Kielentutkimuksen metodologiaa suomeksi
Esa Itkonen ja Anneli Pajunen: Empiirisen kielitieteen metodologia. Suomi 199. Hel- sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010. 193 s. isbn 978-952-222-231-2.
Metateoreettinen perusajatus Äkkinäiselle Esa Itkosen ja Anneli Pa- jusen kirjoittama Empiirisen kielitieteen metodologia (2010) saattaa näyttäytyä vain pienenä kirjasena. Vaan eipä käy kirjaa vain kansiin katsominen. Teos on iso pieni kirja: tiivis, rakenteeltaan joh- donmukainen ja ennen kaikkea ensim- mäinen kunnollinen (empiirisen) kielen- tutkimuksen metodologiaa ja metateo- riaa käsittelevä kirja suomeksi. Jo tätä voi pitää huomionarvoisena tekona kielen- tutkimuksen yleiselle metodiikalle ja tie- teenfilosofialle, jota sellaisenaan nähdäk- seni kohtuullisen vähän harjoitetaan ko- timaisilla lingvistikentillä.
Kirja koostuu neljästä isommasta lu- vusta, joissa käsitellään (tässä järjestyk- sessä) korpustutkimusta, kyselytutki- musta, kokeellista eksperimentaatiota sekä kausaalimallien sovelluksia sosio- lingvistiikkaan. Neurolingvistiikka on ra- jattu käsittelyn ulkopuolelle. Lukuja edel- tää lyhyt esipuhe sekä johdanto ja seuraa tiivis yhteenveto. Esipuheessa kirjaa mo- tivoidaan yhtäältä niin, että kielentutki-
muksen metodien nykyisessä pluralis- missa eri suuntausten keskinäisiä yhtäläi- syyksiä ei enää kunnolla aina tunnisteta, ja toisaalta niin, että pluralismi saattaa ohjata ajattelemaan erheellisesti kulla- kin metodilla olevan omat periaatteelli- set ja muista metodeista tiukasti eroavat toimintatapansa (vrt. tieteenteon yleinen bourdieuläinen distinktiivisyyden pe- riaate koulukuntien habituksen raken- nusaineena). Niinpä kielentutkimuksen yleistä metateoriaa voidaan pitää jonkin- laisena refleksiivisenä tasona tai leikilli- sesti ”valvontaosastona”, joka tarjoaa vä- lineitä säilyttää tutkimuksen sisäinen lo- giikka raiteillaan ja turvata se erilaisilta ristiriitaisuuksien sudenkuopilta. Sellai- selle on aina tarvetta.
Tässä kirjaesittelyssä korostan Itkosen ja Pajusen esittämää perusajatusta kie- lentutkimuksen tiedonhankintatapojen keskinäisistä suhteista. Perusajatus tuo- daan eksplisiittisesti ilmi vasta suhteelli- sen myöhään (s. 73): kielentutkimuksen eri epistemologioiden välillä on sellai- nen keskinäinen edellyttämyssuhde, jossa kaikkein empiirisinkin metodi on ennen varsinaista empiiristä vaihettaan edellyt- tänyt tavalla tai toisella intuition käyttöä.
Eri metodit asettuvat siis Itkosen ja Paju- sen mukaan kuvion 1 (s. 73) mukaiseen hierarkiaan (ks. myös s. 14).
intuitio > korpus > kyselytesti > (tiukka) eksperimentaatio Kuvio 1.
Kielentutkimuksen eri metodien keskinäinen suhde Itkosen ja Pajusen mukaan.
Tämä tarkoittaa sitä, että intuitiopoh- jaista vanhastaan lähinnä autonomista lauseopin tutkimusta voidaan harjoit- taa ilman muiden metodien tukea, mutta muita metodeja ei periaatteessakaan il- man erilaisia esiempiirisiä eli intuitio- pohjaisia ennakkoratkaisuja. Vastaavasti
”tiukempaa” empiiristä tutkimusta (esim.
psykolingvistiset afasiatestit) edeltävät ideaalitapauksessa ”väljemmät” empiiri- set tutkimukset, kuten taustoittavat ky- selyt ja aineistotallenteet kielen ymmär- ryksestä tai tuotosta. Tätä kirjan kanta- vaa ajatusta pidetään yllä – nähdäkseni pätevin perustein – neljässä eri empiirisiä metodeja käsittelevässä luvussa.
