Naapurisuhteet osana ikääntyvän arkea - kävelyhaastattelututkimus kaupunkiympäristössä

NAAPURISUHTEET OSANA IKÄÄNTYVÄN ARKEA – KÄVELYHAASTATTELUTUTKIMUS

KAUPUNKIYMPÄRISTÖSSÄ

Nina Kosunen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Toukokuu 2021

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Nina Kosunen Työn nimi

”Naapurisuhteet osana ikääntyvän arkea”

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Aika

Toukokuu 2021

Sivumäärä

55 sivua, 3 liitettä (6 sivua) Tiivistelmä

Tässä sosiaalityön pro gradu -tutkielmassa tutkitaan ikääntyneiden naapurisuhteita suurehkossa itäsuo- malaisessa kaupungissa. Kohderyhmänä olivat yli 65-vuotiaat, eläkkeellä olevat henkilöt, jotka olivat kykeneviä liikkumaan itsenäisesti myös ulkona.

Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena. Aineistonkeruu on suoritettu kävelyhaastattelun ja puolistrukturoidun teemahaastattelun yhdistelmänä. Kerätty aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä si- sällönanalyysillä. Läpi tutkielman tekstissä korostuu aineistolähtöisyys, sekä kävelyhaastatteluun kiin- teästi kuuluva etnografinen ulottuvuus.

Teoriaosuudessa aihetta taustoittavat näkökulmat ikääntymisestä ja naapurisuhteista. Merkittävänä osana teorialukua on ageing in place -ajattelun, eli paikoillaan ikääntymisen teorian kuvaus. Ageing in place sisältää useita ulottuvuuksia, joista muutamia ovat hoivan ja hoidon kysymykset. Paikoillaan ikääntymiseen liittyy vahvasti keskustelu yhteiskunnan ja yksilön välisistä suhteista.

Aineistolle esitetyt tutkimuskysymykset ovat: “miten ja missä naapurisuhteet toteutuvat?” ja “mitä teki- jöitä hyväksi koettu naapurisuhde edellyttää?”. Analyysin perusteella naapurisuhteet ovat omaehtoisia ja luonteeltaan vastavuoroisia. Naapurisuhteita luodaan ja ylläpidetään pääosin toisaalla, kuin sisällä asunnoissa, esimerkiksi rappukäytävissä tai piha-alueilla. Hyväksi koettu naapurisuhde edellyttää ym- märrystä ja joustavuutta, sekä toisten huomioon ottamista. Vastavuoroisuus on tärkeä naapurisuhteiden elementti.

Asiasanat

Naapuri(t), naapurisuhteet, ageing in place, paikoillaan ikääntyminen, ikääntyminen, vanhuus.

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Stu- dies

Department

Department of Social Sciences

Author Nina Kosunen Title

”Neighbourhood relationships as a part of older peoples everyday life”

Main subject Social Work

Level

Master’s Thesis Date

May 2021

Number of Pages

55 pages, 3 appendices (6 pages) Abstract

The purpose of this master’s thesis is to examine the neighbourhood relationships of older people in a relatively large city in Eastern Finland. The target group for the study were people aged 65 years or older, those who were pensioners and could walk independently outside their homes.

This thesis is conducted in a qualitative manner. I have gathered the data by using two methods together:

the go-along method and a semi-structured thematic interview. The data was analyzed with data driven content analysis. Throughout the thesis I have emphasized both ethnography that is linked to the go- along method, and the data driven view.

The theoretical background of the thesis discusses theories of ageing in Finland and neighbourhood rela- tionships. A significant part of the theoretical background is the theory of ageing in place. Ageing in place contains various aspects it can be viewed from. Few of the main points are questions about care and drawing the line between the individual and the society.

The research questions were: “how and where do neighbourhood relationships come true?” and “what factors do we need to experience the neighbourhood relationships well?”. The research results show that neighbourhood relationships are spontaneous and reciprocal in their nature. The relationships are usually created and supported somewhere else than inside the apartments, i.e. in the hallway or out in the mutual yard. A good neighbourhood relationship requires understanding, flexibility and taking ot- hers into account. Reciprocity is an important element in this sense.

Key Words

Neighbours, neighbourhood(s), ageing in place, older people, elderly.

Depository University of Eastern Finland Library Other information

1 JOHDANTO ...

2 IKÄÄNTYVÄN KOTI NAAPURUSTOSSA ...

2.1 Ikääntyminen suomalaisessa yhteiskunnassa ... 4

2.2 Sananen naapureista ja naapuruudesta ... 6

2.3 Ageing in place – paikan merkitys ikääntyessä ... 9

3 TUTKIELMAN TOTEUTUS ...

3.1 Aineiston keruu... 15

3.2 Menetelmänä kävely- ja teemahaastattelu ... 17

3.3 Kaisan, Taijan, Akselin ja Reetan kotona ... 21

3.4 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ... 24

3.5 Tutkielman eettisyys ... 27

4 TULOKSET – NAAPURUUDEN KOKEMUKSIA JA KOHTAAMISPAIKKOJA ...

4.1 ”Talvella kaikki on vaan sisällä” ... 31

4.2 Tulikuuma tupakkapaikka ... 34

4.3 Me ja ne ... 36

4.4 Unelmien naapuri ... 39

4.5 Yhteenveto ... 45

5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ...

LÄHTEET ...

LIITTEET ...

Liite 3 ... 5

1 JOHDANTO

Tässä sosiaalityön pro gradu -tutkielmassa tutkin ikääntyvien naapurisuhteita. Tavoitteenani on selvittää, millaisia naapurisuhteet ovat ja miten naapurisuhteet vaikuttavat yhtenä arjen osate- kijänä koettuun hyvinvointiin. Tutkielman kohderyhmänä ovat itäsuomalaiset yli 65-vuotiaat kokoaikaisesti eläkkeellä olevat henkilöt, joiden toimintakyky sallii heidän liikkuvan itsenäi- sesti myös asunnon ulkopuolella. Tarkoituksenani on saada vastauksia tutkimuskysymyksiin

“miten ja missä naapurisuhteet toteutuvat?” ja “mitä tekijöitä hyväksi koettu naapurisuhde edel- lyttää?”. Tutkielma on toteutettu laadullisin menetelmin teemahaastattelun ja kävelyhaastatte- lun keinoin.

Alkuun käyn läpi ikääntymistä yleisellä tasolla. Tarkastelen sitä, miten Suomessa ikäännytään ja miltä tulevaisuus arvioiden mukaan vaikuttaa. Tutkielma kohdistuu yli 65-vuotiaisiin, mutta suomalaiset elävät yhä vanhemmiksi, jolloin on täysin mahdotonta puhua yhtenäisestä ryhmästä

“eläkeläiset” tai “ikääntyneet”. Esimerkiksi sosiaaligerontologian professori Antti Karisto on määritellyt kolmannen ja neljännen iän käsitettä, jossa tyypillisesti vasta neljännessä iässä koe- taan autonomian menetystä ja avun tarpeita (Karisto 2008, 12). Tähän tutkielmaan haastattele- mani henkilöt ovat pääosin ”kolmasikäläisiä”. He olivat vielä nuoria eläkeläisiä, joilla toimin- takykyä on vielä hyvin jäljellä.

Jos puolestaan ajatellaan neljännen iän aikaansaamia avun tarpeita, voidaan pohtia, kyetäänkö edes osaan näistä avun tarpeista vastaamaan esimerkiksi naapuriavulla? Yksin asuvien määrän odotetaan kasvavan tulevaisuudessa entisestään (Särkelä-Kukko & Rönkä 2015, 303; Ympäris- töministeriö 2020, 3), joten voidaan olettaa, että erityyppisille palveluille ja avulle on tarvetta.

Avun tarpeita tarkastelen pääosin fyysisyyden kautta, vaikka mukana on myös psyykkisen hy- vinvoinnin ulottuvuuksia esimerkiksi turvallisuuden tunteen ja yhteisöllisyyden näkökulmasta.

Teoriaosiossa tutustun teoriassa naapureihin ja naapurustoon. Sivuan aihetta yhteisöllisyyden näkökulmasta, koska toimivat naapurisuhteet ja naapurustot usein sisältävät erilaisia yhteisöl- lisyyden elementtejä. Mitä naapurina oleminen tai naapurusto oikeastaan tarkoittaa? Jokapäi- väiseen aiheeseen pureudutaan niin yleisellä tasolla, kuin ikääntymisen näkökulmastakin. Asu- miseen liittyvät vahvasti myös ympäristötekijät. Millaisella alueella ja millaisessa

naapurustossa asutaan? Onko taloyhtiön tiloissa ja pihoilla vaivaton liikkua? Pääseekö asioille helposti, vai jääkö esimerkiksi autoton toisten palvelusten varaan? Asumisviihtyvyys rakentuu useista erilaisista tekijöistä, joita kaikkia yhdistää kokemus - kokemus onnistumisesta, hanka- luudesta tai vaivattomuudesta. Naapurielämä ulottuu myös kodin seinien ulkopuolelle. Yhtei- söllisyys rakentuu naapureiden ja naapuruston kesken usein toisaalla kuin asunnoissa.

Suomalaisen yhteiskunnan tilannetta seuranneet eivät varmastikaan ole voineet välttyä keskus- telulta, jossa pohditaan miten ja missä ikääntyneiden tulisi asua. Väestöllinen huoltosuhteen heikentyessä (Tilastokeskus 2021) on nykyisen toiminnan ja ajattelun mukaan taloudellisesti mahdotonta, että kaikki, tai edes suurin osa ikääntyneistä asuisi muualla kuin kotona. Kotona asumisen vaadetta on helppo käsitellä teknisrationaalisesti talouden näkökulmasta. Vaikka kyse on merkittävästä yhteiskunnallisesta asiasta, ei asiaa voida käsitellä vain taloutta ajatellen.

Jos kustannusten arvioinnin pohjana käytetään laskukaavaa, jossa otetaan tietty määrä tietyn ikäisiä ihmisiä ja heidän lukumääränsä kerrotaan tietyllä keskimääräisellä hoitokustannusten määrällä, saadaan aikaiseksi jokin summa. Pitääkö summa tällaisen laskukaavan pohjalta paik- kansa? Sosiaaligerontologi Jan Baars pyytää suhtautumaan tällaisen laskukaavaan käyttöön va- rovaisuudella. Ennakoivilla malleilla on tarpeensa, mutta on tärkeää pysähtyä miettimään, mitä ennakoivien mallien ja laskelmien taustalla mahdollisesti on: esimerkiksi ennakkoluuloja tai kielteisiä mielikuvia vanhenemiseen liittyen. (Baars 1998, 73.) Miten asiaan suhtautuvat he, joita asia todella koskee? Mitkä tekijät houkuttavat asumaan kotona mahdollisimman pitkään?

Miten asumisesta tehdään turvallista?

Luvussa kolme käsittelen tekemäni menetelmävalinnat ja niiden toteutuksen tutkielmassani.

