Seminaari Helsingin Tuomiokirkon kryptassa. Keskustelijoinamuusikko Juhani Aaltonen, toimittaja Tuomas Enbuske, kirjailija Markku Envall, uskontokasvatussihteeri Pekka Yr-jänä Hiltunen, filosofi Tuomas Nevanlinna, toimittaja Marketta Mattila, pastori Jussi Murtovuori, pastori Aino-Kaarina Mäkisalo ja teatterikriitikko Suna Vuori. Järjestäjinä olivat Tuomiokirkkoseurakunta, Helsingin seurakuntayhtymä, Espoon ja Helsingin hiip-pakunnat, Kirkon lähetystyön keskus ja Vartija.
Missä usko vaeltelee?
Käsiohjelmassa kysyttiin: Tarvitaanko kirkkoa enää mihinkään? Millaisiin elämänkysymyksiin ihmiset hakevat vas-tausta uskonnon kautta? Ja millainen osa yhteiskuntaa kirkko nykyisin on?
Käsiohjelmassa todettiin, että uskon-nolliset teemat elävät vahvasti taiteessa ja että painavimmat puheenvuorot uskon-nosta on kuultu viime aikoina laitosus-konnollisuuden ulkopuolelta. Liekö ollut johdattelevan tekstin ansiota tai tulosta esiintyjien valinnasta, mutta seminaarissa keskusteltiin eniten juuri uskosta suhtees-sa taiteeseen. Myšs sellaisia äänenpainoja kuultiin, joissa kirkon työntekijät hienoi-sella kateudella katselivat taiteen mahdol-lisuuksia. Keskustelijat esittivät omat alustuksensa ja yleisö osallistui hillitysti puheenvuorojen välissä. ToimittajaJanne Villajuonsi tilaisuuden, esitteli vieraat ja loi jutustelullaan tunnelmaa. Väliajalla Mikko Helenius esitti kiihkeää pianolle sävellettyä runoutta.
Tunnetuimpia viimeaikaisia ja
semi-naarissakin useasti mainittuja esimerkkejä painavina pidetyistä puheenvuoroista ovat olleet kotimaiset näytelmät Fundamenta-listijaKristuksen morsian. Helsingin Sa-nomien arvostelun mukaanJuha Jokelan Fundamentalisti ”pohtii ajankohtaista henkisyyden ja hengellisten arvojen et-sintää, uskomisen rajoja ja määrää” (Kir-sikka Moring). Kritiikin mukaan näytel-män sisältämä uskonnollinen kieli on tut-tua herätyskristillisistä lentolehtisistä
”yhtä hyvin kuin joviaaliin itserakkau-teensa ja pehmotuoleihinsa tikahtuvien Lutherin jälkeläisten televisiopuheissa”.
Kriitikko uskoi, että teos pakottaa jokai-sen läsnäolijan ”pohtimaan omia kirkko-isiään”.
Heini Junkkaalan Kristuksen mor-sian -näytelmää puolestaan luonnehdittiin Helsingin Sanomissa sekä yleispäteväksi, että ajankohtaiseksi, poliittiseksi ja hen-kilökohtaiseksi. Teatterikriitikko Suna Vuorisanoi sen kysyvän esimerkiksi sel-laisia kysymyksiä, kuin millä hinnalla ih-miset etsivät uskonvarmuutta ja oliko
tasa-arvoinen maailma lopulta Jeesuksen ihanne. Vuori oli pyydetty myös Kryptaan puhumaan teatterista ja uskonnosta. Ar-vostelujen valossa on ilmeistä, että aina-kin kaksi näytelmää on onnistunut käsitte-lemään monia niistä kysymyksistä, joista kirkossa, sen vaaleissa, paneeleissa, mieli-pidesivuilla ja laitamilla nyt keskustel-laan. Näytelmät vastaanottoineen ovat osoituksia siitä, että uskonnon kysymyk-set eivät ennustuksista huolimatta ole me-nettäneet kiinnostustaan. Ateistiperheessä kasvanut Tuomas Nevanlinna muisteli päätelleensä lapsena, että Jumalan täytyy olla ”älyllistä kaasua, jolla on isän ja äidin ominaisuudet”. Kävi kuitenkin niin, että kristinusko alkoi kiinnostaa häntä vuosi-kymmeniä myšhemmin. Kirkon jäsenyys on yhä hänelle ajatuksena etäinen, sillä fi-losofin omin sanoin hän ”ei tiedä mitä us-kovaisena eläminen voisi tarkoittaa”.
