ETUSIVU UUSIKS, PÄÄTTIVÄT PÄÄTOIMITTAJAT
Homo homini lupus?
Mikko Ketola
Ajankohtaisen kakkosen teemailta ho- moista (12.10.) iski itsensä kahdessa tun- nissa kategoriaan ”Käännekohtia Suomen luterilaisen kirkon historiassa”. Koskaan aiemmin ei mikään yksittäinen tapahtuma ole aiheuttanut absoluuttisesti niin monen ihmisen eroamista kirkosta niin lyhyen ajan sisällä. Näyttää siltä, että ohjelmassa ilmi käyneet eräiden kristittyjen asenteet ja näkemykset olivat monille jo pitem- pään eroa harkinneille viimeinen pisara tai korsi, joka lopulta katkaisi kamelin se- län.
Vuodesta 1965 lähtien kirkosta on eronnut joka vuosi enemmän ihmisiä kuin siihen on liittynyt. Erityisiä piikkejä ovat olleet vuosi 1969, josta lähtien eroaja ei enää joutunut papin puhuteltavaksi vaan saattoi toimittaa asiansa henkikirjoittajan toimistossa; vuosi 1984, kun kirkollisko- kous hylkäsi esityksen naispapeista; vuo- sien 1991–1993 lamavuodet; ja vuosi 2003, jolloin uusi uskonnonvapauslaki salli eroamisen kirjallisesti. Silloin aloitti toimintansa myös tamperelaisten vapaa- ajattelijoiden perustama Eroakirkosta.fi- nettipalvelu, jonka kautta valtaosa eroa-
misista nykyään tapahtuu.
Kirkon jättäminen ei ole erityisen suo- malainen ilmiö. Samaa tapahtuu Länsi- Euroopassa joka maassa ja todennäköises- ti kiihtyvässä tahdissa muuallakin maail- massa, vaikka toistaiseksi vielä julkisuu- dessa puhutaan varsinkin ”globaalista ete- lästä” tai kolmannesta maailmasta kasva- van uskonnollisuuden kenttänä. Yhdys- valloissa, jota on totuttu ajattelemaan var- sinkin vasemmistolaisissa poliittisissa pii- reissä jopa pelottavan uskonnollisena maana, suurin kasvava uskonnollinen ryh- mä poliittisestikin vaikutusvaltaisten evankelikaalisten kristittyjen keskuudessa on nuoret, joilla ei ole mitään sidettä kirk- koihin. Amerikkalaisessa katolisuudessa taas joka kolmas katoliseksi kasvatettu on aikuisiällä jättänyt kirkkonsa. Jos nämä ex-katolilaiset perustaisivat uuden kirkon, se olisi Amerikan toiseksi suurin.
Homoseksuaalien oikeudet alkoivat Suomessa kohentua vasta 1970-luvun alusta lähtien. Homoseksuaalisuus dekri- minalisoitiin Suomessa 1971. Silloin eduskunta päätti kuitenkin muiden muas- sa evankelis-luterilaisen kirkon edustajien
painostuksesta lisätä lakiin kehotuskiel- lon, jotta ”ilmiön poikkeavuus ja sairaal- loisuus” olisi kaikille selvä. Se kielsi jul- kisen kehottamisen kahden samaa suku- puolta olevan henkilön väliseen haureu- teen, ja sisällytettiin lakiin suojaamaan
”sovinnaisia siveellisyyskäsityksiä”. Vuon- na 1981 sosiaalihallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuuden sairaudeksi luokitelleen kohdan SETA:n vaatimuksesta. Suomi teki tämän muutok- sen Pohjoismaista viimeisenä. Kommu- nismin ikeen alta vapautuneissa Suomen naapurimaissa tullaan huomattavasti pe- rässä. Esimerkiksi Virossa homoseksuaa- linen käytös poistui rikoksien listalta 1992. Homofobia elää virolaisessa yhteis- kunnassa ja luterilaisessa kirkossa vahva- na, mikä on näkynyt Viron ja muidenkin Baltian luterilaisten kirkkojen yhteispro- testeina varsinkin Ruotsin luterilaista kirkkoa kohtaan. Aivan viimeksi se ilmeni virolaisen pastori Heino Nurkin viralta- panona, koska hän Viron kirkon konsisto- rin mukaan oli syyllistynyt siveettömään käytökseen ja harhaopin levittämiseen kuuluessaan homokristittyjen yhdistyksen johtokuntaan.
Homoilta toi uudella tavalla tietoisuu- teen myös uuspietistisen tai viidesläisen herätysliikkeen ja Kristillisdemokraattisen puolueen jännitteisen suhteen kirkkoon.
Monille kirkon sisällä tässä ei ollut mitään uutta, mutta ulkopuoliset, joilla kirkko on ollut sitä yhtä ja samaa, lienevät viimeis- tään nyt tajunneet, että kaikki siellä eivät ajattelekaan asioista yhdenmukaisesti. Po- larisoituminen kirkon sisällä on ollut itse asiassa vuoden 2010 punainen lanka. Se tuli näkyviin selvästi jo arkkipiispan ja Helsingin piispan vaalien yhteydessä, ja viidesläisenUusi Tie-lehden päätoimitta-
jan Leif Nummelan viime kesäkuussa esittämä lista boikotoitavista piispoista ja- koi kirkon johdon vuohiin ja lampaisiin.
Siitä voidaan kiistellä, kuinka paljon pola- risoituminen on ollut median edistämä il- miö. Joka tapauksessa ilman mediaa, kun mukaan luetaan myös sosiaalinen media, asia ei olisi tullut samassa määrin julki.
Kun Kristillisdemokraattien edeltäjä, Suomen kristillinen liitto, valmistautui en- simmäistä kertaa eduskuntavaaleihin 1966, arkkipiispa Martti Simojokiei lu- vannut puolueelle minkäänlaista kirkon tukea, vaan totesi, että kirkko vaikuttaa jäsentensä välityksellä erilaisissa poliitti- sissa puolueissa. Kristillisyyden keskittä- minen yhden puolueen toimintaan ja agendaksi ei saanut vastakaikua kirkon johdossa silloin eikä sen jälkeenkään.
Tämä ei ole kuitenkaan auttanut siinä, että kansan keskuudessa SKL:oa ja Kristillis- demokraatteja on laajalti pidetty kirkon omana puolueena ja sen puheenjohtajaa kirkon äänitorvena. Kristilliset itse eivät ole aktiivisesti pyrkineet tätä väärinkäsi- tystä hälventämään.
Selvänä historiallisena muutoksena voinee pitää sitä, että kun aiemmin homo- jen asema kirkossa tai suhtautuminen ho- moihin yleensä on noussut julkisuudessa puheenaiheeksi, protesteja ovat esittäneet ja painostusta käyttäneet ennen muuta ho- mojen vastustajat. Kun arkkipiispa John Vikströmpuolusti 1993 radio-ohjelmassa homoseksuaalien ihmisarvoa ja varoitti kovista asenteista heitä kohtaan, sata pap- pia ja naisteologia vaati kirjelmällään ho- moseksuaalisuuden tuomitsemista. Vik- strömistä tehtiin kanteluita kaikille mah- dollisille tahoille ja häntä lyötiin kuin vie- rasta sikaa. Tämä asetelma on nyt käänty- nyt monessa suhteessa toisin päin. Malttia
ja hyvää käytöstä sopii tietenkin odottaa kummaltakin puolelta, susia meidän ei tarvitse toisillemme olla. Vitkastelun ja epämääräisten lausuntojen ajan toivoisi kuitenkin olevan pian ohi.
Televisio-ohjelmasta jäsenkatoon
Matti Myllykoski
Yksi ainoa televisio-ohjelma, Ajankohtai- sen kakkosen paneelikeskustelu nimeltä
”Homoilta” myöhään tiistai-iltana 12.10.2010 johti siihen, että kahden vii- kon sisällä yli 35000 ihmistä erosi Suo- men evankelis-luterilaisesta kirkosta. Täl- lainen kirkosta eroamisen aalto on jopa kiihtyvän sekularisaation aikana poik- keuksellinen; tässä tahdissa on kirkosta erottu vain muilla mailla ja sielläkin kar- meiden pedofiilipaljastusten jälkeen. On kiistatonta, että kirkon suhteessa homoky- symykseen on ollut ongelmia jo kauan en- nen ohjelman paneelikeskustelua, ja oh- jelma toi ainoastaan dramaattisesti esiin jo tutuksi tulleen asetelman. Ehkä tärkeäm- pää on huomata, että ohjelmaa seurannut eroamiskierre ruokki itseään etenkin so- siaalisessa mediassa ja toi mukanaan koko joukon vahvoihin tunnereaktioihin perus- tuvia helppoja eropäätöksiä. Näistä suh- teellistavista tekijöistä huolimatta itse oh- jelman merkitystä ei ole syytä vähätellä.
Mitä ihmettä oikein tapahtui?
Ohjelman lähtökohdaksi juontajat esittelivät neljä kysymystä: ”Pitäisikö ho- mopareille sallia kirkkohäät? Mikä mättää homojen ja lesbojen adoptio-oikeuksissa?
Miksi seksuaalivähemmistöt ovat niin kova pala kirkolle? Kuinka homokam-
moisia me suomalaiset oikein olemme?”
Tämä kysymyssarja johti suuren panelisti- joukon keskustelemaan nimenomaan kir- kon suhteesta seksuaalivähemmistöihin.
Syystä tai toisesta ohjelman toimittajat oli- vat kutsuneet ja/tai saaneet paikalle melko yksipuolisen joukon suomalaisen kristilli- syyden ja kansankirkon edustajia. Paikalla olivat Tampereen piispa Matti Repo, Kristillisdemokraattien puheenjohtajaPäi- vi Räsänen, Patmos-järjestön raamattu- teologiPasi Turunen, Kustannus Oy Uu- den Tien kustannuspäällikkö Sonja Falk sekä yliopistopastori Leena Huovinen.
Heistä ainoastaan Huovinen istui homo- seksuaalien edustajien joukossa puolusta- malla tasa-arvoista ihmisyyttä ja hänetkin kirkkoa lähemmin tuntematon katsoja joutui mieltämään poikkeusyksilöksi. Ho- mojen kirkollisia oikeuksia vastustamassa olivat näkemyksiltään tässä suhteessa ken- ties jyrkin piispa ja teräväsanaisin poliitik- ko. Asetelma mahdollisesti synnytti käsi- tyksen, että kirkon piirissä vain harvat ovat valmiita hyväksymään seksuaalisuuttaan toteuttavat homot täysivaltaisiksi kirkon jäseniksi. Todellisuudessa tilanne ei ole lainkaan näin murheellinen; se ei kuiten- kaan auta voittamaan ohjelman vuoksi kir- kosta eronneiden luottamusta takaisin.
