, ruuanlähteen tai kuidun muodossa (Cambell ym. 2014). Monet antibiootit ovat alunperin homesienien antibakteerisia yhdisteitä. Luonnon monimuotoisuuden kadotessa viljeltävien lajikkeiden luonnonvaraisten varianttien kadotessa menetetään potentiaalisia geneettisiä resursseja, joita voitaisiin tehostaa sadon laatua lisäämällä esimerkiksi niiden resilienssiä tauteja vastaan. Kasveista on myös eristetty yhdisteitä, joita käytetään esimerkiksi syövän ja muiden tautien parantamisessa. Lajien sukupuutto vähentää erilaisiin uhkatekijöihin luonnossa esiintyvien valmiiden ratkaisujen löytymisen todennäköisyyttä. Jokaisella lajilla on ainutlaatuinen perimä, josta voi löytyä useita proteiineja ja yhdisteitä, joita ihminen voi hyödyntää. Geneettisen perimän ja sen kautta luotujen proteiinituotteiden eristäminen ja synteettinen tuotanto on mahdollistanut esimerkiksi PCR-teknologian, lääkkeet, ruoan, polttoaineen korvannaiset, kemikaalit ja monta muuta eri tuotetta (Stange ym. 2021; Hoban ym. 2020).
3.2.2 Ekosysteemipalvelut
Ihmiset ovat omalta osaltaan kehittyneet maapallon ja ekosysteemien aiheuttamien valintapaineiden tuloksena ja ihmiset ovat riippuvaisia ekosysteemeistä ja ekosysteemeissä toimivien lajien tuottamista palveluista (Cambell ym. 2014). Ekosysteemipalvelut ovat prosesseja, jotka tuottavat meille ja käytännössä kaikelle elävälle luonnolle palveluita, jotka ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalveluiksi voidaan esimerkiksi laskea:
• Ilman ja veden puhdistus
• Jätteiden hajotus ja käsittely
• Sääilmiöiden ja niiden tuottamien ilmiöiden kuten tulvimisen hillitseminen
• Satokasvien pölytys
• Tuholaisten hallinta
• Maaperän säilyminen
22
Vuonna 1997 arvioitiin, että näiden palvelujen tuottaminen ihmisten avulla kustantaisi 33 biljoonaa dollaria.
Ekosysteemien toimivuus on selkeässä yhteydessä siihen, miten ne tuottavat palveluja elämän ylläpidolle, minkä vuoksi luonnon monimuotoisuus on tärkeää (Cambell ym. 2014).
Biodiversiteetin köyhtyessä niin ihmisen kuin myös muiden lajien sekä ekosysteemien tulevaisuus on uhattuna (Mooney ym. 2009).
3.3 Biodiversiteetin uhat
Monet ihmisen toiminnat ja toiminnan vaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä paikallisesti, alueellisesti sekä globaalilla tasolla (Cambell ym. 2014). Uhat voidaan jakaa neljään tyyppiin:
elinalueiden väheneminen, vieraslajit, luonnonvarojen ylikulutus sekä ilmastonmuutos.
3.3.1 Elinalueiden väheneminen
Suurimpana globaalina uhkana koko globaalille biodiversiteetille voidaan pitää ihmisen vaikutusta elinympäristöille (Cambell ym. 2014). Merkittäviä tekijöitä elinympäristöjen vähentymisessä ovat sellaiset tekijät kuten maa- ja metsätalous, kaupungistuminen, kaivokset sekä saastuminen.
Elinympäristöjen vähentyessä tai kadotessa tiettyyn ekosysteemiin erikoistuneet ja sopeutuneet lajit ja niiden populaatiot eivät voi muuttaa paremmille maille, jolloin elinalueiden vähentyminen voi johtaa lajien ja populaatioiden sukupuuttoon. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) raportin perusteella elinalueiden tuhoutuminen on johtanut noin 73 % lajin ajautumiseen sukupuuttoon, tai niiden tila lajina on muuttunut uhanalaiseksi, haavoittuvaksi tai harvinaiseksi.
Myös elinalueiden pirstoutuminen on tässä merkittävässä roolissa, koska pirstaloituneet alueet johtavat pienempiin populaatioihin ja pienet populaatiot ovat jatkuvasti sukupuuton uhan alla (Segan ym. 2016).