Päivän keskustelussa riskin ottamisen suuruutta ei vähätelty, vaan todettiin, että usko on vapaa pudotus.
Mikä on totuus kristinuskosta?
Keskustelun puolivälissä yleisöstä nousi yksinkertainen kysymys: Eikš täällä ku-kaan ole kiinnostunut siitä, mikä on to-tuus? Kuusikymppinen mies valitti, että yhteiskuntamme on niin uskonnollisuu-den läpitunkema, että puhdasta totuutta on vaikea nähdä niiden läpi – uskonnollisten sanojen, rituaalien, uskomusten ja symbo-lien. Kalenterissakin lukee yhä esimerkik-si ”pyhäinpäivä”. Puheenvuoro muistutti henkisestä maaperästä, jolta uskonnon-vastaisuus usein nousee: totuus tarkoittaa tieteellistyyppistä selittämistä, uskonto on inhimillinen kuolemanpelon tuote ja viet-tienhallintajärjestelmä, jonka avulla yhtei-söissä käytetään valtaa. Uskonto pitäisi
erottaa kulttuurista ja yhteiskunnasta.
Puhuja lšysi luultavasti hiukan ymmärrystä viimeisestä esiintyjästä, joka oli kolmekymppinen toimittaja Tuomas Enbuske. Hänen näkemyksensä kirkosta alkoi ihmettelyllä, miksi kirkon työnteki-jät pyytävät tilaisuuteensa puhujaksi hä-net, joka on julkisuudessa useaan ottee-seen todennut, että uskonnot ovat heimo-kulttuurin hölynpölyä. Enbusken materia-lismissa maailma voidaan jakaa rationaa-lisiin ja irrationaarationaa-lisiin asioihin. Usko Ju-malaan, homeopatiaan, kommunismiin tai energiakristalleihin on lopulta samanlais-ta: järjetöntä, mutta joidenkin ihmisten tarvitsemaa suuremman tarkoituksen etsi-mistä maailmasta, jonka perimmäinen olemus on hänen mukaansa viime kädessä tarkoitukseton.
Tällaisen ajattelun kanssa uskonnolli-suuden on vaikea keskustella, mutta toi-meen on tultava. Miten kirkon tulee ymmärtää itsensä ja kritiikki, jota sitä kohtaan esitetään? Viime aikoina kirkon sisäinen keskustelu mediassa on ollut kiihkeää ja tunteikasta. Monet pelkäävät, että riitely repii uskoa tai uskonyhteisöä.
Kirkon ja kulttuurin välisiä suhteita poh-ditaan myös, uskonnonvapautta ja uskon-nottomuutta. Toiset ovat sitä mieltä, että luterilaisuus yksinkertaisesti kuuluu suo-malaisuuteen, jotkut ajattelevat, että kris-tinuskoa on historiallisista ja kieleen liit-tyvistä syistä mahdotonta erottaa kulttuu-rista: se, mitä olemme, mitä arvostamme, mihin uskomme ja miten elämme, on kie-toutunut yhteen kristinuskon kehityksen kanssa. Pekka Yrjänä Hiltunen kuvasi omassa puheenvuorossaan kansanuskon-nollisuuden nykyisiä piirteitä. Kansan us-komuksissa hänen mukaansa luomakunta on yhtä Jumalan kanssa, pelastus
ymmär-retään tämänpuoleiseksi tapahtumaksi ja demokratiaa pidetään kirkon tavoitteena.
Onko kirkon tehtävä nykyisessä tilantees-sa myydä kantilantees-salta anastamantilantees-sa uskonnol-lisuus sille takaisin?