Intuitio lähtökohtana
Itkonen ja Pajunen lähtevät yksiselittei- sesti siitä, että empiirisyys tarkoittaa ajal- lis-paikallisia ilmiöitä, joista voidaan saada tietoa havainnoimalla. Havainnot ilmenevät tutkittavien kohteiden esiin- tyminä, joita lasketaan eri tavoin (frek- venssit, prosenttiosuudet yms.). Havain- toihin nojaavia teoretisointeja voidaan osoittaa vääriksi tai ainakin heikentää (falsifiointi ja diskonfirmointi). Osa em- piirisistä ilmiöistä (esim. fysiikan alkeis- hiukkaset) ovat sikäli havainnontakaisia, että niistä on saatavissa todistusaineis- toa vain epäsuorasti. Kielentutkimuksen osalta tietoinen havainnointi kohdistuu pää asias sa keskusteluihin ja teksteihin, joiden havaintoaineksena toimivat eri- laiset tallenteet sekä typografiset formaa- tit ja ylipäätään kielellinen ”käyttäytymi- nen”.
Edellä kuvatusti empiirinen kielen- tutkimus tulee helposti verratuksi luon- nontieteisiin. Empiiristen ilmiöiden ha- vainnointi edustaa yhdenlaista kielentut- kimuksen tiedonhankintametodia. Kaksi
muuta ovat introspektio ja intuitio, jotka vuorostaan eivät ole välitöntä aistihavain- toa edellyttäviä empiirisiä menetelmiä.
Introspektiolla tarkoitetaan yksilöpsyko- logista tiedonaktia, joka kohdistuu tietoi- sen mielen omaan tajunnansisältöön ja sen arviointiin, kun taas intuitiolla tar- koitetaan yliyksilöllisiin sosiaalisiin nor- meihin kohdistuvaa tiedonhankintaa.
Tällaisenaan kielentutkimuksen mahdol- listen epistemologioiden taustalla on pe- riaatteessa helppo nähdä Popperin klas- sinen kolmen maailman ontologia (ha- vainnonkohteiden fysikaalisuus, intro- spektion kohteiden psyykkisyys ja nor- mien sosiaalisuus) ja sitä myöten myös kielen moniontologinen perusluonne.
Kielentutkijan on vain – toimiakseen adekvaatilla tavalla – osattava valita ja perustella tutkittavan ilmiön ontologiaa vastaavat epistemologiat siten, että ne ei- vät ole loogisesti riidoin ja että ne vastaa- vat tosiasiallisesti tehtyä tutkimusta rele- vantilla tavalla.
Itkonen ja Pajunen torjuvat kokemus- peräisyyden sanan empiirinen synonyy- mina (s. 13). Vaikka esimerkiksi intro- spektion kohdetta vastaa jokin psykolo- ginen kokemus, tämä ei tee introspek- tios ta empiiristä. Samasta logiikasta jat- kaakseni yhtä lailla havaintoja ja intuitio- takin voisi luonnehtia kokemusperäisiksi:
Edellisiä suoraviivaisesti siksi, että aisti- havainnot yksinkertaisesti koetaan. Jäl- kimmäisiä hieman epäsuoremmin siten, että (kielenkin) sosiaaliset normit ovat yksilöön (eri tavoin pakottavasti) vaikut- tavia, mikä koetaan normirikkeiden koh- dalla (sanktioina, s. 29). Kokemusperäi- syys liittyy tässä mielessä myös kielen on- togeneesiin eli normien omaksumiseen.
Niinpä kokemusperäisyys monimerkityk- sisenä sanana sopii huonosti merkitse- mään empiirisyyttä.
Introspektio kohdistuu siis yksilön subjektiivisiin kokemuksiin, jotka ovat sekä ontologisesti että epistemologisesti psyykkisiä: sanoihin ja lauseisiin liitty- viä mielikuvia ja tunnesävyjä (s. 10). Vas- taavasti intuitio tavoittelee normeja sillä periaatteella, että instituutioita, jollainen kielikin omalta osaltaan on, koossapitävä voima on normatiivisuus. Normit ovat sosiaalisesti jaettuja ja sellaisina yliyksi- löllisiä (s. 12). Tällainen looginen jako on sinänsä sekä ymmärrettävä että hyväksyt- tävä.
Kuitenkin vaikka normien ontolo- gia on sosiaalinen, niiden epistemologia on (introspektion tavoin) yksilöpsykolo- ginen (s. 170): riittävän iso osa yhteisön jäsenistä on sisäistänyt tietyt normit. Li- säksi jotta normit ylipäätään voivat olla riittävän jaettuja eli sosiaalisia, niiden täytyy edustaa tiettyyn mittaan asti nk.
selviä tapauksia, jotka on voitava olla ku- vattavissa: esimerkiksi selvästi korrekteja vs. selvästi epäkorrekteja lauseita. On- gelmatapauksissa intuitiivis-normatiivi- nen tieto siitä, miten kielessä pitäisi sa- noa, voi kuitenkin sekoittua introspektii- vis-idiolektisesti siihen, miten yksilö ko- kee voivansa sanoa. Tätä eroa on näiden tiedonhankintatyyppien epistemologiain varassa vaikea käytännössä tehdä, vaikka jako intuitioon ja introspektioon sinänsä on järkevä.