Myös vedenalainen biodiversiteetti kärsii elinalueiden menetyksestä. Noin 70 % koralliriutoista on kärsinyt ihmisen toiminnasta (Cambell ym. 2014). Ihmisen toiminnan jatkuessa samanlaisena noin 40–50 % koralliriutoista voi kadota seuraavien 30–40 vuoden aikana. Makean veden alueilla
23
padot, jokien kanavointi ja virtauksien säätely johtavat biodiversiteetin köyhtymiseen. Toisaalta ne tarjoavat samalla hyödykkeitä, kuten vesivoiman ja laivaliikenteen mahdollisuuden.
Lisäksi maatilojen lannoitusprosessit rikastuttavat orgaanisen fosforin ja typen pitoisuuksia ympäristössä, mikä taas suosii ravinnerikkaampaa ympäristöä suosivia lajeja (Cambell ym. 2014).
Ekosysteemeillä on myös ns. kriittisen ravinnemäärän raja, jonka ylittyessä ekosysteemi ei pysty hyödyntämään ylimääräisiä ravinteita, mikä yleensä johtaa ympäristön jonkinasteiseen muutokseen, esimerkiksi sinilevän runsastumisen muodossa. Lisäksi ihmisen toiminnan myötä moni kemikaali leviää ympäristöön aiheuttaen hyvinkin monimuotoisia vaikutuksia (Kong ym.
2021).
3.3.2 Vieraslajit
Alueille tuntemattomat lajit siirtyvät joko luontaisesta tai ihmisen tahattomasta tai tarkoituksella siirtävästä vaikutuksesta uusille alueille (Cambell ym. 2014). Vieraslajit ovat usein haitallisia alkuperäisille lajeille. Ihmisten ja rahdin lisääntynyt liikkuminen on kiihdyttänyt lajien siirtymistä alueesta toiselle. Lajin saapuessa uusille alueille sillä ei ole luontaisia saalistajia, loisia tai taudinaiheuttajia eli patogeenejä, jotka normaalisti rajoittaisivat lajin menestymistä, minkä vuoksi laji menestyy todennäköisesti uusilla alueilla merkittävästi paremmin suhteessa muihin. Lisäksi vieraslajit voivat kuljettaa taudinaiheuttajia, jotka heikentävät kotoperäisten lajien selviytymiskykyä. Vieraslajit muodostuvat uhaksi paikalliselle lajistolle niiden korkeamman kelpoisuuden vuoksi. Se alkaa kilpailemaan paikallisten lajiston kanssa ekolokerosta ja se myös kilpailee yleensä paremmalla menestyksellä paikallisten organismien kanssa resursseista. (Roy ym. 2018; Tu ym. 2021). Lisäksi vieraslajit voivat risteytyä paikallisen lajiston kanssa luoden haittavaikutuksia risteytyneiden lajien perimään tai muuttaen ekosysteemin balanssia luomalla kelpoisempia lajeja (Bleeker ym. 2007). Esimerkiksi metsät ovat erityisen alttiina vieraslajien vaikutuksille (Campagnaro ym. 2018).
Ihmiset ovat liikutelleet lajeja tarkoituksella vuosisatojen ajan (Cambell ym. 2014). Vieraslajit aiheuttavat merkittäviä vahinkoja luonnon monimuotoisuudelle, kuten myös taloudellisia kustannuksia yhteiskunnille. Vuodesta 1750 lähtien noin 40 % sukupuuttoon johtaneista syistä
24
voidaan jäljittää vieraslajeihin ja niiden aiheuttamiin vaikutuksiin. Esimerkiksi USA:ssa on noin 50 000 vieraslajia.
3.3.3 Luonnonvarojen ylikulutus
Termillä sadonkorjuu tarkoitetaan tässä yhteydessä villien luonnonvaraisten organismien käyttöä, joka ylittää populaatioiden palautumiskyvyn (Miklín & Cizek, 2014). Ajan saatossa ja ihmisten tarpeiden kehittyessä esimerkiksi metsät ja niiden biodiversiteetti ovat jatkuvan hyödyntämisrasituksen alaisina ja etenkin metsänä iäkkäät ekosysteemit vähenevät jatkuvasti.