Monet katsovat, että kirkon ja sen edustaman kristinuskon on suostuttava uuteen rooliinsa yhtenä hengellisenä vaih-toehtona muiden joukossa monikulttuuri-sessa yhteiskunnassa. On myös paljon ih-misiä, joiden mukaan uskonnollisuus on mahdollista ja välttämätöntä sivuuttaa täy-sin. Näin ajattelee esimerkiksi tiedemies Kari Enqvist, jonka kirja Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat(2009) olisi Mar-ketta Mattilan mukaan pitänyt saada vuoden kristillisen kirjan palkinto. Niin omaa ajattelua selkiyttävänä hän sitä piti.
On muistettava, että kansankirkkoa ja kristinuskon sulautumista kulttuuriin kriti-soidaan myös hengellisillä perusteilla: jos kristinuskosta tulee symbolien ja rituaa-lien muodostamaa kulttuuria, jonka jäse-neksi kasvetaan pikemminkin kuin kään-nytään, suola menettää makunsa. Kristityt kansankirkon kriitikot argumentoivat kir-kon ja valtion erottamisen puolesta esittä-en, että kaikkia palveleva, kaikille avoin ja kansallisiin juuriin liittyvä kulttuuri-kristillisyys on uskonelämän pilaantunut muoto. Kirkko ei erotu, ei uskalla tarpeek-si avoliitossaan maailman kanssa. Kirkko on osa meitä, liudentunut osaksi kulttuu-riamme siten, että puhumme oikeastaan it-sestämme, kun puhumme siitä. Haukum-me sitä kun Haukum-meillä on vaikeaa ja kehum-me sitä kun tunnemkehum-me tyytyväisyyttä. Tä-mäntapaista kritiikkiä blogissaan on esit-tänyt esimerkiksi pastori Arto Antturi.
Kryptassa hän kysyi, miksi kirkko ja kris-tinusko näyttäytyvät julkisuudessa vain toimintamuotoina eikä sisältöinä. Kenen
tavoitteita tämä palvelee? hän ihmetteli.
Yleisökeskustelusta kävi ilmi, ettei sisäl-töä ja muotoa ole aina helppo erottaa toi-sistaan. Esimerkiksi monia ärsyttivät ”kir-kon markkoinointikampanjat”, joiden tausta on markkinatutkimuksissa ja selvi-tyksissä ihmisten odotuksista. Kampanjoi-ta arvosteltiin siitä, että niiden kautKampanjoi-ta ih-misten ilmaistut tarpeet alkavat määrittää kirkon sisältöä.
Kokemuksen vai tulkinnan kirkko?
Keskustelijat eivät päästäneet kirkkoaan vähällä. He haastoivat sen etsimään sel-laista uskonnollisuutta, jolla olisi mahdol-lisuus sekä totuudentavoitteluun että inhi-millisen todellisuuden ymmärtämiseen.
Tunnelma oli näin esitetyn päämäärän suhteen luottavainen. Nevanlinna sanoi fi-losofisin ja filosofianhistoriallisin käsit-tein sen, mitä muutkin pyrkivät ilmaise-maan: nykyaikana yksilön kokemus luo merkityksen. Hän kuvasi, kuinka moder-nin ajan näkemys ihmisestä on kenties murtumassa: eläimelliset vaistot, tiede ja tekniikka eivät ehkä olekaan kaikki.
Nykyisin on luontevaa ajatella, että yksilön kokemus on ratkaiseva uskonnol-lisissa kysymyksissä. Taide, johon monet olivat tilaisuudessa valmiita uskonnon rinnastamaan, tarkoittaa luovaa voimaa.