Selvästi kuvattavia kielellisiä normeja on sosiaalisella tasolla rajallinen määrä ja yksilön sisäistämiä normeja on (ilmei- sesti) tätä kokonaisuutta vähemmän. Li- säksi intuitiot ovat normien yksilöllisinä sisäistyksinä sikäli subjektiivisia, että ei- niin-selvissä tapauksissa ne voivat olla intersubjektiivisesti kiistanalaisia. Sel- ville tapauksille (intuition kohteille) on sosiaalinen oikeutuksensa ja pitkä histo- riansa kielenkuvauksessa, mutta ei-niin-
selvätkin tapaukset (introspektion koh- teet) voidaan nostaa sosiaalisen huomion kohteiksi eli tässä tapauksessa kielenku- vaukseen. Intuition ja introspektion vä- lillä on jatkumomainen suhde (ks. erit.
s. 89): siellä missä intuitiivinen varmuus (ks. Wittgenstein 1999: §189 ja §630) ha- pertuu, introspektio on käytössä, sillä normin taju ei tunnu yltävän kaikkeen siihen, mikä idiolektaalisesti koetaan mahdolliseksi. Sama kai pätee kielen käy- tön empiiriseen tutkimukseen. Kielelli- sen käyttäytymisen taustalla vaikuttavaa todellista normatiivisuutta vaikkapa jos- sain keskustelussa voi olla lopulta vaikea tavoittaa tai tällä tavoin tuotettua kieltä on hankala (ja ehkä tarpeetontakin) arvi- oida ainakaan samoin korrektiuden kri- teerein kuin intuition kohdetta. Niinpä vaikka Itkosen ja Pajusen esittämät kie- lentutkimuksen epistemologiset ”ideaa- lityypit” ovat nähdäkseni aivan perus- teltuja, niin (Durkheimin sosiologisti- seen harhaan viitaten, s. 168) erilaisten tiedonhankintatapojen keskinäinen ”in- terpenetraatio” lienee kuitenkin todelli- nen haaste käytännön kielentutkimuksen epistemologialle.
Toinen intuition ja introspektion vä- linen yhteys tuntuu liittyvän näiden tie- donhankintatapojen luonteeseen: Arki- sesti ajatellen intuitio tarkoittaisi enem- män varmuuden tunnetta tai tilaa (nk.
tiedostamattomia toiminnan premis- sejä), joiden pohjalta tietoisia päätelmiä tehdään. Varmuuden tunteen keskiöön kuuluisivat muun muassa myös sellaiset sisäistetyt kielelliset normit, joita toteut- tavien valintojen korrektiutta ei periaat- teessakaan olisi mielekästä kyseenalais- taa. Introspektio olisi edelliseen nähden dynaamisempi kognitiivinen akti, jolla enemmän tai vähemmän tiedostamatto- mia premissejä pyritään nostamaan tie-
toiselle tasolle. Näin ajatellen intuitiolla ja introspektiolla olisi kognitiivisina toi- mintoina toisiinsa nähden vastakkaiset
”suunnat” suhteessa tietoisuuteen.
Kirjoittajien tekemä rajaus (s. 113) jät- tää diakroninen normin syntyminen kä- sittelyn ulkopuolelle on siinä mielessä harmi, että tämän dynamiikan valotta- minen kai johtaisi pohtimaan juuri edellä mainittua epistemologian lajien ”interpe- netraatiota” tilanteessa, jossa systeemi ei joltain osin olekaan stabiili. Yhtä kaikki tiivis johdanto ennen muuta valmistelee käsillä olevaan kirjaan, ja siksi pysyttele- minen mahdollisimman yksinkertaisella ja informatiivisella tasolla on ymmär- rettävää. Päästäkseen syvemmälle perus- käsitteisiin kannattaa tarttua perusteel- lisempiin lähteisiin (Itkonen 1974, 1978, 2003).