Homojen kirkollisia oikeuksia vastustamassa oli-
vat näkemyksiltään tässä suhteessa kenties jyrkin
piispa ja teräväsanaisin poliitikko. Asetelma mah-
dollisesti synnytti käsityksen, että kirkon piirissä
vain harvat ovat valmiita hyväksymään seksuaali-
suuttaan toteuttavat homot täysivaltaisiksi kirkon
jäseniksi.
Seksuaalisten vähemmistöjen edustajat ja puolustajat – joukossa muiden muassa Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkky- nen, näyttelijä Elsa Saisio, teatteriohjaaja Mikko Roiha– sen sijaan muodostivat jou- kon, joka esitti asiansa älyllisesti terävästi ja inhimillisesti uskottavasti. He haastoivat homoseksuaalien täysien kansalaisoikeuk- sien vastustajat argumentoimaan mahdolli- simman selvästi. Vastustajille oli olennais- ta esittää kunnioittavansa näiden oikeuksia kaikessa muussa paitsi kahdessa asiassa:
kirkollinen avioliittoinstituutio olisi mah- dollisimman selvästi pidettävä miehen ja naisen välisenä asiana ja homoille ei tulisi suoda adoptio-oikeutta. Edellistä teesiä pe- rusteltiin Raamatulla, jälkimmäistä sen li- säksi myös luonnonjärjestyksellä: lasten saaminen kuuluu luonnostaan vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon.
Näiden kahden näkemyksen edusta- minen kiteytyi ohjelmassa erityisesti Päivi Räsäsen puheenvuoroihin, joista nousi oh- jelman jälkeen suuri ja ikävällä tavalla liian henkilökohtaiseksi kärjistynyt kohu.
Tapahtui jälleen kerran se, mitä ei saisi tapahtua: omat joukot tekivät Räsäsestä marttyyrin, jota pahat ihmiset vainoavat.1 Olisi väärin väittää, että Räsänen yksin ai- heutti kohun, koska muutkin ohjelmassa esiintyneet homoseksuaalien täysien kan- salaisoikeuksien kyseenalaistajat edusti- vat samoja näkemyksiä. Kuitenkin juuri
Räsäsen lausumat nousivat keskustelun myrskynsilmään. Monia Räsäsen kanssa eri mieltä olevia katsojia kiusasi sekä oh- jelmassa että sen jälkeen se, että siviiliam- matiltaan lääkärinä aloittanut Räsänen esiintyi kahdessa roolissa – yhtäältä johta- vana poliitikkona ja lainsäätäjänä ja toi- saalta vakaumuksellisena ”rivikristittynä”
– sekä oli tilanteesta käsin vielä kolman- nessakin: monet näyttävät kokeneen, että juuri hän edusti ohjelmassa vanhoilliseksi koetun kirkon ääntä. Tilannetta ei aina- kaan parantanut se, että piispa Repo ei eri- tellyt lainkaan piispojen parissa esitettyjä erilaisia kantoja eikä esitellyt piispainko- kouksen päätöstä vaan puhui julki ainoas- taan oman käsityksensä.2Tähän kaikkeen Räsäsellä ja Revolla oli tietenkin täysi oi- keus. Ohjelmalle itselleen olisi kuitenkin tehnyt hyvää, jos paikalla olisi ollut myös teologista keskustelua objektiivisemmin tarkkaileva panelisti.
Miten Räsänen sitten argumentoi?
Kuten kaikilla ohjelmassa esiintyneillä konservatiivisilla kristityillä, Räsäsellä – joka on kirjoittanut aiheesta 23-sivuisen kirjasen3– oli voimakas tarve sanoa puol- tavansa homoseksuaalien tasavertaisuutta ihmisinä, heidän hyväksytyksi tulemisen tarvettaan yms. Ongelmana on ainoastaan se, että Raamattu ei hyväksy heidän suku- puolista kanssakäymisestään eikä siten
1. Leif Nummela (http://www.uusitie.com;
42/2010;Kenen ääntä suvaitaan?) kommentoi mm. Kallion seurakunnan pastoriJaana Par- tin iltapäivälehdessä esitettyä kommenttia, ettäPäivi Räsänen”voisi pitää suunsa kiinni”
sanomalla, että tämä ilmaisu on ”kuin suoraan Neuvostoliitosta, missä uskovat ja muut toisin- ajattelijat teljettiin mielisairaaloihin ja heiltä vietiin sananvapaus”.
2. Piispainkokous päätti helmikuussa, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröi- tyä parisuhdetta, mutta homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. Kari Latvusarvioi blogissaan (Dosentin ikkunasta:
http://latvus.wordpress.com/2010/10), että juuri piispa Revon yksipuolinen konservatii- visen kannan myötäily maksoi kirkolle kal- liisti.
3. Päivi Räsänen,Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi(Helsinki: Luther-säätiö 2004).
heidän parisuhteensa siunaamista, kirkol- lisesta vihkimyksestä puhumattakaan.4 Vaikka yhteiskunta onkin parisuhdelailla saattanut homot tässä tasavertaisiksi hete- rojen kanssa, kirkko ei voi mennä niin pit- källe. Selvittäessään lausuntojaan myö- hemmin mediassa Räsänen on joutunut myöntämään kirjoittaneensa, että homo- seksuaalisuus on ”psykoseksuaalisen ke- hityksen häiriö”; aiheeseen liittyvä kappa- le kirjassa on suorastaan taisteluhenki- nen.5 Argumentaation takana on ajatus seksuaalisten vähemmistöjen ihmisistä monoliittisena ryhmänä, jotka ovat ihmi- sinä rikkinäisiä ja joiden seksuaalielämä on holtitonta.6Tällainen argumentaatio on tökerössä yleistyksessään perusteiltaan ra- sistinen – myös siinä mielessä, että siinä valtakulttuuri syyttää vuosisadat vainoa-
maansa ja syrjimäänsä vähemmistöä it- seään siitä epäsosiaalisesta asemasta, jo- hon se on heidät ajanut. Samaan tapaan juutalaisia syytettiin koronkiskonnasta ja rahanahneudesta, kun heidät monista muista ammateista sulkemalla ajettiin pankkitoiminnan pariin. Räsäsen argu- mentaation kannalta olisi tuhoisaa joutua toteamaan, että kaikissa ihmisryhmissä on kaikenlaisia ihmisiä – myös ”ehjiä” ja
”rikkinäisiä”, jos niin halutaan – eikä mi- tään ryhmää voi tuomita kulttuuristen ste- reotypioiden perusteella. Seksuaalisten vähemmistöjen ihmiset tarvitsevat ja etsi- vät kestävää ja kukoistavaa parisuhdetta siinä missä heterotkin. Nykyisten homo- seksuaalien on ylen vaikea samastua Raa- matun kuvaamiin joukkoraiskaajiin (1.
Moos. 19) ja uhittelevasti sukupuolisen suuntautumisensa vaihtaviin rietastelijoi- hin (Room. 1:22–27), jollaisiin ”raamatul- liset” kristityt joutuvat heidät rinnasta- maan.
Toinen Räsäsen esittämä kanta koski homoseksuaalien adoptio-oikeutta. Rä- säsen mukaan se olisi torjuttava, koska lesboperheessä isättä kasvaneista lapsis- ta tulisi ihmisinä ”vajavaisia”. Ei ole käynyt aivan selväksi, kuinka monta he- teroa yksinhuoltajaäitiä ja heidän tuki- jaansa jätti kirkon tämän kannanoton pe- rusteella, mutta ajatus on pelottava. Ni- menomaan pappina haluaisin sanoa tä- hän: jokainen ihminen on vajavainen, jokainen jää lapsuudessaan jotakin paitsi ja jokaisessa asuu ruumiillinen ja henki- nen kaipuu. Homoseksuaalien kasvatta- mat lapset eivät ole lähtökohdiltaan yh- tään sen vajavaisempia kuin muiden vanhempien lapset. Kasvatuksen ongel- mat ja kasvukivut liittyvät pikemminkin asioihin, jotka ovat yhteisiä kaikille ja
4. Emt, s. 3: ”Itse asiassa Raamatun etiikka juuri tässä kysymyksessä on vastustamattoman sel- keä. Homoseksuaalisia suhteita pidetään sel- västi Jumalan luoman seksuaalisuuden vas- taisena toimintana, ei pelkästään Vanhassa tes- tamentissa, vaan vielä voimakkaammin Uu- dessa testamentissa.”
5. Emt., s. 10: ”… tieteellinen todistusaineisto osoittaa vastaansanomattomasti, että homosek- suaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Ne, jotka väittävät homouden olevan luonnollinen, terve seksuaalisuuden variaatio, mitätöivät perhetaustatutkimusten todistusar- von poliittisista syistä. Homoaktivistien pai- nostuksen ansiosta poliittiset tavoitteet ovat syrjäyttäneet tieteelliset faktat.”
6. Emt., s. 10: ”Homoyhteisön yleisimpänä mal- lina vaikuttavat irtosuhteet ja vaihtuvat pari- suhteet. Tämän voi väittää olevan seurausta pitkään länsimaisessa kulttuurissa homoihin kohdistuneesta syrjinnästä. Itse näen kuiten- kin, että tämä osoittaa jotain myös homosek- suaalisten ihmisten rikkinäisyydestä. Rikki- näisyyttä ei välttämättä itse huomaa tai sitä ei halua tunnustaa ja tämä pätee kaikkiin ihmi- siin.”
kaikenlaisille vanhemmille sekä heidän lapsilleen.7
Ongelman ydin kiertyy seksuaalisuu- teen. Raamattuun vetoavien mukaan ho- mojen kodin voi siunata, jopa heidän koi- ransa voi siunata, mutta heidän keskinäis- tä intiimisuhdettaan ja rakkauttaan ei voi siunata, koska se on luomisjärjestyksen vastaista. Siunaamisen kieltämisen takana on selvä maailmanselitys. Jumala loi ih- misen mieheksi ja naiseksi lisääntymään ja täyttämään maan, mutta sitten ihminen lankesi ja synti otti vallan. Sen seuraukse- na kaikki ihmiset ovat syntisiä – mutta homot erityisen syntisiä. Muut saavat to- teuttaa seksuaalisuuttaan avioliitossa, ho- mot eivät siinäkään – elleivät sitten
”eheydy” heteroiksi. Homoseksuaalien ra- kastelua ei kunnioiteta luonnollisena osa- na kahden ihmisen välistä rakkautta, vaan sitä pidetään ”psykoseksuaalisen kehityk- sen häiriöstä” johtuvana – niin, minkä substantiivin tähän joutuisi panemaan?
Saastaisuutena, kiimana, perversiona?
Kertokaa te, jotka luulette tietävänne.