Etenkin eliöt, joilla on erittäin rajattu elinalue kuten saaret ovat erityisen alttiita liikahyödyntämiselle (Cambell ym. 2014). Toinen merkittävä eliöryhmä on suurikokoiset lajit, esimerkiksi norsut, sarvikuonot ja valaat, jotka lisääntyvät suhteessa muihin organismeihin paljon hitaammin. Lisäksi useat tonnikalalajit ja monet muut kalapopulaatiot, joiden arveltiin olevan ehtymättömiä, ovat tutkitusti kärsineet ylikalastuksesta. Alati kasvavan ihmispopulaation tuoma tarve proteiinipitoiselle ravinnolle sekä kehittyvä teknologia tekevät kalastuksesta kestämätöntä.
3.3.4 Ilmastonmuutos
Ilmastonmuutos muuttaa ekosysteemien toimintaa globaalilla tasolla. Ilmastonmuutos sisältää itsessään ilmaston, ilmakehän kemiallisen sisällön sekä laajat ekologiset systeemien muutokset, ja nämä kaikki vaikuttavat maapallon ekologisen kapasiteettiin ylläpitää elämää (Segan ym. 2016).
Ilmastonmuutos ja monimuotoisuuskato saatetaan joissain yhteyksissä ymmärtää samana ilmiönä, mutta esimerkiksi Skogen ym. (2018) toteavat näiden olevan kaksi eri ongelmaa, jotka vaativat erilaisia ratkaisuja (joskin osa ratkaisuista auttaa molempiin ongelmiin). Heller & Zavaleta (2009) esittävät artikkelissaan kuitenkin jokseenkin päinvastaisen argumentin, sillä ilmastonmuutos muuttaa ympäristön abioottisia tekijöitä ilmaston muuttuessa suosien muita lajeja, kuin alueella suojeltavia lajeja. Luontokadon ja ilmastonmuutoksen haasteet tulee siis ratkaista kuitenkin siinä mielessä koordinoidusti, etteivät toimenpiteet ole keskenään ristiriidassa.
25
Hiilidioksidipäästöjen kertyessä yläilmakehään maapallon keskilämpötila nousee (Cambell ym.
2014). Ilmaston lämmetessä esimerkiksi kasvit eivät pysty siirtymään tehokkaasti pitkiä matkoja, minkä vuoksi ne ovat potentiaalisesti vaarassa kuolla sukupuuttoon. Lisäksi monet lajit ja niiden populaatiot ovat sirpaloituneet alueellisesti, mikä heikentää niiden mahdollisuuksia selviytyä ilmastonmuutoksesta (Assis ym. 2021). Monien lajien elinalueet ovat muuttuneet radikaalisti, mikä on johtanut populaatioiden kutistumiseen kuin myös elinpiirien pienenemiseen. Tällainen huolestuttava muutos on havaittu esimerkiksi kimalaisten osalta (Weiskopf ym. 2020).
Ilmastonmuutos vaikuttaa etenkin pohjoisen pallonpuoliskon alueisiin, etenkin havumetsiin sekä tundraan (Cambell ym. 2014). Lumi- ja jääpeitteiden sulaessa maanpinta imee itseensä enemmän lämpöä, mikä kiihdyttää ilmastonmuutosta, mikä heikentää entisestään ekosysteemien ja lajien selviytymismahdollisuuksia. Ilmastonmuutos aikaistaa esimerkiksi lehtipuiden lehdenkasvua, mutta esimerkiksi tropiikin alueilla ilmaston lämpeneminen heikentää kasvien kasvua.
Trooppisten lajien mahdollisuudet selviytyä ovat heikentyneet niin maalla kuin vedessä (korallit).
Ilmastonmuutoksella voi olla lisäksi muita arvaamattomia biologisia vaikutuksia.