Tutkielmaani varten olen haastatellut neljä eläkkeellä olevaa henkilöä. Menetelmiksi valitut teemahaastattelu ja kävelyhaastattelu loivat yhdessä mielenkiintoisen yhdistelmän aineiston ke- ruuta varten. Olen tyytyväinen tekemiini valintoihin. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Analyysitapa ei varmasti ole innovatiivisin tai tieteellisesti haastavin, mutta näkemykseni mukaan aiheeseen sopiva. Tärkeä osa menetelmälukua on eettinen pohdinta, jolle on annettu paljon painoarvoa läpi prosessin. Etenkin yksityishenkilöitä haastateltaessa on mo- nia eri tekijöitä, joita tulee ottaa huomioon alusta loppuun saakka. Tavoitteenani on ollut yllä- pitää omaa reflektiivistä otetta yllä koko tutkielman ajan.

Valitsemani aihe on mielenkiintoinen, eikä sosiaalityön oppiaineessa erityisen yleinen. Arkinen aihe voi helposti jäädä katseelta sivuun. Jokaisella on jonkinlainen käsitys naapuruudesta ja naapurisuhteista. Helppo lähtökohta aiheelle voisi olla oletus siitä, että naapurisuhteet ovat uni- versaaleja ja kaikille samoja. Tämä voi johtaa siihen, että naapuruuden luonnetta kartoitetaan hieman pintapuolisesti ja vain omista lähtökohdista käsin. (Junnilainen 2019, 128.) Tutkielma on vahvasti aineistolähtöinen, ja olen pyrkinyt suhtautumaan siihen avoimesti ilman kankeita ennakko-oletuksia. Tulosluku paljastaa, onnistunko tavoitteessani, vai en. Tulosluvun jälkeen tutkielman päättävät johtopäätökset ja pohdinta.

Näin tutkielman aluksi haluan lisäksi kiittää haastatteluun rohkeasti osallistuneita Kaisaa, Tai- jaa, Akselia ja Reettaa. Ilman teitä tutkielmani olisi ilman aineistoa. Jos luette tätä, suuri kiitos teille.

2 IKÄÄNTYVÄN KOTI NAAPURUSTOSSA

2.1 Ikääntyminen suomalaisessa yhteiskunnassa

Tässä alaluvussa käsittelen ikääntymistä suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa, hyvinvoinnin ja yksilöllisen kokemuksen näkökulmaa korostaen. Tilastokeskuksen väestörakennetilaston mukaan Suomessa oli vuoden 2019 lopussa 874 314 vähintään 70 vuotta täyttänyttä henkilöä.

Naisia oli suhteessa miehiin noin 133 000 enemmän. Samankaltainen sukupuolijakauma näkyy myös haastateltavissani, sillä neljästä haastatellusta kolme oli naisia.

70 vuotta täyttäneiden määrä on kasvanut kolmessa vuodessa 100 000 henkilöllä. Jos taas vä- estön määrää tarkastellaan 65 vuotta täyttäneiden mukaan, on heitä ollut vuoden 2019 lopussa 1 231 274. (Tilastokeskus.) Vuonna 2030 suuressa osassa kuntia vähintään joka neljäs asukas on 75-vuotias tai sitä vanhempi (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 14). Väestöllinen huoltosuhde, eli alle 15-vuotiaiden ja 65 vuotta täyttäneiden määrä 100 työikäistä kohden, oli 61,4. Luku on Tilastokeskuksen mukaan suurin sitten vuoden 1922. Juuri tässä huoltosuhteen muutoksessa on osasyy siihen, miksi on tärkeää tutkia kotona asuvia iäkkäitä ja heidän hyvinvointiaan: mikä hyvinvointia lisää, mikä sitä mah- dollisesti vähentää? Aikaisemmissa tutkimuksissa hyvinvointiin vaikuttavina tekijöinä on nos- tettu esiin muun muassa terveys, elinolosuhteet, resurssit, arjen toiminta ja sosiaaliset suhteet (Pehkonen & Toikko 2020, 165; Pessi & Seppänen 2015, 288).

Ikääntyminen ei onneksi ole vain lukuja. Ihmiset ovat toimintakykynsä, terveydentilansa ja ta- loudellisten mahdollisuuksiensa puolesta erilaisissa tilanteissa (Laatusuositus hyvän ikäänty- misen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 11). Edellä mainitut tekijät toi- mintakyky, terveydentila ja taloudelliset mahdollisuudet voivat vaihdella hyvinkin sen ajanjak- son sisällä, jota ikääntymiseksi tyypillisesti kutsumme. Ongelmien ja haasteiden lisäksi olisi hyvä muistaa huomioida myös ikääntymisen positiivisia puolia (Bartlett & Peel 2005, 98). Mo- nilla on vielä paljon annettavaa läheisilleen ja yhteiskunnalle, vaikka yhteiskunta tulkitsisi ti- lanteen passiivisena eläköitymisenä. Pohjimmiltaan eläminen on ikääntymistä, jonka vuoksi on hyvä muistaa, että ikääntyvät ihmiset eivät ole muista erillinen ihmisryhmä (Baars 1998, 81).

Eläkkeellä olevat osallistuvat esimerkiksi aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan, ja heidän elämän- kulullinen yhteisöllisyytensä näkyy vapaaehtoistoimintaan osallistumisen lisäksi yhdistysaktii- visuudessa ja talkoohenkisyydessä (Jolanki 2017, 9; ref. Haarni 2010; SVT 2011; Vapaaehtois- työ Suomessa 2010 ja 2015). Tänä päivänä eläkkeellä olevat ihmiset ovat hyväkuntoisia ja tu- levaisuudessa myös koko ajan merkittävämpi ryhmä niin taloudellisesti, kuin yhteiskunnalli- sina vaikuttajina (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen paranta- miseksi 2020–2023, 21). Etenkin nuoret eläkeläiset voivat olla hyvinkin aktiivisia toimijoita (Karisto 2008, 15). Toisaalta on hyvä muistaa, että hyvää vanhuutta voi elää myös ilman yle- töntä aktiivisuutta. Ihminen voi oppia uusia taitoja ja haluta uusia asioita. Näiden myötä elä- mään voi tulla uusia täytymisiä ja mahdollisuuksia. (Jyrkämä 2020.)

Länsimaisissa hyvinvointivaltioissa on luontevaa ajatella, että autonominen, itsenäinen ja muista riippumaton elämä on tavoittelemisen arvoista silloinkin, kun kyvyt suoriutua arjesta heikkenevät. Ajatus siitä, että jokainen asuisi kotonaan elämän viimeisiin vuosiin saakka on ikään kuin jo yleisesti hyväksytty päämäärä. Asiaa perustellaan taloudellisten seikkojen vuoksi myös kodin merkityksellisyydellä. (Vilkko 2010, 213–214.) Yleistyneen puhetavan lisäksi on käytävä julkista keskustelua siitä, mitä vaikutuksia on sillä, että yksityiskodissa asuminen ase- tetaan tavoiteltavaksi ihanteeksi ja monessa suhteessa myös ainoaksi mahdolliseksi ja hyväk- syttäväksi vanhenemisen paikaksi. Ajatus kodista parhaana mahdollisena vanhuuden paikkana lepää osin mielikuvien ja vastakkainasettelun varassa. Laitosmainen hoiva nähdään kielteisenä, siinä missä kotiin liitetään paljon myönteisiä mielikuvia. (emt., 230.)

Olemme tottuneet kuulemaan poliittisessa puheessa ja uutisista suoraan, tai epäsuoraan ilmais- tuna, että kaikki eivät voi asua laitoksissa, ja että oma koti on paras paikka niin pitkälle kuin mahdollista (esim. Yle 30.1.2019 “THL: Vanhusten hoitopaikat täyttymässä vaikeammin hoi- dettavista – sadoilla hoitopaikoilla vaikeuksia selvitä uudesta tilanteesta”).Millä keinoilla voi- simme edistää kotona asumista niin pitkälle, kuin se olisi turvallisesti mahdollista? Kysymys on oleellinen myös talouden kestävyyden näkökulmasta (Pessi & Seppänen 2015, 289). Hoito ja hoiva maksavat aina. Harmittavan usein keskustelua hallitsee taakkatulkinnan näkemys, jossa ikääntyvä yhteiskunta nähdään aina vain ongelmana. Väestön ikääntyminen kaventaa ta- loudellista tehokkuutta, koska eläkeläiset tekevät vähemmän töitä, kasvattaa sosiaali- ja tervey- denhuollon palveluiden tarvetta ja lähestulkoon syöksee julkisen talouden kurimukseen. (Ka- risto 2008, 14.)

2.2 Sananen naapureista ja naapuruudesta

Vaikka Suomi on harvaan asuttu maa, jokainen on silti varmasti asunut joskus jonkun naapu- rissa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen meistä on ollut jonkun naapuri. Naapurin käsite voi tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. Tyypillisesti naapurin tai naapureiden ajatellaan ole- van henkilöitä, jotka asuvat välittömässä läheisyydessä, oli kyse sitten kerrostalosta, rivitalosta tai omakotitalosta. Toisaalta esimerkiksi maaseudulla naapuri voi asua kauempanakin, kuin vä- littömässä läheisyydessä. Tässä tapauksessa tutkielman sijoittuessa kaupunkialueelle, naapuri asuu joko seinän takana tai ainakin hyvin lähellä sitä. Erään näkemyksen mukaan naapuruston suppein määritelmä kattaa alueen, joka on noin 5–10 minuutin kävelymatkan päässä kotoa.

Tällä alueella naapurisuhteiden voidaan olettaa olevan vahvimpia. (Kearns & Parkinson 2001, 2103; ref. Forrest 2000, 3.) Tätä tutkielmaa varten haastattelemani henkilöt asuvat suurehkossa itäsuomalaisessa kaupungissa ja kerrostalossa, joten naapuruutta ja naapurisuhteita tulkitaan näistä lähtökohdista käsin.

Edellisessä luvussa ikääntymisestä puhuttiin hyvinvoinnin näkökulmasta. Varkautelaisten hy- vinvointia tutkineet sosiaalipsykologit Vilma Hänninen ja Katja Lötjönen toteavat, että ihmis- ten väliset suhteet ovat tärkeitä niin yksilöiden kuin yhteisöjen hyvinvoinnin kannalta (Hänni- nen & Lötjönen 2020, 107). Yhdessä perheen kanssa naapurit ja naapurustot ovat niitä harvoja paikkoja, joissa yhteisöllisyyttä voi syntyä ilman ulkopuolista vaikutusta (Völker, Flap & Lin- denberg 2007, 99). Arjessa naapurisuhteet rakentuvat pienistä, usein toistuvista asioista ja koh- taamisista. Esimerkiksi naapureiden tervehtiminen on tyypillistä kerrostalon pihapiirissä. (Krok 2008, 197.) Arkisessa kanssakäymisessä naapurisuhteet ovat usein harmittomia ja huomaamat- tomia, jolloin naapurien tekemisiin tai tekemättä jättämisiin ei tarvitse kiinnittää erityistä huo- miota (Haverinen & Kouvo 2011, 11).