Minua on jo kauan häirinnyt suoma- laisessa kirkollisessa keskustelussa yleinen kyvyttömyys keskustella ruumiillisen rak- kauden kaipuusta. Nyt juuri siitä on – ai- nakin minun mielestäni – maksettu tolkut-
toman korkea hinta. Rakastelu, jota kaikki kilvan ylistävät hyväksi, luonnolliseksi ja jopa iloiseksi asiaksi, esiintyy asiaan liit- tyvästä keskustelusta häveliäästi poissa ollessaan ruumiillisena tarpeena, josta ei voi puhua. Parhaimmillaan häveliäisyy- den tunne purkautuu vapauttavaksi huu- moriksi, joka varmistaa, ettei aiheesta voi eikä tarvitse puhua sen enempää. Kun seksuaalisuudesta sitten keskustellaan, se ulkoistetaan eettiseksi tai yhteiskunnalli- seksi kysymykseksi, jota käsitellään peri- aatteiden valossa. Puhuva subjekti seuraa häpeälogiikkaa naamioimalla itsensä ja puhumalla seksuaalisuuden intiimistä puolesta ikään kuin se olisi ilmiö tuolla jossakin muualla.
Myös homoillassa syntyi tämäntyyp- pinen asetelma. Homoseksuaalien välisiä intiimejä suhteita käsiteltiin heidän kirkol- listen vastustajiensa leirissä etäältä ja vii- leästi, ikään kuin virtahepona olohuonees- sa, sairautena tai suurena ongelmana, jos- ta on hyvin vaikea puhua. Kaikille ihmi- sille yhteistä intiimiä kosketusta ei kyetty kohtaamaan kahden ihmisen välisen rak- kauden tienä – kaipuuna, hellyytenä ja in- tohimona. Aito, kestävä ja lopulta myös sitoutuva ruumiillinen rakkaus ja kiinty- mys voivat kasvaa vain tällaisesta kohtaa- misesta – ei sopimuksista, velvollisuuk- sista eikä oikeuksista. Jos tämä yksinker- tainen totuus haluttaisiin nähdä ja sitä ha- luttaisiin katsoa suoraan silmiin, täytyisi tunnustaa kaikkien ihmisten seksuaalinen samanlaisuus ja lakata puhumasta ”meis- tä” ja ”heistä”. Parisuhteen ydinongelma ei ole se, suuntautuuko ruumiillinen ja sen mukana kaikki muukin siihen kuuluva rakkaus samaa vai eri sukupuolta olevaan ihmiseen tai vaikkapa transseksuaaliin.
Ydinongelma on, osaammeko me hetero-,
7. Jos nyt vielä halutaan erikseen puhua yh-äitien kasvattamien lasten vajavaisuudesta, otetaanpa esimerkiksi Leonardo da Vinci. Siinä vasta
”vajavainen” ihminen.
Homoseksuaalien välisiä intiimejä suhteita käsi-
teltiin heidän kirkollisten vastustajiensa leirissä
etäältä ja viileästi, ikään kuin virtahepona olo-
huoneessa, sairautena tai suurena ongelmana,
josta on hyvin vaikea puhua.
homo- ja muut seksuaalit rakastaa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin toista ih- mistä. Jos kirkkoa julkisuudessa edustavat ihmiset eivät kykene näkemään kaikkea ihmisten välistä ruumiillista rakkautta täs- tä lähtökohdasta käsin, sen ongelmat sy- venevät tulevina vuosikymmeninä vielä- kin pahemmiksi.
Mielestäni paras tie kirkolle tässä krii- sissä eteenpäin on ehdotus, jota etenkin Helsingin piispa Irja Askola on selkein sanoin kannattanut. Homoseksuaalien pa- risuhteiden siunaaminen tulisi sallia niille papeille, jotka itse pyydettäessä sen halua- vat toimittaa. Siunauksen kaavaa ei kui-
tenkaan tulisi liittää toimitusten kirjaan, koska tällöin siunaamisesta tulisi kaikkien pappien virkatehtävä. Homoseksuaalien parisuhteita eri tavoin vieroksuvien pap- pien tulisi voida pidättyä siunauksen toi- mittamisesta. Kirkossa on – ja on aina ol- lut – väistämättä monenlaisia, keskenään vahvastikin erimielisiä ihmisiä, ja vaatii henkistä kypsyyttä katsella kirkon todelli- suutta suoraan silmiin sellaisena kuin se on. Itse jaksan uskoa sellaiseen kirkkoon, koska mielestäni yhden ihmisen kristilli- nen identiteetti ja hengellinen elämä eivät ole toiselta pois.
Ismo Dunderberg
Hengellinen johtajuus ja sen kritiikki: varhaiskristillisiä näkökulmia
Vaihtoehtopiispoja ja piispaboikottia Kysymys piispojen hengellisestä vallasta on noussut kuluneen vuoden aikana otsi- koihin useasti. Matti Väisäsen valinta ruotsalaisen Lähetysprovinssin piispaksi – ja samalla Suomessa Luther-säätiön toi- mintaan osallistuvien hengelliseksi kaitsi- jaksi – ja sitä seurannut erottaminen lute- rilaisen kirkon pappisvirasta on herättänyt keskustelua hengellisestä johtajuudesta.
Kansanlähetysläisen Uuden tien päätoi- mittajaLeif Nummelapuolestaan ehdotti kesällä niiden viiden suomalaisen piispan
”hengellisistä palveluista” luopumista, jotka hyväksyvät homoseksuaalisen pari- suhteen.
Väisäsen tapauksessa kyse ei ole vain siitä, voiko sama henkilö toimia samaan aikaan pappina yhdessä uskonnollisessa yhteisössä ja toisessa piispana, vaan en- nen kaikkea siitä, kuka yleensä voi antaa mandaatin hengellisiin johtotehtäviin. Jul- kisuuteen ei ole tihkunut tietoa, miten Väisänen valittiin tehtäväänsä. Luther- säätiön sivustoilla valintaprosessista tode- taan vain, että hänet valittiin piispaksi
”Missionsprovinsenin kokouksessa” (17.1.
2010). Voisiko siis esimerkiksi Tuomas- yhteisö tai mikä tahansa muu hengellistä
toimintaa harjoittava ryhmä niin ikään va- lita “kokouksessaan” itselleen oman piis- pan, jos nykyiset viranhaltijat eivät satu miellyttämään? Vai tarvitaanko hengelli- seen johtovirkaan luterilaisen kirkon mo- nipolvinen, ainakin jossain määrin edus- tuksellisen demokratian periaatteita nou- dattava prosessi?
Vaihtoehtopiispa herättää pohtimaan, kenelle hengellinen valta kuuluu, kuka sen antaa, millä perusteilla – ja millaista hengellinen valta luonteeltaan on. Jos hengellisen vallan ajatellaan tulevan suo- raan Jumalalta, eikö silloin kuka tahansa voisi ilmoittaa olevansa piispa, jos kokee olemansa Jumalan tähän tehtävään kutsu- ma tai valtuuttama – aivan kuten profeetat ja näkijät ovat usein kristinuskon piirissä itse ottaneet nämä roolit itselleen?
Nummelan puheenvuorossa piispojen
“hengellisten palvelusten” käyttämättä jättämisestä ei ole muuta yllättävää kuin poikkeuksellisen konkreettinen kärki.
Uuspietistisissä ryhmissä onainaajateltu, etteivät kaikki papit ole oikeanlaisessa sy- dämen uskossa, eikä tällaisten pappien
“hengellisiä palveluita” ole ennenkään ha- luttu käyttää. Uuspietismissä, ainakin sel- laisena kuin itse sen tunnen 1970-luvulta,
on sisäänkirjoitettuna kriittinen suhde kir- kon viranhaltijoihin. Jotkut heistä ovat oi- keassa uskossa ja heidän hengellinen eri- tyisasemansa hyväksytään, mutta se että joku on kirkon virassa ei sinänsä takaa mitään. Tällaisella henkilöllä ei ole miten- kään automaattisesti, “viran puolesta,”
auktoriteettia hengellisissä asioissa.
Nummelan ehdotus poikkeaa aikai- semmasta vain siinä, että se vie perintei- sen uuspietistisen periaatteen käytännön tasolle. Tähän asti hiippakunnan piispa on kutsuttu uuspietistien kesäjuhlille esittä- mään tervetulotoivotus – mutta ei yleensä yhtään sen enempää! Varsinainen hengel- linen opastus on annettu järjestävän yhtei- sön luottohenkilöiden hoidettavaksi.
Kiistoja vallasta on ollut aina
Kiistat siitä, kenelle hengellinen valta ja johtajuus kuuluvat, eivät ole uusi ilmiö kristinuskon historiassa. Tällaisia kiistoja kristittyjen parissa on käyty viimeistään Paavalin ajoista lähtien eli käytännössä alusta asti. Paavali itse korosti kaikkien kristittyjen tasa-arvoa: “Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuk- sessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.”
(Gal. 3:28; vrt. 1. Kor. 12:13; Room.
10:12) Hän myös piikitteli Korintin seura- kuntaa, jossa yksi oli Pietarin, toinen Apolloksen, kolmas Paavalin ja joku jopa itse Kristuksen puolella! (1. Kor. 1:12.)
Toisaalta Paavali kävi tiukkaan taiste- luun omasta asemastaan tilanteissa, joissa hänen hengellinen johtajuutensa kyseena- laistettiin. Kaikesta päätellen näitä tilan- teita oli usein. Antiokiassa kiisteltiin siitä, voivatko pakanat ja juutalaiset osallistua kristittyjen yhteisille aterioille. Kiistan tuoksinassa Paavali kyseenalaisti Jerusa-
lemin alkuseurakunnan kahden johtajan, Pietarin ja Jaakobin, hengellisen johtajuu- den ja valitsi heidän näkemyksistään poikkeavan linjan. Paavali näyttää jää- neen tappiolle Antiokiassa (Gal. 2:11–14), mutta jatkoi taistelua oman tulkintansa puolesta Galatalaiskirjeessä.
Korintissa Paavalin oma hengellinen johtajuus oli puolestaan vaakalaudalla, vaikka hän oli seurakunnan perustaja. Hän joutui puolustuskannalle kilpailevia opet- tajia vastaan, jotka kiistivät hänen olevan oikea apostoli, kyseenalaistivat hänen ar- vovaltansa – aivan kuten hän itse oli toi- minut Antiokiassa Pietarin ja Jaakobin suhteen – ja vielä moittivat hänen heikkoa esiintymistaitoaankin. Paavali joutui pa- nemaan peliin koko teologisen osaami- sensa pelastaakseen oman asemansa. Täs- tä kontekstista kumpuaa Paavalin ”heik- kouden teologia,” jonka avulla hän teki välttämättömyydestä – huonosta esiinty- mistaidostaan – hyveen (2. Kor. 10–12).
Kaikesta päätellen hän onnistuikin kään- tämään valtapelin edukseen, mikäli 2.
Kor. 1–9 on Korinttiin lähetetyn ”kyynel- kirjeen” (2. Kor. 10–13?) jälkeen seuran- nut sovintokirje.