Ilmastonmuutosta aiheuttavat tekijät, kuten teollisuus ja liikenne aiheuttavat myös muita haittavaikutuksia, kuten happosateet, eli toisin sanoen vettä/lunta/sumua, jonka PH on alle 5.2 (Cambell ym. 2014). Happamat sateet syntyvät puun sekä fossiilisten polttoaineiden kaasupäästöistä, etenkin rikin ja typen oksideista muodostaen rikki- ja typpihappoja. Näiden happojen laskeutuminen ilmakehästä maaperään laskee esimerkiksi vapaiden ravintoaineiden määrää ja lisää myrkyllisten metallien pitoisuuksia. Tällaiset maaperän ja vesistön muutokset vaikeuttavat elämää niin maanpinnalla kuin vedessä.
3.4. Monimuotoisuuden suojelukeinot
Historiallisesti yleisin luonnonsuojelun muoto on yksittäisen lajin suojelu, mutta nykyään luonnonsuojelussa keskitytään nimenomaan biodiversiteetin suojeluun, jolloin luonnonsuojelu ja luonnonvarojen kestävä käyttö kohdistuu yleensä ekosysteemeihin, eliöyhteisöihin ja maisemaan (Cambell ym. 2014). Tällainen laaja ajattelu vaatii ekologisen kestävyyden periaatteiden
26
noudattamista, kuten myös yhteiskunnallisten dynaamisien ja ekonomisten näkökohtien (sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys) huomioimista.
3.4.1 Maiseman rakenne ja biodiversiteetti
Alueen biodiversiteettiin vaikuttavat olennaisesti ympäristön abioottiset ominaisuudet (Crofts, 2019). Ympäristön abioottisten tekijöiden huomioonottaminen on tärkeää, sillä monet lajit elävät monessa ekosysteemissä, ja jotkut eliöt elävät ekosysteemien vaihettumisvyöhykkeissä. Tällaisia välikohtia voivat olla esimerkiksi joen ja ympäröivän metsän, tai maanviljelykseen tarkoitetun palstan ja vieressä kulkevan reitin välissä. Nämä rajat voi erottaa siitä, että rajan ylittyessä ympäristön fyysiset olosuhteet muuttuvat olennaisesti. Tällaiset ekosysteemin rajoilla liikkuvat lajit hyödyntävät esimerkiksi toista aluetta ravinnon saantiin, mutta asuvat toisessa (esim. lintu hakee pellolta ruokaa, mutta pesä on metsässä) (Cambell ym. 2014).
Ihmistoiminnan aiheuttama biodiversiteettien köyhtyminen on vähentänyt erilaisten ekosysteemien monimuotoisuutta, jolloin tällaisten ekosysteemien rajapyykkilajien määrät ovat vähentyneet merkittävästi (Cambell ym. 2014). Alueiden pirstaloituminen ja sen vaikutukset lajien menestymiseen ovat tutkitusti vaikuttaneet kaikkiin lajeihin hyönteisistä lintuihin. Esimerkiksi pienten metsäpalstojen kyky elättää lajeja on huomattavan alhainen.
3.4.2 Ekologinen käytävä
Pirstaloituneilla alueilla viherkäytävä (tai ekologiset käytävät), eli alueita yhdistävät eliöille tarkoitettu kulkuväylät, jotka yhdistävät pirstaloituneita alueita, voivat vaikuttaa merkittävän myönteisesti biodiversiteetin suojeluun (Cambell ym. 2014). Rannikkoalueet toimivat usein tällaisina väylinä. Tällaiset viherkäytävät voivat myös ehkäistä eläinten liikennekuolemia alueilla, joissa ihmisen toiminta on huomattavaa. Käytävät voivat myös edistää populaation leviämistä ja vähentää sisäsiittoisuutta pienentyneissä populaatioissa. Tutkimusten mukaan väylät edistävät esim. perhosten, myyrien ja vesikasvien liikkumista ja ne ovat erityisen tärkeitä lajeille, jotka muuttavat kausittain. Väylät voivat myös olla haitallisia esim. tautien leviämisen kannalta, sillä organismit voivat oppia hyödyntämään sitä, että muut eliöt käyttävät väyliä (Assis ym. 2021).