Luovuus tarkoittaa sitä, ettei kulttuurissa jaettua yhteistä sisältöä vain muokata uu-teen järjestykseen, vaan luova tulkinta tar-koittaa aidosti ainutlaatuisen uuden sisäl-lön syntymistä.Suna Vuoripuhui omasta alueestaan, teatterista, mutta kuulijan mie-lessä alkoi pyöriä pian uskonnollisen toi-minnan ja teatterin välinen yhteys. Vuori pohti teatteriesityksen pohjana olevaa yh-teistä uskoa. Usko tarinaan tai usko yhtei-seen kokemukyhtei-seen ei riitä. Hän päätyi
sa-nomaan, ettei voida sanoa sitä, mihin usko kohdistuu, mutta itse teatteri on olemassa siksi, että siinä osallistutaan mysteeriin.
Vuoren mukaan teatteri ei ole totta, mutta on kuitenkin. Vaikka se on fiktiota, se vai-kuttaa todellisuuteen ja paljastaa sitä.
KirjailijaMarkku Envallkuvasi läm-pimästi suhdettaan vanhoihin teologisiin teksteihin. Hänen kirkkonsa on kotikirjas-ton uumenissa ja tekee sieltä retkiä myös ulkomaailmaan: seurakunnan yllä-pitämään kahvilaan, jossa syntyy puoliva-hingossa vakaviakin keskusteluja. Kirk-koon hän sanoi menevänsä mieluiten sil-loin, kun siellä ei tapahdu mitään, yksin.
Envallin nimi mainitaan aina, kun puhu-taan kristillisistä teemoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Hän myönsi, ettei löydä tällä hetkellä kovin syvällistä uskonnon pohdintaa kotimaisista kaunokirjoista, vaan pitäytyy mieluusti esimerkiksi var-haiskeskiajan mystiikassa.
Viimeisenä esiintynyt muusikko Ju-hani Junnu Aaltonen kertoi uskoontu-lostaan todistavassa puheenvuorossaan puhaltaneensa saksofoniin kovan lapsuu-den vaikeat kokemukset. Ulos puhallettu-na kärsimys muuttui jazziksi.
Esiintyjät kritisoivat kirkkoa aikuisen ihmisen kokemuksen väheksymisestä.
Pastori Aino-Kaarina Mäkisalo esitti, että kirkossa kokemus on jäänyt teologi-sen tekstiviisauden ja tulkinnan jalkoihin.
Mäkisalon puheessa kokemus tarkoitti aistimista, läsnäoloa ja autenttisuutta. Hän ei pelännyt puhua siitä, mitä ihmiset tar-vitsevat, vaikka näkškulma on jo lähtö-kohtaisesti riitaisaa maastoa. Mäkisalon lähtökohtana oli ihmisen kaipuu autentti-suuden ja hetkessä olemisen kokemuk-seen. Pastori Jussi Murtovuori oli sa-moilla linjoilla. Hänen mielestään
aikuis-ten kokemukset ovat kirkossa pannassa, vaikka lapsi- ja nuorisotyössä sitä pi-detään tärkeänä. Murtovuoren mukaan keskustelua uskonasioista vartioivat käsit-teiden ja opillisten sääntöjen vartijat. Tai-de saa parhaimmillaan yleisön kiin-nittämään katseensa oman itsensä ulko-puolelle. Voisiko uskossa olla sama idea, Murtovuori pohti. Hänen keskeinen, mut-ta avoimeksi jäänyt kysymyksensä oli, miksi ristiriita tradition ja ihmisten arki-kokemuksen välillä on kirkolle sietämä-tön?
Jumalan pimeä läsnäolo jää sanomatta Myös toimittaja Marketta Mattila uskoi, että uskonnollisuus on ihmisille myötä-syntyistä. ”Kaikilla on kaipuu absoluut-tiin, sielunhätä”, hän sanoi. Mattila esitteli innostuneesti katolisenBernhard Welten (1906–1983) ajatuksia teoksesta Olemat-tomuuden valo. Nykyihminen on Mattilan mukaan perushumaani, muttei usko mi-hinkään. Kirkko puolestaan on nykyisel-lään ”sisäsiisti eettisekologinen viherde-mokraattinen hyväntekijä”, joka lokeroi oman toimintansa segmentteihin ja unoh-taa sekä oman salaisuutensa että nykyih-misen kokemuksineen. Eettinen puuhaste-lu on Mattilan mielestä liian suuressa roo-lissa, sillä irrationaalisen uskon tai ole-mattomuuden valon kanssa sillä ei hänen mielestään ole mitään tekemistä.