Toinen varhainen esimerkki johtajuu- teen liittyvistä kiistoista löytyy Johannek- sen kirjeistä. Kirjeiden lähettäjä, nimettö- mäksi jäävä ”vanhin,” kieltää lukijoitaan osoittamasta vieraanvaraisuutta väärille opettajille: ”Jokaisella, joka tässä opetuk- sessa pysyy, on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta täl- lä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne äl- kääkä edes tervehtikö häntä.” (2. Joh. 9–
10)
”Vanhin” joutui maistamaan omaa lääkettään. Hän valittaa toisessa yhteydes- sä, kuinka Diotrefes-niminen henkilö ei
ota vastaan hänen lähettämiään ”veljiä,”
ei anna muidenkaan ottaa heitä vastaan ja jopa erottaa seurakunnasta ne, jotka näin haluaisivat tehdä (3. Joh. 9–10). Diotrefes siis noudatti aivan samaa periaatetta kuin
”vanhin,” mutta ”vanhimman” ryhmää vastaan. Kun vallankäyttäjästä tulee val- lankäytön kohde, ääni kellossa muuttuu.
”Vanhin” ei hyväksy Diotrefeksen johta- juutta vaan kuvaa hänetvallanhimoiseksi.
Kirjeen kirjoittaja käyttää vastustajastaan termiä filoproteuon, ”se joka haluaa olla ensimmäinen, se joka rakastaa olla mui- den johtaja” (3. Joh 9; KR: ”mahtailee johtajana”).
Valentinolaisista pietisteihin
Valtaan liittyy monenlaisia ulottuvuuksia.
Yhtäältä tarvitaan henkilöitä, jotka pyrki- vät valtaan, ja toisaalta tarvitaan yhteisö, joka antaa näille henkilöille mandaatin eli suostuu heidän johdettavikseen. Vallan- käyttö synnyttää myös vastustusta. Varsi- nainen koetinkivi, joka lopullisesti tekee vallasta vallan, onkin se, kuinka hyvin vallantavoittelija onnistuu tukahdutta- maan, vaimentamaan tai jollain muulla ta- voin kääntämään edukseen vallankäyttön- sä aiheuttaman vastustuksen.
Kristinuskon varhaisessa historiassa ja erityisesti sitä koskevassa historiankir- joituksessa on korostunut piispan arvoval- lan hyväksyvä uoma, sillä sieltä ovat ol- leet peräisin useimmat käytettävissä ole- vat varhaiset lähteet. Toisenlaista näke- mystä edustavat tekstit ovat lähes poik- keuksetta peräisin varhaiskristillisellä kaudella kätketyistä kirjakokoelmista, mikä on merkki toisinajattelijoiden tehok-
kaasta vaientamisesta 300-luvulta lähtien.
Niin kutsuttujen apostolisten isien joukkoon luetut Ignatios Antiokialainen jaClemens Roomalainenvaativat ensim- mäisen ja toisen vuosisadan taitteessa eh- dotonta kuuliaisuutta piispalle ja muille seurakunnan viranhaltijoille, ja tällainen vaatimus vain vahvistui vuosisatojen saa- tossa. Joitakin ongelmia tosin tiedettiin esiintyneen, kuten Aleksandriassa pitkään jatkuneet ristiriidat piispan ja kristittyjen huippututkijoiden (Clemens Aleksand- rialainen ja Origenes) välillä. Uudet tekstilöydöt kuten Nag Hammadin kirjas- to ja vain neljä vuotta sitten julkisuuteen tullut Tchacos-koodeksi, jonka tunnetuin teksti onJuudaksen evankeliumi, paljasta- vat, että kriittistä keskustelua hengellisten vallanpitäjien arvovallasta käytiin laajalti varhaisten kristittyjen parissa. Amerikka- lainen tutkijaElaine Pagelson nähnyt yh- täläisyyksiä unohduksiin jääneiden var- haiskristittyjen valtakriittisten näkemys- ten ja Martin Lutherinajatusten välillä.
Pagelsin vertailu perustuu toisella vuosi- sadalla Roomassa vaikuttaneen Valenti- noksen oppilaiden näkemykseen, että kristityt jakautuvat kahteen ryhmään,
”hengellisiin” ja ”sielullisiin.” Jälkimmäi- seen ryhmään kuuluvat palvelevat väärää jumalaa ja toimivat oikein rangaistuksen pelosta, kun taas ”hengelliset” ovat ym- märtäneet kristinuskon totuuden syvälli- semmin ja tästä syystä toimivat oikein il- man ohjeitakin.
Pagelsin mukaan tällainen ajatus sel- laisenaan kyseenalaistaa kirkollisen auk- toriteetin, sillä kirkollinen viranhaltija voi kuulua alempaan, ”sielullisten” kristitty- jen kastiin kuin ”hengellisen” tason saa- vuttanut seurakuntalainen. On ilmeistä, ettei ”sielullisena” pidetyn papin tai piis-
Vallankäyttö synnyttää myös vastustusta.
pan ajateltu voivan toimia ”hengellisen”
kristityn oppaana. Se joka jo tietää miten asiat ovat ei edes tarvitse tällaista opastus- ta, vaan osaa itse arvioida, miten kulloi- sessakin tilanteessa tulee toimia. Edellä mainitsemani uuspietistit eivät ehkä pidä rinnastuksesta, mutta Pagelsin kuvaama asetelma toi mieleeni ennen kaikkea omas- ta nuoruudestani tutun, pietismille ominai- sen jaon tosiuskoviin ja ei-uskoviin, ja tä- hän jakoon liittyen vähintään epäilevän mutta useimmiten avoimen kriittisen suh- teen seurakuntien hengellisen työn tekijöi- tä kohtaan. Nuoriso-ohjaajaharjoittelijois- takin tiedettiin heti, kumpaan joukkoon he kuuluivat, kun kuultiin, olivatko he tulossa Suomen Raamattuopistolta vai Luther- opistolta.
Mikäli valentinolaisten ajatukseen kah- den tason kristityistä sisältyi kirkollisen val- lan kritiikkiä, se oli kuitenkin pikemminkin epäsuoraa kuin suoraa. Valentinolaiset koettiin ongelmaksi nimenomaan siksi, että he eivät perustaneet omaa, ”hengellisten”
kristittyjen kirkkoa vaan katsoivat kuulu- vansa samaan kirkkoon kuin muutkin kristityt. Yhden valentinolaisen tiedetään olleen Rooman piispa Viktorin läheinen avustaja 100-luvun loppupuolella, ja Va- lentinoksesta itsestään alkoi myöhemmin kiertää huhu, että hän oli lähellä tulla va- lituksi Rooman piispaksi.
Johtajat eivät tiedä mitään
Nag Hammadin ja Tchacos-koodeksin teksteistä löytyy myös suoraviivaista hen- gellisten johtajien kritiikkiä. Rintamalin- jat eivät kulkeneet piispoille kuuliaisen kristinuskon ”valtauoman” ja piispoja vastustavien ”gnostilaisten” välillä, vaan kritiikkiä kuuluu eri suunnilta.
Nag Hammadin kirjaston tunnetuin
teksti,Tuomaan evankeliumi, ei ole sisäl- löltään erityisen ”gnostilainen,” mutta hengellisiä johtajia siinä kritisoidaan avoi- mesti: ”Teidän johtajanne saattavat sanoa teille: Valtakunta on taivaassa, mutta sil- loinhan taivaan linnut ehtivät sinne ennen teitä. He voivat myös sanoa: Se on meres- sä, mutta silloin kalat ehtivät sinne ennen teitä. Tosiasiassa valtakunta on sekä tei- dän sisällänne että teidän ulkopuolellan- ne.” (Tuom. ev. 3, käänn. Antti Marjanen
& Risto Uro.)
Johtajien seuraamisen sijasta Tuo- maan evankeliumikannustaa kristittyjä et- simään itse siihen kirjattujen Jeesuksen sanojen tarkoituksen (Tuom. ev. 1), ja se joka tämän tarkoituksen löytää ei enää tar- vitse toista opettajaa (Tuom. ev.13, 108).
Tällaisten lausumien valossa ei ole ihme, että Tuomaan evankeliumi mainittiin ni- meltä 300-luvun jälkipuoliskolla nimeltä Aleksandrian piispa Athanasiuksen kiel- lettyjen kirjojen listassa.
Pietarin ilmestyksessä, joka niin ikään on säilynyt Nag Hammadin kirjastossa, kritiikin osoite on sanottu vielä selvem- min auki: ”On myös muita ihmisiä, jotka eivät kuulu meihin. He kutsuvat itseään piispaksi ja diakoneiksi, ikään kuin he oli- sivat saaneet valtuutensa Jumalalta. He alistuvat niiden tuomittaviksi, jotka istu- vat ensimmäisillä istuimilla. He ovat ve- dettömiä kanavia.” (Piet. ilm. 79; käänn.
Antti Marjanen.) Tällaiset henkilöt ”johta- vat harhaan monia eläviä,” sillä heidän valtansa hengellisissä kysymyksissä hy- väksytään sokeasti: ”Kun harhaanjohtajat
Nag Hammadin ja Tchacos-koodeksin teksteistä
löytyy myös suoraviivaista hengellisten johtajien
kritiikkiä.
mainitsevat sinun nimesi, heitä uskotaan.”
(Piet. ilm.80.)
Vaikka Pietarin ilmestyksen kirk- kokriittinen äänenpaino on selvä, sen pe- rimmäinen syy jää epäselväksi. Ilmeisesti kyse oli opillisista erimielisyyksistä.Pie- tarin ilmestyksenmaailman luonut jumala ei ole tosi jumala eikä ”elävä” Jeesus kuollut ristillä, vaan ristille naulittiin de- monien hallitsema ihmisruumis (Piet. ilm.
82–83). Tällaisen näkemykset olivat epäi- lemättä jyrkässä ristiriidassa tekstissä kri- tisoitujen ”piispojen ja diakonien” opetus- ten kanssa.
Muutama vuosi sitten julkisuuteen tulleessaJuudaksen evankeliumissakritii- kin kohteeksi joutuvat apostolit itse. Jee- suksen opetuslapset – Juudasta lukuunot- tamatta! – paljastetaan tekstissä väärän ju- malan palvelijoiksi, jotka edelleen nou- dattavat juutalaisia tapoja. Opetuslapset kuvataan uhrimenoja johtaviksi papeiksi, joiden luokse heidän eksyttämänsä kan- sanjoukko tulee kuin karja. Tähän jouk- koon liittyvät myöhemmin lastensurmaa- jat, ne ”jotka makaavat miesten kanssa” ja muut ”epäpuhtautta, laittomuutta ja ihmis- ten eksyttämistä” harjoittavat (Juud. ev.
40–41).
Homo-argumentti osoituksena kirkon suuresta luopumuksesta ei siis ole uusi.
Juudaksen evankeliumi tosin on tois- taiseksi ainoa varhaiskristillinen teksti, jossa Jeesus itse tuomitsee homot. Ehkä on syytä muistuttaa, että antiikin maail- massa vastustajia homoteltiin muutenkin;
esimerkiksi epikurolainen (!) Filodemos sinkosi samanlaisia homosyytöksiä stoa-
laisia vastaan kuin Juudaksen evanke- liumin kirjoittaja esittää ”apostolisia”
kristittyjä vastaan.