27 3.4.3 Luonnonsuojelualueiden perustaminen
Tällä hetkellä noin 7 % meren yläpuolella olevasta pinta-alasta on suojeltu ja suojelualueet suojelevat hyvin monimuotoisuutta (Resende ym. 2021). Luonnonsuojelualueiden valinta ja suunnittelu luo monia haasteita. Alueiden perustajien pitää esimerkiksi päättää, pitäisikö metsiä suojella metsien luontaisilta ekologisilta prosesseilta, esimerkiksi metsäpalon riskiltä tai suojella uhanalaisia eliölajeja metsästyksellä. Pitääkö luonnonsuojelualueen olla ”koskematon” ja antaa luonnon ylläpitää ympäristöä omalla tavallaan (Cambell ym. 2014). Luonnonsuojelualueiden perustamisessa pirstoutuminen on myös merkittävä monimuotoisuuteen vaikuttava tekijä, jota on viime vuosikymmenen aikana otettu jonkin verran paremmin huomioon esimerkiksi viherkäytävien avulla, joilla edistetään lajiston liikkumista suojelualueiden välillä (Saura ym.
2019).
Ekologian tutkijat pitävät erityisen tärkeänä, että biodiversiteetiltään merkittävät alueet, ”hot spotit”, suojellaan (Cambell ym. 2014). Tällaiset alueet ovat usein pieniä globaalissa mittakaavassa, mutta niiden lajikirjo on merkittävä. Esimerkiksi 30 % kaikista maailman lintulajeista voidaan löytää noin 2 % alueelta (maapallon pinta-ala). Tällaiset hot spotit ovat noin 1,5 % maapallon pinta-alasta ja niistä löytyy yli kolmannes kasvillisuudesta, sammakkoeläimistä, matelijoista, linnuista ja nisäkkäistä. Näitä alueita on myös veden alla, kuten esimerkiksi koralliriutat ja tietyt jokiekosysteemit.
Kuitenkin tällaisten arvokkaiden alueiden tunnistaminen voi olla haastavaa tietyille taksonomisille ryhmille, kuten perhosille (Cambell ym. 2014). Näiden biodiversiteetille arvokkaiden alueiden todentaminen kaikille yhteiseksi hyväksi alueeksi voi olla myös haaste. Tämän vuoksi tällainen määrittely tehdään usein selkärankaisten ja kasvien osalta, jolloin esim. selkärangattomat ja mikro-organismit jäävät tällaisen monimuotoisuuden suojelusta paitsi. Tällaisen hotspot- suojelustrategian riski on myös se, että suojelu kohdistuu liian pienelle pinta-alalle. Monissa tapauksissa suojelualueita tarvitaan jatkuvasti lisää. Esimerkiksi de Alban ym. (2021) tuottaman tutkimuksen perusteella tutkitulla alueella sijaitseva biodiversiteetin ”hotspot” ei ollut täysin turvattu, vaikka suojelualueiden pinta-ala on 11 240 km2.
28 3.5 Luonnonsuojelun filosofiaa
Luonnonsuojelualueita voidaan pitää saarekkeina, joissa biodiversiteettiä suojellaan ihmisen toiminnalta (Cambell ym. 2014). Ennen luonnonsuojelupolitiikkana oli, että suojelualueita ei hoideta, vaan ne säilytetään mahdollisimman luonnontilaisina (eli annetaan ekosysteemin ylläpitää aluetta ennallaan). Kuitenkin suojeltukin alue on altis ympäristön paineille, eikä tällainen tasapainomalli ylläpidä suojeluarvoja. Tämän vuoksi alueiden ylläpito ilman hoitotoimenpiteitä johtaa yleensä suojelun epäonnistumiseen. Luonnonsuojelussa on tärkeää määrittää, suojellaanko monia pieniä luonnonsuojelualueita vai muutamaa isoa aluetta. Pienet toisistaan erossa olevat alueet voivat esimerkiksi hidastaa tautien leviämistä, mutta toisaalta suuret luonnonsuojelualueet ylläpitävät paremmin lajeja, joilla on suuri reviiri ja matala populaatio. Luonnonsuojelua tutkineiden biologien johtopäätös on, että suurin osa maailman luonnonsuojelualueista ja kansallispuistoista on liian pieniä. Tämän lisäksi osa näistä puistoista on niin sanottuja
”paperipuistoja”, eli puisto on olemassa teoriassa paperilla, mutta ei käytännössä (Minin &
Toivonen, 2015).