Samaan suuntaan puhui toimittaja En-buske, jonka mielestä kirkon pitäisi valita suuntansa ja pysyä sillä. Häntä tuntui hait-taavan kirkon sisäinen hajanaisuus ja mo-ninaisuus. Miksi jumala on aina uskovan kanssa samaa mieltä, hän pohti ääneen.
Kuulija oli hänen kanssaan hieman ym-mällään. Miksi kirkon epäyhtenäisyys haittaa uskonnotonta, uskonnollisuuden
ulkopuolella pysyttelevää ihmistä? En-busken puheenvuoroa leimasi varmuus siitä, mitä kirkko on, mitä usko on, ja mil-laista näiden pitäisi olla. Jää arvoituksek-si, mistä tämä varmuus ja into ovat peräi-sin.
Mattila sanoi ajattelevansa, että Juma-lan olomuoto on olemattomuus. Hänen mielestään kirkossa pitäisi sanoa Jumalan pimeä läheisyys ääneen. ”Me kaikki ol-laan yhtä hukassa”, hän lausui. Mutta epäilevä järki on liian pyhä, ja peittää mahdollisuuden olemattomuudesta tai pi-meydestä puhumiseen. Mattilan mukaan jopa kirkossa varotaan sanomasta ”Juma-la” tai ”sielu”. Sen sijaan jumalanpalve-lusten saarnoissa on arkisia havaintoja ja
lasten sutkauksia aamupalapöydässä. Sa-maan suuntaan viittasi Tuomas Enbuske, joka toivoi kirkolta enemmän puhetta us-kosta, armosta, pelastuksesta ja kadotuk-sesta. Ehdotus on perin liikuttava: uskon-nollisen uskon taikauskoksi ilmoittava us-konnoton toivoo kirkolta enemmän puhet-ta siitä, mistä ilman uskoa voi hädin tus-kin puhua.
Lienee periluterilaista kysyä, missä kirkko on menossa. Se, että kokoonnutaan pohtimaan, keitä me olemme, ei ole vaih-toehto sille, että pohdittaisiin ”itse asiaa”.
Identiteetin pohtiminen ja rajojen, uskon-määritelmien ja inhimillisen todellisuuden pohtiminen lienee aina kuulunut kristinus-koon ja ohjannut sen suuntaa.
”Kristityn” ja ”kristillisen” käsitteistä.
Repliikki Ilkka Pyysiäiselle Suppeahkossa arviossaan kirjastani The Rise of Christian Beliefs(Vartija3/2010) Ilkka Pyysiäinenomistaa runsaasti pals-tatilaa termien kristitty, kristillinen ja kris-tinusko pohtimiseen. Aivan oikein hän to-teaa termit ongelmallisiksi – sekä yleensä että varsinkin silloin kun puhutaan ajan-laskumme ensimmäisistä vuosisadoista.
Hän kirjoittaa, että ”ennen kuin kristillis-ten uskomuskristillis-ten syntyä tai esiinnousua voitaisiin selittää, tulisi olla selkeä käsitys siitä, mitä kristilliset uskomukset ovat”.
”Millä perusteella esimerkiksi Paavalia käsitellään kristittynä, kun hän ei edes tuntenut käsitteitä kristitty ja kristillinen?”
” ... voidaan kysyä, missä vaiheessa kris-tinuskon voidaan sanoa syntyneen ...
Mitkä uskomukset ovat kristillisiä ja millä perusteella?”