Juudaksen evankeliumissa nousee esiin yksi erityiskysymys, joka näyttää liittyvän apostolien hengellisen johtajuu- den kritiikkiin. Tekstissä kiinnitetään eri- tyistä huomiota ihmisuhreihin: alttarille tulevat ”uhrasivat omia lapsiaan ja jotkut vaimojaan,” ja samat ihmiset ”kutsuivat avuksi sinun [nimeäsi]” (Juud. ev. 38.) Kuvauksen on tulkittu heijastavan kau- hua, jota tekstin kirjoittaja tunsi nähdes- sään, kuinka kirkon johtajat kannustivat joukkojaan marttyyriuteen Kristuksen ni- messä. Tekstissä oleva kehotus ”lopetta- kaa [uhraaminen]” (Juud. ev. 41) liittyy tämän tulkinnan mukaan sellaiseen kristil- liseen marttyyriteologiaan, jota esimer- kiksi piispa Ignatios Antiokiassa edusti:
Juudaksen evankeliumissatorjutaan Kris- tuksen nimeen vetoaminen sellaisissa yh- teyksissä, joissa kristityt kannustavat toi- nen toistaan kuolemaan uskonsa puolesta.
Tulkinnasta ollaan erimielisiä, mutta mi- nusta on vaikea kuvitella, etteivätJuudak- sen evankeliumin varhaiset lukijat olisi nähneet siinä viittauksia kristittyihin mart- tyyreihin.
Vallanhimo, maailmankaikkeus ja me Hyvin erilaisesta näkökulmasta valtaan liittyviä kysymyksiä lähestytään valenti- nolaisessa, lähes 80-sivuisessa tekstissä Kolmiosainen tutkielma. Sen keskeinen teema on vallanhimo, jonka alkuperää ku- vataan tekstin alkuosassa (74–80) ja vai- kutuksia loppuosassa (120–22). Vallanhi- mo sai tekstissä kuvatun luomismyytin mukaan alkunsa, kun jumalallisen Sanan hairahduksesta syntyi kaksi toistensa kanssa vallasta kilpailevaa ryhmää. Ryh-
Homo-argumentti osoituksena kirkon suuresta
luopumuksesta ei siis ole uusi.
mien välisen taistelun ja sekoittumisen myötä vallanhimosta tuli koko maailman- kaikkeuden rakenteen tärkeä osa. Jumalal- linen Sana ratkaisi hairahduksensa jälkeen ongelman järjestämällä kosmoksen niin, että siinä kaikilla, henkivalloista maalli- siin kuninkaisiin asti, on sekä ylempi hal- litsija että alempia hallittavia.
Tutkielman jälkimmäisessä osassa ku- vataan, kuinka kristillinen kirkko on jou- tunut ja joutuu vainotuksi maailmankaik- keudessa vallitsevan vallanhimon seu- rauksena. Kolmiosainen tutkielma ei siis tue sitä usein esitettyä ajatusta, että gnos- tilaisia kristittyjä ei olisi vainottu. Kirkko on tämänkin tekstin mukaan vainottu kirkko. Kirkon tilannetta ei kuitenkaan kuvata aivan toivottomaksi, sillä tekstissä pidetään mahdollisena, että jotkut vallan- pitäjistä kääntyvät kristityiksi ja heistä tu- lee vainotun kirkon jäseniä. Tekstissä ei myöskään tuomita kokonaan valtaraken- teiden olemassaoloa. Vaikka niiden taus- talla on erehdyksestä alkunsa saanut val- lanhimo, ylhäältä alas ulottuva valtahie- rarkia esitetään tavaksi, jolla tämän val- lanhimo pidetään aisoissa.
Joskus on esitetty kysymys, olisiko kristinusko päätynyt tasa-arvoisempaan hallintamalliin, jos kristittyjen välinen tais- telu vallasta olisi 300-luvun alussa päätty- nyt toisin. Tuskinpa, ainakaan jos on us- kominen valentinolaista Nag Hammadin tekstiä, jonka nimeksi on annettuTulkinta totuudesta. Siinä kuvataan seurakuntaa, joka on jakautunut kahteen vastakkaiseen leiriin, niihin joilla on hengellinen lahja, ja niihin joilla tätä lahjaa ei ole.
Vaikka tekstin kirjoittaja kannustaa kaikkia lukijoitaan sovintoon, hänen sym- patiansa ovat selvästi ensiksi mainitun ryhmän puolella. Hänen mielestään koko
ongelman ydin on ”lahjattomien” kateus, ja hän vaatii tähän ryhmään kuuluvia tyy- tymään osaansa, ottamaan oppia kor- keammalle tasolle edenneistä – ja pysy- mään vaiti seurakunnan kokouksissa!
Tulkinnassa totuudesta valta-asemaa ei määritellä kirkollisen hierarkian perus- teella, tekstin kirjoittaja ei ole myöskään tasa-arvon kannattaja, vaan hän korostaa hengellisesti lahjakkaiden erityisasemaa seurakunnan kokoontumisissa. Tässä tekstissä ei kuitenkaan tehdä jyrkkää eroa tosiuskovien ja ei-uskovien välillä, vaan argumentoidaan, ettäkaikkiseurakuntalai- set hyötyvät hengellisesti pitkälle edisty- neiden opetuksesta – kunhan vain vähem- män edistyneet malttavat pysyä hiljaa.
Tekstissä esitetty malli edustaa antiikin maailmassa tyypillistä ”patriarkaalista hy- väntahtoisuutta,” jossa ylhäältä päin osat- tiin sanoa, mikä on parasta koko yhteis- kunnalle ja suurimmaksi hyödyksi varsin- kin alemmille kansanryhmille.
Lopuksi
Minulta kysytään silloin tällöin, mitä mei- dän pitäisi oppia uusista ”gnostilaisista”
lähteistä. Mitään yksiselitteistä vastausta minulla ei ole. Minusta on kiinnostavaa, että kristinuskon ”virallisen totuuden” rin- nalla on kulkenut pienempiä, ”epäviralli- sia” totuuksia. Ne eivät aina vain yksin- kertaisesti kadonneet, vaan niitä myös tu- kahdutettiin aktiivisesti. Tällaisten teks- tien tutkimuksessa on kyse äänen palaut- tamisesta niille, joilta tämä ääni aikanaan vietiin. ”Virallisen totuuden” tarinassa
Minusta on kiinnostavaa, että kristinuskon ”viral- lisen totuuden” rinnalla on kulkenut pienempiä,
”epävirallisia” totuuksia.
kristinuskon keskeinen menestystekijä an- tiikin maailmassa oli kirkon vahva, sel- keään hierarkiaan perustunut rakenne.
”Epäviralliset” tai ”unohdetut” lähteet osoittavat, etteivät kaikki kristityt pitäneet tällaista hierarkiaa itsestään selvänä, vaan valta synnytti vastustusta. Tällainen vas- tustus oli koko kristinuskon muotoutumi- sen kannalta tärkeää siksi, että se toimi
”testinä”, joka lopulta vahvisti niiden ase- man, jotka olivat ottaneet käsiinsä vallan.
Kirkollista valtaa ei luotu vain kirkollis- kokousten päätöksillä ja piispojen kierto- kirjeillä, vaan vallasta tuli valta myös siel- lä, missä vihastuneet munkkijoukot poltti- vat juutalaisten synagogia ja harhaoppisi- na pidettyjen valentinolaisten kirkkoja.
Ja toisaalta: ”virallisen totuuden” ul- kopuolelle jääneissä kirjoituksissakaan ei ainoastaan kritisoitu hengellisiä johtajia, vaan niissä myös etsittiin hengellistä val- taa ja pyrittiin siihen.Tulkinta totuudesta on esimerkki siitä, kuinka itseään hengel- lisenä eliittinä pitänyt ryhmä halusi järjes- tää yhteisen seurakunnan rakenteen ja käytännöt siten, että ne tukivat juuri tähän ryhmään kuuluvien asemaa. Toisin kuin Luther-säätiö, tämän varhaiskristillisen tekstin kirjoittaja ei pyrkinyt luomaan sa- manmielisille omaa jumalanpalvelusyh- teisöä, jossa ehtoollista jaetaan vain oi- kein uskoville. Kirjoittaja kuitenkin vaati painokkaasti hengelliseen eliittiin kuulu- ville merkittäviä etuoikeuksia ja muilta alistumista.
Jotain tuttua tässäkin asetelmassa on.
Naispappeutta ja uutta parisuhdelakia (joka antaisi demokraattisesti samanlaiset
oikeudet kaikille kansalaisille) vastustavat ryhmät ovat alkaneet vaatia muilta suvait- sevaisuutta ja kotipaikkaoikeutta kirkossa.
Samalla he kuvaavat itseään ”perinteisik- si” ja ”raamattu-uskollisiksi,” mikä käy- tännössä tarkoittaa, etteivät ne jotka kir- kossa ajattelevat toisin kuin he ole heidän mielestään ”raamattu-uskollisia.” Tällai- seen jaotteluun epäilemättä liittyy myös selvä näkemys siitä, kenen ehdoilla kir- kossa oikeasti pitäisi toimia, kenellä oi- keasti pitäisi olla oikeus käyttää kirkon ääntä ja keiden tulisi vaieta (esimerkiksi vääränsorttisten piispojen!). Piispaboiko- tissa ei ole kysymys vain ”hengellisten palvelujen käyttämättä jättämisestä” vaan myös valtakamppailusta: hengellisen val- lan uskotaan joutuneen vääränlaisten ih- misten käsiin, ja nyt se valta halutaan kes- kittää kokonaan omalle joukolle.
Kirjallisuutta
Dunderberg, Ismo (2008). Beyond Gnosticism:
Myth, Lifestyle and Society in theSchool of Valen- tinus. New York: Columbia University Press.
Dunderberg, Ismo & Antti Marjanen (2005, toim.).
Nag Hammadin kätketty viisaus. 3. painos. Helsin- ki: WSOY.
Marjanen, Antti & Ismo Dunderberg (2005).Juu- daksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta.
Helsinki: WSOY.
Koschorke, Klaus (1978).Die Polemik der Gnosti- ker gegen das kirchliche Christentum.NHMS 12.
Leiden: Brill.
Pagels, Elaine (2006). Gnostilaiset evankeliumit.
Käänt. Outi Lehtipuu. Helsinki: Arthouse.
Salmesvuori, Päivi (2009). ”Power and authority:
Birgitta of Sweden and her revelations.” Diss. Hel- singin yliopisto.
Uro, Risto (2003).Thomas: Seeking the Historical Context of the Gospel of Thomas.London: T & T Clark.
Petri Järveläinen
Onko taloudella moraalia?