Empiirisiä metodeja
Vaikka kirjassa esitellään eräitä metateo- reettisia peruslähtökohtia, lukijan on luo- tava omat yhteytensä esimerkiksi omaan tutkimukseensa. Myöskään käytännön metodologisia toimintaohjeita ei ole tar- jolla. Ensimmäinen askel empiiriseen kielentutkimukseen otetaan korpustutki- muksen kautta, jota on edustamassa Pa- junen (2001, 2006). Esimerkkitutkimuk- sessa havainnollistetaan suomen verbisa- naston uudistumista eli tässä uusien sa- nojen tulemista kieleen kahden eri-ikäi- sen aineiston (Nykysuomen sanakirja ja Helsingin Sanomien vuosikerrat 2000–
2001) valossa. Kun uusien ja vakiintunei- den verbilekseemien yhteisesiintymistä ja frekvenssejä vertaillaan monipuolisesti eri kriteerein näissä kahdessa aineistossa, päästään tulokseen, jossa verbien uudis- tumisprosentti on puolen prosentin luok- kaa.
Mutta mitkä ovat metodologisesti tar- kastellen näin saadun tuloksen esiempii- riset edellytykset? On tietysti oltava (teo- reettinen) ennakkoymmärrys käsitteistä sana ja verbi yleisesti sekä suomen ver- bien johtomorfologiasta ja eriasteisesta leksikalisoitumisesta erityisesti. Erityi- sen huomionarvoinen on kirjoittajien havainnollistus siitä, kuinka empiirinen aineisto ennen varsinaiseksi tutkimusai- neistoksi päätymistään läpikäy intuitio- perustaisen ja usein moniportaisen nor- matiivisen seulan. Esimerkiksi sanoma- lehtiaineiston osalta tähän liittyy sellaisia seuloja kuin tekstin kirjoittaja, erilaiset aineiston lingvistiset jäsentimet ja haku- tulosten manuaalinen karsiminen. Tar- kassa tutkimuksessa tällainen aineiston seulontahistoria käy joko avoimesti ilmi tai näkyy muuten otetun huomioon tut- kimuksen kulussa ja sen tulosten arvioin- nissa.
Luvussa käydään vielä läpi korpus- aineistoon liittyvän laskennallisuuden vuoksi erilaisia variaabelityyppejä, verbi- uudennosten suhdetta johdostyyppeihin sekä esitetään typologisia vertailukohtia suomen verbirakenteelle. Erityisen täh- dellinen on luvun yhteenveto, jossa argu- mentoidaan sekä korpuksen käyttämät- tömyyden että käytön puolesta. Edelli- seen eli intuition käyttöön tukeudutaan lähes aina, kun havainnoitava kielenaines edustaa täysin varmoja tapauksia – sellai- sia joiden korrektiutta ei ole mielekästä kyseenalaistaa. Tällöin ulkoisen aineiston käyttö olisi tarpeetontakin. Lyhyt ekskur- sio kieliopinkirjoituksen historiaan ja vii- meaikaisiin syntaksin malleihin todentaa tämäntyyppisen kielentutkimuksen pit- kää ja vakiintunutta historiaa.
Sen sijaan korpuksiin tukeudutaan silloin, kun intuitio ei yksinkertaisesti riitä. Lingvistiikassa tällainen tilanne
tulee vastaan muutoksen, variaation ja poikkeavan kielenkäytön tutkimuksessa (s. 58). Tätä intuition riittämättömyyttä kirjoittajat havainnollistavat vertaamalla suomen että-lausetta partisiippiraken- teeseen niiden keskinäisen substituution kannalta (ks. s. 60). Lähtökohtana on se, että ilmaisutyyppien oletetun vapaan vaihtelun taustalla on itse asiassa funktio- naalisia eroja, joita ilman korpusta ei yk- sinkertaisesti voida tavoittaa.
Askel yhä empiirisempään tutkimuk- seen otetaan kyselytutkimuksen lähtö- kohtia ja edellytyksiä käsittelevässä seu- raavassa luvussa. Korpusaineisto on luon- teeltaan passiivista, se ”puhuu” vain tiet- tyyn mittaan asti. Siksi erilaiset kysely- menetelmät (monivalinta-, tuotto- ja ym- märrystestit) sopivat joko yksinomaan tai ihanteellisessa tapauksessa korpusperus- taisen tutkimuksen täydentäjinä empiiri- seksi metodiksi. Empiiriseksi kyselyme- netelmät tekee se, että testattavien tuotto- tapahtuma tai reaktio on ajallis-paikalli- nen ja siitä jää tallenne.