Naapurustossa asukkaat luonnollisesti tavoittelevat itseä miellyttävää asuinympäristöä, johon naapurit oleellisesti vaikuttavat. Ongelmia voi muodostua silloin, jos asukkailla on keskenään eriäviä näkemyksiä siitä, mitkä asiat luovat miellyttävän asuinympäristön ja naapuruston. Eri- mielisyydet voivat koskea myös taloyhtiön yhteisiä tiloja kuten parkkipaikkaa ja sen käyttöä.

Kilpailevat näkemykset siitä, miten naapurustossa tulisi toimia voi vaihdella iän, sosioekono- misen taustan tai uskonnon mukaan. (Nieuwenhuis, Völker & Flap 2013, 2906.) Toisaalta, jos naapurit sosiaalistuvat yhteisöönsä, eli tässä tapauksessa naapurustoon, he voivat omaksua täällä vallitsevat aikakäsitykset ja näitä koskevat normit sekä odotukset (Karisto & Tiilikainen

2017, 528). Aikakäsitykset voivat tarkoittaa esimerkiksi näkemyksiä siitä, milloin on soveliasta tampata mattoja tai käyttää pyykkitupaa. Tällainen yhteisymmärrys voi auttaa välttämään risti- riitoja.

Naapurit ja naapurusto voidaan käsittää myös yhteisön ja yhteisöllisyyden kautta. Perustunte- mus naapureista luo tuttuutta, joka voi luoda luottamuksen ja yhteisöllisyyden tunteita. Se että tietää keitä naapurit ovat, ja missä he asuvat helpottaa luo turvaa ja mahdollistaa yhteisöllisyy- den kasvun. (Krok 2008, 200; Hirvonen 2013, 5.) Ihmisillä on luontainen tarve kuulua paik- kaan, elää osana yhteisöä ja olla yhteisön jäsen (Pehkonen & Toikko 2020, 165; Zimmerbauer

& Suutari 2004). Onko naapurisuhteilla sitten merkitystä yksilöllisyyttä korostavassa indivi- dualistisessa nykymaailmassa? Kattavasti asumista tutkineen Ray Forrestin mukaan on, mutta merkityksen määrä vaihtelee riippuen siitä, kuka olet ja missä asut. Hän huomauttaa, että yh- teisöllisyyden näkökulmasta naapurusto ja naapurit voisivat olla enemmän jotain yhdessä luo- tua, kuin sellaista, joka otetaan annettuna ja itsestään selvänä. (Kearns & Parkinson 2001, 2103–

2104; ref. Forrest 2000, 3). Suomalaisen osittain vetäytyvän luonteen huomioiden, voi kuiten- kin olla, että kaikki eivät ole erityisen valmiita rakentamaan suhteita naapureidensa kanssa.

Muut kuin tervehtimisasteella olevat naapurisuhteet perustuvat usein vapaaehtoisuuteen ja mo- lemminpuoliseen haluun.

Yhteisöllisyyttä asuinalueella ja naapurustoissa voidaan edistää muun muassa asuinalueen suunnittelulla. On huomionarvoista, että esimerkiksi naapurisuhteet ja niiden muodostuminen ei välttämättä ole yksin yksittäisistä henkilöistä ja heidän toimistaan kiinni. Asiaan voidaan vaikuttaa merkittävästi rakenteellisilla seikoilla, kuten asuinalueen ja asuinrakennusten suun- nittelulla. Erilaisten ympäristöjen saavutettavuus on ikääntyneen asukkaan liikkumisen ja pal- velujen käytön tärkeä edellytys. Esteettömyys ja mahdollisuus tavata ihmisiä turvallisissa ta- paamis- ja kohtaamispaikoissa mahdollistavat liikkumisen ja kohtaamisen ilman esteitä. (Ikään- tyneiden asumisen toimenpideohjelma vuosille 2020–2022, 4.) Esteettömyydestä hyötyvät yleensä kaikki, siinä missä esimerkiksi huonosti valaistut alueet tai epätasaiset tiet voivat ra- joittaa joidenkin kulkua ja täten osallistumista.

Tähän mennessä naapurisuhteita ja naapurustoa on käsitelty yleisesti ilman erityistä huomiota ikään. Sosiaaligerontologit Chris Phillipson, Tom Scarf ja Allison Smith (2003, 153) tekevät oivallisen huomion, jonka mukaan naapurusto voi olla ikääntyneille paljon merkittävämpi asia, kuin nuorille ihmisille. Kun elinpiiri pienenee, asuinpaikan merkitys suurenee. Naapurustolla

voi olla merkittävä vaikutus ikääntyvien päivittäisen elämän laatuun (emt. 153; Hirvonen 2013, 6). Tutun asuinympäristön sosiaalinen verkosto on monelle ikääntyvälle tärkeä viihtyvyyste- kijä. Asukkaiden vaihtuvuus ja etenkin vanhojen ystävien pois muuttaminen voi muuttaa asuin- alueen merkitystä paljonkin. (Jolanki & Seppänen 2015, 219.) Aiheen yhteydessä olisi helppo käsitellä myös yksinäisyyttä ja sen merkitystä, mutta tähän teemaan en tässä tutkielmassa pa- neudu syvällisemmin. Todettakoon kuitenkin, että yksin asuva ei välttämättä ole yksinäinen (Jansson, Karisto & Pitkälä 2020, 118). Yksinäisyys liittyy vahvasti subjektiiviseen kokemuk- sellisuuteen, joka ei ole yksin sidoksissa asumismuotoon.

Useissa tutkimuksissa on havaittu, että eläkeläiset ovat naapureidensa kanssa enemmän teke- misissä, kun kanssakäymisen määrää verrataan esimerkiksi nuoriin aikuisiin. On myös havaittu, että kerrostalojen vuokra-asukkaat juttelivat naapurien kanssa selvästi vähemmän kuin he, jotka omistivat kerrostaloasunnon. Vuokralla asuvien vähäisempää yhteydenpitoa naapureiden kes- ken voi selittää muun muassa asukasvaihtuvuudella. Tuttavuussuhteet eivät ehdi kehittyä, jos naapurit ympärillä vaihtuvat toistuvasti (Hirvonen 2013, 18–19, 26, 36) Toisaalta useat arvos- tavat heikkoja, mutta kohteliaita naapurisuhteita, jossa naapuria tervehditään, mutta esimerkiksi säännöllistä auttamissuhdetta ei muodostu (Haverinen & Kouvo 2011, 11; Hirvonen 2013, 6).

Suhde naapuriin voi muodostua heikkoa vahvemmaksi käytännöllisyyden kautta.

Jos naapurisuhteita ajatellaan jälleen ikääntymisen näkökulmasta, ikääntymiseen liittyvät teki- jät kuten huonontunut kuulo, näkö tai liikuntakyky voivat luoda jopa tietynlaista riippuvuutta lähellä asuvista henkilöistä. Naapurisuhteiden luonteesta riippuen, naapurit voivat tarjota apua päivittäisiin tai tarpeen mukaisiin tilanteisiin kustannustehokkaasti. (Campbell & Barrett 1992, 1082.) On mahdollista, että samankaltaiset ihmiset alkavat helpommin pitää yhteyttä toistensa kanssa. Yhdistävät tekijät kuten yhteneväiset mielenkiinnon kohteet tekevät kanssakäymisestä luonnollisempaa. Tämän oletuksen mukaan naapurustot, joissa asukkailla on samankaltainen tapa elää, ovat enemmän yhteisöllisiä. Yhdistäviä tekijöitä voivat olla esimerkiksi perhestatus, talouden koko tai taloudellinen tilanne. (Völker, Flap & Lindenberg 2017, 102.) Sosiaalityön professori Kirsi Juhilan mukaan yhteisöiltä vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia toimiakseen. En- sinnäkin yhteisöjen pitäisi olla jäsenilleen pääsääntöisesti voimavara. Jos yhteisöt ovat kovin suljettua, tiukkoihin normeihin sidottuja tai rakenteeltaan hierarkkisia, ne voivat olla jäsenilleen enemmänkin tukahduttavia kuin voimavaroja antavia. (Juhila 2006, 125.)

2.3 Ageing in place – paikan merkitys ikääntyessä

Englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa usein käytetty ageing in place on laaja ja moni- ulotteinen käsite, joka voidaan liittää kansallisiin kehittämisohjelmiin (esim. Ikääntyneiden asu- misen kehittämisohjelma 2013–2017), politiikkaan, hoiva- ja hoitopalveluihin, ympäristön suunnitteluun, kodin merkitykseen ja lukemattomiin muihin osa-alueisiin. Ageing in place, eli vapaasti kääntäen paikoillaan ikääntyminen, tarkoittaa henkilön mahdollisuutta ikääntyä pai- koillaan itselle tutussa ympäristössä. Tässä tutkielmassa käytän sekä käsitteitä paikoillaan ikääntyminen, että englanninkielistä muotoa ageing in place. Käsitettä on tutkittu myös kan- sainvälisesti, mutta tässä tutkielmassa kontekstina on suomalainen yhteiskunta. Kärkevästi tii- vistettynä kyse on siitä, kuka hoivaa antaa ja missä, sekä tietysti tärkeimpänä, kenen kustan- nuksella. Käytännössä siis, voidaanko ikääntyneen kotona asumista tukea kunnan palveluiden, yksityisen palveluntuottajien tarjoamin palveluin tai informaalin läheisten antaman hoivan avulla.

Yksi paikoillaan ikääntymisen hyötyjä on asuinpaikan ja asuinympäristön tuttuus. Jos henkilö on asunut samassa asunnossa pitkään, hän tuntee sekä asunnon että sitä ympäröivän alueen.

Tällöin on myös mahdollista, että asukas kuuluu osaksi jotakin yhteisöä, esimerkiksi naapurus- toa. (Phillips, Ajrouch & Hillcoat-Nallétamby 2010, 19.) Ageing in place -ajattelu on tällä het- kellä tyypillisintä teollistuneissa maissa, joissa on jossain määrin mahdollista vaikuttaa asumis- järjestelyihin. Käsite heijastaa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua ja rajanvetoa. Kun ikääntyneiden suhteellinen osuus väestössä nousee, on alettava miettimään ratkaisuja sekä ny- kyhetkeä, että tulevaa ajatellen. Paikoillaan vanhenemista voidaan periaatteessa pitää niin yk- silön kuin yhteiskunnan yhteisenä tavoitteena. Paikoillaan vanheneminen ei tietenkään sovi kai- kille, tai ole kaikkia koskettava ideaali. Esimerkiksi asunnottomat ja he, jotka eivät ole ikinä muodostaneet tunnesidettä asuinpaikkaansa, eivät oletettavasti erityisesti kaipaa paikoillaan vanhenemista. (Phillips, Ajrouch & Hillcoat-Nallétamby 2010, 19.)