Talouskriisiä koskeva keskustelu herättää kysymyksen siitä, mikä taloudellisessa toiminnassa on oikein ja väärin. Samalla tavoin kuin 1990-luvun alun laman yhtey- dessä käytiin keskustelua arvoista ja mo- raalista, tällainen keskustelu on syntynyt nykyisenkin kriisin yhteydessä. Keskuste- lun kuluessa tullaan asemoitumaan myös moraalifilosofian näkökulmasta tavalla, joka määrittää tulevien vuosien suuntaan.
Tarkastelen seuraavassa joidenkin länsimaisen talouden ja moraalin suhdetta koskevien ajattelutapojen luonnetta sekä niistä johtuvaa ristiriitaisuutta nykyisissä ajattelutottumuksissa. Sen jälkeen tarkas- telen kysymystä siitä, voiko vapaalle markkinataloudelle muodostaa moraali- teorianDavid Gauthierinteorian avulla.
Lopuksi pohdin suuntaviittoja, jotka veisivät keskustelua eteenpäin. Näistä keskeisin liittyy usein esitettävään yhtei- söllisyyden vaatimukseen. Se punoo tee- man liberalistisen perinteen kanssa vaih- toehtoisesta kommunitaristisesta etiikan mallista käytävään keskusteluun.
Aristoteles: taloudenhoito ja rikkaudenhankintataito
Aristoteleserottaa teoksessaan Politiikka taloudenhoidon ja rikkaudenhankintatai- don. Järkevä taloudenhoito eliekonomike on Aristoteleen mielestä ihmisen luonnol-
lisia tarpeita palvelevaa toimintaa. Sen tarkoituksena on tuottaa puitteet hyvälle elämälle. Hyvä elämä puolestaan on sy- vällisempi asia kuin vain puitteensa. Se merkitsee inhimillisen elämän monipuo- lista toteutumista.
Rikkaudenhankintataidolla eli khre- matistikella on merkitystä taloudenhoi- dossa. Taloudenhoidosta irrallinen rikkau- denhankintataito on kuitenkin Aristote- leen mielestä paheellista eli epämoraalis- ta. Ekonomike liittyy kohtuullisiin hyvän elämän puitteisiin. Kantasanana onkin oi- kos eli talo. Rikkaudenhankintataito on puolestaan rahan hankkimista rahan itsen- sä takia. Jos sitä ei ymmärretä välineeksi, se on elämän luonnetta koskevaan väärin- käsitykseen perustuva virheellinen pää- määrä. Aristoteleen mielestä oikein käsi- tettynä raha on hedelmätön eli se ei tuota uusia rahoja. On väärin, mikäli joku har- joittaa koronottoa kuolleesta vaihdannan- välineestä ja merkistä. Se, mitä uuden ajan maailmassa sanotaan kapitalismiksi, on Aristoteleelle vieras elämänmuoto.
Locken ja Smithin liberalismi
Aristoteleen rahan hedelmättömyyden oppi, korkokielto ja taloudenhoidon tul- kitseminen hyvän elämän puitteiden ra- kentamiseksi hallitsi länsimaista talous- ajattelua 1200-luvun loppupuolelle asti.
Myöhäiskeskiajalla tapahtuneet käsitteel- liset muutokset muodostivat pohjan ta- loutta koskeville moderneille ajatuksille.
Niitä esittivät esimerkiksi 1500-luvun tunnetun johdannaistalouden ja pörssin edustajat eli anekauppiaat, uskonpuhdista- jista Calvin ja myöhemmin John Locke jaAdam Smith.
Locke ja Smith olivat nimenomaisesti moraalifilosofeja. Se uusimmassa keskus- telussa silloin tällöin vilahtava ajatus, jon- ka mukaisesti talous olisi moraalin ulko- puolinen saareke, pätee korkeintaan vain suhteellisesti talousteorian klassikkojen ajatteluun. Nykyisin tällaisen näkemyksen edustajina voi pitää ehkä libertarismin ko- vaa haaraa, niin sanottuaChicagon kou- lukuntaa. Tämän suuntaukseen tunnetuin kirjoitus onMilton Friedmanin1970-lu- vun alkupuolella julkaisema artikkeli, jos- sa yritysten moraaliksi määritellään voi- ton tuottaminen. Friedman esittää, että yleishyödyllinen toiminta yrityksissä mer- kitsee varkautta osakkeenomistajilta ja on tästä syystä moraalitonta toimintaa. Uu- simmassa talouseettisessä keskustelussa nimenomaisesti yritysten yhteiskuntavas- tuun teema on sittemmin tullut keskeisiksi teoretisoinnin kohteeksi.
John Lockea luonnehditaan liberalis- min isäksi. Hänen mukaansa moraali on objektiivinen tosiasia, joka säätää, että yk- silöllä on ensinnäkin oikeus elämään, ter- veyteen, vapauteen ja hankkimaansa omaisuuteen. Lisäksi hänen on toimittava siten, että muiden oikeudet samoihin asioi- hin eivät vahingoitu. Valtiota tarvitaan lä- hinnä näiden oikeuksien suojelemiseksi.
Locke uskoi, että kaikkien vapaus lisään- tyy yksilön vapauden lisääntyessä. Koska kaikki ovat yksilöitä ja koska vapautta li- sätään juuri yksilöille, kasvaa vapaus kai-
kille. Edelleen, koska vapaus liittyy olen- naisesti omistamiseen, yksilön omistami- sen suojaaminen lisää kaikkien vaurautta.
Edellinen ajatuskulku on myös Adam Smithin teorian taustalla. Hän ajatteli, että kaupallisessa yhteiskunnassa tulisi poistaa kaikki esteet yksilön vapauteen perustu- valta kilpailulta. Näitä olivat konservatii- visten maanomistajien suojattu yhteiskun- nallinen asema sekä suurliikemiesten muodostamat monopolit. Moraalittomien esteiden purkamisen seurauksena kaikki saavat yrittää. Toisaalta yrittäjyyden puo- lustaminen edellyttää jonkin verran erään- laisia vastarajoituksia, esimerkiksi ylära- jan lainojen koroille. Vapauden moraali- sen arvon lisäksi Smith katsoo, että yksi- tyisyrittäjätalous on moraalista toimintaa siksi, että se ei perustu ihmisiä eriarvoi- sesti kohteleviin erioikeuksiin tai mono- poleihin.
Kun yksityisyrittäjyys saadaan ku- koistamaan, tämä hyödyttää kaikkia: yrit- täjän oma etu tulee täytetyksi, ja lisäksi hän voi palkata työvoimaa, mikä puoles- taan lisää palkkatyöläisten hyvinvointia.
Koska Smithin yrittäjät lisäksi ovat sellai- sia, että tuhlaamisen sijasta he sijoittavat saamansa voiton investointeihin ja palk- koihin, tämä kuvio merkitsee jatkuvaa ta- loudellista kasvua ja sen ulottumista kai- kille. Yhtiömuotoisen yritystoiminnan voimistuessa ja teollisuuden syntyessä sekä työnjaon kehittyessä Smithin hah- mottelemaan markkinoiden vapauteen al- koi kehkeytyä kysymyksiä, joihin Karl Marx ja hänen seuraajansa kiinnittivät huomiota. Marxin kuvaus talouden globa- lisaatiosta ja talouden ulottumisesta kai- kille elämänaloille on osuva ennustus jat- kuvan taloudellisen kasvun ajatuksen eräistä keskeisistä kehityssuunnista. Glo-
balisaatio merkitsee sitä, että kaikki elä- mänalueet tulevat talouden näkökulmasta tulkituiksi.
Hyvän elämän kohtuullisten puitteiden ja vaurastumisen ristiriita
Olen selostanut länsimaisen talousajatte- lun kehkeytymistä siksi, että tahtoisin kiinnittää huomiota seuraavaan asiaan:
nykyaikaiset talouden ja moraalin suhdet- ta koskevat ajattelutapamme ovat ristirii- taisia. Olemme perineet historiasta keske- nään vaikeasti yhteen sovitettavia ajattelu- tottumuksia.
Aristoteelinen perinne korostaa ta- loutta syvällisempiä asioita elämän mo- raalisena päämääränä ja suhtautuu rahaan keskittyvään elämäntapaan paheksuvasti.
Se korostaa kohtuutta ja pitää järkevänä taloudenhoitona hyvän elämän välineeksi harjoitettua elämän aineellisten puitteiden järjestämistä. Koska henkiset rikkaudet ovat sen näkökulmasta niin suuremmoi- sia, aineelliset puitteet voivat olla melko vaatimattomia. Liberalistinen perinne puolestaan pitää taloudelliseen vaurastu- miseen tähtäävää yritystoimintaa moraali- sesti perusteluna tavoitteena. Se näet pal- velee yksilöllistä vapautta ja estää joiden- kin kohoamisen sellaiseen asemaan, että he kahlitsevat yksilöä. Edelleen: aristotee- linen perinne uskoo, että on olemassa kai- kille ihmisille yhteinen inhimillinen pää- määrä. Liberalistinen perinne taas opettaa, että kukin etsiköön oman päämääränsä.
Moderni ihminen kykenee elämään pahemmin hajoamatta näistä kummasta- kin hyvin erilaisesta perinteestä ammen- taen. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista moraaliteoriaa, ja niiden ainesosien omak- suminen merkitsee sitä, ettei nykyaikai- nen länsimainen ihminen näytä ajattele-
van moraalista mitenkään erityisen joh- donmukaisesti. Sama henkilö voi korostaa sekä omasta edusta luopumista ja kohtuul- lisuutta että jatkuvaa vaurastumista.
Näiden erilaisten perinteiden aiheutta- man ristiriitaisuuden lisäksi talouden ja moraalin välisen suhteen pohtimista han- kaloittaa myös se, että rationaalisuudesta ja sen suhteesta moraaliin vallitsee erilai- sia ja ristiriitaisia näkemyksiä. Ne herättä- vät muun muassa kysymyksen siitä, voi- daanko nykyaikaiselle talouselämälle muodostaa kovinkaan koherenttia moraa- liteoriaa. Tällaisista yrityksistä viime ajoilta tunnetuin on David Gauthierin kir- jassaan Morals by Agreement esittämä.
Ennen itse Gauthierin teorian esittelyä tehkäämme kuitenkin pieni katsaus nykyi- sen talousteorian muutamaan keskeiseen teoreettiseen oletukseen.
Modernin talousteorian lähtökohdat:
rationaalinen valinta ja itsekäs etu Nykyaikainen talousteoria nojaa rationaa- lisen valinnan teoriaan. Sen mukaan yksi- löt jäsentävät käsillä olevia mahdollisuuk- sia jossakin arvojärjestyksessä ja valitse- vat tarjolla olevista parhaimman. Arvojär- jestys määrittyy sen perusteella, mikä on hyödyllisintä eli palvelee valitsijan etua.