Luvussa havainnollistetaan kolmea leksikaaliseen semantiikkaan keskitty- vää kyselytutkimusta, jotka ovat Itko- nen (1970), Vanhatalo (2002) ja Raukko (2002). Kussakin tutkimuksessa on ta- valla tai toisella kyse siitä, kuinka pääs- tään luotettavasti käsiksi sellaisiin ver- bien merkitysvivahteisiin, jotka periaat- teessa intuitiolla voidaan tunnistaa mutta joiden asemaa tai vahvuutta lekseemin
”kokonaismerkityksessä” voi olla vaikea (solipsismiin kapsahtamatta) arvioida (s.
78). Itkosen (1970) toisessa osassa verra- taan saksan verbiä ausdrücken ’ilmaista’
esimerkiksi sellaisiin kuin mitteilen ’il- moittaa, tiedottaa’ ja zeigen ’osoittaa, vii- tata’ sekä testataan kyselymenetelmällä eräiden autenttisten ausdrücken-verbien käyttöjen distribuutiota ja vaihdetta-
vuutta muihin vertailtaviin verbeihin (s.
76–80). Vanhatalo (2002) tutkii kysely- menetelmällä sellaisten affektiivisten des- kriptiiviverbien kuten jurnuttaa, motkot- taa ja nalkuttaa merkitysnyansseja (s. 81–
82) ja Raukko (2002) vastaavasti pitää- verbin polysemiaa.
Sivun 73 metodihierarkiaan viitaten kyselymenetelmien intuitiopohjaisuus pe rus tuu luonnollisesti testiasetelmien ideoimiseen sekä itse ongelman ekspli- koimiseen, johon itse kyselytestit pyrki- vät löytämään ratkaisuja (s. 82). Korpus- tutkimus edeltää tai yhtä hyvin esiintyy kyselyjen rinnalla antaen pelkkää intui- tiota jäsentyneempää ennakkotietoa esi- merkiksi testin suunnitteluun. Sen sijaan korpustutkimuksella ei voi ilman muuta syrjäyttää kyselytutkimusta vetoamalla siihen, että kyselytutkimuksessa selvite- tään kielenpuhujien subjektiivisia asen- teita sanoihin verrattuna korpusaineiston osoittamaan todelliseen kielenkäyttöön.
Kirjoittajat esittävät nähdäkseni pätevän argumentin tätä kritiikkiä vastaan koros- tamalla sitä, että hienovireisiä merkitys- vivahteita ei voi selvittää massiivisinkaan korpustutkimus, vaan semanttinen tutki- mus on aina yksilöllistä tulkintaa ja näi- den tulkintojen jäsentämistä (s. 85–87).
Merkitysvivahteiden tietty diffuusi luonne aikaansaa sen, että pelkkään tut- kijan intuitioonkaan ei ole syytä luottaa (s. 87). Kielenpuhujien sanojen merkityk- siin liittyvien ”asenteiden” kyseleminen ja keskinäinen vertaaminen ovat nimen- omaan käyttöä koskevaa tutkimusta, jota
”passiivinen” korpustutkimus ei välttä- mättä paljasta tai ainakaan vahvista. Kor- puksista tehdyt tulkinnathan ovat usein pelkästään yhden tai korkeintaan muuta- man tutkijan tekemiä. Tästä syystä kyse- lytutkimuksilla saadaan aineistoa tilastol- lisesti merkitsevämpi määrä intuitiopoh-
jaisia tulkintoja, joita sitten vertaillaan ja suhteutetaan toisiinsa objektiivisemman kuvan saamiseksi esimerkiksi juuri ver- bien merkityksistä (myös s. 110). Perus- teltua kritiikkiä kyselytutkimuksen rele- vanssista sinänsä voidaan esittää ainakin silloin, jos kysely laadittaisiin joko liian triviaalista tai liian monimutkaisesta il- miöstä (esim. s. 89–91).
Kuviossa 1 kirjan sivulla 93 Itkonen ja Pajunen esittävät seuraavan ymmär- rettävän metodien jatkumon ja toteavat, että korpustutkimukselle ei ole luontevaa paikkaa siinä, vaikka sivun 73 jatkumoon se sopiikin: intuitio < elisitaatio < osallis- tuva havainnointi < kyselytutkimus (ks.
s. 91–93). Ehdotan: voisiko korpuksen ajatella tässä kyselytutkimuksen perään, siis kyselytutkimus < korpus (vrt. s. 73)?