Pyysiäisen kysymykset ovat aiheelli-sia ja yhdyn niihin täysin. Hänen arvoste-lunsa ongelma on, että hän antaa ymmär-tää, että ”kristillisen käsite” olisi kirjassa-ni ”epäselvä” – ikään kuin olisin ohittanut hänen esittämänsä kysymykset niitä poh-timatta. Todellisuudessa otan asian esiin jo kirjani ensimmäisellä sivulla. Totean käyttäväni anakronistiselta haiskahtavaa termiä ”Christian” käytännöllisistä syistä:
sen jatkuva korvaaminen
täsmällisemmil-lä kiertoilmauksilla olisi erityisesti lukijan kannalta hankalaa. Käytän termiä väljässä merkityksessä: ”substantiivi [kristitty] tar-koittaa kaikkia, joiden symbolimaailmas-sa Jeesus Nasaretilaisella oli tavalla tai toisella keskeinen asema; adjektiivi [kris-tillinen] viittaa heidän ominaisuuksiinsa ja näkemyksiinsä. Termin käyttöei[kursiivi alkutekstissä] sisällä ajatusta, että olemas-sa oli jo uusi uskonto; on kiistanalaista, missä vaiheessa voi mielekkäästi puhua kristinuskosta tässä merkityksessä.” Kun puhun juutalaissyntyisistä Jeesuksen seu-raajista kristittyinä, en tarkoita etteikö hei-dän ryhmänsä vielä hyvin voisi kuulua juutalaisuuden piiriin (Rise, s. 1–2). Pyy-siäisen esiin nostama Paavali oli juutalai-nen, jonka symbolimaailmassa Jeesuksel-la oli keskeinen asema. Oman pragmaatti-sen määritelmäni puitteissa häntä voi siis sanoa kristityksi, vaikka hän itse ei nimi-tystä käytäkään.
Puheena olevaa problematiikkaa kä-sittelee laajasti kirjan luku ”Tosi Israel?
Juutalaisesta kristilliseen identiteettiin”.
Se lähtee toteamuksesta, että kristinusko sai alkunsa juutalaisena liikkeenä. Luku selvittelee, miten juutalainen identiteetti säilyi, muuntui tai syrjäytyi Jeesuksen seuraajien eri piireissä eri aikoina (varsin
KESKUSTELUA
monivivahteinen prosessi). Monet (eivät kaikki) uuden liikkeen haarat ovat tunnis-tettavasti irtautuneet juutalaisuudesta toi-sen vuosisadan alussa. Termi ”kristinus-ko” (khristianismos) esiintyy lähteissäm-me ensi kertaa Antiokian piispa Ignatiuk-sen kirjeissä, ja Ignatius puhuu siitä ni-menomaan ”juutalaisuuden” vastakohta-na. Pitkään ja laajalti rajat ovat kuitenkin liukuvat. Toisaalta enteitä tulevasta eriy-tymisestä on näkyvissä jo varhain, alkaen viimeistään Paavalin vapaasta suhtautu-misesta juutalaiselle identiteetille olennai-siin käytäntöihin.
Tärkeä osa väljää ”kristillisen” määri-telmääni on, että se ei rajaa ulkopuolelle ketään, jonka ”symbolimaailmassa Jee-suksella on keskeinen asema”. Niinpä kä-sittelen Paavalin ja kumppanien kanssa ta-saveroisina kristittyinä esimerkiksi ”ebio-neja”,Markioniaja ”gnostilaisesti suun-tautuneita” kristittyjä. Uskontotieteilijän arviossa olisin toivonut tämän piirteen nousevan esiin. Minun on hiukan vaikea ymmärtää ensisijaisesti ”dekonstruktioksi”
työtä, joka nimenomaan pyrkii piirtämään kuvan varhaiskristillisestä ajatusmaailmas-ta sen koko monimuotoisuudessa.
Pyysiäinen kysyy myös, tarkoitetaan-ko ”kristillisillä” ustarkoitetaan-komuksilla ”teologisia dogmeja vai miljoonien kristittyjen tosi-asiallisia uskomuksia”. Lienee selvää, että kirjassa, joka ei leimaa Markionia tai gnostilaisia kristittyjä harhaoppisiksi,
”kristilliset uskomukset” ei tarkoita dog-meja. Kokonaiskuvaa, jossa myös ri-vikristittyjen uskomuksilla olisi merkittä-vä sija, olisi kuitenkin vaikeaa ellei
mah-dotonta piirtää (vaikka heitä ei alussa vie-lä miljoonia ollutkaan). Lähteissämme tu-levat esiin kirjalliseen ilmaisuun kykene-vien mielipidejohtajien ajatukset, ja siinä suhteessa kirjani epäilemättä antaa yksi-puolisen kuvan. Todella kattava kuva olisi vielä paljon moniäänisempi.