Erillisten luonnonsuojelualueiden perustamisen lisäksi maailmalla on suunniteltu ihmisen toiminnan vaikutuksien vähentämiseen ekologisella kompensaatiolla (Cole ym. 2021). Ekologinen kompensaatio tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että menetetyt ympäristöarvot korvataan niin, että ympäristölle aiheutunut haitta jäisi neutraaliksi toiminnasta huolimatta. Ongelmaksi kuitenkin muodostuvat haittojen ja kompensaation oikea arvottaminen. Mikäli kompensaatiota ei arvoteta oikein, niin se jää vain symboliseksi teoksi ja liian yksinkertaistettu kompensaatiomekanismi ei välttämättä toimintana korvaa välillä hyvinkin monimutkaisia ekosysteemejä vahingoittavia ympäristövaikutuksia.
Populaatioiden ja elinalueiden määritys on vain osa lajien suojelua. Tutkijoiden pitää myös tehdä painotuksia lajien suojelun sekä kilpailevien tarpeiden osalta. Luonnonsuojelussa usein korostetaan tieteen, teknologian ja yhteiskunnan suhdetta (Cambell ym. 2014). Ongelmat eivät ole usein niinkään suurten selkärankaisten suojelussa tai sen tärkeydessä, vaan elinalueissa, joita nuo lajit tarvitsevat sekä taloudessa. Luonnonsuojelu ja ihmisen mahdollisuus hyödyntää luontoa eivät kulje käsi kädessä. Lisäksi lajiensuojelussa pitää miettiä suojeltavan lajin ekologista roolia.
29
Kaikkia uhanalaisia lajeja ei ehkä voida suojella niiden suuren määrän vuoksi. Tämän takia jossain tapauksissa suojelua pitää kohdistaa ekosysteemille tärkeimpiin lajeihin. Lisäksi yhden lajin suojeleminen voi vahingoittaa muita lajeja tai paikallista väestöä.
3.6 Luonnon monimuotoisuuden tila päätöksien argumenttina
Edellä esitin ekologisen katsauksen luonnon monimuotoisuuden tilasta, kehityksestä ja suojelun keinoista. Näitä ekologisia näkökohtia voi kuitenkin käyttää myös argumentteina ympäristöpoliittisessa luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvassa päätöksenteossa. Seuraavassa osiossa esittelen, miten luonnon monimuotoisuuden suojelua toteutetaan yhteiskunnallisella tasolla.
30
4 LUONNON MONIMUOTOISUUS YHTEISKUNNALLISENA HAASTEENA 4.1 Rio de Janeiro ja globaali biodiversiteettidiskurssi
Suomen biologisen monimuotoisuuden strategia ja toimintaohjelma Luonnon puolesta - ihmisen hyväksi pohjautuu jo vuonna 1992 Brasiliassa Rio de Janeirossa UNCED-konferenssissa hyväksyttyyn biodiversiteetin suojelua ja kestävää käyttöä koskevaan kansainväliseen yleissopimuksen (CBD), jonka lähes kaikki maailman valtiot ovat hyväksyneet (CBD, 2020).
Sopimuksen tavoitteena on, että ajan kuluessa ihmisen toiminta on kestävän kehityksen mukainen, eli tavoitteena on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville yhtä hyvät elämisen mahdollisuudet kuin nykyisillä on. Joka toinen vuosi sopimuksen osapuolet tapaavat neuvotellakseen biologista monimuotoisuutta koskevista kysymyksistä.