Kotona mahdollisimman pitkään asumisesta on tullut osin synonyymi hyvinvoinnille, elämän- laadulle, itsenäisyydelle ja autonomialle. Koti sisältää muistoja, niin omia kuin jaettuja. (Phil- lips, Ajrouch & Hillcoat-Nallétamby 2010, 17.) Koti ei ole mikään neutraali säilytyspaikka, sillä usein koti sisältää muistojen lisäksi paljon erilaisia merkityksiä ja historiaa (Wiles 2005, 83, ref. Wiles 2003a). Historiallisesti on melko uutta, että ikääntymistä määritetään näin vah- vasti paikan kautta. Hyvän ikääntymisen katsotaan tapahtuvan paikoillaan. Läheiset tulkitaan

velvollisiksi takaamaan, että paikoillaan vanhenemisen ideaali voidaan toteuttaa. (Vilkko 2010, 219.) Nykyhetkeä ajatellen tulee kuitenkin huomioida, että perhesuhteet ovat muuttuneet enti- sestä. Perheenjäsenet eivät välttämättä enää asu lähellä toisiaan ja myös naiset osallistuvat ny- kyään tasavertaisesti työelämään, jolloin jäljelle jää vähemmän henkilöitä, jotka olisivat ai- kansa puolesta vapaita hoitamaan ikääntynyttä perheenjäsentä (Wiles 2005, 80). Etenkin epä- virallinen hoivatyö on usein sukupuolittunut naisten tehtäväksi (esim. Kuronen 2015; Anttonen, Valokivi & Zechner 2009).

Ageing in place ei sovellu kaikille, kuten Means (2007) toteaa. Kotona asuminen ei välttämättä ole paras asumisen muoto esimerkiksi muistisairaille, joiden elämänlaatua voisi parantaa jokin tuetumpi asumisen muoto. Siksi paikoillaan vanhenemisen tulisi olla vain vaihtoehto muiden joukossa, ei ainoa vaihtoehto. (Phillips, Ajrouch & Hillcoat-Nallétamby 2010, 19.) Jos paikoil- laan vanhenemisesta tulee normi, joka ei sisällä todellisia vaihtoehtoja, voi vaade tuntua ikään- tyneestä pakottavalta (Vilkko 2010, 232). Pahimmillaan kotona asumisen edistäminen voi lisätä yksinäisyyden kokemuksia, etenkin jos ikääntynyt ei pääse esimerkiksi fyysisen esteen vuoksi liikkumaan omatoimisesti kodin ulkopuolella (Särkelä-Kukko & Rönkä 2015, 306). On tärkeää huomata myös se, että julkista keskustelua ei käytäisi liian ulkopuolelta käsin unohtaen täysin yksittäisen ihmisen, jonka tulisi olla kaiken keskiössä tunteineen, kokemuksineen, huolineen ja toiveineen.

Jotta ageing in place voi käytännössä onnistua, tarvitaan asteittaisesti lisääntyvää apua samaan osoitteeseen. Tämä voi olla hankalaa rahoituksen puutteen tai muiden hallinnollisten rajoitusten vuoksi. Jos konseptin halutaan toimivan, tarvitaan joustavia ja tarveperustaisia käytänteitä, jotka mukautuvat ikääntyvän muuttuvaan elämäntilanteeseen. (Nair 2005, 116.) Ikää enemmän sopiviin asumisratkaisuihin vaikuttavat yksilölliset tarpeet ja elämäntilanne. Olennaista on en- nakoida esimerkiksi asunnon muutostöillä niin, että turvallinen asuminen on mahdollista jat- kossakin. Kun asumisolosuhteet ovat kunnossa ja asukkaan olo turvallinen, ei ulkopuolisia pal- veluitakaan tällöin tarvita mahdollisesti niin paljoa. Vähemmän tarvittavia palveluita - vähem- män kuluja esimerkiksi kunnalle. Jos koteihin suhtaudutaan vain vanhojen ihmisten säilytys- paikkoina, ja ikääntyneisiin homogeenisenä ryhmänä, on todennäköistä, että yksilölliset tuen tarpeet jäävät huomioimatta. (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 37; Wiles ym. 2011, 358.) Hoivapolitiikkaan liittyviä linjauksia tehdään edelleen paljon uusliberalismin näkökulmasta, jonka mallin mukainen ihannekansalai- nen on itsenäinen, toimintakykyinen, vastuullinen ja vaivaton (Hoppania ym. 2016, 28–29).

Eräs esimerkki palveluista, jotka voivat tukea paikoillaan ikääntymistä on toteutettu Israelissa.

Supportive Community -ohjelma ja toimintamalli on esimerkki julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyöstä. Toiminnan tavoitteena oli tukea ikääntyneiden itsenäistä kotona asumista. Kehi- tetty ohjelma kattoi noin 20 000 ikääntynyttä, jotka asuivat 120 eri naapurustossa. Ohjelmaan kuuluivat lääkäripalvelut, turvapuhelin, sosiaalisia aktiviteettejä ja naapurustotuki. Naapurus- totukena toimivalla henkilöllä oli vastuullaan 200 henkilöä. ”Tukihenkilön” tehtävänä oli pitää yhteyttä asukkaisiinsa joko puhelimitse tai paikan päällä käymällä. Tavoitteena oli varmistaa, että jokaisella ohjelmaan valitulla asukkaalla olisi joku, joka huolehtii heistä ja heidän hyvin- voinnistaan. Naapuritukena toimivan henkilön oli mahdollista auttaa arjen askareissa. Toimin- tamallin mukaisena ajatuksena oli, että naapuritukihenkilö olisi ensimmäinen kontakti, silloin kun avun tarpeita ilmenee. (Räsänen, Jolanki & Teittinen 2017, 21; ref. Berg-Warman &

Brodsky 2006.)

Osittain samankaltaisella idealla Itä-Suomen yliopisto ilmoitti toukokuussa 2021 etsivänsä yh- dessä 10 eurooppalaisen yliopistoallianssin (Young Universities for the future of Europe) kanssa opiskelijoita yhteisöllisen asumisen kokeiluun Kuopiossa. Kaupungin vuokra-asuntoi- hin etsitään syyslukukauden mittaiseksi ajaksi asumaan sekä opiskelijoita, että ikääntyneitä.

Opiskelijoille luvataan vuokranalennuksia sekä ilmainen bussikortti kokeilun ajaksi. Yhteisöl- lisinä tekoina opiskelijoiden odotetaan järjestävän 2–4 kertaa kuukaudessa tilaisuuksia ikään- tyville kanssa-asujilleen. Lisäksi opiskelijoiden tehtävänä on avustaa ikääntyneitä esimerkiksi kauppakäynneissä ja toimia neuvonantajina ongelmatilanteissa. (Itä-Suomen yliopisto 2021.) Tällainen naapuriapu ei tietenkään ole vain pyyteetöntä, koska opiskelijoita houkutellaan mu- kaan taloudellisin eduin, ja vastineeksi heiltä odotetaan tiettyjä toimia. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, millaisia tuloksia kokeilusta lopulta saadaan.

Brandtstadter ja Renner (1990) havaitsivat, että ikääntyneet mieluummin mukautuivat elämässä ja ympäristössä tapahtuviin muutoksiin aktiivisen reagoinnin sijaan. On helpompaa elää tutussa ja samankaltaisessa ympäristössä kuin aiemminkin. Lawtonin (1990) mukaan tuttuus on mer- kittävässä osassa ikääntyneiden arjessa ja ympäristössä. Tuttuus alleviivaa niitä syitä, miksi suurin osa ikääntyneistä haluaa asua omissa kodeissaan muuttamisen sijaan. Tuttuus auttaa yl- läpitämään itsetuntoa. (Findlay & McLaughlin 2005, 126, ref. Brandtstadter & Renner 1990;

Lawton 1990.) Kotona asuttua aikaa on mahdollista pidentää esimerkiksi kotihoidon tarjoamin palveluin. Käytännössä kotihoidon palveluita täydentävät omaiset. Asumisen kestolla on

osoitettu olevan positiivisia vaikutuksia ikääntyvien selviytymiseen ja mielialaan, siinä missä asunnon vaihto voi vaikuttaa kokonaisterveyteen heikentävästi. Pysyvyys ja ennustettavuus ovat asumisen positiivisia piirteitä. (Välikangas 2006, 13.) Vaikka kotona asuva ikääntynyt saisi apua useammasta eri lähteestä, hän voi silti kokea olevansa vastuussa elämästään ja valin- noistaan (Nair 2005, 110).

Kuten edellä on todettu, ageing in place liittyy vahvasti kokemuksiin ja tunteisiin kodista ja asumisesta. Keskustelun ytimessä on myös puhe hoivasta ja hoidosta, etenkin hoivavastuun jakautumisesta yhteiskunnan ja yksilön välille. Aihetta on helppo käsitellä taloudellisesta nä- kökulmasta, sillä hoiva maksaa. Yhteiskunnassa tuotetulla puheella luomme aikaan mielikuvia.

Politiikalla ja poliittisella puheella on tässä yhteydessä merkittävä rooli. Esimerkiksi erityisesti kodin merkityksiä tutkinut Anni Vilkko (2010, 218) nostaa esille ajatuksen paikoillaan vanhe- nemisen politiikasta: kenen pyrkimys lopulta on, että kotona asumista halutaan edistää näin vahvasti? Yhteiskunnallisessa keskustelussa voidaan luoda diskurssia, jonka keskiössä on hert- tainen, itsenäisesti tai pienellä avulla kotona asuva ikääntynyt henkilö. Todellisuus voi olla kui- tenkin aivan muuta, jolloin ikääntynyt ei pääse asumaan esimerkiksi hoitolaitokseen omista ja läheisten toiveista huolimatta. Miten saavutettaisiin tasapaino näiden kahden ääripään välillä?

On hankala sanoa, vastaako ageing in place -ajattelu enemmän yksilön vai yhteiskunnan tar- peisiin. Yhteiskunta yrittää pitää ikääntyneet kotona mahdollisimman pitkään muun muassa kotihoidon ja omaishoidon turvin, sillä ne ovat laitoshoitoa edullisempia ratkaisuja. Toisaalta suurin osa ikääntyneistä asuu ja haluaa asua kotona. Toive ei siis ole yksin yhteiskunnan kirs- tunvartijoiden. Vuonna 2018 yli 91 % 75 vuotta täyttäneistä asui kotona. (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 37.) Kuntien vastuulla on laatia suunnitelma tarvittavista toimenpiteistä ikääntyvän väestön itsenäisen suoriutumisen tu- kemiseksi, sekä iäkkäiden henkilöiden tarvitsemien palvelujen ja omaishoidon järjestämiseksi ja kehittämiseksi. Suunnittelussa on painotettava kotona asumista ja toimenpiteitä, jotka edis- tävät kuntoutumista. (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden so- siaali- ja terveyspalveluista 980/2012.)