Kuten Pyysiäinen toteaa, kirjani ra-joittuu käsittelemään kristittyjen ajatus-maailmaa. Toisaalta hän kuitenkin puhuu siitä ikään kuin sen tarkoitus olisi selvittää kristinuskon synty. Tällaista esitystä ni-menomaan en ole halunnut kirjoittaa.
Olen halunnut rajoittua yhteen ulottuvuu-teen, jonka selvittäminen itsessään on var-sin laaja (liian laaja!) tehtävä mutta joka kuitenkin on vain yksi monista ulottu-vuuksista – eikä välttämättä tärkein. Käy-täntö, rituaalit, sosiaalinen elämä, insti-tuutiot – kaikki tämä jää kirjassa tarkoi-tuksella sivuosaan. Silti olen yrittänyt kyt-keä uskomukset käytännön elämään: esi-merkiksi teoreettis-teologisilta kalskahta-vat ajatukset uskonvanhurskaudesta ja en-naltamääräyksestä edellyttävät taustak-seen konkreettiset konfliktit, joihin erityi-sesti Paavali lähetystyössään joutui; ”es-katologia” (historian suuren käänteen odotus) nousee elävässä elämässä koettu-jen katastrofien työstämisestä. Kun Pyy-siäinen toteaa, että ”uskomusten rooli suh-teessa käytännön toimintaan jää kuitenkin paljolti pohtimatta”, kysymys on ehkä sii-tä, kuinka paljon on ”paljolti”.
Heikki Räisänen
Homoseksuaalisuus ja armo (tai: onko nietzscheläinen armo mahdollinen?
Liberaalin ja fundamentalistin kristityn väittely homoseksualismista tuntuu rat-kaisemattomalta kiistalta muodon ja sisäl-lön järjestyksestä: kuinka on mahdollista erottaa ehdoton fundamentaalinen muoto
joustavasta metaforisesta sisällöstä? (Tar-kennan heti, että tässä kirjoituksessa lä-hestyn kysymystä lähinnä liberaalin kris-tityn näkökulmasta, koska se mielestäni on filosofisesti kiinnostavampaa. Lukijan
on ehkä oleellista tietää myös se, että itse olen uskonnoton.)
Asetelman peruskysymys siis on: mitä metaforisesta sisällöstä jää jäljelle kun fundamentaalia muotoa väheksytään?
Vaikkapa sitten kristillistä uskoa perusta-vasta ylösnousemuksesta, jos sen kirjai-mellinen esitys ohitetaan vetoamalla me-taforisuuteen (ei ole mitään perusteita sil-le, etteikö näin voisi tehdä, tosin kristilli-sen uskon perusta epäilemättä silloin vä-hintäinkin kriisiytyisi). Kyse on kirjaimel-lisen sisällön paradoksista: yhtä lailla Raamatun kuin minkään muunkaan teks-tin sisältöä on mahdotonta ajatella ilman muotoa- ja tietenkin myös päinvastoin.
Oikeastaan vain siitä, missä kohtaa toista voidaan korostaa toisen kustannuk-sella, voidaan puhua mielekkäästi: ”tässä kohtaa noudatan fundamentaalia luentaa, tässä taas en – mutta älkää kysykö, miksi teen eron juuri tässä.” Näin liberaalikin uskova on pääsemättömissä fundamenta-listisesta luennasta eikä hänkään anna yh-tään sen parempaa vastausta erotteluihin-sa kuin puhdasoppinen fundamentalisti.