Sen paikka jatkumolla ylipäätään perus- tuisi ulkoiseen evidenssiin (elisitaatiosta lähtien) ja sijainti metodien vähenevään vuorovaikutteisuuteen (elisitaatiosta läh- tien). Kumpikin perustelu korostaa intui- tion erityisluonnetta kielentutkimuksen metodina (ks. myös 173–176), mutta tässä yhteydessä ennen kaikkea sitä, että vuo- rovaikutteisten tutkimusten ja korpustut- kimuksen luonne on siinä määrin erilai- nen, että niiden keskinäinen järjestys ei välttämättä olisi niin vakioinen (kuten si- vun 73 kuviossa). Yhtä kaikki jatkumoa voinee tältä osin tulkita ja jäsentää eri ta- voin, kuten myös Itkonen ja Pajunen to- teavat (s. 94).
Kolmannessa luvussa pureudutaan yhä tiukempaan empiiriseen metodiin, jonka tutkimusesimerkkejä edustavat Vainio, Hyönä ja Pajunen (2003, 2008, 2009). Tutkimuksen malli on melko pit- källe luonnontieteellinen (hypoteeseja testaava), mutta sen avulla tehtävät pää- telmät liittyvät tietysti kieleen, eikä eh- dotonta rajaa kaikkiin kyselytutkimuk-
sen tyyppeihinkään tarvitse tehdä (s.
110–111). Taustalla vaikuttaa myös kielen rakenteen ja psykologisen todellisuuden välinen suhde, jota Chomsky aikanaan spekuloi transformaatiomallinsa pohjalta (s. 95–96).
Näissä eksperimentaatioissa tutki- taan reaktioaikamittauksin tutkittavien katseen kohdistumista ja silmäilyyn käy- tettyä aikaa kirjoitettua kieltä luettaessa.
Esimerkkitutkimuksessa kysytään, hel- pottaako kongruenssi lauseen lukemista ja näin ollen oletettavasti myös sen ym- märtämistä vai ei. Testin laatiminen sisäl- tää metodologisen hierarkian mukaisesti lauseiden valintaan liittyvän korpustyön ja vielä kyselytutkimuksen, jolla kontrol- loidaan tiettyjen semanttisperustaisten tekijöiden vaikutusta lauseiden tulkin- taan.
Itse testien rakennetta Itkonen ja Pa- junen eivät käsittele siltä tekniseltä kan- nalta, mitä testin järjestämiseen, suorit- tamiseen tai tarvittavaan tutkimuslait- teistoon liittyy, vaan huomio kohdiste- taan nimenomaan testin rationaalis-filo- sofiseen rakenteeseen ja taustaan. Testi noudattelee kausaalipäättelyä p → q (’jos kongruointi helpottaa tekstin ymmär- tämistä’ (p), niin ’lukeminen nopeutuu’
(q)), joka implikaationa on sekä monitul- kintainen että tässä tapauksessa komp- leksinen. Tästä syystä seuraa melko seik- kaperäinen selonteko erilaisten loogis- ten päättelyiden tyypeistä ja niiden selit- tävästä ja ennustavasta luonteesta, mitä en käy tässä toistamaan. (Ks. s. 99–106.) Olennaista on nähdäkseni ymmärtää sil- mänliiketutkimusten hypoteettis-induk- tiivinen luonne eli se, että havaittavan käytöksen mittaamisesta kurotetaan jär- keilyn keinoin havainnontakaiseen eli yksilöpsykologiseen pyrkimykseen ym- märtää luettu. Mitattavat silmänliikkeet
oletetaan automaattisiksi, mikä tekee niistä ilmiöinä noomisia eli lainomaisia.
Noominen testaaminen on tällaisessa tut- kimuksessa joko konfirmoivaa tai falsi- fioi vaa ja selittäminen statistista. Jatkossa kirjoittajat vielä esittelevät samankal- taista tarkentavaa tutkimusta ja toteavat, että psykologisen prosessoinnin kannalta syntaktinen kongruenssi edustaa ”tarkis- tusjärjestelmää”, jonka olemassaolo hel- pottaa tekstin tulkintaa.
Kausaalimalleista ja paluu intuitioon Kirjan viimeistä varsinaista lukua ”Kau- saalimallit sosiolingvistiikassa” tyydyn lu- vun pituudesta huolimattta käsittelemään hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti (ks. myös Itkonen 1983). Luku antaa ummikollekin hyvät perustiedot statistisen selittämisen perusteista lähtien teoreettisista perusta- pauksista ja edeten yhä monimuuttujai- sempaan käytäntöön. Luullakseni se kui- tenkin puhuttelee tilastomalleja parem- min tuntevia ja ennen kaikkea niitä ak- tiivisesti käyttäviä. Luku on teknisluon- toinen, eikä siinä havainnollisteta (paitsi mainiten s. 150–152 ja 163–164) mallien soveltamista konkreettisiin sosiolingvis- tisiin ilmiöihin.