Asumisessa on myös maantieteellinen ulottuvuus, jolla tässä tapauksessa tarkoitetaan sitä, että Suomi on varsin harvaan asuttu maa. Paikoillaan asumista tukevissa ratkaisuissa ja linjauksissa tulisi ottaa huomioon, niin kaupungin kerrostaloissa elävät, kuin maaseudulla omakotitaloissa asuvat. Asuinpaikan sijainnilla voi olla merkitystä palveluiden saavutettavuuteen. Selvitysten

mukaan suurin osa ikääntyneistä haluaa tulevaisuudessa asua lähellä palveluita kerrostalossa.

Asumiselta toivotaan vaivattomuutta, esteettömyyttä, seuraa ja yhteisöllisyyttä (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 38). Hyvässä naa- purustossa on helppo liikkua, siellä tuntee olonsa turvalliseksi ja osaksi yhteisöä, sekä yleisim- mät palvelut ovat saatavilla lähistöllä (Bowling 2005, 165). Ageing in place on paljon myös tulevaisuuden suunnittelua, jolloin on tärkeää miettiä asuvatko ikääntyneet jatkossa lähinnä kaupunkialueilla lähellä palveluita, vai maaseudulla matkan päässä? Asuvatko perhe ja läheiset lähellä vai kaukana, kuinka saavutettavia julkinen liikenne ja erilaiset päiväkeskukset ovat?

(McCracken & Phillips 2005, 47; Wiles 2005, 86; ref. Milligan 2000.)

Paikoillaan ikääntyminen ei tapahdu ja mahdollistu yksinomaan asuinpaikan seinien sisäpuo- lella. Mahdollisuus liikkua ulkona helposti ja turvallisesti ylläpitää fyysistä kuntoa ja henkistä hyvinvointia. Ikääntyvän väestön tarpeet huomioivassa kunnassa kiinnitetään asumistarpeiden lisäksi huomiota esteettömiin ja turvallisiin asuinympäristöihin. Turvallinen ympäristö ei koostu vain rakennuksista ja niitä ympäröivistä alueista. Fyysisesti turvallinen asunto tai asuin- ympäristö ei riitä yksinomaan luomaan turvan tunnetta. Lisäksi tarvitaan ihmisten välistä kans- sakäymistä ja laajemmalti asuinympäristöön liittyviä sosiaalisia suhteita. Riittävät ja kohtuu- hintaiset liikennepalvelut mahdollistavat asioinnin ja pääsyn palveluihin. (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023, 39; Lammi & Timonen 2008, 137.) Puutteellinen julkinen liikenne voi jopa haitata paikoillaan ikääntymistä, jos palve- lut eivät muuten ole lähellä (Phillips, Ajrouch & Hillcoat-Nallétamby 2010, 19). Yksilön näkö- kulmasta katsottuna korostuu hyvinvoinnin kokemus, kokemus itsenäisestä aktiivisuudesta ja merkityksellisistä osallistumisten mahdollisuuksista. Kun ihminen on pääosin terve, hänellä on mahdollisuus elää itseä tyydyttävää elämää. (Bartlett & Peel 2005, 101.)

Edellä olen käsitellyt ageing in place -käsitettä vahvasti paikoillaan ikääntymisen näkökul- masta. Aihetta voi lähestyä myös paikan merkityksen tunnistamisen näkökulmasta. Sillä, missä ikääntynyt tai ikääntyvä henkilö asuu, ei pitäisi olla suurta merkitystä. Asuinalueita ja naapu- rustoja tulisi aina rakentaa lähtökohdiltaan sellaisiksi, että asukkailla on mahdollisuus säilyttää itsenäisyys, heillä on mahdollisuus vaihtoehtoihin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen, sekä yksi- tyisyyteen ja turvallisuuteen. (Lawton 1977, 277; ref. Wiles ym. 2012.) Kun tietyllä alueella asuu pitkään, on helppo muodostaa asuinalueeseen liittyviä tapoja toistojen kautta. Tavat ja tottumukset voivat luoda ajallista syvyyttä paikan kokemukseen liittyen. Kun asuinpaikkaan tai naapurustoon liittyy tapoja ja tottumuksia, näihin on helppo liittää mukaan myös tunteita. Kun

kokemuksia ja tunteita kertyy tiettyjä paikkoja ja alueita kohtaan, lopputuloksena on kokemus paikassa olemisesta (being in place). (Rowles & Bernard 2013, 10.)

Ympäristögerontologi Graham D. Rowlesin näkemys klassikkoteoksessaan on, että ikäänty- neistä tulee lopulta ”prisoners of space”, eli tilansa vankeja. Rowles ymmärtää, että osa väes- töstä ikääntyy hyväkuntoisina ja hyvillä voimavaroilla varustettuina. Todellisuudessa voi olla kuitenkin niin, että iän myötä fyysinen toimintakyky laskee, taloudellinen tilanne huononee ja sosiaalinen tilanne muuttuu. Sosiaalisen tilanteen muutoksia voivat olla esimerkiksi läheisen tai puolison kuolema, tai yksinkertaisesti tapa, jolla ihmiset suhtautuvat sinuun eri tavalla siinä vaiheessa, kun et ole enää nuori ja elämäsi voimissa.

Toimintakyvyn lasku ja heikentynyt taloudellinen sekä sosiaalinen tilanne voivat Rowlesin mu- kaan johtaa fyysiseen, sosiaaliseen ja psykologiseen vetäytymiseen. Vetäytyminen voi rajoittaa vahvasti henkilön elintilaa ja -ympäristöä sitä pienentäen. (Rowles 1978, 22.) Tällöin voidaan kysyä, onko paikoillaan ikääntymisessä kyse yksilön henkilökohtaisesta valinnasta, vai kutis- taako riittämätön tuki ihmisen jäämään paikoilleen pieneen, rajattuun elintilaan? Elintila voi- daan tässä tapauksessa ymmärtää niin fyysisenä, henkisenä, kuin psykologisena tilana.

3 TUTKIELMAN TOTEUTUS

3.1 Aineiston keruu

Tässä alaluvussa kuvaan tutkielmani aineistoa ja sen keruuta. Tutkielmani nojaa lähinnä feno- menologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen, jonka erityispiirteenä on se, että siinä ihmi- nen on tutkimuksen kohteena ja tutkijana. Tutkimuksen kohteena on elämismaailma ja koke- muksellisuus. Keskeisiä tutkimuskäsitteitä ovat kokemus, merkitys ja yhteisöllisyys (Tuomi &

Sarajärvi 2018; ref. Varto 1992). Olen toteuttanut tutkielmani laadullisena tutkimuksena, koska sen avulla on mahdollista keskittyä merkityksiin, joita tutkittavilla ilmiöillä on omissa asiayh- teyksissään (Kakkuri-Knuutila & Heinlahti 2015, 12).

Olen kiinnostunut tutkimaan arkipäiväisiä asioita. En osaa tarkalleen sanoa, miksi juuri arki ja siihen liittyvät aihepiirit viehättävät minua erityisesti. Osa viehätyksestä liittynee ajatukseen, jonka mukaan minun on mahdollista tehdä näkymätöntä näkyväksi. Kohderyhmänä niin tutki- muksen saralla kuin asiakastyössäkin ikääntyneet ovat henkilökohtainen mieltymykseni. Miksi sitten pidän arjesta, sen kokemuksista ja kohderyhmänä ikääntyneistä? Kysymykseen on han- kala antaa yksiselitteistä vastausta. Miksi mikään tutkimusaihe tai tutkittavien joukko ikinä he- rättää kiinnostusta missään tutkijassa? Kandidaatin tutkielmani oli otsikoitu ”Geronteknologia kotona asuvan ikääntyneen tukena”. Aihepiiri on siis saman suuntainen, kuin tämän pro gradu -tutkielman.

Tutkielmani alkuvaiheessa en tiennyt tarkalleen mitä haluaisin tutkia. Ainoa selkeä suunta ai- heen valinnalle oli se, että tahtoisin tutkia ikääntyneitä. Olin valmis jatkamaan asumisen tee- moista kandidaatin tutkielmani jälkeen, mutta en aluksi tiennyt miten olisin tutkimukseni to- teuttanut. Kun lopulta kävi ilmi, että minun olisi mahdollista tehdä laadullista tutkimusta luovin menetelmin, päätös aiheen valinnasta oli lopulta helppo vahvistaa. Aiheen laaja ja ylimalkainen valinta ei kuitenkaan riitä. Ensimmäisen aihevalinnan jälkeen aihe pitää rajata vielä tarkemmin.

Tässä vaiheessa hahmottelin myös tutkimuskysymyksiä, joiden pohjalta oli mahdollista lähteä hahmottelemaan esimerkiksi teemahaastattelun runkoa. Ajatusalkion muodostuminen tutki- musaiheeksi ja edelleen tutkimuskysymyksiksi vaati paljon pohdintaa, arviointia ja myös oh- jaajan sekä opiskelukavereiden tukea.

Tutkimusteemaksi valitsin ikääntyneiden naapurisuhteet. Tutkimusteema tällaisenaan on laaja, eikä kerro valitsemastani aiheesta juuri mitään. Teeman valitsemisen jälkeen aiheen rajautu- mista auttoi lähdekirjallisuuden lukeminen. Kun lukee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, on hel- pompi päästä syvemmälle aiheeseen. Tämän vaiheen koen valmistaneen minua sekä teoriaosuu- den kirjoittamiseen ja rajaamiseen, sekä tutkimuskysymysten muodostamiseen. Tutkimuskysy- mykset “miten ja missä naapurisuhteet toteutuvat?” ja “mitä tekijöitä hyväksi koettu naapuri- suhde edellyttää?” ovat muotoutuneet lopulliseen muotoonsa vasta melko myöhäisessä vai- heessa. Lähinnä kyse on ollut tutkimuskysymysten muodon kirkastamisesta. Ajatus tutkimus- teemasta ja -kysymyksistä on ollut taustalla koko ajan, mutta toisinaan tarvitaan aikaa ja ahaa- elämyksiä, että tutkimuskysymykset saa muotoiltua lopulliseen muotoonsa.

Aiheen ja tutkimuskysymysten lisäksi tarvitaan valinta tutkimusmenetelmistä. Tutkielmani olen toteuttanut teemahaastattelun ja kävelyhaastattelun yhteistuloksena. Menetelmävalintojen jälkeen alkaa pohdinta siitä, mistä haastateltavia voisi löytyä. Rekrytoin haastateltavat yhteis- työssä vuokranantajan kanssa. Vuokranantajan kautta minun oli mahdollista päästä jakamaan tutkimuskutsuja kohdeyleisölle, joita olivat 65 vuotta täyttäneet, tai sitä vanhemmat asukkaat.

Tutkimuskutsun ja suostumuslomakkeen muotoiluun meni yllättävän paljon aikaa. Sanavalin- toja ja visuaalista ilmettä täytyi miettiä useampaan otteeseen. Kutsua ja lomaketta luetutettiin useilla eri ihmisillä sen varmistamiseksi, että teksti olisi mahdollisimman monen ihmisen mie- lestä ensilukemalla ymmärrettävää. Ymmärrettävän tekstin tuottaminen on myös osa tutkimuk- senteon eettisyyttä. Omassa tapauksessani en ollut huolissani esimerkiksi siitä, että haastatelta- vani eivät ymmärtäisi suostumuslomakkeen merkitystä tai sisältöä, tai olisivat selkeästi muisti- sairaita. Eettisyydestä kirjoitan tarkemmin alaluvussa 3.4.