Siksi homoseksualismia on mielestäni hyödytöntä puolustaa vähättelemällä fun-damentalismia sinänsä. (En muuten ole koskaan kuullut julkisuudessa liberaalin toimittajan liberaalia kristittyä tähän kysy-mykseen haastavan. Liberaaleina huma-nisteina hekin, siis nämä toimittajat, ehkä haluavat mieluummin nähdä fundamenta-listin kärvistelevän, kuten eräs tuttavani asian mainiosti kiteytti.)
Katsoessani Ajankohtaisen Kakkosen homokeskustelua 12.10. tuntui, että kum-matkin osapuolet puhuivat ohi toisistaan.
Enkä usko, että muu olisi ollutkaan mah-dollista. Raamatusta ei haluttu ainakaan maallisempien vieraiden puolella kovasti kinastella vaan puhua yhteiskunnallisella ja juridisella tasolla. Mutta eikö tämän ky-symyksen kiinnostavin ja ajankohtaisin taso ole juuri kirkollinen, ja eikö juuri sik-si olisik-si puhuttava ja kiisteltäväkin railak-kaasti Raamatun yksityiskohdista? Kai
YLE:n toimittajatkin näin ajattelivat, kos-ka olivat kutsuneet toisen osapuolen edus-tajiksi niin monta fundamentaalin näke-myksen kannattajaa?
Tilanne tuntuu ratkaisemattomalta.
Haluan ratkaisua tähän yleisinhimilliseen ongelmaan kuitenkin esittää. Yritän myös olla katoamatta liian maallisen kielipelin suhteellisuuksiin. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että homoseksuaalin kristityn ainut tapa selviytyä tästä reaktiivisesta kehästä ei ole yksityiskohtien (mahdoton) toisin todistaminen vaan hyppy armon arvaa-mattomuuteen, uskon henkilökohtaisen si-sällön tietoinen valitseminen muodon kustannuksella, siis vaikkapa sen kado-tuksenkin uhalla, johon (sinänsä kumoa-maton) fundamentaalinen luenta mahdol-lisesti viittaa. Samalla hän kirkastaa ar-mon perustavinta olemusta. Hänen on luo-tettava armoon enemmän kuin kukaan en-nen häntä on luottanut ja häen-nen jälkeensä ehkä tulee luottamaan. Tässä hänellä ei siis ole taustanaan historiaa, vain tulevaa.
Hänen on tehtävä täysin subjektiivinen valinta itsensä ja Jumalan armollisuuden välillä. Hänen on koeteltava armoa ja luo-tava sen totuus omassa ruumiillisuudes-saan. Kenelle armo enää olisi epävar-mempaa – ja juuri siksi täydellisempää?
Kristillinen armo kun ei käsittääkseni lu-paa yhdellekään kristitylle etuoikeutta it-seensä. Armoon liittyvä itsepetos tuntuu olevan juuri siinä, että sitä kaupataan kai-kille uskoville mahdollisena, mutta kui-tenkin joltain määrätyltä taholta sitkui-tenkin ehdollistettuna (uskonnottomana en tie-tenkään koe kuuluvani minkään uskon-nollisen armon piiriin, koska minulle sitä ei ole olemassa).
Armo on kummallinen fundamentaa-lin rajalla lymyilevä käsite, kummallista tyhjän jakamattomuutta. Ja koska jokai-sessa kristityssä täytyy siis olla tuo aiem-min mainitsemani vähimmäismäärä fun-damentalismia, jotta usko olisi mahdolli-nen, fundamentaalin luennan ja armon ra-jaa ei nähdäkseni tarvitse hakea
funda-mentalismin ulkoisesta edustajasta, vaan jokaisesta kristitystä itsestään. Siksi ei ole lainkaan uskaliasta vaan pelkästään joh-donmukaista kysyä: kuka voisi tässä ajas-sa todistaa armon arvaamattomuutta,
funda-mentalismin ulkoisesta edustajasta, vaan jokaisesta kristitystä itsestään. Siksi ei ole lainkaan uskaliasta vaan pelkästään joh-donmukaista kysyä: kuka voisi tässä ajas-sa todistaa armon arvaamattomuutta,