Lähtökohtana ovat sosiolingvistiikan tilastomenetelmät ja eritoten monimuut- tujamallit (ns. Varbrul-sovellukset), joi- den avulla kielenkäyttöön vaikuttavat erilaiset kielen sisäiset ja ulkoiset tekijät on voitu käsitellä laskennallisesti yhtä ai- kaa ottaen huomioon niiden erilaiset pai- nosuhteet. Itkonen ja Pajunen esittele- vät sosiologi Raymond Boudonin 70-lu- vulla kehittämää mallia, jonka vahvuus on kyvyssä formalisoida ero pelkän kor- relaation ja kunnollisen kausaation vä- lillä useamman riippumattoman variaa- belin tilanteessa. Seuraa pitkähkö, mutta
vain näennäisen irrallinen jakso, jossa tehdään selkoa lauselogiikan käytöstä mutatis mutandis sosiolingvistiikassa sekä avataan sellaisia peruskäsitteitä kuin implikaatio, ekvivalenssi, riittävä ja vält- tämätön ehto, implikaation transitii- visuus, attribuuttiluokka ja referenssi- luokka. Seuraavaksi määritellään muut- tujien välisen suhteen voimakkuutta mit- taavat korrelaatio- ja kausaatiokertoimet sekä tehdään selkoa kausaatiosta ja kau- saliteetista yleisesti. Abstraktiotaso vielä nousee, kun vastaan tulevat kahta useam- man variaabelin tilanteet sekä statistisen selittämisen yleiset tyypit. Kaiken tämän tarkoituksena on valmistella lukijaa se- littämisen luonteen periaatteelliselle mo- nimutkaistumiselle, kun käsiteltävänä on mutkikas sosiolingvistinen todellisuus.
Ymmärtääkseni olennaisin luvun si- sältö liittyy sen tajuamiseen, että kielen käytön (teko ja keinot) taustalla vaikut- tavien valintojen (päämäärä ja uskomus) yhteisesiintymisestä (korrelaatio) pyri- tään nousemaan valintojen keskinäisiin edellyttämyksiin ja vaikutussuhteisiin (kausaatio): ”empiirisen kielitieteen me- todologinen tavoite on, että sen pitää tar- jota kausaalimalleja kielelliselle käytök- selle” (s. 156). (Sosio)lingvistiikassa tämä kau saalisuus ei voi kuitenkaan olla de- terminististä, vaan saadulle numeeriselle datalle annetaan rationaalin selittämisen puitteissa kausaalinen tulkinta. Uusia se- littäviä variaabeleita voidaan aina peri- aatteessa esittää monimuuttujamalliin, mutta käytännössä niiden selitysvoima heikkenee nopeasti siten, että osa aineis- ton ominaisuuksista jää kokonaan se- littämättömäksi determinististä kausaa- lisuutta ajatellen. Tämä jäännös jättää funktionaaliselle selittämiselle tilan, jonka perustana on rationaalin teon rakenne, sen empatiaan perustuva tulkinta ja kai-
ken kaikkiaan sosiaalisen toiminnan nor- matiivinen luonne (s. 170).
Kirjan päättävä yhteenveto on yhtä tiivis kuin johdantokin. Sitä seuraavat käytännölliset henkilö- ja asiahakemis- tot, yksi liite ja tarpeellinen lähdeluet- telo. Itkonen ja Pajunen toteavat (s. 173), että kielitieteessä olennaisin ”vedenjakaja kulkee ei-empiirisen eli intuitioperustai- sen käsiteanalyysin ja muun eli empiiri- sen tutkimuksen välillä”. Siksi 170 sivun mittaisen kielentutkimuksen empiiri- sen puolen esittelyn jälkeen lukijasta voi tuntua kovin vesittävältä ”ajallis-paikalli- suuden kaksinkertainen irrelevanssi [kur- sivointi alkuperäinen] kieliopillisen ku- vauk sen kannalta” (s. 174). Tässä on kui- tenkin kielioppi-käsitteen taustalla sellai- set käsitteet kuin lause, korrekti, normi ja intuitio sekä ymmärtääkseni kirjoittajien filosofinen maku ja vakaumus korostaa näiden varassa tavoiteltavaa intuitiopoh- jaista ”optimaalista kielioppia” (s. 176).
Kirjan hengen puolesta on kuitenkin to- dettava, että vaikka kielentutkijalla on selkänojana irtipääsemätön intuitionsa, riippuu metodista, kuinka tukevasti kie- lellisten ilmiöiden selittäminen peruste- taan siihen nojaamiseen.
Metateoriaa: kenelle ja miksi?