Kun tutkimuskutsu ja suostumuslomake (liite 1 ja liite 2) olivat valmiit, tulostin kaavakkeet.

Suljin sekä kutsun, että suostumuslomakkeen Itä-Suomen yliopiston logolla varustettuun kirje- kuoreen. Kirjekuoressa oli päällä tarra “Kutsu tutkimukseen”. Kutsussa pyydettiin ottamaan tutkielman tekijään yhteyttä puhelimitse tai sähköpostilla. Taloyhtiön edustaja päästi minut rap- pukäytäviin, jotta pystyin jakamaan tutkimuskutsuja asuntojen postiluukuista. Taloyhtiön suu- ren asukasmäärän vuoksi kutsuja jaettiin vain 65-vuotiaille, tai sitä vanhemmille asukkaille.

Tiedon ikänsä puolesta kohderyhmään sopivista henkilöistä sain taloyhtiön edustajalta. Sain häneltä listan, jossa oli mainittu, kuinka monta 65-vuotiasta tai sitä vanhempaa henkilöä kussa- kin asunnossa asui, jotta osaisin jakaa kutsuja oikean määrän. Vastaavaa ikään liittyvää

erittelevää tietoa olisin tarvittaessa saanut myös Digi- ja väestöviraston palveluista. Tutkimuk- seen osallistuneista yksi soitti, yksi lähetti sähköpostia ja yhden myöntävän vastauksen sain postitse. Neljäs osallistuja oli saanut kutsun myös kotiinsa, ja rohkaistui lähtemään mukaan pienen houkuttelun jälkeen. Tutkimuksen neljästä osallistujasta miehiä oli yksi ja naisia kolme.

Haastateltavien keski-ikä oli haastattelujen aikaan keväällä 2020 noin 70 vuotta (71,25).

Haastatteluiden kulkua kuvaan lisää alaluvussa 3.3. Haastattelut nauhoitin puhelimen omalla äänitysohjelmalla. Haastattelut purin puhelimelta tietokoneelle ja litteroin. Tein litteroinnin pe- rustasolla, jossa puheeseen merkittiin kaikki sellaisena kuin se oli sanottu, eli myös toistot ja täytesanat. Taukoja tai niiden kestoa ei merkitty erikseen, ellei kyseessä ollut merkittävän pitkä tauko. Litteraatteihin on merkattu, jos haastattelija tai haastateltava nauravat yhdessä tai erik- seen. Lisäksi ylös on kirjoitettu kaikki poikkeavat äänenpainot tai muut yksityiskohdat, joilla voi mahdollisesti olla vaikutusta sanotun tulkitsemiseen.

Analyysivaiheessa olen poistanut tekstistä tarpeetonta toistoa ja turhia täytesanoja, kuten “niin kuin”. Muotoilin puhetta osittain enemmän yleiskielen mukaiseksi niin haastateltavien yksityi- syyden suojaamiseksi, kuin yleisen selkeyden lisäämiseksi. Toisaalta halusin jättää aineistoon jälkiä ainutlaatuisesta murteellisesta puhetavasta. Joitakin puheessa mainittuja asioita olen kir- joitettu auki, koska keskustelun sisällöistä ei välttämättä käy ilmi esimerkiksi jostain tietystä rakennuksesta tai paikasta puhuminen. Evans ja Jones (2011) käyttivät kävelyhaastattelun yh- teydessä tämän vuoksi myös GPS-paikannusta. Tutkielmassani harkitsin paikannuksen käyttöä ja kartan piirtämistä, mutta arvioni mukaan paikannustiedot eivät olisi tuoneet tällä kertaa sel- laista lisäarvoa, jonka vuoksi olisi ollut oleellista ottaa yksi lisäelementti haastattelutilanteeseen mukaan hallittavaksi.

3.2 Menetelmänä kävely- ja teemahaastattelu

Tässä alaluvussa esittelen niin kävelyhaastattelua, kuin teemahaastattelua laadullisen tutkimuk- sen menetelminä. Kahden menetelmän yhtäaikaista käyttöä aineiston keruussa voidaan kutsua monimetodiseksi lähestymistavaksi. Monimetodinen lähestymistapa on yksi keino, jolla voi- daan mahdollisesti vähentää perusteetonta varmuutta (reduction of inappropriate certainty;

Robson 1995, 20). Yhtä menetelmää käyttämällä tutkija voi päätyä käsitykseen, että on löytänyt

”oikean” vastauksen. Kahden menetelmän yhtäaikaisella hyödyntämisellä syntyy

todennäköisesti erilaisia vastauksia verrattuna yhden menetelmän käyttöön. Näin menetellen on mahdollista vähentää tai poistaa näennäistä varmuutta. (Hirsjärvi & Hurme 2015, 38.) Mo- nimetodisuus ei itsestään ole portti autuuteen ja ”oikeisiin” vastauksiin, mutta sen avulla on mahdollista tuottaa eri tavalla rikasta aineistoa yhden metodin käyttöön verrattuna.

Kävelyhaastattelu on laadullisen tutkimuksen muoto, jossa tutkija ja tutkittava kulkevat yhdessä valitussa ympäristössä. Kävelyhaastattelu on yksi liikkuvien menetelmien muoto, ja sillä on vahvoja kytköksiä etnografiaan. Etnografiaa voidaan pitää tutkimusmenetelmänä, mutta use- ammin etnografia tulkitaan kokonaiseksi tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, joka perustuu osallistuvaan havainnointiin (Huttunen & Homanen 2017). Kansainvälisessä tutkimuksessa kä- velyhaastattelua lähin käsite on go-along (mm. Kusenbach 2003; Carpiano 2009). Suora kään- nös tarkoittaa siis mukana kulkemista, mikä oikeastaan kertoo paljon menetelmän luonteesta.

Kävelyhaastattelu on sosiaalitieteissä vielä melko vähäisesti käytetty tutkimusmenetelmä. Se yhdistää etnografisen tarkkailun ja seurannan perinteiseen haastatteluun. Tavoitteena on päästä tutkimaan asioita ja yksityiskohtia, jotka ensisilmäyksellä voivat vaikuttaa mitättömiltä tai huo- maamattomilta. Perinteisen haastattelun keinot, kuten pöydän ääressä keskustelu tai haastatte- lijan valmistelemat kysymykset mahdollistavat sen, että haastatteluun on mahdollista tuoda tar- peen mukaan hieman rakennetta ja suunnitelmallisuutta.

Koska kävelyhaastattelu on moniulotteinen tutkimusmenetelmä, sen avulla on mahdollista ta- voittaa useita eri tilanteita yhdellä haastattelukerralla. Kävelyhaastattelussa ei sinänsä ole rajoja sen suhteen, mitä menetelmällä voi tutkia, koska sen huomio on juuri arjen huomaamattomaksi jäävissä toiminnoissa ja ajatuksissa. Kävelyhaastattelun avulla tehtävä tutkimus voi olla aiheel- taan jopa niin arkinen, että tutkittavat eivät pidä aihetta juuri minkään arvoisena. Menetelmää on hyödynnetty sosiaalitieteissä jonkin verran juuri naapuritutkimuksessa. Kävelyhaastattelu mahdollistaa myös epämuodollisemman kanssakäymisen tutkijan ja tutkittavan välillä, kun fyy- sinen asetelma ei ole perinteinen pöydän yli -haastattelu. Tyypillisesti tutkija kulkee joko tut- kittavan rinnalla, tai hänen takanaan. Pääasia on, että tutkittava saa olla tilanteessa ainutlaatui- nen asiantuntija. Tämä voi johtaa jopa tutkittavan matkaopasmaiseen käyttäytymiseen, kun hän ymmärtää olevansa tilanteessa esimerkiksi naapurustonsa asiantuntija (Carpiano 2009, 267).

Sosiologi Richard Carpiano (2009) on tutkinut naapurustoa terveyden ja hyvinvoinnin näkö- kulmasta Milwaukeessa Yhdysvalloissa. Hän tutki Milwaukeessa kahta naapurustoa, joista toi- sessa oli yleisesti tiedettyjä taloja tai asuntoja, joista myytiin huumeita. Carpiano halusi selvit- tää, mitä mieltä paikalliset olivat näistä huumetaloista. Hän osallistui paikallisyhdistyksen

kokoukseen, jossa ihmiset keskustelivat mm. näistä huumetaloiksi kutsutuista asuinpaikoista.

Etnografinen havainnointi antoi omat, tutkijan tulkintojen värittämät tulokset, mutta kun Car- piano käveli haastateltavan kanssa naapurustossa, huumetalot eivät herättäneet juurikaan kom- mentteja, tai ne olivat erilaisia kuin mitä hän havainnoi tapaamisessa. Pelkkä havainnointi olisi siis tuottanut erilaisen lopputuloksen. Ei välttämättä huonompaa, mutta erilaisen.

Maantieteilijä James Evans ja erityisesti kaupunkeihin liittyviä aiheita tutkinut Phil Jones (2011) ovat toteuttaneet kokeellisen tutkimuksen kävelyhaastatteluun liittyen. Artikkelissa tut- kitaan mitä vaikutusta kävelyhaastattelulla lopulta on aineiston monipuolisuuden kannalta: an- taako kävelyhaastattelu sellaista lisäarvoa, että sitä on mielekästä käyttää tutkimusmenetel- mänä? Väitteiden mukaan kävelyhaastattelu tuottaa rikkaampaa aineistoa, koska haastateltavat keskittyvät enemmän ympäristöön ja vähemmän siihen, että antaisivat “oikeita” vastauksia. Osa osallistujista haastateltiin perinteisellä istumahaastattelulla, osa kävelyhaastattelulla ja perintei- sellä istumahaastattelulla ja osa vain kävelyhaastattelulla. Haastattelun aihe kaikissa tapauk- sissa oli haastateltavien lähi- ja asuinympäristö. Artikkelissa tullaan siihen lopputulokseen, että kävelyhaastattelun avulla voi olla mahdollista saada perinteistä haastattelua monipuolisempaa aineistoa.

Kävelyhaastattelu tuo tutkimustilanteeseen konkretiaa. Tutkija ja tutkittava voivat yhdessä tar- kastella metsäpolkua, tai läheistä kahvilaa. Erilaisten kohteiden näkeminen, asioiden tuntemi- nen ja vuorovaikutus ympäristön kanssa yhdessä todennäköisesti nostavat esiin sellaisia tee- moja ja näkökulmia, joita olisi muuten haastava tavoittaa. Olennainen osa kävelyhaastattelua on vuorovaikutus ympäristön kanssa, sekä spatiaalisuus eli tilaan ja paikkaan (Bamberg 2017, 259) liittyvät seikat. Tapahtui kävely sitten rappukäytävässä, kauppakeskuksessa, metsässä tai keskustan kaduilla, ihminen on aina vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja konkreettisesti jalkojensa kautta kiinni maassa.