Esimerkiksi, jos henkilöllä on kolme vaih- toehtoa, jotka ovat ”olla varakas”, ”olla kitkuttaen toimeentuleva” tai ”olla köy- hä”, hän valitsee näistä ensimmäisen.
Näin tehdessään hän harjoittaa niin sanot- tua hyödyn maksimoimista. Lisäksi ta- loustieteessä oletetaan, että taloudelliset toimijat preferoivat seuraavien periaattei-
Nykyaikainen talousteoria nojaa rationaalisen va-
linnan teoriaan.
den pohjalta: 1. enemmän on parempi – eli toisin sanoen taloudelliset toimijat ovat ahneita, 2. heitä ei kiinnosta, mitä muut valitsevat ja 3. preferenssit ovat yksilölli- siä ja sellaisina tasavertaisia: toisen ratio- naalinen valinta on jatkuva juhliminen ja toisen runokirjojen ostaminen.
Nykyaikainen talousteoria esittää myös, että talous pyrkii tasapainoon. Ta- sapaino on tila, jossa kukaan ei enää tahdo muuttaa käyttäytymistään. Nykyaikaisen taloustieteen mukaan vapaan markkinata- louden lopputuloksena toteutuva tasapai- no on Pareto-tehokas. Pareto-tehokkuus tarkoittaa sitä, että kenenkään hyötyä ei voi enää lisätä heikentämättä jonkun toi- sen etua. Kun näin tapahtuu, kaikki talou- den resurssit on käytetty hyväksi.
Yllä luonnosteltuun näkemykseen si- sältyy esimerkiksi seuraavia ongelmia.
Ensimmäinen koskee niin sanottuja ul- koisvaikutuksia. Kun rationaalisen valin- nan teoria olettaa, että hyödyn maksimoi- nen on puhtaasti subjektiivista, ei päästä käsiksi siihen, että yksilölliset preferenssit voivat olla haitallisia sekä yksilölle itsel- leen että muille.
Toinen, taloustieteen nobelistiAmar- tya Senin osoittama, ongelma on tämä:
rationaalisen valinnan teoria talouden alueella olettaa, että ihmiset eivät ole kiin- nostuneita muiden valinnoista eivätkä pyri vaikuttamaan näihin. Todellinen elä- mä on kuitenkin toisenlaista. Ihmiset esi- merkiksi kokevat kateutta ja lisäksi heillä on yleisiä aatteellisia lähtökohtia, joiden he toivovat vaikuttavan kaikkien ihmisten valintoihin. Tämä taas liittyy yhteen kes-
keisimmistä sekä moderniin talousteoriaan yleisesti että sen asemaan vapaan markki- natalouden legitimoijana liittyvään kysy- mykseen. Vapaa markkinatalous näyttää toimivan parhaiten vain sellaisessa maail- massa, jossa ei ole mitään ongelmia. Va- litettavasti maailma ei ole sellainen.
Kolmanneksi, jos preferoijat ottavat huomioon toistensa preferenssit, ei pidä paikkaansa, että aina olisi rationaalista va- lita paras vaihtoehto. On tilanteita, joissa on parempi valita joko toiseksi paras tai jopa kolmanneksi paras vaihtoehto.
Gauthier: omasta edusta luopuminen omana etuna
David Gauthierin moraaliteoria perustuu osittain huonomman kuin parhaimman vaihtoehdon valitsemisen ideaan. Hänen teoriansa on moraaliteoria henkilölle, joka kannattaa vapaata markkinataloutta ja ra- tionaalisen valinnan teoriaa. Ekonomisesti rationaalinen henkilö pyrkii hyödyn mak- simoimiseen. Kun kaikki toimivat näin, tästä näyttää todellisessa maailmassa seu- raavan se, mitä Thomas Hobbes luon- nehti kaikkien sodaksi kaikkia vastaan.
Sellaisessa sodassa menestyy vahvin ja voimakkain, mutta onko tämä yksilöllis- ten preferenssien mukaista? Sopimusteo- reettinen perinne vastaa, että kaikkien sota kaikkia vastaan ei ole jokaisen yksilölli- sen edun mukaista, koska ei voi olla niin, että jokainen on vahvin. Kaikkien kannat- taa siis rajoittaa oman etunsa ajamista si- ten, että sovitaan rajat, joiden piirissä oman edun ajaminen on oikeutettua.
Gauthier ajattelee, että hyödyn maksi- moijan paras vaihtoehto on kyllä se, että hän voittaa ja saa kaiken. Mutta koska voi olla, että jokainen on ainakin joskus heik- ko, on oman edun mukaista rajoittaa kaik-
Ekonomisesti rationaalinen henkilö pyrkii hyödyn
maksimoimiseen.
kien omaa etua ja rahoittaa moraali-insti- tuutio – siltä varalta, että on itse sen tar- peessa. Ei siis ole rationaalista valita pa- rasta vaihtoehtoa vaan toiseksi tai kol- manneksi paras vaihtoehto. Gauthier ajat- telee tässä samansuuntaisesti kuin 1900- luvun tunnetuin oikeudenmukaisuusteo- ria, John Rawlsin teoria esittää. Hän ei kuitenkaan jaa sitä Rawlsin ajatusta, jonka mukaan moraalista keskustelevat henkilöt voisivat olla intressittömiä toimijoita.
Rawlshan kuvaa moraaliperiaatteista sopimista ”tietämättömyyden verhon”
vertauskuvalla. Moraalinen sopimus syn- tyy hänen mukaansa sellaisessa kuvitteel- lisessa tilassa, jossa kukaan ei tiedä, kuka hän on sovittavassa yhteiskunnassa. Kun kukaan ei sovi moraalisääntöjä siten, että tietäisi mitä ne merkitsevät juuri hänen it- sensä kannalta, tämä johtaa Rawlsin mu- kaan tilanteeseen, jossa kaikki sopivat sen, että yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevan osa on suojattu. Rawlsin mielestä paras yhteiskunta onkin sellai- nen, jossa heikoimmassa asemassa olevan asema on parempi kuin missään muussa yhteiskunnassa. Gauthier ei hyväksy tätä.
Hänen mielestään Rawlsin teoria johtaa vain oikeudenmukaisuuden jakamiseen ja erityisesti sellaiseen jakamiseen, jossa aloitetaan köyhimmistä ja edetään hieman vähemmän köyhien kautta vain jonkin verran köyhien huoltamiseen. Tämä on Gauthierin mielestä latistavaa ja menes- tyksekkäitä ihmisiä riistävää. Lisäksi se luo mahdollisuuden jäniksille eli niille, jotka hyötyvät yleisestä oikeudenmukai- suudesta panostamatta itse siihen mitään.
Gauthierin mielestä yksilöllä tulee olla oikeus ikään kuin päättää, kuinka pal- jon moraali koskee häntä. Tämä on hinta siitä, että vapaassa markkinataloudessa on
tilaa erilaisille menestymisille. Niinpä Gauthier esittää, että moraali-instituution hyvät koskevat kutakin yksilöä vain suh- teessa siihen panokseen, jonka kukin on valmis maksamaan asiasta. Jos luovun pal- jon omasta hyvästäni yhteisen hyvän eteen, saan yhteistä hyvää enemmän kuin se, joka luopui vain vähän omasta edustaan. Näin moraalikin on eräänlainen rationaalisen va- linnan kauppatavara. Tämän lisäksi ihmi- sellä on oman edun tavoitteluun liittyvän markkinoilla tapahtuvan toiminnan lisäksi empaattisia puolia, joiden varassa hän tekee ikään kuin itsekkään edun moraalin ja markkinoiden ulkopuolella mielellään hy- väntekeväisyyttä muita kohtaan.
Moraali on arvokasta itsensä takia Gauthierin teoria on kiinnostava, koska se osoittaa olevan itsekkään edun näkökul- masta rationaalista luopua itsekkäästä edusta. Sitä on kuitenkin arvostelu mones- ta syystä.
Ensinnäkin moraali voi olla moraalia vain silloin, kun sitä toteutetaan sen itsen- sä takia eikä välineenä johonkin muuhun.
Toiseksi, Gauthierin teorian näkökul- masta esimerkiksi kehitysvammaisilla ei ole oikein mitään roolia yhteiskunnassa.
Se on teoria niille, joilla on varaa moraa- liin. Gauthierin mukaan saaminen edellyt- tää panostamista, mutta on paljon ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta panostuksiin.
Aristoteelisen etiikanteorian pohjalta taas voi huomauttaa, että Gauthierin kek- seliäs moraaliteoria edustaa libertaristista perinnettä, joka ei ota huomioon klassisen oikeudenmukaisuusteorian korjaavaa puol-
Näin moraalikin on eräänlainen rationaalisen va-
linnan kauppatavara.
ta. Oikeudenmukaisuushan määrittyy sii- nä kahtalaisena. Yhtäältä oikeudenmukai- suus merkitsee sitä, että kukin saa ansion- sa mukaan. Mutta oikeudenmukaisuuteen liittyy myös korjaava näkökohta. Sen ja- kamisessa, mikä kullekin kuuluu, tapah- tuu virheitä.
Erityisesti pohjoismaisen hyvinvointi- valtioperinteen piirissä korjaava oikeu- denmukaisuus on tulkittu usein tasaavaksi siten, että osan ihmisistä on ajateltu jää- vän paitsi sitä, mikä heille kuuluisi, heistä itsestään riippumattomista syistä kuten työttömyydestä, onnettomuudesta tai sai- raudesta johtuen. Tällaiseen korjaavan oi- keudenmukaisuuden kysymyksiin Gauth- ierilla ja hänenkin mielestään pareto-opti- maalisen hyvinvoinnin tuottavan vapaan markkinatalouden teoreetikoilla on vä- hemmän annettavaa. Voisikin hieman kärjistäen sanoa, että libertaristisen mo- raaliteorian ja pohjoismaisen hyvinvointi- valtion piirissä vallitsevan eetoksen ero on siinä, että jälkimmäisen mukaan ihmi- nen ei ole sen paremmin niin paha kuin hyväkään kuin miksi hänet ajatellaan en- simmäisessä mallissa. Pohjoismaisen ee- toksen näkökulmasta ihminen ottaa luon- nostaan huomioon muut henkilöt ja näi- den moraaliset tarpeet jo markkinoilla eli ei siis lähtökohtaisesti etsi vain omaa etuaan ja lisäksi hän ei vapaa-ajallaan pa- nosta hyväntekeväisyyteen kovinkaan paljon enemmän kuin sen, mihin valtio hänet pakottaa.
Vapaa markkinatalous on talouden valtavirtanäkemys. Pyrkiessään luomaan sille moraaliteorian, johon sisältyy lukui- sia ongelmia, Gauthier tulee osoittaneeksi
itse taloutta koskevaan valtavirtanäke- mykseen liittyvää ongelmallisuutta. Näin hän tulee ehkä itse sitä tahtomattaan esit- täneeksi haasteen eteenpäin kulkemiseksi, jossa itse taloutta koskevaa näkemystä uu- distetaan. Sekä talous että moraali ovat ih- misen toimintaa. Tulevaisuuden kannalta on tarpeellista keskustella siitä, mitä ajat- telemme ihmisestä.