Olen saattanut tulkita Empiirisen kielitie- teen metodologiaa paikoin omalla taval- lanikin, mutta ”syytettäköön” siitä kirjaa.
Se inspiroi. Soisinkin sen kuluvan aina- kin tutkimusuraansa aloittelevien käsissä johdatuksena kielentutkimuksen me- tateoreettisiin kysymyksiin ja johtavan omiin jatkopohdiskeluihin. Samalla kir- jassa siellä täällä esiintyvät pienet flore- tin pistot puhuttelevat varmaan eri alo- jen konkareitakin: keskustelunanalyy- sin (s. 26–29), kognitiivisen kieliopin (s.
57), (radikaalin) konstruktiokieliopin (s.
81), kognitiivisen kielentutkimuksen (s.
83–84 ja 171–172), typologian (s. 111–112) ja sosiolingvistiikan (s. 117). Kirja on kir- joitettu paikoin pamflettimaisia piirteitä kaihtamatta ja lakonisesti topakkaa ko- konaisuutta tavoitellen. Lukija voi kyllä- kin lähes aina yksittäiskysymyksissä ha- keutua perusteellisimmille lähteille.
Kielentutkimuksen metodien keski- näinen implikaatiosuhde, metodien tietty kerrostuneisuus ja jatkumomaisuus tar- joavat välineitä ja ajatuksia tutkimuksel- liselle itseymmärrykselle, välineitä reflek- siiviseen lingvistiikkaan (vrt. Bourdieu &
Wacquant 1995). Ei esimerkiksi riitä, että kielentutkija vain nimeää tai ”asemoi”
tutkimuksensa vaikkapa yksinomaan empiiriseksi, vaan sen luonne ja laajuus olisi hyvä eksplisiittisesti perustellen nä- kyä tutkimustekstissä. Itkosen ja Pajusen kirja avaa lingvistiikka-nimiseksi tieteen- alaksi jalostuneen toiminnan tapaa ja lo- giikkaa puhua kohteestaan. Tällainen tie- dostuminen on juuri sitä refleksiivisyyttä, joka on erittäin hyödyllistä.
Markus Hamunen etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Bourdieu, Pierre – Wacquant, Loїc J.D. 1995: Refleksiiviseen sosiologiaan.
Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joen- suu: Joensuu University Press Oy.
Itkonen, Esa 1970: Zwei verschiedenen Versionen der Bedeutungskomponente.
– Linguistics 59 s. 5–13.
—— 1974: Linguistics and metascience.
Studia Philosophica Turkuensia, Fasc II. Kokemäki: Societas Philosophica et Phaenomenologica Finlandiae.
—— 1978: Grammatical theory and meta- science. A critical investigation into
the methodological and philosophical foundations of ’autonomous’ linguistics.
Amsterdam Studies in the Theory and History of Linguistic Science IV. Current Issues in Linguistic Theory, Volume 5.
Amsterdam: John Benjamins B. V.
—— 1983: Causality in linguistic theory. A critical investigation into the methodo- logical and philosophical foundations of
’non-autonomous’ linguistics. Indiana University Press: Bloomington.
—— 2003: What is language? A study in the philosophy of linguistics. Publications in General Linguistics 8. Turku: University of Turku.
Pajunen, Anneli 2001: Argumenttirakenne.
Asiaintilojen luokitus ja verbien käyt- täytyminen suomen kielessä. Suomi 187.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
—— 2006: Verbisanaston uudistuminen. – Puhe ja kieli 26 s. 205–225.
Raukko, Jarno 2002: Pitämisen polyse- miaa. Miten koehenkilöt hahmottavat
pitää-verbin merkitystyyppejä. – Virit- täjä 106 s. 354–374.
Vainio, Seppo – Hyönä, Jukka – Pa- junen, Anneli 2003: Facilitatory and inhibitory effects of grammatical agreement. Evidence from reader’s eye fixation patterns. – Brain & Language 85 s. 197–202.
—— 2008: Processing modifier – head agree- ment in reading. Evidence for a delayed effect of agreement. – Memory & Cogni- tion 2 s. 329–340.
—— 2009: Lexical predictability exerts robust effects on fixationduration, but not on initial landing position during reading.
– Experimental Psychology 56, I s. 66–74.
Vanhatalo, Ulla 2002: ”Naiset motkottaa aiheesta ja nalkuttaa syyttä”. Kyselytestit verbien semanttisten sisältöjen arvioin- nissa. – Virittäjä 106 s. 330–353.
Wittgenstein, Ludwig [1969] 1999: Var- muudesta. Toinen painos. Suomentanut Heikki Nyman. Helsinki: WSOY.