Hyödyntämällä useita eri menetelmiä yhdessä, voidaan kustakin menetelmästä saada irti sen paras hyöty, samaan aikaan kun niiden puutteita voidaan paikata (Carpiano 2009, 265). Sillä ongelmaton ei kävelyhaastattelukaan menetelmänä ole. Huomioon otettavia asioita ovat ainakin vallitseva sää, haastattelijan ja haastateltavan turvallisuus, tallennusvälineiden toimivuus, sekä mahdolliset analyysiongelmat. Kun haastattelu litteroidaan, puheesta löytyy todennäköisesti useita viittauksia johonkin paikkaan, “tuo talo tuossa” tai “tässä vieressä”. Voi olla, että

litteroitua tekstiä analysoidessaan tutkija ei muista aivan tarkalleen, mihin rakennukseen juuri tässä kohtaa on viitattu. (Carpiano 2009, 269–270.)

Vaikka kävelyhaastattelun ajatellaan alentavan tutkijan ja tutkittavan välistä kynnystä, tutkijan läsnäolo vaikuttaa tutkittavaan ja tutkimustilanteeseen väistämättä. Useimmille meistä ei ole aivan tavallista, että joku kulkee nauhoittimen kanssa perässä kyselemässä omista ajatuksista.

Kävelyhaastattelussa toiminta on usein avointa ja julkisessa tilassa tapahtuvaa. Tällöin myös muut voivat kiinnittää tutkimuksen tekoon huomiota, mikä voi vaikuttaa siihen, mitä ja miten tutkittava kutakin asiaa kommentoi. Ari Jokisen ym. (2010) tekemien havaintojen mukaan eten- kin kävelyhaastattelun loppuvaihe voi tuoda esille sellaista tietoa, jota ei perinteisillä tutkimus- menetelmillä tavoitettaisi. Tämän vuoksi on perusteltua, että kävelyhaastattelun jälkeen tehdään pienimuotoinen perinteinen istumahaastattelu jossain rauhallisemmassa tilassa. Kun tein haas- tatteluita tätä tutkielmaa varten, haastattelutilanne aloitettiin haastateltavan kotoa, ja myös pää- tettiin sinne. Kävelyn aikana tutkittavan mieleen on voinut nousta asioita, joita hän ei ole kui- tenkaan valmis kertomaan esimerkiksi taloyhtiön pihalla ollessaan. Loppuun tehtävä lyhyt pe- rinteinen haastattelu mahdollisti tilanteen purkamisen, sekä mieleen jääneiden asioiden sano- misen poissa muiden katseiden alta.

Kävelyhaastattelun lisäksi toiseksi tutkimusmenetelmäksi valittiin puolistrukturoitu teemahaas- tattelu. Englannin kielessä teemahaastattelusta käytetään yleensä termejä semi-structured inter- view, focused interview tai thematic interview. Teemahaastattelun tavoitteena on kerätä tietoa esimerkiksi ihmisten arkisesta elämästä, tavoittaa kokemuksia siitä, miten ihmiset ajattelevat, ja ovat kanssakäymisissä ympäristönsä sekä kaltaistensa joukossa. Menetelmän avulla on mah- dollista kerätä aineistoa ihmisten subjektiivisista kokemuksista ja asenteista: molemmat aiheita, joita voidaan helposti ylenkatsoa. Menetelmä vaatii tutkijalta itsereflektiota ja kykyä ymmärtää, mikä vaikutus omalla toiminnalla ja läsnäololla on aineistoon. (Nowak & Haynes 2018, 430–

431; ref. Peräkylä 2005, 869.)

Tulkinnasta riippuen teemahaastattelua voidaan pitää avoimena, tai melko tarkkaan suunnitel- tuna haastattelun muotona (Tuomi & Sarajärvi 2018; Hyvärinen 2017, 22). Haastatteluja voi- daan tehdä puolistrukturoituina muutenkin, mutta teemahaastattelussa teema-alueet ovat kai- kille haastateltaville samat. Muissa puolistrukturoiduissa haastatteluissa esimerkiksi kysymys- ten muodot voivat olla kaikille tismalleen samat. (Hirsjärvi & Hurme 2015, 48.) Tällöin keski- tytään enemmän ennakkoon suunniteltuun rakenteeseen, kuin siihen että pyritään saamaan

laajoja, kuvailevia vastauksia valittuun teemaan liittyen. Teemahaastattelun avulla voidaan nos- taa keskiöön ihmisten tulkinnat asioista ja asioille annetut merkitykset. Näin toimiessa tulee ottaa huomioon, että merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa. (emt. 48.)

Tutkimuskysymyksiin liittyvien teemojen valinta ja etukäteen harkitut avoimet apukysymykset koin aiheeseen sopiviksi. Avoimet apukysymykset kävin läpi haastattelun aikana suurpiirtei- sesti. Haastattelusta riippuen teemoja saatettiin käsitellä ristiin rastiin eri väleissä, mikä sopii menetelmän luonteeseen, sillä teemahaastattelun on tarkoitus olla enemmänkin keskustelua, kuin kysymys-vastaus -vuoropuhelua (Valli & Aarnos 2018, 38). Tutkimuksen aiheena naapu- rit, naapurisuhteet ja naapurusto ovat arkipäiväisiä teemoja, joten en kokenut luontevaksi tehdä hyvin selkeärajaista haastattelurunkoa tarkan kysymyspatteriston kanssa. Toiseksi tutkimusme- netelmäksi valitsemani kävelyhaastattelu ei olisi sopinut yhteen rajattujen kysymysten kanssa, joten valinta on myös tältä osin perusteltu. Teemahaastattelun runko löytyy liitteestä 3.

Teemahaastattelussa käytetyt avoimet kysymykset ovat oivia avaamaan ja laajentamaan kes- kustelua. Avoimiin kysymyksiin ei voi antaa lyhyitä kyllä tai ei vastauksia, mikä osaltaan hel- pottaa haastattelijan työtä. Avoimet pääkysymykset ja puoliksi suunniteltu rakenne antavat haastattelijalle mahdollisuuden laajentaa keskustelua kuulemansa mukaan: näin toimin minä- kin. Haasteeksi voi muodostua sellainen tilanne, jossa haastateltava on hyvin vähäsanainen.

Aloitin haastattelut lyhyillä selkeillä kysymyksillä, esimerkiksi taustatietoja keräten. Näin ollen pystyin rakentamaan haastattelutilannetta hallitusti kohti laajempia asiakokonaisuuksia. Tällä pyrin mahdollistamaan sen, että haastateltavat ehtivät tottua tilanteeseen ja mahdollinen jänni- tys hieman hälvenisi. Vaikka teemahaastattelussa pyritäänkin laajoihin avoimiin kysymyksiin, ei tarkoituksena ole keskustella ihan mistä tahansa. Kysymykset tulee suunnitella tutkimusteh- tävän mukaisesti ja niillä tulee tavoitella merkityksellisiä vastauksia. (Tuomi & Sarajärvi 2018.)

3.3 Kaisan, Taijan, Akselin ja Reetan kotona

Menetelmäkirjallisuudessa (esim. Hirsjärvi & Hurme 2015 ja Lumme-Sandt 2017) usein oh- jeistetaan huomioimaan tiettyjä erityispiirteitä, silloin kun haastatellaan tai tutkitaan ikäänty- neitä henkilöitä. Annetuissa ohjeissa ei sinällään ole mitään väärää, huonoa tai epätyypillistä.

Myös muiden ikäryhmien, esimerkiksi lasten haastatteluun liittyen voidaan antaa yleisiä ohjeita ja nostaa esille huomioitavia seikkoja. Tutkielmaani liittyen vieroksun hieman näitä annettuja

neuvoja, sillä haastattelemani henkilöt olivat pääosin ”nuoria” vanhoja. Tuntui kaukaa haetulle, että minun tulisi kiinnittää haastattelutilanteessa erityistä huomiota esimerkiksi kuulemiseen tai ymmärtämiseen. Lukemani lähdekirjallisuuden perusteella minulle on syntynyt käsitys, jonka mukaan tämän tyyppiset ohjeet ja huomiot on tarkoitettu ”vanhoille” vanhoille ihmisille. Ikään- tymiseen liittyvien erityispiirteiden huomioiminen on ehdottoman tärkeää, mutta tässä tapauk- sessa ei aivan välttämätöntä haastatteluiden sujumisen turvaamiseksi.

Kirjoitin haastattelujen ympärillä tutkimuspäiväkirjaa, jonne kirjasin tunnelmia ja ajatuksia matkan alusta siihen saakka, että haastattelut oli tehty. Onneksi ehdin tehdä haastattelut juuri ennen kuin Covid-19 tartunnat ehtivät enemmälti levitä Suomessa. Joskin täytyy todeta, että olin ehtinyt sopia jo viidennen haastattelun tehtäväksi, kunnes haastattelua edeltävän iltana Suomen hallitus linjasi, että yli 70-vuotiaiden tapaamista tulisi välttää. Otin yhteyttä haastatel- tavaan, mitä ajatuksia tämä hänessä herättää. Hän olisi ollut valmis vastaanottamaan minut, mutta vastuullisuuden, eettisyyden ja turvallisuuden vuoksi peruin haastattelun. Tutkimuspäi- väkirjan perusteella olen jännittänyt kovasti, meneekö kaikki hyvin, kuten seuraava katkelma osoittaa: “Mulla on kyllä hirveesti kysymyksiä, “pelkoja” ja huolia etukäteen. Entä jos, entä jos, entä jos. No mitäs sitten? Aineistosta tulee sellainen, kun tulee. Sit sitä tulkitaan niistä lähtökohdista käsin.” Kaikki meni lopulta niin hyvin kuin oli mahdollista ja sain paljon arvo- kasta kokemusta haastatteluiden tekemisestä.

Kun lopulta pääsin Kaisan, Taijan, Akselin ja Reetan kotiin, enimmät huolet hälvenivät pois.

Omalta osaltani koin tilanteen mutkattomaksi. Koen sen osoittavan myös luottamusta, että mi- nut päästettiin sisälle niinkin yksityiseen tilaan kuin kotiin. Haastateltavien suhtautuminen mi- nuun vaihteli hieman, mutta ei merkittävästi. Tulkintani mukaan minuun suhtauduttiin ensisi- jaisesti nuorena ja toissijaisesti haastattelijana. Jälkikäteen ajatellen, minun olisi pitänyt ehkä esitellä itseäni enemmän ennen haastattelun alkua. Se olisi voinut luoda tilanteesta tasavertai- semman oloisen, kun kummatkin osapuolet antavat jotain itsestään. Esittelyn puute lienee syynä sille, miksi useampi haastateltava kysyi jossain vaiheessa, mitä opiskelen tai missä asun. Kuten tutkijat ovat tuoneet esiin, haastattelu on kokonaisvaltainen vuorovaikutustilanne, johon vai- kuttavat myös ruumiilliset seikat kuten pukeutuminen ja siihen liitetyt merkitykset (Koivunen

& Ylöstalo 2017, 240). Tämän vuoksi valitsin pukeutua siistin neutraaliin yhdistelmään farkut ja villapaita. Vältin hajusteiden käyttöä mahdolliset herkkyydet huomioidakseni ja pukeuduin hillittyihin koruihin.