Kommunitarismi ja kysymys yhteisestä ihmisyydestä
Yllä mainitun haasteen kannalta on olen- naista, että libertarististen ja liberalististen valtavirtanäkökulmien vaihtoehdot etiikan perinteen näkökulmasta ovat kommunita- ristisia. Näiden teorioiden keskustelufoo- rumille astutaan esimerkiksi silloin, kun todetaan, että ”yhteisöllisyyttä pitää lisä- tä”. Kommunitaristinen etiikan teoria, esi- merkiksi siinä muodossa kuin Alasdair MacIntyre on sitä teoksessaan After vir- tue puolustanut, korostaa ihmisen luon- netta muiden kanssa toimivana yhteisiä päämääriä ylläpitävänä olentona.
Kommunitarismin ongelma liittyy puolestaan siihen, että yhteisiin päämää- riin pyrkivistä ihmisistä on oletettava, että heillä on eräänlaista yhteistä ihmisyyttä.
Mitkä olisivat ne yhteisen ihmisyyden ai- nesosat, jotka voitaisiin ajatella kuuluvan kaikille? Miten nämä kytketään taloudel- liseen toimintaan siten, että se palvelee hyvinvointiamme paremmin kuin nykyi- nen valtavirta-ajattelu? Miten sovitamme laajasti hyväksytyn individualismin ja toi- saalta kaipaamamme yhteisöllisyyden?
Halujen ja uskomusten tarkasteleminen lähtökohtana
Asian tarkastelemisen voisi aloittaa ehkä tästä. Talous voidaan tulkita inhimilliseksi
Sekä talous että moraali ovat ihmisen toimintaa.
toiminnaksi, jossa on kolme toisiinsa vai- kuttavaa osa-aluetta: reaalitalous, finans- simarkkinat ja psykologiset tekijät.
Talouden ongelmat näyttävät liittyvän siihen, että yllä sanottujen kolmen osa- alueen väliset suhteet ovat hämäriä, ja osa-alueet eivät esimerkiksi palaudu toi- siinsa. Kun moderni talousteoria on lähes- tynyt psykologisia tekijöitä muiden prefe- rensseistä riippumattomina rationaalisina valintoina, olisi kiinnostavaa tarkastella syvällisemmin preferenssien luonnetta.
Tämä on mahdollista ottamalla huomioon ongelmia, joihin yllä viittasin sekä kes- kustelemalla siitä, millainen haluaminen on järkevää haluamista. Sen tarkastele- mista taas auttaa sen kysyminen, miksi
haluamme sitä mitä haluamme.
Tämä puolestaan liittyy kysymykseen siitä, mihin päämäärään taloudellisella toiminnalla pyritään. Talouden valtavirta- ajattelua on arvosteltu siitä, että se on pi- kemminkin oppi keinoista kuin päämää- rästä. Sen piirissä viitataan kyllä tasapai- noon, mutta se ei näytä vastaavan kysy- mykseen siitä, mikä tämän tasapainon si- sältö on – sen lisäksi, että talouden resurs- seja ei enää ole paremmin käytettävissä.
Mitä se hyvinvointi on, jonka talouden sa- notaan tuottavan? Jos päämäärän sisällön suhteen saataisiin enemmän valoa, olisi ehkä mahdollista arvioida myös sitä, ovat- ko nykyiset keinot järkeviä sen saavutta- miseksi.
Heikki Tervonen
Minne maallikot ovat kadonneet?
Kirkon tulevaisuuden ydinkysymys on sen suhde jäseniinsä, joita on nimitetty maallikoiksi.
Vaikka maallikko-sanaan on liitetty vähättelevä ei-asiantuntijan leima, käytän kuitenkin sitä, koska parempaakaan ilmaisua ei ole. Uuden testamentin nimitys pyhät saattaa tuntua nykyaikana hieman yliampuvalta. Minne maallikot ovat kadonneet? Eivät minnekään.
Kirkkopäivät ovat perinteisesti olleet kirkkomme näköalapaikkoja. Jyväskylän kirkkopäivillä kesällä 2009 tuli koroste- tusti esille maallikkojen merkitys. Espoon piispaMikko Heikkakehotti kirkon jäse- niä ottamaan oman tilansa, käyttämään omaa ääntään ja tekemään muutoksen it- selleen mahdolliseksi.
Rovasti, toimittajaHilkka Olkinuora kehotti maallikoita valtaamaan kirkon ta- kaisin itselleen. Hän kysyi, onko kirkko valmis siihen. Mukana voisi Olkinuoran mukana tulla jotain niin kiusallista kuin Pyhä Henki (Kotimaa27.8.2009).
Ydinkysymys kuuluu, mikä on maalli- kon tehtävä. Meillä kirkko ymmärretään pitkälti piispojen, pappien ja jossain mää- rin myös muiden työntekijöiden kirkkona.
Heidän apunaan ja tukenaan on maallik- koja niin eri työmuodoissa kuin hallinnos- sa, nykyisin myös messun avustamisessa.
Kirkko on kuitenkin Jumalan kansa. Kirk- ko on maallikot, joita viranhaltijoiden on tarkoitus hoitaa evankeliumin sanal- la.Seurakunnan jäsenten ensisijainen teh- tävä on toimia maallisessa kutsumukses- sa: kotona, työssä, vapaa-aikana ja luotta-
mustehtävissä. Kirkon tehtävä ei ole vain kutsua maallikoita Jumalan sanan ääreen, vaan ennen muuta kunnioittaa heidän ar- kista työtään toisten ihmisten ja koko luo- makunnan hyväksi. Arjen jumalanpalve- lus on vähintään yhtä tärkeä kuin sunnun- tain messu tai hartausseurat.
Otan havaintokuvan, jota muun muas- saMihail Gorbatshovon käyttänyt. Kun vierailijat tulivat rakennustyömaalle, he kyselivät, mitä rakennusmiehet tekivät.
Ensimmäiset vastasivat, että he raahasivat isoja kiviä paikasta toiseen. Mutta toiset sanoivat: ”Me rakennamme temppeliä”.
Vaikka luterilaisuus ei jumaloikaan työtä – reformaattori Martti Luther korosti myös levon merkitystä – se painottaa ar- kista elämää Jumalan toiminnan keskeise- nä näyttämönä.
Teologi kirkon Big Brotherina
Voidaksemme ymmärtää maallikoiden tehtävän oikein, meidän on kenties haetta- va potkua menneisyydestä. Sosiaalietikko Martti Lindqvist valitti Kotimaassa 22.3.1983, että uskonpuhdistuksen kirkko on vaarassa muodostua ”teologibyrokra-
tiaksi”. ”Teologi on isoveli, joka tietää, mitä pitää puhua ja ajatella. Uskonpuhdis- tus nosti maallikkouden kristillisen elä- män keskukseen. Silti monesta tuntuu kuin olisimme paavillisempia kuin paavi itse. Tässä on kirkon todellinen kriisi”, hän kirjoitti.
Samalla hän luetteli tuon ajan kirkon näkyvät maallikot: Arvo Aho, Aarre Huuskonen, Heimo Lampi, Johannes Leivonen,Reijo Peltola,BirgittajaIlari Rantakari ja ”pari muuta”. Hän jatkoi:
”Loistavia ihmisiä koko jengi. Sitkeästi he ovat kestäneet mukana mitä erilaisimmis- sa teologimyllyissä.”
Messu-uudistus lisäsi pappiskeskeisyyttä
Ulkoministeriön palveluksessa toimiva Ilari Rantakari kertoi kirkon suhtautu- misen maallikkoihin muuttuneen sinä ai- kana, jolloin hän oli suurlähettiläänä Tan- saniassa. Kirkko oli tullut yhä enemmän
”virkakirkoksi”. Kun vielä 1960-luvulla puhuttiin kaikkien kirkon jäsenten ylei- sestä pappeudesta, niin hänen palattuaan Suomeen hänestä tuntui, että ajatus oli häipynyt ainakin Helsingistä.
Esimerkkinä hän mainitsi, että maalli- koiden pääsy saarnatuoliin on korkeam- man kynnyksen takana kuin ennen. Ran- takari arvioi, että messu-uudistus on lisän- nyt pappiskeskeisyyttä, vaikka sitä ei ole varmaan tarkoitettu.
Toinen Lindqvistin mainitsema ”nä- kyvä maallikko” Helsingin seurakuntayh- tymän palveluksessa ollut diplomi-in- sinööri Arvo Aho kertoi käsityksiäänNä- köala-lehdessä 2/1963. Hänen mukaansa
”maallikot ovat tämän maailman sameissa vesissä uiskenteleva kalaparvi, jota pap- pien on yritettävä porkkia kirkon nuot-
taan”. Aho vertasi kirkkoa myös jalkapal- lo-otteluun: ”Kansa maksaa ja katsoo, pe- laajat potkivat ja nostavat palkan.” Kun nykyisin puhutaan kirkosta, sillä tarkoite- taan Ahon mukaan yleensä papistoa, ”jon- ka osuus seurakuntalaisista on sentään vain noin 0,04 %”. Hän arveli, että syntyi- si paljon parempi työyhteys, jos tajuaisim- me olevamme saman Jumalan kansaa kaikki, niin pipit kuin papit.
Kirkon kiinnostus valikoivaa
Martti Lindqvist toimi Suomen Kristilli- sen Ylioppilasliiton pääsihteerinä aikana, jolloin radikalisoitunut ylioppilasliike tör- mäsi kirkon silloiseen hierarkiaan. Myö- hemmin hän totesi, että tämän törmäyksen vuoksi kirkko ehkä menetti joitain par- haista tulevista kyvyistään. Toisaalta hän uskoi, ettei kirkolla nyky-yhteiskunnassa ehkä ollutkaan sellaista ”akateemista kär- keä”, mistä vielä 1950- ja 1960-lukujen kristillisessä ylioppilasliikkeessä puhut- tiin.
Palattuaan Kirkkojen Maailmanneu- voston Vancouverin yleiskokouksesta hän totesi, että kirkkoamme uhkaa maallikko- jen täydellinen heitteillejättö. Tästä hän kertoi jankuttaneensa niin usein, ettei enää jaksanut sanoa siitä enempää.
Lindqvist huomautti, että kirkko on perehtynyt paljon läheisemmin koulun, terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja tai- teen maailmaan kuin tuotannon, kaupan ja päätöksenteon elämänpiiriin. Kirkollisten elinten maallikkojäsenetkin ovat joko kir- kollisiin ammattikuntiin valmistautuneita tai muuten ”pehmeän” elämänalueen edustajia.
Hän jatkoi – viitaten Jeesuksen ensim- mäisten opetuslasten ja Paavalin ammat- teihin –, että kalastajien ja teltantekijöitten