Sopimuksen tavoitteet ovat:
1. Biologisen diversiteetin säilyttäminen 2. Ympäristön ja luonnon kestävä käyttö
3. Geneettisistä resursseista saatavien hyötyjen oikeudenmukainen ja tasapuolinen jako.
Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yleiskokouksen 65. istunnossa julistettiin vuosien 2011–2020 olevan biologisen monimuotoisuuden vuosikymmen, jolloin biologista monimuotoisuutta koskevat strategiat toteutetaan (Whitehorn ym. 2019). YK:n biologisen monimuotoisuuden vuosikymmenen tarkoituksena on tukea biologisen monimuotoisuuden strategisen suunnitelman sekä Aichi-biodiversiteettitavoitteiden edistämistä. Aichi-termi tulee yleiskokouksen pitopaikan, eli Japanin Nagoyan Aichi-prefektuurin mukaan. Tavoitteiden päämääränä on valtavirtaistaa biodiversiteetin ja sen suojelun käsite eri tasoilla. Vuosikymmenen aikana hallituksia rohkaistaan tuottamaan, implementoimaan sekä kertomaan eri kansallisten biodiversiteettiä suojelevien strategioiden tuloksista.
Sopimusosapuolten 10. kokouksessa (18.-29.10.2010) Japanissa Nagoyassa Aichin prefektuurissa hyväksyttiin tarkistettu ja päivitetty biologista monimuotoisuutta koskeva strateginen suunnitelma,
31
johon kuuluvat myös Aichi-tavoitteet vuosille 2011–2020. Tämä suunnitelma tarjosi kehyksen ei vain biodiversiteettisopimukselle, vaan myös muille biologisen monimuotoisuuden hallintaan ja politiikan kehittämiseen osallistuville kumppaneille. Kokouksessa osapuolet sopivat muuttavansa tämän kansainvälisen kehyksen kansallisiksi biologisen monimuotoisuuden strategioiksi ja toimintasuunnitelmiksi kahden vuoden kuluessa (CBD, 2020; Whitehorn ym. 2019).
Lisäksi Euroopan komissio antoi tiedonannon ”Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020 (KOM (2011)244 lopullinen)”.
Tiedonannossa todetaan, että luonnon monimuotoisuuden häviäminen on merkittävin ympäristöuhka maailmassa ja monimuotoisuus on keskeinen tekijä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja siihen sopeutumisessa. Lajien häviämisvauhdin arvioidaan olevan 100–1000 kertaa normaalia nopeampi ja tämä johtuu pääasiassa ihmisten toiminnasta. Maailman ekosysteemeistä 60 % on heikentynyt tai niitä on muuten käytetty kestämättömästi. Maailman kalakannoista 75 % on kärsinyt tai merkittävästi heikentynyt liikakalastuksesta. Vuodesta 1990 lähtien maailman maatalouskasvien geneettisestä monimuotoisuudesta 75 % on kadonnut.
EU:n lainsäädännöllä suojelluista luontotyypeistä vain 17 % ja merkittävistä ekosysteemeistä 11
% oli suotuisassa tilassa, vaikka luonnon monimuotoisuuden häviämisen torjumiseksi on asetettu ja toteutettu toimenpiteitä vuodesta 2001 lähtien ja sen aikainen biodiversiteettitavoite oli vuoteen 2010 asti. Epäonnistuneet tavoitteet selittyvät luontoon ja monimuotoisuuteen kohdistuvilla jatkuvasti kasvavilla paineilla, maankäytön muutoksilla, luonnon resurssien liikakäytöllä, haitallisten vieraslajien leviämisellä, ympäristön pilaantumisella ja ilmastonmuutoksella. Myös väestön kasvu, heikko tietoisuus luonnon monimuotoisuudesta ja se, ettei biodiversiteetin taloudellista arvoa huomioida päätöksenteossa vaikuttavat omalta osaltaan.
Tiedonanto sisälsi vision, jonka mukaan:
”vuoteen 2050 mennessä Euroopan unionin luonnon monimuotoisuutta ja sen tuottamia ekosysteemipalveluja eli sen luonnonpääomaa suojellaan, arvostetaan ja asianmukaisesti ennallistetaan luonnon monimuotoisuuden luontaisen arvon vuoksi ja ihmisten hyvinvointiin ja taloudelliseen vaurauteen oleellisesti vaikuttavina tekijöinä ja niin, että vältetään luonnon
32
monimuotoisuuden köyhtymisen aiheuttamat katastrofaaliset muutokset"." (Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020, (KOM (2011)244 lopullinen) .