Taija oli ensimmäinen haastateltavani. Taija asui yksin, mutta hänellä on lapsia ja lapsenlapsia, joiden kanssa pitää tarpeen mukaan yhteyttä. Taija oli hyvin puhelias. Hänen kanssaan haastat- teluun varattu aika sujui nopeasti, ja juttua olisi varmasti riittänyt pidemmäksikin aikaa. Minun oli yritettävä tehdä linjanvetoa sen suhteen, olisiko hyödyllistä jäädä selkeästi pidemmäksi ai- kaa, vaikka haastattelun teemat olivat jo periaatteessa läpikäytyjä. Olisinko Taija kertonut vielä jotain uutta ja merkittävää, jos olisin jäänyt entistä pidemmäksi aikaa? Taija vaikutti tuntevan paljon talon väkeä ja puhui paljon molemminpuolisesta naapuriavusta ja yhteydenpidosta. Taija kierrätti minua ystävällisesti myös taloyhtiön yleisissä tiloissa, ja kertoi avoimesti mitkä asiat niissä toimivat ja mitkä eivät.

Taijan jälkeen haastattelin Akselin. Myös Akseli asui yksin. Hän esitteli minulle asuntoaan mielellään. Akseli ei mieltänyt asuntoaan kodiksi, hän puhui asuvansa kämpässä. Akselin kyky liikkua turvallisesti ulkona talviaikaan oli ehkä hieman laskenut, joten Akselin omasta ehdo- tuksesta emme lopulta toteuttaneet kävelyhaastattelun osuutta. Haastattelukutsussa oli mai- ninta, että ulkona pitäisi pystyä liikkumaan itsenäisesti. Kyllä Akseli pystyikin, mutta ei liikku- nut talvisin ulos kuin pääasiassa asiointia varten. Akseli oli jäänyt leskeksi jokin aika sitten, ja puhui edesmenneestä puolisostaan lämmöllä. Akselin puheesta kuvautui maisema, jossa päivät olivat pitkiä ja ajankulu hidastunut. Viikossa oli muutamia säännöllisesti toistuvia kohokohtia, kuten saunavuoro. Yksinäiseltä Akseli ei kuitenkaan tulkintani mukaan vaikuttanut. Jokin Ak- selin kohtaamisessa kosketti minua erityisen syvältä ja haastattelun jälkeen huomasin herkisty- neeni erityisesti.

Reetta asui yhdessä lemmikkinsä kanssa. Reetan puheesta kävi ajan mittaan ilmi läheiset ja välittävät suhteet läheisiin. Reetta oli hyvin rauhallinen, pohdiskeleva ja analyyttinen vastauk- sissaan. Syntyi vaikutelma, että Reetta on monessa mukana, mutta ei halunnut korostaa tätä puolta itsestään erityisesti. Hän puhui kauniisti paikasta, jossa asui. Haastattelun aikana kävi ilmi, että Reetta oli jo lapsena muodostanut asuinpaikasta sellaisia mielikuvia ja käsityksiä, joiden perusteella hän haluaisi asua juuri tässä paikassa vanhempana. Nyt lapsen haaveesta oli tullut totta. Reetta oli miellyttävän lempeä ihminen, ja oli ilo, että myös hän halusi lähteä tutki- mukseen mukaan.

Reetan lisäksi Kaisa asui yhdessä lemmikkinsä kanssa. Kaisan päiviin lemmikki toi paljon iloa ja lämpöä. Kaisa oli ihastuttavan energinen ihminen, jolla oli kyky esittää asiat suoraan ilman että sanat olivat loukkaavia. Kaisa oli ilmiselvän aktiivinen ja osallistui monenlaisiin asioihin,

mutta kuitenkin omilla ehdoillaan. Hän oli hyvin avulias ja aikaansaava ihminen, joka vaikutti nauttivan aktiivisesta elämäntyylistä. Kuten kaikki haastateltavat, myös Kaisa otti minut ko- tiinsa vastaan lämpimästi ja avoimesti. Tutkimuspäiväkirjaan olen kirjannut, että kaikista haas- tateltavista Kaisa taiteili selkeimmin yksityisen ja julkilausutun rajalla. Kaisa kysyi muutamaan otteeseen haastattelun aikana, oliko minulla vielä jotain kysymyksiä, eikä välttämättä kertonut elämänsä yksityiskohdista niin avoimesti kuin muut haastateltavat.

Haastattelijana en tietenkään voinut tosiasiassa tietää, kuinka paljon tai vähän itse kukin lopulta elämästään kertoi. Eikä tarkoitus ollutkaan käydä jokaista yksityiskohtaa henkilökohtaisesta elämästä läpi. Jokainen saa kertoa omasta elämästään ja näkemyksistään juuri niin paljon tai vähän kuin haluaa, ja näin asian tulee ollakin. Haastattelun päätyttyä Kaisa yllätti minut halauk- sella, jota en osannut odottaa, mutta johon toki vastasin takaisin. Tällaiseen kanssakäymiseen olin jonkin verran etukäteen miettinyt tapoja reagoida, mutta mielestäni olisi ollut töykeää olla vastaamatta tällaiseen eleeseen. Päiväkirjaani kirjasin: “ehkä nämä ovat niitä hetkiä, jotka ma- daltavat tutkijan ja tutkittavan välisiä raja-aitoja”.

Kun kerran kylässä oltiin, kaksi neljästä tarjosi minulle kahvia tai teetä. Akseli oli varannut jopa pullat varta vasten käyntiäni varten. En odottanut, että minulle tarjottaisiin muuta kuin aikaa ja ajatuksia tutkimusaiheeseen liittyen. Erityisesti vanhoja ihmisiä haastatelleen Lumme- Sandtin (2017, 307) mukaan kahvit juodaan usein haastattelun puolivälissä. Tässä tapauksessa kävelyhaastattelun osio rikkoi hieman kohtaamisen rakennetta, joten tehdyissä haastatteluissa kahvit juotiin ennen ulos lähtöä. Kahvihetki tarjoaa tilaa hiljaisuudelle ja puuhastelulle, niin että keskustelun ei tarvitse olla täysin asiapitoista koko ajan. Se vaikuttaa vuorovaikutukseen myös tilallisesti, kun tiivis vastakkain istuminen voidaan hetkeksi lopettaa ja siirtyä enemmän vapaaseen seurusteluun kahvin valmistuksen ajaksi. Kahvihetket rentouttivat haastattelutilan- teita hetkellisesti, mutta koen että haastattelut sujuivat oikein hyvin myös ilman kahvin juontia.

3.4 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi

Tässä alaluvussa kuvaan aineistolähtöistä sisällönanalyysia yhtenä laadullisen analyysin kei- nona, sekä sen toteutusta tutkielmassa. Aineistolähtöinen sisällönanalyysi on melko väljä tapa lähestyä aineistoa. Koska aineistoa ei verrata esimerkiksi mihinkään teoriaan, suuntia tulkin- nalle on useita. Tämä lienee yksi analyysitavan heikkouksista ja haasteista, etenkin kun kyse

on kirjoittajan kaltaisesta tottumattomasta analyysin tekijästä. Tiivistäen, aineistolähtöinen ana- lyysi pyrkii luomaan tutkimusaineistosta teoreettisen kokonaisuuden. On tärkeää huomioida, että analyysiyksiköt eivät ole etukäteen sovittuja tai harkittuja. Voidaan ajatella, että puhtaim- massa muodossaan aineistolähtöiseen analyysiin ei vaikuttaisi lainkaan aiempi tieto, kokemus tai teoriat. Käytännössä tämä lienee mahdotonta, sillä jokaiselle analyysia tekevälle on väistä- mättä kertynyt tietoa kaikenlaisista asioista. Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että aineistolähtöi- nen analyysi ei ole täysin ennakkotiedoista, ennakko-oletuksista ja teoriasta vapaata, sillä myös tutkimukseen valitut teoreettiset näkökulmat ohjaavat luonnollisesti tutkijan katseen suuntaa.

(Tuomi & Sarajärvi 2009, 95.)

Koska aineistolähtöinen analyysi mahdollistaa useita eri tapoja lähestyä aineistoa, ei analyysia ole suotavaa typistää lyhyisiin toteamuksiin, kuten “aineistosta nousivat teemat x ja y”. Aineis- tosta ei nouse esille mitään mitä sieltä ei erikseen nosteta. Käytännössä tällainen lausahdus voi tarkoittaa sitä, että tutkija löytää teemoja ymmärryksensä avulla. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 100.) Suomalainen kasvatus- ja yhteiskuntatieteilijä Jari Eskola on samaa mieltä, ja huomauttaa että: ”ei ole omassa mitään juhannustaikoja tai muita riittejä, joilla aineistosta saa työstettyä kelvollisen analyysin”. Toisin sanoen, vastaukset esitettyihin kysymyksiin eivät ilmaannu ilman työtä tyhjästä, vaan tutkijan on aktiivisesti työstettävä aineistosta analyysinsa ja tulkintansa.

(Eskola 2018, 180.)

Aineistolähtöinen analyysi voi olla hyvä menetelmä silloin, kun tarvitaan perustietoa jonkin määrätyn ilmiön olemassaolosta. Toisin sanoen menetelmää on kannattavaa hyödyntää esimer- kiksi silloin, kun kaivataan tietoa vähemmän tutkitusta aiheesta. Tavoiteltavaa olisi, että tutkija yllättyisi tai oppisi jotain uutta tutkimuksen kuluessa. Tämä vaatii omien ennakko-oletusten tiedostamista. (Eskola & Suoranta 1998.) Oman tutkielmani näkökulmasta voin rehellisesti to- deta, että minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-oletuksia sen suhteen, millaisia asioita haastateltavat tulisivat nostamaan esille ja mitkä lopulta tulevat olemaan niitä teemoja, joita nostan tuloslukuun. Naapuritutkimuksen ala on minulle uutta, vaikka olenkin kandidaa- tintutkielmassa perehtynyt ikääntyneiden asumiseen, joskin geronteknologian näkökulmasta.

Yhdysvaltalaista filosofia Abraham Kaplania (1964) mukaillen voidaan ajatella, että tavoit- teena ei ole hypoteesien todistaminen, vaan niiden keksiminen. Aineistojen avulla voidaan löy- tää uusia näkökulmia, eikä vain todentaa aiemmastaan epäiltyä. (Eskola & Suoranta 1998: ref.

Kaplan 1964.) Ulla-Maija Salo (2015) puolestaan suhtautuu sisällönanalyysiin