Lisäksi tiedonanto sisälsi vuodelle 2020 päätavoitteen, jonka mukaan:
"vuoteen 2020 mennessä pysäytetään Euroopan unionin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ja ekosysteemipalvelujen heikentyminen ja ennallistetaan ne mahdollisimman pitkälle sekä tehostetaan Euroopan unionin toimia, joilla torjutaan koko maailman luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä." (Luonnonpääoma elämämme turvaajana: Luonnon monimuotoisuutta koskeva EU:n strategia vuoteen 2020, (KOM (2011)244 lopullinen)
Valtioneuvosto hyväksyi 20. päivä joulukuuta 2012 pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelman, jossa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia ja toimintaohjelma päivitettiin vastaamaan kansainvälistä biodiversiteettisopimusta ja EU:ssa sovittuja tavoitteita. Edellinen biodiversiteetin suojelua koskenut ohjelma oli vuosille 2006–2016.
Ohjelman tavoite oli, että vuoteen 2020 mennessä Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on pysäytetty ja vuoteen 2050 mennessä luonnon monimuotoisuuden tila olisi suotuista ja ekosysteemipalveluiden tila olisi varmistettu.
Auvisen ym. (2020) raportissa arvioitiin biodiversiteettistrategian 2012–2020 toteutuksien ja vaikutuksien arviointia. Arviossa todettiin, että kansallisilla keinoilla on mahdollista pysäyttää monimuotoisuuskato. Kansallinen tavoitteiden toimeenpano ei ole ollut kuitenkaan riittävää, vaikka toimintaohjelman toimenpiteet vastasivat Aichi-tavoitteita. Nämä monimuotoisuuden tavoitteet eivät myöskään toteutuneet globaalilla tasolla tehokkaasti, eikä biodiversiteetin köyhtymistrendiä ole saatu pysäytettyä (Buxton ym. 2021).
4.3 Valtavirtaistaminen
Valtavirtaistamisen käsitettä hyödynnetään laajasti eri aihealueilla musiikista politiikkaan (Redford ym. 2015). Käsitteen sisällyttäminen ekologisiin tavoitteisiin kuten suojeluun ja
33
kestävään kehitykseen merkitsee lisääntynyttä tarvetta sisällyttää näitä Aichi- tavoitteita nykyisten instituutioiden toimintaa. Biodiversiteetin suojelu pitäisikin ottaa huomioon nykyisessä toiminnassa osana toiminnan arvoja. Tämä kohdistuu etenkin niihin toimijoihin, joilla on mahdollisuus ja mandaatti suojella ja käyttää luonnon tarjoamia resursseja kestävästi.
Biodiversiteettikäsitteen valtavirtaistamisen tavoite on syntynyt, koska biodiversiteetin suojeluun kohdistuvia tavoitteita tarkastellaan yleensä erillisinä kehitystä ja taloutta rajoittavina tekijöinä (Redford ym. 2015). Tämän vuoksi biodiversiteettitavoitteet jäävätkin usein sivuhuomioksi poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa toiminnassa, vaikka suojelulle olisikin todellista tarvetta. Valtavirtaistamisen termiä käytetään etenkin YK:n omissa sopimuksissa ja tavoitteissa.
Esimerkiksi CBD määrittelee valtavirtaistamisen toimenpiteeksi, jossa biodiversiteetti integroidaan kansalliseen päätöksentekoon niin, että biologisten luonnonvarojen säilyminen ja kestävä käyttö otetaan huomioon. Valtavirtaistaminen voi merkitä erilaisia toimenpiteitä eri yhteiskunnallisilla tasoilla.
Kuten Buxton ym. (2021) toteavat omassa artikkelissaan, monimuotoisuuteen ja sen köyhtymiseen liittyvän olennaisen tiedon pitää välittyä tietomuodosta tarvittaviksi toimenpiteiksi suojelun edistämiseksi. Biodiversiteettiä suojelevien toimenpiteiden vasta-argumenttina ei voida pitää
Kuten Buxton ym. (2021) toteavat omassa artikkelissaan, monimuotoisuuteen ja sen köyhtymiseen liittyvän olennaisen tiedon pitää välittyä tietomuodosta tarvittaviksi toimenpiteiksi suojelun edistämiseksi. Biodiversiteettiä suojelevien toimenpiteiden vasta-argumenttina ei voida pitää